The Project Gutenberg eBook, Rouva Mayburnin kaksoiset, by John Habberton,
Translated by Werner Anttila


This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions 
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at 
www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.




Title: Rouva Mayburnin kaksoiset


Author: John Habberton



Release Date: May 29, 2021  [eBook #65467]

Language: Finnish

Character set encoding: UTF-8


***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ROUVA MAYBURNIN KAKSOISET***


E-text prepared by Tuula Temonen



ROUVA MAYBURNIN KAKSOISET

Kirj.

JOHN HABBERTON

Englannista suomentanut

Werner Anttila


Kansan Novellikirjasto. 4

Elämäkerrallisella katsauksella varustettu





Helsingissä,
Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa,
1907




JOHN HABBERTON


John Habberton oli niitä "omatekoisia miehiä", joita erityisesti
Amerikassa nousee elämän alimmalta portaalta kuuluisuuteen ja
kunniaan. Hän syntyi Brooklynissa 1842, joutui kahdeksanvuotiaana
läntisimpään silloisista asutetuista valtioista, Illinoisiin, missä
sai kansakoulukasvatuksen. Seitsemäntoista vanhana hän sieltä
ilmestyi New Yorkiin, avosilmin, toimihaluisena, mieli uusien olojen
vaikutelmia täynnä käydäkseen taisteluun elämästä. Uransa hän alotti
latojanoppilaana Harper and Brothersin suuressa kustannusliikkeessä
ja sai myöhemmin siirtyä heidän tilipuolelleen. Mutta samassa syttyi
Yhdysvaltain verinen kansalaissota, ja Habberton läksi vapaaehtoisena
riveihin 1862. Hän yleni ensimäisen luutnantin arvoon ja palveli koko
sodan ajan. Seuraavat seitsemän vuotta jälleen työskenneltyään entisten
isäntäinsä liikkeessä hän kolmenkymmenen vuoden ijässä perusti oman
kirjakaupan, jolla kuudessa kuukaudessa joutui loistavaan vararikkoon.

Nyt alkoi Habbertonin elämässä uusi kausi; joka johti hänet oikealle
alalleen. Hän alkoi kirjotella kaunokirjallisiin aikakauslehtiin pikku
kuvauksia Lännen elämästä. Ne eivät erityisempää huomiota herättäneet,
eikä nuoren perheen toimeentuloa myöskään suuresti turvannut "Christian
Union" lehden kirjallisuusosaston toimittajan vähäpätöinen paikka.
Neljän vuoden ponnistukset ja pettymykset saivat hänen täydentämään
kirjallisia tietojaan, tarkkaamaan päteviä esikuvia ja niiden mukaan
syventämään tyyliään. Varsinkin tutki hän Englannin kahdeksannentoista
vuosisadan suuria kertojia, sittemmin (1876-78) toimittaen kolmiosaisen
kokoelmankin Addisonin ja Steelen aikakauden kirjotelmia.

Onnellisena hetkenä tuli Habberton ottaneeksi aiheen lapsimaailmasta.
Se oli pieni kertoelma nimeltä "Helen's Babies, by their latest
victim" (Helenan pienokaiset, kuvannut heidän viimeinen uhrinsa).
Käsikirjotuksen kohtalo oli alussa masentava. Yksi kustantaja
hylkäsi sen liian lyhykäisenä eri kirjaksi, toinen katsoi sen kovin
lapselliseksi luettavaksi aikuisille, kolmas näki siinä pahoja
opetuksia lapsille. Se saatiin vihdoin ilmestymään Bostonissa 1876.
Menestys oli kerrassaan tavaton. Kahdessatoista vuodessa myytiin
sitä Yhdysvalloissa 250,000 kappaletta, Englannissa 11 painosta,
englantilaisissa siirtomaissa useampia, jota paitsi se käännettiin
lukuisille vieraille kielille. Tämän kirjan kertoo tekijä syntyneen
yrityksestä yhden ainoan päivän hommissaan merkitä muistiin poikaparin
tekoset, jonka tekijä puoleksi omistaa. Se oli kirja kaikille
lapsimaailman rakastajille; sen sydämellinen huumori virkisti etenkin
lasten vanhempia heidän raskaan, mutta rakkaan taakkansa kantamisessa.

Habberton oli nyt kuuluisuus, jonka suosiosta kustantajat kilpailivat.
Jo samana vuonna ilmestyi häneltä -- luultavastakin kirjotuspöydän
laatikossa maanneina -- Lännen elämää käsittelevät novellit "The
Barton Experiment" (Barton-koe) ja "The Jericho Road" (Jerikon tie),
ja sitte aivan lyhyessä ajassa sarja samanlaisia: "The Scripture Club
of Valley Rest" (Lepolaakson raamattuklubi), "Some Folks" (Ihmisiä,
kertomuskokoelma), "The Crew of Sam Weller" (Sam Wellerin miehistö),
"Canoing in Kanuckia" (Kanootilla Kanuckiassa) yhteistyönä Charles
L. Nortonin kanssa ja "Who was Paul Grayson?" (Kuka oli P. G.).
Tekijänsä nimi saavutti niille menekkiä, etenkin vuonna 1886 ilmestynyt
"Brueton's Bayou"; muita ovat "The Bowsham Puzzle" (Bowsham-arvotus),
"One Tramp" (Kulkuri). Mutta Habbertonin voimat eivät riittäneet
vaativampiin tehtäviin, eikä hänellä miehuus-ikään ehdittyään ollut
enää niin suurta kannustintakaan: kirjailijatoiminta oli jäänyt hänellä
enemmän sivutyöksi, "Helenan pienokaisten" jo vuonna 1877 hankittua
hänelle mahtavan "New York Heraldin" toimituksessa paikan, jossa
hän äskettäin sattuneeseen kuolemaansa asti pysyi. Amerikalaisten
kirjailijain tapaan hän sentään koetti näyttämöäkin -- ensimäinen
näytelmä, "Deacon Crankett", ilmestyi 1880 -- mutta amerikalaisesta
näytelmäkirjallisuudesta ei kannata puhua.

Habbertonin maine maansa rajojen ulkopuolella perustuu yksinomaan
hänen lapsijuttuihinsa. Omasta perheestään saamilla aiheilla hän
niissä tarjoaa viehkeän herttaista luettavaa kodeille. Vuonna 1877
ilmestyi "Other People's Children" (Muiden ihmisten lapsia), 1877-80
"Grown-up Babies" (Aikuisia lapsia), "My Mother-in-law" (Anoppini),
"Little Guzzy" (Pikku G.), "The Worst Boy in Town" (Kaupungin pahin
poika) ja se teos, joka nyt tässä tarjotaan suomalaiselle yleisölle
-- "Just One Day" (Yksi päivä vain) eli kuten seuraavan painoksen
nimenä oli "Mrs. Mayburn's Twins" (Rouva Mayburnin kaksoiset).
Kuvausten välitön todellisuus, hieno sielullinen terävyys, leppoisa
leikillisyys, jonka pohjalla huokuu vakavuutta ja kaihoa, ovat ne
kohottaneet parhaimpain joukkoon alallaan. Joskin "Helenan pienokaiset"
on Habbertonin teoksista kuuluisin, on "Rouva Mayburnin kaksoiset"
epäilemättä arvokkain. Temmeltävässä lapsiparvessa ahertavan äidin
ilojen ja surujen lämpimän myötätuntoiseen kuvaamiseen liittyy terve
opetus, joka saa mielestään mallikelpoisenkin perheen-isän hieman
ajattelevalle päälle. Habberton ei ihannoitse inhimillisiä heikkouksia,
eikä suurentele varjopuolia, mutta hänen elämänkäsityksensä on miehen,
joka olemassaolon taistelusta löytää kodissa ainaisen viihdyttävän
turvapaikan.

Suomeksi löytyy Habbertonin teoksista ennestään "Helenan pienokaiset"
(Hj. Hagelbergin kustantamana Tampereella 1887). Tekijän nimeä ei
suomennoksessa mainita.

V. Hämeen-Anttila.




AAMU


Prr-r-r-r--huiss-ss-s-ting-ä-ling-ä-ling-ä-ling-ä-ling -- --

Tällainen oli se viiden minuutin pituiseksi venyvä huomautus, joka
eräänä aamuna kello seitsemän tuli herättäjäkellosta herra ja rouva
Mayburnille. Eikä tämä ollut ensimäinen muistutus, minkä rouva Mayburn
oli kuullut siitä lähtien, kun kahdeksan tuntia takaperin pani maata,
sillä huoneessa oli muitakin yöllisiä ääniä kuin tuon pikku kellon
naksutusta ja muitakin osottimia kuin ne, jotka kellon taululla
kiertelivät. Siellä oli vauva Mayburn, muuten nimeltään "Himmu", mikä
oli väännös hänen osakseen joutuneesta pilanimestä "Hirmuinen". Tämä
oli puhunut jo pari-kolme kertaa, ja vaikkei hänen kielenkäyttönsä
ollutkaan virheetöntä, ymmärsi hänen äitinsä kuitenkin, että vauva joka
kerta tahtoi pullaa ja maitoa. Viime vaatimus oli lausuttu juuri päivän
koittaessa, ja kun Himmu oli kunnon tyttönen, siis piti valosta enemmän
kuin pimeästä, niin hän päätti jäädä hereille. Siinä kohden ei ollut
mitään väärää; onhan kullakin oikeus oman makunsa nojalla määrätä, minä
hetkinä hänen on pysyttävä valveilla. Mutta Himmu ei tyytynyt pelkkään
valvomiseen; hän tahtoi nousta ja päästä askaroimaan. Vaan kun hän
oli vasta kymmenen kuukauden ikäinen, ei hän kyennyt muiden avutta
nousemaan eikä paikaltaan liikkumaan. Totta puhuaksemme hän kyllä
koetti parastaan; sätki minkä jaksoi, sysi peitettä niin kauvas kuin
lyhyillä kätösillään ulottui ja potki vielä edemmä. Sitten hän esitti
asiansa papan hatulle, joka riippui tuolin kulmalla parin-kolmen jalan
päässä hänen kehdostaan. Tosin hän olisi voinut jo ennakolta tietää,
ettei hatun sisässä ollut päätä ja että siis keskustelu sen kanssa oli
kerrassaan mahdotonta, mutta vauvojen ei voi odottaa kaikkea tietävän.
Hän siis huomautteli jonkun aikaa ja sitten koko lailla torui hattua,
kun tämä yhä oli ääneti. Siihenkään ei hattu vastannut. Hatut sietävät
torumista yhtä tyynesti kuin hyvästi kasvatetut ihmiset, mutta heidän
vaitiolostaan ei toruja ota vähääkään leppyäkseen. Niinpä Himmukin
lopuksi päästi äkäisen kirkunan, joka kyllä olisi lennättänyt puheena
olevan hatun korkealle ilmaan, ellei siltä, kuten jo sanottiin, olisi
puuttunut päätä, josta se olisi päässyt lentoon. Mutta mamman tyynyllä
lepäsi muuan pää, jonka korvaan vauvan kirkuna osui, ja samalla tämä
pää lennähti pystyyn. Sen huomatessaan Himmu sanoi: "Mom-maa!" niin
ärtyneellä äänellä, että mammasta tuntui tarpeelliselta osottaa
hänelle hieman myötätuntoa. Kun se oli toimitettu, kääri hän Himmun
taas peitteisiin ja tuuditti kehtoa hiljaa. Tämä oli niin Himmun
mieleen, että hän makasi ihan ääneti, ja sill'aikaa mamman silmät
hitaasti menivät umpeen ja takaisin unten maailmaan hakemaan sen
unen jatkoa, joka niiltä oli sinne jäänyt viisi minuuttia takaperin.
Sitten mamman käsi hiljaa heltisi kehdon laidasta ja pujahti takaisin
makuupeitteen alle, eikä hän eikä vauva huomannut koko tapausta,
ennenkuin heilahdusliikkeen yhä ilmeisempi raukeaminen herätti vauvassa
epäluuloa. Himmussa taas, kuten muissakin vilpittömissä henkilöissä,
oli ääretön kammo petosta vastaan, ja älytessään, ettei häntä enää
tuuditettukaan, hän tunsi joutuneensa julmasti petetyksi. Sen johdosta
hän lausui epäluulonsa, pettymyksensä, suuttumuksensa arvoaan
kohdanneesta loukkauksesta ja yleisen paheksumisensa yhdellä ainoalla
sanalla:

"Äää!"

Tätä sanaa ei tavata parhaimmissakaan sanakirjoissa, emmekä siis
tiedä, mitä se merkitsee. Ehkä mamma tiesi, mutta ei sattunut sitä
aivan tarkoin kuulemaan, sillä äkkiä hän herkesi hakemasta kadonnutta
untaan, kohottautui kyynärpäänsä nojaan ja selitti Himmulle, että tämä
oli pikkunen paha tyttö ja sietäisi saada "läpsiä". Vauva ei tiennyt,
mitä "läpsi" on, mutta siitä äänensävystä, jolla äiti sitä uhkasi,
hän kutakuinkin tajusi sen olevan jotakin kerrassaan kauheaa. Se taas
koski hänen tunteisiinsa yhä pahemmin, ja hän sanoi uudelleen: "Ää!"
toistaen tätä monta kertaa, ikäänkuin estääkseen äitiä millään ehdolla
erehtymästä siihen nähden, mitä hän tarkotti. Silloin äiti näkyikin
ymmärtävän Himmun sanan, sillä hänen äänensä sävy muuttui, ja hän puhui
niin hellästi kuin suinkin osasi:

"Ss-ss--. eihän Himmu kultu saa läpsiä -- ei, ei -- ss-ss -- ei läpsiä!
Oliko mamma paha omalle pikku Himmulle? Oli, mamma itte on vanha Himmu
-- ss-ss -- semmoinen mamma, oikein paha omalle tuutuvauvalle! Ja nyt
Himmu taas panee simmät kiinni ja nukkuu -- ei herätä pappa rukkaa --
pappa niin väsynyt -- ss-ss!"

Samalla mamma jälleen peitti Himmun, kumartui hänen kasvojensa
ylitse ja suuteli häntä, ja Himmu näki mamman katseista, että hänen
epäluulonsa oli varmasti perätön eikä mitään tahallista petosta oltu
harjotettu. Näin saatiin luottamus taas entiselleen, kehto alkoi
jälleen kiikkua, ja Himmu pisti peukalon suuhunsa, kuten hänen oli
tapana aina kun hän oli hyvällä tuulella. Sillä välin mamma yritti
uudestaan nukahtaa nähtyään herättäjäkellosta, että seitsemään oli
vielä melkein kolme neljännestuntia aikaa. Nyt hän ei enää erityisesti
hakenut keskeytyneen unennäkönsä jatkoa.

Himmu vaipui uneen itsekin, vaikkei ollut vähimmässäkään määrässä
tätä aikonut salliessaan Nukkumatin vaan pikkuruikkusen koskettaa
silmäluomia. Kauvanko hän olisi nukkunut, on mahdoton sanoa, sillä
nukkumisessa tämä tyttönen piti kovasti puoliaan. Mutta tänä aamuna
muuan nälkäinen kärpänen oli lähtenyt suurusta tavottamaan ja
laskeutunut juuri Himmun huulille, osottautuen siten makuaistiltaan
hyvin hienoksi, sillä Himmun huulet olivat makeinta, mitä maailmassa
voi olla, vieläpä niiden makeus oli sitä erikoista lajia, että mitä
enemmän niitä maisteli, sitä enemmän teki mieli. Himmu ei olisi
välittänyt tuosta anteeksi annettavasta näpistelystä, sillä hänellä
oli makeutta loppumaton varasto, mutta kun kärpänen kerran kääntyi
huolimattomammin kuin varkaan sopii, pyyhkäisi sen siipi Himmun huulta
ja kutitti häntä niin, että hän heräsi, ja silloin Himmu havaitsi,
että kehto oli hiljaa ja mamma hiljaa ja hän itsekin hiljaa! Tästä hän
lausui koko joukon sanoja niin äreästi kuin näin nuorella iällä suinkin
osataan. Mamma ei ollut kuulevinaan, mutta kun pappa unenhorroksista
murahti: "Kyll' on kiusaa!" vieläpä ihan parin-kolmen jalan päässä
hänen korvastaan, ponnahti mamma niin äkkiä pystyyn, että pappa
mutisten lisäsi olevan tarpeetonta koko taloa mullistaa.

Tällä kertaa Himmu päätti olla varuillaan. Hän selitti asianlaidan
omalla tavallaan ja sitten kääntyi niinpäin, että sai pitää mammaa
tarkasti silmällä. Mamma kiikutti kehtoa jonkun aikaa, mutta heti kun
hän hellitti kätensä kehdosta, nuhteli häntä Himmu aika ankarasti.
Silloin mamma yritti työnsä ohella ummistaa silmänsä, mutta tätäkään
vapautta Himmu ei hyväksynyt, ja siksi mamma ne taas aukaisi ja sai
tervehdykseksi niin kovan riemukikatuksen, ettei oikein tiennyt, eikö
Himmun oikkuihin suostuminen ollut torkkumista pahempi, mikäli isän
rauhasta välitettiin. Sitten Himmu viritti pikkusen aamulaulun --
sanattoman, vaikkei sävel ollut Mendelsohn'in --, vaan mamma koetti
häntä vaientaa sanomalla: "Sh-sh-sh!" Siitä Himmu rupesi itkemään, ja
silloin mamma silitteli hänen poskeaan, ja Himmu pisti suuhunsa mamman
sormen ja muokkasi sitä herttaisilla, terävillä pikku hampaillaan niin,
että mamman oli pakko hammasta purren puristaa huulensa lujasti yhteen.
Sitten mamma veti kätensä irti, mutta silloinpa Himmulta pääsi vasta
äläkkä -- ja papalta aika murina! Kiusaantunut pikku Himmu rukka ojensi
hentoja kätösiään kehdon suojaristikon lävitse ja tavotteli mennyttä
kättä niin rukoilevasti, ettei mamma voinut sitä kestää. Hän siis nosti
Himmun kehdosta omaan vuoteeseensa ja syliinsä, ja juuri silloin kello
löi puoli.

Seuraava puoli tuntia kului Himmu tyttöseltä hyvin ahkerassa puuhassa.
Ensin hänen oli kiitollisena katseltava mammaa pari-kolme minuuttia,
jolla aikaa mamma pääsi siihen uskoon, ettei sillä ollut lainkaan
väliä, kuinka usein ja kuinka varhain hänet aamulla herätettiin.
Vieläpä teki melkein mieli päästää Himmu papaltakin riistämään unta,
jota hän kuitenkin niin kovin tarvitsi, sillä miksi ei papalle
annettaisi tilaisuutta nähdä, millainen enkeli todellakin oli Himmu,
hänen oma tyttärensä? Kun Himmu oli esiintynyt kiitollisena niin
pitkälti kuin katsoi soveliaaksi, alkoi hän kysellä ja tehdä kokeita.
Hän kaiveli mamman silmäluomet auki, kun ne kiitollisuuden ihastuksesta
hetkeksikään menivät umpeen; hän sai mamman otsalta kiedotuksi kolme
hiusta pikku hyppysiinsä ja huomasi niiden katkeamatta tai heltiämättä
kestävän kovintakin pingotusta, mitä Himmu kykeni aikaansaamaan.
Mamma yritti tätä koetta lopettaa, mutta vauva pani niin jyrkästi
vastaan, että mamman täytyi parhaansa mukaan kestää, päästäen kasvonsa
vääntelemään moneen mutkaan, mikä taas suunnattomasti riemastutti
Himmua, tämä kun oli ihan varma, että tuommoista toimitettiin hänen
erikoiseksi huvikseen. Hän nauroikin niin sydämensä pohjasta, että
mamma taas oli huolissaan papan rauhasta, ja siksi hän syleili Himmua
ihan rintaansa vasten ja suuteli hänen untuvaista, kellertävää
pääkköstään. Mutta tämä kohtelu ei ollenkaan miellyttänyt nuorta
neitosta; suutelot ja hyväilyt olivat kyllä koko hyviä silloin, kun hän
oli väsyksissä tai tarvitsi lohdutusta, mutta varhain aamulla, kun yö
oli nukuttu terveessä unessa, ne olivat sopimattomia. Niinpä kun mamma
juuri oli hyvin hellästi puristamassa Himmua, keskeytti hänet äkkiä
puoleksi tukahtunut äännähdys, joka kuului jokseenkin tällaiselta:

"Jää-ää-aa-oo-uh!"

Silloin mammalta jäi puristus kesken ja samaten ihastuksen hurmaus;
mutta sittenkin Himmu oli kerrassaan suloinen tyllerö, jonka mieliksi
mamma näytteli kaikenlaisia elkeitä kasvoillaan ja käsillään, vieläpä
pani sormien avulla toimeen uuden kurkistusleikin. Vaan Himmusta
alkoi jo tuntua, että hänen oli aika nousta eikä enää sopinut milloin
mitenkin levätä; hän siis kurotti toisen palleroisen kätensä mamman
pään taakse, ja tarttui toisella mamman korvaan ja yritti kohota
istualle. Hän olisi kai päässytkin, sillä mamma suostui astuinlaudaksi,
vivuksi tai miksi tahansa, mistä olisi apua hänen lapsilleen. Mutta
Himmun pikku kyntöset olivat kuin terävät piikit, ja kun ne kaikki
yht'aikaa nipistivät mamman korvalehteä, teki se niin kipeätä, ettei
mamma itsekään voinut olla uikuttamatta koettaessaan päästä eroon pikku
kätösestä. Silloin mielipiteet törmäsivät vastakkain, ja väkevämpänä
sai mamma voiton. Himmu julisti omalla vilkkaalla tavallaan, ettei se
ollut rehellistä peliä, ja rupesi itkemään eikä ottanut tyyntyäkseen.
Silloin mamma nousi istumaan tuudittaen häntä sylissään edestakaisin.
Nyt Himmu keksi papan takaraivon ja alkoi sitä tavotella ja oli vähällä
päästä siihen käsiksi, kunnes mamma kerkisi hieman siirtymään. Sitten
Himmu rimpuili ja käänteli päätään yhä sinne päin, mistä sai nähdä
tuon haluamansa saaliin. Mamma nousi nyt hiljaa vuoteesta aikoen hakea
lemmikilleen jonkin leikkikalun, mutta piironkia lähestyessään Himmu
äkkäsi kupin, josta häntä viimeksi oli ruokittu. Heti hän kurkotti
sitä kohti ja puhui yhtä ja toista kovassa kiireessä, joka aiheutui
tositarkotuksesta. Kupissa oli vielä pullaa ja maitoa, ja mamma pelkäsi
sen jo ehtineen hapata; mutta huomattuaan, ettei niin ollutkaan
käynyt, hän antoi sen vauvalle, taas istuutuen vuoteen laidalle häntä
ruokkimaan. Huoneessa liikkuminen oli vilustuttanut mammaa, niin että
pääsy takaisin vuoteen lämpöön oli ihanaa, mutta vauva tunsi niin
vahvistuneensa kevyestä suuruksestaan, että vaati hypittämistä. Mamma
siis hypitti häntä ylös alas, kunnes häneltä kädet niin uupuivat, että
niillä tuskin olisi jaksanut höyhennukkeakaan kohottaa. Sitten hän
oikaisihe levätäkseen edes pikku hetken, vaan silloinpa kello teki sen
huomautuksen, jolla kertomuksemme alkaa, ja mamman olisi tehnyt mieli
tietää, kaukanako kuolemasta hän olisi illalla maata mennessä, kun jo
nyt tunsi olevansa melkein kuollut.

Mutta mammalla oli niin paljon puuhaa, ettei joutanut kauvaa
mietiskelemään. Kolme muuta lasta oli herätettävä ja niistä yksi,
noin kolmen vanha Burnie, puettava, kun taas kaksoiset, Fred ja
Bertha, jotka kyllä osasivat itse pukeutua, eivät koskaan päässeet
valmiiksi, ellei heitä yhtä mittaa yllytetty, niin että heistä oli
enemmän vaivaa kuin jos olisi pannut vaatteet heidän ylleen. Sitten oli
käytävä keittiössä, sillä Mayburnin ainokainen palvelija ei välittänyt
kellosta niin paljoa kuin olisi pitänyt, ja ellei suurus ollut valmiina
täsmälleen kello kahdeksan, ei pappa ehtisi toimeensa kello yhdeksäksi.
Mamma pukeutui siis kiireesti; sillä välin pappa haukotteli ja
huomautti:

"Pitihän se vauva tänä aamuna ihan hirmuista metakkaa!"

"Pitihän se", sanoi mamma.

"Kah", sanoi pappa, "vai kuulit sen sinäkin?"

Mamma ei vastannut sanaakaan; hän vaan katseli pappaa, ja tämä katseli
häntä ja näki, kuinka väsyneiltä mamman silmät näyttivät jo näin
varhain aamulla. Nyt pappa sanoi itseään aika naudaksi, joka ei mitään
huomaa, ja mainitsi haluavansa päästä niin pitkälle, että jaksaisi
kustantaa mammalle lapsenhoitajan. Sitten hän suuteli mamman silmiä,
jotka tuntuivat siitä virkistyvän koko lailla, sillä ne näyttivät
kirkkaammilta, kun pappa paria minuuttia myöhemmin hiljakseen siirtyi
ruokahuoneeseen lukemaan aamulehteään. Sillä välin mamma antoi Himmulle
korpun saadakseen häneltä huulet työhön ja kielen pysymään hiljaa ja
riensi viereiseen huoneeseen toimittamaan Fredin ja Berthan hereille
ja pukemaan nuorempaa poikaansa eli "pojua", joksi häntä tavallisesti
sanottiin. Hän tapasi Berthan sikeässä unessa, mutta tämän kaksoisveli
Fred istui, toisessa jalassa sukka ja sylissä housut, lukemassa kirjaa
"Villit eläimet", samalla väristen koko ruumiillaan.

"Poika kulta", sanoi mamma ja ravisti Berthaa hereille; "pane heti
pois se kirja ja vaatteet yllesi. Kuinka sinä noin istut riisuttuna
lukemassa, kun on niin kylmä?"

"Jaha, mamma", sanoi Fred; "minä vaan näin hirveätä unta karhusta, ja
minun teki pieleni katsoa kirjasta, mitä lajia se oli. Kyllä minä ihan
heti saan siitä selvän ja sitten panen päälleni."

Mitä Berthaan tuli, niin hän oli täysin valveilla heti, kun mamma
häneen kajosi, ja sitten mamma astui kolmivuotiaansa vuoteen ääreen ja
näki kaksi suurta ruskeaa silmää, jotka näyttivät kovin vakavilta vaan
muuttuivat aika vallattomiksi huomatessaan, kuka niitä katseli.

"Kuinkas mamman poju tänä aamuna jaksaa?" kysyi mamma laskien kätensä
hänen poskilleen ja suudellen häntä.

"Bobboker hyvä olla", vastasi siihen poju. Hän ei ollut vielä
kertaakaan lukenut omaa nimeään perheluettelosta, joka oli paksuun
raamattuun piirretty, tuskinpa hän oli kuullutkaan siksi itseään
nimitettävän. Eipä häntä siis voi moittia siitä, että hän itse
valikoitsi nimensä. Ja vaikkei Bobboker olekaan niin soinnukas nimi
kuin joku muu eikä niin lyhytkään ja vaikkei kukaan tiennyt sen
merkitystä eikä sen omistaja itsekään suostunut mainitsemaan, mistä oli
sen saanut, ei hän itseään koskaan muuksi sanonut. Yleensä hän puhui
itsestään kuin vieraasta henkilöstä.

"Mitä mamma tekee omalle pojulleen?" kysyi mamma.

"Ottaa 'ylii, ottaa Bobboker 'ylii", kuului vastaus, ja mamma ottikin
pojan syliinsä ja valmistautui häntä pukemaan, kun samalla huomasi,
että Berthalla oli kirja kädessä ja yhä vielä yöpaita yllään.

"Bertha! Ala pukea -- heti!" sanoi mamma.

"Lukeehan Fred", sanoi Bertha sen näköisenä, joka aikoo poistaa jonkin
väärinkäsityksen. Sillä ellei toinen kaksoinen saanut tehdä mitä ikinä
toinenkin, niin edellinen tunsi kärsivänsä tukalaa sortoa.

"Älä siitä välitä", sanoi mamma. "Lakatkaa lukemasta -- kumpikin --
heti paikalla!"

Fred pani pois kirjansa; Bertha sulki omansa, vaan piti siitä kovasti
kiinni, ja samalla hänen silmänsä tulivat kyyneliä täyteen.

"Mitä sinä nyt itket, tyttöseni?" kysyi äiti.

"Fred luki kauvemmin kuin minä", nyyhkytti Bertha.

"Väärin oli Fredin ruveta ollenkaan lukemaan, ennenkuin oli
pukenut ylleen tai syönyt suurusta. Pyyhi nyt silmäsi kuiviksi ja
pane päällesi. Tiedäthän, kuinka se piinaa pappaa, jos joku tulee
suurukselle liian myöhään."

Bertha kuivasi silmiään hitaasti, mutta ilmeisesti tunsi olevansa
marttyyri, tosin ei sellainen, joka tyytyy kohtaloonsa, sillä äkkiä
Fred valitti:

"Mamma, Bertha irvistelee minulle niin kauheasti."

"Bertha, mikäs sinua nyt vaivaa?" kysyi mamma.

"Niin, mutta hän luki kauvemmin kuin minä," sanoi Bertha, ja samalla
hänen kyyneleensä lähtivät taas virtaamaan.

"Älä hyvä tyttö ole tuhma", sanoi mamma. "Onhan hullua ja ihan
väärinkin haluta jotakin sopimatonta vain sen vuoksi, että veljesi teki
samaa. Ei nyt muuta kuin silmät kirkkaiksi ja vaatteet ylle! Katsoppas
nyt, kaikki ne minuutit, jotka kulutat itkemiseen, menevät sinulta
hukkaan, etkä koskaan saa niitä takaisin."

"Kyllä sinä Bertha saat suuret kasat uusia", lohdutti Fred.

"Aina sinä sittenkin teet minulle kiusaa, niin etten saa koskaan
rauhaa", vastasi Bertha.

"Sinä olet oikein ilkeä tollikko", huomautti Fred.

"Jää-jää-jää", härnäsi Bertha näyttäen hyvin rumalla tavalla hampaitaan.

"Lapset -- lapset!" huusi mamma jalkaa polkien, "olkaa nyt hiljaa!
Fred, vie vaatteesi minun huoneeseeni ja pane siellä yksin päällesi.
Jos kumpikaan myöhästyy suurukselta, niin saa vaan voileipää."

Fred kahmasi vaatteensa hyvin äkeissään ja poistui viereiseen
huoneeseen. Silloin mamma kuuli hennon äänen sanovan:

"Bobboker tarttee kans oma hoone panna vaatteet päälle."

"Ei mammalla ole huoneita lisää", sanoi rouva Mayburn.

"Anna Bobboker ys hoone", sanoi Bobboker.

"Eihän minulla ole yhtään", vastasi mamma.

"Anna nyt, mamma."

"Mammalla ei ole, etkös sinä kuule?"

"Bobboker tarttee vaan ys hoone."

"Ei minulla ole yhtään."

"Mamma antaa nyt Bobboker."

"Kuinka minä voin antaa, kun minulla ei ole?"

"Antaa nyt pian."

"Älä ole tuhma poju."

"Bobboker tarttee toinen hoone."

"Sinä -- et -- saa!" sanoi nyt mamma niin pontevasti, että Bobboker
katsahti hänen silmiinsä perin hämmästyneenä. Silloin hänen mieleensä
johtui, että mamma tarkotti täyttä totta, ja tuskinpa mamma voi
kuvitella minkään pikku pojan osaavan ruveta häijymmäksi kuin Bobboker
parin seuraavan minuutin kuluessa. Hän huusi, kiljui, vikisi, ulvoi
ja porasi, ja kun mamma koetti häntä tyynnyttää, niin poju murisi
vastaan kuin kaikkein äkäisin koiranpentu. Lopuksi hänet voitettiin
sillä lupauksella, että suuruksella annetaan sokeripala, ja mamma
kääntyi katsomaan, miten pitkälle Bertha jo oli ehtinyt. Mutta Berthaa
ei näkynyt; sen sijaan Fred puolivalmiiksi puettuna kuhnaili pitkin
huonetta jotakin hakien.

"Mitä sinä tahdot, poika? Mitä varten sinä taas olet täällä? Ja missä
sisaresi on?" kysyi rouva Mayburn.

"En minä tiedä, missä se on, mutta minä haen toista kenkääni. Kai se
putosi minulta tänne, kun korjasin vaatteeni", selitti Fred.

"Hae nyt pian, Frediseni, ole oikein hyvä poika! Minä tahtoisin sinun
sitte auttamaan pojua valmiiksi sill'aikaa kun käyn katsomassa, saako
Bridget siellä suurusta toimeen."

"Sama se, mutta minun tekisi mieleni tietää, kuka minun kenkäni on
ottanut. Kyllä minä uskon, että Bertha on sen piilottanut, kun se
on niin paha. Enhän minä voi ilman kenkiä olla. Bobboker, onko poju
ottanut Fred veikon kengän?"

"Emminä", sanoi Bobboker.

"Sinun täytyy tietää."

"Soh-soh", sanoi mamma. "Pane jalkaasi tohvelit -- pyhäkengät -- mitä
tahansa, vaan joudu. Ellei suurus ole ajoissa valmis, niin pappa on
niin hirveästi harmissaan. Mitä ihmettä sinä hommaat?"

"Kenkääni minä haen, johan sen sanoin", vastasi Fred hyvin äreänä ja
penkoi saamattomasti lankarullia, sormustimia, saksia y.m. mamman
ompelukorista.

"Oletko koskaan löytänyt kenkiä ompelukoristani ja luuletko, että
tuommoisten pikku kalujen alle mahtuisikaan kenkää?"

"Vaikkei, mutta" -- alotti Fred, vaan kun hän ei mitenkään osannut
puolustaa hajamielisyyttään, peräytyi hän takaisin sitä huonetta
kohti, jossa oli ollut pukeutumassa. Äkkiä hän kompastui ja parkaisi;
katsahtaessaan, mikä hänen jalkaansa oli tarttunut, hän näki kadoksissa
olleen kengän lojumassa juuri sillä kohtaa, mihin hän sen oli viisi
minuuttia takaperin pudottanut. Fred oli siitä niin häpeissään,
että tunsi sisällistä tarvetta tehdä jotakin tavatonta, ja niin hän
vähääkään aikomatta joutui hyvin pian pukeutuneeksi. Sillä välin
Bobboker oli saatu melkein valmiiksi, ja jättäen hänet Fredin huostaan
mamma kiirehti keittiöön päin.

Täällä olivat Bridgetin hommat kohtalaisen hyvällä kannalla. Tosin
häneltä oli unohtunut sen kotlettilihan noutaminen, joka vain
kivenheiton päässä oli teurastajalla luvattu pitää valmiina Mayburnille
kello seitsemäksi, mutta sen sijaan hän oli leikannut kappaleen
liikkiötä ja pannut sen paistumaan. Vaan kun palvelustyttö sitten
huomasi puuttuvan munia, kiirehti hän niitä hakemaan ruokakaupasta,
ja hänen poissa ollessaan oli paisti alkanut kärventyä. Juuri silloin
mamma ehti keittiöön sitä pelastamaan. Jälkeenpäin, suuruspöydässä,
pappa kuitenkin pääsi sanomaan, että inhottavinta, mitä hän ainakin
tiesi, oli sellainen ruoka, jossa oli hiukankaan palaneen makua.
Mutta yksi asia oli, johon mamma ei ikinä tahtonut ryhtyä, vaikkapa
pitäisi kieli katkaista ollakseen siitä vaiti, ja se oli palvelijoista
valitteleminen miehelleen. Sen vuoksi hän nytkin sanoi vaan, että oli
kovin ilkeätä, mutta kukaan ei osannut niin täsmälleen mitata sitä
kuumuutta, mitä paistuminen tarvitsi.

Päästyään siitä selville, että suurus joutuisi pöydälle ajoissa, mamma
riensi taas yläkertaan katsomaan, että lapset kerkiäisivät valmiiksi
laskeutumaan ruokahuoneeseen silloin, kun kellolla helistettäisiin.
Ylhäällä hän tapasi Berthan pujahtamassa esille vierashuoneesta.

"Mitä sinä olit tekemässä siinä huoneessa, tyttö?"

"Pukemassa -- oikein eri huoneessa ihan yksin; niinhän Fredkin sai."

Mamman teki mieli sanoa jotakin, mutta hänen omassa huoneessaan kuului
pari-kolme ihmistä sanovan yht'aikaa niin paljon, että hänen täytyi
kiirehtiä katsomaan, mikä siellä oli hätänä. Avattuaan oven hän näki
Bobbokerin makaavan lattialla hurjasti huutaen, kun taas Himmu porasi
Fredin sylissä niin kovaa, että selvästi osotti voivansa kilpailla
minkä tahansa kolmivuotiaan pojan kanssa, ja Fred kiikkui tuimaa
vauhtia edestakaisin keinutuolissa ja hoilasi jotakin laulua.

"Soh, soh, mitäs ihmettä tämä on?" huusi mamma rientäen Bobbokerin
avuksi.

"Mom-mom-mom-mom", selitti Himmu.

"No kun vauva huusi tuolla toisessa huoneessa", sanoi Fred, "niin minä
laskin Bobbokerin tuohon sohvalle ja menin ottamaan vauvan ja -- --".

"Ja paha 'ovva pökki Bobbokeri maaha ja maa pökki Bobbokeri ottaa ja
nenää," lisäsi Bobboker veljensä selontekoon. "Ja Feddi otti Himmu
'ylii ja pitää vaan Himmu hyvä, ja Bobboker niin paha yssin olla". Nyt
Bobboker aikoi jatkaa poruaan, mutta mamma nosti hänet syliinsä ja sai
hänet pian tyyntymään.

"Fred hyvä", sanoi hän sitten, "sinä pidät vauvaa niin pahassa
asennossa. Katso nyt, jalat ja pää on väännetty melkein kiinni
toisiinsa. Tottahan semmoisesta jo huutaakin."

"Mokomakin!" huudahti Fred. "Kyllä se vaan saa olla mielissään, jos
edes jollakin tapaa pidetään. Minä olen ihan kuolla, kun on täytynyt
sitä tässä kiikuttaa ja laulaa tuntimääriä!"

"Vai tuntuu sinusta, poika parka, aika niin pitkältä?" sanoi mamma,
jonka onnistui sijottaa vauva toiselle käsivarrelleen ja pitää
Bobbokeria toisella. "Siltä se minustakin toisinaan tuntuu, kun kaikki
yht'aikaa huutavat ja jotakin tarvitsevat. Vaan pese nyt kasvosi ja
kampaa tukkasi, ennenkuin kello soi -- kuulitkos, nyt jo soitetaan!"

Fred syöksyi pesukaapille, ja mamma pani vauvan sohvalle ja rupesi
harjaamaan Bobbokerin hiuksia. Mutta harja ei oikein kelvannut
suorittamaan, mitä nyt tarkotettiin, sillä Bobbokerilla oli pitkä ja
paksu tukka, ja mamma yritti siis kammalla. Mutta silloin heltisi
vanuneista hiuksista iso tukko ja Bobbokerin suusta korvia vihlova
parahdus.

"Mamma pian panee Bobbokeri pää kiinni!" porasi pikku mies.

"Ai ai, tekikö paha mamma kipeää omalle kultupojulleen?" sanoi mamma
pannen kamman pois kädestään ja lasta hyväillen. "Soh, soh, ei mamma
enää kampaa, ollaan taas hiljaa!" Samalla mamma koetti käsin levitellä
pahimpia takkuja pitkin päätä ja sitten märällä harjalla kiinnittää
niistä kutakin kohdalleen.

"No eukkoseni, etkö sinä jo ala valmistua?" kaikui miehekäs ääni
jostakin alhaalta.

"Ihan paikalla, mies kulta", vastasi mamma. "Juokseppa, Fred, ja käske
Bridget heti tänne vauvaa pitämään."

"Vaan kun minä en mistään löydä kaulusliinaani."

Mamma laski Bobbokerin lattialle, sieppasi lipaston laatikosta nauhan,
solmi sen Fredin kaulaan ja sysäsi häntä ovelle päin; sitten hän
kaappasi Bobbokerin syliinsä ja riensi rappusia alas. Siellä pappa jo
istui paikallaan pöydän alapäässä ja huomautti:

"Nyt ollaan taas myöhästytty kymmenen minuuttia. Kuuleppas, pikku
emäntä, minusta ei olisi haitaksi, jos otettaisiin ajasta vaaria."

Mamman silmäys osui kahvikannun kanteen, mutta tämä ei siitä sulanut
-- niin erinomaisen kestävää metallia se oli. Heti kun mamma ja kolme
lasta olivat istuutuneet, luki pappa aamusiunauksen, mutta siitä mamma
ei tajunnut melkein mitään, sillä hän joutui sill'aikaa silmät ummessa
muistelemaan, että hänen oma tukkansa oli vielä siivoomatta ja että
hän oli unhottanut kieltää Bridgetiä taas sysäämästä pikku sänkyä,
ennenkuin oli pantu paikalleen se kehrä, joka sen yhdestä jalasta oli
lähtenyt irti, sillä muuten se viiltäisi maton puhki. Pappa pääsi
hartaudenharjotuksen loppuun, ennenkuin mamma ehti kaikin puolin
harkita, oliko vai eikö ollut sälyhuoneessa sellaista tilkaa, jolla
voisi paikata sängynjalan repimän läven, mutta Bobboker kiinnitti hänen
huomiotaan taas nykyisyyteen kiskomalla häntä hihasta ja sanomalla:

"Mamma, tallikki on nyt jo katteltu loppu!"

Siihen pappa nauroi ja sanoi:

"Tällä kertaa minä otan kahvini vaikka suoraa päätä".

Mamma kaatoi joutuin kaksi kuppia kahvia ja otti toisesta pienen
kulauksen, sillä hänestä tuntui siltä, kuin olisi vähällä haljeta,
ellei kiireimmiten saisi jotakin nielläkseen. Sitten hän täytti kolme
pikku lautasta kaurapuurolla, kaatoi siihen maitoa, ripotti päälle
sokerijauhoja, antoi kullekin vielä täyden maitokupin, muistutti Frediä
sitomaan ruokaliinan kaulaansa, tarjoili miehelleen lähimpiä ruokia ja
oli juuri leikkaamassa itselleen suupalaa liikkiön jäännöksestä, jonka
hänen miehensä oli hänelle ojentanut, kun Fredin lautanen jo saapui
takaisin hakemaan lisää puuroa, Berthan lautanen ilmestyi heti perässä
ja sitten Bobboker muistutti sokeripalasta, joka hänelle oli luvattu.
Toinen kuppi kahvia herra Mayburnille vei aikaa minuutin tai pari;
Berthalle piti leikata liharuoka valmiiksi, sillä hän oli kerrassaan
kömpelö pitelemään veistä ja kahvelia, mutta lopulta mamma sittenkin
sai tuon suupalan syödyksi ja ryhtyi voileivän tekoon. Silloin Bobboker
huomautti:

"Mamma pitää nyt 'ööttää Bobboker".

"Kyllä mamman poju osaa itsekin syödä niinkuin oikein suuri mies",
uskotteli mamma ja puri voileipää ahkerasti.

"Ei Bobboker 'uur mees, Bobbokerin tekee niin kipeet käteen".

Tämä koski mamman sydämeen liiaksikin, sillä Bobbokerin oikea käsi
oli kerran nyrjähtänyt, ja siitä oli pojulle hellitellen niin usein
puhuttu, että hän vähitellen osasi käyttää tapaturmaa hyväkseen
runsaassa mitassa. Mamma siis otti lusikan ja ruokki pientä veitikkaa,
ja tämä hoki nielemästä päästyään vähän väliä; "Mamma kulta", mikä
hetkeksi virkisti mammaa paremmin kuin kokonainen ateria. Mutta hän
tiesi kuitenkin, että työlään aamun pohjaksi ei voi tyhjän vatsan
sijaan panna täyteläistä sydäntä, ja sen vuoksi hän taas yritti saada
lautaseltaan jotakin suuhunsa. Siinä kohden hän pääsikin jo niin
pitkälle, että ehti syödä pari suupalaa lihaa ja ainokaisen viipaleen
paistettua perunaa, kun Bobboker teki vastalauseen ja sanoi:

"Bobbokerin vatta 'anoo: anna oikein pallo rookaa".

Kaikki purskahtivat nauruun, mutta pappa oli jälkeläisensä
hyvinvoinnista sen verran huolissaan, että sanoi:

"Kuuleppas, anna sille niin paljon, kuin siihen mahtuu!"

"Kyllä, kyllä!" vastasi mamma niin oudosti, että pappa ihmetellen
katsahti häneen, mutta mamma loi silmänsä alaspäin voimatta vähään
aikaan nähdä oikeastaan mitään. Sillä välin hänen miehensä oli jo
lopettamassa syöntiään; hän lähtisi kotoa jonkun hetken perästä ja
pysyisi poissa monta tuntia, hänen oma miehensä -- hänen rakkaimpansa
--, vaikka he tuskin olivat nähneet toisiaan tänä aamuna, saatikka
yhtään sanaa vaihtaneet. Mamman teki mieli sanoa hänelle jotakin
tai kuulla hänen jotakin sanovan ennen lähtöään, mutta hänen päänsä
oli kaikesta sekamelskasta niin väsynyt, ettei hän keksinyt mitään
sanomista -- ei, vaikka pitäisi siihen paikkaan kuolla, niin vaikealta
se tuntui. Vihdoin hän sittenkin sai kysyttyä:

"Onkos tänä aamuna mitään uutta?"

"Tjaa, eipä juuri -- no ei sentään ilmankaan. Eilen oli taas
hassunkurinen jupakka pormestarin ja poliisiviranomaisten välillä.
Annas kun luen sinulle siitä jonkin pätkän."

Ja pappa luki hyvin leikkisästi tuon asian kulusta parhaan kohtauksen
ja nauroi niin sydämellisesti, että mammakin nauroi mukana, kuten
ainakin hyvän vaimon on tapana, vaikkei saanut oikein päähänsä, mikä
tässä jutussa oli niin hassua tai edes hauskaa.

"Kas niin!" sanoi pappa, pistäen äkkiä sanomalehden taskuunsa ja nousten
pöydästä; "ei tässä auta kuluttaa aikaa tyhjään. Täytyy lähteä vaan --
hyväst', hyväst'!"

Pappa suuteli kutakin lasta kiireesti, painaen huulensa otsaan, nenään
tai tukkaan, mikä tahansa ensiksi kohdalle osui. Mamman osalle hän
uhrasi hieman enemmän aikaa, kumartuen hänen puoleensa ja kiertäen
toisen kätensä hänen kaulaansa. Mutta suoristuessaan lähtöön hän tunsi,
että mamman käsivarsi piti häntä vyötäisiltä niin lujasti kiinni, kuin
aikoisi siihen jäädäkin, ja mamman pää nojasi niin hänen rintaansa
vasten, kuin sekin tahtoisi paikallaan pysyä.

"Kultuseni", sanoi pappa; "pidätkö sinä minusta pikkusen?"

"Pidänkö sinusta!" huoahti mamma. Sitten hän puristi pappaa vielä
lujemmin, ja pappa silitti hänen hiuksiaan, ja Bobboker ilmotti:

"Mamman 'immist tippuu niin pallo vettä".

Kun pappa kumartui katsomaan, miten asian laita oli, näki hän mamman,
itkevän. Tosin pappa pian suuteli kyyneleet pois silmistä, mutta niitä
tuli lisää, ja hän kysyi:

"Oma kultuvaimoni, mikä sinun nyt on?"

Mamma nieli jotakin, mikä ei ollut ruokaa, ja vastasi:

"Voi, ei mikään -- tai onhan sitä paljonkin. Minä niin tahtoisin, että
saisimme joskus olla edes vähän aikaa yhdessä".

"Vai se se oli, mutta ollaanhan me joka ilta yhdessä."

"Niin", sanoi mamma. Ei tämä sana sinänsä, vaan se äänensävy, jolla
se lausuttiin, sai papan silmäilemään mammaa tutkivasti, hellästi,
säälien, epätietoisena ja sitten painamaan hänen päätään lujasti
rintaansa vasten. Kumpaakin kesti vain hetkisen; sitten pappa katsahti
kelloonsa, suuteli taas vaimoaan, kuiskasi: "Pikkunen äiti raukka!"
ja kiirehti pois toimeensa. Tosin hän vielä eteisessä ottaessaan
päällystakkinsa ja hattunsa, mutisi hiljaa kuvalleen, jonka näki
seinäpeilissä, jotakin siihen suuntaan, että vaimot ovat hieman
omituista väkeä.

Tuskin oli pappa poistunut ruokahuoneesta, kun Fred kavahti tuoliltaan,
kiirehti mamman luo, halasi ja suuteli häntä niin erinomaisen hellästi,
sanomatta sanaakaan; sitten hän pehmoisesti painoi poskeaan mamman
poskea vasten, ja mammalla alkoivat taas silmät vuotaa. Mamma siirsi
nyt tuoliaan edemmä pöydästä, nosti Fredin syliinsä, vastasi pojan
kaikkiin hyväilyihin samalla mitalla ja puhui:

"Mamman lemmikki -- mamman ystävä -- mamman suuri sydänkäpy!"

"En minä ymmärrä, mitä sinä itket", sanoi Fred päästyään taas henkeään
vetämään, "mutta minun tulee sinun tähtesi niin hirveän paha mieli.
Onko mamma kipeä?"

"En, hyvä miekkonen, olen vaan väsynyt, niin kovin väsynyt!"

"Mikä sinua niin väsyttää?"

"Voi voi, vauva -- ja pikku lapset, jotka eivät viitsi panna päälleen
aamulla muuten kuin että mamman täytyy niitä aina vahtia ja torua."

"Vaikka niin, mamma", sanoi Fred suoristaen vartalonsa ja katsoen häntä
rehellisesti silmiin, "mutta minä en sittenkään nähnyt sitä kenkää
ennenkuin siihen ihan kompastuin."

"Sinä et sitä oikein hakenut, poikani; siksi sinä et löytänytkään.
Jos sinä viitsisit oikein tarkasti ajatella sitä, mitä kulloinkin on
tehtävä, niin mammalta säästyisi tuhansia kiusoja."

"Kyllä minä panen asiat mieleeni, mutta sitten ne yht'äkkiä haihtuvat
jonnekin enkä minä niistä muista hölynpölyä", selitti Fred.

Hyväillessään Frediä ja jutellessaan hänen kanssaan mamma oli
tuntenut toista poskeansa suudeltavan ja kaulansa ympärille kiertyvän
jonkun käsivarren, joka hänestä ei voinut olla kenenkään muun kuin
Berthan, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan niin kauvan kuin näkyi
olevan tilaisuutta vaikuttaa jotakin hyvää Fredin luonteeseen. Pojan
viime huomautus oli kuitenkin sellainen, ettei mamma osannut heti
tyydyttävästi vastata, ja niin mamma katsoi parhaaksi kiertää toisen
kätensä Berthan ympärille. Nyt Bertha yritti kiivetä hänen syliinsä,
ja mamman onnistui vääntää Fred toiselle polvelleen ja kiskoa Bertha
toiselle istumaan. Sill'aikaa Bertha piti tätä temppua tarkasti
silmällä, kunnes mielikseen havaitsi olevansa ihan yhtä paljon
mamman sylissä kuin Fred. Näin nyt molemmat lapset istuivat siinä
kuin kaksiselkäinen puolen sadan kilon painoinen tuoli, joka vaappui
niin hontelona, että tarvittiin mamman molemmat kädet sitä koossa
pitämään. Tapausten kulku ei muuten jäänyt huomaamatta eräältä muulta
perheenjäseneltä, joka huudahti:

"Bobboker tarttee kans mamman 'ylii."

"Hyvät lapset", sanoi mamma, laskien jokseenkin hätäisesti kaksoiset
maahan, "mammasta tuntuu siltä, että teidän on nyt mentävä; mamma ei
voi pitää kolmea yht'aikaa."

"Bobboker", sanoi Fred huultaan venyttäen, "sinä olet semmoinen
härkäpää tarapappa."

"Se tahtoo aina tehdä samaa, mitä näkee jonkun muun tekevän", lisäsi
Bertha.

"Soh, soh!" hillitsi mamma. "Eikö pikku tyttäreni myös tahdo aina
samaa, mitä ikinä Fred tekee? Ja sinä Fred, sinä et saa koskaan
nimitellä toisia lapsia rumilla sanoilla. Mamma voisi teille antaa
pahempiakin nimiä, jos rupeisi teitä arvostelemaan sen mukaan, mitä
teette."

"Mutta eikös mamma muista, että minä olen kaksoinen, vaan Bobboker ei
ole", selitti Bertha.

"Sama se", sanoi Fred, kiertäen pöydän ympäri Bobbokerin tuolin ääreen
ja halaten pikku veikkoaan molemmin käsin, niin että kaula ja kaikki
oli puristuksessa; "tämä on pikkunen ääliö kulta, ei veikko enää tee
kiusaa."

"Ääh-ii-ngiäh!" sähisi Bobboker.

"Katsos vaan!" huudahti Fred, kiireesti peräytyen, "siinä sen nyt
näkee, kuinka häijy se on, vaikka minä koetan olla sille hyvä."

"Kai sinä raastoit pojua tukasta, kun käsivarrellasi puristit", sanoi
mamma.

"Kai kai!" oli Fred myöntävinään; "jokin on aina tekemässä jotakin
pikku pojulle."

"Sano hänelle, ettet sinä sillä aikonut tehdä kipeätä -- pidä häntä
nyt pikkusen hyvänä", kehotti mamma. Mutta Fred oli jo tipotiessään,
ja niin mamman täytyi hänen puolestaan hyvitellä pojun mieltä.
Sitten hän taas katsahti lautaseensa, mutta ei näyttänyt erikoisesti
ihastuvan siitä, mitä näki. Sillä liikkiön pala oli tarttunut kiinni
jäähtyneeseen rasvaan, ja paistettujen perunain viipaleet olivat
kurtistuneet kasaan kuin nahkakielekkeet auringon paisteessa. Hän
söi kuitenkin voileipänsä loppuun ja maistoi kahvia, mutta tämä oli
ennättänyt kylmetä ja saada sellaisen äitelän makeuden, johon muuan
laji sokeria on syynä, kun on ollut jonkin aikaa liuonneena. Hän siis
kaasi kupillisen uutta kahvia, joi sen kiireesti, otti Bobbokerin
ja lähti yläkertaan päästämään Bridgetiä sieltä vapaaksi, ensin
muistutettuaan Berthalle, että puolen tunnin päästä hänen ja Fredin
piti mennä kouluun.

Omaan huoneeseensa päästyään mamma tapasi vuoteensa siistittynä.
Hänestä oli vastenmielistä saattaa siistittyjä vuoteita epäkuntoon,
vaan sittenkin hän nyt heittäytyi makuusijalleen pitäen vauvaa
vieressään, kun taas Bobboker kapusi sänkyyn toiselta puolen, tarttui
toisella kädellä mammaa vyötäisiin, toisella niskaan ja kutitti mammaa
hirveästi. Mitä Himmuun tuli, niin hän puolestaan maiskutteli huuliaan
ja katseli mammaa hyvin tutkivasti, sitten pisti peukalon suuhunsa,
kiskaisi sen taas ulos ja uudestaan maiskutteli.

"Voi kultu, kultu!" huokaili mamma, "nyt minulta, jäi tuomatta vauvalle
suurusta. Viitsiikö mamman poju mennä alakertaan ja pyytää Bridgetiltä
kupillisen maitoa ja pari korppua vauvalle?"

"Emminä", sanoi Bobboker.

"Mene nyt, poju, mamma on niin väsyksissä!"

"Emminä -- Bobboker pitää mamma niin hyvä."

"Saat sitten pitää mammaa hyvänä niin paljon kuin tahdot, kun tulet
takaisin."

"Emminä. Poju on niin pikkunen."

"Mene nyt, kultu Bobboker."

"Mamma ei 'aa 'ano 'kultu Bobboker', -- Bobboker ikkee niin pallo".

"Itke sinä vaan niin paljon kuin jaksat, kunhan ensin tuot vauvan
suuruksen."

"Emminä -- poju tarttee pian ikkee."

"No itke nyt oikein ja hae sitten vauvan suurus."

Pikku miekkonen joutui tästä suostumuksesta jokseenkin hämilleen ja
katseli mammaa hyvin tiukasti, mutta mamman kasvoissa ei värekään
muuttunut. Silloin Bobboker kömpi lattialle ja katosi huoneesta.

Nyt Himmu taas pyysi suurustaan, entistä pontevammin, ja mamma leikki
hänen kanssaan parhaansa mukaan saadakseen tyttösen edes hetkeksi
unohtamaan aineellisen halunsa. Tämä juoni menestyikin muutamia
minuutteja, vaan Himmun sisällinen muistuttaja pakotti hänet keskellä
iloista kikatusta ryhtymään taas käsiksi elämän tositoimiin, eikä
hän enää sekunniksikaan rauhottunut, kunnes mamma nousi, otti hänet
käsivarrelleen istumaan ja laskeutui ruokahuoneeseen. Täällä hän tapasi
Bobbokerin korjaamassa eri lautasilta jätteitä ja pistämässä sinne,
missä pikku lapset kuvittelevat niiden olevan parhaassa säilössä, ja
Bridget oli ahkerassa syömähommassa eikä arvatenkaan tiennyt pojun
läsnäolosta mitään. Nyt on huomattava, ettei Bobbokerin ruoansulatus
ollut läheskään hyvä, kuten Bridgetillekin oli monta monituista kertaa
muistutettu, ja sianliha oli melkein pahinta, mitä hänen vatsaansa voi
osua. Sen vuoksi mamma huudahtikin:

"Voi Bridget! Kuinka sinä raskit antaa pojun sulloa suuhunsa tuommoisia
kauheita jätteitä! Miksi sinä et pannut häntä tuomaan vauvan suurusta?"

Bridget kavahti kuin syvästä unesta ja alkoi tuiskia:

"Vai sinä pikku kakara -- etkös pysy erossa, kuuletko? Vauvan
suurustako rouva tahtoo? Mistä minä aavistan, ettei rouva itse sitä
vienyt mukanaan?"

"Käskinhän minä pojun sitä pyytää sinulta! Vauva on niin kovasti
porannut."

"Ei niin hiventäkään se puhunut siitä asiasta; se tahtoi vaan
sokeripalan."

"Ethän vaan lie antanut? Yhden se jo sai."

"Jos rouvalle suoraan puhun, niinkuin asia on, niin poju katseli minua
niin hellästi, että annoin sille kaksi."

"Ohho sentään", huokasi mamma ja istuutui vauvaa syöttämään. Mamma
oli juuri murentanut pari-kolme korppua maitoon, eikä Himmu ollut
useammasti kuin kuudesti tehnyt onnistumattomia yrityksiä päästä
kuppiin omin käsin kiinni ja pulpahtaa mamman sylistä maahan ja
taittaa kalliin pikku niskansa, kun mamma sattui katsahtamaan kelloon
ja huomasi, ettei lasten kouluunmenoon enää ollut muuta kuin niukasti
neljännes tuntia, ja sen vuoksi hän huusi: "Bertha!"

Ei mitään vastausta. Sitten hän koetti:

"Freddi!"

Kumpaakin nimeä hän nyt huuteli pari-kolme kertaa, jolloin vauva aina
sätkähti pelästyksestä ja pikku suukkosen molemmista pielistä tärskähti
maitoa rintalapulle.

"Jahka minä menen ne hakemaan rouvan tykö", sanoi Bridget nousten
syömästä.

"Kiitos, hyvä ihminen", sanoi mamma ja palvelijan poistuttua lisäsi
itsekseen: "Kyllähän sinä olet muuten mukava, mutta toisinaan sinä
kulutat ihan enkelinkin kärsivällisyyden loppuun."

Muutaman minuutin kuluttua Bridget palasi mukanansa Bertha, jonka oli
tavannut piaanoa rämpyttämässä.

"Oletko valmis kouluun, tyttöseni? Ja missä veljesi on?"

"En minä tiedä."

"Hae hänet tänne heti. Katsokaa nyt kumpikin, että olette valmiit, ja
tulkaa sitten näyttämään itsenne minulle, ennenkuin menette."

Bertha poistui, ja viisi minuuttia myöhemmin Fred ryntäsi
ruokahuoneeseen ja tiedusti:

"Mamma, onko sinulla ollut minun aapiseni?"

"Mihin minä sinun aapistasi tarvitsisin, hyvä poika?"

Fred näytti jokseenkin nololta, mutta kärtti yhä vaan, että joku oli
sen ottanut.

"Minne sinä sen panit, kun eilen tulit koulusta?" kysyi mamma.

"En minnekkään."

"Mistä olet sitä hakenut?"

"Joka paikasta."

"No missä muut kirjasi ovat?"

"En minä tiedä."

"Tokkohan sinä niitä toitkaan kotiin?"

"Kyllä kai -- kun minä läksin koulusta, niin -- jaa, taisivat ne
sittenkin jäädä sinne."

"Ei siis muuta kuin pian hattu päähän ja päällystakki ylle, ja tule
sitte vielä tänne."

Fred häpesi niin, että hän nyt teki kiirettä ja ilmestyi vain muutaman
minuutin perästä takaisin, ja Bertha oli hänen mukanaan.

"No suutele meitä nyt hyvästiksi", sanoi Fred ja painoi mamman kasvoja
vasten kerrallaan otsansa, nenänsä ja leukansa.

"Vartoo vielä hetkinen", sanoi mamma. "Tuossa on nappi ihan putoomassa
takistasi. Juokse pian yläkerrasta noutamaan ompelukorini. Voi, Bertha,
kenkiesi kärjet ovat melkein valkeat; tuo tänne heti kiiltomustetta."

Sill'aikaa kun mamma puhui, oli Himmu hyppinyt, sätkinyt ja kiipeillyt
oikein täyttä vauhtia, mutta toisten lasten poissa ollessa hän taas
pääsi nälkäänsä tyydyttämään, vieläpä pari kertaa hyväilemään mammaa,
joka kuitenkin oli niin muissa ajatuksissa, ettei sitä huomannut.
Sitten Fred palasi mukanaan ompelukori ja Bertha toi kenkämustetta, ja
molemmat kurottivat tuomisiaan mammalle ihan nenän alle. Nyt neulottiin
nappi kiinni ilman suurtakaan apua vauvan kätösiltä, jotka nykivät
mammaa hijasta, ja Bertha mustasi kenkiensä kärkiä ja sormiensa päitä,
niin että hänen täytyi mennä ne pesemään. Mutta Fred karkasi mitään
sanomatta kouluun yksinään, kun pelkäsi myöhästyvänsä ja saavansa
päiväkirjaansa muistutuksen. Kiireessä häneltä jäi ulko-ovi auki,
ja kun Bertha haki häntä ja sattui katsahtamaan ovesta ulos, näki
hän Fredin juoksevan jo parin kivenheiton päässä. Bertha siis palasi
mammalle valittamaan ja pistämään itkuksi, mutta mamma ei lainkaan
hyvitellyt, vaan pyyhkäisi häneltä äkkiä silmät kuiviksi ja hoputti
menemään Fredin perässä. Sitten mamma syleili vauvaa ylt'ympäri ja
istui vähän aikaa silmät ummessa, yrittäen selvitellä ajatuksiaan, mikä
ei suinkaan ollut erikoisen helppoa.

Yhdestä asiasta hän oli aivan varma: ellei hän nyt heti pesisi ja
pukisi vauvaansa, niin häneltä jäisi ostoksilla käynti liian myöhään,
ja siitä olisi seurauksena päivällisen myöhästyminen, mutta tätä
ei pappa voinut mitenkään sietää, sillä hänellä oli niin vähän
päivällisaikaa.

Mamma siis vei Himmun toiseen kerrokseen, siistiin, lämpöiseen,
valoisaan, aurinkoiseen huoneeseensa. Pöydälle sijotettiin pikkunen
pesusoikko, jossa oli lämmintä vettä; ja sen lähelle ryhmitettiin
saippua, sieni, ihojauhetta, pyyhinliinoja, flanellia, kampa ja harja,
ja läheiselle tuolille levitettiin vauvan puhtaita liinavaatteita.
Aina kun jokin esine ilmestyi näkyviin ja pantiin paikallensa,
kirkaisi Himmu ihastuksesta, sillä pesu ja pukeminen tuntui olevan
hänestä melkein yhtä ihanaa kuin syöminen. Kuinka villissä hän
olikaan sill'aikaa, kun mamma häneltä riisui vaatteita! Vauva käpersi
hyppysensä ihan hurmaantuneena kiinni pikku yöpaidan hijoihin
sisäpuolelta, kun sitä kiskottiin hänen yltään. Hän yritti myös itse
päästää kenkiä jaloistaan, ja kun mamma häntä rauhottaakseen pisti
hänelle käteen toisen kengän, alkoi hän intohimoisesti imeä sen kärkeä.
Hän nipisti sukkiaan pikkuruisilla varpaillaan ja sitten potkaisi ne
hurjasti menemään; hän rimpuili ja kiemurteli joka taholle, kun paitaa
riisuttiin, ja kun vihdoin tämä viimeinen vaatekappale vedettiin hänen
yltään pään kautta, joka siten oli hetkeksi jäänyt piiloon, ja mamma
pään taas ilmestyessä huudahti: "Tui tui!" purskahti Himmu iloiseen,
herttaiseen naurunkikatukseen, joka pani mamman väsyneet kasvot
kauttaaltaan hymyilemään, niin että hän oli sata kertaa suloisempi
näöltään, kuin se sievä tyttö, jonka hänen miehensä oli nainut kymmenen
vuotta takaperin.

Ja sitten kylpy -- se se jotakin oli! Ensiksi pestiin Himmun kasvot
ja pää. Tästä hän tosin ei erinomaisesti riemastunut, sillä hänen
silmiinsä meni vettä, eikä mamma mitenkään sallinut hänen imeä
pesusientä, vaikka hän voimainsa takaa sitä tavotteli. Mutta kun
pikku kasvot oli pyyhitty kuiviksi ja niin iso kappale Himmun muuta
olemusta laskettu veteen kuin pesusoikkoon mahtui, niin sepä vasta oli
autuutta! Hän potki, hihkui, roiski, kikatti, reistaili ja riemuitsi
kaikilla kielillä mitä osasi. Hän kiemurteli joka puolelle ja tavotteli
pesuastian reunaa; hän yritti juoda, vaan horjahti suulleen ja alkoi
itkeä, kääntäen kuitenkin heti taas nauruksi, ja virnisti mammalle ja
väänteli päätään eri puolille nähdäkseen, oliko kellään muulla näin
lystillisiä kujeita. Sitten hän suoritti samat temput uudestaan, tosin
hieman muuttuneessa järjestyksessä, mutta ainoankaan kohdan jäämättä
pois ohjelmasta. Kerran hän kuitenkin joutui niin haltioihinsa, että
hänen sitä osottaaksensa täytyi paiskata päänsä rennosti taaksepäin;
mamman käsi oli kyllä varalla takana, mutta pikku selkä oli käynyt
vedessä niin liukkaaksi ja ponnahdus oli niin arvaamaton, että Himmu
läiskähti selälleen ja pulisi vedessä, ja silloin pikku jalat, kädet,
pääkkönen ja pelästynyt huuto pyrkivät kaikki yht'aikaa ilmoille.
Mutta mamma pelasti hänet, kuunteli kauhistuneen vauvan selityksiä ja
tyynnytti hänen mielensä, niin että hän taas uskalsi mennä leikkimään,
kunnes mamman mielestä vauva ei enää saanut kauvempaa viipyä vedessä.
Nyt Himmu pantiin makaamaan mamman syliin kuivalle lämpöiselle
pyyhinliinalle, peitettiin toisella liinalla ja hellästi puristettiin
ja hierottiin ihan kuivaksi, ja sitten hänet puuteroittiin. Näin
pitkälle päästyä mamma suuteli häntä niin ylt'ympäri, että vauva näytti
pikkuselta kuvapatsaalta, joka oli ollut ruusujen pommitettavana ja
saanut niiltä muistoksi lukemattomia heleitä täpliä. Nyt seurasi
pukeminen, vaikka se kohtasikin melkoista vastustusta, ja lopuksi
vauvan untuvapäätä harjattiin joka puolelta niin, että hennot suortuvat
pääsivät vapaasti aaltoilemaan. Vauva huoahti nyt hiljaa, vaipui
pehmoisesti mamman syliin ja parin minuutin päästä nukkui sikeätä
unta, ja sellaisesta suloisesta pikku suukkosesta kulki vienon
vienoja hengähdyksiä, samalla kun vauvasta tuli niin erinomaisen
hieno tuoksu! Silloin mamma tunnusti itsensä onnellisimmaksi vaimoksi
koko maan päällä eikä käsittänyt, miksi hänen oli tänä aamuna ollut
niin raskasta, Mutta äkkiä kello löi puoli kymmenen, ja päivälliseksi
hankittava paisti oli vielä teurastajalla!

Kiireesti mamma heitti vaipan ylleen ja pani hatun päähänsä, aikoen
lähteä valikoimaan tärkeintä osaa päivälliseen, jonka piti heillä
valmistua jo puolipäiväksi. Mutta juuri kun hän oli menossa ulos,
muisti hän, ettei ollut tuntikauteen nähnyt Bobbokeria. Kun hän ei
ollut myöskään kuullut pojan huutavan -- sillä talon väestä jokainen
tiesi varmasti kuulevansa, milloin tahansa poju korotti äänensä --,
niin hänestä tuntui jokseenkin selvältä, ettei pojua ollut kohdannut
mikään mieskohtainen onnettomuus. Mutta Bobbokerin kepposet eivät aina
olleet sitä tunteellista lajia, joka sattuu kipeästi ainoastaan niiden
tekijään, ja sen vuoksi mamma ryhtyi pikaiseen kotitarkastukseen.
Heillä oli keittiöstä toiseen kerrokseen kulkeva nostolaitos ja tämän
yhteydessä puhetorvi, jota myöten mamma nyt lähetti Bridgetille
kysymyksen, mutta heti vastattiin sieltä, ettei ainakaan keittiössä
ollut Bobbokeria. Pian tarkastettiin nyt alikerta ja sitten toisen
kerroksen huoneet ja lopuksi ullakko, mutta missään ei näkynyt
pahanteon merkkejä eikä pojuakaan. Silloin mammaa alkoi pelottaa; ehkä
Bobboker oli pujahtanut ulko-ovesta sillä välin, kun se lasten mennessä
kouluun oli avoinna? Tästä epäluulosta mamma joutui suureen tuskaan,
sillä Bobbokerilla oli kauniit kellertävät kutrit, jotka olivat aina
herättäneet kerjäläisten ja kulkurien huomiota, ja kukaties joku
sellainen oli nyt pojan vienyt varkain pois saadakseen leikata häneltä
tukan? Ja mitähän ne sitten tehnevät pojulle, kun ovat varastaneet
häneltä kultakehyksen? Tokkopa niissä lie senkään vertaa omaatuntoa,
että tuovat hänet takaisin? Ehkä ne ovat hänet tavanneet kaukana
kotoa, sillä kolmivuotiaat pojat voivat marssia koko vinhaan, kun ei
mikään omainen ole niiden mukana. Jos niin on sattunut, mitä sitten
on Bobbokerille tehty? Ovatkohan ne antaneet pojun jollekin kauhealle
akalle, joka siitä kasvattaa varkaan? Mamma oli vähällä menettää
järkensä näissä ajatuksissa ja juoksi yhä huoneesta toiseen, katsoen
joka soppeen ja vuoteiden alle ja huudellen:

"Bobboker! Mamman poju!"

Äkkiä hän tapasi eteisessä Bridgetin, jonka koko hahmoa hytkytti jokin
lystillinen seikka.

"Tuleekos rouva tänne katsomaan?" sai Bridget sanottua, vaikka niin
kovin nauratti.

"Onko poju siellä -- _onko_?" hätäili mamma.

"On niinkin", selitti Bridget ja lähti edeltä alakertaan.

Kun mamma nyt oli arvaamatta päässyt kaikesta tuskastaan, oli hän niin
onnellinen, ettei voinut sanaakaan lausua. Sitä vastoin Bridget päästi
tuon tuostakin kuuluville eräänlaisia repäiseviä äänenpurkauksia,
kunnes ehdittiin keittiökerrokseen. Sitten hän painoi sormen huuliaan
vasten ja varpaillaan hiipien saattoi mamman kellariin. Siellä
mamma sai yksinäisen kaasuliekin hämärtävässä valossa nähdä pojunsa
hiilikasassa, -- tahriintuneimman vaan ilmeisesti onnellisimman pikku
veitikan, mitä maailmassa voi olla. Nyt ne naurut ja huudahdukset,
joita Bridget oli minuutin verran pidätellyt, räjähtivät ilmoille
sellaisena huumaavana purkauksena, että Bobboker olisi pelästyneenä
ihan varmaan lentänyt ulos pikku nahoistaan, jos se olisi
ruumiillisesti käynyt päinsä. Mamma kaappasi hänet syliinsä ja hoki:

"Voi kultu, kultu! Häijy, herttainen, musta pikku nokikolari, etkö sinä
tiedä, ettei hiilikasa ole mikään sopiva leikkipaikka mamman omalle
suloiselle kultupojalle?"

"Hiilet on nii lysti," sanoi Bobboker, kietoen kätensä mamman kaulan
ympäri; "kaikki nii mustii ja 'ileit kun papan 'unnuntaihattu".

Mamma vei lapsen keittiöön, tarkasteli häntä eri puolilta ja huokaili:
"Ohhoh sinua!" Sitten hän käski Bridgetin pitää silmällä, ettei poju
pääsisi uutta pahaa tekemään, kunnes hän palaisi ostoksilta vaihtamaan
Bobbokerin pukua ja väriä.

Kotoa lähtiessään rouva Mayburn sovitteli vaippansa taas kohdalleen,
sillä hänestä tuntui, että Bobbokerin nostaminen oli saattanut hänen
pukunsa kaikin tavoin epäkuntoon. Pian hän sitten tunnusteli salavihkaa
nappia, joka hänellä oli edessä ylimmäisenä, kun muuan hänen ohitseen
mennyt rouva oli näkynyt sitä niin merkillisesti silmäilevän. Mammasta
itsestäänkin tuntui, että nappi oli hieman sivulla, ja sen vuoksi hän
pikkusen nykäisi sitä toiselle puolen. Sitten näytti taas siltä, että
oli tullut siirrettyä ehkä liiaksikin, sillä seuraava rouva, jonka hän
kohtasi, katsoi myös tiukasti tuohon samaan nappiin. Nyt mammaa alkoi
koko vaippa jo hermostuttaa; hän tarkasteli nappiriviä etupuolella,
ja todella se näyttikin kulkevan hiukkasen vinoon oikealle puolen --
taikka ei, paremmin vasemmalle --, ei oikein sinnekään. Hän ei olisi
kuolemakseen osannut sanoa, minne päin vinossa se oli, mutta yhdestä
asiasta hän ainakin oli varma: mikä tahansa oli syynä, mutta tuollainen
tarkasteltavaksi joutuminen oli ihan kauheata! Kuinka toiset rouvat,
jotka arvatenkin ovat äitejä ja emäntiä kuten hänkin, kehtaavat noin
pikkumaisen tarkasti mokomaa asiaa huomata ja saattaa hänet semmoiseen
tuskaan! Jos nyt olisi ollut iltapuoli tai sunnuntai, jolloin hän,
kuten muutkin rouvat, koetti esiintyä niin huolellisessa asussa kuin
suinkin, niin ei hän välittäisi, vaikka katselisivat miten paljon
tahansa; olihan hänellä mielestään jokseenkin yhtä paljon aistia kuin
useimmilla muilla.

Kuka tietää, miten kauvan hän olisi jatkanut mielipahansa yllyttämistä
yhä katkerammaksi, ellei hän lopulta olisi joutunut kauppatorille.
Siellä hän tänään toimitti ostoksensa hyvin nopeasti, vaikka hänen
tapansa muuten oli huolellisesti valikoida. Sitten hän poikkesi
sokerileipuriin, sillä Bobboker odotti häneltä aina tuomisia, kun
hän vähänkään kävi kaupungilla. Mutta se vanha rouva, joka siellä
myyskenteli makeisia, näytti myös kiinnittävän huomionsa hänen
vaippansa ylimmäiseen nappiin, ja mamman ilkeä hävyntunne kuohahti
häneen takaisin kuin karmiva aalto, jota vihan myrsky kiidättää. Vanha
rouva kurkotti itseään puotipöydän ylitse ja kuiskasi kahdenkesken:

"Kuulkaas, rouva, teillä on leuvassanne pilkku; jos tahdotte, niin
täällä toisessa huoneessa on peili ja pesukaappi."

Mamma pujahti heti oviverhojen taakse. Matkaa puodista peilin luo ei
ollut paljoa enempää kuin puoli tusinaa askelta, mutta sillä välin
mamma ehti jo kuvitella, mitä kaikkea hänestä olivat ajatelleet ne,
jotka olivat hänet nähneet. Vai pilkku? Pikku peilissä hän näki mustan
jäljen, joka ulottui posken alapuolelta pitkin leukaa ja kaulaa. Se
näytti mammasta hyvinkin kolme jalkaa pitkältä, ja todella sillä olikin
pituutta runsaasti kolme tuumaa, kun taas leveys tarkalleen vastasi
pikkusta nokista etusormea, jolla Bobboker huomaamatta oli pyyhkäissyt
mamman kasvoja päästessään hiilikasalta mamman syliin. Hyi! Mamma otti
pyyhinliinan ja saippuaa ja hankasi tuota kauheaa juovaa niin kauvan,
että sen sijalle tuli hyvin punainen. Sitten hän lähti puodista niin
kiireesti, että tuskin muisti kiittää ja kokonaan unhotti makeiset.

Hänen olisi pitänyt tietää, ettei hänellä ollut juuri mitään syytä
pelätä tapaavansa ainoatakaan äskeisistä kiusottaneista rouvista
sillä lyhyellä matkalla, mikä hänellä oli astuttavana sokerileipurin
myymälästä kotiinsa, mutta oli miten oli, posket hänellä hehkuivat
häpeästä ja silmät harmista. Kaiken onnettomuuden lisäksi hänet vielä
tapasi kadulla muuan vanhahko keikari, joka aina oli komeasti puettu ja
kohtelias, mutta hänelle kerrassaan vastenmielinen. Hänen täytyi nyt
pysähtyä, kun tuo herra häntä puhutteli ja imelillä kohteliaisuuksilla
ylisti hänen kukoistavaa näköään. Hän pääsi kuitenkin kotiin, ennenkuin
mielenpurkaus vei hänestä voiton, mutta ei sekuntiakaan enää ollut
varalla. Hän lyyhistyi istumaan eteisestä nousevien portaiden alimmalle
askeleelle ja unhotti miehensä ja lapsensa ja ihan Himmunkin ja toivoi,
ettei ilmoisna ikinä olisi mennyt naimisiin. Tosin hän myönsi, ettei
asiaa nyt enää voitu muuttaa, mutta jos yksikään hänen tyttäristään
pyrkisi miehelään, niin hän salpaisi sen lapsen lukkojen taakse,
kunnes jokin miljoonamies tulisi kosimaan, eikä tämäkään ennen saisi
hänen tytärtään, kuin hän itse olisi nuorelle rouvalle valikoinut ja
opettanut palvelijoita niin monta, että kerrankin riittäisi. Muuten
Bobboker oli jo tulossa niin vanhaksi, ettei yhtään tarvinnut mennä
semmoisiin likapesiin leikkimään, ja kyllä sitä nytkin sieti jo
rangaista; niin, parasta oli heti läpsäyttää pojua oikein tuntuvasti,
sillä mikäs hänet pakotti sinne hiilikasaan ja sillä tavalla.

       *       *       *       *       *

Tällöin mamma oli jo noussut seisaalle mennäkseen keittiöön ohjaamaan
Bridgetiä päivällisen valmistamisessa. Samassa kun hän avasi oven,
kuuli Bobboker hänen tulevan, kääntyi häneen päin, kasvoillaan niin
enkelimäinen hymy, ettei sitä hänen nokisuutensa voinut pilata, ja
huudahti ihastuneena:

"Mamma tulee!"

Ja mamma -- Jumalan kiitos, että rakkaus on niin epäjohdonmukainen! --
mamma sieppasi pikku veitikan syliinsä ja suuteli häntä aika lailla,
huomaamatta tai välittämättä, pojuunko hänen huulensa koskivat vai
nokeen.

Yksi asia oli nyt ainakin varma; ennenkuin Himmu heräisi ja lapset
ja hänen miehensä palaisivat, olisi hänellä kokonaista kaksi tuntia
käytettävänään käyntipukunsa korjaamiseen, jonka helma oli jo kulunut
hyvin rikkinäiseksi ja niin merkillisen itsepäisesti aina pyrki
ihmisten silmiin, milloin tahansa hän vierasten läsnäollessa sattui
katsahtamaan hameensa laahukseen. Hän siis jätti Bobbokerin Bridgetin
haltuun ja kiirehti yläkertaan ja työhön.

Ensin hän ryhtyi ratkomaan helmanauhaa irti neuloksesta ja ehtikin jo
koko pitkälle, vaikka tämä työ oli niin kovin ikävää, mutta juuri kello
yhdentoista jälkeen Bridget toi hänelle käyntikortin, jossa mamma näki
nimen "Rouva Marston Ballamore".

Mamman mieleen tuli yht'äkkiä kaikenlaisia ajatuksia. Hän olisi
todellakin suonut, että rouva Marston Ballamoren kaltaiset, jotka
olivat rikkaita ja aina moitteettomasti puettuja, tulisivat
tervehtimään ainoastaan niinä iltapuolina, jolloin mamma varsinaisesti
otti vieraita vastaan ja varmasti oli itsekin hyvin puettuna ja samalla
tiesi, että vierashuone oli täydellisesti kunnossa. Mutta nyt, kun
vierashuoneessa arvatenkin vallitsi se epäjärjestys, johon hän ja hänen
miehensä olivat eilen sen jättäneet, kun olivat koko illan siellä
vetelehtineet, -- piaano täynnä musiikkirojua, työlamppu toisella
puolen nuottitelinettä, alustana sanomalehti! Eikä hänellä ollut mitään
parempaa otettavana ylleen kuin jokseenkin yksinkertainen merinohame,
sillä hänen sievä aamupukunsa -- jossa hän mielestään näyttikin niin
sievältä kuin kukaan miten tahansa puettuna -- oli saanut toiseen
olkapäähänsä tahran, kun toissapäivän aamuna Himmun huulista oli siihen
jäänyt raparperisiirappia. Vaan eihän tässä auttanut harmitella; mamma
siis pukeutui merinohameeseen, korjasi tukkaansa sen verran kuin
parissa minuutissa ehti, pyyhkäisi kostealla pyyhinliinalla sormistaan
kaiken nöyhdän ja pölyn, mitä ratkomisesta oli tullut, ja astui
vierashuoneeseen pyytämään anteeksi sitä, että näin pitkäksi aikaa oli
jättänyt rouva Marston Ballamoren odottamaan.

Mutta vieraan ei ollutkaan sillä välin tarvinnut yksikseen odotella,
sillä Bobboker oli uhrautunut häntä huvittamaan. Poju oli seurannut
Bridgetiä yläkertaan, kun ovikello soi, ja jaksamatta kulkea niin
nopeasti kuin Bridget hän oli päässyt vierashuoneeseen juuri silloin
kun palvelija oli mamman huoneessa. Kun mamma tuli paikalle, oli poju
parhaansa mukaan pitämässä vieraalle seuraa. Tällöin rouva Ballamore
osasi erinomaisen sievästi vaihtaa pojun kanssa kohteliaisuuksia ja
samalla kuitenkin pidätellä häntä pääsemästä kiinni pukuunsa tai
hansikoittuihin käsiinsä, jotka näyttivät erityisesti miellyttävän
Bobbokeria. Mammaakin olisi tämä kaikki suuresti huvittanut, jos
hänen esteettiset tunteensa olisivat nyt olleet siinä rauhaisassa
tasapainossa, joka on niin tarpeen, jos tahtoo seuraelämän suloja
oikein arvostella. Mutta asian ollessa tällä kannalla mamma punastui
kovasti, karkotti pikku veitikan aika vauhtia, pani hänen jälkeensä
oven kiinni ja tarjosi vieraalleen seikkaperäisiä selityksiä, jolla
aikaa Bobboker oven raosta julisti vastalauseitaan niin äänekkäästi
kuin jaksoi. Mamma luuli Bridgetin kuulevan, kuinka poju huusi, ja
tulevan viemään hänet pois, mutta Bridget oli juuri silloin hakkaamassa
muhennosta sitä vuonanreittä varten, jonka mamma oli päivälliseksi
ostanut. Ei auttanut muu kuin jättää vieras hetkiseksi yksin ja mennä
ruokahuoneeseen puhumaan Bridgetille puhetorven kautta. Sitten mamma
palasi rouva Ballamoren luo ja sai kuulla kerrottavan, kuinka vilkas
ja älykäs pikku miekkonen Bobboker oli, ja samalla ajatella itsekseen,
ettei inhottavista asioista mikään ollut niin vastenmielinen, kuin
hienojen rouvien tapa silitellä juuri sitä, mistä he vähimmin pitivät.
Pian hän kuitenkin taas pääsi hyvälle tuulelle, kun vanha rouva oli
koko olennoltaan niin herttainen ja säädyllinen, ja vietti siten
todellakin hauskan neljännestunnin. Mitä rouva Ballamoreen tuli,
niin astuessaan vihdoin vaunuihinsa hän vaihtoi sen ilmeen, jota hän
kasvoillaan näytti vieraille, toiseen sangen vakavaan, kun hänen
mielessään heräsi se toivomus, että hänen omalla naimisissa olevalla
tyttärellään olisi niin kukoistava näkö, niin varma luonne ja niin
suloiset lapset kuin rouva Mayburnilla. Mutta tästä ei mamma tiennyt
mitään, vaan ajatteli ainoastaan, kuinka suotavaa olisi, että hänellä,
päästyään rouva Ballamoreen ikään, olisi vain täysikasvuisia lapsia,
jotta hänkin voisi esiintyä sellaisena, jonka pukua tai mieltä ei
mikään näy pääsevän häiritsemään.

Pukunsa korjaustyöhön mamma taas lähti, mutta ennenkuin oli ehtinyt
istuutuakaan, hän kuuli viereisestä huoneesta mitä suloisimman äänen
huomauttavan:

"Oppuu koppuu äppi jäppii ää huu um puu pää! Iti, iti, iti!"

Tämä ei mammasta ollut hepreaa tai muuta outoa kieltä, vaan täysin
ymmärrettävää puhetta, joka merkitsi, että Himmu oli alkamassa
valmistua pyrkimään makuulta pystyyn. Nyt tuli vilkas kilpailu mamman
ja Himmun kesken, kun edellinen koetti saada ratkomuksensa loppuun,
ennenkuin jälkimäinen ehtisi sille asteelle, jolloin hänellä olisi
täysi oikeus päästä nostettavaksi.

"Rip, rip, rip", äänteli mamman pikkunen veitsenterä kulkiessaan
pistojen poikki.

"Päpi, pöpi-op-op-op-op!" sanoi Himmu, ja siihen pikku veitsi taas
vastasi:

"Rip, rip, rip".

"Ätti pätti okki pokki puu", huomautti Himmu, ja veitsi sanoi yhä vaan:

"Rip, rip, rip-rip-rip."

Silloin Himmu vaikeni pariksi minuutiksi, ja veitsi pääsi sill'aikaa
puoli metriä edelle, kunnes sen vastapuoli taas kuului sanovan:

"Öppi-tship-ää-vää-vää-vää."

"Rip, rip-r-r-r-r-rip."

"Puu kää. Ommul lommi ummi muu."

Tämä kuulosti mammasta jokseenkin masentavalta, sillä kun Himmu ennätti
niihin ääniin, jotka vaativat huulten kurottamista eteenpäin, merkitsi
se tavallisesti, että nyt oli tosi mielessä. Veitsi siis lisäsi vauhtia:

"R-r-r-r--r-r-r-rip-ip-ip."

Nyt Himmu virkisti itseään vähän aikaa peukalollaan, ja veitsi sai
uuden edun, jota se riensikin hyväkseen käyttämään. Mutta sen sijaan
olikin Himmun seuraavassa vaatimuksessa jotakin pelottavaa:

"Mom-mom-mom-mom-maa!"

Veitsellä ei enää ollut kuljettavana kuin noin puolitoista metriä,
päästäkseen matkansa loppuun. Ihan lentämällä se nyt kiiti pitkin
kireäksi jännitettyä helmanauhaa ja ritisi yhtä mittaa:

"Rip-ip-ip-ip-ip-ip-ip-ip."

"Jää!" sanoi Himmu.

"Rip rip rip!" vastasi veitsi.

"Jää!" uudisti Himmu, sitten hypähti koko oktaavia korkeammalle ja
jatkoi: "Jää-ää-ää-ää-ää. Mom-maa!"

Tällöin oli mamman joka hermo mennyt tuohon pikku veitseen. Tiedemiehet
sanonevat "oho!" ja väittävät, etteivät hermot voi mennä elottomiin
esineisiin; me kyllä tunnemme sen asian, josta puhumme, mutta
tiedemiehet eivät siitä tiedä mitään. Taas Himmu korotti äänensä ja
sanoi:

"Jää-jää-ää-ii-ii-um-um-ngää-jää-uputi-uput-tup-tup-kuputi muu kuu puu.
Äää!"

Tämä kiihotti mammaa äärimmilleen. Tuskin puolta metriä oli enää
jälellä -- sitten vain neljännes -- sitten kymmenkunta senttimetriä.
Juuri silloin Himmu alkoi uudestaan huutaa, ja mamma yltyi siitä
kiskaisemaan nauhaa entistä kovemmin, ja -- rätsis! -- se heltisikin
hameesta, tehden ilmassa kaarroksen niin pitkälle kuin mamman käsi
ulottui ja temmaten mukaansa monta senttimetriä leveän kappaleen helmaa
ja silkkiä. Eikä laahuksessa kuitenkaan ollut liikaa mittaa.

Mamma pudotti -- viskasi -- hameen laattialle ja olisi sitä vielä
tallannut ja sen päällä tanssinut, mutta hänen onnistui sittenkin
hillitä näin alhainen mieliteko. Sitävastoin se kasvojen ilme, joka
hänessä oli, kun hän syöksyi Himmun luo, ennusti tälle pahantekijälle
vähintäin seivästystä ja sen jälkeen teilausta. Vaan kun mamma
ennätti ovesta ja Himmu näki hänet -- ja hän näki Himmun --, niin
kaikki, mitä olisi voitu järjellisesti odottaa, vaihtui äärimmäiseksi
vastakohdakseen. Sillä Himmu piipitti niin riemuissaan kuin kokonainen
parvi kananpoikasia aamun koittaessa, ja mamma, tuo äsken raivostunut,
kostonvimmainen, ihan paljaaksi riistetty mamma otti vauvan syliinsä
eikä hituistakaan huolinut siitä, jäisikö hänen hameensa liian
lyhyeksi vai voisiko hän hankkia sopivaa silkkiä peittämään repeämää
liehureunuksella -- hän ei välittänyt suorastaan mistään muusta kuin
pikkuruisesta, ruusuposkisesta, kirkassilmäisestä, nauravasta Himmu
kultusestaan.




PUOLIPÄIVÄ


Mutta kellon lyönnit, se kun jo oli kerinnyt kahteentoista, ilmottivat
mammalle, että oli tulossa muitakin riemuja. Hän siis uhrasi pari
minuuttia oman ulkoasunsa hyväksi ja otti sitten Himmun käsivarrelleen
ja lähti alakertaan valvomaan, että päivällinen joutuisi pöydälle
täsmälleen klo 12.15, sillä hänen miehensä saapui silloin kotiin.
Lasten oli määrä tulla jo viittä minuuttia aikaisemmin, vaan harvoin
he pitivät ajasta niin tarkkaa vaaria. Tänä erikoisena päivänä he
kuitenkin tulivat ajoissa, sillä kotimatkalla he näkivät erään myymälän
akkunassa vereksimmän makeisuutuuden ja riensivät pyytämään mammaltaan
kymmentä penniä mieheen. Mamma lupasi heille rahat päivällisen jälkeen,
jos he toimittaisivat itsensä pestyinä ja harjattuina ruokahuoneeseen
siksi, kun kellolla soitettaisiin. Kiireen kautta he nyt lähtivät
toimeen, ja siinä hädässä he tietysti joutuivat rappusissa toistensa
tielle ja riitaan.

Minuutit kiitivät, ja mammakin kiiti. Hän laski vauvan siihen keittiön
soppeen, joka oli kauvimpana kulkutiestä hellan, astiakaapin, pöydän
ja nostolaitoksen välillä; hän suoritti kastiketta varten viimeiset
temput, valmisti putinkiliemen ja auttoi astioiden siirtämisessä
nostolaitokseen. Vaan sittenkin keittiön kello, joka tarkistettiin
joka päivä papan kellon mukaan, osotti 12.15, ennenkuin nostolauta
tavaroineen oli täysin valmis nousemaan. Silloin ylhäältä kuului
vakavia askelia, jotka lähenivät varmasti nostolaitoksen nurkkaa,
ja sitten soittokello päästi sellaisen vingahduksen, että siitä
tuskin puolen metrin päässä askaroivan mamman korvaa vihlaisi. Mutta
toinnuttuaan tästä säikähdyksestä hän heti huusi puhetorvea myöten:
"Kyllä tulee, kultani, ihan paikalla!" ja riensi yläkertaan. Täällä
hän tervehti miestään niin hymyilevästi ja hellästi kuin ei mitään
olisi tapahtunut koko pitkään aamu päivään eikä hänkään olisi muuta
tehnyt kuin istunut kädet ristissä ja ikävöinyt herransa ja käskijänsä
kotiintuloa.

Pappa istui jo pöydässä, ja Fred ja Bertha olivat myös paikoillaan,
mutta Bobbokeria ei näkynyt, minkä vuoksi mamma oli hieman
hajamielinen. Mutta hän toimitti kaikki, mitä emännän tehtäviin kuului.
Kun sitten pappa nostamatta katsettaan lautasesta virkkoi: "Tiedätkös,
kenen minä tänä aamuna tapasin?" sattui mamma olemaan puhetorven
ääressä kuiskaamassa Bridgetille, että tämä juoksisi yläkertaan,
hakisi esille Bobbokerin ja toimittaisi hänet ulkoasultaan riittävässä
kunnossa ruokahuoneeseen.

"Jaa", sanoi taas pappa, "kun et sinä näy välittävän koko asiasta,
niin -- --" Juuri tällöin pappa kohotti päätään, huomasi mamman olevan
poissa ja kysyi:

"Missä teidän äitinne, on lapset?"

"Täällähän minä olen, mies hyvä", sanoi mamma palaten tuolilleen.
"Minulla oli vain pari sanaa sanottavana Bridgetille."

"Minusta tuntuu", huomautti pappa, kun oli ollut hetkisen synkkää
äänettömyyttä, "että palvelijan pitäisi tuntea tehtävänsä kyllin hyvin
jättääkseen sinut rauhaan ruoka-aikana."

"Ei se ollut hänen syynsä; minä vain tahdoin häntä hakemaan Bobbokeria."

Nyt pappa otti huomioonsa, että korkea lapsentuoli oli tyhjä, ja
vastasi:

"Hänen sopisi osata lähettää se tänne muutenkin, ilman erityistä
ohjetta sinun puoleltasi."

"Tuskinpa se kuuluu hänen toimeensa, Will. Hänellä on ollut täysi puuha
valmistaessaan päivällistä."

"Vaikka niin, mutta paljonko ylimääräistä vaivaa siinä olisi, että
toisi sellaisen pikku miekkosen päivälliselle?"

"Ei paljoa, mutta -- --"

Pappa odotti jatkoa ja kysyi lopulta:

"Mutta mitä?"

"No niin monenlaisia asioita. Sinä vaan et käsitä, kuinka tiukasti
hänen aikansa menee kaikenlaiseen työhön aamupäivällä."

"Vai niin, vai niin. Mutta sen minä ainakin tiedän: jos hän olisi minun
miehiäni ja hänen toimenansa olisi hankkia tuo pikku veitikka paikalle
määrähetkenä, niin hän täyttäisi velvollisuutensa tai laputtaisi
tiehensä."

Pappa oli niin kiihdyksissä, että mamman tarjoomatta otti toisen
annoksen paistia, vaikkei hänen lautasensa ollut läheskään tyhjä.

"Naisten työ on toisenlaista, kultani," yritti mamma viittailla.

"On kai", sanoi pappa, hetkisen harkittuaan. "Vaan yhden asian voin
sanoa: jos minä pääsisin emännäksi edes yhden päivän ajaksi, kyllä
minä teille rouville näyttäisin, kuinka taloudessa pannaan toimeen
liikemiehen periaatteet."

"Soisin minäkin, että saisit näyttää, mies kulta."

Näiden sanojen ohella ei mamman äänessä ollut vähääkään suuttumusta,
ivaa tai pistelyä, mutta jostakin syystä tämä huomautus tuntui papasta
epämiellyttävältä. Mamma näki, että hänen miehensä oli joutumassa
jurouden valtaan, jota mamma ei mitenkään sietänyt, kun niin vähän sai
olla hänen seurassaan, ja sen vuoksi hän kiirehti kysymään:

"Kerroppa nyt, kenen sinä tapasit aamulla?"

Papan otsa kirkastui. "Vanhan luokkatoverini Freindhoffin. Siitä on
ainakin puoli vuotta, kun viimeksi juttelin sen miekkosen kanssa."

Mamma ei aivan erikoisesti ihastunut kuullessaan, kuka oli käynyt hänen
miestään tapaamassa. Hän oli nähnyt Freindhoffin usein ja tiesi, että
tämä oli hyvin tunnettu kemisti, vaan niin omituinen ja hajamielinen
kuin saksalainen tiedemies ikinä voi olla. Eikö hän ollut istunut
tupakoimassa hänen miehensä kanssa lukemattomia iltoja, jolloin nuo
kaksi miestä juttelivat menneistä opistovuosista ja kaikenmoisesta
muusta, mikä ei vähääkään huvittanut kolmatta henkilöä, samalla kun
molemmat miehet näyttivät kerrassaan unhottaneen, että talossa oli
emäntäkin? Pappa sanoi, että Freindhoff oli niin perinpohjin uskollinen
sielu ja maailman parhaita miehiä; mutta mamma puolestaan tiesi hänestä
tämän: kaunis hän ei ollut eikä kohteliaskaan, ja monesti tämä vieras
oli suoraan sanoen ryöstänyt häneltä miehen, ja siksi mamma ei sietänyt
nähdäkään koko tuttua. Mutta hän päätti olla ainakin harrastavinaan
sitä, mikä koski hänen miehensä ystäviä, ja sen vuoksi hän kysyi:

"Kuinka hän nyt jaksaa?"

"Aina vaan kuin ennenkin. Muuten minä kutsuin häntä viettämään iltaa
meidän kanssamme. Koetappa siis muistaa hankkia vähän Limburgin juustoa
ja olutta pieneksi virkistykseksi -- muistathan?"

"Kyllä, kyllä", vastasi mamma, vaikka häntä väkisinkin värisytti, sillä
näiden saksalaisten herkkujen pelkkä mainitseminen toi hänen mieleensä
muistoja tuoksuista, jotka häntä aina pahasti ellottivat, miten
tahansa hän oli koettanut voittaa luontaista inhoaan rakkauden kalliin
asian vuoksi. Nyt ei enää ollut epäilemistäkään: ilta oli pilalle
tuomittu, mitä hänen omaan huviinsa tuli, ja hän puolittain toivoi,
että kova päänkipu tai jokin muu tulisi hänet pelastamaan toimittaen
hänelle mahdollisuuden jättää nuo kaksi miestä toistensa ja alhaisten
nautintojensa huostaan, joihin tärkeänä osana kuuluisi vahvan tupakan
polttaminen. Mamma ei olisi kärpäsellekään tehnyt pahaa; hänellä oli
niin hellä sydän, että hän kerran hoiti ruhjoutunutta kissanpoikasta,
jonka hänen lapsensa olivat kadulta löytäneet, vaikka muuten kammosi
kissoja. Mutta mitä Freindhoffiin tuli, niin mamma ei oikeastaan
tukahuttanut sellaista kovin epänaisellista ajatusta, että hän nyt
olisi valmis kuulemaan miehensä ystävän pahasti sairastuneen tai jo
kamppailevan kuoleman kielissä.

Mutta jos tuo kiusanhenki -- tämän arvonimen mamma antoi Freindhoffille
omien ajatustensa kätkössä -- jos se kerran oli tulossa pilaamaan
häneltä koko illan, niin hän ainakin tahtoi nauttia miehensä seurasta
niin kauvan kuin siihen oli tilaisuutta. Mamma siis rupesi juttelemaan
kaikenlaista hauskaa, mitä vaan mieleen johtui, ja pakotti miehensä
kuuntelemaan, vaikka tämän olikin niin kiire ja nälkä. Ja lopulta mamma
sai hänet houkutelluksi siihen lajiin keskustelua, joka huvitti heitä
molempia mainiosti, kunhan pappakin oli vähin erin päässyt hyvälle
päälle. Kaikki oli nyt asianomaisessa kunnossa, kuten voi odottaakin
ihmisiltä, jotka sanovat rakastavansa toisiaan yli kaiken muun. Mutta
yht'äkkiä pappa maiskutteli huuliaan epäluuloisesti ja huomautti:

"Se Bridget hölmö ei ole muistanut panna putinkiin suolaa! Kyllä on
ilkeätä!"

"Voi hyvä mies!" huudahti mamma. "Eikös se ole kiusallista?"

"Ainakin minun mielestäni", sanoi pappa. "Se maistuu niin äitelältä
kuin mikäkin taikina."

"Ja minäkin vielä panin kaiken parhaan taitoni sen liemeen", selitti
mamma.

Ehkä pappa kuuli hänen sanansa. Jos näin oli asian laita, niin
sittenkin hänessä pääsi kitalaki voitolle sydämestä. Sillä yritettyään
väkisinkin syödä putinkia pari lusikallista hän sysäsi lautasen
edestään kauvemmaksi ja näytti hyvin happamelta. Fred lausui
mielipiteensä siihen suuntaan, että putinki oli kerrassaan hyvää,
ja Bertha mutisi jotakin niellessään ja kurotti mammalle lautastaan
saadakseen lisää. Mutta papan ensimäinen vaikutelma ei ottanut siitä
muuttuakseen. Ääneti hän sitten nousi pöydästä ja lähti kotoa, vaikka
mamma saattoi häntä eteiseen, jossa hetkeksi laski kätensä papan
kaulalle ja sai vaivoistaan suutelon. Mamma palasi ruokahuoneeseen,
mutta sen sijaan, että olisi istuutunut paikalleen ja käynyt käsiksi
atriaan, joka hänellä oli vasta alulla, hän seisoi akkunan ääressä ja
tuijotti pihan pystyaitaan, ikäänkuin sen rakenteeseen olisi kätketty
jokin noitasauva, jolla kotoinen raataminen voitaisiin lumota pelkäksi
avio-onneksi. Bobbokerin ilmestyminen kutsui hänet kuitenkin ihanteesta
takaisin todellisuuteen, varsinkin kun pikku miekkonen tahtoi putinkia
ensimäiseksi ruokalajikseen.

"Lapset", sanoi mamma, torjuttuaan Bobbokerin erikoisvaatimuksen, niin
että hänkin alotti sopasta, "teillä on vaan kaksitoista minuuttia
aikaa."

"Ai ai!" huudahti Fred. "Pitihän minun saaman lisää putinkia.
Berthallekin annettiin kaksi kertaa."

"Olisit sinäkin saanut, mutta viivyttelit niin kauvan, ennenkuin söit
liharuokasi. Sinähän leikkelit siitä kaikenlaisia kuvioita."

"Kyllä minä vielä joudan syömään."

"Et vähääkään; teillä on sen verran aikaa, että juuri ehditte kouluun."

"No saankos sitten, kun tullaan kotiin?"

"Et -- tai saat kyllä, jos nyt heti lähdet!"

Fred nousi pöydästä. Bertha epäröi silmänräpäyksen verran, lähtisikö
Fredin mukana vai jäisikö yksin, kuten kävisi, jos hän söisi putinkinsa
loppuun, mutta sitten hän koetti tyydyttää molemmat halunsa yht'aikaa
ja ahtasi suuhunsa kaikki, mitä putingista oli jäljellä. Seurauksena
oli tietysti tukehtumispuuska, ja mamma riensi häntä auttamaan
koputtamalla hartioiden väliin. Fred pysähtyi vielä katsomaan, että
hänen sisarensa virvotettiin asianmukaisella tavalla. Kun Bertha
vihdoinkin pääsi vapaasti hengittämään, ei puolipäivälomasta ollutkaan
enää jäljellä kuin viisi minuuttia, ja koulu oli niin kaukana, että
sinne mennessä oli kuusi kadunkulmaa.

"Mamma", viittaili Fred, "eikö sinustakin tunnu, että meidän olisi
parasta pysyä kotona tämä iltapuoli! Jos me nyt --"

"Ei, poikani", keskeytti mamma jyrkästi, "minusta ei siltä tunnu."

"Mutta me saamme myöhästymisestä muistutuksen, jos nyt mennään",
selitti Fred, "enkä minä ymmärrä, miksi juuri minun pitää kärsiä,
vaikkei ole yhtään minun syyni, että Berthalla meni putinki väärään
kurkkuun."

"Eihän sinun olisi tarvinnut tänne jäädä", vastasi mamma. "Jollet olisi
ruvennut pyytämään lisää putinkia, niin olisit jo koulussa."

"Ja Bertha olisi voinut kuolla", huomautti Fred, "ja sill'aikaa hänen
ainoa kaksoisveljensä olisi kaukana kotoa. Sehän olisi ollut ihan
kamalaa."

Mamma suuteli Frediä, mutta ei sittenkään luopunut päätöksestään.
Molemmat lapset pujahtivat siis ulos kaupungille ja astuskelivat siellä
ilman erikoista kiirettä kouluun päin. Sill'aikaa mamma söi niin, kuin
ei ikinä ennen olisi ruokaa nähnyt. Onneksi Bobbokerinkin oli nälkä --
niin nälkä, että hän syötti itseään ja salli mamman sekä atrioida että
rauhassa ajatella muutamia hetkiä. Mamma tarvitsi ajatusaikaa melkein
yhtä tärkeästi kuin ruokaakin, sillä hänellä oli asioita parikin
tusinaa toimitettavana; niistä oli kukin yhtä tärkeä kuin mikä muu
tahansa, ja kaikista voi sanoa: mitä pikemmin, sitä parempi.

Nyt alkava iltapuoli kestäisi viisi tuntia. Jollei vieraita tulisi,
niin hän ehtisi hyvinkin parsia ne toistatusinaa sukkaparia, jotka
hänen työkoriinsa olivat parina viime viikkona kasaantuneet. Jos
ajasta vähennettäisiin neljännes tuntia siihen puuhaan, millä Bobboker
saataisiin makuulle, päivällisuntansa nukkumaan, toinen neljännes
juuri illallisen edellä omaan pukeutumiseen, kolmas neljännes Himmun
eri tarpeisiin ja vielä neljännes seuranpitoon, jos sattuisi tulemaan
joku vieras, niin sittenkin jäisi neljä täyttä tuntia. Mamma tunsi nyt
olevansa kyllin vahva käymään käsiksi mihin taloustoimeen hyvänsä,
sillä hän oli todella syönyt kyllikseen, ensi kerran ties mistä ajasta
saakka.




ILTAPUOLI


Ensimäinen neljännestunti, jonka menettämisen mamma jo ennakolta oli
ottanut huomioon, oli käytettävä siihen, että Bobboker pantaisiin
nukkumaan päivällisuntansa, ja tämä homma alkoi seuraavasti:

"Poju, nyt sinun on aika mennä nukkumaan", sanoi mamma.

"Ei o' aika", vastasi Bobboker vähääkään epäilemättä.

"Et sinä saa olla itsepäinen", sanoi mamma lempeästi, vaan vakavalla
äänellä.

"Ei o' ittepää, on vaan Bobboker", oikaisi poju.

"Minkä nuken sinä otat mukaasi sänkyyn?" kysyi mamma siinä toivossa,
että tämä juoni nytkin onnistuisi kuten pari kertaa ennenkin.

"Ei yttään nukke. Nukke on 'uuri immine ja 'uuret immiset ei me'
nukkuun päiväl."

"No, no, poju, nyt sinä erehdyt. Hyvin monta suurta ihmistä nukkuu
päivällisunta ruuan jälkeen, ja hyvin monen tekisi mieli, jos vaan
voisivat!" Jälkimäisten kaikkia velvollisuuksia muistellessaan mamma
huokasi ja sitten jatkoi: "Mammakin panisi nyt niin mielellään maata
vähäksi aikaa, jos suinkin saisi."

"Mitä vasten mamma ei 'aa panna maate?" tiedusti Bobboker. "Mamma 'aa
tulla Bobbokerin 'änkyy, ja Bobboker 'itte laulaa mamman nukkuun."

"Mammalla on niin kovin paljon työtä, ettei jouda. Ei mamma pääse
nukkumaan, ennenkuin on tullut ihan pimeä. Mamma tahtoisi niin
mielellään, että nyt olisi pimeä -- ja se hirveä saksalainen poissa",
lisäsi hän itsekseen hiljaa.

"Ollaan nyt nii, että on pimee", ehdotti Bobboker, "ja Bobboker on
mamma ja mamma on Bobboker ja Bobboker vie mamman 'änkyyn ja laulaa
mamman nukkuun. Mennään nyt -- mamma ottaa pojun 'ylii."

"Mitä vielä, sinunhan pitää ottaa minut, jos rupeat mammaksi."

Bobboker näytti aluksi neuvottomalta, mutta pian hän siitä selvisi,
arvatenkin myöntäen mielessään, ettei hänen suunnitelmaansa voitu joka
kohdassa noudattaa. Hän siis tarttui mamman käteen ja sanoi:

"Mennään nyt. Bobboker vie pikku pojun omaan 'änkyyn. Poju astuu nyt
itte niinkun oikein 'uur mees."

Mamma laski toisen kätensä, ja Bobboker nosti omansa ja näin vei
alistuvan holhokkinsa makuuhuoneeseen, kiskoi häntä kädestä ja sanoi:

"Tu' nyt!"

Mamma laskeutui vuoteen reunalle ja veti peiton syrjän pojun päälle.

"Tu' nyt oikein!" käski Bobboker.

"Emminä", ruikutti mamma matkien pienen poikansa tavallista vastausta.

Bobboker silmäili häntä kovin ankarasti. Hän näytti epäilevän, ettei
tuo väite ollut omaa keksintöä, mutta kun mamma valitti olevansa
pikkunen paleltuva vauva raukka, rupesi Bobboker rajusti peuhaamaan
makuupeiton kimpussa, ryömien samalla mamman päällä pitkin ja poikin
ja ponnistaen kyynärpäillään, käsillään, polvillaan, kantapäillään ja
varpaillaan milloin mitäkin vasten, ottamatta lainkaan huomioon, mihin
tarkotuksiin luonto oli äidin ruumiin eri osat määrännyt. Mamma kesti
koko joukon, panematta muuta kuin sisällistä vastalausetta, mutta
kun poju yrittäessään hänen jalkojaan peittää sai toisen jalkansa
sellaiseen asentoon, että se sipaisi hänen silmiään ja nenäänsä, ja
sen ohella rutisti polvillaan lujasti hänen rintaansa ja toisella
kyynäspäällään hänen vatsaansa, huudahti hän:

"Ai ai poju! Sinä teet mammalle niin äärettömän kipeätä!"

Bobboker pysähtyi puuhassaan, käänsi päätään ja kysyi:

"Mitä mamma 'anoo?"

"Sinä teet kipeätä -- niin hirveästi!"

"Voi voi mamma -- voi pikku poju kipee", säälitteli Bobboker kääntyen
kättensä ja polviensa varassa ympäri, kunnes hänen päänsä joutui
melkein kiinni mamman kasvoihin, ja samalla rääkäten uhriansa
sanomattomasti. "Ei enää kipee, 'uutelee pois kipee." Näin sanoen
hän painoi sääliä ilmaisevat kasvonsa vasten mamman kasvoja ja oli
suutelevinaan, jolloin hänen painonsa siirtyi enimmäkseen kättensä
varaan ja ahdisti mamman rintaa. Hän likisti mamman huulia pari-kolme
kertaa päästämättä toista hengittämään tai ääntämään ja sitten laski
toisen pehmeän poskensa mamman poskelle. Mutta heti kun mamman
huulten sulku lakkasi, tunki pojun korvaan kimeä valitushuuto. Siitä
säikähtäneenä Bobboker kavahti äkkiä pystyyn ja joutui siten käyttämään
kyynärpäitään, polviaan, käsiään ja jalkojaan yhteisenä parannettuna
kidutusvehkeenä, joka pusersi mammasta kiljahduksen toisensa jälkeen,
mutta pian pikku miekkonen tapasi itsensä pyörähtämässä ilmassa ja
sitten vasten tahtoaan mätkähtämässä selälleen, päästen odottamatta
mammansa viereen lepäämään. Oliko hellyyttä ikinä kohdeltu näin
tylysti? Bobboker ei sitä uskonut -- ihan varmaan tämä oli tavatonta!
Hän siis päästi oman äänensä kuuluville niin, että seinät tärisivät.

"Mikäs mamman kultupojua vaivaa?" kysyi mamma heti, kun mitään muuta
ääntä voitiin kuulla.

"Bobbokerin on nii hivveen paha olla", selitti loukkaantunut. "Ei poju
enää viitti mamma olla, kun mamma tekee niin hivveen pahaa!"

"Bobbokerin täytyy paremmin katsoa, ettei rääkkää mammaa."

"Ei poju viitti kattoo", ärjyi Bobboker. "Ei koskaan viitti kattoo
mammaa -- ää-ää-ngjää!"

"Ethän omaa mammaasi tahdo piinata, kun mamma aina pitää Bobbokeria
niin hyvänä?"

"Tahtoo piinaa mamma kaikki immiset piinata -- uu-puu-huu!"

"No sitten sinun ennemmin sopisi piinata tuota ilkeää, häijyä pikku
poikaa Bobbokeria", sanoi mamma, "ja nyt sinut jätän yksin, että saat
oikein piinata." Samalla mamma nousi ja lähti.

Mitä maksaisikaan ken tahansa kuninkaallisen oopperan tenoreista
-- vielä sopraaneistakin -- voidaksensa ääntää ja jatkuvasti pitää
vireillä niin korkeata nuottia, kuin nyt Bobboker mamman mentyä! Mamma
itsekin, joka oli kuullut monen mainion taiteilijan laulua, pysähtyi
hätkähtäneenä kuuntelemaan ja kävi levottomaksi, sillä mistä ihmeestä
riitti noin paljon henkeä ja koska ja kuinka sen perästä enää voisi
hengittää? Vihdoin ääni lakkasi niin äkkiä, kuin joku olisi sen
yhdellä iskulla katkaissut, ja kun mamma ei vähään aikaan kuullut
hiiskaustakaan, luuli hän pojun läkähtäneen ja syöksi virvottamaan.
Mutta heti kun hän aukaisi oven, alkoi kirkuna uudestaan; sen sävel oli
tosin siirtynyt alempaan asteikkoon, vaan silti pysyi yhtä valtavana
äänen paljouden ja kestävyyden kannalta. Kun pelkkä huutaminen oli
suoritettu loppuun, seurasi sitä ainokainen sana "mamma!" sovitettuna
yhdelle ainoalle nuotille ja niin pitkäksi venytettynä, että mammaa
taas ihmetytti. Hän tiesi kokemuksesta, että kaikenlainen mielenkiihko,
jollaista pojan käytös nyt osotti, tekisi nukkumisen mahdottomaksi,
ellei sitä heti, saataisi tyynnytettyä. Sen vuoksi hän astui kiireesti
huoneeseen, ja tervehdykseksi kuului:

"Mamma hellii nyt poju -- pojun käteen tekee nii kipeet."

Mamma tunsi heti olevansa syyllinen; kuinka kovasti olikaan tuota
nyrjähtänyttä kättä kivistänyt sillä välin, kun hän oli itsekkäästi
ruikutellut vaan omista ruumiillisista tuskistaan! Hän siis vakuutti
pojulle, että mamma oli kerrassaan häijy -- ihan kauhea, kammottava
hirviö -- ja että Bobboker oli suloinen rääkätty pikku enkeli. Ja
vähitellen Bobboker taipui hyväksymään hänen anteeksipyyntönsä ja
tarttui molemmin käsin lujasti mamman käteen. Läähätys ja puuskuminen
heikkeni, ja lopulta poju sanoi:

"Mamma kertoo 'atu."

Saatuaan sitten kuulla sadun "Punahilkasta" Bobboker esitti:

"Kertoo toinen 'atu."

Mamma kertoi lapsista, joille kuu näytti metsässä tietä.

"Poju tahtoo uus 'atu."

Nyt seurasi lystillinen tarina "nasusta", joka söi "lätyn", hotkaisten
vaan kerran "nöf".

"Tahtoo taas 'atu."

Mamma koetti tyydyttää hänet jutulla "peukaloisesta".

"Uus 'atu!"

Vaihtelun vuoksi mamma luopui suorasanaisesta esityksestä ja lauloi
kauniin kehtolaulun. Bobboker kuunteli huomaavaisesti, mutta kun
viimeinen sävel oli rauennut, sanoi hän:

"Ei mamma enää 'aa laulaa. Ei viitti kuulla 'ellasta -- tahtoo vaan
'atu."

"Mamma parka on niin väsyksissä satujen kertomisesta", selitti mamma.
"Nyt on sinun vuorosi kertoa, että mamma saa levätä."

Bobboker näytti harkitsevan tätä mahdollisuutta minuutin verran ja
sitten alkoi:

"Nyt mamma 'aa kuulla oikein pikkä 'atu. Pitää olla hillaa, kun poju
kertoo. Oli ys ukko ja ys akka. Ja ne ol mettäs. Ja kuu paisto taivaal.
Ja akka paisto lätyn. Ja 'itte lätty hyppäs maaha. Ja 'itte tul nasu
vastaa. Ja nasu 'ano: nöf, nöf. Ja lätty men mettää. Ja mettäs ol aita.
Ja lätty hyppäs yli. Ja nasu tahto kans yli. Ja lätty 'ano: hyppää nyt
kans. Ja nasu ol nii pikkune. Ja 'itte nasu hyppäs lätyn päälle. Ja
lätty 'ano: nöf! ja otti nasun 'uuhun ja 'öi nasun. Ja 'itte ol taas ys
ukko ja akka. Ja 'itte ol loppu."

"Oletko ihan varma, että satu nyt on kerrottu oikein?" kysyi mamma.

"Emminä", vastasi Bobboker epätietoisena silmäillen äitiään.

"Hyppäsikö lätty itse aidan yli?"

"Emminä."

"Kuinka lätty voi syödä nasun?"

"Emminä."

"No mitä poju kultu tietää?"

"Emminä."

Keskustelu oli täten joutunut umpimutkaan, kun Bobbokerilla ei ollut
muuta sanottavaa. Mamma silitti pikku pojunsa poskea ja ilmotti, että
hän oli mamman lemmikki ja että hänen nyt oli aika mennä nukkumaan.
Mutta Bobbokerilla oli siihen parempi suunnitelma.

"Mamma 'aa nyt ottaa Bobbokerin 'ylii ja tuutii pikkusen. Ja mamma
laulaa kans."

"Johan minä lauloin sinulle. Etkö muista?"

Bobboker muisteli ja vastasi:

"Mamma laulo vaan ys laulu -- tarttee oikein pallo laulaa."

"Sitten kun poju nukkuu ja taas herää, niin poju saa kuulla niin monta
laulua kuin tahtoo."

"Ei poju 'itte viitti kuulla -- tarttee nyt pian laulaa. Poju nukkuu
nii kauan ja 'itte ei koskaan herää ja poju ei 'aa yttään kuulla
laulaa."

"Älähän nyt, kyllä kultu pian herää," vakuutti mamma. "Tiedäthän sinä,
että aina heräät."

"Ei poju viitti herää", väitti Bobboker. "Ei tartte herää, ei koskaan
herää!"

"Soh, soh, kultuseni! Älä nyt ole noin paha!"

"Ei 'o paha", kirkui Bobboker; "ei koskaan viitti herää, ei tartte
pitää nii paha mamma! Ää-jää-ääh!"

"Bobboker, kuuleppas!" sanoi mamma, kohoten kyynärpäänsä nojalle ja
uhaten etusormellaan hyvin merkitsevästi; "jollet nyt pane nukkumaan,
et saa yhtään laulua etkä mitään muutakaan sitten kun heräät, vaan sen
sijaan heti paikalla 'läpsiä' niin että tuntuu."

Bobboker katseli mammaa ällistyneenä nähdäkseen, tarkottiko hän täyttä
totta. Päästyään selville siitä, että näin oli asian laita, poju
kääntyi poispäin ja painoi kasvonsa syvälle päänalukseen, ja sitten
kuului puoleksi tukahutettua yninää, kuten ainakin hyljätystä ja
murtuneesta sydämestä. Mutta mamma hypähti seisaalle ja huudahti:

"Itke nyt niin paljon kuin tahdot; mamma menee pois."

"Ei pois!" sähisi Bobboker kääntäen taas kasvonsa näkyviin ja
rukoilevasti ojentaen käsiään mammaa kohti; "ei 'aa mennä pois, ei
mamma jätä Bobbokeri yssin."

Asento, kasvot ja ääni olivat kovin liikuttavia, vaan mamma oli ne
kaikki kokenut ennenkin. Hän paadutti sydämensä niitä vastaan ja oli jo
menossa huoneesta, kun kuuli:

"Bobbokerin on paha olla; Bobbokerin käteen tekee kipeet."

Tämä valitus raateli äidillistä sydäntä, mutta mamma oli monta kertaa
ennen kuullut puhuttavan samasta kipeästä kädestä, johon vedottiin
tavallisesti silloin, kun tahdottiin kaunistella jotakin tuskastuttavan
sopimatonta menettelyä. Mamma siis meni vaan menojaan ovesta, vaan
samalla kuului hirveästi huudettavan:

"Tu' pian, tu' pian -- ää-ää-npjää! Tu' helliin poju, muuten poju antaa
läpsii mammalle! Tu' kattoo Bobbokeri! Mamma-mamma -- Bobboker menee
pois kauvas hukkuun!"

Mamma tukki käsillään molemmat korvansa, mutta sitten taas kääntyi ja
oli toisella kädellään tarttumaisillaan oveen, kun samassa Bridget
avasi toisen oven, toi näkyviin hyvin punaisen naamansa ynnä Himmun ja
tiedusti kiivaasti:

"Hyvä rouva, kuinka minä saan työni tehtyä, jos täytyy tätä pikku
kakaraa -- --"

"Bridget!" keskeytti rouva Mayburn.

"Ohoh -- tuota -- voi sinua pikku enkeliä -- olethan sinä kultuseni!"
hyväili nyt Bridget Himmua; "mutta en minä sille mitään voi, kun rouva
viskaa mulle keittiöön pikku lapsia heti ruuan perästä. Jos lasken sen
matolle, niin se kiljuu, ja jos panen pöydälle, niin se sysää kaikki
astiat maahan."

"Luulin sinun pitävän Himmusta", lausui mamma ylevällä äänellä, josta
kuulosti loukatun arvon tuntoa. "Anna vauva minulle."

"Eihän vaan rouva pane pahakseen", sanoi Bridget lempeästi ja puristi
pienokaista syliinsä, kun mamma yritti itse ottaa hänet, "mutta kuinkas
minä voin pestä astioita ja silittää vauvan vaatteita, kun en yhtään
saa käsiäni tästä irti?"

"Anna hänet minulle", käski mamma uudestaan; "vauva tarvitsee jonkun,
joka osaa häntä pidellä."

Bridget luovutti Himmun ja poistui niin alakuloisena kuin olisi jotakin
pahaa tehnyt. Mamma huomasi raskain mielin, että iltapuolta oli jo
kulunut runsaasti tunti, ja palasi Bobbokerin huoneeseen, josta käsin
kirkuna oli ollut suorastaan hirmuista siitä alkaen, kun mamma sinne
jätti pojun.

"So so so", puheli mamma lepytellen, kun ehti Bobbokerin luo.
"Katsoppas, mitä mamma tuo pikku pojulle. Tässä pojulle tulee
leikkitoveriksi oma rakas pikku sisko Himmu. Mutta Bobbokerin pitää nyt
olla Himmulle hyvin hellä; muuten mamma vie hänet pois."

Tämä temppu oli mamman puolelta rohkea, nerokas, kaikin puolin sen
tapainen, kuin viekkaasti suunniteltu yllätys; mutta varsinaisena
ehtona yllätyksen onnistumiseen on se, että hyökkääjä tapaa vihollisen
torkkumassa, joko ruumiillisesti tai henkisesti. Vaan nytpä sattui
niin, ettei Bobboker lainkaan torkkunut -- hänen kaikki aistinsa olivat
niin perin vireillä. Ja sen vuoksi hän tarkasteli Himmua niin tyystin
kuin olisi ennen senkin seitsemän kertaa joutunut mokomien uskottelujen
uhriksi eikä nyt enää aikoisi langeta ihan ilmeiseen satimeen. Mutta
nähdessään veikkonsa Himmu ojensi häntä kohti palleroiset kätösensä
ja ihastuneena hoki: "Bob-bob-bob-bob!" rynnistäen kaikin voimin alas
mamman sylistä. Tässä ilmeni kieltämättä niin suoraa todellisuutta
ja alkuperäisyyttä, että Bobbokerin epäluulo haihtui, ja siksi hän
virkkoikin:

"Tu' tänne vaa!"

Nyt mamma siirsi Bobbokerin istumaan vuoteen etulaidalle ja laski
Himmun taaemmaksi nähtyään, että sänky oli sysätty ihan kiinni seinään,
joten Himmu ei pääsisi sieltä kierähtämään laattialle. Bobboker
silitteli ja suuteli siskoaan, ja tämä upotti molemmat kätensä pojun
tukkaan ja hurmaantuneena äänteli: "puh-uh-uu!" kun taas Bobboker
puolestaan vastaili: "ää" ja "ii" ja "ee" ynnä muita tuohon leikkiin
sopivia sanoja. Mamman mieli keveni nyt niin, että hän suorastaan lensi
työkorinsa ääreen ja kävi napittomien pikku paitojen ja parsittavien
sukkien kimppuun, joiden lukumäärä kyllä oli melkoinen, vaan sittenkin
pienempi kuin niissä tavattavien reikien.

Kuinka vinhasti mamman neula nyt lensikään! Eikä vain sen vuoksi, että
tämä työ oli tehtävä ja hänellä nyt oli aikaa siihen ryhtyä -- ei
likimainkaan -- ei sovi kuvitellakaan niin alhaista vaikutinta! Vaan
olihan tuossa likellä, kuuluvissa, par'aikaa vireillä niin erinomaisen
hauska keskustelu veljen ja sisaren kesken, ja kummankin äänestä
kuului pelkkää hellyyttä, jossa nauru ja ihastuksen huudahdukset
vaihtelivat, ja rakkaus tuntui siinä suovan sitä autuutta, jota se
alinomaa lupailee, vaan niin harvoin toteuttaa, ja molemmat lapset
olivat mamman -- aivan hänen omiaan -- ja hän oli heistä niin ylpeä
ja heidän onnestaan niin onnellinen! Ja huolimatta vaivasta ja
huolesta ja rasittavista ajatuksista tuntuivat taivaan portit nyt
olevan avoinna vaikkei näkyvissä! Ja noilla lemmikeillä oli pappana
maailman paras mies eikä heidän veljellään ja sisarellaan ollut
vertaisia missään perheessä, mikäli mamma tiesi. Mamma ei voinut omasta
puolestaan käsittää, kuinka oli ennen jaksanut elää nuorena neitona,
kun tyhjän mielen täytteenä ei ollut muuta kuin koreilua, seurustelua
ja kohteliaisuuksia. Ja siitä hän oli varma, ettei koko maailmankaan
kullasta tahtoisi ajan ratasta pyörähtämään kymmentä vuotta taaksepäin.
Jospa hänen miehensä, rakas Will, sattuisi tulemaan kotiin juuri
tällä hetkellä saadakseen nähdä, ettei hän aina ole väsyksissä ja
hajamielinen!

Taas Himmulta pääsi vallaton huudahdus, joka osotti entistä
ihastuneempaa mieltä, ja heti kaikui siihen vastauksena kuin
vuorolaulun kilpailussa monenmoisia ääniä Bobbokerin puolelta, ja
silloin mamma itsekin puhkesi sydämensä pohjasta kaiuttamaan ihanan
kevätlaulun säveliä. Mutta kesken kaikkea kuului yht'äkkiä mätkähdys,
kova ja kumea, sitten hurjan pitkä parkaisu, ja toinen ääni hätäili
hiljempaa, vaan hyvin merkitsevästi:

"Ai-jai-jai-jai!"

Parsittava sukka lensi maahan, ja mamma syöksyi kiireimmän kautta
viereiseen huoneeseen. Siellä makasi Himmu pää seinää vasten, silmät
tiukasti ummessa, kasvot rumiksi vääntyneinä, suu aivan ammollaan, ja
toinen kimeä kirkuna pyrki par'aikaa ilmoille.

"Voi hyvänen aika!" huudahti mamma, vetäisi vauvan luoksensa, kahmaisi
syliinsä, painoi lujasti rintaansa vasten ja suuteli hellästi. "Kultu,
kultu! Voi voi, mikä nyt tuli?"

"Himmu nii paha vauva", selitti Bobboker tylysti. "Ei yttään tottele,
kun Bobboker 'anoo, ja Bobboker anto 'ille oikein läpsii."

"Vai sinä häijy poika! Saat itse läpsiä mammalta", torui mamma
vihastuneena.

"E-e-ee-ii!" vastasi Bobboker. "Bobbokerin käteen tekee niin kipeet."

"Senkö vuoksi sinun pitäisi tehdä pikku Himmu raukan päähän niin
kovasti kipeää?" kysyi mamma tuimasti.

Bobboker tuumi hetken aikaa, purskahti itkuun ja ruikutti:

"Emminä."

"Mutta miksi sinä olit Himmulle häijy?"

"Emminä."

"Mitä sinä teit Himmulle?"

"Emminä."

"No mitä hän teki sinulle?"

"Emminä."

Mamma polki jalkaa vihoissaan ja kovisti:

"Minkä ihmeen tähden sinä Himmua läpsit?"

Bobboker pyöritteli silmiään puolelle ja toiselle ja katseli
kynsiäänkin ikäänkuin hakisi vastausta ja selitti sitten:

"Emminä."

Mamma kääntyi hänestä kiivaasti poispäin ja lähti huoneesta, vieden
Himmun mukanaan.

Kun vauvan kyyneleet oli pyyhitty ja pikku kasvot taas hymyilivät
entiseen tapaansa, laski mamma hänet laattialle, antoi hänelle
leikkikaluiksi lankarullan, tyhjän hajupullon ja punaisen sukan ja
kävi jälleen käsiksi keskeneräiseen parsimistyöhönsä. Himmu hyökkäsi
suoraa päätä hampain sukan kimppuun ja torui sitä vähän väliä koko
ankarasti, mutta näytti sittenkin suuresti nauttivan tehtävästään.
Sillä aikaa Bobboker purki toisessa huoneessa mieltänsä pitkäveteisillä
valituksilla, joita kuulosti häneltä riittävän koko iltapuoleksi.
Mutta mamma ei siitä huolinut. Itkeköön vaan ja oppikoon tietämään,
miten onnettoman häijyä on ruveta rääkkäämään pikkusta avutonta
siskovauvaansa! Mamma siis teki tyynesti työtänsä, ikäänkuin ei
Bobbokeria olisikaan, ja hänen sydämensä otti riemuiten osaa kaikkeen
siihen, mitä vauva jutteli ja puuhasi. Näin kului hyvän aikaa,
vaan lopulta Himmu kyllästyi leikkikaluihinsa; hän alkoi väännellä
ruumistaan sinne tänne, ja pikku selkä meni yhä enemmän koukkuun, kuten
ainakin vauvoilla, kun ne istuessaan väsyvät. Mutta mamma, samoin
kuin useimmat muut mammat, ei kertaakaan ollut kuvitellut, että niin
pikkunen selkä voisi koskaan väsyä. Ja niin sai Himmu yhä rimpuilla ja
panna sanattomia vastalauseitaan.

Äkkiä mamma tunsi kyynärpäässään jotakin nipistystä ja katsahtaessaan,
mikä siellä oli, hän näki vieressään Bobbokerin, joka hyvin juhlallisen
näköisenä julisti:

"Bobboker on nii 'uuttunu mammaan."

Mitä mamman kielellä pyöri vastaukseksi tähän ilmotukseen, on
tuntematonta, sillä juuri silloin ryntäsivät sisään Fred ja Bertha,
joiden koulutunnit olivat päättyneet.

"Mamma, pääsenkö minä puistoon leikkimään?" kysyi Fred.

"Mamma, sano nyt, saanko minä panna päälleni kauniin hameen ja mennä
katsomaan Ellie Millstonia?" tiedusti Bertha.

"Mamma, anna pojulle ys omena -- mamma koorii Bobbokerin omena", sanoi
nyt poju. Kun Bobbokerista näytti hieman epäiltävältä, tokko muiden
asiain ohella kuultiinkaan hänen puhettaan, pyysi hän uudestaan omenaa
ja toisti samaa monta kertaa.

"Ää-jää-puu-huu!" selitti Himmu.

Mamma olisi kyllä vastannut joka lapselle, mutta neljää eri pyyntöä oli
vaikea yht'aikaa täyttää, kun oli pulmallista saada niistä edes selvää.
Kuitenkin hän koetti parastaan. Ensin hän muisteli, mitä kukin oli
tahtonut, ja sitten käski heidän uudestaan sanoa asiansa. Vastaukseksi
hän sai kuulla:

"Mamma puu sano pojulle puistoon hameen omena jää Millstonia", mikä oli
sellaista siansaksaa, ettei mammakaan sitä ymmärtänyt, vaikka muuten
osasikin tulkita lastenkieltä. Hän siis yritti toista keinoa ja komensi:

"Hyvät lapset, yksi ensin ja muut sitte!"

"Bobboker ol ys ensin, mut muut 'ano kans ja 'itte Bobboker taas 'ano
ensin", vakuutti poju ja kiskoi mammansa kättä niin rajusti, että
sukkalanka kiristyi ja katkesi.

"Sanoin minäkin ensin", selitti Bertha. "Sano nyt mamma, saanko minä?"

"Ää-puu-um-pupuluu", ehdotti vauva.

"Voi voi mamma, näinhän minulta menee aikaa hirveästi hukkaan", valitti
Fred.

Mamma laski parsimistyön syliinsä ja tarttui molemmin käsin päähänsä,
jota hän sitten ei näyttänyt haluavan hellittää, kun kerran oli
kunnollisesti saanut haltuunsa niin hyödyllisen jäsenen. Hetken aikaa
hänestä tuntuikin siltä, että jos hän irrottaisi kätensä, niin hänen
päänsä samalla putoisi myös syliin, joka tuskin kuitenkaan olisi
monipuuhaisen pikku emännän silmille, korville ja kielelle sovelias
sija. Hän oli ummistanut silmänsä, voidakseen sitä paremmin selvittää
ajatuksiaan, mutta Bobboker, joka seisoi ihan hänen edessään, häiritsi
häntä seuraavalla muistutuksella.

"Mamma, ei 'aa enää kattella poju, kun 'immiss' on peitto pääl! Ei ne
'ano pojulle mitää."

Mamma näytti vähän aikaa olevan sitä mieltä, ettei Bobbokerille
puhuminen ollutkaan elämän ainoa tarkotus, mutta kun hän pian sitten
tunsi, että pikkunen, vaan silti ponteva sormi yritti vääntää auki
hänen toista silmäluomeaan, niin hän muutti mieltään ja taipui avaamaan
molemmat silmänsä.

"Mitä vasten mamma rupee nukkuun, vaikka istuu toolil?" huomautti
Bobboker vakavasti.

"Pitääkö minun ottaa prinsessapukuni?" kysyi Bertha.

"Ei suinkaan minun tarvitse ottaa kalosseja puistoon tänään, vai mitä?"
kysyi Fred; "nyt on niin kaunis ilma."

Tämä asia sai mamman heräämään kaikista mietteistään, sillä hän tiesi,
että kaduilla ja puiston käytävillä oli kovasti likaa.

"Tietysti sinun täytyy panna kalossit jalkaasi, hyvä poika", sanoi hän,
"jos muuten päästän sinut ulos. Minua sentään niin pelottaa, että sinä
joudut siellä johonkin onnettomuuteen."

"En ainakaan minä, kun menisin vaan katsomaan Ellie Millstonia", sanoi
Bertha.

"Sinä Bertha saat mennä, mutta sillä ehdolla, että itse puet päällesi
ja jätät minut ihan rauhaan. Ja sinä Fred pääset myös. Molempien teidän
pitää tulla tänne näyttämään itseänne, ennenkuin menette. Minä tahdon
nähdä, että olette siististi puettuja."

Kun kaksoiset sitten kiirehtivät pois omaan huoneeseensa, virkkoi mamma
itsekseen:

"Kas niin, nyt kai saan hyvässä rauhassa ottaa tuon hirveän työkasan
taas käsille."

"Ottaa ensin käteen Bobbokerin omena!" esitti poju.

"Ei mammalla ole pikku pojulle yhtään omenaa", vastasi mamma. "Sitten
kun menen taas kaupungille, ostan sinulle oikeen kauniin omenan, ja
sillä on niin punaiset posket kuin sinullakin. Eikös siitä tule lystiä?"

"Niin hivveen lysti, kun Bobboker 'aa omena nyt pian -- muuten lysti
menee kaikki hukkaan."

"Odota kuitenkin huomiseen, kultupoju", pyysi mamma. "Mamma parka on
niin väsynyt ja mamman pitää paikata noin suuri kasa pikku paitoja
ja sukkia. Katsoppas tuotakin leveätä isoa reikää, joka on juuri
Bobbokerin omassa sukassa."

"Pitää paikkaa oikein 'uur reikä Bobbokerin vattas kans, muuten poju ei
viitti enää pitää 'emmost vattaa rikki. Mamma paikkaa nyt pojun vatta
pian kiin. Voi voi pojun vattaa!"

Tämä oli jo mammastakin liikaa, ehkä sen vuoksi, että Bobboker
valittaessaan piti molempia palleroisia käsiään likistettyinä
puheena olevaa ruumiinosaa vasten ja katseli mammaa niin surkeana ja
rukoilevana, kuin ei viikkokauteen olisi saanut lainkaan ruokaa. Mamma
siis huusi Fredin luokseen ja antoi tälle kymmenen penniä, joilla hänen
oli määrä mennä ostamaan omena pikku veikolleen.

"Jos saisin kaksikymmentä penniä lisää", arveli Fred, "niin meille
tulisi kullekin yksi omena. Etkö sinä mamma enää muista, kuinka
sinä kerroit Madge tädille, että tohtori sanoi, että ne ovat niin
terveellisiä?"

"Kyllä, kyllä, poika hyvä, mutta minulla ei ole sen enempää pikkurahaa."

"Kuulehan mamma, jos annat oikein ison rahan, niin minä tuon niin
suuren kasan pikkurahaa takaisin. Sehän vasta hauskaa olisi!"

"Tiellä sinulta voisi hukkua, kun olet vielä niin pikkunen. Ei nyt auta
muu kuin odottaa huomiseen; sitte saatte omenanne."

"Voi sinua, mamma! Et suinkaan sinä tahdo, etten minä saa olla terve?"

"Ei sinulla vielä ole pahaa hätää", nauroi mamma silmäillen poikansa
pyöreitä punaisia poskia ja kirkkaita silmiä. "Ala sinä nyt vaan
juosta!"

"Kukas sitä niin tarkkaan tietää", tuumi Fred yhä vielä epäillen,
"Kuules, Bertha", jatkoi hän, kun hänen sisarensa tuli sisään, "eikö
sinustakin tunnu, että olisi paljon terveempi olla, jos nyt saisit
omenan?"

"Kyllä kaksi tuntuisi vieläkin terveemmältä", myönsi Bertha
haaveilevasti katsellen ylöspäin, kun läheni toisia. Vaan silloinpa
hän kompastui vauvaan, joka yhä vielä istui lattialla kahden tyynyn
välissä. Himmulla oli kyllä ikäisekseen aika vahva pikku selkä, vaan se
ei vielä ollut tottunut kestämään tällaisia yllätyksiä. Ja sen vuoksi
pikku selkä keikahti taaksepäin vieden mukanaan vauvan ison pään, ja
sitten jokin kolahti lattiaan hyvin kovaa. Nyt vauva lausui jotakin,
mikä kiidätti mamman sormet korviin, vaikkei mitään sopimatonta ollut
vauvan puheessa. Sitten mamma kiireesti kumartui vauvan puoleen,
samoin Bertha sanottuaan ensin: "voi voi", ynnä myöskin Fred, joka
arveli: "ai, ai!" Täten kolme päätä jysähti yhteen vauvan yläpuolella,
ja Bertha sanoi taas: "voi!" ja Fred: "ai!" ja mamma huudahti: "soh,
soh, lapset!" kun taas Himmu yhä hoki, mitä oli ruvennutkin sanomaan.
Sitten mamma sieppasi Himmun lattialta ja satutti noustessaan päänsä
Bobbokerin päähän ja Bobboker sanoi: "ää!" Silloin kaikki lapset
itkivät yhdessä, ja mammakin toivoi olevansa itkevä vauva, jotta
pääsisi jonkun syliin helliteltäväksi ja kaikki parsittavat sukat ja
muut kiusat ajettaisiin sinne, missä pippuri kasvaa.

"Nyt meidän pitää sentään saada omenia, mamma", tiesi Fred mainita, kun
oli kyllikseen itkenyt ja hansikkaisilla sormillaan pyyhkinyt silmiään
niin kauvan, että hänen kasvonsa näyttivät kartalta, johon on piirretty
koko joukko rajaviivoja ja jokia.

Mamma näkyi myös olevan samaa mieltä, sillä hän avasi rahakukkaronsa,
antoi Fredille suuren hopearahan ja käski hänen lähtemään heti asialle
sisarensa kanssa. Sitten hän puristi vauvaa vielä hellemmin syliinsä ja
suuteli untuvaista pikku takaraivoa. Vauva kohotti toista palleroista
kätöstään ikäänkuin vaan suotta ilmassa heilumaan, vaan äkkiä kaappasi
sillä kiinni kolme-neljä hiusta, jotka liehuivat alhaalla mamman
kasvoilla.

"Älä, älä, vauva kultu!" esteli mamma ja yritti avata pikkuruista
nyrkkiä. Bobboker lakkasi itkemästä ja nauroi:

"Hähähää, kattos, mamma ivvistää Himmulle! -- Nyt ei mamma enää
ivvistä." Himmun hyppysistä olikin jo saatu hiukset irti.

"Ei Bobboker saa nauraa, kun mammaan tekee niin kipeää", nuhteli mamma.
"Mamman tulee siitä niin paha olla."

"Pitää olla hyvä olla, kun mamma 'aa ivvistää, kun Bobboker nauraa.
Mamman pitää aina tekee kipeet ja aina ivvistää, kun pojun on nii
lysti. Tekees mamman nyt kipeet? Muuten Bobbokerin tulee nii paha olla
ja pitää ikkee niin pallo pian."

"Kyllä, kyllä -- tekee niin kipeää -- mamma tekee vaikka mitä, kunhan
poju vaan ei enää rupea itkemään."

Mutta Bobbokerilla olivat silmät jo ehtineet kiertyä moneen mutkaan
ja alahuuli vierähtää riipuksiin, eikä hän tarkoin tiennyt, miten
ne saataisiin taas perääntymään paikoilleen; siksi hän heittäytyi
kitisemään surkean pitkäveteiseen tapaan, joka kuulosti siltä, kuin hän
nyt tahtoisi pistää poruksi oikein mukavasti, ettei väsymys pääsisi
keskeyttämään.

"Bobboker kultu", sanoi mamma, hätäisesti laskien vauvan pitkälleen
sohvan nurkkaan ja nostaen pikku pojan syliinsä, "mamman päätä särkee
niin kovasti, ja sinun itkustasi särky käy yhä pahemmaksi, -- voi voi,
niin pahaksi!"

"Helli poju kultaa", ruikutti Bobboker; "mamman kipee menee pois, kun
hellii poju. Ja mamma kertoo pojust ja pojun nimi oi Bobboker, ja poju
oi aina nii hyvä ja mamma piti nii pallo pojust. Kertoo nyt hyvin pian,
muuten pojun pitää taas ikkee."

Mamma hyväili poikaansa, silitti hänen poskeaan ja alkoi reippaasti:

"Oli kerran pikkunen poika --" Mutta silloin hänen takanaan lennähti
ovi auki, niin että se paukahti seinää vasten, ja hän kuuli Fredin
sanovan:

"Kuules, mamma, emmekö saa kumpikin ostaa uutta lyijykynää, kun kerran
mennään kaupungille?"

"Ostakaa vaan", vastasi mamma hyvin lempeästi, mutta Fred ei nähnyt
sitä ilmettä, joka mamman kasvoihin tuli.

"Saadaanko myös sokerikanki?" kysyi Bertha.

"Ei", oli lyhyt vastaus.

"No mutta, mamma," sanoi Fred, "eihän siihen mene kuin kymmenen penniä
lisää."

"Sokerimakeisia ei pikku lasten ole hyvä syödä", selitti mamma.
"Muistathan, kuinka pappa ja minä olemme siitä puhuneet ainakin sata
kertaa."

"Minä kun --" väitti Fred.

"Minä --" väitti Bertha samalla.

"Ei mitään enää!" keskeytti mamma niin kiivaasti, että vauva hätkähti,
otti sormen suustaan ja tuijotti mamman kasvoihin. Se, mitä hän
niissä näki, pakotti hänet purskahtamaan niin kuuluvaan ja kestävään
ulvontaan, ettei todellakaan olisi luullut mitään niin suurenmoista
voivan tulla niin pienestä kapineesta kuin vauvan kurkusta. Mamma
hypähti tuoliltaan, laski Bobbokerin maahan, sysäsi Fredin ja Berthan
ulos huoneesta ja sulki oven niin pontevan rajusti, kuin siihen olisi
tarvittu paljonkin voimaa. Sitten hän kaappasi Himmun syliinsä, vaipui
keinutuoliin ja itki paljoa valtavammin kuin vauva, vaikkei pitänytkään
siitä mitään ääntä.

"Ai, ai, kun mamman poskiin on nii pallo vettä 'atanu", huomautti
Bobboker hetken kuluttua; "tartteeks poju mennä ottamaan 'ateenvarro?"

Silloin mamma lakkasi itkemästä, kun piti nauraa. Hänen onnistui kiskoa
pikku veitikka ylös syliinsä Himmun viereen, ja sitten hän silmät
ummessa hiljaa keinutti molempia lapsia. Mutta sattuessaan taas kerran
avaamaan silmänsä hän näki kasan paitoja ja sukkia, huoahti ja herkesi
keinuttamasta.

"Kuuleppas, poju!" sanoi mamma, joka näytti keksineen jotakin. "Eikös
se olisi lystiä, kun saisit rakentaa suuren, korkean kivitalon
vauvalle? Sellaisen oikein hauskan talon, ettei kukaan muu osaa sitä
rakentaa kuin Bobboker yksin?"

"Nii", myönsi poju hieman harkittuaan. "Too pojulle kivet."

"Saat sinä ne itsekin, kultuseni. Juokse nyt leikkikamariin ja tuo ne
sieltä kolttusi helmassa."

Bobboker lähti. Mamma sovitti Himmun pehmoisesti istumaan sohvan
nurkkaan ja siirsi tuolinsa ja työkorinsa hyvin lähelle, ollakseen heti
valmiina pelastamaan vauvan, jos tämä pääsisi keikahtamaan eteenpäin.
Sitten mamma otti jälleen käsille työnsä ja ennätti jo pujottaa
parsinlangan neulaan, kun pikkunen ääni huusi:

"Pitää avaa ovi pojulle pian."

"No no, saahan mamman oma iso poika yksinkin oven auki. Pidä vaan
kovasti kiinni kahvasta ja väännä sitä ympäri."

"Kyl poju pitää kiin, mut kavva ei yttään ota kiin pojun käteen."

"Yritä uudestaan, niinkuin suuri mies", kehotti mamma.

Kuului, miten lukon kahvaa rämistettiin ja joku möyrysi ja jyski ja
ähki. Sitten mamma kuuli pienten jalkojen sipsutusta ja näki edessään
perin vakavat pikku kasvot suurine silmineen.

"Taas poju koitti, mut kavva ei yttään koittanut mennä auki, ja nyt
kavva rupee kovast ikkee, kun mamma ei tu' avaan."

"Anna sen itkeä," sanoi mamma ja lennätti neulaa niin vinhasti, että se
pisti häntä syvälle sormeen, ennenkuin hän kerkisi näkemäänkään, miten
se siihen osui. Neula vedettiin sormesta ulos tuskallisen hitaasti,
mutta sormi pistettiin sitten kiireesti suuhun.

"Kattos mamma", ihmetteli Bobboker, "kun panee 'ommen 'uuhun! Niin
rumaa mamma tekee! Ei mammast koskaan tu' 'uur mees, kun 'ommi aina
menee 'uuhun. Ja ovi on aina kiin vaa."

Mamman piti kuin pitikin mennä avaamaan.

"No mene nyt!"

"Mikkäs pojun pitää mennä?" kysyi Bobboker sangen hämmästyneenä.

"Tietysti noutamaan kivet tänne."

"Mikkä kivet?"

"Juuri ne kivet, joista vauvalle tehdään talo."

"Mikkäs ne on pantu?"

"No sinne leikkikamariin."

"Nii", myönsi nyt Bobboker, ja samaa arveli mammakin mennessään
takaisin istumaan.

"Kai sitä nyt saa rauhaa pari-kolme minuuttia, ehkä viisikin", mutisi
mamma ruvetessaan taas parsimaan. "Mutta vähitellen tässä alkaa koko
tuo työ jo inhottaa."

Hyvää rauhaa kestikin runsaasti kaksi minuuttia, vaan ei kolmea, sillä
ovikello soi kiivaasti, ja kun ei kukaan tullut avaamaan, soi se
uudestaan. Nyt mamman mieleen johtui, että palvelustyttö oli arvatenkin
kotoa poissa.

"Voi voi sentään, kun ei vaan olisi joku vieras", huokaili mamma,
ravisteli ja silitteli vaatteitaan siistiksi, järjesteli hiuksiaan
peilin edessä kuntoon muutamin hätäisin tempuin, riensi avaamaan oven
ja sai sieltä vastaansa -- kaksoiset.

"Meillä on nyt -- mutta mikäs nyt on, mamma?" sanoi Fred ihmetellen.

"Ei mitään", vastasi mamma.

Fred näkyi epäilevän tätä mammansa vakuutusta, vaan sitten hän
kuitenkin meni arkihuoneeseen ja mutisi itsekseen:

"Kyllä minusta tuntuu, että täällä on jotakin kamalaa tapahtunut."

Mamma tuli lastensa jäljestä, ja kun he olivat istuutuneet, sanoi hän:

"No nyt pitää tuoda lautanen, jolle saatte kuoria omenanne, ja sitten
--"

Fred mulkoili Berthaa ja Bertha mulkoili Frediä, molemmat erinomaisen
noloina, ja sitten Fred virkkoi:

"Onpa tämä hullua! Meiltä on kai unohtunut omenien osto kokonaan!"

"Millekkäs asialle te oikein menitte?" tiedusti mamma ankarasti.

"No omenia ostamaan", myönsi Fred.

"Ja sokeritankoa", huomautti Bertha.

"Ja lyijykyniä", jatkoi Fred. "Ja lyijykynäpuoti oli lähimpänä, niin
että me ostimme ne ensin, ja sitten me ostimme sokeritangon, kun se
puoti oli siinä vieressä, ja sitten -- niin annas kun muistelen,
mitä me sitten teimme, Bertha? Jaha, niin, sitten me tapasimme
posetiivinsoittajan. Ja me luulimme, että se kai on niitä samoja, jotka
välistä soittavat meidän talomme edessä, ja sen vuoksi me läksimme
hänen perästään tänne päin, kun piti katsoa, onko hän juuri niitä
soittajia, ja sitten me tulimme kotiin."

"Ja kotiin teidän olisi parasta jäädäkin", sanoi mamma, "kunnes opitte
muistamaan, mille asialle teidät lähetetään, varsinkin silloin, kun
itse olette tahtoneet jotakin toimittaa kaupungilla. Eikö teistäkin
tunnu, että juuri sillä tapaa vähitellen oppisitte?"

Fred ei näyttänyt lainkaan kallistuvan tämänlaiseen mielipiteeseen.
Berthalla oli myös omat ajatuksensa: hän oli jo ennakolta kuvitellut,
mikä puku hänellä olisi yllään mennessään Ellie'n luo ja mitä hän
juttelisi päästyään tämän nuoren neidon kotiin, ja siksi hän kerrassaan
hylkäsi kaikki kasvatusopilliset saarnat juuri tänä iltapuolena. Mutta
molemmat lapset näkivät mamman kasvoissa jotakin sellaista, mikä pani
heidät arvelemaan, että nyt oli viisainta olla hiljaa vähän aikaa.
Bertha siis aukaisi suunsa ja silmänsä ikäänkuin tahtoisi kokonaan
ahmia sen erikoisen kuvion, johon hän lattiamatossa tuijotti, ja
Fred puolestaan laski huulensa lerpalleen ja rypisti kulmakarvojaan
yhteen, niin että hänestä tuli ihan ilmeinen jöröjukka. Mitä mammaan
tuli, niin hän yhä parsi sukkia uutterasti; kun yksi oli valmistunut,
tarttui hän heti toiseen. Lopulta hänen huomionsa kiintyi siihen, että
huoneessa oli kovin hiljaista. Tyynen sään ja myrskyn keskinäinen
yhteys oli niin usein käynyt ilmi Mayburnin perheessä, että mamma
nyt katseli ympärilleen epäluuloisesti. Ja syytä olikin! Fred ja
Bertha irvistelivät paraikaa toisilleen niin ilkeästi kuin suinkin
osasivat, ja Himmu tuijotti heihin kauhusta jähmettyneenä, voimatta
hiiskahtaakaan.

"Lapset!" huudahti mamma tuimasti.

Fred ja Bertha sävähtivät heti ääliömäisen viattomiksi näöltään, ja
Himmu, joka nyt oli päässyt jännityksen kahleista, puhkesi kovaan
parkunaan.

"Ettekö te yhtään häpeä, lapset? Mitä varten te niin kauheasti
irvistelitte?"

"No kun Fred rupesi", sanoi Bertha.

"Bertha irvisteli minulle", selitti Fred.

Mamma huokasi syvään ja alkoi rauhottaa Himmua.

"Kuuleppas, mamma", sanoi sitten Fred, "minusta tuntuu, ettei sinun nyt
ole ollenkaan hauskaa nähdä meitä tässä."

"Niin minustakin tuntuu", vahvisti Bertha.

"Siinä te todellakin lienette ihan oikeassa", myönsi mamma
surumielisenä.

"No kyllä minä tiedän, kuinka meistä pääset rauhaan", sanoi Fred. "Anna
meidän kutsua ruokahuoneeseen vieraita teetä juomaan!"

"Mamma hyvä, saammeko?" ihastui nyt Bertha. "Aijai, kuinka hauskaa!"
Sillä vaikka Bertha oli Fredin kaksoissisar, niin hän oli vieläkin
suurempi herkkusuu, kuin koskaan Fred.

"Voinhan minä suostua", sanoi mamma.

"Oo-ooh!" riemuitsi Fred ja riensi halaamaan mammaa, suudellen oikein
tuntuvasti. "Kyllä sinä nyt olet hyvä!"

Mamma otti tämän tunnustuksen vastaan niin säädyllisesti, kuin todella
ansainneen sopiikin.

"Montako lajia teeleipää me saamme, mamma?" tahtoi Bertha heti tietää.

"Vaan yhtä lajia", vastasi mamma. "Saatte voileipää, limonaatia, kakkua
ja hedelmiä, mutta jos vielä piinaatte minua siitä asiasta, niin en
anna mitään. Minä käsken Bridgetin toimittaa kaikki kuntoon eikä teidän
tarvitse mitään muuta kuin vaan pitää seuraa vieraillenne."

"Mamma", sanoi Bertha, "minun pitää saada tietää vaan yksi asia: saanko
minä kutsua Ellan?"

"Saat, saat", myönsi mamma. "Kutsu vaan mielesi mukaan, kenen tahdot."

"Huu-iih!" hihkaisi Fred. "Missähän päällystakkini on? Minä menen
kutsumaan Jimmyn ja Frankin ja Stringeyn ja Whoppsin ja -- --"

"Älähän nyt!" keskeytti mamma. "Keitä ne ovat?"

"Oikein hauskoja poikia, joiden kanssa minä aina leikin puistossa."

"Mitä väkeä ne ovat? Missä he asuvat?"

"Frank asuu puistokadun varrella, Jim asuu tässä lähellä,
sokerileipurin yläkerrassa, ja Stringey ja Whopps asuvat molemmat
samassa talossa, ja se on koko New-Yorkin hauskin talo."

"Millä tapaa hauskin?"

"On se; niin erinomaisen rauhassa. Sen edessä on toinen rakennus,
niin ettei sinne kuulu kadulta yhtään melua. Ja kyllä niillä siellä
on varmaankin hyvin paljo rahaa. Minä olen aina nähnyt Stringeyn
kotona pitkin huoneita niin kovin paljon kaikenlaisia hienoja valkeita
vaatteita, ettei koskaan ole _meidän_ talossamme niin paljoa."

Mamman mielessä heräsi kateutta, sillä liinavaatteiden runsaus
oli sellaista ylellisyyttä, jota Mayburnin väki ei koskaan ollut
saavuttanut, vaikka mamma olisi kuinkakin ahertanut. Sen vuoksi hän
uteliaana jatkoi tiedusteluaan:

"Onko siellä oikein hienoja liinavaatteita? Vaan ethän sinä tietysti
osaa sitä selittää?"

"Miks'en minä osaisi? Ne ovat kauhean hienoja, mamma, ja aina ihan
puhtaita. Mamman pitäisi kerta nähdä, kuinka lystiä minulla on aina kun
siellä käyn!"

Mammaa alkoi huolettaa. Hänestä oli kovin vastenmielistä, että hänen
lapsensa kävivät vieraissa perheissä, vaikkapa vaan leikkitoveriensa
luona, ellei hän varmasti tiennyt, että lasten ulkoasu oli
sopusoinnussa Mayburnien arvon kanssa. Ja kuitenkin Fred siis oli ollut
noiden poikien kotona ilman hänen lupaansa, arvatenkin puku epäkunnossa
ja kasvot ja kädet likaisina.

"Ja sellaista lystiä, mamma, mitä me siellä pidämme, sinä et voi
kuvitellakaan", jatkoi Fred. "Juuri niiden akkunan alla on semmoinen
nuora, ja se kulkee semmoisen pyörän ympäri, ja toinen pää kulkee myös
pyörän ympäri, toisen talon vieressä, ja me kiskomme sitä edestakaisin."

Mamma joutui ymmälle. Mitä ihmettä varten tarvittiin nuoria semmoisessa
paikassa, sitä hän ei saanut päähänsä; ehkä se oli yksityinen
puhelinlanka naapurusten kesken, ja Fred oli käynyt sitä repimässä! Nyt
täytyi tutkia lähemmin.

"Eikö heidän mammansa toru, kun te sillä tapaa leikitte nuoralla?"
kysyi hän.

"Ei yhtään", selitti Fred, "paitsi silloin, kun siinä on vaatteita."

Vaatteita? Olikohan tuo nuora sellainen laitos, jonka avulla
tuuletettiin vaatteita ja turkkeja? Sepä olisi sukkela keksintö!

"Millaisia vaatteita siinä nuorassa riippuu?"

"On siinä paitoja ja sukkia ja kaikenlaista -- ihan varmaan
tuhansittain. Stringeyn mamma saa välistä niinkin paljon kuin
viisikymmentä markkaa viikossa, ja niinä päivinä, kun hän pesee
vaatteita, meillä on niin hirmuisen hauskaa, kun saamme puhallella
saippuapalloja pesuammeesta, sittenkun vesi likaantuu niin paljon,
ettei siinä enää voi mitään pestä! Whopps käy sieppaamassa pappansa
piiput ja sitten me -- --"

"Sh!" keskeytti mamma päästyään nyt täysin selville, että hänen
poikansa oli vieraillut pesijättären perheessä. Fred näytti
hämmästyneeltä, vaan arveli kai sitten käsittäneensä väärin mamman
tarkotuksen ja jatkoi:

"Whopps saa aina käsiinsä piiput silloin, kun sen pappa on pätkässä, ja
sitten -- --"

"Ole vaiti, kuuletko", kovisti mamma. "Oh-hoh-hoh -- --"

"Vaikka vain, mutta kyllä ne ovat paljoa parempia saippuapalloja kuin
ikinä täällä kotona", jankkasi Fred. "Whoppsin mamma sanoo, että
suopavaahto on paksumpaa kuin -- --"

"Fred!" huusi mamma, hypähtäen tuoliltaan ja tarttuen poikansa
käsivarteen. "Jos vielä sanankaan sanot, niin panen sinut nukkumaan
ilman illallista, vieraita ja kaikkia!"

Fred katseli vilpittömästi äitiänsä silmiin, mutta niistä hän ei
saanut mitään selitystä tähän outoon kohteluun. Nyrpeänä hän sitten
heittäytyi sohvalle ja tarkasteli julmistunein katsein kenkiensä
kärkiä. Sill'aikaa mamma vaelsi nöyryytyksen laaksossa jok'ikisen
sivupolun ja lätäkön halki. Nyt hän käsitti koko jutun. Hän oli saanut
katsahtaa eräiden kaupunginosien sisälliseen elämään kulkiessaan
joskus rautatiellä kattojen päällitse kaupungin halki; hänen miehensä
oli hänelle kertonut pienistä, ryöttäisistä työväenasumuksista,
jotka sijaitsivat suurten talojen takapihoilla; hän oli nähnyt
semmoisia nuoria, joille oli ripustettu vaatteita kuivamaan, ja
hänen oma poikansa oli sellaisten piirien ja niiden asujanten hyvä
tuttu! Mamma oli lahjottanut montakin myttyä vanhoja vaatteita
hyväntekeväisyysseurojen jaettaviksi juuri tuonlaisiin paikkoihin,
mutta nyt hän olisi suonut, että -- seis, ei kuitenkaan niin -- hän
huoahti sydämensä syvyydestä rukouksen, ettei lankeisi vihaamaan noita
ihmisiä, jotka sekä raamatun että Amerikan itsenäisyysjulistuksen
mukaan olivat ihan yhtä hyviä kuin hän itsekin. Sitten seurasi muutama
hetkinen mitä tuskallisinta hiljaisuutta, ja vihdoin mamma sanoi:

"Rakas poika, sinä et saa kutsua Stringeytä etkä Whoppsia meille, etkä
enää koskaan leikkiä heidän kanssaan."

"Samapa se minusta", sanoi Fred, "mutta sen minä sanon, että kehnoa se
sittenkin on."

"Sinun pitää luottaa siihen, että mamma osaa sen asian ratkaista."

"No kenen minä saan kutsua?"

"Jonkun sellaisen, jonka minä kaikin puolin tunnen. Kutsu joku
säällinen poika."

"Jaha", tuumi Fred ja harkitsi vähän aikaa. "Saanko mennä kutsumaan
Adolfia?"

"Missä hän asuu?" kysyi mamma. "Eihän vaan hauskassa, hiljaisessa
talossa, jossa on akkunain alla nuoria ja pyöriä?"

"Ei", vakuutti Fred; "hän asuu siellä lähellä, kun puistokadun kulmasta
käännytään -- samassa korttelissa, kuin rouva Millston -- tunnethan
hänet."

Tämä seikka tuntui mammasta olevan takeena Adolfin ulkonaisesta
kelvollisuudesta, ja kun keskustelu muuten häiritsi tärkeätä
parsimistyötä, niin mamma suostui muitta mutkitta ja neuvoi lapsia
toimittamaan kutsut heti mieskohtaisesti perille. Sill'aikaa Bridget
pitäisi huolta aineellisesta puolesta. Täytyi rientää, sillä muuten
ruokahuonetta ei ehdittäisi vierasten jälkeen siivota illallisajaksi.

"Bobboker kans pitää kuttu veerait", kuului mamman korviin, kun Fred ja
Bertha olivat lähteneet.

"Poju saa kutsua Himmun", selitti mamma ja käski luoksensa Bridgetin
antaakseen määräyksiä kemuja varten. Sitten hänen onnistui päästä
eroon vielä muutamista pikku sukista, ennenkuin Fred ja Bertha
palasivat ja virvokkeita tuotiin pöydälle. Lapset pyysivät mammaa
tulemaan ruokahuoneeseen katsomaan, kuinka hauskalta siellä kaikki
näytti. Ensin hän ajattelikin sinne mennä, mutta parsimiskiihko
oli yhä yltynyt siitä, millä sitä oli tyydytetty, ja sen vuoksi
hän jäi istumaan paikalleen ja käski vanhempien lasten sijottamaan
Bobbokerin pöydän ääreen ja tarkoin valvomaan, että pojun kaikki
pyynnöt täytettäisiin. Himmu puolestaan näkyi ymmärtävän, että
hänen äidillään oli kiireistä työtä, sillä hän kyykötti par'aikaa
pehmoisessa sopessaan niin onnellisena kuin suinkin voi toivoa ja
päästeli ihania äännähdyksiä, ilmaisematta pienintäkään halua kierähtää
sieltä laattialle. Mamman onnea eivät myöskään häirinneet ne lasten
äänet, joiden hän avoimien ovien läpi kuuli pitävän vilkasta, vaan ei
riitaista keskustelua vireillä. Hän tunsi ne kaikki. Sieltä kuului
hänen mainion Fredinsä pontevaa, sointuvaa puhetta ja Berthan äänessä
lukemattomia vaihteluita, joita hänen puheessaan aina oli, vaikkapa hän
olisi vain nuppineulaa pyytänyt. Hän kuuli myös, kuinka Berthan ystävä
Ellie puheli tasaisen säädyllisesti kuin aika ihminen ja Bobboker
sopotti virheellisesti, vaan erinomaisen huvittavasti. Myöskin kuului
jonkin muun pojan rikasta, täyteläistä ja sointuvaa ääntä, ja mamma
vakaantui uskossaan, että Fredin ystävä Adolf oli synnyltään hieno
ja hyvin kasvatettu. Mamma vaipui viehättäviin haaveiluihin lastensa
ystävyyssuhteista ja vastaisista mahdollisuuksista, mutta silti ei
hänen neulansa vähääkään levännyt. Äkkiä hän kuuli Fredin huudahtavan:

"Jahka minä kysyn mammalta".

Kohta ilmestyikin Fred ovelle ja tiedusti:

"Mamma, emmekö me saa appelsiiniviipaleita ja niihin sokerijauhoja
päälle!"

"Voi sinua Fred, enhän minä taas voi käskeä Bridgetiä pois muusta
työstä. Syökää nyt vaan appelsiininne sinänsä."

"Mutta minä en tahdo tarjota niitä vieraille kokonaisina. Ryvettäisivät
kaikki sormensa ja hienot vaatteensa myös."

"Vieraittesi pitää olla hieman varovaisia, hyvä poika. Minä en
todellakaan voi keskeyttää Bridgetin työtä enkä omaani."

"No anna sitten Berthan ja minun ne leikellä; kyllä me sen osaamme yhtä
hyvin kuin kukaan muu."

"Hyvä on, voittehan koettaa," myönsi mamma. "Katsokaa, ettette leikkaa
sormianne."

"Kyllä, kyllä", sanoi Fred, syöksi kiireesti tiehensä ja jysähti suoraa
päätä Berthaa vasten, joka oli juuri tulossa mamman luo.

Kaksoiset jäljittelivät toisiaan huolellisesti, melkein joka asiassa,
mutta se epäsointu, joka syntyi heidän poratessaan yht'aikaa, osotti
hyvinkin, että heidän vielä oli jotakin opittava. Kun he nyt parkuivat,
kiirehti mamma hätään ja näki, että Fredin nenästä vuoti verta ja
Berthalla oli huuli rikki ja samoin veressä.

"Bertha on -- puu-huu -- semmoinen ilkeä tollikko -- huu -- töytää kuin
hullu toista vasten", ruikutti Fred päästäen verisen nenän hyppysistään
ja pyyhkien silmiään, jolloin hänen naamansa tuhriintui melkein
kauheammaksi kuin minkään villipäällikön, kun tämä on maalattu täyteen
sotakuntoon.

"Itse sinä olet vanha tollikko", huusi Bertha, kasvot kyynelten
vallassa. "Sinähän siinä --"

"Hiljaa, lapset", komensi mamma. "Olihan se vaan tapaturma. Kumpaakaan
ei voi moittia, paitsi jollet juuri sinä, Bertha, tehnyt väärin, kun
läksit tänne yläkertaan. Miksi sinä jätit vieraat yksin?"

"Minä tulin sen vuoksi, että jos meidän pitää syödä hedelmiä, niin
minun mielestäni pitäisi olla myös hedelmäpyyhkimet."

"Ette te saa olla niin pikkumaisen tarkkoja, lapsi hyvä", selitti
mamma. "Eihän teillä nyt ole mitään juhlallista atriaa, vaan ainoastaan
jonkinlainen pikkunen voileipäpöytä, näetkös."

"Vaikka vaan, mutta me olemme sittenkin olevinamme oikein suurilla
päivällisillä. Kun ensi kerran tarjottiin voileipää, niin se oli
soppaa, ja sitten oli kalaa ja sitten -- --"

"Älä siitä välitä", keskeytti mamma. "Pitäkää hyvänänne, mitä teille on
annettu ja sanokaa, että ruokaliinat ovat hedelmäpyyhkimiä."

"Sehän on mahdotonta, kun sellaisten pitää olla kirjavia", väitti
Bertha, "ja Ellie sanoo, että -- --" Berthan selitys keskeytyi tähän,
kun mamma kostealla pyyhinliinalla joutui hänen suunsa kohdalle
pestessään kyyneliä pois tyttärensä kasvoilta. Sitten Fredillä,
joka oli muokannut omaa naamaansa pesukaapin ääressä, oli näkyvissä
veritäplä kauluksessa, jonka sijaan mamma käski hänen ottamaan
toisen puhtaan. Tosin Fred napisi tätä vaivaa vastaan koko lailla,
mutta täytyihän se kestää. Nyt mamma pääsi taas työhönsä. Vihdoin,
kymmenkunnan minuutin perästä, Fred oli kunnossa ja laskeutui takaisin
alakertaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä kajahti sieltä mamman korviin
kiivasta torumista Fredin puolelta. Sitten seurasi tämä tuima väittely:

"Sinulla ei ollut siihen mitään asiaa."

"Oli kyllä."

"Eikä ollut."

"Oli sittenkin."

"Ei ollut, kuuletkos."

"Mokomakin ilkeä -- --"

Näin pitkälle oli mielipiteiden vaihto jo ehtinyt, kun mamma pääsi
portaille ja huusi ankarimmalla äänellään:

"Lapset, lakatkaa heti riitelemästä. Mitähän teistä nyt pikku
ystävännekin ajattelevat?"

Fred syöksi esille alakerran eteiseen, käänsi kasvonsa ylöspäin mammaa
kohti ja selitti:

"Bertha on käynyt täällä leikkelemässä appelsiinit -- minunkin osani ja
kaikki."

"No mitä sinä nyt vaadit minun tekemään -- vai pitääkö minun ne panna
taas kokoon?"

Fred loi katseensa maahan ja mutisi: "En minä sitä."

"Mene siis takaisin vieraiden luo ja koeta olla hyvällä päällä."

Fred palasi toisten seuraan ja mamma entiselle paikalleen. Nyt ei enää
ollut jäljellä kuin yksi ainoa pikku sukka. Tosin se oli jätettykin
viimeiseksi, se kun oli kaikkein pahimmin hajalla, mutta mamma tunsi,
että voitto oli melkein varma, ja hänen sydämensä nautti nyt sellaista
riemua, jonka vertaista hänellä ei ollut pariin viikkoon ollut; silloin
hän näet oli saanut valmiiksi Berthan puvun, josta oli riittänyt ikävää
puuhaa niin äärettömän kauvan. Mutta vielä ei ollut loppu käsissä,
sillä Fredin ääni kaikui taas portaita pitkin yläkertaan:

"Mamma, missä on jauhosokeria?"

"Maljassa."

"Mutta maljahan on tyhjä."

"No mene Bridgetille sanomaan, että se pitää taas täyttää."

"Kyllä minä jo kävin keittiössä, mutta Bridget on poissa."

"Saat ottaa muuta sokeria. Ei siellä kukaan huomaa eroa."

"Mamma", kuiskasi nyt Fred, kuitenkin niin kovaa, että hänen vieraansa
olisivat kuulleet, jollei ovi olisi sattunut olemaan kiinni, "onko
sinun mielestäsi kaunista kohdella vieraita sillä tapaa?"

Mamman ei auttanut muu kuin jättää sukka ja mennä alakertaan. Siellä
hän tapasi Fredin pitelemässä sokerimaljaa sylissään. Hän talutti pojan
keittiöön, kaasi maljaan jauhosokeria ja riensi takaisin työhönsä.
Himmu oli sillä välin ruvennut kuvittelemaan, että hänet oli hyljätty,
ja valitteli surkeasti. Mamma nosti epätoivoisen vauvan rintaansa
vasten ja puheli:

"Vai karkasi paha mamma ihan pois pikkusen Himmu-enkelin luota! Onpa se
oikein kauhea mamma -- pitäisi hakata tuhansiksi kappaleiksi -- juuri
niin."

Kukaan ei voi käsittää, kuinka nämä hyvin valikoidut sanat lohduttivat
Himmua. Pikku olento lakkasi heti itkemästä ja näytti niin
onnelliselta, että mamma suuteli häntä moneen kertaan. Sitten sukeutui
heidän kesken niin miellyttävä keskustelu, ettei siitä kai olisi tullut
lainkaan loppua, ellei paikalle olisi äkkiä ilmestynyt Bertha.

"Bertha!" huudahti mamma; "mene heti paikalla takaisin!"

Bertha purskahti itkemään.

"Voi voi", huokaili mamma; "mikä nyt taas on?"

"Tietääkös mamma, siellä oli kuusi palaa kakkua, ja kun jokainen sai
yhden, niin yksi jäi, ja Fred tahtoo nyt leikata sen kahtia ja antaa
puolet Adolfille ja toisen puolen Ellielle. Mutta minun mielestäni se
pitää leikata viiteen osaan, paitsi jos sinä voit antaa meille neljä
palaa lisää. Ainakin täytyy kaikkien saada yhtä paljon.".

"No leikatkaa viiteen osaan -- ei, vaan tehdään niinkuin Fred ehdotti.
Sinun pitäisi hävetä, kun riitelet mokomasta pikkuasiasta. Kuules:
parasta on sinun tuoda se kakunpala tänne, niin että Himmukin saa
osansa kemuista."

Silloin Berthan kyyneleet tulvivat virtanaan, ja hänen mielensä joutui
niin ankaraan liikutukseen, että hän nyyhkytti ihan ääneen lähtiessään
hiljaa kompuroimaan alakertaan. Mamma nousi tuoliltaan, kiirehti
perästä, tarttui Berthan olkapäähän, talutti takaisin ja sulki oven.

"Kuuleppas nyt, tyttäreni", sanoi mamma, "jollet kohta hillitse
itkuasi, niin sinun täytyy mennä sänkyyn suoraa päätä ja pysyä siellä
aamuun asti."

Bertha tukahutti nyyhkytyksensä; hieroi rystysillään poskia ja silmiä
uutterasti ja tyyntyi lopulta sen verran, että sai sanotuksi:

"Se oli _meidän_ kakkumme ja minusta tuntuu, että se pitäisi jakaa
tasan."

"Bertha!" kovisti taas mamma, polkien vihastuneena; "niinhän sinä
puhut, kuin et ikinä olisi nähnyt tai maistanut kakkua. Kuinka sinä
kehtaat olla niin ahne ja tuhma?"

Bertha alkoi uudestaan itkeä, sillä hän oli hellämielinen pikku tyttö,
johon moite tai kiitos koski syvästi.

"Lakkaa nyt kerrankin", sanoi mamma, "taikka mene nukkumaan. Sinun
täytyy heti päättää, kumpi on paremmin mieleesi."

Bertha ponnisteli voimainsa takaa. Hän saikin itkun loppumaan, nieli
nyyhkytyksensä, kuivasi kasvonsa pyyhinliinalla ja lähti alakertaan
sen näköisenä, joka on joutunut kovin pahasti ruusutaudin valtaan ja
toivottomana alistuu kohtaloonsa.

Mamma oli näöltään myöskin hieman tulehtunut ottaessaan taas käsiinsä
vihoviimeisen sukan. Sen vuoksi Himmun kesti hyvän aikaa rimpuilla ja
ruikutella, ennenkuin mamma edes ulkonaisesti sai takaisin entisen
tyyneytensä. Vihdoin häneltä kiusallakin valmistui tuo sukka, joka
viimeisen neljännestunnin kuluessa oli hänestä käynyt suorastaan
inhottavaksi. Mamman sydän täyttyi taas riemulla, kun hän liitti
viimeisen teoksensa ja sen toverin pariksi ja samoin järjesteli muutkin
sukat yhteen, pistäen ne sitten asianomaisiin laatikkoihin, ensin
kuitenkin ylpeänä silmäiltyään koko läjää.

Sitten hänen mieleensä johtui, että olisi hauskaa mennä Himmun kanssa
ruokahuoneeseen ja antaa lapsille loppukestitykseksi vähän viikunoita
ja pähkinöitä. Hän laskeutui siis alakertaan, vieläpä paraiksi,
sillä seura oli jo noussut pöydästä ja hääräsi nyt villinä läjänä
lattialla jonkinlaisessa leikissä, jota vain lapset osaavat pitää
arvossa. Ainakaan ei mamma nähnyt siinä mitään hauskuutta, vaan ryhtyi
erottelemaan lapsia toisistaan hajalle. Sitä paitsi innostutti häntä
tässä puuhassa melkoisen kova kirkuna Adolfin puolelta, joka oli sekä
kasan pohjalta että kasvoiltaan niin musta, että kuristumisen vaara
oli hänessä hyvinkin ilmeinen. Lopulta lapsikasa saatiin purkaantumaan
yksityisosiinsa, ja Adolf kömpi pystyyn. Mutta sittenkään ei tämän
vieraan pojan kasvoihin tullut läheskään heleää väriä. Ja kun
mamma otti huomioonsa hänen tukkansa, joka oli pelkkiä pikimustia,
erinomaisen tiheitä sykkyröitä, kävi hänelle "kauhean selväksi", ettei
Adolfia äsken ollutkaan mikään kuristumisen vaara uhannut, vaan että
Adolfin, esi-isät olivat ihan varmaan tulleet Afrikan aurinkoisesta
ilmanalasta, arvatenkin vasten tahtoansa, ja yhä säilyttäneet
alkuperäisen sukuvärinsä täydessä voimassaan.

Myöhemmin, jo parinkin tunnin perästä, mamma häpesi perinpohjin sitä
säikähdystään ja äkillistä suuttumustaan, jonka tämä huomio hänessä
vaikutti. Kun hän näet jälleen oli ehtinyt tyyntyä, tajusi hän
täydellisesti, ettei Adolfin sukuperä estänyt häntä olemasta kerrassaan
säädyllinen poika, jolla oli viehättävämpi käytöstapa kuin kummallakaan
hänen omista lapsistaan, viattomat, rehelliset lapsenkasvot ja niin
suloinen ääni kuin itse soitanto. Mutta sillä hetkellä, kun hän ensiksi
sai nähdä Adolfin edessään, hän likisti kyynärpään kohdalta Fredin
takinhihan peukalonsa ja etusormensa väliin ja siirtyi vierashuoneeseen
niin vakavin askelin, että pakosta mukana seuraava Fred pelästyneenä
ei saanut edes kysytyksi, mikä oli syynä tähän mielenosotukseen. Ovi
paukahti kiinni heidän jäljestään. Fred tapasi itsensä lennätettynä
tuolille istumaan jollakin nopealla tempulla, josta hän ei oikein
ennättänyt päästä selvillekään, ja sitten hän näki mammansa seisovan
edessään säihkyvin silmin ja sormi pystyssä ja kuuli:

"Kuinka sinä uskalsit semmoista?"

"Mimmoista semmoista?" kysyi Fred, kiireesti muistellen viimeisimpiä
pahoja tekojaan, joita ei ehkä vielä oltu saatu ilmi tai joita hän ei
vielä ollut rohjennut tunnustaa.

"Vai mimmoista?" matki mamma niin kovaa ja tuimasti, että Fred
väkisinkin vapisi. Sitten mamma harppoi huoneessa edestakaisin kädet
selän takana, sen näköisenä, että Fred sitten illalla, maata mennessä,
kertoi Berthalle mamman näyttäneen ihan kamalalta.

"Vai mimmoista?" toisti taas mamma, ennenkuin Fred oli tointunut ensi
pelästyksestään. Ja yhä siinä kävellessään mamma kuvitteli, kuinka
Ellie tietysti kertoisi mammalleen, että Mayburnin lapset kutsuvat
kotiinsa neekeripoikia, ja kun Millstonit muutenkin olivat herkkiä
juoruamaan, niin Ellien mamma rientäisi puhumaan tästä kaikille
tutuilleen ja varmaankin lähtisi oikein vartavasten levittämään tätä
uutista tuoreena, ja siitä tulisi kauhea juttu. Vaan yhden asian mamma
tiesi varmasti: hän ei ikinä enää voisi pitää päätään pystyssä omien
tuttaviensa edessä, ja hän päätti sanoa miehelleen, heti kun tämä
tulisi kotiin, että nyt täytyy viipymättä mennä uutta asuntoa hakemaan
Brooklynista tai Jersey Citystä tai jostakin muusta esikaupungista,
jossa heitä ei tunnettu.

Sillä välin Fred alkoi taas rohkaista mieltään, koska mamma oli
vaiti eikä hän kuolemakseenkaan voinut muistaa tehneensä mitään
erikoisen pahaa. Fredistä rupesi tuntumaan, että hänellä oli oikeus jo
loukkaantua, ja hän siis tiedusti:

"Mamma, mikäs ihme nyt oikein on hätänä?"

"Mikäkö hätänä!" jankkasi mamma, äkkiä pysähtyen ja vihaisesti silmäten
Frediä. "Se tässä on hätänä, se poika -- se -- se --" Mamma jaksoi
kuitenkin sen verran hillitä sisuaan, että muisti kuuluvansa sellaiseen
sukuun, joka kannatti neekeriorjuuden poistamista, ja siksi hän päätti
vastauksensa lisäämällä vain: "se Adolf."

"En minä hänessä näe mitään vikaa", virkkoi Fred. "Mitäs _sinä_ näet?"

"Hänen värinsä", tokaisi mamma.

"Sinähän olet aina sanonut, että tumma iho miellyttää sinua niin
kovasti", huomautti tähän Fred, "eikä semmoinen puhe ole minusta
ollenkaan hauskaa, kun näet, että me omat lapsesi olemme kaikki näin
vaaleita."

"Tummuuttakin on monta eri astetta", viittasi mamma. Fred heittäytyi
jurottamaan huuli lerpallaan ja kuului mutisevan, että poikien pitäisi
jollakin keinoin päästä tietämään, mikä oikeastaan on mammojen mieleen.

"Sinä sanoit, että hän asuu lähellä suuren puistokadun kulmaa", alkoi
taas mamma, vähäksi aikaa keskeyttäen levottoman käyntinsä.

"Niin asuukin", myönsi Fred, "ja komeimman tallin päällä, mitä koskaan
olen nähnyt. Aijai, kuinka pulskalla mustalla hevosparilla hänen
pappansa saa ajaa ja istua silloin niin korkealla -- -- se se on
jotakin!"

Mamman kulku alkoi uudestaan, vieläpä melkoista nopeammin askelin kuin
ennen. Vähän aikaa oltiin nyt ääneti, ja sitten Fred kysyi arasti:

"Eikö sinun mielestäsi hänen tukkansa ole niin erinomaisen kauniisti
kiharassa?"

"Ei, ei ollenkaan!" vastasi mamma tavattoman vakavasti. Sitten hän
seisahtui, siirsi Fredin viereen tuolin ja puhui:

"Kuuleppas nyt, hyvä poika, tosin en voi sanoa, että olisit tehnyt
mitään pahaa, mutta sittenkin olet hyvin ikävästi erehtynyt. Sinä et
saa enää koskaan tuoda Adolfia tänne. Minun on hyvin paha mieli, että
kutsuit hänet meille tänään."

"Minkä tähden?"

"Sitä et vielä käsitä, mutta sinun pitää uskoa minua ja totella. Mutta
jos koettaisimme -- ei, ei se sovi!"

Mamman mieleen oli juolahtanut käskeä Fred pyytämään Ellieltä, että
tämä pitäisi teekutsuja suurena salaisuutena, josta ei kukaan saisi
puhua, mutta muistaessaan, miten vuotavia ne säiliöt ovat, joihin
lasten salaisuudet lasketaan, luopui hän aikeestaan ja päätti niin pian
kuin suinkin käydä Ellien äidin ja monen muun rouvan luona ja ennakolta
katkaista jutulta kärjen kertomalla kaikki, mitä oli tapahtunut,
lystillisenä esimerkkinä lasten tietämättömyydestä. Tämä suunnitelma
lohdutti häntä siihen määrään, että hän suuteli Frediä ja palasi hänen
kanssaan ruokahuoneeseen sanomaan vieraille jäähyväiset. Adolfilla oli
todellakin hyvin miellyttävät kasvot, niin että mamma lauhtui heti
kun hänet näki. Vieläpä hän pisti pojan taskuun appelsiineja kahdelle
sisarelle, jotka hänellä oli kotona, kuten mammalle mainittiin.
Nähdessään sitten, että kello kävi jo kuudetta, hän osasi toimittaa
vieraat lähtemään niin, ettei kukaan huomannut mamman heitä jouduttavan
matkalle. Kun Adolf tarjoutui saattamaan Ellie neitosta kotiin,
ilahutti tämä seikka mammaa niin suuresti, että hänen olisi tehnyt
mieli seurata heitä nähdäkseen, kuinka Ellien vanhempien tuttavat
katselisivat noita kahta tavatessaan heidät ulkona.

Hymyillen seistessään ovella ja silmäillessään pikku parin menoa hän
kuuli erään äänen, joka muistutti hänelle, että Himmu oli jätetty
istumaan ruokahuoneen laattialle. Hän siis kiirehti takaisin vauvansa
luo ja tapasi yritteliään pienokaisen kovin pahasti lapsentuolin
kimpussa, jonka hän oli jotenkin saanut kumoon. Himmun lohduttamisessa
ei ollut paljoakaan vaivaa, ja sitten mamma lensi yläkertaan, mukanaan
pikku neitonen, riisui ja ruokki hänet ja huolimatta tuhansista
äidillisistä mieliteoista, joiden vuoksi hän joutui vihaamaan
Freindhoffia entistä pahemmin, hän pani Himmun nukkumaan ja sievisteli
ulkoasuaan voidakseen ottaa miehensä vieraan vastaan. Vaan keskellä
pukeutumisensa kaikenlaisia kiusoja hän kauhukseen muisti, ettei hänen
miehensä vaatimaa olutta ja Limburgin juustoa vielä oltukaan hankittu.
Bridget siis kutsuttiin -- harmikseen tietysti -- illallispuuhistaan
ja käskettiin kiireimmiten ostamaan mokomat herkut. Mutta Bridget
vuorostaan komensi Fredin suorittamaan tämän taloudellisen toimen.
Pojan muisti teki kuitenkin sen ilkeän kepposen, että hän toi
"Limburgin" asemesta "Brie" juustoa, sillä hän ei muistanut saamastaan
ohjeestaan muuta kuin että ostettavan juuston piti olla "itse
paholaisen moskaa, joka haisee niin pahalta, ettei koko maailmassa
ole semmoista." Kun Fred siis unhotti nimen, niin hän pyysi jotakin
sellaista juustoa, joka haisisi kaikkein pahimmalta.




ILTA


Sill'aikaa kun Bridget pahaa peläten odotteli Fredin tuloa, hääräili
mamma onnellisen tietämättömänä koko asiasta. Hän otti kantaakseen
rakkauden ristiä panemalla ylleen kauneimmat vaatteensa, ja vihdoin
kuullessaan ulko-oven paukahtavan ja miehen äänen alhaalla kaikuvan:
"Täällä ollaan, käpyseni!" laskeutui mamma joutuisasti portaita alas
niin enkelillisen marttyyrin kaltaisena, kuin ikinä on polttoroviota
lähestynyt. Hän astui vierashuoneeseen huulillaan sellainen hymy,
joka olisi tyydyttänyt hänen parhaankin ystävänsä, vaan nyt se oli
varattu juuri sitä miestä varten, joka saisi koko illaksi ryöstää
häneltä hänen puolisonsa. Mutta Freindhoffin tunnusmerkkejä, ulkonevia
silmälaseja, kuluneita vaatteita ja kömpelöä hahmoa ei näkynyt
leveässä vierastuolissa, jonne hänen miehensä ne aina sijotti. Edemmä
silmäillessään mamma tapasi takimmaisessa huoneessa miehensä, joka
istui riippuvan lampun alla kovin masentuneen näköisenä.

"Hän ei päässytkään", sanoi herra Mayburn vastaukseksi vaimonsa
kysyvään katseeseen; "sai sähkökutsun Philadelphiaan jossakin
ammattiasiassa."

"Voi sinua mies parkaa, mikä pettymys nyt tuli!" huudahti rouva Mayburn
laskeutuen miehensä syliin ja kietoen kätensä hänen kaulaansa. Hän
oli todellakin pahoillaan, kun hänen miestään oli kohdannut tämmöinen
ikävyys -- aivan varmaan pahoillaan, mutta jos hänen herransa ja
käskijänsä olisi nähnyt ne kasvot, jotka lepäsivät hänen olkapäällään,
niin häneen olisi jäänyt ainainen epäilys vaimon kyvystä tuntea
osanottoa toisen murheeseen. Äkillisestä onnestaan hämillään mamman
täytyi nyt hymyillä, niin että tuntui mahdottomalta salata totuutta,
vaikka kätkikin kasvonsa. Hänen miehensä yritti kääntää hänen päätään
näkyviin saadakseen häntä suudella, mutta mamman oli johdonmukaisuuden
vuoksi pakko vastustella. Mamman sydän sykki niin rajusti, että
olisi luullut hänen miehensä varmaankin sen kuulevan ja rupeavan sen
vilpittömyyttä epäilemään. Vaikka mamma ponnisti voimainsa takaa, ei
hän mitenkään saanut sydäntään tyyntymään. Huone tuntui lämpöisemmältä,
valoisammalta, kauniimmalta kuin milloinkaan ennen, ja mamman oli
melkein mahdotonta pysyä hypähtämättä seisaalle ja riemusta huutamatta.
Mutta hän tahtoi olla miehelleen uskollinen, välittämättä omista
tunteistaan. Siten hän lopulta sai hymyn vaihdettua juhlallisuudeksi
ja suuteli miehensä vakavia kasvoja moneen kertaan niin hellästi ja
osanottavasti, että hänen hyväilynsä saaja katseli häntä tarkkaavasti
ja virkkoi hyvin liikutettuna:

"Niinkö sinä, kultuseni, todella pidät minusta?"

"Niin, niin, Will!" huudahti mamma melkein itkien. Mutta hän malttoi
mieltään ja sanoi häntä hupsuksi miekkoseksi, ja silloin illalliskello
soi. Ja kun he nyt nousivat, kiersi mamma käsivartensa miehensä
vartalon ympärille, hyräili polkansäveltä ja pyöritti häntä ympäri
huonetta, niin että toinen aluksi hämmästyi, vaan pian suuresti
riemastui.

"Mikäs sinuun oikeastaan on tullut tänä iltana, pikku tyttöseni?" kysyi
pappa, kun vihdoin pääsi vapaaksi ja oltiin menossa ruokapöytään.

"Ei mitään", vastasi mamma, urheasti salaten asian oikean laidan.
"Minun vaan tekee mieli saada sinut unhottamaan harmisi, ja minusta on
aina niin hauskaa, kun voin vähänkin sinua lohdutella ikävässäsi."

"Sinä olet enkeli, Florence", lausui siihen pappa.

Tällöin pappa oli kuin huomaamattansa ottanut vaimonsa käsivarren
kainaloonsa ja saattoi häntä nyt mitä kohteliaimmin tuolille pöydän
päähän, vieläpä hänet siihen istuttaessaan kumarsikin, mitä ei
ollut mamman osaksi tullut moneen vuoteen. Ainoastaan yksi lapsista
oli saapuvilla pöydässä, mutta mamma ei kaivannut toisia, eikä
pappakaan huomannut, että nyt oli vähemmän lautasia täytettävänä kuin
tavallisesti. Muuten ei tämä ollut ainoa merkillisyys: keskustelu
kääntyi muihin asioihin kuin talousmenoihin, astioiden rikkomiseen ja
lapsille yhä hankittaviin uusiin vaatteisiin. Pappa joutui kertomaan
jotakin, mitä oli tänään kuullut hauskalta tutulta, ja vaikkei
se mammasta tuntunut erikoisen huvittavalta, niin katsellessaan
miehensä melkein hillitöntä riemastusta hän itsekin nauroi kauvan ja
sydämellisesti. Sitten papan mieleen muistui toinen hyvä juttu, ja
mamma nauroi sitä yhdessä hänen kanssaan, sillä se oli todellakin hyvin
hauska. Lopulta pappaan vaikutti hänen vaimonsa riemuisa näkö ja olo
niin valtavasti, että hän laski kädestään veitsen ja huudahti, ääni ja
katse hellyyttä täynnä:

"Nyt minä kerrankin uskon saaneeni oman pikku eukkoseni takaisin -- sen
vaimon, joka minulla oli monta vuotta sitten."

Mamman ilomieli hävisi heti, ja sen sijalle tuli aluksi jotakin
suuttumuksen tapaista. Tämän hän kuitenkin kohta masensi, mutta yhtä
helppoa ei ollut päästä eroon siitä, mikä uhkasi rikkoa hänen äänensä,
kun hän vastasi:

".Et sinä, Will, koskaan ole vaimoasi menettänyt; hän on aina ollut
täällä -- jospa hänen miehensä vain olisi häntä etsinyt kuten monta
vuotta sitten."

Pappa näytti hämmästyneeltä ja sitten pahastuneelta. Eikö hän muka
ollut kaikkina näinä vuosina odotellen katsellut vaimoaan? Aina kotiin
tullessaan ikävöinyt nähdäkseen hänet hymyssä suin ja hyvällä päällä?
Eikö hän melkein aina ollut tässä odotuksessa pettynyt? Eikö hänen
vaimonsa melkein aina ollut muissa ajatuksissa tai hiljaa tai milt'ei
näkymättömissä? Eikö hän näyttänyt melkein riemuitsevan, kun pääsi
tekemään semmoista, mikä vei hänet pois miehensä luota? Oliko hän viime
vuosina useinkaan kyennyt sanoillaan syvemmin vaikuttamaan vaimonsa
mieleen, ellei ainakin kahdesti toistanut? Olihan hän niin monen monta
kertaa jutellessaan semmoista, mikä suuresti kiinnitti hänen mieltään,
saanut nähdä vaimonsa katseista, ettei tämä häntä lainkaan kuunnellut,
ja samoin hänen toimistaan, kuinka hän oli paljoa tarkkaavaisempi
valvomaan, että joku lapsista pitäisi ruokaliinaa leukansa alla
ruokapöydässä, että joku toinen pysyisi hankaamatta sukkiaan polvista
hajalle lattiata vasten ja että Bridget panisi leipätaikinan nousemaan
ihan määrähetkenä ja asianomaisessa paikassa, ja taivas ties mitä
kaikkea muuta! Mamma ei ikinä saisi tietää, kuinka syvästi hän oli
pahottanut miehensä mieltä, mutta kun tuolla tapaa nuhdeltiin, ei sitä
voitu aivan vaieten kestää, ja sen vuoksi pappa sanoi:

"Kultuseni, onko tuo mielestäsi oikein ystävällistä puhetta? Enhän minä
koskaan ole lakannut sinua etsimästä."

"Sen kyllä uskon, hyvä mies", vastasi mamma siirtyen pahastuneen
miehensä viereen, "mutta jos sinun tekee kovasti mielesi tavata joku,
niin eikö sinustakin tunnu olevan parasta mennä sinne, missä hän on?"

Pappa silmäili häntä ihmetellen ja kysyi:

"No enkö minä aina ole tullut tänne, missä sinäkin olet? Missä sinut
muualla tapaisi kuin kotona?"

"Löydät minut sieltä, missä harrastukseni ovat. Sinä olet ensimäiseni,
rakkaimpani, mutta minulla on neljä muuta rakasta, jotka toisin kuin
sinä ovat todellakin avuttomia. Minun on pidettävä kodista huolta,
eikä sen kaikkea työtä jaksa koskaan suorittaa. Lapset ja koti ovat
sinun omiasi samoin kuin minunkin; miksi et tule niiden luo, kun minua
kaipaat?"

Välähdys jostakin sellaisesta, mitä pappa ei ollut tähän asti keksinyt,
tuli nyt hänen sisällisen katseensa osaksi; mutta mamma ei puhunut
sanaakaan lisää, ja pappa, jonka rakkaus oli yhtä suuri kuin hänen
tietämättömyytensä ja niin herkkä, kuin minkään hyvän miehen rakkaus,
mieluimmin antamaan kuin saamaan, rupesi nyt lohduttamaan vaimoaan niin
hellästi kuin suinkin osasi. Vihdoin kuivattuaan hänen kyyneleensä ja
nähdessään hänen kasvojensa jo yrittävän hymyilläkin pappa sanoi:

"Kyllä minä koetan katsoa, osaanko täst'edes olla viisaampi. Älä nyt
enää, kultaseni, siitä välitä. Pidetään kahdenkesken oikein hauska
ilta!" Mamma oli liukunut lattialle ja laskenut päänsä lepäämään
miehensä polvella. Pappa silitteli hiuksia, jotka olivat mamman
otsalla sekaisin; mamma ei näyttänyt aikovan koskaan nousta lattialta
eikä pappa tuntunut sitä mammalta toivovankaan, mutta juuri silloin
syöksähti huoneeseen Fred ja tiedusti:

"Eikö täällä enää koskaan aiota antaa ruokaa, tekisi mieli tietää?"

"Sinun olisi pitänyt tulla silloin kun kello soi, ymmärrätkös", vastasi
pappa tuimasti.

"En minä mitään kelloa kuullut", selitti Fred kohta.

"No missä sinä olit?"

"Ulkona."

Kun pappa ei tiennyt, mitä nyt piti sanoa, niin hän pysyi ääneti.
Sitten osui Berthakin ruokahuoneeseen. Hän oli viipynyt leikkipaikassa
ullakolla eikä tietysti mitään soittoa kuullut. Pappa ja mamma
erkanivat nyt toisistaan vasten tahtoaan ja täyttivät lastensa lautaset
ja kupit. Sitten pappa saattoi mammaa vierashuoneeseen mitä hellimmän
kohteliaasti ja pyysi häntä laulamaan erään laulun, jota ei ollut
vuosikausiin kuullut eikä maininnut. Mamma lauloi sen mainiosti;
hän hämmästyi itsekin taidostaan. Sitten hän lauloi toisen, vieläpä
kolmannenkin, kaikki erityisestä pyynnöstä ja kaikki loistavasti. Pappa
alkoi jo tuumia, ettei näin mainiota iltaa ollut ikinä ollut, mutta
äkkiä hän pani merkille, että mamman ajatukset olivat menossa muualle.
Hän oli juuri aikeissa lempeästi kiinnittää vaimonsa huomiota tähän
seikkaan, kun mamma samassa huudahti:

"Ja nyt, mies kulta, minun pitää panna Bobboker ja Himmu nukkumaan."

Pappa teki vasten tahtoaankin kärsimättömän liikkeen, mutta virkkoi
hellästi:

"Soisin, ettei sinun tarvitsisi mennä pois minun luotani."

"Olisikohan sinun mahdotonta tulla mukaani?" kysyi mamma hymyillen.

"Mitä vielä!" ihmetteli pappa. "Pitäähän se pikkuväki lakkaamatonta
meteliä heti kun alat niitä riisua, ihan siihen asti, kunnes niiltä
silmät vihdoin painuvat umpeen! Millä tapaa minä siinä pääsisin
sanaakaan puhumaan sinun kanssasi?"

Mamma ajatteli, että jos pappa olisi hän ja hän olisi pappa, niin
hänestä olisi ihanaa saada edes istua siellä, missä toinen tekisi
työtään, vaikka meteli olisi kuinka kova tahansa. Mutta hän ei sanonut
huoneesta lähtiessään muuta kuin:

"Vai niin."

Pappa nousi tuoliltaan, astui epäröiden pari askelta sinne päin, minne
hänen vaimonsa oli mennyt, pysähtyi, kääntyi ja alkoi mieli apeana
kävellä huoneessa edestakaisin.

"Vai niin!" matki hän. "Hm! Se kuulosti hieman siltä, kuin hän olisi
loukkaantunut. Tekisi mieli tietää, mistä hyvästä? Muistellaanpa, mistä
me juuri silloin puhelimme? Jaha, minun tulemisestani hänen mukaansa
lasten huoneeseen. Ei suinkaan hän siitä voinut loukkaantua, etten minä
viitsinyt sinne mennä; tietäähän hän yhtä hyvin kuin minäkin, ettei
millään keinoin voida puhua perättäin viittakaan sanaa, kun meidän
molemmat nuorimpamme ovat likellä. Vauva keksii aina jotakin syytä
parkumiseen sill'aikaa kun sitä riisutaan, eikä Bobboker anna hengen
rauhaa sopotukseltaan, jos mamma pikkusenkaan välittää muista lapsista
kuin hänestä. Mitä ihmettä hänen mielessään äsken oli? Sen minä sanon,
että vaimot kyllä ovat maailman parhaita olentoja, mutta yhtä varmasti
myös oikullisimpia."

Mitä kauvemmin pappa harppoi laattiata pitkin ja itsekseen puheli,
sitä ikävämmäksi kävi hänen mielialansa. Lopuksi hän pääsi sille
kannalle, että ainoa miehekäs menettelytapa olisi ääneti kestää sitä
ansaitsematonta kohtelua, joka vaimon puolelta tuli hänen osakseen.
Olihan hänen vaimonsa ylevä, vakava, tunteellinen nainen, jonka malttia
varmaankin koeteltiin joka päivä kaikenlaisilla kiusoilla, ja jos kohta
elämän vastukset toisinaan pääsivät hämmentämään hänen hyvää älyään ja
mielialaansa, niin hänen miehessään pitäisi olla kylliksi rakkautta
nuo heikkoudet kestämään hellitellen ja valittamatta. Että sellainen
velvollisuus joutuisi hänen täytettäväkseen, se ei kuitenkaan korjannut
hänen huonoa tuultaan. Hän vaelsi yhtä mittaa pitkin huonetta, hakien
helpotusta kirjoista ja kuvistakin, mutta mikään ei auttanut. Sitten
hän istuutui piaanotuolille ja kidutti soittokonetta kaikenlaisiin
epäsointuihin, kunnes mamma kiirehti taas alakertaan ja hänen
viereensä. Papan katseessa oli omituinen sekotus alakuloisuutta ja
itsetietoista sankariutta, kun taas mamman kasvot olivat täynnä katuvaa
murhetta ja nöyryyttä, jonka kaiken pappa otti vastaan liikuttavan
ääneti.

Mutta mamma ei aikonut ruveta onnettomaksi, vaikka mitä tahansa
sattuisi. Freindhoffin kynsistä pelastettu ilta oli kuin tulesta
temmattu kekäle, siltä ainakin mammasta tuntui; kun hän siis, vaikkei
ollut katselevinaankaan, huomasi miehensä puristavan huuliaan yhteen,
ikäänkuin niiden taakse yritettäisiin teljetä jotakin erikoista,
mikä tietysti sulkisi tien kaikelta muultakin puheelta, siirsi hän
kiireesti miehensä viereen ja piaanon eteen tuolin, alkoi soittaa ja
samalla laulaa erästä viehkeää lemmenlaulua kerrassaan vastustamattoman
hurmaavasti.

Pappa torjui sävelten vaikutusta parin tahdin verran, mutta pian hänen
täytyi kääntää kasvonsa poispäin, sillä hänen huulensa heltisivät
väkisinkin ja rypyt otsasta silisivät. Hän koetti uskotella itselleen,
että vaikutus samoin kuin laulukin kestäisi vain hetkisen, vaan siitä
ei ollut apua. Hän tapasi itsensä seisomassa tietämättä oikeastaan,
miten oli siihen asentoon joutunut, ja sitten katselemassa hahmoaan
pienessä kuvastimessa, joka oli nuottihyllyllä, ja silloin hän
pääsi selville, että hän vielä oli sangen nuori ja pirteän näköinen
ollakseen marttyyri, jollaiseksi hän äsken oli itseään kuvitellut.
Sitten hän käveli -- melkeinpä keikaili -- huoneen päästä päähän, koko
ajan katsellen vaimoaan, ja kun laulun lopussa viimeinenkin sävel
oli kuulumattomiin hiljennyt, sai hänen sievä vaimonsa kummallekin
poskelleen lämpöisen suudelman, ja kaikki käsitys väärästä kohtelusta
oli yhtä etäällä kuin Aatamin aika.

"Italialainen ooppera olisi ihan mahdoton yritys New-Yorkissa, jos
kaikki vaimot osaisivat kotona niin laulaa kuin sinä, kultaseni",
lausui pappa.

Tosin mamma varmasti tiesi käsittävänsä asian paremmin, mutta ei olisi
mistään hinnasta häntä oikaissut, jos miehellä kerta oli tuollainen
maku; hän siis vaan sanoi:

"Hyvin hauskaa, että edes joku pitää harrastustani arvossa. Mitä muuta
minun sopisi sinulle laulaa?"

Pappa kiskoi esille kellastuneita nuottikirjoja hyllyltä, jolla aikaa
mamma muististaan soitti pikkusen valssin.

"Koetappa tuota laulua Faust'ista", pyysi pappa vihdoin sijottaessaan
nuottivihon hänen eteensä.

"Hyvä ystävä kulta", sanoi mamma estellen, "enhän minä ole mikään
oopperalaulajatar."

"Mamman pitää laulaa 'Nuku, nuku, kullannuppu'", kuului hyvin tunnettu
lapsenääni sanovan. Molemmat vanhemmat kääntyivät joutuin sinne päin ja
näkivät Bobbokerin seisovan ovella pitkään valkoiseen paitaan puettuna,
pää pörrössä ja kasvoissa enkelin ilme.

"Johan nyt jotakin!" huudahti mamma. "Voi sinua pikkusta kultu pojua!
Olenko minä todellakin laulanut niin hyvin, että houkutin hänet pois
vuoteestaan ja sitten koko matkan tänne alas?"

Mamma hypähti istuimeltaan Bobbokeria kohti, ja pappa kovisti:

"Kuuleppas sinä pikkunen vintiö, jollet nyt paikalla laputa takaisin
sänkyysi, niin saat minulta selkääsi niin että tuntuu. Mikä sinut
riivasi pystyyn, kun kerran olit nukkumassa?"

"Älä nyt, Will!" torjui mamma ja otti lapsen syliinsä.

"Poju ei tartte 'elkää", huusi Bobboker, ja sitten hän huusi vielä
paljon muutakin saatuaan päänsä hyvään turvaan mammansa olkapäätä
vasten.

"Minä vien hänet taas makaamaan ja parin minuutin päästä tulen
takaisin, mies kulta", sanoi mamma rientäen portaita ylös ja jättäen
jälkeensä pitkän sarjan yhä hiljenevää ruikutusta.

Pappa reuhtoi pitkin huonetta siihen tapaan, että huonekalut
olisivat pelosta vavisseet, elleivät ne onnekseen olisi turvassa
tunteellisuuksilta, jotka ovat ihmiskunta poloiselle ominaisia.
Hän valmisteli hirveätä esitystä mielipiteistään lapsiin nähden,
mutta äkkiä mamma keskeytti hänen ajatustensa juoksun lennähtämällä
huoneeseen, sillä se vauhti, jolla hän taas oli päässyt asianmukaisesti
eroon nuoresta häiritsijästä, oli niin hämmästyttävä, että pappaa
vihastuneemmankin miehen olisi täytynyt sitä ihailla. Mamma astui
sisään niin hymyilevänä kuin ei mitään olisi tapahtunut, ja tämä seikka
olisi riittänyt pahentamaan papan mielenkuohua, ellei häneltä aina
olisi voima hävinnyt silloin kun hän joutui vaimonsa lempeän hymyn
valtaan. Sitten mamma istuutui piaanon ääreen ja tarttui vähääkään
vapisematta lauluun, jota häneltä oli äsken pyydetty. Tosin hän tiesi
antautuvansa syypääksi mielettömään uhkarohkeuteen, mutta oliko
mitään semmoista, mitä hän ei yrittäisi miehensä mieliksi, joka häntä
rakasti ja jota hän niin hellästi rakasti? Hän oli lukenut miehistä
-- sotilaista --, jotka omin neuvoin olivat käyneet kokonaisen joukon
tai patterin kimppuun, kun heitä elähytti vain rakkaus omaisiin tai
isänmaahan. Eikä tuo laulu "Faust'ista" ollut pelottavampi kuin
sotajoukko tai patteri -- ei ainakaan paljoa pahempi. Hän siis
helähytti piaanossa perusäänen ja sovitteli siihen omaa ääntään. Vaan
osuiko hän aivan kohdalleen, sitä hän ei päässyt tarkoin kuuntelemaan,
sillä samassa hän kuuli erään huutavan:

"Mamma!"

"Mikä nyt on, Frediseni?"

"Ole vaiti, miekkonen!" ärjäsi pappa syösten ulos portaiden juurelle ja
ravistaen nyrkkiään hurjasti perillistään kohti.

"Katsotaan ensin, mitä asiaa hänellä on, Will kulta", ehdotti mamma
lähestyen miestään. "Kuule, Fred, miksi sinä et pysy sängyssä?"

"Eikö kukaan aio tulla lukemaan meidän kanssamme iltarukousta?" kysyi
Fred.

"Voi, voi", huokasi mamma; "sen minä unhotin kiireessäni, kun riensin
takaisin sinun luoksesi, Will."

Sitten mamma katsahti pappaan, joka vastaukseksi melkein tuijotti.
Mamma olisi suonut miehensä tarjoutuvan lähtemään yläkertaan pitääkseen
lastensa kanssa hartautta, mutta pappa häijysti ajatteli, ettei
rukouksia olisi saanut ikinä keksiä. Sitten pappa vähitellen, tajusi,
kuinka itsekäs hänen tunteensa oli, ja hän hiipi pois vierashuoneeseen
itsekseen mutisemaan. Mutta mamma meni hitaasti ja murheellisena
yläkertaan poikansa luo, nosti painavan pikku miehen syliinsä
ja suuteli häntä koko matkalla eteisestä sänkyyn, jättäen hänen
kasvoilleen jotakin, mikä on suuteloita kosteampaa.

Pappa sillä välin ponnisteli jonkun aikaa rajusti itsekseen
puolustellessaan suuttumustaan. Tietysti rukoileminen oli sangen hyvä
asia, ei hänellä mitään ollut rukousta vastaan, mutta hän toivoi, että
lapset olisivat kyllin hartaita ajatellakseen rukouksiaan silloin kun
joku sattui olemaan heitä kuuntelemassa eivätkä piinaisi aikaihmisiä
tekemään semmoista, mikä oli rukouksen suora vastakohta. Ja jos vaimot
pitäisivät huolta talousasioistaan yhtä täsmällisesti kuin heidän
miehensä suorittavat omia toimiaan, miten toisenlaista olisikaan
aviomiesten onni hänen tietääksensä!

Kun mamma palasi vierashuoneeseen, oli tämä tyhjä. Mutta pappa oli
kiireesti töhertänyt lyhyen tiedonannon erään kirjan päällyslehteen ja
pistänyt sen piaanon nuottitelineelle. Siitä kävi selville, että hän
juuri oli lähtenyt muutamaksi minuutiksi klubiin katsomaan, saisiko
sieltä pari tuttua mukaansa kotiin, ja sitten voitaisiin pelata hieman
korttia. Kokemuksesta mamma hyvinkin tiesi, mitä tämä merkitsi: hän
jäisi yksikseen istumaan lopun iltaa ja ehkä puolen yötäkin. Vaan
kenties Himmu heräisi siihen tuskaan, jota hammasten puhkeaminen
vauvalle tuotti, ja kaipaisi lohduttelemista; myöskin oli mahdollista,
että Bobboker tarvitsisi mammaa, koska runsas illallinen usein häntä
ahdisti painajaisen tavoin. Näin mamman ilta ei sittenkään jäisi aivan
aution yksinäiseksi.

Tällä tapaa siis mammalla, kuten miljoonilla muillakin äideillä, joilla
on rakastavat, vaan ajattelemattomat miehet, koko elämän lanka kutoutui
_yhtenä ainoana päivänä aamun, puolipäivän, iltapuolen ja illan halki_.



***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ROUVA MAYBURNIN KAKSOISET***


******* This file should be named 65467-0.txt or 65467-0.zip *******


This and all associated files of various formats will be found in:
http://www.gutenberg.org/dirs/6/5/4/6/65467


Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you'll have to check the laws of the country where you
  are located before using this ebook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
  works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org 

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary 
Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:

    Dr. Gregory B. Newby
    Chief Executive and Director
    gbnewby@pglaf.org

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.