The Project Gutenberg EBook of Nuori Venäjä, by D. Gusjev-Orenburgski This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have to check the laws of the country where you are located before using this ebook. Title: Nuori Venäjä Author: D. Gusjev-Orenburgski Translator: Ilmari Kianto Release Date: March 16, 2018 [EBook #56754] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 *** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK NUORI VENÄJÄ *** Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen NUORI VENÄJÄ Kirj. D. Gusjev-Orenburgski Suomentanut Ilmari Calamnius-Kianto Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1906. Vainottuina teidän olla tulee isienne maassa. Lastenne synnyinseutua tulee teidän rakastaa. _F. Nietzsche_. Alkuperäinen teos pyhitetty _Maksim Gorjkille_. I. Neljännes-vuosisataa sitten pidettiin Shitnitskin kihlakuntaa Staromirskin läänin rikkaimpana alueena. Kihlakunnan pääkaupunki Shitnitsa, jota vilja-aitat renkaana ympäröitsivät ja jossa yötä-päivää kaadeltiin ja ammenneltiin jyviä, muistutti näöltään ainaisia markkinoita, joiden hälinä kantautui yli likaisten katujen, yli kuhisevan sataman ja yli vienosti väreilevän, sileän joenpoukaman, mikä kihisi täynnänsä lotjia, hinaajahöyryjä, kansiniekkoja ja parkkilaivoja. Tuo katujen rapa näytti kultaiselta ravalta, sillä niin sakeasti oli siihen varissut jyviä sekaan. Senpätähden muistutti koko kaupunki näöltään äärettömän avaraa lintuhuonetta, jossa kyyhkysparvet, ikäänkuin kaikki hävittävät heinäsirkkapilvet liitelivät ilmassa, kilvan jakaen runsaan saaliinsa kanojen, varpusten ja naakkojen kanssa. Lähi- ja kaukokylien talonpojat tekivät kaupungin vilkkaannäköiseksi aivan kuin siellä olisi vietetty lakkaamatonta juhlaa. Jo kaukaa tunsi paikkakuntalainen talonpojat heidän puvustaan, puheestaan, hevosvaljaistaan, ja erikoisesta käytöksestään. -- Kas tuossa tulevat savidofkalaiset! -- puheli hän mennen portille, jota seppelöi heinäkimppu: -- kylläpä ne äänekkäästi kokkapuheitaan laskettelevat... Se on rikasta väkeä! Pöksät heillä vain ovat viheliännäköiset, vaikka pönäkkämahaiset nekin! Ja ottaen lakin päästään astui hän keskelle katua ja kumarsi: -- Tehkää hyvin ja poiketkaa meille! Meillä on piha avara ja oiva! Aamulla anivarahin, kuullessaan vankkurien kitinää ja pienten kulkusten lirinää, on kaupunkilainen kiireenvilkkaa rämäyttänyt majatalonsa portit sepposeljälleen tai on hän rientänyt avaamaan "höystetavara-kauppansa" luukut ja ovet. -- Pajomshtshinan väkipä sieltä matelee! -- on hän silloin murissut partansa sisään: -- jumaliskyläläiset yhdessä vasiliperäläisten kanssa! Viimemainitut on hän tuntenut heidän solevasta ulkonäöstään ja heidän hiukan yrmeästä luonnonlaadustaan. Ne astelevat ryhdikkäästi kuormiensa äärellä, eivät koskaan karju hevosilleen, juovat viinaa kohtuullisesti eivätkä saata sietää rivoja puheita; kun pyhäpäivä heidät sattuu yllättämään kaupungissa ollessa, niin menevät he arvokkaasti kirkkoon, pulskina ja siististi puettuina, asettuvat likelle alttariaitausta, tekevät kiihkeästi ristinmerkkinsä ja lahjoittelevat ruplia sielumessuihin. Ja jos pappi Krjakov sattuu olemaan siunatun leivän kannossa, niin hän välttämättä tarjoaa jollekin noista vasiliperäläisistä tai jumaliskyläläisistä. Kaupunkilaisen on mieluista heidän kanssaan neuvotella omista asioistaan ja usein hän heille sanookin että: -- Pajomshtshinan pitäjän ukot ne ovat meidän parhaat ystävämme! Jos taas sattui kuulumaan hanurin tai balalaikan soittoa ja illan viileässä valtatieltä kaikui kiivasta rautapohja-anturain kopinaa, niin kaupunkilainen hymähti: -- Gnjesdofkalaisetpa siellä pelailevat... Saivatkin hyvän vuoden! Kainaloissaan heleävärisiä ostosmyttyjä, milloin hoilaten rekilauluja, milloin täyttäen ilman naurunhohotuksella ja haukkuma-sanoilla, he, nämät maalaiset, nämät Shitnitsan suositut vieraat, olivat näöltään kuin mikäkin sotajoukko, joka rauhallisesti valloitti kaupungin, ostaen sen itselleen miljoonilla kullankarvaisilla jyvillään. Eipä siis ilman ylpeyttä herra Veseluha-Miropolski, paikkakunnan sanomalehden "Staromirskin Lehden" toimittaja ja kustantaja lehtensä etusivulla kehaissutkin, puhuessaan Shitnitskin kihlakunnasta, että: -- Me sitä elätämme koko Venäjänmaan! Ja jos herra toimittaja sanalla "me" tarkoitti osaksi itseäänkin, niin sehän oli anteeksiannettava hairahdus. Ollen kuuskymmenluvun aikuisia kansanystäviä, jospa kohta valtioneuvoksen puitteisiin pistettynä, oli hän imelästi ihastunut tuohon hämäränsalaperäiseen "me" sanaan ja ylpeili sen menestyksestä. -- Me olemme se maataviljelevä väestö, -- puhui hän eräässäkin kokouksessa, -- me olemme kyntäjäkansa! Me kynnämme mailman vainiot ja kylvämme ne "ikuisen onnen siemenillä..." Mutta herra Veseluha-Miropolski ei ollut koskaan mitään kyntänyt. Ajanpitkään alkoi hänen äänensä yhä epävarmemmin kaikua, kunnes vihdoin kauppias Tshugunnikov (Rautiainen) huutokaupasta osti "Staromirskin Lehden". Tästä-alkaen mahtisana "me" poistui vähitellen näyttämöltä haihtuen siihen sumuun, josta se ei pitkään aikaan päässyt esiin, ja josta sai kiittää yhteiskunnallista liikettä, Sen sijaan tuli nyt sana "meidän". Se kajahti valtavalta ja itsevarmalta. "Meidän politiikkamme", "meidän taloutemme", "meidän kauppamme", "meidän nuori teollisuutemme..." "Me" ja "meidän" olivat joutuneet kovaan, mutta epätasaiseen taisteluun keskenään, -- tuo heikko "me", joka tuskin oli päässyt jaloilleen ja jo heitetty hallituspoliisin holhouksenalaiseksi, -- sekä tuo ylpeä "meidän", -- joka kuin karhiainen oli kasvaa putkahtanut virkavaltaisen järjestelmän katveessa. Elämän syvissä syövereissä riehui niiden raateleva taistelu, mutta pinnalla tämä tuima ottelo ilmeni sanasotana, jossa huudettiin ja itkettiin, jossa käytettiin milloin häveliäitä, milloin hävyttömiä sanoja, -- suurimmaksi osaksi ulkomaisia sentähden että luotiin sellaista uutta, jolle ei kielessä löytynyt vastaavia käsitteitä, ja luotiin sitä sellaisella kiireellä ettei ollut aikaa muovata niitä oman kielen sanajuurista. Näillä peloittavilla ja viehättävillä sanoilla otsikoittiin Shitnitsan sanomalehtikirjoitukset. "Maaomaisuuden ekspropriatsiooni...", "Maalais-proletariaatti...", "Administratsioonin mielivalta...", "Suurtilallisen burshoasiin lisääntyminen..." Näitä sanomalehtipätkiä iski kuin pommeja toimiston seiniin. Ne varoittelivat äärettömän suuresta vaarasta, kasvavasta hirmuhädästä. Aivan kuin suunnattoman avarasta lattianalaisesta kellarista olisi huudellut kirjoittajan ääni: -- Me kuljemme kohti turmiota! Osan näitä sanomalehtipätkiä nielasi toimiston paperikori, sentähden että ne koskivat Tshugunnikovin tuttavia, toisen osan ahmasi painoasiamiehen punainen käärme. Mutta sekin mikä jäljelle jäi, synnytti pahaa verta. Niinpä kerran juhlapäivällisillä senssori -- paikkakunnan varakuvernööri, -- harmaapäinen, kiiltäväkaljuinen, ankaraluontoinen ukon-kääpiö, jonka päässä hehkui pari pyöreätä silmää, virkkoi Tshugunnikoville: -- Kuka teillä on Shitnitsan kirjeenvaihtajana? Hänen ylhäisyytensä on häneen tyytymätön! Meillä on painovapaus, julkinen sanavapaus, kaikkea voi meillä arvostella, mutta... Hän kohotti kulmakarvojaan, pyöritteli silmiään ja teki vihaisen liikkeen kädellään. -- Minä varoitan, -- mielivaltaisuutta emme kärsi! Tshugunnikov tyrmistyi ja tuskin kykeni sopertamaan: -- Y-ymmärrän... teidän... ylhäisyytenne! Viikon päästä saapui toimitukselle kirje painoasiamieheltä: "Viimeinen tiedonanto Shitnitsasta sisälsi salatussa muodossa ilkeän hyökkäyksen läänin hra päällikköä vastaan. Vaikka moinen kirjoitus ei ole minun läpipäästämäni, vaadin että viipymättä ilmoitatte minulle tekijän sukunimen..." Tämän kirjeen johdosta aiheutui myrskyinen neuvottelu toimituksessa. Ja vaikka Tshugunnikov alati pelkäsi äkillistä sydänhalvausta, niin hän silti karahti nyt kasvoiltaan punaiseksi raivosta, ääni kävi käheäksi ja hän alkoi mutista taloudellisista oikeuksistaan ja suvaitsi tehdä loukkaavan hyökkäyksen toimittajia vastaan. Samana päivänä luopui kolme aputoimittajaa toimituksesta ilmoittaen erostaan sanomalehdessä. Nuot erityiset "kirjeet" lakkasivat paikalla. Vasta puolen vuoden kuluttua saapui toimitukseen pyyntö palkkion lähettämisestä -- jonnekkin Solvitshegodskiin. Mutta ilman kirjeenvaihtajia ei lehti kuitenkaan jäänyt. Paikkakuntalaiset alkoivat kirjoitella, kirjoitella kaikesta: -- "kastelemattomista kaduista", "kulkurikoirista", "tuntemattomilta tuvilta kaupunkiin tulvivasta väestä, joka etsi ansiotöitä", "kerjäläisten ja kulkurien kasvavasta laumasta" ja yhtärintaa "poliisin toimettomuudesta", "rikosten kehityskulusta omaisuutta vastaan", "haureuden tavattomasta lisääntymisestä", "holhouslautakunnan järjestämäin tee-anniskelujen hyväntekevästä vaikutuksesta väestöön", "juhlallisesta rukoushetkestä piiripäällikön läsnäollessa veljesten Kandaurovien tehtaan avajaisissa, jossa tilaisuudessa pappi Joonas Luostarinen piti liikuttavan puheen isäntien oikeuksista ja palvelusväen velvollisuuksista..." Totisesti on kaupunki Shitnitsa muuttunut 25:den viimeisen vuoden kuluessa. Sinne on ylpeästi kohonnut elevaattori, rakennettu insinööri-mekaanikko Beresinin järjestelmän mukaan. Päälinjalta kaupunkia kohti ulottuu haararata. Se on kaunistettu kaikellaisilla rakennuksilla, katusilloilla, sähkövalolla sekä uudella kellotornilla naisluostarin vieressä, joka torni on kiev-petsherskiläistä mallia. Jyvä-aittojen takalistoon on kasvanut kauppaloita ja esikaupunkiosia, tosin pimeitä ja likaisia, jo syntyessään tuhrautuneen ja rappeutuneen näköisiä, mutta jotka lisäävät kaupungin väkiluvun 15:destä 30:een tuhanteen. Kuten ennenkin kitisevät Shitnitsassa yötä päivää vieläkin viljakuormat, ja hinaajahöyryt kiljuvat kilpaillen Kandaurovin veljesten tehtaan kumean ulvonnan kanssa. Mutta ei näy enää entistä määrää kyyhkysiä, eivätkä talonpojat enää anna kaupungille tuota loppumattoman juhlan näköä. Kuormien perässä astelee nyt nääntyneitä, likaisia ihmisiä repaleisissa karvanutuissaan, alakuloisina ja nälkäisinä. Ja kaupunkilainen on jo unhoittanut entisen ystävyytensä heitä kohtaan. Seisten portillaan; lakki nenälle painuneena, mielessään hautoen huonoja aikoja, seuraa hän heitä nyrpein katsein, tuontuostakin vihaisesti huudahtaen: -- Ka mihin te siinä matelette, sen roistot!! Mutta maalaisia yhä vain tulla vuovaa loppumattomana jonona rattaille retustettuine vasikoineen, vihaisesti karjahdellen kurjille hevoskaakeilleen ja alamaisesti kiskaisten päästään riekaleiset lakkinsa nähdessään kunnianarvoisia henkilöitä sinisissä kauhtanoissa ja kiiltosaappaissa, joiden varsissa helisee viinapulloja. -- Teidän arvonne... Mihinkäs tätä viljakultaa nyt varistetaan? "Maalaiselot" olivat nyt vaihtuneet "porvali" ja "arenti-eloiksi". Aivan kuin peili heijasti kaupunki koko kihlakunnan vienti-liikettä. Uudet valloittajat olivat nöyryyttäneet kaupungin! Shitnitskiläinen asukas, ollen myötätunteiltaan kovin vaihtelevainen, näyttelee nyt itsetyytyväisellä ylpeydellä matkustajille kaupungin uusia merkillisyyksiä: noita kokonaisia tontteja täyttäviä, kömpelönkolkkoja, jos kohta valiomallisia taloja -- tylyn ja raskaan arkkitehtuuri-mielikuvituksen luomia, jotka siellä seisovat kauppiassäädyn palveluksessa. -- Tästä meidän suuresta kylä-resustamme se on paisunut kerrassaan kaupunki! -- haastelee hän imelästi nauraa hihittäen: -- aletaan jo puhella "shitnitskiläisestä sivistyksestä..." heh, läänin pääkaupunki tästä vielä pamahtaa! Suvaitkaahan udella, mimmoisia rakennuksia meillä täällä joka nurkassa rehoittaa! Tottatosiaan niitä voi sanoa taloiksi... heh! Taloja! sanoo itserakas kaupunkilainen. Mutta me sanomme että ne eivät ole "taloja"! Ne ovat venäläisen kapitalismin pesiä, verenhimoisen hämähäkin verkkoja, tosin sellaisia verkkoja, joilta puuttuu mielikuvitus ja laveus: ne muistuttavat linnoituksia, joihin itsepintaisesti on tunkeutunut nousukas ylimystö, tuo rähisevä joukko uusia argonauteja, jotka ovat tulleet entisten, laillistettua ryöstöä harjoittaneiden ritarien sijaan ja ahnaasti kiinnitarttuvin käsin yhä repivät rikki tuota vanhaa kultaista lampaannahkaa. Kas tuossa on kauppias Shapovalovin talo. Nelikerroksinen rakennus, jonka rintaseinään on puhkaistu kolmekymmentä ikkunaa, vuoroin suuria, vuoroin pieniä, vuoroin pyöreitä. Pohjakerroksessa on rivi varastohuoneita rautaisine ovineen, joiden takana säilytetään kymmeniä tuhansia puutia viljaa. Talonpoikaisvankkureita on näiden ovien edessä ahtautumaan asti, ympäri taloa riepottelee tuuli heiniä ja olkia -- noiden laihojen hevosluuskien ruokia. Ja tuossa on kauppias Strishikosinin talo! Tosin sitä vasta nyt rakennetaan, mutta äärettömät hirsimetsät pakottavat jo kaupunkilaista puhumaan siitä kunnioittavasti, kiusallisen-kateellisesti: -- Niin, Strishikosin! Ei siitä ole kauvankaan kun se herra vielä tulitikkuja möi... Seitsenkertaisen rakennuksen se nyt lykkää! Kas tuossa vielä on eräs "merkillisyys" -- Shirokosadovin talo: tyhmä seos maurilaisesta ja venäläisestä tyylistä. Pylväs-pahasia, risti-ikkunoita, leikkaus-korniiseja, tornitötteröitä nurkissa, parvekkeita kannattavia kentaureja, näöltään kuin veteenhukkuneita vainajia, ja samalla kertaa koko talon ulkomuodossa jotakin pöhöttynyttä ikäänkuin vesitaudissa, jotakin kokoonpuserrettua kuni pimeydessä harhaileva ajatus. Ja niin joka-ikisellä kadulla -- samallainen uusi talo. Niiden valtijat tuntee kuin viisi sormeansa joka-ikinen avojalkainen katupoika; näiden "maanvalloittajien" rikastumishistoriat, jotka kulkevat suusta suuhun, muodostavat ei yksin koko kaupungin, vaan koko kihlakunnan, koko läänin aikakirjat ja kronikat. Venäläisiä elämäkertoja luodaan täällä jokaisessa kadunkulmassa! Shapovalov oli alkanut elämänuransa shitnitskiläisessä yömajassa. Siitä oli jo kauan. Ei kukaan tiennyt mistä hän oli ilmestynyt shitnitskiläisen taivaanrannan näköpiiriin. Ei kukaan hänestä silloin alussa ollut piitannut. Ja ehkäpä kaupunkilainen juuri sentähden, ikäänkuin aavistaen tuon miehen tulon, joka ilmestyi historian hämäryydestä hehkuvine silmineen, oli päästänyt ketjusta susikoiransa yöksi talonpoikien kuormia vartioimaan. Vasta loppuaikoina, kun Shapovalov oli hankkinut kaulaumiston omia koiria, jotka raivokkaasti haukkuivat hänen aittojensa äärellä, -- muistivat ihmiset hämärän kertomuksen kauppapalvelijasta, joka tuhlasi isäntänsä rahat "uusiin asioihin". Ilman tointa, ilman varoja, ilman tuttavuuksia ventovieraassa kaupungissa, poljettuna ja potkittuna, hetalehousuissaan ja rikkinäisissä jalkineissa, -- oli hän palvellut jonkun aikaa poliisilaitoksessakin seisten vahtina katujen kulmissa, kulkurin viheliäisin katsein tarkastellen sivukulkijoita, vaan toisinaan myös ryhtyen diplomaatin tehtäviin sisäpolitiikan alalla. Mutta tämä palvelus oli häntä tympäissyt. Luonnostaan oli hän toimelias. Vähitellen -- välityskaupalla, rihkamakaupalla, sittemmin pörssivälityksillä oli hän ehtinyt haalia kokoon jonkunverran rahoja. Näin eleli hän aina nälkävuoteen asti. Nälkävuonna hän -- yhdessä lauman kanssa muita ryöstäjiä -- iski kuin korppikotka kiinni kihlakuntaan. Sieltä hän, noista nälästä ihan pöhöttyneistä maalaiskylistä osteli maita, kokonaisia kymmenyksiä yhdellä jauhopussilla. Kuni sotaleiritulella valloitetussa maassa, asui hän kesäkauden palttinateltassa, tarkoin vartioiden saalistaan, kunnes koko maa oli kiristynyt hänen kynsiinsä. Toiseksi kesäksi siirtyi hän kihlakunnan toiseen puoleen, mutta asettui jo asumaan vanhaan herrashuvilaan. Nyt on hänellä viisitoistatuhatta desjatinaa omaa ja vuokrattua maata, omat maatalonsa, "omat" talonpoikansa ja "pesäpaikkansa" kaupungissa. Strishikosin -- hän taas on eilinen talonpoika. Ulkomuodoltaankin on hän vielä säilyttänyt talonpoikaisnäkönsä ja maalais-hyvänsävyisyytensä, vaikka hänen lapsensa jo kulkevatkin herrashöpeniin ja heleisiin huiveihin pyntättyinä. Hän rakastaa vielä muistella niitä vuosia, jolloin hän paljain jaloin kävi koulua, missä pappi häntä opetti kärsivällisyyteen, nöyryyteen ja Jumalan haltuun heittäymiseen. Ne oppitunnit olivat tuottaneet omat hedelmänsä, kuten kaikki farisealaisuus ainakin. Ja Jumalan avullahan minä kaiken olen läpikestänyt! -- naurahti Strishikosin pehmeästi muistoilleen, hypistellen paksuja kultavitjoja liivinsä päällä: -- oli se ukki se pappi Joona... Luota sinä vainen ainukaiseen Luojaan omissa asioissasi, -- niinpä hän selitti, -- mutta kaikessa muussa alistu esivallan alaiseksi, sillä sen on Jumala sinun päällesi asettanut... Eläkä ilmoisna ikänä häpeä! -- Ja minä alistuin! Ja luotin vain lujasti! Ja jos minulla nyt onkin pikkuruisen tuota maa-pahaista, niin en koskaan unhoita, etten sitä suinkaan ansiosta ole saanut... heh... Hän kohotti nenälleen valkoisen sormensa, joka oli koristeltu kantasormuksilla, lausuen autuaallisen alentuvaisella äänellä: -- Jumalan avulla tässä on toimeentultuna! Ja tuo entinen paljasjalkainen pojan-kakara, jonka luonnonoikku oli lennättänyt kaupunkiin, -- ja joka oli alottanut tulitikkukaupalla, Strishikosin, hän jakoi nyt yhdessä Shapovalovin kanssa koko kihlakunnan, repien palasiksi tuon rikkaan saaliin. Ikäänkuin pitaalitaudin tahrat kuumottivat heidän omistamansa alueet kihlakunnan kartalla. Mutta heidän jälkeensä tulla jonottaa vielä satoja muita. Nämät mustat sotnjat olivat astuneet itsetajuttoman historian kehityksen leveälle taistotanterelle ja tarttuneet yhteisvoimin sen jättiläisrattaaseen, vähääkään huomaamatta että tämä ratas pyörii vain yhteen suuntaan: heidän omaan, sallimuksen määräämään turmioonsa. Se taloudellinen näytelmä, jossa he olivat esittäneet julmaa osaansa, paisui paisumistaan sosiaaliseksi näytelmäksi, suureksi, vuosisatoja sorretun, keskellä verta ja kyyneliä heräävän persoonallisen itsetietoisuuden näytelmäksi. Mutta keskellä näitä nousevia maa-loordeja ja maan kuninkaita kuuluu ensimmäinen sija Shitnitskin kihlakunnan historiassa _Shirokosadoville_. Raskaine askelineen, synkkinä katseineen nousi tämä mies kuni uhkaava haamu ylitse koko kihlakunnan heittäen pahaaennustavan varjon kauvas ympärilleen. Ollen rappiollejoutuneen staromirskiläisen kauppiaan poika, oli Porfirus Vlasitsh Shirokosadov [Kirjailija näyttää tahallaan valinneen tällaisen ivallisen sukunimen. _Shirokosadov_ merkitseisi suomeksi sellaista henkilöä, jolla on _leveä takapuoli_] kasvanut ja kasvatettu perheellisen hirmuvallan kuivakiskoisissa olosuhteissa, perinnöllis-orjallisen maailmankatsomuksen omistavan piirin lakkaamatta valehtelevassa keskuudessa, tukahduttavassa, ummehtuneessa räme-ilmassa, jossa hänen sieluunsa oli kiintynyt alituinen paha painajainen, täynnä unenhoureita, joita hän niin menestyksellisesti osasi hyväkseen käyttää. Perittyään isältään avaran, voimakkaan luonnon, oli hän läpikäynyt ministeri Tolstoin järjestelmän mukaisen koulun, jossa hänestä jo ennen neljännelle luokalle pääsyä oli osattu tappaa järjen ja sydämmen kaikki hyvät intohimot. Isän despotismi oli pakottanut hänet yksinäistymään omaan itseensä, ja basaari oli puhaltanut hänen järkeensä sisällyksen sekä luonut hänen tahdollensa suunnan. Loppukasvatuksensa hankki hän Venäjän aro-markkinoilla, missä ryöstökauppa kirgiisien kanssa antoi hänelle runsaasti käytännöllistä harjoitusta petollisissa nylky-tempuissa sekä viitoitti hänen elämänsä ohjelman. Mentyään muutamien irstasten vuosien perästä naimisiin isänsä käskystä -- isänsä, joka ajoissa oli hänet saanut eroitetuksi oikeasta lemmitystä -- tähdäten suuriin kapitaaleihin -- luopui hän isästään myrskyisen riidan jälkeen sekä alotti itsenäisen toiminnan. Asetuttuaan nuorikkoineen ja Aleksandra-nimisine tyttärineen Shitnitsaan asumaan, loi Shirokosadov samean silmäyksen mailmaan ja astui juopuneen horjuvin askelin sitä valloittamaan. Ihan vaistomaisesti ymmärsi hän maanryöstämisen taktiikan, -- ymmärsi käyttää hyväkseen jokaista talonpojan taloudellista vauriota, ymmärsi valita silmänräpäyksen, milloin oli edullista tulla tekemään toista orjakseen. Tulla tupsahtaa maanmoukilla pakkoaika maksuilleen maanviljelypankkiin, -- hänpä ymmärtää antaa rahoja sellaisilla ehdoilla, että maat loppujen lopuksi siirtyvät hänen huostaansa. Sattuu moukilla siemenviljan puute, -- hänpä vierasvaraisesti aukaisee aittansa, vaan sato taas siirtyy hänen huostaansa. Mutta kadon tullessa joutuivat talonpojat täydellisesti hänen valtaansa ja usein he risaksiriistettyinä aivan ilman taistelua luovuttivat hänelle maansa, sitten nälkäisenä hyökylaumana täyttääksensä shitniskiläiset esikaupungit ja kauppalat. Missä hän vain kulki, siellä kuului hänen selkänsä takana orjien huokauksia ja kirouksia, mutta hän kulki kulkemistaan yhä kauvemmaksi pitkin kihlakuntaa, noine arvoituksellisen-tylsine, sameine katseineen, salaten ryöstönsä suunnitelmat, jotka peloittivat suuriakin maanomistajia terävästi-harkittuine äkkitemppuineen. Kuni kylläinen, mutta alati ahnas korppikotka kiersi hän hitaasti ympäri piiriään ja kappale kappaleen perästä jäi hänen kynsiinsä. Tässä työssään ei hän häikäillyt edes roistomaisuutta, jos sen sopi johtaa lailliselle pohjalle, ja näinpä hän saattoi tehdä tavallista pitemmän harppauksen eteenpäin pitkin kipperän lain liukasta ja turmeltunutta tannerta. Yhdellä ainoalla iskulla hän masensi Savidofkan! Vuokrattuaan näet savidofkalaisilta talonpojilta maata kahdeksitoista vuodeksi, perustuen sopimukseen, jonka rikkomisesta oli määrännyt äärettömän suuria uhkasakkoja, pakoitti hän heidät myömään itselleen maat ikipäiviksi. Mutta kauppa-kiinnekirja oli asetettu toisen nimelle. Ja Shirokosadov kiskoi talonpojilta uhkasakot, jotka veivät heidät täydelliseen tappioon. Sitten, yhdistettyään maahan naapuritilallisten peltosarat, kiristi hän koko kylää kuin rautainen rengas. Ja niin nyt tuo entinen suloinen Savidofka on virallisesti muutettu "Shirokosadovoksi" ja siellä on samanniminen rautatie-asemakin, josta ijäti vierii shirokosadovilaista viljaa. Ja myös talonpojista on tullut -- shirokosadovilaisia talonpoikia. Shirokosadovilaisen tuntee heti: hän on resuinen, likainen, masentunut tai raju, riippuen asianhaaroista: selvä tai juovuksissa, -- ja juovuksissa on hän heti kun siihen suinkin on tilaisuutta. Jos te asemahuoneella satutte näkemään seuraavan näytelmän: juopunut maalainen riekaleinen paita yllään haukkuu kamalasti jotakin henkilöä viuhtoen toista kättään ilmassa, päin vaunuihin kuin mikähän traagillisen osan näyttelijä, vaan toisella kädellä huolellisesti kannattaa puoleksi putoavia housujaan, jotka viattomasti paljastavat Aatamin alastomuuden, niin elkää huoliko kysyä urhealta santarmilta, kenet hän "saatteli" pois asemasillalta... Se oli shirokosadovilainen! Elkää myös kyselkö itseltään shirokosadovilaiselta, kuinka hän talonpojasta on muuttunut rapajuopoksi, kujankulkuriksi, koirien vainoomaksi varkaaksi, jota iloiset puotilaisetkin pieksävät basaarin huviksi. Himein silmäyksin hän teihin katsahtaa eikä teitä ymmärrä... Kiittäkää onneanne, jos ei hän teitä hauku pahanpäiväisesti! Ei kukaan niin osaa haukkua kuin shirokosadovilainen. Hän haukkuu aivan persoonaan käyden isät ja äidit, sedät ja tädit, veljet ja sisaret... Hän osaa ainoastaan sadatella. Ja kiroilla kaikkia: vaimoa, lapsia, maan hedelmättömyyttä, avaruuden äärettömyyttä, aamua ja iltaa, yötä ja päivää! Vieläpä hän alkaa verestävin silmin uhkaavasti tuijottaa päin taivasta ja huomenna kentiesi kiroaa itse Jumalaa. Onpa kerran joku shirokosadovilainen lähetetty Siperiaan siitä että hän pieksi pyhäinkuvia, riivatusti huutaen: -- Tulkaa minun lehmiäni ruokkimaan! Omat lapset hylkäävät shirokosadovilaisen isänsä, jättäen hänet vapauteensa raivoamaan keskelle vieraita vainioitansa, rypemään juovuksissa toiselle kuuluvissa pellonojissa, kuolemaan näännyksiin toisten tilusrajoilla: -- sillä he ovat jo oppineet kunnioittamaan valloittajaa. Pojat rupeavat puotipalvelijoiksi Shirokosadovon lähistöön, karjahtelevat tylysti talonpojille, pettelevät heitä mitoissa ja laskuissa. Ja tyttäret... vaihtavat punaisen maalaishuivinsa kaupunkilaiseen hattu-hökötykseen, auringon paahtamat poskiensa punat hajupuutereihin, joita sitten humalapäissään itsevaltiailla suuteloillaan irti nuoleksii Shirokosadov. Kuvaamallamme hetkellä ovat Shirokosadovin maatilat jo heittäneet surmansilmukan Pajomshtshinaankin. Muinoin rikkaat "jumaliskyläläiset" ovat antautuneet. Ainoastaan "vasiliperäläiset" ovat olleet varuillaan. Nepä ne vielä häiritsivät Shirokosadovia, sillä niiden tilukset kulkivat halki Pajomshtshinan. Toisella puolella pitäjää oli heillä lavea maakaistale, jota molemmilta puolilta puristivat jumaliskyläläisten maat, mitkä jo ammoin olivat siirtyneet Shirokosadovin vuokramaiksi. Tuo kaistale se kiilana työntyi Shirokosadovin maan sisään ollen yksi ympäristön parhaita paloja. Sitäpaitsi leikkasi se Pajomjoen rantaa, johon olisi ollut erittäin sopivaa laittaa höyrymyllyn... Kauvan ja itsepäisesti kierteli pomo tätä maata. Mutta itsepäisiä olivat vasiliperäläisetkin. -- Meillä tämä maasarka on kuin morsiamen myötäjäiset! -- puhelivat he: -- se on parhainta maata... Kuinka sitä voisi poisantaa? vai kuka rupeaa omaksi vihollisekseen! Mitäs meille itsellemme sitten jäisi?! Monta kertaa jo ajaa lennätti huutaen kylään piiripäällikkö vaatien rästejä epätavalliseen aikaan. Monta kertaa jo kylänvanhin kutsui kyläläiset kokoon maata luovuttamaan peittääksensä yhteiskunnalliset velat, ja kirjuri lukea rompotti kokoukselle jo valmiiksi laaditun sopimuskirjan viekkaine ehtoineen, jotka puuttuivat vain allekirjoitusta. -- Oman kuolemantuomiommeko allekirjoittaisimme? -- sanoivat vasiliperäläiset: -- Shirokosadovilta et saamari soi ota mitään takaisin! Ja kokouksessa tapahtui myrskyisiä näytelmiä. Aika-ajottain, pitkien riitojen perästä, rupesivat Shirokosadovin puoluelaiset pääsemään voitolle esittämällä huikaisevan-houkuttelevia tulevaisuuden näköaloja. Mutta se oli vain satunnaista riemua -- siihen saakka kunnes kylään ilmestyi eräs Nasarov niminen, nuori, kaunis talonpoika, jota opettaja kutsui "Sadko-saksaksi", vaan piiritarkastaja "hirtehiseksi", ja tämä Nasarov oli intohimoinen ja hehkuvan-kaunopuheinen mies, yksi noita "aatteellisia" talonpoikia ja kansallisia puhujia, jotka osaavat lumota laumoja tulevaisuuden kuvilla. Hän oli käynyt maamieskoulun, rakasti syvästi kirjoja, kaunista, älykästä keskustelua, oli monesti joutunut rangaistusten ja vangitsemisien alaiseksi maaseutuhallinnon puolelta, oli istunut tyrmässä lukutupien perustamisista talonpoikien keskuuteen... Kun tämä mies pääsi esiintymään kansankokouksissa, niin hän heti sai raukeamaan kaikki shirokosadovilaisten liittolaisten salavehkeet. Vimmattuun keinoon ryhtyi nyt Shirokosadov. Kunnankirjurin, kylänvanhimman ja heidän heimolaistensa välityksellä -- jotka olivat lahjotut Shirokosadovin suosionosoituksilla -- laadittiin paperi joentakaisen maan luovutuksesta Shirokosadoville 12 vuodeksi, mutta kun samana vuonna kylässä liikkunut kulkutauti oli hävittänyt paljon talonpoikia, -- niin kaikki vainajat pistettiin sopimuskirjaan, -- heidän allekirjoituksensa risteineen paistoivat harmaalla arkilla ja olivat kirjoituksentaitavien oikeiksi todistamat ja kirjurin allekirjoituksella sekä kylänvanhimman leimasimella varustetut. Vasiliperäläiset huokasivat raskaasti. Nousi käräjänkäynti, mutta juttu meni myttyyn, sillä kaikki muodollinen oikeus huomattiin olevan Shirokosadovin puolella. Silloin syntyi yhteiskunnallinen liike, jonka kaltaista ei ikinä ennen oltu nähty Vasiliperän historiassa. Vasiliperäläiset vaelsivat kuin juopuneina vihan kiihoituksesta moista vääryyden alastonta rehentelyä nähdessään! Heidän edessänsä olivat murtuneet itse elämän kermakerrokset, kaikki, mihin he olivat tottuneet uskomaan ja mistä luulleet puolustusta saavansa. Ollen alussa sekasorron valtaamat, he jo nyt alkoivat puhella seuraavaan tapaan: -- Ei keneenkään näy pitävän luottaa! Meidän täytyy itse seistä itsemme puolesta! Ne olivat Nasarovin sanoja. Kaikki alkoivat toistella näitä sanoja, yksin naisetkin. Kylä jakaantui puolueisiin: kylänvanhimman puolue ja Nasarovin puolue. Edelliseen yhtyivät kaikki "pomot", jälkimmäiseen -- kaikki köyhät, kaikki nuoret, kaikki vääryyttä-kärsivät. Siellä täällä syntyi talonpoikaiskokouksia, joissa usein puhetta johtivat naiset. Ja sillä aikaa kun ukot vielä etsivät laillisia pelastuskeinoja, ehdottelivat naiset repäisevänjyrkkiä toimenpiteitä. Nuoret taas alkoivat kuljeksia parvissa laulaen pohattaan ikkunain alla ja toisinaan lennähti kivikin ikkunaruutuihin, huutojen kaikuessa: -- Alas kavaltajat! Koko talven jatkui mieltenkuohua, vaan kevään tullen syntyi jäykkä, pahaaennustava hiljaisuus. Talonpojat sallivat Shirokosadovin rauhassa kynnättää ja kylvättää maat. Mutta kun viljankorjuu-aika joutui, niin monipäisenä laumana työntyivät he Nasarovin johdolla sirppeineen ja viikatteineen riidanalaiselle maalle ja yhdessä yössä leikkasivat, niittivät ja poiskuljettivat viljat. Syöksähti siihen päällystö, alkoivat tutkimukset, asiakirjat, kotitarkastukset, vangitsemiset, sukeusi "rikosjuttu omavaltaisesta ryöstöstä". Talonpojat vaikenivat, ketään ilmiantamatta. Mutta heidän mielenkiihkonsa ilmeni ryöstössä. Talven kuluessa polttivat he kylänvanhimman talon, kastelivat eloaumat parilta pomolta, joita huhu enin syytti kavalluksesta. Piiripäällikkö kulki yhä useammin vimmastuneena ympäri kylää keräten kaikellaisia huhuja. Vartavasten hänen pyynnöstään saapui Vasiliperän kylään ristiniekka pappi, isä Matvei, ja kutsuttuaan kokoon kokouksen rukoushuoneella, puheli näin: -- Kaikkien ihmissielujen täytyy alistua esivallan alle! Miksikä siis, rakkaat ystävät, nousette kapinaan kuin saatana Herraa vastaan, teidän hurskaasti-huolenpitävää päällystöänne vastaan? Ja sekautuen kylän asioihin, alkoi tuo turmiollinen, koko elämänsä ajan sotilassaatossa tyrmästä tyrmään lähetetty ihanteen apostoli, saarnata tekstejä esivaltain synnystä. Joku talonpojista naurahti ääneensä. Muut olivat itsepäisesti vaiti. Taas antoivat talonpojat Shirokosadovin rauhassa kyntää ja kylvää maansa. Ja taas ennen elonkorjuuta meluavana laumana laulaen vyöryivät ukot riidanalaiselle vainiolle. Mutta sielläpä oli heitä vastassa sotamiehiä. Vaiteliaina ja synkkinä seisoivat nämät kiväärit jalalla. Heidät nähdessään pysähtyivät talonpojat säpsähtäen. Syöksähti illan hämärästä esiin piiripäällikkö, seisoen matkavaunuissaan. -- Mitä varten olette tänne tulleet? Menkää matkoihinne siivosti! Hyvällä sanalla! Astahti esiin Nasarov: -- Tämä on meidän maa! Ja me olemme tulleet korjaamaan omaa leipäämme! -- Tämä on Shirokosadovin maa! -- huusi piiripäällikkö. -- Meidän on maa! -- myös huudahti Nasarov: -- meiltä se on petoksella viety! Mutta me emme sitä anna! Silloin kaikki kiihtyneinä yhtyivät huutoon: -- Meidän on maa! Shirokosadov on meiltä sen varastanut! Tämä on meidän viljaa! Menkää itse matkoihinne! Taikka me teidät ajamme pois! -- Suu kiinni! -- ehätti piiripäällikkö: -- hei! apurit! Nasarov kiinni! Minä sulle nä-näytän, ryökäle... kapinoitsija! Syntyi tungos ympäri Nasarovia. Talonpojat huusivat mielenkuohussaan äänensä sorruksiin, akat heristelivät piiripäällikölle koviksi puristettuja nyrkkejään haukkuen häntä "shirokosadovilaiseksi koiraksi". Eräs vanha ämmä, Povalihina, eriuskolainen, viskasi häntä sirpillä ja haavoitti käteen. Piiripäällikkö kohotti veristyneen kätensä. -- Käskekää ampua! -- huusi hän kääntyen upseeriin: -- hajoittakaa tuo roistojoukko! Kuului komento, sotamiehet astahtivat pistimet ojossa ampuma-asentoon. -- Sotamiehet! -- huusi Nasarov: -- te olette samoja talonpoikia kuin mekin! Te palaatte huomenna kurjille pelloillenne, mutta teidän asemestanne tartumme me aseisiin ja astumme teitä ampumaan, vaikka puolustatte oikeata asiaa! Sotamiehet! Veljet! Ajatelkaa ketä te palvelette, ketä vastaan te astutte! -- Suu kiinni, lurjus, suu kiinni! Hirtehinen! -- huusi piiripäällikkö käheästi. Hän heilautti käsiään päin upseeriin: -- Ampukaa... Ohjesääntöjen mukaan! Kapinoitsijoita! Minä vastaan! Nuori upseeri koetti mielenliikutuksessaan puhua: -- Hyvät herrat ja naiset! Herrasväet! Poistukaa Jumalan nimessä! Muuten meidän täytyy ampua! Me olemme velvolliset ampumaan... -- Ampukaa siis! -- huusi Nasarov: -- ampukaa, jos kerran sielunne olette kansan sortajille myöneet! Ampukaa! Me seisomme oikean asian puolesta! Kuolemme, mutta paikaltamme emme hievahda! -- Ka niin, niin! Ampukaa! -- huusivat naisetkin tunkeutuen eteenpäin. Lyhtyjen valossa välähtelivät sirpit ja viikatteet; niitä vastaan likenivät pistimet armotta uhaten. -- Vasja! Poikani poika! -- huudahti yht'äkkiä vanha ukko Povalihin: -- sinäkinkö käyt meitä vastaan? Kauhu valtasi meluavan joukon. -- Vasili! Povalihinin poika! Kehtaa käydä meidän päällemme! Nuori sotamies viskasi pyssynsä, jääden paikalleen ja rikkoen siten rintaman. Mutta rivi puristui kokoon. Pistimet melkein koskivat laumaan, joka seisoi synkkänä ja hievahtamattomana. Nuori upseeri huudahti liikutuksissaan: -- Seis!! Ja sotamiehet pysähtyivät silmänräpäyksessä. -- Komentakaa ampumaan! -- huusi piiripäällikkö. -- En kai minä voi ampua pamauttaa aseettomia ihmisiä! -- sanoi upseeri hermostuneesti ja antoi komennuksen: -- kiväärit koplaan! Otetaan kaikki vangiksi! Sidotaan kaikki tyyni! Sotamiehet syöksyivät talonpoikien kimppuun. Mutta heitä vastaan lenteli viikatteita, sirppejä, leilejä ja ruokapusseja. Ukkojen ja akkojen nyrkit tekivät vimmatusti työtä. Aamun tultua istui kahdeksan henkeä, niiden joukossa Nasarov, pimeässä kopperossa Krestofkan poliisilaitoksessa. II. Puolimatkassa Shitnitsan ja lääninkaupungin Staromirskin välillä maata repotti notkon pohjalla Gnjesdofkan kylä. Pappina siellä oli isä Iivana Gonibjesov. [Pappia kutsutaan venäjänkielellä "isäksi", papin vaimoa "äidiksi", _Gonibjesov_ on kirjailijan keksimä pappisnimi, se merkitseisi suomeksi: "pirujen ajajaa". (Suom.)] Kerran aamulla heti Vasiliperän tapahtumain jälkeen seista törötti pappilan pihalla heinäkuorma ja Iivana pappi itse omassa persoonassaan oli sitä purkamassa. Seisten kuorman päällä huusi hän tuontuostakin rengille: -- Elä sinä siellä töllistelet Hänen äänensä oli äreä ja uhkaava. Hänen jokaisessa liikkeessään ilmeni Goliatin voima. Kohottaen hankoa, työnsi hän sen varmasti heinien sisään ja jännittäen jäntereitään sekä hiukan punehtuen irroitti keveästi äärettömän taakan kerrallaan kuormasta. Nostaen sen sitten päänsä ylitse kuin minkäkin jättiläissateensuojaimen, huuteli hän hilpeillen omasta väkevyydestään: -- Oh-hoo-ho-hoo!! Hei! Ota vastaan, tölliskö! Taakka vyörähti tallin yliselle ja hajosi kahisten laipiolle. Tuuli riepotteli papin vaaleata tuuheata partaa, kuni leikillä huljuttaen sitä toiselta hartioita toiselle ja pani pappisviitan helmat hulmuamaan ikäänkuin naisten hameet, paljastaen kuorman juurella seisovalle talonpojalle haaltuneet papilliset ruutuhousut, jonka tähden maalaisukko hieman joutui häpeisiinsä. Ukko oli vanha ja harmaapäinen, hiukan humalassa, yllään harmaa karvatakki, päässä lämmin lakki, kovan helteen tähden takaraivolle työnnetty, jaloissa oli hänellä raskaat, paksulti rasvatut saappaat. Toisessa kainalossaan piteli hän äärettömän suurta, karttuunihuiviin käärittyä vehnälimppua, toisessa -- oranssinväristä kanaa, jonka jalat olivat sidotut ja pursto eteenpäin käännetty. Hänen povestaan kurkisti viinapullon kirkas kaula. -- Se on tuota nähkääs, -- puheli ukko käheästi, -- että jos tuota niinkuin esimerkiksi... että koko tämä meijän talonpoikanen tyhmyytemme on lähtennä herroista... Pappi Iivana työnteli hangollaan ja kysäsi sekaan: -- Mistä herroista? -- Ka näistäpä näistä että niinkuin jos tuota... herroista! Talonpojan meininki, kuulkaahan, pappi kulta, se näes on pyhä. Mistä vain tahot, talonpoika sulle tekee rahaa, -- vaikka lannasta, vaikka liasta, vaikka kivestä taikka sannasta... rahaa sulle tekee! Jos vähän pellavaa tuli panneeksi peltoon -- niin heti sulle housut ja paidat saa laittaa. Jos vehnän siemeniä maahan sirotti, -- niin vuoden läpeensä sinua elättää täytyy. Jos kirveen otti, kämmeniinsä sylkäsi, ähkäsi ja puuta iski -- niin heti siihen tulla tomahtaa töpötakki olento ja sanoo että: -- "Me olemme -- herroja. Maks pois, ukko, kruunun veroja puolitoista ruplaa". Tänään puolitoista, huomenna puolitoista. Ylihuomenna -- hyi helvetti! Mutta eihän sitä sillä tavalla, pappi kulta, riitä lantaa eikä peltomutaa! Noh, talonpoika vie kuin viekin housunsa, paitansa herrain markkinoille, vaan itse piikkosissa passieraa! Ja vehnät myös myytäviksi ja joka kirveenisku -- myytäväksi! Mutta herrat moittii: -- "Vähänpä toit! Anna lisää!" Anna ja yhä anna!... no, talonpoika joutuu ihan ymmälle eikä tiedä, mihin päin pyllistää, joka nurkassa herrat häntä vahtivat. Poliisi häitä sakkoja kiristelee, piiripäällikkö -- ruununveroja, kylänvanhin -- rästejä. Huutaen, kiljuen niskaasi karauttavat. Vai mikä taikakukkaro loppumattomia rahoja se talonpoika on?! Nykyajan talonpoika on vain nimeltään talonpoika, mutta sisukset siltä on uloskiskaistu, sentähden että -- vuosi vuodelta sen maa vähenee, koska hän sen on antanut joko arennille taikka myönyt pois, ja ruplia yhä nyljetään. Nykyään ne on kunnanmiehetkin -- ja kauppiaat -- ja vuokraajat -- kaikki ne on talonpojan suhteen -- herroja! Sekä piiripäällikkö että työnjohtaja ja jokainen kylän läpi matkustavainen, jos hänellä on lakissa merkki, -- jokainen pitää oikeutenaan talonpojalle sanan sanoa ja enimmäkseen häntä haukuskelee... Vaan talonpoika itse ei saa puutteistaan edes puhua missään, siksi ne nykyään kokouksissakin vain herrat ovat äänessä! Heistä se kaikki surkeus tulee! Ihan paljaaksi nyljetty ihminen on talonpoika eikä hänellä enää ole mitään muuta keinoa jäljellä kuin kapina... Olette kai kuullut, pappi kulta, kuinka Shirokosadov petkutti kuolleillaan vasiliperäläisiä? -- Kuullut olen, Vasili Petrovitsh! -- Mainio mies!... Vaan nyt ne vasiliperäläiset viedään käräjiin! Kas semmoinen se on se herrain oikeus!... Vasili Petrovitsh vaipui mietteisiinsä, huokaillen ja hiukan horjahdellen, jonka vuoksi kanalta pursto pullistui levälleen. -- Mutta oletkos, herra pastori, kuullut uutisen? -- muisti hän yht'äkkiä: -- Krestofkan papilta on eukko karannut. -- Mitäh?! Iivana pappi heitti heinäkimpun niin varomattomasti että se hajosi pitkin pihaa tuulen kantamana kaikille suunnille. Nojautuen hankoon, katsoi hän ukkoa aukiräväytetyillä suurilla silmillään, ja hänen kasvojensa päivetyksen ja punakkuuden läpi kuulsi huomattava kalpeneminen. -- Mitä sinä siellä valehtelet! -- sanoi hän ankarasti. -- Enhän minä valehtele! -- vastasi ukko, hieman loukkautuneena: -- Mikolai poika ajoi kuormakyytiä Jumaliskylään -- niin siellä kaikki siitä olivat pakisseet! Menn'yönä oli kyydillä ajaa karauttanut lukkarin kanssa... Kirjúhalla hevosia vaihettu oli. Kirjúha oli tietänyt kertoa että se niin oli päätään kadulla käännellyt ja keikutellut... jotta tullaanko muka perästä. -- Sinun Kirjúhasi lörpöttelee! -- Kirjúha ei lörpöttele! -- sanoi ukko vakuuttavasti: -- Kirjúha on -- mustalainen! Vaikka läpi seinän se näkee! Isä Iivana heitti luotaan heinähangon. Hänen kasvonsa ilmaisivat rauhattomuutta ja mielenliikutusta. Käskettyään renki Paramonin viskaamaan heinät loppuun, hyppäsi hän alas kuormalta. -- Lähetäänhän huoneisiin, Vasili Petrovitsh, niin saatat selvästi kertoa. Mitähän lipilapia se on? En ota uskoakseni oikein. Hyvinhän minä tunnen tuon isä-Matvein. Ja Paula pikkaraisen, hänen eukko kultansa, myös tunnen. Jo lapsuudesta saakka tunnen! Ystävykset ollaan! Sellainen oiva, sulosuu naikkonen... Kuinka voin hänestä mokomaa uskoa? Roskaa, lörpötystä! Iivana pappi vei ukon poikki avaran pihan, joka oli täynnä vankkureita ja matkavaunuja, lomitse sahrojen, joiden terissä vielä näkyi kuivamatonta multaa, ja karhien, joiden hampaat törröttivät päin taivasta. -- Äiti hoi! -- huudahti hän astuen huoneeseen: -- tulehan kuulemaan kummia uutisia! Papinrouva astui esiin ylt'yleensä jauhoissa, hihat käärittyinä, kuivana, korkeavartaloisena, kasvoilla huolestuksen ilme. Hänen yllään oli yksinkertainen tumma puku, ilman hetalettakaan koristusta, päässä luostarimaisesti sitaistu valkoinen huivi, ja muutenkin hän kauttaaltaan totisine, ankarine, kerran kaunismuotoisine, mutta nyt kuivine, kylmine silmien ilmeineen muistutti ennenaikaansa vanhentunutta palvelijatarta. -- Mitä uutisia? -- kysyi hän lyhyen-kuivasti. Ja kuultuaan, virkkoi kylmästi: -- Aikoja sitten sitä saattoi odottaa. Mitä siinä on kummasteltavaa? Mitäs muuta semmoiselta väkkärältä saattoi odottaakkaan? Ulkonäöltäänkinhän tuo oli irstaloinen! Papin vaimo meni peilin ääreen oikaisten huivinsa ja katsahtaen omaan kuvaansa kuin vieraaseen. -- Häpeä nyt toki hiukan, Liina! -- kihisi Iivana pappi. -- Sillä tavalla ei saa naista parjata! Ja varsinkaan niin hyvää naista kuin on Paula! Tuiki tuttua! -- Sinunpa tuo on tuttujasi... Sitä kai sinäkin olet nuoleksinut! -- Sinulla ei ole omaatuntoa! Minun täytyy sinulle sanoa ettet _sinä_ kaikkine jumalisuuksinesi ole hänen pikkusormensakaan veroinen! Pappi asteli kuohuksissaan pitkin ruokasalin lattiaa. -- Kuinka sinä ilkeätkin, kuinka sinä uskallatkin häntä noin nimitellä? Minä sen sinulta kiellän kerralla ikipäiviksi! Se on kaikki roskaa mitä puhutaan, minä en usko sanaakaan! Keksittyjä juoruja! Tai vain väärinkäsitystä! Ja sinun pitää hävetä sillä tavoin puhumasta! -- Elä sinä siinä hypi! -- sanoi papin eukko kylmästi: -- eläkä käsiäsi heiluta! Turhaan sinä minua säikyttelet... minä en kuulu pelkureihin. Minä en osaa sinisilmiä pyörittää niinkuin se sinun... Paulasi! Enkä toki tahdokkaan. Kyllä minä, ukkokulta, jo aikoja sitten olen sinut läpi nähnyt! -- Missä asiassa? -- kummeksuen kääntyi häneen isä Iivana, epäluottamuksella vaimoonsa katsoen. Tämä tuijotti häneen häijyn-pilkallisesti. -- Eläkä sinäkään kehtaa verrata minua keneen tahansa! -- kuohahti hänkin vuorostaan äkkiä sanomaan: -- kuuletko, elä kehtaa?! Jollei olisi tuota Liisukkaa, niin luostariin minäkin tästä pakeneisin sinua pakoon... valkoisten muurien taa hautautuisin! -- Ja vadelmanpunaisten luostarikellojen alle! -- virkkoi Iivana pappi pilkallisesti, kääntäen selkänsä ja rummuttaen sormillaan ikkunanruutuihin. -- Mene vain, onnea matkaan... hauska kai minusta on! Minä itsekkin olisin jo aikoja sitten mennyt. Vai luuletko sinä että minusta on maireaa olla pappina. Mutta emmehän me kumpikaan tästä pääse, rakas ystävä! Etkä sinäkään pelkästä vihastuksesta minnekkään lähde: ja jos lähtisit, niin eihän sulle jäisi ketä kiusata ja morkata! Mustasukkaisuudesta, häijyydestä sinä vain olet niin pimeällä päällä! Minun elämäni ei olisi niin saastainen suo, jos sinulla olisi minua kohtaan edes pisara rakkautta. -- Vai rakkautta!! Papin vaimon kasvot vääristyivät kuni viiltävästä kivusta ja hän vyöräytti himmenneistä silmistään ikäänkuin sysimustan, synkän aallon miestänsä vastaan. Talonpoikaisukko, joka sillävälin oli kärsivällisesti huokaillut kynnyksen edessä sen näköisenä kuin muka olisi laskenut rakoja laessa, oli kuitenkin siksi uteliaasti takertunut kuuntelemaan perhe kohtausta, että oli kokonaan unehuttanut kanan, niin että se havahtuen pitkällisestä horroksistaan, yht'äkkiä rupesi rapistelemaan siipiään ja lentää pomahti kaakattaen papineukon jalkoihin, haikeasti kurotellen kaulaansa. Ukko, haluten saada kanan kiinni, pudotti vehnälimppunsakin, joka jymähtäen läksi kierimään pitkin lattiaa kunnes puoliympyrän kierrettyään pysähtyi kanan viereen. Papilta pääsi nauru ja hän läksi äkkiä pois, mutisten mennessään: -- Ka siinä papin roskat! Ne lentävät ja kierivät! -- Kestitseisit meitä, äiti, mieluummin teellä tämän Vasili Petrovitshin kanssa. Se naittaa poikansa, siksi on tuonut lahjoja. Papinrouva avasi limppukäärön, pisti liinan pesukomeroon, vaan vei kanan keittiöön. Palattuaan takaisin, alkoi hän kaataa teetä laseihin ja siirtäen lasia vieraan eteen, sanoi: -- Mitäs varten sinä, Vasili Petrovitsh, kanan toit tullessasi? -- Kuinkas muuten: -- jupisi ukko ymmärtämättä: -- eikös sitä tarvita? -- Ei olisi haitannut, jos olisit tuonut hanhenkin. -- Hanhenko! Katsos pe... jumala siunatkoon! Hanhen? Mikäs aihe minulla... Vai sillä tavalla! Herranen aika, rouvakulta! Emmehän me toki... Ja hän ravisteli hämillään ja häpeissään paksusti voideltua päätään. -- Jätetään siis hanhi vastaiseksi! -- Niin, hanhi on hyvä lintu! -- sanoi samaan äänilajiin pappi Iivana: -- se on erittäin rasvainen paisti. Kerrassaan mainio elukka! Siinä on jotakin sellaista... Hän näpsäytti sormiaan. -- Vankkaa, ymmärrätkös... sellaista perusteellista! Niin juuri, kuinka sitä sanoisin... käsitätkös... hanhimaista! Hajukin siinä on erilainen kuin muissa linnuissa... se pistää nokkaan! Syntyi hiljaisuus. Lehmän ammuntaa kuului jostakin ja myös, kuinka hevonen jossakin heleästi purra rouskutti ruokiaan polkea tömistäen kengitetyillä kavioillaan. Joku odottamaton tapaus tuntui saavan aikaan hälytyksen kanakopissa. Ikkunain sivu lentää suhisti valkoinen kyyhkysparvi laskeutuen vihreäryönäiseen likalätäkköön, jossa parhaillaan kylpevät siat siitä vähän häiriytyivät. Kaikilta suunnilta sorisi ikkunaan maalaispäivän ääniä sulaen sopusointuisesti yhteen maalais-ihmisen ajatuksien kanssa, jotka kuni säleaita piirittivät sielun pimeää ja pohjatonta syvyyttä. -- Kuulkaahan isäntä, -- sanoi papin eukko, -- meillä on yksi lammas viimeaikoina vähän sairastellut. -- Ka semmoistahan sitä tapahtuu. Ihmisellekkin, saati sitten lampaalle... Se on kai, tienmä, emälammas? -- Ei, se on vuonimaton lammas... sellainen sievä... vaan nyt on sairastunut! Laihtunut niin kerrassaan ettei ole kuin luut jäljellä. Ettekö te vaihtaisi sitä meiltä? Teillehän se olisi samantekevää, kun teidän kuitenkin tarvitsee häiksi teurastaa... Romulammasta ei niin olisi sääli! Ukko Vasili Petrovitsh hymyili avuttomasti, loi katseensa ties-miksi lakeen ja hujautti käsiään. -- Vaihdetaan vain! -- No, -- sanoi isä Iivana: -- eukko näkyy olevan valmis sinulta kaikki viemään... Jätä nyt edes siitoseläimeksi! Hän kääntyi Vasili Petrovitshin puoleen. -- Kuulehan, Vasili. Pilaa kai sinä tuonoin laskit että -- kenenkä kanssa sanoitkaan sen papin rouvan karanneen? -- Juttuavat että virrenlukijan kanssa. Se kuuluu olevan sellainen roteva pojannulkki, tietää Kirjúha, tukka musta... kuin korpilla! -- Onko sillä viikset? -- kysyi Iivana pappi huutavalla äänellä. -- Ka Kirjúha kertoo, että sillä on semmoiset viikset että niistä saattaisi vääntää vaikka ruoskanvarren. Ja kova kurkkuääni päällepäätteeksi! Pahanpäiväisesti oli hevoset säikäyttänyt siltä Kirjúhalta... "hei! neljä hevosta heti paikalla valjaisiin!" niin oli komentanut, -- "arkkipiispan käskystä!" -- Virrenlukija? No se ei ole kukaan muu kuin Rudometov! Esipapin sukulainen... Kyllä tunnen, kyllä tunnen! Hän siveli hämmästyneenä partaansa. -- Mutta mitäs peliä se oikeastaan on... häh? Niin jumalattomasti pistää vihaksi! Anteeksiantamaton häpeä! Täytyy tästä ajaa veli Matvein luokse... ihan välttämättömästi täytyy ajaa. -- Minähän hänet tunsin pienestä tytön tylleröstä asti... koulutytöstä. Lyhyissä hameissa! Kirjat kainalossa... ja itse niin hilpeä... Aina vain leikkiä laski ja nauroi! Voi kuinka suloinen ja oivallinen... ja ystävällinen tyttö se oli! Aivan kuin aurinko! Kun se vain katsahti ja hymyili, niin kaikki ympärillä hymyili... ja vaikka äsken olisit itkenyt -- niin heti kyynelet katosivat. Häntä katsellessa minä aina muistelin satua siitä immestä, joka kulkee omaa polkuaan, huolettomana... ja jonka jäljessä kukkaset puhkeilevat... Niin se oli ennen että missä vain Paulinkka neito liikkui -- siellä oli aina melua, humua ja iloa... Ah, Paulinkka! Kullanmuruksi me häntä kutsuimme! Pappi nauroi pehmeästi ja hänen kasvoillaan väreilivät kirpeän mielenliikutuksen ilmeet. Siristävin silmin katsoen Vasili Petrovitshia, joka myötätuntoisesti puisteli päätään, ja kouristaen partaansa nyrkin sisään -- jonka vuoksi hänen kasvonsa näyttivät tavattoman pehmeillä ja hyviltä -- valmistui hän kuvauksiaan yhä jatkamaan, mutta katsahdettuaan vaimoonsa luopui äkkiä muisteloistaan peräti säikähtyneen näköisenä. Silmineulan terävin silmin oli tämä imeytynyt miehensä kasvojen ilmeitä tutkimaan ja hamuili kädellään pitkin pöytää aivankuin unissakulkija kohtauksessaan. -- Mikä sinua vaivaa! -- yritti mies huudahtamaan, mutta ei ennättänyt. Laskematta silmiään miehestään oli näet papin vaimo kohottanut teekuppinsa ylös ja paiskasi sen nyt voimakkaasti lattiaan. Sirpaleet lensivät joka suunnalle helisten ja kopisten, ja teet räiskyivät huonekaluille ja ikkunaruutuihin. Heti tämän perästä nousi eukko ylös ja riensi kiireesti ulos huoneesta makuukammioon. Vasili Petrovitsh istui kuin kangistustaudin tapaama vaipuneena tuolille, ja, silmät revällään, suu ammollaan tuijotti yhä samaan kohti, jossa papin eukko oli istunut, aivankuin olisi siinä tuonoin nähnyt kummituksen. Murheellisesti naurahtaen vieraansa hullunkurista ihmettelyä nähdessään, huoahti Iivana pappi raskaasti, puhjeten sanomaan: -- Sellaista se elämä on! Ukko Vasili alkoi joutuisasti hyvästellä koettaen astella mahdottoman isojen saappaittensa kärjillä ja puhuen pauhaavalla kuiskutuksella: -- Sen lampaan suhteen rauhoita rouvaa, isä! Kyllä minä vaihdan! Vaan onpa sillä ihmisellä äkäinen sisu... ukkosenluontoinen! Hän katosi, polkea narskutellen kupinsirpaleita mennessään. Kylänraitilla rämisi aisakello vimmatusti, aivankuin joku olisi ajanut minkä kavioista lähtee. Räminä vaikeni portin kohdalla. -- Eihän vain meille tullut? -- virkkoi isä Iivana kurkistaen ikkunasta: -- no meilleppä hyvinkin. Ja kyytihevosilla! Kukahan se on? Ja samalla tunsi tulijan: -- Isä Matvei! Matvei pappi syöksyi sisään ja vajosi samassa isä Iivanan rintaa vasten. Nojautuen hänen vahvaan käsivarteensa kulki hän sisään viileään saliin, jossa uutimet puoleksi olivat alaslasketut ja jossa kärpäset hermostuttavasti suristen pommittivat ikkunaruutuja. Siellä laskeutui hän sohvaan surkean epätoivon masentamana. Hän oli vähänläntä, raihnas, pienikasvoinen mies, vaaleita haituvia poskilla, nokka kuin linnulla, nyt itkusta sinehtynyt. Silkkinen harmaa pappisviitta soveltui hänen yllensä kömpelösti ja viitan rintamus oli kyynelistä peittynyt mustilla juovilla ja tahroilla. Hän uikutteli ja soperteli avuttomasti: -- Minä lähdin sinun luoksesi! Sillä kenenpäs muun luokse menisin? Kai sinä jo olet kuullut minun onnettomuudestani? Niin sukkelasti se ruma huhu lentää! Iivana, hyvä toveri! Millä minä sellaisen kohtalon olen ansainnut?! -- Rauhoitu! -- neuvoi isä Iivana pontevan-ankarasti. -- Ei minulla ole rauhoitusta! Ei! Olen mennyttä miestä... häväisty... kaikkien silmien edessä... -- Mitä varten sinä silkkiin itsesi olet pukenut? -- kysyi isä Iivana häneen tutkivasti katsoen. -- Silkkiinkö? Pappi Matvei silmähti ympärilleen kummastuneena. -- Ilman vaan, erehdyksestä. Samapa se sille... vaikka niinisäkkiin... sama mulle! Herra Jumala! Miksi minua vainoot ja kuritat? Kuulehan Iivana hyvä... velikulta! Lähde kanssani! -- Mihin nyt? -- Lähdetään! Auta pulasta! Kaupunkiin! _Häntä_ kiinniottamaan... Hänet täytyy saada käsiinsä! Ennenkuin ihmiset saavat tietää, ennenkuin huhu saapuu korkeimman papiston korviin! Mikä häpeä ja häväistys on maineeseeni iskenyt... Koko pappisurani pilannut... Ja miksi? millä olen sen ansainnut? Enkö ole rakastanut, enkö ole hemputellut!? Kaikki mukavuudet hankkinut mitä sielu vain halajaa... Paras pitäjä koko hiippakunnassa... ihan tuottamaan asti... Rikkain pitäjä. Sametissa sai vaimoni kulkea! Ja hatunhöytäleitä mielinmäärin... Niin juuri! Milloin vain kaupunkiin menin, niin heti hatun ostin: tiedäthän tuon itse... kahdentoista hopearuplan maksavia! -- Ka tiedänhän minä! -- Hameenkin sille hankin... aivan näinä päivinä... punasilkkisen... viimeisintä kuosia! -- Senkin olen nähnyt! -- sanoi karkealla äänellään miettiväisesti Iivana pappi: -- heleänkirjava se oli! -- Mutta hän ei siitä huolinut! Emäntä! Kaikki oli hänen vallassaan! Kaikki sai mitä pyysi! Kullatussa luokissa sai käydä ajelemassa... Itse ruustinna hänen elämäänsä kadehti... Kuningatar, kuin kuningatar hän elää sai. Fortepianonkin hälle ostin... Herrajes! Miksi minulle siis kaikki tämä surkeus! Pappi parka läiskytteli kämmeniään. -- Sano sinä, miksi? -- Hemmottelit pilalle... siinä syy! -- sanoi isä Iivana ankarasti. -- Annoit akkavallan talossa. Ymmärrätkös... silkkihameisiinkin pynttäsit! Et tiennyt, kuinka eukkoja täytyy pidellä... Hän ojensi kätensä puristaen sen nyrkiksi, mutta luotuaan syrjäsilmäyksen ovea kohti, jonne tuonoin papin eukko oli kadonnut, piilotti nyrkkinsä taskuun ja päästi kauhean rykäyksen kurkustaan. Kuulematta häntä antoi Matvei pappi pörröisen päänsä vajota käsiensä varaan, rupesi itseänsä huojuttamaan ja sopersi: -- Minä kuolen... minä kuolen! Minä en kestä tätä! Se on häpeä! Koko hiippakunnassa! Minä rakastan häntä! Kuinka hän saattoikin! Kuinka hän uskalsi? Minä otan eron hänestä! Hän hypähti pystyyn sohvalta ja huudahti traagillisesti heristellen ilmassa pieniä nyrkkejään epätoivon huumauksessa: -- Minä tapan hänet!! Mutta samassa jo, rysähtäen takaisin sohvalle, riutui heikentyneen ihmisen asentoon voimatta tarkoittaa edes kärpäsiä, joita ryömi pitkin hänen märkiä kasvojaan. Hänen rinnassaan vain värisi vielä joku viimeinen pulputus ja hysteerisesti imi hän ilmaa sisäänsä nytkyttävin henkäyksin. Käyttäen hyväkseen valitusten välihetkeä, otti Iivana pappi häntä kiinni kainaloista ja nosti sohvasta suopeasti puhellen: -- Jokos nyt olet itkaissut? No, kyllä jo riittää ruikutus! Niistähän nyt nenäsi puhtaaksi! Ja heitä raivostelemiset pois... et sinä kuitenkaan kelpaa ryöväriksi. Kaikki tässä muka maurilaiseksi Otelloksi! Tapan -- pah! Hei helkutti -- lähetäänpäs teetä juomaan! Se on sentään toista. Huuhtele kuumaa vertasi vesikullalla. Ja porujolli pois! Ei terveen talonpojan kannata pyhää öljyä tyhjään tiputtaa! Hän saattoi hänet ruokasaliin, istutti pöytään, hypisteli kämmenellään jäähtynyttä samovaaria, katsahti neuvottomasti makuuhuoneen oveen ja huokasi. -- Kone on vähän kylmennyt, näkyy. Mutta ei se mitään, haaleata saat juoda... sinulle kuuma onkin vahingollista ja siitä vain kiukku kiihtyy. Kyllähän minä tietysti kiehukettakin saisin, jos muorille sanoisin... Mutta, hyvä ystävä, satun tässä muistamaan sananparren: elä häiritse leijonaa hänen luolassaan. Hän kaasi teetä laseihin. -- Juokaamme pikkuruinen pisara asian annahan hyväksi, huuhtokaamme mahamme makealla nesteellä seurassa suloisessa -- ja sitten mars matkaan... Sillä kyllä mä tästä lähden sinun kanssasi... Matvei pappi pyyhki kyyneleensä ja huiskutti nenäliinaa vasten turvonneita kasvojaan niitä viillyttääkseen. -- Ole niin hyvä, veli Iivana! Jumalan tähden! Sinulla on häneen vaikutusvaltaa. Sinun puolestasi hän Jumalaa rukoilee. Sinuun minä kaiken luottamukseni panen! -- Luota sinä Jumalaan eläkä ihmisiin! No, minä lähden kuin lähdenkin. Eläkä mangu enää! Hän kurkottautui ulos ikkunasta ja huusi ukkosenjyrisevällä äänellä: -- Para-mon hoi! -- Mi-täh? vastasi renki kaukaa. -- Käske Abdulia jouduttamaan troikkaa valjaisiin. Rusko aisojen väliin. Kulkuset mukaan... kaupunkimatkalle! -- Mitkäs suitset pannaan? -- Ne vaaleanpunaiset! Pappi lysähti raskaasti tuolille. -- No, kerro nyt asiasi! Riittää jo päänriiputus! Missä teillä tuli sotku vaimosi kanssa? Kuka on oikeassa? Kuka on syypää? Sanon jo edeltäpäin: olen ankara tuomari! Ja Paulinkan syyksi en usko, sillä sinut minä tunnen! Kyllä sinä osaat juonitella ja tyhjästä melun nostaa! Matvei pappi työnsi äänettömänä kätensä poveen, nykäsi sieltä rutistuneen kirjeen ja pudistaen hartioitaan ojensi sen veli Iivanalle. -- Lue! Tämä hypähtelevä käsiala oli hyvin tuttu isä Ivanalle. Hän luki ja yhä tummempi puna nousi hänen kasvoilleen. "Matvei!" -- niin kirjoitti siinä Paulinkka miehelleen: -- "Kohtele edes kerrankin minua ystävällisesti, ymmärrä minua oikein! Minun maljani on reunojaan myöten täysi, -- se vuotaa ja räiskyy jo yli laitojen! En jaksa enempää sietää tätä elämää! Tätäkin kirjoittaessa minä itken... Tämä hiljaisuus minua kalvaa! En näe päivää, en aurinkoa... aina vain mustan pimeyden! Kas sinä tiesit, mitä elämässäsi tahdoit, sinun edessäsi kiemurteli monta tietä ja sinä valitsit sielusi mukaan ja kuljet tietäsi kevein sydämmin, sinun näköpiirisi ovat laveat ja riemulliset! Mutta minä... minä olen onneton... Minä tiesin vain että maailma on kaunis ja kun hetkeni tulee, -- minut viedään sinne! Ja kun sinä tulit, niin minä kirkkaan auringon häikäisemänä sallin omaiseni luovuttaa sinulle käteni, vavisten ja odottaen... Vaan kun sitten silmäni avasin, näinkin olevani hautaholvissa! Sinun tiesi on minulle -- maanalainen kuoppa, sinun ilosi minulle -- epätoivo! Ymmärrä tämä! Ole ylpeä ja väkevä, ja anna anteeksi minulle, voimattomalle! Minä en jaksa! Minä olen aivankuin asetettu mustiin kehyksiin ja harsokankaalla yliripustettu, minä, pienoinen, kaikille outo, kaikkien vihaama... ja minulla on kylmä, minua vilustaa, minusta tuntuu kuin viheriä home kasvaisi ympärilleni -- ikäänkuin suon syvyyteen hukkuneella ihmisellä. Me emme voi enää yhdessä elää! Minä matkustan kaupunkiin... Anna minulle vapaus, pyydän sinua, -- anna minulle oma itseni! Anna minun edes sillä tavalla säilyttää sinuun kunnioitukseni! Jää hyvästi! Sinun onneton, onnistumaton _Paula_." Isä Iivana käänsi kirjeen ääneti kokoon ja asetti sen pöydälle. -- Tästä kirjeestä, -- virkkoi hän, -- ei vielä mitään hirveätä käy selville. Se on kaunis kirje, sielusta lähtenyt! Isä Matvei pihisi, pöyhisteli, ponnahti tuolilta. -- Mutta koeta nyt ymmärtää minua! Hänhän karkasi rakastajan kanssa! -- No niin, sanoi Iivana pappi epäilevästi: -- tällaisen kirjeen jälkeen en enää sitä ollenkaan usko. Huimapää, romantikko! Sepä tietty, kukapa voi sietää moisia aatteita... Mutta että tässä olisi jotakin rumaa... sitä en usko Vai oletko ennen mitään huomannut? Et suinkaan? -- En tosin! Mutta hän on viekas... viekas. Hän kykenee kaikkeen... vaikka mihin ilkeyteen. Häntä ei voi uskoa! Jo kauvan olen ollut hänen kanssaan epäsovussa... mutta olen salannut! Milloin hän itkee päivätpitkään, sulkeutuu huoneeseensa, istuu eikä tule ulos. Milloin kulkee häijynä pitkin huoneita, tarttuu jokaiseen sanaani, haavoittaa. Milloin mikin seikka ei ole hänen mieleensä. Sekaantuu seurakunnan asioihin, tuomitsee minun toimiani aivankuin se olisi naistenasia. Tässä tuonoin syntyi meillä kahakka muutaman talonpojan takia, joka tahtoi passia... Jo aikoja sitten oli hän tuuminnut lähteä pois talosta, jo aikoja! Ja kun minä sitten sain tämän kirjeen, -- niin ihan menin sekaisin alussa... en silmiäni uskonut! Oli ilta, taisi yökin olla, ymmärrätkö... Olin juuri tullut kotiin pitäjältä... Niin siinä oli kirje vastassa... Minä syöksyin tiedustelemaan palvelijattarelta, rengeiltä. Ei kukaan tiedä mitään! Riensin kirkonisännän luo. Ei hänkään mitään! Mutta samalla kulkee tiakka kujalla ja naurahtelee: mihinkäs, sanoo, se teidän eukko sen lukkarin kanssa lennätti?... Sinähän tunnet, veliseni, sen Rudometovin, piispan isän sukulaisen! Varas ja ryöväri! Kiiruhdin kyytitaloon. Niin... niin se kävi... Isä Matvein punanen naama rypistyi jälleen kuin pesusieni. -- Vai niin, vai niin, -- jyrisi Ivana pappi. -- Siispä teillä jo aikaisemmin on ollut sorasointuja... sitä en tietänytkään. -- Sorasointuja? Herrajumala! Häpeäjuttuja toki ollut on! Vaan mitäs se... Niitähän on kaikilla, ilman niitä ei päästä. Ei kaikille elämä ole makea. Ei sitä juosten vain mennä. -- Niinhän tuo on! -- myönsi Iivana pappi. Pihalla helisivät kulkuset ja lämpätti aisakello. -- No, -- sanoi Iivana pappi, -- asia on sotkuinen, kaupungissa sitten kaikki selvitämme. Mutta se vain on vilpitön neuvoni: elä ajattele siihen asti yhtään mitään, ja pääasia on ettet kaivele nenääsi... Sellaiset akat kuin sinun, veliseni, eivät siitä pidä. Eikähän kukaan räkää rakasta... Varustauppas nyt! Ehkä jotenkuten saamme asian korjatuksi. -- Mutta tuota, -- virkkoi Matvei pappi alentaen jostakin syystä äänensä: -- olisihan minun pitänyt tavata sinun vaimoasi... vaikka minua hävettääkin. Iivana pappi raappi niskaansa. -- Kyllä minä heti hälle sanon. Hän on tänään näet... hieman sairas. Ei saisi häiritä leijonaa pesässään... Vaan samapa tuo, eipä tässä ilman sitä kuitenkaan taida päästä. Hän huokasi ja meni makuuhuoneeseen. Varovaisesti raottaen ovea hän aluksi pisti sinne päänsä, sitten pujottautui kokonaan, koettaen saada aikaan niin vähän kuin mahdollista melua. Makuuhuone, hämärä kammio, jonka ainoa ikkuna oli puoleksi verhottu vanhalla karttuunipeitteellä, oli jaettu mustalla verholla kahteen puoliskoon. Toisessa sijaitsi leveä aviosänky, jolla tavallisesti nukkui isä Iivana. Paitsi tätä vuodetta korkealle pöyhötettyine patjoineen ja purppuranpunaisine peittoineen, yhtä tuolia, lattiamattoa ja tusinallista erivärisiä pappisviittoja, joita oli ripusteltu pitkin seiniä -- ei täällä mitään muuta ollutkaan: tämä epäkodikas ja autio soppi muistutti näöltään ullakkoa, jossa säilytettiin myötäjäisiä -- tuota juhlallisesti koristettua vuodetta. Toisessa puoliskossa, jota himmeästi valaisi pyhimyslampun punerva valo, oli Äidin sija. Se muistutti näöltään luostarikoppia. Yksinkertainen kokoonliitettävä sänky, ilman aluspatjaa, peitetty valkoisella kesäpeitolla; pieni pöytä, jolla "jumalisten" kirjain keskessä ajelehti aikakauskirja "Niivan" kappaleita sekä joku loppua vailla oleva ranskalainen romaani, vain puoliväliin aukileikattu; seinillä miesten ja naisten valokuvia, joista ei Iivana pappi koskaan mitään ollut tiennyt; öljypainoksia sveitsiläisistä paimenmaja-maisemista, -- kaikki tämä, pieneen lapsensänkyyn saakka, jossa pehnaten virui punasenruseva, kesakkokasvoinen viisivuotias tyttönen, -- kaikki huokui luostarikopperon kodikkaisuutta, jonka asujatar ei vielä kokonaan ollut reväissyt itseään irti maallisista. Papin rouva seisoi pyhäinkuvien edessä, joihin pieni lamppu loi himmeän heijastuksen, ja rukoili. Hänen olentonsa häämötti siinä mustan-ankarana varjokuvana. -- Liina! -- kuiskasi isä Iivana. Puoliso kääntyi mieheensä päin. Hänen silmänsä olivat punaiset itkusta ja kasvojen tavallisen tylyyden takaa ilmeni jotakin pehmoista. Ja hänen kasvonsa näyttivät Iivana papista niin surkeilta, vanhenneilta, sairailta ja kuihtuneilta, että hänellä kalvoi rintaa aivankuin ensikertaa olisi nähnyt vaimonsa. Miehen kävi sääli vaimoansa! Hän astui vaistomaisesti askelen häntä kohti ja ojensi hänelle kätensä. -- Liina! Miksi sinä vielä... olet minulle vihainen? Vaimon kasvot muuttuivat vielä lempeämmiksi. Hän myös vaistomaisesti liikahtaen tarttui miestään kädestä. -- En tiedä. En minä ole vihainen... Minussa on jotakin outoa. Suo nyt anteeksi... Sen enempi ei heillä siitä sanoja ollut. -- Kuules Liina: siellä on Matvei pappi. -- No mitäs sitten! -- Etkö sinä tule esiin? Vaimo pudisti hiljaa päätänsä. -- En voi! Elä huoli pakottaa... He vaikenivat hetkisen. -- Onko Liisukka terve? -- kysyi pappi jotakin kysyäkseen. Ja kolistelematta suuteli hän peittoa tyttösen rinnan kohdalta ja sanoi, kohoten pystyyn ja luoden katseen öljytauluihin: -- Liina! Minä matkustan... kaupunkiin. Papin puolison kasvot muuttuivat vähitellen entiseen tylyyteensä. -- Mitäpäs se minuun kuuluu... -- No hyvästi siis! Kylmästi vastasi toinen: -- Hyvästi! Mies hiipi hiljaa pois tuntien itsensä jollain tavoin rikokselliseksi, vaikka ei tunnustanut itsessään mitään syytä. -- Hän on sairas, hyvä veli... käski pyytää anteeksi! -- selitti pappi virkaveljelleen. Hevoset seisoivat porrasten edessä rauhattomina, Abdul piteli valmiina suitsia ja Paramon seisoi portilla valmistautuen sitä aukiremauttamaan. Herrat papit olivat jo ehtineet istuutua matka vaunuihin, kun yhtäkkiä palvelijatar kutsui isä Iivanaa takaisin sisään. Ruokahuoneessa oli häntä odottamassa itse rouva. -- Tässä on sata ruplaa ja säästökirja. Vie siellä kassaan. -- Mistä kummasta sinä näin paljon olet kokoonhaalinut? -- ihmetteli Iivana pappi: -- yhyy, kyllä huomaan mitä merkitsevät kanat ja lampaat... -- Mitäs sitten... Itseäkö varten, luulet?... Liisukan nimiin sinä säästökirjan panet. Me vietämme kituvaa elämää, olkoot edes lapset sitä viettämättä! Ja hän liukui jälleen kuin musta varjo makuuhuoneeseensa. III. Hevoset pyrähtivät kuin linnut paikaltaan, ryntäsivät hurjasti ulos portista ja riensivät sakeassa pölypilvessä pois viertotielle. Abdul sylkäsi ohjaksiin käsissään ja pidätellen kolmivaljakkoa karahti punaiseksi ponnistuksesta. Tummanruskea aisahepo harppaili voimakkaasti, kaviot haarallaan. Kellot kalkahtelivat, mutta eivät päässeet oikein helisemään luokin alla vauhdin kovuudesta. Sivuille valjastetut hevoset juoksivat kuin kissanpojat. Kailava sivuhepo väänsi päänsä kokonaan kallelleen, mutta riuhtoi yhä eteenpäin, juoksun kiihoittamana. Matkavaunt hypähtelivät jokaisesta pikkukivestä ja kuopasta. Iivana papin parta häälyi olkapäiden takana... -- Pitele hattuasi -- huusi hän: -- ja ummista silmäsi... muuten tulet sokeaksi! Tuuli vinkui heidän korvissaan. Sora hevosten kavioin alla sinkoili pehmeinä paakkuina, jotka hajosivat lennossa, mutta iskivät vielä kovasti vasten kasvoja ja vaatteita. Pappien naamat muuttuivat mustiksi, hatut ja viitat peittyivät paksuun pölyyn: pensaat, kukat, tiepylväät lensivät vastaan sulautuen kirjavaksi sarjaksi vaunujen rattaiden vaiheella. Kumpujen takaa tuskin ehtivät kohota näkyviin nuoret metsiköt, kun ne jo samassa, kasvaen silmissä, riensivät vastaan, tempasivat silmänräpäykseksi vaunut viheriään siimekseensä, ja taas pakenivat pois... -- Huimaako päätä? -- huusi Iivana pappi hillityllä hilpeydellä: -- näin sitä meidän masinalla mennään! Ei edes aisakellot pääse soimaan. Luuletko näitä hevosiksi? Tuulispäitä ne ovat! Teinpäs hyvät kaupat... ha ha! Yhdestä neljäkymmentä, toisesta puolentoista sataa. Kailavasta vain kaksisataa annoin! No voi... se vasta hevonen! Kuulehan veli: on minulla lempihepo -- jolla vaikka kilpa-ajoon uskallan! Minulla on oikein... hevoskoulu. -- I-ihmeellistä! -- yritti Matvei pappi sanomaan, mutta samassa iso multapaakku iski häntä suoraan vasten huulia, ja hän rupesi hieroskelemaan ja syljeksimään. -- Ei se mitään! -- nauraa hohotti Iivana pappi: -- terveellistä sulle on maistella meidän puolen maata... pyhää, papillista maata! Hän kohensihe vaunuissaan. -- Katsos, tästä alkavat minun niittymaani! Eikös ole hyviä? Kohta näet minun heinärukoni. Vaan en minä tätä maata ole tyhjällä hankkinutkaan! Se on parhainta koko seutuvilla. Kolme vuotta sitä valloittelin! Hiisties kuinka paljon votkaa sain juottaa ukkeleille! Hän huusi: Abdul! Lisää vauhtia!... Hevosten huimasta menosta pölähti hirmuinen tomupilvi ilmaan, mutta pakeni heti kiertyen tupruksi vaunujen taakse. Multapaakut lentelivät kuin pyrstötähdet jättäen peräänsä pölyisiä jälkiä. Leveällä niitty-ulapalla, joka aukeni metsänrinnan takaa, kohosi siellä täällä äärettömän suuria heinäsuovia. Tuulen vingunnan läpi huusi isä Iivana, ettei sellaisia suovia pysty rakentamaan ainoakaan muu pappi koko ympäristössä, ei edes lääninrovastilla ole semmoisia, sentähden että näillä niityillä katovuosinakin ruohot kasvaa, kuivana kesänä suikertaen maan sisästä kuin sianharjakset. Hän iloitsi niityistään tehden jäsenillään vilkkaita liikkeitä ja näytellen Matveille, missä niiden rajat kulkivat. Ne rajat näyttivät olevan siksi kaukana, että hänen täytyi nousta puoli-seisalleen vaunuissaan, mustana pölystä ja piittaamatta multapaakuista, joita häntä vastaan lenteli ihan särjyksiin. Käsi ojona osotteli hän avaruuteen huutaen: -- Tu-tuolla on raja... metsän reunassa! Mehiläistarha sinne sopisi hommata! Se on mehiläisten mielipaikka -- nurmi näet on ihan hunajan sekaista. Yhtäkkiä hän melkein nousi seisomaan vaunuissa ja alkoi karjua raivokkaasti: -- Ro-roi- voi sen roistot ja roikaleet! -- Mitä on tapahtunut?! -- säpsähti Matvei pappi nostaen naamaansa, joka muistutti näöltään maanmunaa. -- Ryövärit!! Mitä ne minulle ovat tehneet! Se on varmaan taas se kirkonkylän vanhin, konna! Katsohan Matvei, katsohan! Siinä se on pappiparan elämä... Iivana pappi töykkäsi renki Abdulia kovaksi puristetulla nyrkillä selkään. -- Anna huhkia! Mitäs siinä suutasi ammotat! Kuuletko, anna hevosten mennä niin paljon kuin kavioista lähtee! Matkavaunut hyppivät epätasaisella maalla. Matvei pappi varjosti kädellään silmiään ja koetti katsoa, mikä se niin kiihoitti veli Iivanan mieltä. Mutta ei hän mitään erikoista keksinyt paitsi muutamia rauhallisesti laitumellaan lönkytteleviä kauniita, kookkaita härkiä. Muutamat niistä näykkivät ruohoa ja pureskellen sitä filosoofisella tyyneydellä, tarkastelivat heitä kohti rientävää troikkaa, toiset seisoivat suovien ääressä keveästi repostellen niitä kyljestä ja ajankuluksi puskeksien niitä jäykillä terävillä sarvillaan. Iivana pappi kiskoi renkiä hartioista ja kähisi: -- Ryö-vä-rit!! Suovan takaa hypähti esiin pari paimenpoikaa alkaen vimmatusti pieksää härkiä pitkillä ruoskillaan. -- Seis! seis! -- jyrisi Iivana pappi syösten lennossa alas vaunuista. Läpisäikähtyneet paimenet alkoivat ajaa täyttä laukkaa peljästyneitä härkiä, ollen itse ääneti, mutta vimmatusti huimien piiskoillaan. -- Keiden ne nuo ovat? Se-seis! Vaan kyllä minä ne tunnenkin! -- huusi pappi juoksujalassa karaten pitkin vainiota karkulaisten perään, -- se-seis!! Kylänvanhimman härkiä... Voi sen rosvot! Kyllä minä teille näytän, mitä tietää näykkiminen pappilan niittyjä! Kyllä minä teille... Se-seis paikallaan!! Hänen romoluinen vartalonsa pyöri pitkin niittyä kuin tuuliaispää. Viitta oli lemahtanut auki ja häälyi ilmassa aivankuin viuhka, ja pitkät sääret avarissa roimahousuissaan harppoivat sylenpituisia askelia. Hän koetti tavottaa poikalurjuksia, mutta vikkelät veitikat pakenivat eritahoille. Pappi syöksähti jälleen härkien perään. Yhdeltä hänen onnistuikin salvata tie ja hän sai kiinni sitä sarvista. Härkä nuljautti päätään. Iivana pappi horjahti, mutta pysyi kuitenkin seisallaan. Hänen kätensä luisuivat pitkin pakenevan sonnin kaulaa ja selkää ja tarttuivat lopuksi lujasti häntään. -- Ähäts, konnat! -- karjui Iivana pappi niin että koko niitty raikui: -- saanpas minä teitä vastaan todistuskappaleen! Härkä ryntäili ja riuhtoi kauhuissaan. Mutta Iivana pappi piteli sitä lujasti molemmin ojennetuin käsin kiinni hännästä, ja liukui härän perässä kuin liukkaalla jäällä. Härkä rimpuili, tuontuostakin päästäen pahan mölinän. Iivana pappi vastaili mölähdyksiin haukkumisilla ja uhkauksilla. Veli Matvei oli vaunuissaan katketa nauruun. Ajaja Abdulkin hymyili korviansa myöten. Iivana pappi kyntää hypitteli pitkin vainiota ja, kääntäen päin Abdulia julmistuneen naamansa, huusi tälle: -- Mitä sinä pakana naurat? Tule auttamaan! -- Eipä voi heittää hevosia! -- Anna ohjakset... Matveille! Härkä lisäsi vauhtiaan. Iivana pappi samoin. Hänen pappisviittansa oli pömähtänyt auki kuin kananpursto, hattu oli päästä lentänyt, hiukset olivat kuin Absalomilla haihtuneet tuuleen. Milloin hän koetti lyykistyä löytääkseen tukikohdan, milloin oikasi itsensä suoraksi ja juoksi jättiläisaskelin eteenpäin, käheästi karjuen härälle: -- Seis, konna! Seis, roisto! Huomattuaan avuksi rientävän Abdulin, teki härkä äkkikäänteen syrjään. Iivana papilta pääsi häntä irti ja hän hujautti käsiään ikäänkuin pyytäen apua taivaista. Silmänräpäys... ja mies makasi maassa, samalla kun härkä täyttä laukkaa pelastihen pitkin vainiota. Iivana pappi nousi maasta pölyisenä ja kolkkona. -- Kenenkä pojanpahuksia ne olivat? -- kysyi hän rengiltä puhdistaen partaansa mullasta. Tämä muljautti päätään. -- A ei tierä... -- Entä härät? -- En mie tierä. Iivana pappi asettui häntä vastaan silmät pyöreinä. -- Kukas sinä itse olet? Sitä kai myös et tiedä! Voi sinä turkkilaisen turpa! Yhtä köyttä konnien kanssa... sen rosvojoukon kanssa? Vaan varrohan, kyllä minä teidän kaikkien perille vielä pääsen... Hän palasi vaunujen luo jo vähitellen jäähtyneenä, ja puheli rengille, heittäen häneen teeskentelevän-vihaisia silmäyksiä: -- Kunhan tästä kaupunkiin päästään, niin vien sinut piispan luo... kastatan sinut siellä oikeaan uskoon! Sukoilija! -- Ka en mie tierä... En mie ole täkäläisiä... Kotikylässäni kaikk' tunnen. A tääll' en tunne! -- puheli toinen. -- Suu kiinni! Istu pukillasi! Ja aja käyten. Iivana pappi rymähti raskaasti vaunuihin, katsoi syrjäsilmällä vihaisesti veli Matveita, mutta sitten ei enää kestänyt pidätystään, vaan remahti itsekkin nauramaan. -- Siinä se on papin elämä! Naurakaa, naurakaa! Mutta kun asiaa oikein tutkii, niin ei ole surkeampaa pukua kuin pappisviitta ja leveälierinen hattu. Vaikka saisi piispansauvan kultanuppineen, niin yksi sama kunnia... Mutta herranenaika, mikä oikeus heillä on päästää toisen laitumille elukoitaan... joskohta papin niityille papin rukoja repimään! Äh, tietäispä kenen härät ovat, niin kyllä minä siltä ihmiseltä niskasuonet hieroisin hiekalla ja mudalla, niin ettei omissa häissänsäkään hyppisi! Mutta siinäpä se ässä on kun ei tiedä! Iivana pappi osoitti leveällä kätten liikkeellä yli niittyjen. -- Niska! Eikö papilla ole samallainen niska kuin talonpojalla? Eikö se samalla tavalla hikoile? Olenhan minäkin kaksi viikkoa niittänyt, -- ensimmäisenä viikatemiehenä! Olenhan itse suovia pöyhötellyt! Mutta he vain väittävät: -- "sinulla, pappi-kulta, on kaikkea ylen äijälti! Ei sinun tarvis heinää kääntää eikä leipää vääntää!" He luulevat että kaikki minulle tulee itsestään! -- Niin, maanmoukat! -- virkkoi Matvei pappi halveksuvasta -- sanalla sanoen: en minäkään heitä rakasta. Äts etten mennyt yliopistoon! Nyt saisin palvella kaupungissa! Troikka vieri käyten pylvästetylle maantielle. Abdul kiristi ohjaksia ja hevoset läksivät menemään täyttä laukkaa. Kellot kalkattivat yli arojen, jotka alakuloisena avaruutena vilisivät näköpiirissä. -- Kyllä minä nautin talousasioistani, tokasi Iivana pappi maseasti, -- mutta kun piti sattua tällainen tapaus... näin surkea! Miksi minä rupesinkin papiksi? Ihan kuin sokea olen ollut. Hän vaikeni. -- Mitä järjettömyyttä se lieneekin! -- Mutta ei meillä, -- alkoi Matvei pappi puhua, -- jumalankiitos, Krestofkassa, ole sellaista epäjärjestystä. Kansa on jumalaapelkääväisiä ja alistuu tottelemaan. Meitä hengellisiä kohtaan ovat kunnioittavia. Ei meillä pappilan heinäsuoviin kukaan kajoa, ehei! Meillä, hyvä veli, on tässä kohden sellainen asetus, että talonpoika kulkee ja katselee ympärilleen... mutta ei edes raakaa sanaa hän sano, -- virstan päästä jo huomaa hän papilliset kasvot, -- ja vaikkei olisi oma pappikaan, vaan vieraasta pitäjästä, -- niin heti lakkiaan kopeloimaan. Kultainen ihminen on meillä Arkadius Mihailovitsh. Jo kaukaa, niin sanoakseni, kotkan katsein hän huomaa kaikki epäjärjestykset... ja ne ehkäisee. -- Mikä Arkadius Mihailovitsh se on? -- No se Pustovalov. Meidän maapäällikkömme! Etkö sinä todella häntä tunne? Kaikkihan ne ovat hänen maitaan siellä ympäristössä! -- Olen hänestä jotain kuullut... -- Ah mikä hallitsija se on! Millainen isäntä se on! Valtiollinen äly! Me ennustamme hänelle loistavaa virkauraa. Mikä mies... mikä tarkka mies! Matvei puristi kätensä ristiin rintansa päälle, ikäänkuin rukoukseen valmiina, ja ravisteli pientä päätään. -- Sellaisia miehiä Venäjä tarvitsee, tarvitsee. -- Muistaakseni meidän pitäjän ukot tuontuostakin haukuskelevat jotakin Pustovalovia... Taitaa olla tuttu nimi. -- Sepä on paha! Kova mies se on! Kihlakunnan keisari! Niinkuin kaupunki vanhurskasten avulla, niin pysyy isänmaa moisten miesten avulla pystyssä. Hän on niin sanoakseni ministeri, käytännöllisten asiain ministeri juuriaan myöten, joka ei tunne teoriaa, vaan valtioelämän praktiikan: Ilman sellaisia miehiä maamme turmeltuu, usko laimenee, jumalanpelko katoaa... -- Konstikas mies näenmä!... Ei, meidän maapäällikkömme on paljon yksinkertaisempi... häntä ei näy missään, joko hän nukkuu tai onkii kaloja, ja silloin kun virka-asioihin puuttuu, niin ei siitä muuta huomaa kuin että ukot huitovat hälle käsiään! Olkoon joku oikeassa tai väärässä, -- hän saa rangaistuksen, joutuu putkaan... Mutta ollessaan hutikassa on hän vallan iloinen mies. Tässä yhtenä päivänä tuli kirkkoon. Edessä sattuu seisomaan uratnikka ja uutterasti rukoilla posmittaa odotellen rippileipäänsä, -- sellainen paksuhko, pienehkö, ihan kaljupäinen mies. Vaan maapäällikkö on iso mies, ennen kornettina palvellut. Meni uratnikan seljän taakse, teki ristinmerkit ja losautti hartaan suutelon hänen kaljuunsa. Iivana pappi nauraa hohotti. -- Tosiaankin yksinkertainen ja vaatimaton mies! -- Vaatimaton on meidänkin, vaikka viisas... Eikä vain viisas, vaan kuinka sanoisi... hiljaisesti viisas! Sellainen tapaus sattui tässä tuonoin ennen Vasiliperän kapinaa. Eräs talonpoika... varmaan sinullekkin tuttu, Nasarov... kapinoitsija ja valtiollisesti-rikoksellinen, omisti, minun tarkkojen tietojeni mukaan, täyden aitan viljaa. Minä vaadin että hän toisi minulle koko puudan siemenviljaa... Täytettyään pyyntöni hiljaa, virkkoi hän, luoden jälkeeni ilkeän katseen, kiristetyin hampain, juuri kun oli lähdössä: "Nylkyri!" -- Kuinka? Vai niin törkeästi sinä pappia kohtelet! Tietysti heti riensin maapäällikön puheille. Ja mitenkäs kävi? Mitähän joku toinen hänen asemessaan olisi tehnyt? Pitänyt koko juttua joutavana? Vaan tämäpä kuulutti kokouksen, johon vaati saman Nasarovin, lähestyi kaikkien läsnäollessa minua ja pyysi siunausta. Sitten kääntyi kokouksen puoleen ja sanoi: "Kas tällaisella kunnioituksella ja hartaudella on meidän kääntyminen hengellisen säädyn edustajain puoleen. Vaan, sinä Nasarov, mitä olet suvainnut tehdä? Sinun puolestasi minä täten arvoisalta papiltamme anteeksipyysin. Mutta mitä minun on tekeminen sinun suhteesi? Millaisen rangaistuksen ansaitset menettelystäsi?" Niin se sanoi... ja sitten... -- No mitäs sitten? -- Yhden sanan vain lausui maapäällikkö, -- lyhyen, pontevan, läpitunkevan sanan: -- "tyrmään!" Ja tyrmään hän vietiin. Iivana pappi rykäsi: -- No, eihän tuo nyt niin kummaa ollut, -- sanoi hän: -- vähän turhanpäiväistä! Ei, veli... se asia ei kelpaa... Olisi pitänyt haukkua niin että untuvat pölisee. Vaan ilmiantaminen -- se on minusta halpaa... ja vaarallista. Sillä voi turmella ihmisen! -- Mennäppä niiden ryövärien päälle? Tottakai joku rangaistus on tarpeen. -- Kenenkä päälle? Pelkällä sanalla voi joskus enemmän lävistää! Meidän asioissamme sattuu usein, ettei kunniallinenkaan ihminen voi hillitä itseään raakuuksilta... Sillä millainen on meidän asemamme? Tunnettuahan se on että me kiristämme joskus liikoja, missä voimme... ja toisinaan silloinkin, kun se on mahdotonta! Ihminen elää sillä mitä hän tekee. Niin se on käsitettävä... ja siksi se on siedettävä. Nuhtele sinä talonpoikaa ja pieksä häntä jumalansanalla niin että sydäntä viiltää, silloin hän ei tuo sinulle ainoastaan yhtä jyväpuutaa -- kaksikin tuopi ja kaupanpäällisiksi vielä retuuttaa jonkun hanhen. Vaan sinä!... Äh sinua! -- Ei saa talonpojan kanssa olla kovin tuttavallisessa suhteessa, -- virkkoi Matvei pappi tyytymättömästä -- muuten hän työntää mahansa sinun niskaasi, jollei hänessä herätetä kauhua... Millainenkas oli sekin selkkaus, joka tapahtui Vasiliperän kylässä! -- Niin, mitä sinä oikein luulet? Onko Shirokosadov oikeassa? -- Hän on arvossapidetty ja vaikutusvaltainen henkilö. Kaikki häntä kunnioittavat. Ja sitäpaitsi oli korkea Oikeus hänen puolellaan! -- Vai Oikeus! Eihän Oikeus koskaan tiedä mitä me kaikki tiedämme... Konna hän on tuo sinun Shirokosadovisi, sen sulle sanon! Omia talonpoikiasi raatelee ja kuitenkin kehtaat olla hänen puolellaan... Ja kuulehan mitä ylipäänsä sinulle sanon: talonpojat, vaikka ovat semmoisia kuin ovat, ovat kuitenkin lämminluontoista kansaa. Ja minä, hyvä veli, rakastan heitä! Jumaliste! Heidän parissaan olen jo kauvan elellyt enkä ole loukkausta heidän puoleltaan nähnyt! -- Entäpäs heinäsuovasi? -- tokasi Matvei pappi pilkallisesti. -- Mitäs heinäsuovista! -- Syljen minä niiden päälle! Entäpäs nyt tärkeäkin seikka, jos härät niitä hiukan puskivat... Se on perheasia! Puskenhan minä itsekkin joskus talonpoikia. Jos milloin mieliharmi sattuu, niin tarvitsee vain pistäytyä talonpojan luo ja puhua sovinnolla ja sydämmellisesti ja hän on valmis sinulle antamaan vaikka housunsa. Mutta mitä järkeä siinä on, jos minä valituksineni menen hallintomiesten luo? Sitä hän ei ikinä anteeksianna eikä unhoita! Sinä syytteinesi rytkytät talonpoikaa... vaan hänellä on sydän avara, kolmea syltä, siinä piisaa sijaa kaikille. Vaikka hän onkin näöltään mikä on, vaan tutkihan asioita tarkemmin: onpa hänellä sarka hopeankarvaista ja niinitallukat kullanhohtavat. Hän se meidät kaikki elättää! Minun mielestäni ei ole parempaa ihmistä maailmassa kuin on talonpoika! Vaatimaton, sydän aina kämmenellä... Helppo hänen kanssaan on olla. Viinalla ja hyväilyllä saat hänet tekemään mitä tahansa! Iivana pappi vaikeni kotvan. -- Ja onneton hän on! Jyrisköön ukkonen, piesköön raesade, me saamme olla huoneessa, vaan hän on taivasalla ja saa iskuja niskaansa. Ja kukas tosiaan ei häntä niskaan iskisi? Maapäällikkö, piiripäällikkö, uratnikka, vanginvartija. Ja kaiken lisäksi häntä vielä oma pappi ahdistaa syytteillään! -- Opiksi koiralle kylmä sauna, -- sanoi Matvei pappi: -- ehkäpä sen on ansainnut! Vaan tiedätkös, että sinun sanasi käy juuri yhteen Paulinkan kanssa. Hänkös minua myös pisteli sen Nasarovin tähden... Iivana pappi ei mitään vastannut. He vaikenivat molemmat. Aurinko jo vaipui liki taivaanrantaa ja näytti auteren vaikutuksesta suurelta ja purppuranpunaiselta. Ikäänkuin jonkun jättiläisen verinen silmä olisi aroa tähystänyt! Näkyi enää vain puolet auringon kiekosta taivaan reunalla... kohta ainoastaan neljäsosa. Kas, nyt enää vain kultainen kipuna leimahti sillä paikalla, missä aurinko katosi, mutta samalla sekin sammui. Ja silloin tulipunaiset säteet singahtivat korkealle pitkin taivaankaarta. Ilta oli jo myöhä, kun papit saapuivat kaupunkiin. IV. Lääninkaupunki Staromirsk sijaitsee äyräillä leveän nevajoen, joka jakaa sen kahteen osaan: Keskukseen ja laveaan "Joentakalistoon". Joentakalisto on kuni liejuun uppoamassa. Joka suunnalta ikäänkuin halkovarastojen, tukkisahojen, tehtaitten, tiili- ja kalkkisavottain puristamana kantaa se niskassaan totutun köyhyyden ja ijänikuisen orjasitoumuksen leimaa. Sen katuloilla, joista on mahdoton läpipäästä syksysateilla ja jotka kesänhelteellä ovat sietämättömän pölyiset, leikkivät kirkuvin huudoin repaleiset lapset, -- tehtaitten ja savottain tulevat työntekijät. Katu! -- se on heidän koulunsa, koskapa vain onnensuosikit heistä kopeutuvat laitakaupungin kouluun, joka on perustettu kuvernööri Besakin nimellä, sen saman Besakin, joka kerran lausui: "Köyhien lasten täytyy oppia ainoastaan ja yksinomaa työntekoon!" Vielä näinä päivinä muistetaan Joentakalistossa vanha tarina köyhästä leskivaimosta, joka kömpelöön koulurakennukseen, nahkatehtaasta semmoiseksi muodostettuun, -- vei tyttösensä ja saatuaan vastauksen: -- "ei voi vastaanottaa, koska ei ole sijaa" -- kuljetti seuraavana päivänä kouluun -- oman penkkinsä! Kasvamisikänsä nämät unhotetut lapset vaeltavat pitkin katuja harmonikat käsissä, laulavat korvia särkeviä rivolauluja, virittävät tappeluita rajupäisten akkain kesken, ja heidän hurjastelunsa kaijut kantavat "Keskukseen" saakka, joka jurona ja epäileväisenä katsoo heitä kummulta, kunnes satasilmäinen yö vaivuttaa heidät alle aitojen, likaisiin ojiin tai haiseviin kopperoihin, joita asunnoiksi kutsutaan. Öisin tämän orjapesän samat lapset muuttuvat varkaiksi, jotka nälkäisinä, hehkuvasilmäisinä tekevät rosvoretkiään keskikaupungille, harhaillen äänettöminä kuni katuhuorat. "Keskus" -- se taas on hyvinrakennettu kaupunginosa. Sen kadut ovat leveät ja kauniit, parhailleen kostutetut ja puhtaiksihuuhdellut, öisin kalpean sähkövalon valaisemat. "Keskus" se on, joka ympäristön hallitsee. Sen korkeimmalla huipulla, joen äyräällä leviää tori, jonka keskellä kohoaa kakssatavuotinen "kultainen" tuomiokirkko, jota ympäröivät kaupungin parhaat rakennukset: kuvernöörinpalatsi, kruunun residenssi, kolkko valtiokassa, pappis-seminaari, vankila ja päävahti. Pitkin äyrästä suikertelee "puistikko" eli "bulevaardi", jossa illoin soittelee sotilasorkesteri -- huviksi valitulle yleisölle, joka mahtavasti keimailee pääkäytävällä, ja jossa on myös "salaisten huokausten polku", jolla vaeltamista pidetään epäsäädyllisenä. Uhkealta kuvernöörin parvekkeelta, jota valkoiset pylväät kannattavat, avautuu ihana näkyala "Takalistoon" ja ympäristöön. Tämä balkongi on -- historiallisesti merkillinen. Sen vasemmalla puolella on näet säilynyt Pugatshevin kapinan-aikuisen tykinkuulan puhkaisema reikä. Koleravuonna oli parvekkeen eteen asetettu lasiruutuja. Sieltä oli kreivi Perovski katsellut rikoksentehneiden sotamiesten mestausta. Sieltä pitäen oli kukistettu vierasrotuisia kansoja miljoonien ryöstöjen aikakautena. Olipa tämä parveke kerran, hirveän tulipalon sattuessa Takalistossa, antanut paikkakunnan sukkelalle seuramiehelle, valtionrahastonhoitaja Vertiporohille aihetta vertaamaan kuvernööriä keisari Neeroon, joka ihaili Rooman paloa. Siitä saakka tämä lisänimi oli säilynyt kuvernööreillä, ja nykyinen läänin isäntä, siitä kuultuaan, oli lisäksi hiukan imarreltu ja huomautti karkeasti naurahtaen: -- Toivoakseni on kuitenkin jonkunlainen eroitus minun ja Neeron välillä! Johon piirioikeuden esimies Kuporosov sukkelasti huomautti: -- Eroitus on oleellinen, teidän ylhäisyytenne: Neero poltti oman kaupunkinsa, vaan te olette omanne hyvästi rakentaneet. Ja hän osoitti pehmeällä kädenliikkeellä Joentakalistoa. Tuo Takalisto näytti balkongilta katsoen häkiltä, jota kaikilta puolilta ympäröivät elevaattorit, suunnattoman suuret tehtaat, joiden korkeat piiput savusivat yötäpäivää, -- tiilitehtaat, mustat kuin köyhimysten haudat. Se näytti maahan upotetulta lokaviemäriltä, johon oli kasautunut jotain elävää ja viheliäistä, sentähden että äänet sieltä kantautuivat ylös kuin hätähuudot ja sen laulut kuuluivat huokauksilta. Oleellisesti oli Kuporosov oikeassa: -- epäilemättä vallitsi "hyvä järjestys", tuo kirottu ijänikuinen "hyvä järjestys", jota ylläpidettiin pistinten ja poliisisapelien avulla, tuottamatta iloa paremmin kuin onnettomuutta edes niille, joita varten sitä ylläpidettiin. Takalisto oli köyhä rikkauden kustannuksella. Keskus oli rikas ja vallitsi kaikkea, mutta molemmat olivat ne yhtä onnettomia. Synkässä siimeksessä, jonka luovat työn ja pääoman taistelu sekä ennakkoluulot maan alle painettuine terveine järkineen, huokailevat nykyajan kaupungit levittäen myrkyllistä henkeään kauvas vihantiin ympäristöihin. Ne ovat äärettömän suuria kehruulaitoksia, missä orjien vaivat ja vastukset muovataan herrojen haaveelliseksi hyvinvoinniksi; missä sadat, puoleksi maahanmusertuneet majat kannattavat palatseja, joissa sallimususkoiset isännät huokailevat elämän ymmärtämättömyydestä. Ne ovat noita "isäin maan" avaroita lintuhäkkejä, joissa lapset itkien ja parkuen tappelevat, kunnes itsekkin muuttuvat noiksi haaveellisen-hyvinvoiviksi isiksi, -- jotka luulevat pahaa painajaisuntansa oikeaksi elämäkseen. Tässä unessa häämöttää kauppiaan silmään leveäkylkisiä vilja-aittoja, niin suuria että ne puristavat ilmanrantoja; tuomiorovasti uneksii juhlallisia nimipäivä-jumalanpalveluksia, uusien myymäläin avajaisia tai voittojuhlia vihollisista, jotka jo ammoin sitten ovat muuttuneet ystäviksi; virkamies uneksii setelimerta, jonka yli hän huolellisesti koettaa purjehtia; poliisipalvelija -- paratiisia, joka on hänelle määrätty piireihin jaettavaksi... Siinä kaikki, tässä uni-elämässä, luokkiinsa määriteltynä. Jokaiselle on annettu "tiskinsä", jonka takana hän on velvollinen seisomaan ja pitämään itseänsä onnellisena, sentähden että isät ja esi-isät ja esi-isien isät ovat seisoneet samallaisten tiskipöytien takana ja pitäneet itseänsä onnellisina, vaikka ovatkin nähneet taivaantähdet ja auringonvalon -- aavemaisten varjojen vilmehtivässä leikissä. Kaikkiin hengen uteluihin on olemassa jo ammoin valmiit vastaukset, jotka ovat muuttuneet pyhiksi sananlaskuiksi; näistä pyhistä sananlaskuista on sitten vuosisatojen kuluessa muodostunut joko kirjoitettuja tai kirjoittamattomia sääntösarjoja, jotka määrittelevät jokaisen ihmisen askelen ja jokaisen huokauksen. Ammoin on mennyt se aika, jolloin oli erämaita, minne profeetat poistuivat tähdistä tiedustamaan uusia vastauksia kärsivän, tuon ijäti janoavan, ijäti tyytymättömän sielun kaihokysymyksiin. Ne erämaat ovat jo asutut, rikotut palasiksi leirialueihin ja osastoihin, niitä pitkin rientävät ylimääräisillä junilla, "elämän järjestäjät ja oikeuden varjelijat". Nyt on profeettana -- pakolainen! Hänen intohimoista puhettansa kohdellaan käskemällä hänet poliisikonttooriin, ottamalla pois passi, lähettämällä hänet kotiseutunsa arestanttiasemalle, ja pahimmassa tapauksessa -- tyrmään tai hirsipuuhun! Ja nämät aikoja sitten profeettansa kivittäneet nykyajan kaupungit -- ne ovat lain suojassa elävien vääränrahan lyöjien kouluja. Oikea, alkuperäinen kultaraha muovataan siellä vain maanalaisissa komeroissa, vaan sitä vainotaan. Se väärä raha taas, jonka on syönyt vuosisatojen home, -- se on käytännössä kouluissa, raastuvissa, kirkoissa; sillä ostaa ja elää tuo "onnellinen sääty", jonka ikeen alla ihmiset puristuvat, juopuvat, tulevat hulluiksi tai kohoavat myös elämän "valtijoiksi" ja jota onnellisimmatkin nimittävät "kirotuksi!" Elämä kävisi kauheaksi, hirveän sietämättömäksi, jolleivät uudet kultaiset tuulahdukset kerran puhaltaisi tässäkin suon vetelässä, halpahenkisessä sopukassa. Sillä uusi ajanjakso on koittanut, ajanjakso, jolloin lapset äkkiä pakenevat isiensä rakentamista vankikopperoista. Tämä "paon henki" humisee pitkin "takalistoja" ja "keskuksia", pitkin toreja ja synkkiä katusolia, se ei salli nuorten, ylpeiden sydänten nukkua, vaan ojentaa heille leveäkyntisen, känsäisen, vahvan kansanvaltaisen kätensä. Ei lapsillekaan suo lepoa tuo outo paratiisi, jota vielä ei ole pirstottu poliisipiireihin, eikä enää isien jylhää taistelua lastensa kanssa käydä kaikkialla yhtä hedelmättömästä kuin ennen. Köyhät, huonosti puetut tytöt, jotka juoksentelevat "kursseilla" pitkin pääkaupunkien katuja, ylioppilaat ijänikuisissa puseroissaan, nuot usein karkoitetut ja jälleen takaisin palanneet nuorukaiset, koko tuo nuoriso, joka kantaa tuhansia anomuksia kaikenlaisiin kouluihin, missä vain on kymmenenkään vapaapaikkaa, joka lymyy kosteiden katujen kulmissa nähden alati puoleksi nälkää surkeain elämänvastusten keskellä, joka haaveilee "sosiaalisia mullistuksia" ja oikeuden ja totuuden riemukulkua, -- kaikki ne ovat porvarien lapsia, kauppiasten lapsia, joiden välit usein ovat rikkoutuneet vanhempiensa kanssa, kaikki ne ovat Staromirsk kaupungin lapsia! Kenties heitä noilla uusilla valituilla urillaan odottelevat uudet "pimeät kopperot"... Mutta "paon henki" kuni virkeä luomisaate menee perintönä, ja lapset ja lastenlapset musertavat viimeisetkin väliseinät, ristikot ja tiensalvat... Elämän vanha temppeli on haljennut rakoihin ja niiden rakojen lävitse tirkistelee lempeitä kasvoja, ja säälittä repivät he alas tämän temppelin, kokonaan, niin ettei mitään jää jäljelle. Nuoret, terveet kourat kolkuttavat suljetuille oville. Kolkuttavat, kolkuttavat kovasti... Te avaatte heille oven, te tyrmän asukkaat! Taikka muutoin ryskyen ja jyristen teidän salpanne romahtavat alas, ja myrsky teidät pois pyyhkäisee! Vapautetun hengen myrsky! Voimattomat olette te sitä sammuttamaan, tuntien lähestyvän turmionne... Se on mahdoton sammuttaa. Sen iskuista putoavat viimeisetkin ruostuneet lukot, hajoavat tuhkaksi salaperäiset sinetit, ja vapaa ihminen nousee täydessä koossaan, singoittaa siteet ja hengittää täysin rinnoin mailman avaruuden vapaata ilmaa! -- -- Kaupungissa vallitsi vielä vilkas liike, sen keskuspuistosta kantausi avaruuteen soiton säveleitä ja jossakin paikassa Takalistolla pimpahtelivat vielä viimeiset viulut, kun gnjesdofkalaisen papin troikka vieri yli torin, saaden harvat ohikulkijat katsahtamaan puoleensa, ja käännyttyään kapealle kadulle päävahdin ja lääninrahaston välillä, pysähtyi kauppiaanrouva Skvortsovan portilla, jossa hengellisen säädyn herrat tavallisesti seisahtivat. -- Ihanko pappeja? -- kuului käheä ääni. Portin äärestä lankesi korkea, repaleinen varjo, jonka pää muistutti näöltään haarikkaa, mihin on pistetty patalakki. -- Pappeja! pappeja! Profeettoja ja apostoleita! -- sopersi varjo juopuneella hilpeydellä: -- ah kuinka se on hyvä ja hauska! Aivankuin armonaurinko taivaasta... Lähettipäs Herra lohduksi tiakka-herkkusuulle sopivan seuran! -- Ei vain mahtane olla Koslofkan tiakka, -- kuiskasi Iivana pappi Matveille: -- nyt sen vältti! Samalla kapusikin mainittu herra rattaille. -- Kas pappeja! pappeja! Eihän vain liene tuttuja? Johanneksen hevoset ja hänen on kulkusetkin! Gnjesdofkan arvoisa pappiko siellä istua pörröttää? -- Sama mies! -- Hyvä Jummala nähköön! Oi riemun kurimusta! Vaan kukas tää toinen on? -- Isä kulta Matheus, evankelista hurskas! Riemuitse sielun', iloitse aistin'! Jummalan nimessä... Siunatkaa hengelliset herrat himoitsevaa tiakkaa! -- Juopottelustako sinä himoitset? -- hymyili Iivana pappi. Tiakan hirmuisen iso pää ailahti alakuloisesti. -- Mistä juopottelusta! -- rupesi hän synkällä äänellä puhumaan: -- silloinhan sitä juopoteltiin, kun tiakaksi vihittiin... Ja oli ne myös silloin kekkerit, kun vaimo kuoli! Vaan tämä tämmöinen ei ole juopottelua... Tulinen pätsi: syytipä siihen kuinka paljon tahansa viinuskaa, niin se heti kuivaa! Sillä lapsissani mua Herra rankaisee... Kuultuaan kulkusten helinän portilla, astui tulijoita kohtaamaan myös itse Skvortshiha, "kypsänä ja makeana", kuten hänestä papisto ylistellen sanoi. Vierasvaraisesti remahtivat portit heti auki; ilmestyivät rengit ja saivat hoitoonsa hevoset, joita kauvan taluttelivat edestakaisin pitkin pimeää solakatua. Vieraille annettiin paras huone -- talonväen sali avaroine itämaisine uudinvuoteineen -- valoisine seinäpapereineen ja akkunoilla seisovine geranium-kukkineen. Heti kun papit olivat päässeet sisään, kantoi heidän kintereillään mahdottoman kookas palvelijatar sisään mahdottoman kookkaan samovaarin, ja heti samalla ilmestyi myös emännän musta kissa kiemailevine liikkeineen. Tiakka luikki sisään heti pappien perästä. Lampun valossa hän näytti kuivalta, pitkältä, kolkolta mieheltä, jolla oli yhteen sykkyrään kähärtyneet hiukset päälaella, terävä nenä ja aivankuin säikähtyneet silmät. Milloin hän vaipui synkäksi, milloin hilpeni iloiseksi, -- mutta hänen iloinen äänen sävynsä teki oudon vaikutuksen ikäänkuin olisi hänessä nauranut itsensä-hirttänyt ihminen. Hän oli läpeensä rauhaton: milloin nousi seisomaan, milloin istuutui, milloin piilotti kädet taskuihinsa ikäänkuin etsien niiden syvyyksistä jotain unhoitettua, milloin hän kömpelösti niillä teki liikkeitä, niin että hänen varjonsa vuoroin taittui ja taipui. -- Kuinkas nyt on lapsiesi laita, tiakka? -- kysyi Iivana pappi peseydyttyään ja puistellen pölyistä viittaansa. -- Antun, sen nuoremman, ajavat pois seminaarista. -- No mistä syystä? -- Tietääpä tuon mistä syystä ajavat... Urhoollisuudesta! Iivana pappi naurahti: -- Ja sitä, sinä tiakka, kummastelet! Tiakka hujautti kämmeniään harittaen sormiaan ja kuuristui kokoon aivankuin varustautuen lentoon lähtemään. -- Vaan minäpä en salli Anttuani loukata, en salli! -- huudahti hän intohimoisella ja kiusautuneella äänellä: -- mitä he hänestä tahtovat tehdä? Sellaisenko rapajuopon kuin joksi isänsä on tullut? Minä lähden tästä vielä keisarin puheille! Anttu poikaani minä en vaihtaisi tuhanteen Petroviin tai Pavloviin. Sillä oman Anttuni minä... Voi taivasten Herra sentään... Minun Anttu poikaseni! Hän istahti tuolille ja taas samalla hypähti siltä ylös. -- Äiti-vainaja... kuoli... Vie hänet, sanoi... Vie hänet, tiakka... tuo meidän Anttu... Opasta hänet mailmaan! elköönkä hän saako, sanoi, samaa kokea kuin me... sillä hänellä on sydän... Jumala nähköön! No, mitäs siitä... Sai nyt kokea mailmaa. Nytpähän tietää, poika! Kaikki tietää, ketkä kirjastosta noita kirjoja raahasivat. Kaikki, -- niin hän minulle kertoo, -- tunnen, jotka ottivat, jotka lukivat, -- sentähden että hyvällä, sanoo, meillä ei anneta eikä oteta missään, ja lukea kuitenkin täytyy. Mutta tokko noin vain voi ilmiantaa tovereita? -- Ah, se on siitä asiasta! -- virkkoi Matvei pappi mielenkiinnolla, kuten tutkija: -- kirjavarkaus käsikirjastossa? Äärettömän tärkeä juttu! -- Niin, pakkokos oli varastaa? -- huusi tiakka: -- kirjoja! Ja mitä varten varastivat? Lukeakseen! Meille eivät ole antaneet eivätkä anna meidän lapsillemmekaan! -- Vaan miksikäs sitten kirjat ovat olemassa? Miksi niitä painetaan? Miksi niitä myödään? Miksi niitä hyllyille ladotaan? Joka kysymyksellä viskasi tiakka kätensä ylöspäin, ikäänkuin olisi valmistautunut voimistelupukin yli hyppäämään, ja silmänsä paloivat kuin hiilet. -- Valhetta! valhetta! valhetta! -- rääkyi hän kuin hirmuinen korppi, laihana ja retuisena: -- läpiläpeensä valhetta! Perinpohjaista petosta! Eikä ole minulla pelastusta! Pieksäkää minua! läkähyttäkää minut! Vaan mistä syystä lapsiani... pienokaisiani vainootte? Miksi heidät pistetään kivipussiin? Häh? Nehän kuuluvat minulle, minulle! Akatemiaan hän pyrki, Anttu poikani. Taideakatemiaan! Heti kun muka pääsen tästä... Vaan kuinkas nyt käy? Taas kai pistetään pussiin... ja orjan leima päälle... hengelliseen säätyyn! Minne sitä kolmannelta luokalta pääsee? Voi minua kerjäläistä, viheliäistä, köyhää ja alastonta... ei ole minulla varoja mistä antaa... Paitani antaisin, vaan sekin on juotu! Isä pappi! Olenko sulle kertonut, kuinka Pietariin matkustin? Ylioppilas antoi mulle 25 ruplaa. Isälläni oli ollut tuttuja kauppiaita, -- istuttivat minut härkävaunuun muutaman ajajan taakse! Härkäin kanssa matkustin puolentoistatuhatta virstaa, talvella... ne menivät teurastettaviksi, minä opintielle... halusin päästä taiteilijaksi! Ha-ha-ha! Ha-ha-ha! Ha-ha-ha! Hän tempasi itseänsä vatsasta ja taipui kaksinkerroin naurusta. Mutta siltä näytti ettei hän oikein nauranut, vaan kiemuroi hirveän sisällisen kivun vallassa. Ja kamalaa oli kuulla hänen nauruansa, joka ei vähääkään soveltunut hänen kiristettyihin hampaisiinsa ja palaviin silmiinsä. Isä Iivana kiskasi auki akkunan, josta heti tunkeutui sisään soiton säveliä. -- Haluatko rommia teen sekaan, tiakka? -- kysyi hän. Vastauksen asemasta alkoi tiakka särkyneellä äänellä laulaa: Kuinkas virat kestää vo-vois, Jollei rommiakin jo-jois!! Sillä aikaa kun tiakka sekotti rommiaan ja perinpohjin rupesi pappi Matveille kertomaan kirjasto varkaudesta sekä siitä, kuinka "ne jesuiitat" tahtovat pakottaa hänen poikaansa ilmiantamaan tovereita, -- hiipi Iivana pappi hiljaa ulos, soiton sävelten ja kaupunkiliikkeen houkuttelemana. Hänestä oli mieluista kaupungissa ollessaan maleksia yönhämärissä pitkin katuja antautumalla epämääräisiin kaihelmiin tai muistelmiin, -- jonkunlaiseen aatteiden ja mielikuvitusten säännöttömään virtaan. Kuljeksia ikäänkuin kaukana toisella taivaankappaleella, hetkeksi irtautuen taloudellisista huolista, riidoista vaimonsa kanssa, rettelöistä seurakuntalaistensa kanssa. Silloin tuntui kuin ei olisi ollutkaan sama ihminen, vaan oli joku muu, vieras sille Iivanalle, joka oli juossut pitkin vainiota pidellen säikähtynyttä härkää kiinni hännästä. Ja muistaen tämän tapauksen, nauroi Iivana pappi pitkää naurua hiljaa itsekseen. Yö oli kostea. Joelta kohosi kevyt usva. Usvan läpi vilkuttivat Takaliston tulet himmeästi. Puistikosta kuului lakkaamatonta kuhinaa ja kävelijäin puhetta ja naurunsorinaa; orkesterissa pauhasi torvi: tor-rre-a-door... Taivaalla tuikkivat tähdet. Iivana pappi pannen kädet selkänsä taa poikkesi torille ja luoden itsestään sähkölampun heijasteessa mustan ja kummallisen varjon, -- joka milloin ajoi häntä takaa, milloin pakeni hänestä poispäin, -- kulki kohti pientä obeliskia, jonka olivat pystyttäneet "kiitolliset asukkaat muistoksi sotilasmajoituksesta vapautumisesta". Siihen hän pysähtyi ajatuksiinsa vaipuneena. Kaikki hänestä tuntui satumaiselta sähkölamppujen valossa: sekä rakennukset että ihmisten liukuvat haamut että puutarhassa pauhaava orkesteri. Jollakin katukäytävällä kaikuivat kumeat askeleet. Jossakin puiden takana helisi naisen nauru, suutelon tapainen suhahti ilmassa... ja hänen nenäänsä tuntui syreenin tuoksu. Pappi veti ilmaa syvälle keuhkoihinsa. Katunaisen kalpea haamu liukui arasti häntä kohti, vaan pakeni sitten säikähtyneenä. Pappi naurahti taas hiljaa. Hänen aivoissaan vilahteli hilpeitä ja helliä kuvia, jotka epämääräisesti houkuttelivat häntä helosilmäiseen korkeuteen. Mutta sattumalta hänen katseensa lankesi seminaariin, ja hän vavahti, ikäänkuin joku ankara olento olisi katsahtanut häntä tutkivalla silmällä sielun sisimpään. Hänelle muistuivat mieleen tiakan sanat: -- "Ne jesuiitat"... Ja hän vaipui tarkasti katsomaan seminaaria, mitellen katseellaan sen pimeitä ikkunoita, jotka kuin sokeat silmät tuimasti häneen tuijottivat, tuoden hänelle mieleen sen mustat koridoorit ja matalat ummehtuneet luokkahuoneet... Aivankuin hirmuinen varjo olisi langennut hänen päälleen seminaarista. Sekä häneen että hänen sieluunsa. Ja itsekkin se seisoi varjossa, minkä tuomiokirkko loi, ja tässä varjossa se näytti äärettömän isolta laatikolta, jonka sisästä hämärästi kuului pienten petoeläinten porinaa, tuollaisten lempeäin ja viattomain vankien, jotka tietämättömyyden nöyryydellä taivuttivat päänsä ijänikuisen kasvatusopillisen väkivasaran alle, jolla heidän järkiinsä ja sydämmiinsä oli hakattu -- hurskastelevia hautakivien päällekirjoituksia, joiden alla heidän rintansa on ijäti suonenvetoisesti huohottava... ja puhkaistut silmänsä eivät ole näkevät muuta elämää kuin maan matojen, jotka hautoja kaivelevat. Semmoisessa laitoksessa ne olivat kasvatetut isä Iivana ja isä Matvei sekä tuo tiakka, joka niin muistutti näöltään korppia. Iivana pappi katsoi tutkivasti tummia seiniä, ja kasvattajaan haamut kuvastuivat hänestä sellaisina kuin hän ne muisti, kaukaisina ja vieraina, -- mutta niinkuin astroloogin horoskoopissa näkyvinä tähtisikeröinä, jotka leikitsivät ratkaisevaa osaa hänen elämässään. Ensinnäkin rehtori... ketun karvain en nokkela munkki, jolla oli läpitunkevat helosilmät ja joka alati juoksenteli pitkin noita pitkiä, pimeitä välikäytäviä, kourissaan hiirenhännän tapainen punottu palmikkoruoska, kaikkialla äkisti ilmestyen luomaan muka järjestystä ja yhtä äkisti taas kadoten näkyvistä. Hänen unelmanaan oli luoda järjestystä elämän kaikissa piireissä, -- järjissä, sydämmissä, käytöksessä. Saatuaan jonkun kiinni itse "rikoksen teossa", esimerkiksi paperossi hampaissa, kuljetti hän syyllisen kuni hinaajalaivalla kiskoen omaan asuntoonsa. Ja koridoorit kuiskasivat: -- "joutuipas taas muuan Babylonin vankeuteen". Tätä vankeutta kesti toisinaan toista tuntia. Se alkoi kuuluisalla kysymyksellä: -- Häh? Jolloin vangittu heti alkoi hikoilla ja kiemurrella. Ei se ollut vaarallista että hän oli tullut tupakoineeksi. Kaikkihan tietävät että seminaarioppilaat tupakoivat ja juovat. Mutta hänen täytyy se tehdä niin etteivät ihmiset näe, sentähden että "meitä vastaan" on muutenkin paljon syytöksiä. -- Me olemme -- apostoleita! Meidän täytyy kantaa pappispukumme puhtaina ja valkoisina, jotta ihmiset meitä kunnioittaisivat ja kulkisivat meidän ääntämme kohti, kuten lampaat hyvän paimenen ääntä kohti. Meidän heikkoutemme taas, meidän mustat tahramme, ne meidän täytyy salata, jollemme voi niistä vapautua. Elämässä täytyy olla ankara järjestys. Senjälkeen hän alkoi puhua tupakoimisen vahingollisuudesta, vaikka itsekkin poltti, jonka kaikki tiesivät, -- puheli kauvan ja viehättävästi, täydellä asiantuntemuksella, vieläpä koetti huvittaa vankia. Ja kun tämä jo alkoi tuntea jonkunlaista mielenlaatua luennoitsijaa kohtaan ja alkoi päästä jännityksestään, niin rehtori yht'äkkiä rupesi syyttämään oppilasta kaikista hairahduksista mitkä suinkin olivat tapahtuneet seminaarissa, mainiten että se, joka kykenee pieneen rikokseen, se kykenee suureenkin, sekaantui ja kompastui puheessaan tahtoen kysyä, kuka oli särkenyt ristikon alemmassa koridoorissa päästäksensä yöllä ulos, -- kuka oli vienyt käsikirjaston avaimen, -- tai kuka piirtänyt luokan taululle rehtorin kuvan, joka esitti munkkina elävää aasia. Ja voi sitä, joka huumautuneena ja hämmentyneenä edes kautta rantain jotain tuli ilmaisseeksi: hän joutui toverien kesken ikuisen ilmiantajan asemaan, vaeltaen yksikseen kuin hyljätty. Ja jos hän oli heikkosieluinen ja kostonhaluinen, niin hänestä todella tuli tuollainen ilmiantaja, rehtorin lemmikki ja välttämätön ase. Luokalla ollessaan oli rehtori viehättävä kertoja. Hänellä oli oma teoriansa maasta ja taivaan tähdistä. "Viimeisen tuomion päivänä maapallo eriää perusosiinsa. Ja koska maan perusosat yht'aikaa ovat ruumiin perusosia, niin koko maa muuttuu ylösnousseiksi ruumiiksi. Ja nämät ruumiit, ottaen kuolemattomat sielunsa, sijoittuvat eri tähtiin, kukin kunniansa mukaan." Näin hän tulkitsi tekstin: "toinen on kirkkaus kuulla, toinen on kirkkaus tähdillä". -- Minne joutuvat syntiset? -- kysyttiin häneltä. -- Tulevat vaeltamaan kuin Kainit sammuneissa taivaankappaleissa. Hänen mielikuvitukseltaan ei saata kieltää suurenmoisuutta, -- mutta mahdotonta on myös olla tunnustamatta, että hänen kasvatusjärjestelmänsä uhrit voivat joutua ainoastaan sammuneisiin taivaankappaleihin. Dogmaattisen jumaluusopin opettaja, herra Vysokov, oli toisenlainen mies. Hän oli kuin synkkä, salaperäinen jatko rehtorista. Musta, juro, vaatelias, joka julmasti hymyillen piirteli ykkösiään arvosteluvihkoihin; mies, jolla aina oli erikoinen mielipide, mies, joka ei yhden vuoden kuluessa antanut anteeksi hairahdusta, joka oli tehty vuoden alussa; -- ainokainen, joka lausui mielipiteensä rikoksentehneiden erottamisesta, vaikka yleinen kasvatusopillinen sääntö neuvoi anteeksiantoon. Tämä Vysokov nosti itsensä taivaan korkeuteen, ylemmä rehtorin tähtiä -- ja näki siellä ainoastaan synkän Jumalan -- rankaisijan, joka näkymättömältä valtaistuimeltaan lähetteli ainoastaan ruttotauteja ja nälkää, tulvia ja maanjäristyksiä, ja kaikellaisia onnettomuuksia. Kaiken kurjuuden, kaikki elämän sattumat selitti hän vain tuon armahtamattoman Jumalan rankaisuksi tai sallimaksi, kaikki elämän riemut -- vain kiusauksiksi. -- Kärsivällisyys, -- puheli hän yrmeällä ja hillityllä rintaäänellään: -- se on ensimmäinen kristillinen hyve. Hänen rakkautensa Jumalaan oli rakkautta kidutetun orjan, joka suutelee hallitsijansa ruoskaa, -- rakkaudesta lähimmäisiin puheli hän kuin vihasta heidän virheisiinsä, jotka loukkasivat Jumalaa. Hänen taivaansa oli hirmuinen ja hänen kolkko kaunopuhelunsa sai usein arkoihin sieluihin ja ahtaisiin järkiin istutetuksi tämän kauhun ikipäiviksi. Tämä kauhu sieluissaan astuivat he elämään sitä oppia levittämään. Iivana pappi kääntyi väkinäisesti poispäin seminaarista, aivankuin sen seinistä, sen akkunoista ja korniiseista olisi eroittanut Vysokovin kasvonpiirteet. Ja hilpeästi huoahdellen alkoi hän muistella koulun rippi-isää, joka oli opettanut "homiletiikkaa, se tahtoo sanoa: hengellistä kaunopuheisuutta". Oi, se oli ollut tykkänään maanpäällinen opettaja! Pukinpartainen, hieman kyyryselkä, suopea, kasvoiltaan väritön, katseelta lempeä, -- sellainen hän oli tämä rippi-isä, joka piti erittäinkin nimisanoista: "pukki", "juustopiirakka", "villavantu". Hän oli vasta hiljattain, leskeksi tultuaan, siirtynyt maalta kaupunkiin ja oli vielä täynnänsä maalaismuistelmia. Ollen hyvin raihnainen ja alentuvainen, tummansinisine rypylänenineen, -- opetti hän enemmän käytännöllisiä neuvoja kuin tieteitä, joista hänellä ei ollut suuria luuloja. -- Teidän pitää aina autuoida talonpoikaa, -- puheli hän, -- niin hän heti teille lahjoittaa kauniin vasikan! Kultainen hän on tuo talonpoikaisukko... Täytyy vain osata olla hänen kanssaan mielinkielin. Pitkään, lauhkeasti, yksitoikkoisesti saattoi hän puhella "vasikoista", "kukko-kultasista", "muna-pienoisista", aivankuin olisi hourinut ja nähnyt valveillaan kultaisia unia. Ja kaikkien oppilastenkin edessä alkoi häämöittää jonkunlaisia kullankeltaisia vainioita, joita pitkin herttaiset talonpojat vaelsivat kannellen kultaisia vasikoitaan. Verot kuvautuivat runollisessa loistossa, kaikissa syttyi halu pian päästä sinne... noille kultaisille vainioille! Ja tämä uni, tämä houre mielessään astuivat he elämään. Ja kaikkia sen ilmiöitä katselivat he hautakirjoitusten hassutusten valossa eivätkä sen kaikkia hirveitä näytelmiä voineet tajuta. Hellät luonteet sulivat ja turmeltuivat kaksinaisuuden kidutuksissa, sen välillä mitä tiesivät ja mitä näkivät; kuivat luonteet kovettuivat ja julmistuivat, ylpeät luonteet -- vimmastuivat ja vajosivat lopuksi alastomaan halveksumiseen itseänsä, ihmisiä ja kaikkea pyhää kohtaan. Iivana pappi huokasi ja kääntyi poispäin. Kello päävahdissa löi verkalleen ja juhlallisesti yhtätoista. -- Isä pappi! -- kääntyi karkeasti Iivana papin puoleen aikuinen mies esiliina yllä, ilman lakkia, hiukset hajalla: -- etkö ole sattunut näkemään Udalovin emäntää? Se näet kuuluu karanneen... Ole hyvä ja sano! -- En tunne mitään Udalovin emäntää! -- Voi sinua, veli veitikka... Hänethän koko kaupunki tuntee! Kyllä minä hänet... Aidan alitse konttaa -- kapakkaan... Isäntä häntä pieksää... Se on näet urakoitsija, se isäntä... Udalov! Ehkä olet kuullutkin? Rikas, vanhanajan urakoitsija! -- Hänellä on tehtaita! Vaan eukkonsa, näes... se on mahtava... Minä, kuulehan, olen salvumies isännällä... Minä olen näet entinen emännän rakastaja. Udalov hänet koppoi kynsiinsä... melkein kuoliaaksi rutisti... Siitä se hänellä alkoi sitten... No voi sun... Pitänee vielä lähteä etsimään "Plevnasta"... Hän poistui pikaisin askelin kopistaen saappaitaan. Hiljaisuus! Jälleen soljahti suutelo ja naisnaurun helähdys kuului ilmassa, kahdestakin eri paikasta, aivan kuin kukkaisten lehdet ylhäältä varisten sipaisevat ilman kieliä... Vaan puistossa yhä kävellään, kävellään -- aivankuin ei sieltä voisi mihinkään muualle päästä. Ja taas orkesteri urheasti pamahuttaa ilmoille "Vainajain tanssin", tutun Iivana papille jo siltä ajalta, kun hän täällä oli kuljeskellut Paulinkan kanssa. Hän muisti Paulinkan, muisti oman vaimonsa ja huokasi syvään, ja hengähtäen ilman ulos rinnastaan, alkoi hiljaa kävellä edestakaisin pitkin toria. Mitä oli tapahtunut hänen elämässään? Jotakin enää korjaamatonta... Aivankuin häneltä olisi sielu kiskaistu pois! Ei kenenkään kanssa hänellä ole todellista, lemmekästä suhdetta: kaikelle ja kaikille on hän vieras ja kaikki ovat hänelle vieraat. Ja ainoastaan täällä, tässä hiljaisuudessa, tässä unhoituksessa, tässä kaukana-olemisessa kaikista häiritsevistä pikkuasioista, -- hän tuntee ja näkee, millainen alituinen, ruosteen lailla jäytävä tuska hänessä asuu. Tuolla jossakin etäällä ovat heinäsuovat, joita härät näykkivät; siellä ovat pitäjäläiset, joille hän pitää saarnoja "Kolminaisuuden selitysten" tai "Putjatinan" mukaan, siellä ovat peltosarat kylvöilleen ja hutiloivat rengit... Kaikki ne ovat vieraita ihmisiä ja hän on heille vieras, -- joka on sattumalta heidän pariinsa joutunut olosuhteiden pakosta ja esimiesten käskystä... Koko se elämä on hänelle vieras: hän on valjastuttanut itsensä sen ikeen alle arvostelutta, sentähden ettei hänen edessään ole sattunut olemaan muuta mahdollisuutta kuin tämä ies... Ja kas sitten... vaimo! Kuinka hän oli mennytkin naimisiin hänen kanssaan? Mistä syystä? Edes kysymättä, toiselta, tahtoiko tämä vai ei? Hän oli väkisten tullut menneeksi naimisiin... Seminaarista päästessä oli hän ollut kuin juovuksissa. Kaikki oli hänestä näyttänyt valoisalta, kaikki ihmiset -- hyviltä, iloisine kasvoineen. Hän oli syleillyt jotain naista ja silloin oli heille toivotettu onnea... ja kohta oli heidät vihitty! Hän oli pitänyt avioliittoa syrjäasiana, -- pääasia muka oli edessäpäin -- elämä! Vieläpä hän muisti kuulleensa että tällä korkeavartaloisella, hiukan kalpealla, hiukan ylpeällä neitsyeellä oli romaaninsa... Muistipa hän lisäksi nähneensä kyyneliä hänen morsiushuntunsa alta, runsaita kyyneliä, jotka häntä hiukan olivat loukanneet, mutta hänhän tiesi että "kaikki morsiamet itkevät"... Ja sen jälkeen -- oli alettu elää... Ja sitten... Huomaamattaan joudutti hän askeleitaan aivankuin ei olisi tiennyt, mihin rientää torilta. Ei hän ymmärrä vaimoaan!... Vieraita ovat hänelle ihmiset kaikki! Vieraita! Paulinkka... se on toista! Se on hänelle likeisempi! Ja jollei Paulinkka... Ja hänestä tuntui kuin ilman Paulinkkaa mailma olisi ollut autio erämaa! Ihan hirmuinen ilman häntä. Kas siitä se eukko on mustasukkainen... Vaan hänpä oli tuntenut Paulinkan pienestä tytöstä... aivan pikkaraisesta... tuollaisesta koulutyttösestä lyhkäsissä hameissa. Ja hänhän se juuri oli hänet naittanut Matveille? Mutta rakastaako hän itse ehkä häntä? Tietysti rakastaa... kuten hyvää naista -- ainoastaan. Kuten suloista naista! Vai onko se synti?! Eikö sitten voisi häntä rakastaa? Hänhän sitä naista ymmärtää... eikä usko mitään juoruja... Se on kaikki roskaa, paljasta panettelua! Se nainen on puhdas, puhdas... ja kunniallinen! Kas huomenna hän lähtee hänet palauttamaan... ja lepyttää hänet jälleen... Mitä, hän, Iivana sanoo, sen on Paulinkka tekevä! Pappi innostui niin mietteissään että teki liikkeitä käsillään suureksi kummastukseksi päävahdin edessä kävelevälle vartijasotamiehelle, ja pysähtyi keskelle toria muistelemaan Paulinkan kirjettä. -- Niin, kentiesi hänkin on onneton! Ja minä kun luulin... sillä onhan Matvei hyvä mies! Vaan mistä nyt tuulee? Aivankuin meitä elämässä joku painaisi, estäisi hengittämästä... Aivankuin elämä olisi tyrmä! Yht'äkkiä kirkkaan sähkövalon hohteessa, ikäänkuin sen elämän lihaksimuuttumisena, jota oli miettinyt, nousi hänen eteensä nainen ja horjahdellen heikoilla jaloillaan alkoi soperrella herkästi ja surkeasti, tuhmansekainen hymy huulillaan: -- Kauppias! kauppias! Anna juopolle naiselle kolikka... Anna! Hänen yllään oli hyvin leveä kapotti, aivankuin tehty vanhasta neulotusta peitteestä, johon hän oli sotkeutunut ja jonka liepeet pölisten lakasivat maata. Hänen juopoilla kasvoillaan väreili mielenvikainen hymy ja hän ojenteli käsiään, joissa törröttivät halvatut sormet. -- Minä olen se Udaliiha! Minut kaikki tuntevat! Anna, kauppias... Minä annan takaisin! Anna velaksi! Yksi kolikka vain! Juon vainajain kunniaksi! Kyynelet tippuivat hänen silmistään, mutta hän hymyili kuitenkin. -- Vainajain muistoksi! Horjahdellen ja nikottaen, aivankuin nyyhkyttäen, tunkeusi hän ihan kiinni Iivana pappiin, joka kolkosti väristen näki hänen mustat, mielettömät silmänsä, pyöreät kuin pöllöllä, mutta tummat, pohjattomat kuin tuntemattoman murheen mailma. -- Kentiesi sinäkin, kauppias, olet... vainaja? Sinunkin puolestasi minä juon! Niin, niin! Katsohan vain eläkä sano... Hän laski papin rinnalle raskaan, kylmän, aivan kuin kuolleen kätensä, arasti ympärilleen katsahtaen ja kuiskutellen: -- Miehelleni näet et saa sanoa! Kaikki ovat kuolleet... kaikki... minäkin!... Mutta hän, se yksi mies... on vielä elossa! Iivana pappi kopeloi taskustaan lantin ja tahtoi antaa, jotta toinen poistuisi. Mutta samalla äskeinen hakumies äkisti koikki esiin poikkikadulta ja, tehden hirmuisia harppauksia, syöksähti salaa naisen kimppuun. -- Sainpas sinut kiinni, juopotar! Sinun tähtesi, kirottu, minä tässä saan väsyksiin laukata... Vaan kyllä sulle miehesi taas maksaa! Huitoen käsiään kouristuskohtauksessa riuhtoili Udaliiha päästäen hurjan huudon. Mies tarttui häneen kiinni ja kuni peto saalistaan, raahasi hänet pois kuin pussin, joka on sullottu täyteen jotain pehmeää, mutta raskasta ainetta. Päävahdissa löi kello verkalleen kahtatoista. Siellä kolisivat kiväärit, kun vartiomiehiä vaihdettiin. Puistikosta lensivät rämisevän saksalaisen marssin sävelet: "Mit Bomben und Granaten..." Iivana pappi meni verkalleen majataloonsa. Siellä tiakka romminjuontinsa lopetettuaan yhä vielä, hurjasti huitoen käsiään kuin korppi siipiään, jutteli jotain pappi Matveille, jonka naama näytti happamelle ja onnettomalle. -- Hei tiakka! -- sanoi Iivana pappi: -- jo on aika kunniansa tietää, meidän on meneminen nukkumaan! Tiakka vaikeni heti ja alkoi hyvästellä. Hänen kasvonsa muuttuivat nyreiksi ja onnettomiksi, eikä hänen nähtävästikään tehnyt mieli poistua oven taa, johonkin pimeään karsinaan, tuskansa ja mielihauteittensa uhriksi. Pappi Iivanan kävi häntä sääli. -- Kuinkas on vanhimman poikasi laita, tiakka? kysyi hän lieventääkseen vahingoissa osotettua tylyyttään: -- äsken sinä jotain pakisit ettei sinua oikein vetele lastesi suhteen? Eikös vanhin poikasi opiskele Harkovissa? Eläinlääkärikurssilla? Onkos hällekkin jotain sattunut? Tiakka rypisti naamaansa ja alkoi raskaasti hengittää. -- Istuu tyrmässä! -- tokasi hän: -- valtiollisista syistä... Iivana pappi poistui hänestä muutamia askeleita mitään sanomatta. V. Aamun tullen hankkiusi Iivana pappi takakaupungille. Veli Matvein käski hän odottaa itseään kello kolmeen saakka asunnossaan, mutta sitten menemään Rudometovin luo. -- Minä ravaan tästä heti veli Grigori Petrovitshin luo! -- puhui hän. -- Sillä ihan varmasti luulen että Paulinkka on siellä kotonaan! Sen naisen minä tunnen! No, mutta jos vastoin luuloa sattuisi jotain sellaista mikä on oikeus ja kohtuus... että ihmiset rupeaisivat lörpöttelemään Rudometovin veljenpojasta, -- kuten Jumala suokoon, -- niin pannaan esipappi tiukalle. Hän etsii veljenpoikansa vaikka merenpohjasta ja toimii asianhaarojen mukaan. Matvei pappi huokasi pyörähyttäen pienoista päätään. -- Jospa Jumala soisi! -- Luota sinä siihen! Kääriytyen uuteen mustaan viittaansa ja painaen päähänsä siihen kerrassaan soveltumattoman ruskettuneen ja läpipölyttyneen hatun, suuntasi Iivana pappi askeleensa juhlallisesti pitkin Lääninrahastonkatua kohti Joentakalistoa, herättäen näyllään kummastusta jossain laihassa porvarissa, joka kauvan katsoi hänen jälkeensä, vihdoin sylkäsi ja ilkeästi virkkoi: -- Senkin kellotapuli! Mentyään leveän, pitkän laskusillan ylitse, uppoutui Iivana pappi likaisille, kapeille takakaupungin kaduille. Ne olivat hyvin autiot. Väestö oli hajaantunut tehtaisiin ja torimyymälöihin; lapsikakarat eivät vielä olleet ryömineet ulos komeroistaan rämpiäkseen rapakoissa -- noissa viheriäisissä, jotka eivät koskaan kokonaan pohjaan kuivuneet. Tämä ihmistyhjyys, joka muistutti hautausmaan autiutta, löi leimansa kömpelöiden, rappeutuneiden rakennusten kaikkeen viheliäisyyteen. Yksi ainokainen uusi ja valkoinen rakennus, kuni kuningas valtaistuimeltaan, katseli ylpeästi korkealta perustukseltaan köyhiä naapureitaan. Iivana pappi sen tunsi. Punanen lyhty sen sisään käytävällä oli sammutettu ja heilui naristen tuulessa. Porrasten edessä seisoivat nelipyöräiset ajoneuvot. Kaksi rotevaa nuorta miestä oli niihin paraikaa istuttamassa kulunutta palttoota, jonka sisässä näytti liikkuvan jotakin hyvin litistynyttä ja kokoon kitistynyttä -- aivankuin mikäkin kummitus päivän valossa. -- Kuka se on? -- kuului ankarasti kysyvän viiksiniekka poliisimies. -- Vieras! -- vastasi toinen nuorista miehistä, -- Udalovin puotipalvelija, Ivan Prokofjitsh, saippuatehtaalta. Kolmatta päivää jo ihan heikkona miehenä. Sairaalaan viedään... hyvä mies näet. Tytär hällä on mennyt miehelään... tuolle puolelle kaupunkia... sen Udalovin kanssa! Siitä asti hän... Palttoo oli vaiti. Se istutettiin rattaille, mutta se vyörähti sivulle aivankuin kaikki sairaan luut olisivat pehmenneet elämän "autuudesta" tai ikäänkuin joku olisi päälleastuen musertanut hänet. Kapea, ruma poikkikatu, mikä herätti tuskaa kulkukoirassakin, joka istui pitkän, lialla pirskoitetun aidan luona ja ulvoi nostellen ilmaan märkää turpaansa, -- johti Iivana papin avaralle pellolle, joka kaikilta suunnilta oli ojilla ympäri kaivettu. Mättäät ja saviröykkiöt muistuttivat kiireesti luotuja hautakaivoksia. Tämän savilouhoksisen vainion äärillä häämötti pitkiä, noella peitettyjä rakennuksia, jotka muistuttivat näöltään koridooreja. Iivana pappi tunsi ne hyvin: ne olivat Udalovin tiilivajoja. Niiden vieressä punoitti vastapoltettuja tiilihautoja. Keskellä vajoja, kuni temppelin harja, kohosi äärettömän suuri musta katto ylitse jättiläismäisen uunin, jossa tiiliä poltettiin. Sen raoista tuprusi vielä sakea savu aivankuin hirviön hengitys, jonka punainen kita viskeli katon alta vainiolle tulipunaisia heijastuksia. Ja kuitenkin sekä vainio että rakennukset olivat ihmistyhjät: ei missään näkynyt ainoatakaan elävää sielua. Poikkikadun nurkan takana, akkunoineen päin tiilitehtaita, seisoi iloinen pieni valkoinen talo, kirkkaanvihreine kattoineen ja hakuliaitauksineen, jossa vihersi akasioita. Kaikki sen viisi akkunaa olivat avatut; niissä näkyi kukkia ja tuulessa vienosti häilyviä musliini-uutimia. Paraatiovella loisti kirkkaaksi kiilloitettu vaskinen laatta kaiverruksineen: "kolleegiasessori Grigori Petrovitsh Perehvatov". Akkunoista virtasi ulos kitaran säveliä ja laulun hiljaista säestystä. Iivana pappi tunsi Paulinkan äänen. Nuorehko palvelustyttö kysyi aluksi: -- Kuka siellä? Vaan sitten aukasi hänelle hymyillen oven ikäänkuin jotakin arvaillen, ja pappi astui hänen perässään hämärän kuistin läpi pitkin sileätä, maalattua lattiaa pienoiseen etehiseen, jossa riisui viittansa raskaasti huohottaen ja pyyhkien otsaansa suurella punaisella nenäliinalla. Ja astui saliin. Ikäänkuin likaiselta, haisevalta, myrskyn runtelemalta laivan kannelta laskeutui hän kapteenin hyttiin. Siellä oli rauhan mailma, se porvarillisen tyytyväisyyden hiljainen sopukka, jollaisen vain voi löytää vanhojen, ylimääräisten virkamiesten luona, jotka kymmeniä vuosia ovat pesäänsä punoneet, -- missä he rauhallisesti ovat haaveksineet saavansa kuolla jälkeen elämän, jonka ovat koettaneet elää niin "kunniallisesti" kuin mahdollista, elääksensä sitten toisessa mailmassa myös yhtä tyytyväisesti. Kaikki oli sinne vuosikymmenien kuluessa kasattua, kaikki satoja kertoja aseteltua ja mittailtua ennenkuin se oli saatu paikoilleen, jokaisella esineellä oli oma historiansa ja omat muistonsa niin että oli vaikeata sanoa: isäntäkö nämät kaikki kalut omisti vai kalutko isännän omistivat, hänkö niitä piti vangittuina vai nekö häntä. Kuni kaunis unelma, joka on toteutunut ja jähmettynyt liikkumattomiin muotoihin, niin seisoivat siellä vanhanaikaiset, hiukan kömpelöt tuolit akkunain ääressä, joiden valkoisten musliiniverhojen lävitse valo pehmeästi laskeutui oleanderein, kiinalaisten ruusujen, fiikusten ja tuijain lehdille, jotka vuosikausia olivat kasvaneet huoneen lämpöisen sisustuksen keskessä; liinoilla katetuilla pikkupöydillä seinävierillä seisoivat lamput punaisten valovarjostimien alla; lepäsivät albumit, joissa vielä säilytettiin kellastuneita valokuvia eräistä henkilöistä vannehameet ja krinoliinit yllä. Nurkissa seisoi hyllytorneja korukaluineen ja ja vanhanaikuisine aikakauskirjoineen. Seinillä riippui runsaasti kuvia kokonaisesta virkamiesheimosta, ryhmittäin ja yksittäin: kolleegisihteereitä melankoolisine kasvoineen esiintyi siellä sekaisin lääninsihteerien kanssa. Kaikki yhdessä ympäröitsivät jotakin totisenautuaallista byrokraattista naamaa, joka vuorostaan kunnioituksen sekaisesti hymyili jollekkin vielä totisemmalle ja autuaallisemmalle naamalle. Ikäänkuin kokonainen sotajoukko tshinovnikkoja olisi täällä löytänyt itselleen turvapaikan keskellä köyhyyden ja vaivan huokausten ympäröivää merta! Kaakelimuurin luona mustalla vahakankaisella sohvalla istui Paulinkka, sormiellen kitaran kieliä. Häntä huuhteli auringon pehmoinen valo leikkien uunin valkoisella pinnalla. Toinen jalka heitettynä toisen ylitse istui hän siinä kuin mikäkin laulajatar ravintolan estraadilla. Hänen päänsä oli hiukan uhmaavasti taapäin kallistettu, huuliensa reunojen välissä piteli hän paperossia, jota tuskin oli poltettu ennenkuin se oli sammunut. Paulinkan kasvot olivat lempeämuotoiset, harvinaisen valkoiset ja lapsellisen-pulleat; harmaissa silmissä leimahtelivat ja sammuilivat kiihkoisat kipunat; hienot, pehmoiset kiharat varjostivat kaunista ja älykästä valko-otsaa; veitikkamainen hymy väreili purppuranpunaisilla huulilla, mutta suupieliin oli asettunut joitakin ylpeitä ja samalla kertaa katkeria piirteitä, aivankuin siellä olisi piillyt ankara ajatus, jota hän koetti karkoittaa luotaan ja siksi niin huolimattoman uhmaavaisesti pyöritteli päätään. Nähdessään Iivana papin pudotti hän puoleksi soittimensa. Hänen silmänsä himmenivät. Mutta kohta taas kirkas, hellä puna valahti hänen kasvoilleen ja ikäänkuin naurunkipinät räiskähtivät hänen silmistään. Työntäen pois soittimen ja viskaten jonnekkin paperossinsa hypähti hän ylös elävänä kuin tuli. -- Voi kuinka hauskaa! -- sopersi hän. Ja tarttui papin molempiin käsiin. -- Minä luulin että se on... isä! Vaan kas se onkin Ivan Vasilitsh! Tätäpä en olisi odottanut! En vähääkään! Kuinka parahiksi tulitkaan! Jumalani, kuinka parahiksi! Hyvä ystävä, tiedätkös mitä: tänään menemme välttämättä musiikkia kuuntelemaan -- niinkuin ennen... Eikös niin? Minulla on niin paljon puhumista sinun kanssasi! Huomattuaan, että Iivana pappi tavattomalla ihmettelyllä tuijotti jonnekkin nurkkaan, rupesi hän seuraamaan hänen katsettaan, huomasi oman heittämänsä paperossinpätkän ja alkoi vielä hilpeämmin ja kiihkeämmin nauraa. -- Tupakoitko sinä?! -- virkkoi Iivana pappi. Nauraen huudahti toinen: -- Se on naisemansipatsioonia! Ja alkoi pyörittää pappia pitkin lattiaa. -- Voi kuinka minusta on hauska! Kuinka hauska! -- Mikä sinulla on? -- neuvotonna rypistäen kulmiaan kysyi Iivana pappi: -- aivanhan sinä olet kuin omasta itsestäsi irti! Arvoisa rouva, maatushkaksi mainittu... ja nyt kuin tytön letukka! Paulinkka irtausi papista, viskautui sohvalle paiskaten päänsä selkänojaa vasten, tulipunaisena kasvoiltaan, ja raskaasti läähättäen naurun seasta jäi katsomaan aurinkoa läpi akkunan. -- Katsohan! Aurinko kurkistaa akkunaan! Aivan kuin ensikerran sen näkisin! Aurinko. Armas aurinko! Kuinka kirkas se on! Kuinka siitä huokuu hellettä ja hilpeyttä! Mietteliäs ilme laskeusi vitkaan hänen kasvoilleen ja puna pakeni niiltä. -- Ivan Vasilitsh, minähän... olen paennut Matvein luota. -- Tiedän, -- sanoi Iivana pappi. Papinrouva suoristihen uhmaavasti. -- Vai tiedät? Mistä tiedät ja mitä tiedät? Ja naurahti äkkiä katkerasti ja halveksivasti. -- Ahaa! Lähettiläs! Kyllä ymmärrän! -- Minä tiedän kaiken! Kirjeesikin olen lukenut. Ja senkin tiedän... kenen kanssa olet karannut! Rouva rypisti kulmiaan ja katsoi tutkivasti alta kulmainsa. -- Jospa nyt niinkin? Mitäs sitten? Pappi ei katsonut häneen, vaan istahti hänen viereensä. -- Kuules, Paulinkka! Siellä puhuttiin kaikellaista, käsitätkös... sanalla sanoen: ei kenenkään suu ollut joutilas! Myös Matvei... ja meidän kylässä myös juoruttiin... Mutta minä kuitenkin... Sano minulle... puhtaalla omalla tunnolla... sydämmen rehellisyydellä! -- Mitä niin? Pappi ei tiennyt, miten ilmilausua asiansa. -- Tuota kun... että jos sinä matkustit sen... mikä sen nimi nyt olikaan... niin tuota... lyhyesti sanoen että eikös teidän välillä ole joitain suhteita? Paulinkka oli vaiti, mutta pappi odotti vastausta kääntyen poispäin. Jotain itsepäisen-uhmailevaa ilmeni hänen kasvoillaan. Hetkisen hän ikäänkuin epäröi mitä vastata, ja sanoi sitten yhtäkkiä räikeästi ja täsmällisesti: -- Ei! Pappi pyörähti sukkelasti hänen puoleensa loistaen ilosta. -- Kas niin, kas niin, tiesinhän sen!... -- alkoi hän puhua kuumasti: -- tiedänhän minä että sinä olet... tuollainen räjähtävä ruutitötterö! No, joku paikka sinussa on nurin... Hulluksi sinä olet tullut! Mutta pää ja sydän sinulla on hyvät... jumaliste! Vai mitä! Vai luuletko että minä koskaan olen uskonut noita lörpöttelyjä? Kyllä kai minä itsestäni uskoisin vaikka mitä roskaa, mutta sinusta... en milloinkaan! Naisella värähtelivät huulet. -- Etkö milloinkaan? Etkö todella uskoisi? Pappi ihan pursuili innostuksesta. -- No en! Ja tiedätkö mitä! Niin minä sanoin Matveillekin: tyhjää lorua! Entäpä nyt sitten että kirjeen kirjoitti ja meni matkoihinsa! Huimapäisyyttä vain! Ikävä hänellä on. Vaan niinhän tuo on... kaikillahan meillä on ikävä! Elämä näet kyllästyttää. Elähän huoli, sanoin minä, kyllä hän tulee takaisin. Ja niin lähdin tänne, kun tiesin että sinä olet täällä. Tunsin että täällä sinä olet! Tiedätkös, minulla on vaisto... Mille sinä naurat? Niinpä niin... lähdin matkaan, koska tunsin että sinä olit täällä. Ja ajattelin: annahan kun hänelle sanon... Palaa kotiin Paulinkka! Palaa Matvein luo! Hillitse kuumaa sydäntäsi! Ja pappi naurahti pehmeästi. -- Niin minä hänelle sanon... Ja kyllä _hän_ palaa, eikö niin? Nainen tarttui häntä lempeästi kädestä. -- Eikös niin? Palaathan? -- Hautaholviinko? -- kysyi Paulinkka räikeästi kirjeen sanoilla. Pappi kohosi kiihtyneesti sohvalta. -- Mitä sinä haet? Mitä sinä kaipaat? -- kiljui hän: -- millaista elämää sinä tahdot? Sellaista elämää, jollaista ei ole? Sitäkö, jota ei ole? Katsohan ympärillesi! Kaikki, kaikki niin elävät! Sinä olet muita vielä onnellisempi. Matvei on älykäs mies... huomiota ansaitseva. Hän on jo nyt tuomiokapituliin valittu! Hänellä on hyvä pää. Hän, se pyhä veli, raivaa tien itselleen, -- niin kyllä. Ja pitäjä teillä on hyvä. Ja talo -- kuin täysi malja! Sinun täytyy koettaa voittaa luontosi, kyllä teillä sopu syntyy, rakkaus, rauha ja -- ilo! Sinun pitää riemuita elämästä! Voi sinua miten kirjoitit kirjeessäsi... Miksi sellaisia sanoja? Aivan suotta ja turhanpäiten! Ikäänkuin käsillään miettien asteli hän pitkin lattiaa. -- Katsohan... kaikki me elämme! Ei tietysti kaikki maistu makealle, ei aina asiat mene mielenmukaan tai hauskasti! On murheita ja vastoinkäymisiä ja tuskaa... Kaikkea on! Vaan kuitenkin eletään! Sellaista se elämä on! Eihän se ole meidän määrättävissä. Sillä niitä me olemme vallanpitäjiä? Kuin valjastetut härät me saamme kiskoa kuormaamme. Ja kaikki ympärillämme vetävät samaa vaunua, jonka nimi on elämä. Ja täytyy sietää... minkäs sille saa. Ei ole se meidän muutettavissa. Ylhäältä se on, Jumalalta. Vaikka on raskastakin -- kärsi pois! Ihmiskohtalo maan päällä on -- kärsiminen. Eikö se ole niin? Mutta sinä -- mihin sinä tempoilet! Mihin? Mitä sinä haet? Mitä sinä ajat takaa? Siitä sinun tuskasi johtuukin... Et itsekään tiedä mitä etsit! Veri sinulla on kuuma... haaveilijatar sinä olet, siinä kaikki! Papin pauhatessa kuunteli nainen häntä nöyrän ja heikon näköisenä, kädet polville solahtaneina. Ja vähitellen se katkeruus, mikä oli salautunut hänen huultensa poimuissa, levisi hänen kasvoilleen kuin harmaan, kolean päivän heijastus. -- Vai haaveilijatar! -- naurahti hän hiljaa. -- Mitä sinä siis minulta tahdot? No niin... minä palaan... villoja karttaamaan, palvelijattarien kanssa riitelemään, kanoja kaitsemaan, munia laskemaan, papin rouvien luo kolmivaljakolla ajelemaan, juoruamaan heidän kanssaan... pöyhkeilemään heidän edessään muotihatulla, silkkihameilla... Päiväkaudet piaanolla Straussin säveliä linkuttamaan... niinpä niin... Vaan entäs sitten? Pappi tuijotti häneen ääneti, ihmetellen moista elämän kuvausta. -- Lasken loppuun kaikki munat, paimennan perinpohjin kaikki kanat... linkutan läpi kaikki valssit... Mutta mitäs seuraa sitten? Niinkö todella elämän loppuun saakka? Vuosi vuodelta? Vanhenenkinhan minä... tulee ryppyjä kasvoihin, silmät käyvät sameiksi... Ostan siis silmälasit ja yhä ruokin kanoja, lasken munia... soittelen valsseja... ajelen troikalla... Pappi oli vaiti itsekkin masentuneena moisesta tulevaisuuden näköalasta, löytämättä sanoja ja osaamatta niitä keksiä. -- Saathan lapsia! -- sanoi hän sitten. Nainen hypähti sohvalta säikähtynein kasvoin ja huudahti kiihkeästi: -- Ei, ei! Jumala varjelkoon! Niitä ei tarvitse tulla! Ja niin selvä ja käsitettävä oli papista tämä Paulinkan kauhu, että hän vaikeni. Mieli yhäti kuohuksissa ajatuksesta, joka oli iskenyt hänen päähänsä tuosta salaperäisestä ja kummallisesta sanasta "lapsia", asteli tämä edestakaisin huoneessa kädet selän takana ja kasvot murtuneina. -- Ei tarvita, ei tarvita! -- toisteli hän. -- Jumala armahtakoon! Muutoinkin minä sitä pelkään, hirveästi pelkään sitä! Mitä varten lapsia minulle? Mitä minä heille annan? Kun joka sanassani olen näkevä petosta? Ei, ei... Ja silloinhan ne minut auttamattomasti, ijäksi päiväksi sitovat kiinni... Hän pudistelihen hermostuneesti. Kaikki hänen tuonoin niin peräti ärtyneiden kasvojensa piirteet muuttuivat ankaran varmoiksi, mikä tavallisesti on seuraus vain painavasta, järkähtämättömästä ajatuksesta. Hän kumartui nostamaan lattialta paperossinpätkänsä. -- Minä olen kuin tämä paperossinpätkä! -- sanoi hän surkeasti hymyillen. -- Joku on minut polttanut loppuun... ja viskannut menemään? Roskakuoppaan! Vai olenko minä ihminen enkä paperossinpätkä? Tokko minä älyän sitä että todella lepään roskakuopassa? Täytä tämä pätkä ruudilla, sytytä se... ja se leimahtaa, lentää tietämättömiin... niin myös minä! Ivana pappi kohotti päätään. -- Mitä sinä sanoillasi tarkoitat? Hän laskeutui jälleen sohvalle katsoen kärsivä ilme kasvoillaan akkunaan. -- Minä ymmärrän olevani likakuopassa? Enkä voi minnekkään päästä... Ja niin minä olen täyttynyt epätoivolla, riuhtaissut itseni irti, kirjoittanut kirjeen... ja paennut! Minä pakenin! Ja aurinko säkenöi ja päivä oli kirkas. Mutta silloin tulit sinä ja sanoit: ei olekkaan aurinkoa, ei olekkaan päivää! Ja nyt minä en tiedä mitä sinulle vastata. Saavuin kaupunkiin... aivan kuin toisesta kuopasta ryömin toiseen. Mitä minä täällä nyt teen? Mitä varten minä täällä olen? Olenko niinä kelienkään hyödyksi? Jos lähden ulos kadulle... niin mitäs minä siellä? Mihin minä, tällainen pieni, tällainen mitätön olento menen? Mitä minä osaan tehdä? Ja sitten kaikki tämä ympäristö. Lapsuudessa se näytti minusta suloiselta. Mutta nyt se minut masentaa. Kuin mikäkin risuaitaus, jonka takaa täytyy katsella Jumalan kirkasta päivää... eikä pääse askeltakaan hievahtamaan. Minä pakenin vankilastani -- enkä päässyt mihinkään. Puristaen äkkiä kätensä nyrkiksi, huudahti hän pappiin kääntyneenä: -- Voi, tiedänhän toki itsekkin, etten tästä pääse mihinkään liikahtamaan! Iivana pappi ei katsonut häneen. -- Kai sinä siis palaat? -- kysyi hän hidastellen. Alakuloisen-näköisenä odotti hän jo vastausta ikäänkuin salaa sitä peljäten. Akkunan takaa kuului ääni. -- Isä tulee! -- sanoi Paulinkka: -- kukahan tuo nainen lienee hänen kanssaan? Pappi kurkisti akkunaan. Ja jälleen hämmästytti häntä savikaivoksisen lakeuden autius. Jättiläis-ruumisarkkuina häämöttivät pitkät, tyhjät vajat ja ikäänkuin niiden hautoina ammottivat kuopat. Niiden takana ylhäällä törröttivät tehtaiden piiput kuni uhkaavat sormet. Monta kertaa ennen oli Iivana pappi nähnyt tämän maiseman, mutta silloin oli se vilissyt täynnä elämää, kun piiput tupruttivat savua ja nokea, ja vajojen kattojen alla ja pitkin tannerta parveili mustia ihmisiä käryn ja savun keskessä, mikä heihin oli tarttunut äärettömän avarasta uunista, jossa tiilet paahdettiin; silloin oli tehtaalta kantautunut korviin ääniä, jotka muistuttivat rautakahleiden kalinaa. Nyt hänestä täällä ihmisautiolla paikalla tuntui kuljeksivan vain Udalovin emännän haamu. -- Miksi täällä on niin elotonta? -- kysyi hän. -- Työmiehet ovat lakossa, -- vastasi Paulinkka mennen samalla isäänsä vastaan. Huoneeseen astui sisään Perehvatov, seurassaan nuori tyttö. Perehvatov, joka oli keskikokoinen, paljosta istumisesta ruunun tuoleilla kyyryselkäiseksi käpertynyt olento, oli näöltään kuitenkin kuin arvokas ja tukeva, täysinpalvellut vanha virkamies. Hänen kasvonsa muistuttivat näöltään muinaisajan kuivettunutta pergamenttia, silmät tuijottivat päässä kuni puoleksikuluneet painokirjaimet. -- Katsohan, mikä hauska vieras minulla on mukanani, Paulinkka kulta! Tutustukaapas toisiinne! Kauppiaan tytär! Shirokosadova, Aleksandra Porfirjevna! Ylimysnaikkonen putipuhdasta verta... Hän lausui tämän keveän-matelevasti ja kääntyi heti Iivana papin puoleen. Tyttö tervehti Paulinkkaa... -- Elkää uskoko! Minä olen -- demokraatti, -- puhui esitetty hymyillen. Neidolla oli yllään tumma kaneelinvärinen puku, joka tiukasti ympäröi hänen korkeata, soreata vartaloaan; päässä, jonka asento oli hiukan ylpeä, helotti olkihattu ilman koristuksia. Hän tervehti vaatimattomasti, puhui yksinkertaisesti, katsoi suoraan silmiin suurilla, rauhallisilla, tummilla shirokosadovilaisilla silmillään, jotka himmenivät silloin kun hän jotakin mietti. Keskustellessa välkkyi niistä älyä ja levollista luottamusta. -- Tämä on minulla koulupuvusta tehty! -- virkkoi hän vastaukseksi vaatteista huvitetun Paulinkan äänettömään kysymykseen. -- Täkäläisessä lukiossako te olette koulunne käynyt? -- Niin. Entä te? Paulinkka karahti punaiseksi. -- Minä olen käynyt vain neljä luokkaa... -- Kuinkas te nyt sillä tavoin teitte? -- kysyi tyttö. -- Sattui ikävyyksiä... Muutaman tytön takia, juutalaisen... Desortsevan. Jouduin pahoihin väleihin itse johtajattaren kanssa... -- Malttakaapas! -- säpsähti Aleksandra Porfirjevna. -- Minä olen Desortsevan ystävätär! Hän pääsi vuotta ennen koulusta. Te olette siis se, jota hän on niin monta kertaa muistellut! "Sortaa lasta ainoastaan senvuoksi että hän ei ole meidän kansakuntaamme kuuluva -- on halpamaista!" -- Voi kuinka hyvin se oli sanottu! Paulinkka katsoi mielenliikutuksella ja kiitollisesti puhetoveriinsa. -- Minäkö todella niin lienen sanonut! Herranen aika! Kyllä siitä on kauvan. Ja luottamukseen lämmeten, kysyi hän: -- Mitäs te, neiti, nyt aijotte tehdä? Naimisiinko vai?... noin nuorena? -- Ensinnäkin sanon teille etten ole mikään nuori! -- virkkoi Aleksandra Porfirjevna: teitä pettää minun ulkomuotoni. Minä olen jo 22 vuoden ikäinen, vaikka tosin en vielä tiedä mitään. -- Mitäs te sitten tahdotte tietää? -- Voi, vähänkös on tarvis tietää! Tahdon tietää elämän, oppia sen perinpohjin tuntemaan, valmistua siihen niin, jotta voin sitä parantaa ja itsetietoisesti uudesta luoda. Tahdon olla hyödyllinen yhteiskunnan jäsen, sen uuden yhteiskunnan, joka on syntymässä mailmaan. Vaan sitä varten täytyy tietää paljon, oppia paljon. Syyspuoleen matkustan Pietariin, yliopistoon. Jollen onnistu sinne pääsemään, niin ulkomaille luistan. Paulinkka katsoi häneen tutkivasti. -- Päästääkös isänne teidät menemään? Aleksandra Porfirjevna ei vastannut heti. -- Ei. Eihän hän päästä. -- Kuinkas te siis lähdette? -- Lähden kuin lähden kuitenkin! -- sanoi neito ja kysäsi vikkelästi: -- entäs te... mitäs te puuhaatte? -- Mitäkö minä puuhaan? -- naurahti Paulinkka hämillään: -- minä olen yksinkertaisesti naimisissa... papin kanssa. Aleksandra Porfirjevna rypisti hieman kulmiaan ja vilkasi Iivana pappiin. -- Minä en rakasta, -- sanoi hän, -- pappeja. He palvelevat pahaa! Paulinkka sävähti tulipunaiseksi ja tuijotti häneen kummastunein silmin, aikoi jotakin kysyä, mutta samalla Perehvatov virkkoi hänelle: -- Paulinkka kulta! -- tarjoatkos meille teetä? -- Heti paikalla. Hän läksi ruokasaliin... Perehvatov jatkoi puhettaan, kääntyen nyt myös Aleksandra Porfirjevnan puoleen. -- Ukko-raiskan on ikävä yksikseen. Ukko-rukka puhelee itsekseen: menenpä tästä tehtaan konttooriin, Udalovin luo... numeropeli on minulle tuttu asia! Kiitos Herralle Jumalalle, -- 35 vuosikultaa olen istunut rahatoimikamarissa numeroiden ääressä ja ilman sitä peliä ihan ikävä riipasee. Kuljenpa tai puhelenpa, numeroleikki aina edessäni väikkyy... Ja onpa se ukolle kuuluva ominaisuus sekin ettei toisinaan öisin nukuta, -- niin että mitä te arvelette, arvoisa herra? Niinpä se numeropeli silmissä tanssii! -- Tottumus on pyhä asia -- sanoi Iivana pappi matalalla äänellä, hämillään Aleksandra Porfirjevnan tutkivasta ja, kuten hänestä näytti, vihamielisestä silmäyksestä. -- Niin, se tottumus! -- kiivastui Perehvatov: -- kun noin kodin lämpöisessä sopukassa 35 vuotta istua mököttää... Mutta minä palvelen täällä vasta kolmatta kuukautta -- ja jo toinen lainrikkomus täytyy kokea! En ole tottunut nykyiseen kansaan, herra pastori... Enkä halua tottuakaan... siihen olen liian vanha. Ensinnäkin itse Udalov, meidän kesken sanoen, kunnioitettava herra, on raaka talonpoika. Kun on lakko, niin silloin tarvitaan taloudellista voimaa, vaan hän jo toista viikkoa juopottelee. Pääjohtaja... saksalaista sukua. Pölkkypää! Pölkkypää hän on! Minä hänelle vakuutan: Henrik Karlovitsh, kovaa taloudellista sanaa tässä tarvitaan... lempeätä vakuutusta tarvitaan, sentähden että nuo ihmiset tosiaan ovat oikeutetut itselleen lisäpalkkoja vaatimaan ja täytyy heille siis vakuuttaa asian parantamisen mahdottomuutta, jotta eivät vast'edes heittäy hävyttömiksi! Vaan se saksalainen makkara jo aamusta pitäen nielasi oluttynnyrin kitaansa. Perehvatov heilautti käsiään ja päätään. -- Luovun koko paikasta, kovin on levoton! Lempoako ne minut tänne kyyditsivätkin! Rahatoimikamarissa on -- paratiisi. Siellä on vain rauhallisia numeroita. Vaan täällä on kaikki väki ruti-rauhatonta. Ja minä olen vanha, vanha, hyvä herra! Ennen meidän aikaan, kun minä tämän talon pahasen itselleni rakennutin, ei silloin vielä täällä näkynyt noita piipun-tötteröitä... Alkuperäinen autius silloin levisi ympärillä... ja rauha vallitsi, arvoisa herra! -- Taisi olla hyvä nukkua? -- hymyili Aleksandra Porfirjevna. -- Oli oikein mainiota nukkua! -- tarttui puheeseen kiihkeästi Perehvatov, tosin vähän kummastellen outoa kysymystä. Mutta Iivana pappi ymmärsi hänet toisella tavalla ja hyrähti nauramaan. -- Ettekös te neiti, -- sanoi pappi istahtaen neidon viereen, -- ole Porfiri Vlasitshin tytär? Neito siirtyi papista hiukan loitommaksi. -- Kyllä minä olen hänen tyttärensä, -- sanoi hän kiireesti: -- vaan minä tulin teidän luoksenne, Grigori Petrovitsh, juuri noiden rauhattomien piippujen johdosta. Me olemme keränneet kaupungissa pienen kirjaston työväkeä varten... -- Tekö isänne kanssa? -- Ei, isä ei tähän ole ottanut osaa... Läheisyydessä ei meillä sille ole minkäänlaista säilytyspaikkaa. Tehtaalla on mahdotonta, työmiesten luona on epämukavaa. Mutta tehän voisitte jaella kirjoja aivan kuin omasta kirjastostanne sentähden että olette alati tekemisissä työmiesten kanssa. -- Mutta rohkenen kysästä... Kuinka teidän arvoisa isänne tätä asiaa arvostelee? Aleksandra Porfirjevna irvisti hullunkurisesti katsahtaen Iivana pappiin. -- Miksi minulta tässä talossa alati kysytään isän mielipidettä? Isäni, kuulkaahan Grigori Petrovitsh, on oma itsensä, ja minä olen myös oma itseni. Minä en ole enää lapsi! Voin astua omilla jaloillani. Olen jo 22-vuotias... Syksystä tulen ylioppilaaksi! [Naisylioppilaan nimeä ei tosin Venäjällä näihin asti ole käytetty; sana _kursistka_ on tarkasti suomennettuna "kurssien kuuntelijatar". (Suom.)] -- Ja hiuksenne leikkuutatte? -- hymyili Iivana pappi hyväsydämmisesti. Aleksandra Porfirjevna katsahti häneen ankarasti. -- Kylläpä pastorilla on typerät ajatukset! Pappi säpsähti, hämmästyneenä laskien päänsä. -- Kas vaan, kas vaan! -- puhui Perehvatov levottomana. -- Minä tietysti... Mutta miksi te, rohkenen kysyä, olette kääntynyt minun puoleeni? -- Minä olen teistä paljon kuullut asianajaja Levandovskilta. -- Ahaa, Paavo Stepanitshilta... Ah, hyvä herra... Kuinkas muuten, kuinkas muuten! Mehän olemme hänen kanssaan ystävykset! Kuinka minun siis on oltava kanssanne? Te olette minuun käynyt käsiksi kovin äkkiarvaamatta... Minua tietysti ilahduttaa... Mutta nykyäänhän ajat ovat niin levottomat, ja kirjasto ei ole mikään leikinasia... se on vaarallista peliä! -- Te pelkäätte? Ensinnäkin: omasta kirjastostanne ei kukaan voi teitä estää jakamasta kirjoja, ja toiseksi: te ette välitä virastanne... -- Äityeni armahani! Minä olen vanha... liian vanha teidän juoniinne... Suokaa toki anteeksi! Kuinkas te hoksasittekaan ruveta puuhaamaan sellaisia asioita... -- Isä hoi! Tee on valmista! -- ilmoitti ruokasalista Paulinkka. -- Sepä nyt vasta hyvä! -- ilahtui Perehvatov: -- herrasväki, tehkää hyvin. -- Jääkää hyvästi! -- toimitti Aleksandra Porfirjevna nousten. -- Eihän toki vielä, ei meillä näin vain vierasta päästetä... juokaahan toki teetä ensin. Minä pyydän, minä pyydän... elkää halveksuko ukkoa! Armahtakaa toki! Porfiri Vlasovitshin tytär... Minusta on niin hauska, erinomaisen hauska nähdä teidät talossani... Ja päästäen neidon edellään ruokasaliin, puheli hän Iivana papille, mutta niin että myös neito sen saattoi kuulla: -- Shirokosadovilaista verta! He ovat kaikki semmoisia, Shirokosadovit, hyvä herra... kuin piikiveä! Kodikkaassa ruokasalissa, joka oli täynnä kukkia, seinillä muotokuvia ja öljyväripainoksia heleissä ja kullatuissa kehyksissä, -- kun kaikki olivat istuutuneet pöytään ja Paulinkka oli kaatanut kaikille teetä, siirsihen papin rouva istumaan Aleksandra Porfirjevnan viereen ja sanoi hänelle hymyillen: -- Te miellytätte minua suuresti! Neito katsoi totisesti häntä silmiin ja lausui: -- Te myös minua! -- Kertokaapas minulle Desortsevasta, missä hän on ja missä toimissa? Hänhän oli silloin vielä lapsi, valmistavalla luokalla, en oikein häntä muistakkaan: kiharapää semmoinen, silmät kuin mandelipuun kukat... Ihan hoikkanen varreltaan... Minä häntä kauheasti rakastin! Ääntämistapa hänellä oli huvittava! Hän saattoi tulla minulle sanomaan esimerkiksi että: "ettekö halua pi-rukaista?" Ja minä nauroin täyttä-kurkkua ja suutelin häntä... se oli niin kovin hauska tyttö! Johtajatar sai tietää meidän ystävyydestämme, kutsui minut luokseen ja sanoi: "te olette hyvien vanhempien tytär ja kristitty... sopimatonta on että olette ystävykset juutalaistytön kanssa." -- Hyi hävytöntä! -- huudahti Aleksandra Porfirjevna karahtaen punaiseksi. -- Mikä oikeus on noilla ulkokullatuilla pölvänöillä halveksia kansallisuutta, joka on lahjoittanut mailmalle parhaita ihmisiä! Kaikki nuo Spinozat, Lassalet, Marxit, kaikki, jotka ovat työntäneet eteenpäin yhteiskuntaa, tiedettä, taidetta, jotka ovat intohimoisesti taistelleet ihanteiden puolesta... juuri juutalaiset. He ovat tuoneet mailmaan sydämmiä tärisyttäviä aatteita, he ovat valaneet ja yhä valavat mailman kiertokulkuun innostuksen aaltoja! Ja kutka enempi heitä ovat saaneet kärsiä vääryyksiä jonkun pyhimystarun takia, historiallisen kummituksen, joka on syntynyt pimeässä muinaisuudessa! Ei, täytyy olla varustettuna järjellä, joka on synkkä kuin yö, sydämmellä, joka on kiveä kovempi, kohdellakseen juutalaisia siten kuin nuot itsetyytyväiset tylsimykset! Vaan nehän kantavat vihansa kadulle, tekevät juutalaisten elämän sietämättömäksi, ärsyttävät heitä, harjoittavat juutalaisvastaista politiikkaa panemalla toimeen ryöstöjä ja murhia! Kuinka paljon täytyykään vielä työskennellä kiskoakseen ihmissydämmistä pois petoeläintä, noita tylsiä ja itsetyytyväisiä tunteita! -- Vaan voipiko sitä sitten? -- sanoi Paulinkka ahnaasti häntä kuunnellen: -- hävittää ihmisestä petoa? -- Koko historia johtaa siihen, -- lausui jo rauhallisesti ja lujasti Aleksandra Porfirjevna: -- kaikki inhimillinen sivistyy, kaikkien petomaisten muinaisuuden perimysten kanssa aina yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin asti -- käypi vimmattu taistelu! -- Missä? -- kysyi Paulinkka yksinkertaisesti, kohottaen kulmiaan. -- Kaikkialla! -- naurahti Aleksandra Porfirjevna: -- silmähtäkää tarkasti ympärillenne. Ettekös kuule, kuinka ympärillänne historiaa luodaan? Hänen katseensa sattui yhteen Iivana papin katseen kanssa ja suuttuneesti kulmiaan rypistäen siirsi hän sen hänestä pois. -- Vanhalla mailmalla, -- sanoi hän, -- on paljon puoltajia. Mutta voiton saavuttavat ne, jotka siitä ovat irtautuneet! -- Ei, kuulkaahan mitä minä teille sanon, armollinen herrasväki, -- ainoastaan ne, joiden käsiin kaikki rikkaudet keräytyvät! Vai ketkäs muut, hyvä pastori? -- alkoi Perehvatov pitää puhetta papille: -- Ukko Udalov juopi itsensä rappioon, se on varma... Ja on jo juonutkin! Hänen onnettomalta vaimoltaan ei enää vaadita mitään tässä murheen laaksossa: hän pitää jo itseänsä elävältä haudattuna... Ja lapsi-parat sitten? Se on eräänlainen kokoelma, arvoisa herra! Eläintieteellinen kokoelma... Suvaitsetteko tuntea vanhinta tytärtä? Aglaita? Tummakko kuin korpin siipi, järkeähuikaisevan pulska, pommi-tyttö! Kaikki upseerit hänet likeisesti tuntevat. Kuka se troikalla nelistää? Aglajushkapa tietenkin! Kuka miehensä kanssa oikeudessa riitelee? Aglajushkapa tietenkin! Vaan kerran, hyvä herrasväki, oli tapaus -- hän vietti yönsä poliisiputkassa... aamulla vasta huomasivat, minkä linnun olivat häkkiin pistäneet. Niinpä niin... Entäs vanhin poika? Oletteko kuulleet jutun? Ravintolassa suuressa seurassa kysyä tokasee: paljonko piaano maksaa? Puolitoista tuhatta! He tuossa! Ja mitäs arvelette, hyvä herra? Aukasi kannen koko seuran nähden, istuutui päälle ja... Perehvatov kallistautui Iivana papin puoleen ja sanoi tälle jotakin korvaan, nauraen. -- Sepä koko konstailija! -- virkkoi Iivana pappi päätään pudistaen. -- Matkustaja maan ympäri, arvoisa herra! Ja sitäpaitsi on sillä miehellä mätähaavoja jo lapsuuden vuosilta... nähtävästi perintöä isältä. Ainoastaan nuorin poika heillä on ikäänkuin sukuun kuulumaton. Häntä sanotaan lempeäksi ja älykkääksi mieheksi... lopettaa kohta opintonsa yliopistossa. Vaan on hänkin tuollainen toivoton ja sairaloinen. Samalla Perehvatov kohteliaasti kääntyi Aleksandra Porfirjevnan puoleen. -- Mitä salaisuuksia suvaitsette supatella tyttäreni kanssa? -- Juttelen tässä, kuinka meitä kerran syytettiin poliittisesta epäluotettavaisuudesta! -- sanoi Aleksandra Porfirjevna hymyillen. -- Vai sellaista! -- tokasi tuikeasti Perehvatov. -- Minä olin silloin viidennellä luokalla. Meillä muutamilla ystävättärillä oli silloin tapana iltaisin kokoontua Takaliston sillalle laulamaan. Meidät ilmiannettiin johtajattarelle, että me muka laulamme vallankumouksellisia lauluja. Ja arvatkaas, mitä lauloimme? Hän alkoi koomillisesti hyräillä, heiluttaen päätään tahtiin: -- Tor-r-ea-door... käy taistelohon! Sitten hän kääntyi jälleen Paulinkan puoleen. -- Voi, se oli onnellista aikaa! Vahinko ettette te käynyt koulua yhdessä kanssani! Silloin sitä osattiin tyttöjä opettaa! Minä ja Desortseva... Meitä oli seura mitä hurjapäisimpiä neitoja. Me jaoimme kaupungin keskuudessamme piireihin ja keräsimme varoja rikkailta... Kukas kehtaa naislukiolaiselta kieltää? Eikö se ole totta? Paljon rahaa me keräsimmekin. Me tunkeusimme surkeimpiin hökkeleihin, työmiesten, pesijättärien, suutarien luo... Tietysti me kaikkein ensimäiseksi pesimme, puimme ja harjasimme tuon köyhän kakaralauman. Neulottiin yökaudet, pestiin, leikattiin, silitettiin. Sitten ryhdyttiin myös opettamaan. Koko Joentakalisto muuttui yhdeksi ainoaksi kouluksi! Lapsikakarat odottelivat meitä kuin pienet kerubit kaduilla... Ja me tulla pouhasimme heidän luokseen kasvot totisina, ketterin askelin... -- No, ja tietysti siitä johtokunta sai tietää? -- kysäsi Perehvatov. Aleksandra Porfirjevnan kasvot kävivät ankariksi. -- Tietysti! Samovaari kihisi hiljaa. Akkunasta kurkisti sisään savikaivos-tanteren autius. Jostakin kaukaa kuului ääniä ja monilukuisten jalkojen töminää. -- No, tiesinhän minä tuon! -- kivahti päähänsä tarttuen Perehvatov. Hän hypähti tuolilta, riensi akkunaan juoksujalkaa, ja kurkisti ulos. -- Heitä ovat! Heitä!! Akkunan takana vaelsi työmiesjoukko meluavin puhein. Heti sen jälkeen kajahti ilmassa soitto, räikeästi ja kaikuvasti. Perehvatov ja hänen perässään kaikki muut karkasivat kiireesti portaille. -- Minua niin miellytti se mitä te tuonoin puhuitte juutalaisista! -- virkkoi etehisessä Iivana pappi Aleksandra Porfirjevnalle. -- Mutta te unohditte Kristuksen... Myös hän oli juutalainen! Neito katsoi pappia tarkkaavasti, mutta jo lauhkeasti. -- Vaan mitäs on Kristuksesta jäljelle jäänyt? -- huomautti hän. -- Pappeja vain! VI. Työmiehiä oli noin nelisenkymmentä henkeä. Siinä oli savenkaivajia, punaiseen pölyyn peittyneitä niin että naamat, hiukset ja vaatteet paistoivat punaiselta. Mustina muurottivat lukkosepät, ikäänkuin raudasta tehdyt. Keltainen rapa oli möykyiksi kuivunut tiilenpolttajiin. Heidän välissään vyöryi harmaita kivenhakkaajia kuin mitähän louhittuja kivenkappaleita. Vähän siistimmin olivat puetut ainoastaan tehtaalaiset. Mutta heidänkin nokisissa ja ruskettuneissa naamoissaan näkyi naapuruutta tulenpaahtavista pätseistä. Kaikkien edellä kulki kaksi miestä rinnakkain. Toinen oli korkeavartaloinen, hiukan kumarainen kirvesmies, vielä nuori, mutta sangen totinen kasvoiltaan, joilta parta oli ajeltu ja joilla pienet viikset ainoastaan hiukan varjostivat karkeita huulia ja terävää alaleukaa. Hänellä oli tuikeat silmät; keskustellessaan hän ikäänkuin nosteli jotain raskasta pitkillä, vahvoilla käsillään. Työtoverit nimittivät häntä "Ljaksanitsh", lyhennykseksi nimestä "Aleksei Ivanitsh". Hänen vierustoverinsa oli näöltään kuin savipaakku, joka on nostettu kaivoksen uumenista ja katselee mailmaa alta sumeain kulmiensa uteliain ja läpitunkevin katsein. Mutta näkyi että elämäntaistelussa tämä savipaakku oli vahvistunut, karaistunut tulisten pätsien lieskoissa ja muuttunut rautaiseksi. Hänen päänsä, jossa törrötti karkeita punasenruskeita hiuksia, painui keveästi leveisiin hartioihin ikäänkuin olisi se alati, vaikkakin ylpeästi, odotellut iskua jostakin päin, ja sentähden hänen neljänkymmenen-ikäiset kasvonsa, jotka olivat vähän turvoksissa ja joissa kasvoi karkea punaparta, olivat odottavan ja häijyn näköiset. -- Me tulemme sinun luoksesi, Grigori Petrovitsh, -- alkoi hän puhua ikäänkuin olisi huutanut tyhjään tynnyriin: -- sinä olet siellä ainoa järkevä ihminen... aivankuin et vielä olisi villiintynyt! Sinun kanssa toki saattaa puhella ihmisellisesti, ilman haukkumista. Toveritkin sanovat: menkäämme ukko Perehvatovin luokse. -- Mitä te, herraseni, minulta tahdotte? -- Ole armollinen, tule välittäjäksemme! -- pauhasivat äänet: -- muutamia päiviä sitten sinun onnistui masentaa Muhapelli! Lempo sen tietää, kuinka se sinulle onnistui. -- Mikä Muhapelli? -- Ka se Heikki! naurahtivat työmiehet: -- meillä on hälle oma liikanimemme keskuudessamme. Ljaksanitsh sen on keksaissut. -- Muhapelli tosiaan on olemassa! -- hymyili Ljaksanitsh: -- kaljasielu! Hän on myönyt itsensä Udaloville oluttynnyristä. Tuhansia hän saapi! Vaan eihän meidänkään ole tarvis nälkään kuolla, Grigori Petrovitsh! Kullakin on pereensä... Tuolla Potapovilla esimerkiksi on kuusi lasta. -- Kuusipa hyvinkin! -- säesti Potapov: -- ne täytyy kasvattaa... opettaa ne täytyy! Vaan eiväthän nuo ole tehtaalle edes koulua puuhanneet. Meihin katsotaan kuin petoeläimiin... Potapov pyöritti vihaisesti päätään. -- Ehei, miksi niin... emme me ole lainkaan petoja! Se että me teemme halpaa ruumiillista työtä, ei merkitse mitään: ruumiillisella työllä koko mailina koossapysyy! Kyllä se kulta kirkkaasti kimmeltää rikkaitten kammareissa, vaan eipä se ilman meitä kimmeltäisi, vaan maassa makaisi... -- Oikea ajatus! -- hymyili Iivana pappi Aleksandra Porfirjevnalle. -- Jääköön siis meidän kouriimme siitä kullasta edes muruset, jotta voisimme ihmisiksi elää ja lapsiamme kasvattaa, jotta heistä tulisi oikeita ihmisiä ja saisivat oikeutensa. -- Mitä oikeuksia te tarvitsette? -- tokasi levottomasti kämmeniään hieroen Perehvatov. -- Maallisia, ihmisellisiä oikeuksia! -- huudahti Ljaksanitsh: -- onko oikein ja kohtuus, että toisilla on kaikki, vaan toisilla ei mitään? Meille sanotaan -- oikeus on taivaassa! Ei se ole totta, se on maan päällä, mutta... kätkettynä! -- No sinä, hyvä herra, et ole oikein, -- säikähti Perehvatov: -- semmoisista puheista eivät kiitä... -- Mistäs meitä sitten kiitetään? Puhuminen omista asioista on kielletty, lukeminen on kielletty... kohta tulee ajatteleminenkin kielletyksi! Hän loi kolkon katseen tehtaan savupiippuihin, jotka hymyilivät auringolle, ja lisäsi: -- Se aika on mennyt! Jos ihminen on oppinut erottamaan hyvän pahasta, kuinka hän voipi käydä sovitteluihin... -- Raskasta tämä on! Kerrassaan raskasta! Ja epänormaalia, -- alkoi taas Potapov puhua: -- ja läpiläpeensä kohtuutonta! Ilman lisäpalkkaa on meidän mahdoton toimeentulla, -- sen sinä itsekkin näet, Grigori Petrovitsh. Aika on tukala; töitä ja työtunteja on vain lisätty. Kruunu on antanut Udaloville urakalla uusia kasarmeja rakennettavaksi. Kaikki ainekset myös rautasiltaa varten Pajom-joen yli valmistetaan meidän tehtaassa. Kaksi tuntia on työtä lisätty, -- vaan palkka on entisellään... Onko se oikein? Lisäksi on töihin tulvinut paljon kaikellaista kansaa, -- työmiehiä, urakoitsijoita, insinöörejä... Kaikki on kallistunut, -- asuntovuokrat ja ruoka-aineet... Mutta palkka on vanhoillaan. Käykös tämmöinen laatuun? Potapov vaikeni. -- Herrat toverit! -- alkoi Perehvatov puhua: -- kun minä itse palvelin rahatoimikamarissa... Tuota ei, kuulkaahan mitä teille sanon. Minä olen vanha, vanha... minä kieltäyn! Minusta on kovin rauhatonta täällä! Puhelinhan minä teidän saksalaisenne kanssa, koetin häntä vakuuttaa. Vaan hän vain häkätti mulle: -- "Lakko! Ei saa olla hempeä lakolle". No, mistä minä siis tiedän, lakkoko teillä on vai mikä... Silloin kun minä itse palvelin rahatoimikamarissa... -- Vaan mitäs se saksalainen oikein sanoi, häh? -- pauhattiin joukossa. -- Kyllä minä hänelle järkisyyt selitin! Sepä tietty, sillä mahdotontahan on toimeentulla sillä, mitä te saatte. Vaikka tehtaalla työ nousee satoihin tuhansiin! Rahatoimikamarissa olen minä tottunut numeroihin... ja ne vilisevät silmissäni heti kun alan loppusummia laskea... No niin, -- vaan elkää huoliko minua vaivata enempää... Vieläpä huutamalla huusi korvaani se saksalainen ja sanonpa teille muutaman salaisuudenkin: -- oli puuhassa kutsua tarjokkaita päiväkaupalla... tulityöhön. -- Niinkö? -- sanoi Potapov synkästi. Mutta Ljaksanitsh riehahti äkisti vihanpuuskaan. -- Jos niin... niin kaikki työmiehet nostatamme lakkoon!! -- ja hän teki liikkeen käsillään ikäänkuin olisi kiskaissut maasta irti jotakin raskasta. -- Ei heillä ole siihen oikeutta! -- huusivat työmiehet: -- me teemme työtä vuosikaupalla, me olemme tänne perheinemme asettuneet! Vai aikovatko he meidät kadulle viskata? -- Nähdäänpäs vielä! -- virkkoi Potapov kokonaan pörhistyneenä ja ikäänkuin karvat pystyssä vihasta: -- He tahtovat meidät kuljettaa jyrkänteen reunalle? Koettakootpa! Voimaan on pakko vastata voimalla, -- vaan kuka on väkevämpi, se on vielä koettelematta! Ljaksanitsh ikäänkuin voimisteli käsillään. -- Kaikki me nostatamme lakkoon! -- huusi hän: -- sekä shilorojevilaiset että neimannilaiset... Loukkaukseen emme taivu! Hän kääntyi ympäri. -- Toverit! Oitis tehtaalle! -- Oitis!! He kääntyivät siihen suuntaan, josta tehtaan savupiiput häämöttivät. Aurinko valaisi heidän päättäväisiä kasvojaan. Iivana pappi tarkasteli heitä miettiväisesti ja hän tunsi heistä uhoavan jonkunlaista vastustamatonta voimaa. -- Vaatikaamme itse Muhapelliä! -- kuohui Ljaksanitsh. -- Tulkoon ulos puhumaan! Vaan jos riitaa rakentaa, niin riidellään vaan! -- Jääkää hyvästi, Grigori Petrovitsh! -- huusivat työmiehet. -- Veikkoseni, elkäähän vain tehkö tuhmuuksia! -- koetti Perehvatov vakuuttaa. He poistuivat, ja oli kuin heidän käynnissään olisi ollut jotakin erikoista, mikä ei kuulu tavallisille ihmislaumoille. Muutamat työmiehistä katsahtivat taaksensa ja hymyillen nyökäyttivät päitään Aleksandra neidille. -- Hyvästi Aleksandra Porfirjevna! -- Hyvästi, toverit! -- vastasi tämä. Iivana pappi ja Perehvatov katsahtivat kummeksien neiti Shirokosadovaa. -- Mutta tehän näytte olevan heidän kanssaan ihan veliveikkoset! -- sanoi Perehvatov. -- Kuinkas minun sitten pitäisi olla heidän suhteensa? Sehän on minulle kaikki tuttua väkeä... Edetessään joku työmiehistä vihelsi, joku toinen alkoi laulaa laulua, jolloin toiset siihen yhtyivät. Savitanner oli hetkeksi elostunut. Pilvettömältä taivaalta valoi aurinko kultaista valoaan vajojen mustiin kattoihin; tehtaan piiput ikäänkuin hymyilivät syrjästä vasten aurinkoa. Nälkäturpainen kulkurikoira ilmestyi keskelle tannerta ja alkoi ulvoa kuullessaan laulua, joka häipyi tehdasrakennusten taa. -- Pelkään, -- puhui Perehvatov, -- ettei tämä hyvällä lopu. Heikki herra ei hevillä suostu myönnytyksiin. Ja ne ovat siellä koonneet jonkun neuvoston, tahtovat ilmoittaa asian kuvernöörille... Aamiaisen jälkeen lausui Aleksandra Porfirjevna hyvästit talonväelle, ja Iivana pappi ja Paulinkka hankkiusivat menemään Rudometovin luo. He kulkivat kolmen yhdessä pitkin Takaliston autioita katuja. -- Voi kuinka minä hirveästi pidän teidän vaimostanne! -- virkkoi Aleksandra Porfirjevna Iivana papille. -- Mistä ihmeestä te hänet tunnette? -- kysyi pappi. -- Miten mistä? -- kummasteli vuorostaan Aleksandra Porfirjevna, katsoen vuoroin Paulinkkaa, vuoroin pappi Iivanaa. Paulinkka pyrskähti nauramaan, vaan pappi Iivana, käsittämättä asianlaitaa, joutui kauheasti hämilleen. Silloin vasta Aleksandra neiti äkkäsi erehdyksensä. -- Minä kun luulin että Paula Grigorjevna on teidän vaimonne, -- nauroi hän. -- Miksi te niin luulitte? -- Kas kun hän minulle oli sanonut että hänen miehensä on pappi. Sitäpaitsi te koko aikana ette päästänyt silmiänne irti hänestä. Paula Grigorjevna kosketti neidin kyynäspäätä ja katsahti kummallisesti naurahtaen häntä kasvoihin: Tosiaanko? -- virkkoi hän viekkaasti. -- No kaikkea!--sanoi pappi pitkään, rykien: -- minä kun en tuota vähääkään hoksannutkaan. Mutta olettepa te, neiti, aika myrkyllinen! -- Ka sellainenhan olen! Nähkääs: minä ylipäänsä en liioin suosi pappeja. Minun käsittääkseni kunnon ihminen ei rupea papiksi... -- Ohoo! Sepä ankara tuomio! Mutta se on puolueellista... -- En minä läsnäolevia tarkoittanut. -- Se ei muuta asiaa! -- Nähtävästi minä taas teitä satutin. Elkää erehtykö, hyvä ystävä. -- Ei se mitään, ei se mitään, rakas neiti... löylyttäkää vain! Minulla on kumara selkä, joka kaiken kestää, vaikka olenkin kunnoton mies... Aleksandra Porfirjevna rupesi nauramaan. -- Millenkäs te nauratte? -- Sille, kun te loukkaannutte. Semmoisesta minä pidän. Ainoastaan hyvät ihmiset kykenevät loukkaantumaan! -- Tuopa ei ole hullumpaa logiikkaa! -- Semmoisen suhteen, mistä en pidä, olen minä aina jyrkkä. Vaan äskettäin ette minua miellyttänyt... -- Entäpä nyt? Neito nauroi viekkaasti. -- Nythän tuota olette kokolailla... Minä tunnen teitä kohtaan myötätuntoisuutta... kuten oikeaa ihmistä kohtaan. -- Siitäpä siis kiitos teille! sanoi pappi. Sillan takaa, mäkirinteeltä, tuli näkyviin ukko Shirokosadovin talo. Sen edessä oli vähäinen paaluaitaus vanhanaikaisine, kömpelöine puineen, jotka raappivat akkunoita ja loivat runsaan varjon. Vihreän seasta näkyi talon pitkä ja matala fasaadi, joka oli maahan painunut, aikoinaan siniseksi maalattu, mutta nyt jo paikoin virttynyt, ja siinä tavattoman suuret pimeät akkunat ilman akkunaverhoja, jonkatähden talo näytti asumattomalta. Portille päästyä sanoi Aleksandra Porfirjevna: -- Kuulkaahan? Mennäänpä iso-isiin luo! Vaarista se olisi hirveän hauskaa! Hänen luonaan ei käy juuri ketään, vaan ennen hän eleli hyvin leveästi... Iivana pappi katsahti Paulinkkaan. -- Mieluusti minun puolestani, kunhan vain ei kauvan viivytä. He astuivat sisään autiolle pihalle, joka oli ruoholla kasvettunut ja jossa oli tilavia vaunuvajoja ja talleja, näöltään tyhjiä. Myös sisältä näytti talo asumattomalta. Avarasta salista kävi kylmän uho. Vanha, päällystetty huonekalusta näytti rapistuneelta. Kuvastimet kurkistelivat ikäänkuin arastellen seinämiltä. Iso hämähäkki kiipesi kiireesti kattoa kohti pitkin hienoa lankaa. Myös vierashuoneessa seisoi raskas, vanhanaikuinen, kolkko huonekalusta, ja laesta riippui kynttiläkruunu, jota ei pitkiin aikoihin oltu sytytetty. Keveästi raappivat akkunoita puiden oksat siimestäen hiljaista autiutta. Palkit narahtelivat tulijain varovaisten askelten alla. Kammottava tunne valtasi Paula Grigorjevnan ja hän tarttui väkinäisesti Iivana pappia kynkästä... -- Mikäs sinulle tuli? -- kuiskasi pappi. -- Tuntuu niin kummalliselta! Aivan kuin täällä joku olisi kuollut... Aleksandra Porfirjevna aukasi raskaan, kumeasti narisevan oven. He tulla töksähtivät huoneeseen, joka heistä näytti elolliselta vain läpikuljettujen huoneiden autiuden jälkeen. Se oli ukko Shirokosadovin makuukammio. Siellä vallitsi oikein tuollainen alkuaineellinen epäjärjestys. Aivankuin olisi kaikista muista huoneista tänne raahattu kaikki hylkytavara, pinottu läjiin ja ripustettu hajalleen miten sattui pitkin seiniä. Siinä seisoivat toisiinsa sekaantuneina nojaimet ja tuolit, jotka näyttivät kerrassaan peloittavilta rapistuksessaan; pelipöytä kortteineen ja liidunpalasineen oli niin kiinni pienen napupelipöydän kanssa ettei siitä voinut sivu päästä; tavattoman iso kirjoituspöytä oli työnnetty likelle sänkyä, joka oli aivan matala ja leveä kuin arkisohva, ja jonka vuodetta nähtävästi ei milloinkaan oltu korjattu. Pitkin seiniä roikkui kellastuneita valokuvia ja arvokkaannäköisten kauppiastyylisten vanhusten öljyvärisiä muotokuvia. Muudan arkkipiispa katseli ankarasti kuni elävä seinille ripustettujen halattien, paitojen ja lievetakkien takaa. Vuoteella istui kuluneessa, pehmoisessa, bukharalaisessa viitassaan, harmaapäinen, ryppykasvoinen vanhus ja värisi kokonaan kuin vilusta, vaikka aurinko parhaallaan paistoi tännekkin -- noihin pölyisiin, puoleksi verhottuihin akkunoihin. Kaula hänellä oli laiha ikäänkuin venyttämällä kavennettu; ryppyiset kasvot harmaine parran typyköineen näyttivät teräviltä, mikä kai johtui siitä että niistä tihtasivat tuikeat, kylmät, älykkäät, myrkyllisen-pilkalliset silmät, joiden syvyydestä päilyi tuo tumma pohjamuta, mikä niin oli ominaista kaikkien Shirokosadovien silmille. Vanhus oli jostakin kiihdyksissä ja hypisteli hätäisesti molemmin käsin viittansa rinnuksia. -- Vieraat, jotka tulevat oikeaan aikaan, ovat kuin luut, jotka nälkäiselle viskataan! -- alkoi hän puhua. Hänen kimakassa äänessään oli valtava sävy. -- Vaan vieras, joka sattuu sopimattomaan aikaan...? -- alkoi Iivana pappi. -- On kuin mahansa täyteen syöneen jälkiruoka! -- naurahti vanhus, vintilöiden Iivana pappia ja Paulinkkaa lävistävällä, ikäänkuin hypähtelevällä katseella: -- en tunne, pyhä isä, en teitä enkä teidän arvoisaa muorianne... Mutta varmaankin olette hyviä ihmisiä! Heh-heh! Sandra kuljettaa näet luokseni ainoastaan hy-y-viä ihmisiä. Istuutukaa, pyydämme nöyrimmästi... Kiitos että tulitte vanhaa miestä katsomaan! Ukko Shirokosadov ei ole nykyisin oikein kurssissaan... heikontunut, näivettynyt on ukko Shirokosadov! Hänestä ei välitetä! Nykyisin kaikki isoiset miehet ovat mennyttä kalua... Tilanomistajat... maanviljelijät... tehtailijat... Hän yskähti pappi Iivanalle käsittämättömästä suuttumuksesta. Samalla kohosi pimeästä nurkasta ikäänkuin musta varjo, kömpelö ja leveä haamu, Porfirius Shirokosadov. Mutaisin silmäyksin hän tuijotti vieraisiin eivätkä hänen kasvonsa mitään ilmaisseet. Tervehtiessään ojensi hän jokaiselle paksun, turvettuneen, lyhytsormisen, kummallisen kylmän kätensä sekä virkkoi isäänsä kääntyen: Tuulotelkaahan, isäseni, itseänne vierasten seurassa... Voimmehan puhella perästäpäinkin. Raskain askelin, josta huonekalut hypähtelivät, vieläpä arkkipiispa seinällä tärähti, poistui Shirokosadov ulos makuukammiosta. Ja pitkin etäisiä huoneita kaikuivat hänen painavat askeleensa aivankuin siellä olisi vaeltanut keskiaikainen ritari täysissä tamineissaan. Ukko seurasi hänen menoaan vihaisin katsein. Nähtävästi jokainen pojan sana oli hänen mieltään kuohuttanut. -- Ja mitä hän noin kopistelee, kopistelee! -- kärisi ukko: -- ruumisarkkuako hän minulle naulata kaputtelee?! -- Se on hänen käyntitapansa, isoisä kulta. Elkää olko levoton! -- sanoi Aleksandra Porfirjevna istahtaen hänen rinnalleen ja hiljaa tarttuen häntä kädestä. Neito suuteli vanhuksen kättä. Ukko rauhoittui tuokiossa ja hänen silmänsä syttyivät iloiseen liekkiin. -- Sandra kulta! Sandra pieni! -- jupisi hän: -- Sinun tähtesi juuri isoisä näin yhä taistelee. -- Kiitos, vaari kulta, te seisotte takanani kuin vankka vuori. Teihin minä toivoni asetan, -- puheli neito lempeästi: -- totta tosiaan, vaari ei ilmianna, kyllä minä sen tiedän! Ukko suli miltei lapselliseen nauruun. -- Nähkääs, millainen pojantyttö minulla on? -- sanoi hän ojentaen Iivana pappia kohti laihat, vapisevat kätensä, jonkatähden hänen bukharalainen viittansa lemahti auki paljastaen hänen käheästi huohottavan rintansa: -- kultainen on minulla pojantytär! Hän on minuun kokonaan kiintynyt! kuin oma tytär ikään! Shirokosadovilaista verta... talonpoikaista! Jyrkkä ja lempeä yhtaikaa! Me Shirokosadovithan olemme tallukanpunojien sukua... Järjellä me olemme itsemme ihmisiksi kehittäneet... emmekä väkivallalla! Katselkaahan tuota muotokuvaa tuolla seinällä! Vanhus osoitti isoa öljymaalausta, joka kuvasi kuivakiskoista talonpoikaa räikeine, älykkäine kasvoineen ja luonteenomaisine tummine katseineen. -- Se on maanmuokkaaja... minun siittäjäni! Katsokaahan vaan! Minä en hylkää sukuani, en häpeä sukuperäni halpuutta. Sillä kuka ihminen, Herran Jumalan luoma, on syntynyt moukaksi? Sekä aateliset, että kauppiaat, että talonpojat... ovat kaikki samasta savesta tehtyjä! Järki... kas se on pääasia! Kahta ihmistä eroittaa toisistaan ainoastaan järki... ja vielä sielu! Ja kellä ihmisellä sielu vain on lavea ja puhdas, ja järki terävä -- se totisesti on ruhtinas ja aatelismies, vaikkapa synnyltään olisikin moukka... Ukko joutui jälleen mielenkuohuun, kurkotellen hoikkaa kaulaansa. -- Mutta vaikka tuo Porfirius onkin minun poikani... niin en rakasta häntä! -- Vaan minuahan rakastatte, isoisä kulta? -- kysyi Aleksandra neiti johtaakseen vanhuksen ajatukset toisaanne. Ukko siveli kämmenillään tytön korvia, veti luokseen ja lähes autuaallisella hartaudella suuteli häntä. -- Sinä olet minun ainukaiseni! -- puheli hän mieli liikutettuna: -- kaikki muut ovat vanhuksen hyljänneet eivätkä häntä rakasta! Sinä yksin olet minut ymmärtänyt. Olet käsittänyt vanhan isoisän! Isoisä on syntinen ihminen... varas ja rikoksentekijä tämän maan päällä... Mutta yhden asian vain isoisä osaa... Verensä ja henkensä uhraa sinun tähtesi! Kyyneleitä näkyi vanhuksen silmissä. -- Armas isoisä! Miksi sinä tänään olet niin rauhaton? Ukko ei vastannut, vaan jälleen jännitti hermojaan. -- Taas kopistelee! Taas kopistelee! Kaukaisista huoneista kuuluva Shirokosadovin askelten ääni läheni lähenemistään. Tuntui kuin koko autio talo olisi niitä askeleita seurannut säikähtyneesti kyyristyen kokoon kylmine sisuksineen. Ovi aukeni ja Shirokosadov astui sisään. -- Isä, minä olen luopunut äskeisestä tuumastani! -- alkoi hän puhua jonkunlaisella sävyntuntumattomalla äänellä, katsomatta ketään silmiin: -- minun täytyy huomenna matkustaa Bogdanofkaan markkinoille. Puhutaanpa siis asia heti loppuun... Varsin mukava että täällä on Aleksandrakin saapuvilla ja tuo arvoisa pappi tuossa... Arvoisa pappi voipi myös jonkun järkevän sanan lausua. Raskaasti, kuorsahtaen, laskeutui hän nojatuoliin hiukan haaroittaen jalkojaan ja antaen paksujen käsiensä pudota polvilleen. -- Aleksandra! -- sanoi hän: -- etkö ole vielä vehkeilyltäsi heittänyt? -- Mitä vehkeilyitä? -- katsahti tytär kummastellen. -- Hankettasi matkustaa Pietariin opiskelemaan... Neidon kasvot muuttuivat ankariksi ja itsepäiset silmänsä himmenivät kuten isälläkin. -- Minä en muuttele päätöksiäni! -- sanoi hän kuivasti. -- Mutta jos minä... käsken?! -- Minä olen täysikäinen ja voin menetellä itsenäisesti! Minulla on elämäntarkoitus eikä mikään voi pakottaa minua palaamaan omalta polultani! Shirokosadov lyödä lämäytti polviaan lyhvillä sormillaan. -- Mutta jos minä... käsken?! -- toisti hän itsepäisen-karkeasti: -- minä sylkäsen sinun täysikäisyyttäsi! Minä olen isäsi! Minä sinut olen kasvattanut... minä sinusta vastaan! Minä tiedän, mikä sinulle on pahaksi ja mikä hyväksi! Katsohan, tyttö!... Isäsi näkee kaikki! Ja jo nyt olet sinä huonolla tiellä... -- Millähän huonolla tiellä minä sitten olen? -- Kyllä minä tiedän... kyllä tiedän! Sinun joka askeleesi minä tiedän! Takaliston taivaltajatar! Luuletko sinä etteivät ihmiset huomaa, minkä roskaväen kanssa sinä repostelet? Minulle siitä puhuvat jo ihmiset, joilla on valta... Häpäiset oman isäsi! Eikö jo riitä! Hän polkasi jalkaansa, josta tytär säpsähti. -- Eikö jo riitä? -- toisti hän: -- olet käynyt lukion läpi... siinä on tarpeeksi. Olet tullut hemmotelluksi! Tuollainen oppi jo riittää hyvälle morsiamelle! -- Morsiamelle?! -- huudahti tytär: -- mitä se merkitsee? -- Udalov sinua pojalleen kosii! Vanhimmalle pojalle. Udalov... kauppaneuvos! Tehtailija... Udalov... miljoonanomistaja! Ymmärrätkös? Hän teki liikkeen käsillään ikäänkuin olisi niillä pidellyt maanpalloa. -- Kas sellainen ääretön onni sutkahtaa käsiin! Eikö jo riitä, tytär... eikö jo riitä tuhmuuksia? Tällaista onnea ei saa käsistään päästää. Paras pari koko läänissä! Me... nousemme kuin vuorelle! Shirokosadoveihin ei enää ylletä kädellä! Sinä olet vielä tuhma, et osaa arvostella. Hallitsijatar sinusta tulee! Kaikki on mateleva jaloissasi sentähden että rahoissa on voima... Ääretön voima! Ja valta! Ja kuta enemmän on rahaa, -- sitä enempi on valtaa! Ääretöntä valtaa! Minulla on puolet kihlakuntaa käsissäni... Kaiken jätän sinulle! Kultaisella kehällä kukistat kaiken, olet hallitseva! Turvaudu vain järkeen! Udalov -- on ensimmäinen tehtailija! Kuvernöörikin on hänen käsissään... käypi vieraissa... Ministerinkin on vastaanottanut! Hän tempoili käsillään kuvittelemiaan valta-alueita. -- Sitä loistoa! Pääset ruhtinattareksi! Voit koristaa itsesi ylt'yleensä jalokivillä. Sinä juuri! Shirokosadova! Udalov! Miljoonanomistaja!! Jolla on kullanetsintäpaikkoja Uraalissa... sirottele sitten mielinmäärin omia kalliita kiviäsi! Kylve briljanteissa! Aleksandra Porfirjevna läiskäytti kämmeniään ja huudahti kiihkeässä vihastuksessa: -- Mitä te tarkoitattekaan? Aijotteko tehdä minusta kauppaa?! Ja vaistomaisella liikahduksella nojautui hän isoisän olkapäähän. Tämä naurahti häijyn myrkyllisestä. -- Ei se mitään, Sandra kulta, ei se mitään! -- puhui hän: -- isäsi marssii suoraan kuin Shirokosadov konsanaan. Mutta hän on hairahtunut suunnasta. Hän ei marssi eteenpäin, vaan taaksepäin... Meitä vastaan! Ja sentähden, poika parka, turhaan sinä siinä riehut, -- me sinun kanssasi taistelemme! Vanhus ojenteli häntä kohti vapisevia käsiään. -- En minä teidän kanssanne, isä, halua taistella! -- sanoi Shirokosadov taas silmähtäen isäänsä raskain katsein: -- ei tämä meille sovi. Minä tahdon teidät saada vakuutetuksi! Vanha te olette... ja aivankuin järjiltä mennyt, ette käsitä omia harrastuksianne. Vaan ettekös juuri te itse kerran minut samalla tavalla naittanut? Huonostikos kävi? -- Kadun Herran edessä! -- virkkoi vanhus laskien päänsä, -- niin tosiaan, poika parka!... Olen minä ansainnut tämän nuhteen. Toisellainen minä silloin olin... En ymmärtänyt. Järjen vain laskin, vaan sydäntä halveksin... Niinpä sinusta sydämmen tapoinkin... Syyllinen olen! Sinä olet minun luomani, korppikotka... mutta sinulle en anna Sandra kultaamme. Enkä annakkaan, sinä korppikotka! Hänpä se on minun järkeni kirkastanut. Sandra tyttömme kulkee omaa tietään... kultaisella sydämmellä, haukan järjellä ei voi olla kehnoja teitä... -- Te olette tullut hulluksi, isä parka! -- nousi Shirokosadov sanomaan. Mutta ukko huusi jo valtavan shirokosadovilaisen huudahduksensa: -- Minä tahdon näin!! Shirokosadov vimmastui. -- Siispä minä hylkään tyttäreni! Riistän häneltä perinnöt! Menköön, menköön... omaa tietään! Kyllä minä ne tiet tunnen! Se on kaikki sitä Sinaiskia! Sen bogdanovilaisen lääninrovastin poikaa! Ylioppilaskujeita! Kyllä minä tiedän... Roskaa ja moskaa! -- Eikö teitä hävetä noin puhua! -- leimahti Aleksandra neiti vihasta paisuen puhumaan. -- Jos minä... jos minä häntä lemmin! Minä en tahdo salata! Minä en salaa! Ja minä tunnustan nyt teille suoraan: hän on minun sulhaseni! -- Kas, kas... kas noin sitä mennään! -- kiljui Porfirius Vlasitsh osoittaen isälleen tytärtä sormellaan: -- siinä sen kasvatuksen hedelmät näkee: matkustakoon, matkustakoonpa vielä lisää oppimaan! Matkustakoon! Mutta sen minä sanon vielä kerran: elköön odottako kopeikkaakaan rahaa minulta moisiin tomppelimaisiin vehkeisiin! -- Vai rahaa, vai rahaa! -- kiihtyi äkisti katkonaisesti puhumaan Aleksandra, Porfiriuksen tytär: -- vai rahaa! Teidän rahanne! Minä en teidän rahojanne tarvitse... pitäkää ne itse! Minä en tarvitse! Kurjassa hökkelissä minä tulen elämään, itse aijon elättää itseni omalla työlläni! Kuuletteko? Minä en tarvitse teidän rahojanne! Shirokosadov karahti turkinpunaiseksi naamaltaan. -- Ovatko minun rahani sitten... varastettuja, häh?!... Silloin nousi vapiseville jaloilleen vanhus ja, kääriytyen viittaansa, lausui häijyn-käheästi: -- Vai et anna rahoja? No, ei tarviskaan! Ukko Shirokosadovilla löytyy vielä joku kolikka mustan päivän varalta... Löytyy kyllä, poika parka. Vaan sinun rahojasi ei tarvita! Kyselet, onko ne varastettuja? Kunniallisella kaupalla minä olen ansainnut ne rahat, mutta sinun rahasi ovat -- köyhiltä puserrettua mehua... -- Kulta-isoisä, elä huoli, elä huoli! -- keskeytti hänet Aleksandra neiti: -- elä huoli noin puhua! Shirokosadov katsoa pöllötti kummastunein ja ikäänkuin unisin silmin. Aivankuin olisi hän nähnyt ensikertaa sekä isän, että tyttärensä eikä ollut heitä tuntea, ja heidän puheensa tuntuivat hänestä vierailta ja oudoilta. Aivankuin koko tunnettu mailma olisi hänen edessään pyörähtänyt nurin ja ikäänkuin eivät kaikki sen olennot ja ilmiöt enää olisi olleetkaan samat, millaisiksi hän ne oli tottunut huomaamaan. Hän vaikeni katsellen samein silmin itkevää tytärtä ja vanhaa isää, joka kopeloi jotain pitkin seinää vapisevilla, epävarmoilla käsillään. Kääntyen jyrkästi poispäin, läksi hän ulos huoneesta paukauttaen oven jälkeensä kiinni. Ja jälleen hänen askeleensa säikyttivät vanhaa taloa töminällään. -- Kolistele! Kolistele vaan! -- kähisi vanhus kopeloiden seinältä lievetakkiaan ja mennen verhojen taa. -- Sandra pieni! -- puhui hän sieltä: -- avaa akkuna ja huuda Kaaproa valjastamaan hevosta. -- Mihin te aijotte, rakas isoisä? -- Ole vaiti! Elä kysele! Me lähdemme yhdessä... Rudometovin luo. Ole vaiti, Sandra kulta. Hän tuli esiin verhojen takaa, hullunkurisuuteen saakka kummallisena ja surkeana kapeissa mustissa housuissaan ja pitkäliepeisessä sortuutissaan. Hän muistutti näöltään ruokkimattomuudesta kuihtunutta koiraa. Hänen harmaa, pienoinen päänsä tärähteli hoikan ja hienon kaulan päässä... Kun Shirokosadovien lähdettyä Iivana pappi Paulinkan kera kulki talon rintaman ohitse, vilahti heille hetkeksi pölyisten akkunain takaa Shirokosadovin kasvot. Tämä seurasi heidän menoaan tylsin ja samein katsein... VII. Kukapa Staromirskissä ei olisi tuntenut esipappi Rudometovia? Täyteläinen herra, jonka pullean rinnan ritarimerkkeineen peitti tuuhea, kaunis, musta parta, ja jonka räikeäpiirteisissä kasvoissa paistoi kaksi kuperaa mustaa silmää, ja jolla sen-ohessa oli karhun möräkkä ääni sekä päättäväiset liikkeet. Hänen basso-äänensä oli todella mahtava! Pyhänhengen kirkon seurakuntalaiset, tullessaan kirkkoon isä Rudometovin saarnaviikolla, eivät milloinkaan tiedustelleet, kuka kirkonmenot toimittaa: jo kaukaa kirkonetehisestä kuuluivat temppelin ytimistä, ikäänkuin petoeläimen häkistä, hänen puhkauksensa. Rudometov oli ankara ja järkähtämätön. Pitäen itseään yhteiskunnallisena toimimiehenä, ei hän milloinkaan antanut aihetta muille luuloille itsestään. Hänen saarnansa jyrisivät aina turmion uhkauksina. Helvetin hän osasi kuvata sellaisilla väreillä ja semmoisella tarkkuudella kuin olisi hän persoonallisesti itse kierrellyt kaikki sen sokkelot ja nähnyt saatanan kasvoista kasvoihin. Sanottiin hänen muistuttavan olemukseltaan Savonarolaa. Pappiskokouksessa nosti hän ensimmäisenä kysymyksen välttämättömyydestä ottaa lapset pois lahkolaisilta. -- Herrat papit ja sielunveljet! -- jyristi hän koko kokouksen täydeltä: -- jos me suljemme rosvon vankilaan, lähetämme ryövärin rangaistuslaitokseen, pitaalitautisen sairaalaan, niin kuinka siis pitäisi menetellä lahkolaisen suhteen, joka on varas, koskapa riistää lapselta kasteen autuuden, -- ryöväri, koskapa surmaa hänen sielunsa, pitaalinen, koskapa tartuttaa synnin saastan lapseen? Mutta me olemme laupiaat kuten Kristus on laupias: me jätämme vapauteensa rikoksellisen, odottaen hänen katumustaan ja pelastamme vain hänen uhrinsa raastaen sen pois synnin kuilusta, johon vanhemmat ja esivanhemmat... Hänen partansa vapisi hänen rinnallaan ja silmät hehkuivat päässä. -- Me emme ole poliisimiehiä! -- huomautti joku nuorista papeista. Mutta Rudometov ei taipunut. -- Me olemme korkeimman Jumalan poliisimiehiä! -- sanoi hän: -- sillä me olemme hänen temppelinsä vartijoita ja hänen laumansa suojelijoita! Kaiken tämän ohessa oli Rudometov mahtava yhtiökumppani osakeyhtiössä "Pirogovitsh ja Kumpp." joka lähetteli ulkomaille vuotia ja parkittuja nahkoja, jonka vuoksi paikkakunnan sivistyneet häntä nimittivätkin: -- Poroporvari pappiskauhtanassa! Kun Iivana pappi Paulinkan kera astui sisään valoisaan saliin, joka oli komeasti sisustettu akkunain ääressä rehottavine palmukasveineen, arkkipiispainkuvineen kullatuissa kehyksissä ja seinäpeileineen, -- vallitsi siellä vilkas mieliala. Sattui nimittäin olemaan esipapin vanhimman tyttären nimipäivä, ja tytär soitti juuri pianiinolla "Buurien marssia". Pianiinon sävelet sulivat yhteen sielunpaimenten matalan puhelun sekä niiden tahdinmukaisten yskähdysten kanssa, joihin ainoastaan ylidiakooni Sjeverosapadov (Länsipohjainen) kykeni, mies sylen pituinen, pyöreäsilmäinen, jonka otsalla paistoi alituisesta jännityksestä punainen suoni. Useimmiten saattoi hänet nähdä ryyppypöydän ääressä, jossa häntä kadehti tuomiokirkon diakooni Antilivanov, musta ja lihava mies, joka käytöksessään lisäksi koetti matkia ylidiakoonia. Sitä varten hänkin ryki oktaavin mukaan, kuulostellen, eivätkö akkunaruudut kilise, valitsi itselleen kaikista isoimman juomamaljan, ja mittaillen läsnäolevia ankarin katsein, kumosi lasinsa aivankuin olisi sen nielaissut alas kurkustaan. Hänen kanssaan kilisteli lasejaan pari alidiakoonia, hänen ihailijoitaan, hyvin toinen toisensa näköistä, molemmat kiharatukkaisia ja molemmat tenorinlaulajia, toinen kuuluva Paavalin, toinen Pietari Paavalin kirkkoon. He iskivät silmää toisilleen ja lauloivat puoliääneen ennen joka ryyppäämää: Tuossa virta, tuossa silta, Lautta viiltää pitkin virtaa... Ilon malja juokaamme, Kippis, veikot, maljanne! -- Hah-hah-haa! -- nauroi myötätunteisesti ylidiakooni. Ja joku akkunanruutu taisi hänelle tosiaankin helähtää vastaukseksi. Rudometov kiersi hyppysillään viiksiään ja sanoi ylidiakoonille: -- Hei, antakaas kun minäkin koitan!... Hahhah-haa! Mutta laulunpätkä ei ottanut häneltä lähteäkseen. Muutamia "hengellisiä" käveli edestakaisin pitkin salin lattiaa. Matvei pappi istui likellä pianiinoa sen näköisenä kuin tarkasti kuunteleisi soitantoa. Mutta hänen kasvoillaan oli kovin huolestunut ilme. Nähdessään virkaveljensä Iivanan tulevan yhdessä Paulinkan kanssa, karahti hän punaiseksi ja läksi heitä vastaan. -- Kas tässä saat takaisin papittaresi! -- sanoi hänelle Iivana pappi. Ja väistyi heti syrjään kaukaa tarkastellen aviopuolisoita, jotka siirtyivät akkunan ääreen, ja heti pannen merkille, että veli Matvei teki liika voimakkaita liikkeitä ja että Paulinkan kasvot näyttivät liika kylmiltä. Ja jonkunlainen epämieluinen tunne vihlasi hänen sydäntään, kun hän heidät yhdessä näki. Hän arveli tätä tunnettaan vihaksi veli Matveita kohtaan. "Eipä tuo mies ansaitseisi..." sopersi hän itsekseen ikäänkuin käsittämättä tämän ilmilausumisensa merkitystä. Hänen vieressään puhelivat Tshugunnikov ja Pirogovitsh. Edellisellä oli tynnyrimäinen ruumiinrakenne ja punaisen parran sisästä paistoi punainen naama pulloposkineen. -- Huh-huh! -- huokasi Tshugunnikov pauhaavasti ikäänkuin mies, joka juuri on palannut kuumasta saunasta. -- Nykyaikoina sanomalehteä julkaista... se on vaarallista! Sinä olet komersantti, sinä olet duuman äänivaltainen, hyväntekeväisyys-yhdistyksen jäsen, pankinneuvoston jäsen... Kirjoititpa kenestä hyvänsä, kaikki ovat sinun ystäviäsi ja kaikki sinuun loukkaantuvat... Pirogovitsh naurahti pehmeästi. Hän oli läpeensä pehmoinen, joustava, siro ja kohtelias, lihavanläntä, mutta ei vielä pilalle asti, naama sileäksi ajeltu, kullankarvaiset viikset ja nauravat silmät, joista säteili älyä ja viekkautta. -- Mutta järjestäisittepä asiat niin, Akindin Sakarinpoika! -- virkkoi hän: -- pohtisitte jokaista ilmiötä noinvain ylipäänsä kajoamatta yksityiskohtiin. "Ylimalkaisesti" voipi kaikkea pohtia! Sellainen menettely ei velvoita mihinkään eikä satuta ketään... -- Koetan! Mutta entäs... aputoimittajat? Ja Tshugunnikov huoahti raskaasti. -- Huh-huh-huu... Aleksandra Porfirjevna lähestyi Iivana pappia. -- Arvatkaapas, miksi isoisä saapui tänne? -- sanoi hän loistaen: -- hän tahtoo ottaa rahansa yhtiöstä ja antaa minulle! Hän oli nähtävästi valmis taputtamaan käsiään ja hyppelemään. -- Ja niitä rahoja on paljon! -- Mutta mitäs se asia kuuluu Rudometoviin? -- ihmetteli Iivana pappi. -- No ettekös tuota tiedä? Hänen käsissäänhän on sekä maallinen että taivaallinen kauppa! Täällähän jo entisajan "omaa etuaan katsomattomat" ovat keksineet oivallisen rahatulolähteen... Nyt he istuvat tuolla kabinetissa, -- sanoi neito nyökäyttäen päätään ovea kohti: -- tilejä tarkastamassa. -- Taivaallisiako tilejä? -- hymyili hänelle pappi Iivana. Neito naurahti hyvin hyvänsuopaisesti. -- Mennäänpä kuuntelemaan, mikä mukava kiistely tuolla käy. He läksivät sohvan luo. Sinne oli keräytynyt paljon väkeä. Sohvalla istui pieni, harmahko kirkonisännöitsijä hyväsydämmisesti nauraa hihitellen; hänen rinnallaan istui isä Klaudius, Kolminaisuuden kaupunkikirkon lihava pappi, jolla oli älykkäät ja ankarat kasvot kohtuuttoman isoine partoineen, mikä oli karvaltaan kuin lampaanvillaa. Siellä myös seisoivat ja istuivat: Rudometovin poika, 5:nnen luokan seminaarilainen, pitkä ja laiha, kasvoiltaan päättäväinen nuorukainen; isä Klaudiuksen lihavan-valkoverinen sileänaamainen poika; muutamia harvinaisen vaiteliaita pappeja sekä ylioppilas Udalov. Udalov puhui kiihkeästi jotakin. Se oli sairaloinen nuorukainen, hirveän laiha ja kasvoiltaan sinervä. Hänellä oli alati kädessään paperossi. -- Niin puhua, -- arvosteli hän pontevasti, -- merkitsee: kaivaa päänsä taivaalliseen hiekkaan, kuten Nietsche sanoo! Kyllä meille jo riittää tämä hiekka, hyvät herrat! Meidän täytyy rakentaa maallinen asumuksemme niin huolettomaksi, että kaikki siinä voimme hengittää vapaasti. Tämä meidän ihana maamme, jonka me poloiset itse olemme muuttaneet kyynelten ja kärsimysten laaksoksi! -- Se ei ole meidän syymme! -- sanoi pappi Klaudius: -- emme me sitä niin ole rakentaneet! -- Tiedän! -- Siinäpä se! Tekin siis sen myönnätte! Asettukaahan vain oikealle näkökannalle: oletteko te tämän maan ikuinen asukas? Eikös teidän isänmaanne sijaitse siellä, missä teidän järkenne näkee ainoastaan nietscheläistä hiekkaa? -- Minä en ole venäläis-oikeauskoisen näkökannan puoltaja. -- Suokaa anteeksi: miksi sanotte venäläis-oikeauskoisen? Sehän on ylipäänsä uskonnollinen näkökanta, ymmärrettävä ja velvoittava jokaiselle, joka uskoo, ettei hän ole hetkisen elävä maan matonen, vaan taivaan ikuinen kansalainen. Ja silloin tuntuu tämä maa vain kolkolta koululta taivaan tulevista kansalaisista. Kas tältä kannalta arvostellen te ymmärrätte kaikki kyyneleet ja kärsimykset, lailliset koettelemukset ja onnettomuudet! -- Ja parkkinahkain kaupan? -- virkkoi seminarilainen Rudometov hymyilemättä. Kaikki pärähtivät nauramaan. -- Totta kai täytyy ylläpitää olemassaoloaan! -- hymyili Klaudius pappi alentuvaisesti. -- Koettelemuksia varten kai? -- virkkoi seminarilainen yhtä kylmäverisesti: -- eikö silloin ole parempi jakaa omaisuutensa ja lähteä kerjuulle, voidaanhan näet silläkin tavalla olemassa-oloaan ylläpitää, ja siten kurjuus ja kärsimykset lisääntyisivät... Ja Kristuksellehan se olisi mieluista! -- Vääristelijöitä te olette, herrat, -- hiukan loukkaantui Klaudius pappi: -- ja saivartelevia sofisteja. Ja sofisteja ylipäänsä on koko nykyajan nuoriso. Etsitään uusia totuuksia silloin kun on ainoastaan yksi Totuus, ikirauhallinen ja loppumaton, ja yksi tie tähän Totuuteen... Tämä Totuus on ylpeälle järjelle saavuttamaton! Suurimmat filosoofiset nerot ovat koettaneet sitä ymmärtää ja määritellä -- eivätkä ole voineet! Vaan levolliselle sydämelle aukenee se itsestään. Toistan yhä: tämä ei ole yksinomaan venäläisen kirkon näkökanta. Se on ylimalkaan uskonnollis-filosoofinen näkökanta. Mitä koskee venäläiseen oikea-uskoisuuteen, niin mikäli siinä on ihmisten tekemää, sikäli on se kivettynyttä uskontoa, ja minä itse etsin siitä uusia teitä, uusia sovitelmia Jumalallisen Tahdon kanssa... -- Voi sinä valhejärkeilijä! sinä vasta ilmestynyt kerettiläinen! -- nauroi kirkon isännöitsijä: -- viekkaalle tielle olet meitä viekoittelemassa... -- Miksi niin? Monet kirkon käytännölliset kysymykset, avioliittokysymykset, niinhyvin maailman ihmisten kuin hengellisten, kysymys uskonnollisesta omantunnonvapaudesta ja vihdoin kysymys ylipäänsä kirkon suhteesta valtioon... Kaikki nämät ovat ajan paisuttamia kysymyksiä... ja sellaisia on paljon! Ne vaativat perinpohjaista tarkastusta ja ratkaisua oikeudellisessa hengessä, uusien elämänvaatimusten hengessä! -- Siinä olen ihan samaa mieltä arvoisan isän kanssa! -- sanoi ylioppilas nojautuen tuolin selkämykseen ja heiluttaen itseään: -- on välttämätöntä että elämä uudesta-rakennetaan. Siinä on paljon puutteita. Mutta satunnaisten maallisten tarpeiden takia ei saa unohtaa olemassaolon ikuisia juurikysymyksiä. Ei saa kaivautua maalliseen pölyyn ja siihen tyytyä. Täytyy kääntää katseensa taivasta kohti, päin tähtiin... Ainoastaan siellä ne palavat loistaen ne tietäjohtavat kipunat, tuossa mystillisten salaisuuksien mailmassa... -- Minä en näy voivan kulkea kanssanne yhtämatkaa! -- sanoi seminarilainen: -- siis hyvästi! Kaikki nauroivat ääneensä, vaan Aleksandra Porfirjevna taputti kämmeniään: -- Hyvä, hyvä, hyvä! Udalov varisti tuhkaa pöydällä seisovaan kullattuun tuhka-astiaan. Hän oli totinen ja hiukan synkkä. -- Taivaan kansalaiset! -- sanoi hän huuliaan kipristäen: -- niin, jos on olemassa sellainen taivas, niin ei kai meitä ensimäisinä sinne lasketa. Sentähden että me olemme valhettelijoita! Me kertoilemme satuja sairaalle lapselle karkoittaaksemme hänestä ilmestyksen joka on -- juuri me itse! -- Sepä koko paradoksi! -- huudahti ylioppilas. -- Ei se ole paradoksi, vaan totuus! Meillä on mainio isänmaa, -- maapallo! Mitä me siitä olemmekaan tehneet? Ah, suokaa anteeksi isä esipappi! Te kun tietysti sanotte ettemme _me_ sitä ole tehneet. Ymmärrän! Vaan tehän itse kutsutte maata kouluksi, vaikka teette sen samanarvoiseksi kuin tyrmän. Ja olemmepa me kylliksi tätä koulua käyneet ymmärtääksemme sekä kyynelten että kärsimysten syyt... Nyt ovat elämän puun juuret paljastetut parhaiden ihmisten vaivannäöllä. Ja nuot juuret ovat huomatut mädänneiksi! Ja tuo mätä on tutkittu mikroskoopilla. Tuo pilautuneen perinnäisyyden mätä... Hän kipristeli sairaloisesti huuliaan. -- Tuon kirotun perinnäisyyden, joka johtaa lapset turmioon! Tuo yhteiskunnallisten laitosten mätä, jossa orjuus kukoistaa kaikissa muodoissa, jossa orjavaltiaat lohduttavat orjiaan saduilla "taivaallisesta hiekasta", itse huohottaen orjuuden pahanhajuisessa ilmassa... Ei! Täytyy unhoittaa nuo hiekat. Tarvis on tehdä maa terveeksi, se täytyy kyntää ja kylvää oikeuden, totuuden ja tiedon siemenillä luodakseen sen päälle kauneuden valtakuntaa, jota voisi kadehtia itse teidän Jumaluutenne? Samalla tuli ovelle kiireesti esipappi Rudometov, kovalla äänellä keskustellen ukko Shirokosadovin kanssa. Kaikki nousivat esipappia vastaanottamaan. Tämän kasvot ilmaisivat huolestusta. -- Terve teille, hyvät herrasväet! -- puhui hän: -- kiitoksia, kiitoksia vaan! -- vastasi hän nimipäivä-onnitteluihin: -- mutta suokaa minulle anteeksi! Minun täytyy hetkiseksi reväistä itseni irti seurasta ja sitten tulen heti takaisin! Minä riennän ja kiiruhdan! Arvoisat vieraat, käykää ruokasaliin vähän haukkaamaan Jumalan viljaa... Vaan minulle suokaa anteeksi että käväsen kaupungilla. Enemmistö läksi siirtymään ruokasaliin, josta astui vastaan komeasti puettu papinrouva, täysin sovelias esipapin rouvaksi, lihava ja arvokas. Esipappi viittasi luokseen Tshugunnikovin ja Pirogovitshin. -- Kumma mies! -- sanoi hän osoittaen kädellään Shirokosadovia: -- kun vaatii rahojaan takaisin... Ha-ha! No, mitäpäs siinä... Antakaamme hänelle! Osasipa oikean ajan valita, se täytyy myöntää. -- Pian tapahtuu kriisi, Vlas Ignatjevitsh! -- sanoi Pirogovitsh pehmeästi. Shirokosadov teki pilan vuoksi torjuvan liikkeen. -- Elä sinä minua säikyttele tuommoisilla sanoilla. Sellaisia kuulemaan olen vanha! Mutta minä tarvitsen rahoja, siis anna! Muuta minä en tiedä. Riittää! Vanha olen operatsiooni-kauppaan... -- Huh-huh! -- puhalteli Tshugunnikov: -- mutta ettehän te niitä pane pankkiin! Sillä tuskinpa sieltä saa sellaista prosenttia... -- Piilotan sukkaani ja istun itse päälle! -- naurahti ukko Shirokosadov: -- ja kun kuolema uhkaa, syön hunajan kanssa... Tai otan -- ja kimnaasin rakennutan kaupunkiimme. Tshugunnikov katsahti häneen kummastellen ja sanoi: -- Huh-huh! Shirokosadov kutsui Aleksandra Porfirjevnan ja hyvästeli talonväen. Silläaikaa oli lukkari Rudometov salaa hiipinyt Paula Grigorjevnan luo. Iivana pappi tarkasteli ankarin katsein heitä, huomaamatta että oli karahtanut punaiseksi kasvoiltaan. Paula Grigorjevna lausui jotakin kirpeästi Rudometoville ja kääntyi poispäin. Samalla hän yllätti pappi Iivanan katseen, punastui, hymyili ja meni hänen luokseen. -- Mitäs me oikeastaan täällä teemme? Ikävä täällä on... Niin täällä kuin kaikkialla muualla... Sielua ahdistavaa! -- Mitäs tuo Rudometov sinulle sanoi? -- kysyi Iivana pappi kolkosti. -- Mitäkö sanoi? Nainen katsahti viekkaasti pappiin. -- Oletpa sinä mustasukkainen! Sitäpä en tiennyt! Pappi kiivastui ja silmähti häntä ankarasti. -- Elä puhu tuhmuuksia! Etkös häpeä!... Illalla, paluumatkalla Rudometovista, menivät he kaupungin puutarhaan kahden, sentähden että veli Matvei oli kieltäytynyt seurasta. Aurinko oli vielä taivaanreunan yläpuolella, vaan puistikossa ravintolan edustalla käveli jo yleisö juhlakulussaan, ja ravintolan parvekkeelta kuului marssin säveliä. Tarjoiluhuoneen sisällä paukahtelivat korkit, kuului naurua ja lasien helinää. Jossakin kolahtelivat kumeasti biljaardipallot. Ilmassa leijaili oluen ja keittiön haju... Kaikki katselivat naureskellen ja supatellen papin korkeaa vartaloa. Pappi Iivanasta tuntui kiusalliselta. -- Mennään mieluummin jonnekkin, missä on tiheämmässä puita!... Synkkään käytävään tultua Paulinkka tarttui pappia käsivarresta. He nousivat rinteelle ja istuutuivat viheriälle penkille. Alhaalla suikerteli hopeanhohtava joki ja heidän sieramiinsa tuntui veden raikas tuoksu. Veneitä souteli pitkin virtaa. Muutamassa soitettiin hanurilla. Joen takaa häämötti Takalisto. Aurinko vaipui Takaliston taa, ja sentähden kaikki sen rakennukset, tehtaat ja tehtaiden piiput näyttivät mustilta auringonlaskun punervan auteren läpi. Tehtaissa olivat jo tulet sytytetyt, -- siellä tehtiin vielä työtä. -- Sovitteko jo miehesi kanssa? -- kysäsi pappi Paulinkalta. Tämä kosketti keveästi häntä olkapäähän. -- Kylläpä sinä olet eriskummallinen! -- virkkoi hän surullisesti: -- emmehän toki riidelleetkään. -- Kai sinä siis lähdet kotiisi? Paulinkka ei vastannut. -- Elä huoli myrkyttää minun iltaani. Katso kuinka täällä on kaunista! Haluttaa kaikki unhoittaa... Katso ympärillesi! Kuinka hellät värit! Voi miksi en ole taiteilijatar? Minä maalaileisin... Elämällä olisi aatetta! -- Mikäs elämän aate se on maalaamisessa? -- En tiedä... Vaan mitäs aatetta on sitten nykyisessä elämässä? Kumea tehtaan vihellys humisi ilmassa... Jossakin oli työ loppunut. Siellä täällä säesti sitä vinkuvat tai hienoääniset vihellykset, aivankuin tehtaat olisivat toisilleen huutaa huikailleet. -- Niin sitä eletään päivästä toiseen... -- puheli Iivana pappi miettiväisesti tarkastaen, kuinka aurinko laskee purppuraiseen sumuun: -- mitä varten elettäneekään... Paulinkka nojasihen lempeästi ja katsahti pappia kasvoihin. -- Sinäkinkö?... Parvekkeelta lennähteli torven säveleitä: -- tru-tu-tu-tu-tu... Jo hiipasi auringonkiekko taivaanrantaa ja päivä punersi kuni uniset kasvot. Mustat savupiiput heijastuivat auringon kiekkoon ikäänkuin olisivat kasvaneet pitemmiksi. Parvekkeella "jumalat" ikäänkuin lakkasivat tanssimasta tanssia "Orfeus helvetissä". Pappi ja Paulinkka tunkeutuivat taas väkijoukkoon. Heidän mennessään sivu ravintolan ovien, talutettiin sen valkoisia porrasastimia alas erästä henkilöä. -- Katso! -- sanoi Paulinkka: -- itse Udalov! Se oli matalakasvuinen, leveähartiainen, lihava vanhus, härkämäisine juopuneine naamoineen. Häntä kannattivat varovasti kainaloista, toiselta puolelta toimitsija, toiselta -- itse ravintola-aseman isäntä, m:r Chick. Udalov riuhtoili, irmasteli, ja kähisi: -- Minä olen tsaari... minä olen Jumala!... -- Poika hoi! Huuda vaunut esiin! Sukkelaan! -- kuiskutti toiselle palvelijalle m:r Chick. Palvelija lensi nuolena uloskäytävälle ja huusi sieltä: -- Udalovin ajuri! Hevoset tänne! Yleisö väistyi tämän juhlallisen menon edestä. Udalov kähisi, melkein käsien varassa ulos houkuteltuna, ja karustaen vasten santaa raskaiksi käyneillä jaloillaan, sopersi: -- Minä olen mato... "Jumalat" olivat lopettaneet karkelonsa. Soitto oli vaijennut. Samalla silmänräpäyksellä kuului joen takaa kuorolaulun säveleitä. Jotakin juhlallista, suurenmoista liiteli ilmassa ikäänkuin tuntematon hymni olisi kohonnut salaperäisestä syvyydestä ja noussut nousemistaan temmaten kaiken mukaansa. Udalov unohdettiin. Kaikki puistikosta riensivät joenrinteelle. Vieläpä herra Chick palvelijoineen läksi juoksemaan yleisön perässä. Näkyi, kuinka puutarhan aidan takana ajurit nousivat pukeilleen iltaruskon valaisemina ja katselivat siihen suuntaan, jonne juoksevat ihmiset käsiään huitoen osottelivat. Iltarusko oli kietaissut taivaankaaren valtaansa kuni tulipalon loimo. Sen veripunaisella laella häämöttivät sysimustina jättiläismäisten tehdasten ja savottain savupiippujen varjokuvat. Takaliston kadut tulvehtivat täynnä väkeä. Oli kuin tuntemattomista maan halkeamista olisi esiinastahtanut mustia kääpiöitä mailmaa uhkaamaan, ja sankoin, meluisin parvin vitkallisena virtana täyttänyt kadut ilmassa vipajavine lippuineen. Ja ikäänkuin yhdestä jättiläisrinnasta syöksyivät ilmoihin juhlailevan hymnin rohkeat sävelet. -- Voi mennään sinne, mennään! -- sopersi Paulinkka intohimoisesti: -- mitä se on? Ah, kuinka se on hauskaa! Mitähän siellä on? Hän kiskoi pappia hihasta, tunkeillen läpi väkijoukon. -- Mennään! Minä tiedän sinne oikotien. He alkoivat kiireesti laskeutua pitkin polkua, joka vei heidät rinteen alimmaiselle kadulle, johon yhteen ryhmään, päädyttäin päin jokeen, olivat rakennetut tunnettujen tehtailijain talot. Nyt näistä taloista vilahteli tulia, milloin avautui, milloin sulkeutui akkunoita, joista kurkisteli hätääntyneitä kasvoja. Siellä täällä astahteli pääovista esiin näiden majojen isäntiä kokoontuen ryhmiin keskustelemaan. -- Katso, -- kuiskasi Paulinkka viehkeästi Iivana papille: -- tuolla ovat Shilorojevit, -- tuolla Nagel... tuolla Kondaurovit! Pappi katseli kummastellen ympärilleen. Purppuranpunaisen ruskon valaisemina kerääntyivät nämät lihavat, mahtavat miehet jokiäyräälle ja keskustelivat äänekkäästi ja levottomasti käsiään viuhtoen. Kun Paulinkka papin kanssa kiireesti riensi ohi, virkkoi muuan kookas, harmaapäinen vanhus: -- Siispä täytyy heti ilmoittaa kuvernöörille! -- Johan tuo Meier sinne ajaa karautti. -- Udalovilaiset työmiehet ne ovat nostattaneet kaikki tehtaat kapinaan... Laulu paisui, ikäänkuin satoihin alkuperäisiin ääniin olisi liittynyt tuhansia muita. Ja ilman värähdyksistä tuntuivat talot tärisevän. -- Joudu, joudu! -- sopersi Paulinkka. Heidät saavuttivat maata tömistäen eräät puseropäälliset miehet. Juoksi poliiseja. Nelisti ratsulla poliisimestari. Jostakin kuului sotilaskomentokin. Sillalla heidät tavotti Aleksandra Porfirjevna. Hänen tavallinen rauhallisuutensa oli kadoksissa. Kasvonsa leimusivat, silmät säteilivät. -- Kuuletteko! kuuletteko? -- hoki hän, -- joutukaa, joutukaa... Sillan takana sattuivat he hitaasti ja säännöllisesti marssivaan joukkoon. Siinä kulki ihmisiä työpukimissa, muutamat eivät olleet edes riisuneet esiliinojaan. Mikä oli kalpea, mikä päivettynyt kasvoiltaan, mutta ne olivat rauhallisen-juhlallisia kasvoja. Paisuvien sävelten vihuriin joutuivat vaeltajat. -- Tuossa kulkevat shilorojevilaiset työmiehet... ja tuossa udalovilaiset! -- näytteli kiihkeästi Aleksandra Porfirjevna, -- ne on nuo mustat... katsokaahan! Nämät taas tässä ovat nagelilaisia... Monet nyökäyttelivät iloisesti neidolle päätään, paljastivat ne ja heiluttivat lakkejaan... -- Tuleeko neiti mukaan? -- Tulen!! Eräs hänen vieressään innostui heläyttämään "eläköön"... Siihen tarttuivat muutkin kauvempana. Ne äänet muuttuivat eräänlaisiksi uhkaaviksi huudoiksi, joista saattoi erottaa ainoastaan yhden sanan: -- Alas!... Alas!!! Ja nämät huudot ulottuivat aina sille rannalle, jossa seisoivat nuot peljästyneet pomot, joita illan veripunainen rusko valaisi kuin tulipalon loimotus, mikä myös akkunaruuduissa heijastui. Paikotellen vilahti jo pappi Iivanallekin tuttuja kasvoja. Kuin maanmöykky vyöryi mustassa esiliinassaan Potapov. Lujasti astua tömisteli hänen rinnallaan Ljaksanitsh, kantaen lippua, ja hänen kasvonsa hehkuivat mielenliikutuksesta. Iivana pappi luki päällekirjoituksen lipusta ja vavahti peljästyksestä. Kuni unissa katsahti hän ihmettelevin silmin ympärilleen, ensikerran elämässään selvittäen itselleen tapahtumain uhkaavan merkityksen: huomasi ikäänkuin ensikertaa kuilun, johon hänelle tuttu mailma oli vierähtänyt! Hänestä tuntui kuin hänen päässään olisi kieppunut tuuliaispää pyörittäen eräänlaisten kuihtuneiden aatteiden pilviä, mutta rintaan nousi avara tunne, jota hän ei koskaan ennen ollut kokenut. Hän antautui mukaan tähän soreasti marssivien ihmisten valtavaan virtaan, katseli noita totisia, jännittyneitä kasvoja, tarkasteli, kuinka sekasortoinen poliisikunta hääräili hätäyksissään ja kuinka plutoona sotamiehiä, joka oli piirittänyt yhden poikkikaduista, tarttui kivääreihin komennuksen mukaan, mutta jähmettyi asentoonsa liikahtamatta. Hän luuli että joku uusi voima oli kehittynyt maailmaan sillä aikaa kun hän oli elänyt syrjäisessä sopessaan, uhkaava voima, jota hän ei vielä käsittänyt... Mutta muistaessaan elämän todellisuutta, arveli hän, että tuo uusi käsittämätön voima kasvaa kaikkialla... Ilta hämärsi. Joukko hajaantui sulaen lauluineen, jotka riutuivat etäisyyteen. -- Haluatteko että tutustutan teidät hyviin ihmisiin? -- puhui kiihtyneesti Aleksandra Porfirjevna: -- Haluatteko? He astuivat vaijeten neidon jäljessä erääseen pihaan. -- Onko Vasjenkka kotona? Harmaapäinen juutalaisvanhus katseli heitä tarkkaavaisesti, hymyili Aleksandra neidille ja osoitti ääneti korkeata, mustaa vajaa, josta kuului ääniä. He tunkeutuivat sinne. Vaja oli avara, laipiota puuttuva rakennus, mustine, paksuine parruineen. Siellä lampun valossa, joka seisoi pöydällä, asennoi mikä höyläpenkillä, mikä jakkaroilla, mikä lastuläjällä tai keskellä vasta höylättyjä lautoja -- enimmäkseen nuorta väkeä, kasvot jännityksissä. Pappiin loivat kaikki ankaran ja epäilevän silmäyksen, mutta Aleksandra neiti nyökäytti päätään ja ilmoitti: -- Omianne ollaan! Elkää peljätkö! Puhuja, nuori juutalainen, sairaloisuuteen saakka hermostunut kasvoiltaan ja käsienliikkeiltään, alkoi puhua intohimoisesti ja kiihkeästi, mielenliikutuksesta korottaen sanakorkoja. -- Minä sanon... tapaukset paisuvat!!! Minä sanon... nyt on hetki, jolloin me olemme velvolliset esittämään vaatimuksemme, muodostamaan ne repäisevän selviksi, tarkasti määritellyiksi, ilman orjan pelkoa. Minä halveksin raukkamaista kohtuullisuutta, joka pelkää nimittää ruoskaa ruoskaksi silloinkin, kun se läiskähtää vasten selkää! Hän ojenteli vihaisesti käsiään. -- Minä hal-vek-sin!!! Aleksandra neidon luo tuli nuorukainen, jolla oli vaalea pieni parta. Hänestä uhosi liiman haju ja hänen vaatteissaan värisi vielä höylän lastuja. -- Vasili ystävä! -- kääntyi hänen puoleensa Aleksandra Porfirjevna, -- tutustukaapas kaikki toisiinne... Neito esitti hänet Iivana papille. Vasili katsoi lempeäntutkivasti pappi Iivanaa likinäköisillä, suopeilla silmillään ja alkoi puhua jotakin saksalaisesta valtiosta, Bebelistä, viimeisestä suuresta sosiaalidemokratian voitosta... Iivana pappi katsoi kummastuneena ja kuunteli. Hän etsi silmillään Aleksandra Porfirjevnaa. Mutta tämä oli jo pöydän ääressä, ja lampunvalo lankesi hänen riemusta kiihtyneille kasvoilleen. Hänelle paukutettiin käsiä ja huudettiin jotakin joka suunnalta, ja neito vain nyökäytteli päätään. -- Hyvät toverit -- puheli hän: -- minä olen tänään niin onnellinen, niin tyytyväinen! Sillä ei ole korkeampaa onnea kuin nähdä kasvavaa voittoa, järkevän, järjestetyn voiman voittoa sorron peljästyneestä hirviöstä... vieläpä lisäksi yhtä uuden mailman voittoa vanhasta. Mutta minä tahdon kuitenkin lausua muutamia sanoja Mooses Abramitshin esiintymisen johdosta... Ja neito alkoi puhua jotakin isä Iivanalle käsittämätöntä. Pappi silmähti Paulinkkaan. Tämä katseli ympärilleen avariksi avatuin, kuumeesta loistavin silmin. * * * * * Myöhään samana yönä saatteli Iivana pappi Perehvatovin luota Aleksandra Porfirjevnaa. Paulinkka oli jäänyt yöksi isänsä luo. Pappi astui miettiväisenä, hämärissä tunnelmissa. -- Mitäs te siinä mietiskelette? -- kysyi Aleksandra Porfirjevna hiljaa. -- Tuota niin... Kaikki on vähän kummallista... Jotain uutta on ympärillä! Jotain tuntematonta! Ikäänkuin kaikki ajatteleisivat ja eläisivät eri tavalla kuin ennen... Kaikki tahtovat jotakin. Ja myös se on minusta kummallista, että minä... en tahdo mitään. Hän katseli miettiväisesti neitoa tummilla silmillään hattunsa alta. -- Ja puhuakseni suoraan, on minulla tästä ikäänkuin omantunnon vaivoja. Aivankuin ensikertaa olisin alkanut ajatella. Jonkunlaisia kuolleita ihmisiä olen tähän asti nähnyt... Tai itsekkö minä olen ollutkin kuollut?! Ja olen nyt nähnyt eläviä... tulisia kuten Makkabeus! Hän vaikeni. -- Aivankuin en olisi elänytkään! Yö kietoi hellään syleilyynsä Takaliston. Heidän askeleensa kaikuivat kauvas pitkin autioita katuja. Heidän sivutseen luiskahti katuhuora, joka hiljaa tuntui naurahtavan jollekkin. -- Miksi te rupesitte papiksi? -- kysäsi puoliääneen Aleksandra Porfirjevna. -- Miksikö? Pappi oli hetken vaiti. -- Mihinkäpäs hänestä pääsi?... Isä Iivana tunsi outoa painoa sielussaan. -- Ivan Vasilitsh! -- sanoi Aleksandra Porfirjevna, ensi kerran pappia näin nimittäen. Ja hän kosketti hiljaa häntä käteen. -- Suokaa minulle anteeksi! Minähän olen... sellainen hillitsemätön... Minä loukkasin teitä tuonoin. -- Miten niin? -- sanoi pappi kummastuneesti katsahtaen neitoon. -- Lausunnollani... papeista! Minä olen niin tottunut pitämään pappeja... kansan vihollisina. -- Ei! -- sanoi äkkiä kuumasti isä Iivana, tuntien terävän pistoksen sydämmessään: -- ei, minä en ole kansan vihollinen! Että rupesinkin papiksi... niin kuka tietää... kuinka se tapahtui? Kummallista tosiaan... Minusta tuntuu kuin olisin kauvan vaeltanut maan alla... vaan nyt näkyy omituinen valo. Mutta minä en vielä voi ymmärtää, mikä valo se on... Vaan ponnistanpa kaikki ajatukseni... ja käsitän! Mutta neitoa yhä kiusasi joku salainen luulo. Kun olivat jo likellä Shirokosadovin taloa, sanoi neito: -- Kyllä minä kuitenkin teitä loukkasin! Sitä vähemmin oli minulla siihen oikeutta, kun minun oma isänikin... Hän puristi huulensa yhteen ikäänkuin kovassa kivussa. -- ... kuuluu sortajien luokkaan... Mutta minkäpäs sille... täytyy hänelle anteeksiantaa. Hän ei siinä kenties ole niin kovin syyllinen... Hän on vanhan mailman ihmisiä. Tämä mailma on jo meidän suhteemme voimaton, mutta se on laskenut taakkansa meidän isäimme päälle ja painanut heidät maan mutaani. -- Ja olenhan kiitollinen isälleni: hän on minulle antanut elämän ja antanut sivistyksen? Kaksi äärettömän kallista lahjaa! Sitävastoin minä parannan sen pahan, minkä hän tekee... -- Kuinka? -- katsahti pappi kummissaan. -- Te kuulitte mitä äsken puhui Udalov? Hän on mainio poika... eikös olekkin? Kaikki elämässä on alta-mädännyttä, itse valheen juuret ovat mädänneet. Tätä valhetta, joka siittää kyyneleitä, suojelevat vielä vahvasti vanhan mailman ihmiset. Antaakseen sille loistavan näyn, ovat olemassa työnteettäjät, jotka perustavat suuria rikkauksia, joita eivät yleis-hyväksi käytä. Antaakseen sille voimaa, ovat olemassa sotamiehet pistimineen ja tykkeineen; ostaakseen sen vapaaksi -- ovat olemassa pörssit ja pankit. Laillistuttaaksensa sen -- ovat olemassa tuomarit ja papit... suokaa minulle taas anteeksi! Jotta tämä valhe saataisiin hävitetyksi... sitä varten olemme me tulleet! -- Me! -- toisti pappi ihmetellen tuota tyttöä, joka niin auktoriteetillisesti opetti hänelle ennen käsittämättömiä asioita: -- ketkä... me? -- Me! -- sanoi neito kiivaasti: -- kaikki me, jotka vihaamme vallitsevaa valhetta, jotka janoamme taistella sen kanssa rinta vasten rintaa... Me, jotka olemme luopuneet meidän isiemme ennakkoluuloista, hyljänneet ne väliaidat, jotka jakavat ihmiset rikkaisiin ja köyhiin, ylimyksiin ja orjiin! Me, jotka kumarramme tulevaisuuden aurinkoa... Me... demokraatit! Talon jalkaportilla heittivät he hyvästit toisilleen. -- Aleksandra Porfirjevna, -- pidätti pappi häntä keveästi kädestä: -- mitä te tuonoin lauloitte? Neito naurahti hiljaa. -- Tulevaisuuden lauluja! VIII. Päivä kallistui iltaan, mutta hellettä yhä jatkui. Hehkuva ilma oli tukahduttava. Taivaan avaruus näytti harmaalta, pölyiseltä; arojen vihreys oli vaalennut. Taivaan rannat savusivat, ja kuni keltainen usva suikersi ylös näkymättömistä maanhalkeamista leijuen vainion äärillä. Keskellä keltaisia, harmaita, tummanruskeita, pölynkarvaisia värivivahduksia kohosi lännen taivaalla pahaaennustavana mustana varjona näköpiirin takaa pilvenlonka, suora kuin selkä. Aurinko siirtyi sitä kohden ja se siirtyi aurinkoa kohden... Ja ikäänkuin kauhistuneena kalpeni aurinko upoten lämpimiin höyryihin. Pappi Iivanan virkapuku oli kostunut, muuttunut harmaasta mustaksi ja hiukan höyrysi, kuten höyryävät hevosten vedellä huuhdotut kupeet. Iivana pappi kääntyi päin matkavaunuja ja katsahti pyyteliäästi tavattoman suuren, pölyllä peitetyn auringonsuojaimen alle, missä aviopuolisot istua kyyköttivät. -- Paulinkka! Salli minun, vanhan miehen, riisua viittani... olen puolitukehduksissa! -- Mitä tuo on, Ivan Vasilitsh, joutavia seremonioja! - naurahti Paula Grigorjevna: -- omaa väkeähän tässä vain on! -- Kyllä, kyllä. Mutta sisarenne vaatii seremoniaa! Kaikki hänelle pitää käydä kuin isossa mailmassa... mutta minä sitä en osaa! -- puheli isä Ivana riisuen viittansa ja jääden avaraan, vaaleaan karttuuni-paitaan, joka oli vyötetty kuluneella remmipätkällä. Hän riisui hattunsakin, ja puuskuttaen kuin mikäkin valaskala, löyhytteli sillä naamaansa. -- Ku-kuuma! Huh, ukkonen siitä tulee, rakkaat sisarukset! Kunhan kerettäisiin ajoissa roomulle ja päästäisiin joen yli. -- Mikset sitten aja kovemmin? -- murahti auringonvarjon alta Matvei pappi. -- Koetappas itse olla valjaissa! Mitenkä sitä tämmösellä helteellä hevosia hoputtaa? Näethän että ovat ihan vaahdossa... Hän katsahti lempeästi hevosiin. -- Hevos-kullat!! Aurinko muuttui kalpeasta punaiseksi. Ilma oli imeytynyt täyteen veripunaista heijastusta, taivaskin muuttui veripunaiseksi, ja aro sinne tänne hajalleen heitettyine yksinäisine heinäsuovineen oli ikäänkuin veren peitossa. Pilvenlonka ainoastaan pysyi yhä mustana. Se paisui verkkaan, mutta armahtamatta; sen mustasta rungosta ojentelihen mustia käsiä taivaan lakea kohti, ikäänkuin joku vihamielinen, itsevarma olento olisi manannut koko mailmaa kaksintaisteluun. Ja luonto ympärillä värisi hätääntyneenä. Hätääntyneesti liitelivät pääskyset, ja kurpat lentää lepattivat surullisesti vihellellen pakoon. Naakat pötkivät kiireesti yösijoilleen äänestäen ilmaa kirkuvilla huudoillaan. Suovat, pensaat, mäyrien multakummut näyttivät tarkkaavasti katselevan valaistuilla puolillaan länttä kohti, jännittävässä odotuksessa; niiden valaisemattomilta puolilta taas juoksi pitkiä varjoja. -- Tästä tulee vielä hauskaa! -- virkkoi Iivana pappi pannen merkille, kuinka nopeasti pilvi kasvoi: -- tänä kesänä ei ukkosta ole ollutkaan... Tämä korvaa kaiken. Joko pian päästään joelle? -- kysyi hän rengiltä. Abdul nousi ajuripukille, läpi luokin tarkastaen tietä. Virsta! -- tokasi hän lyhyesti. Virstako!... No, anna siis mennä. Ukkosella ei roomu lähde liikkeelle, eikä ole hauska viettää yötänsä ranta-pahasella koivun-käppyräin alla. Vaan Bogdanofkaan kai karttuu vielä seitsemisen virstaa? No, emme me tästä pääse kuivina rovastiin. Kyllä saamme löylyn selkäämme! Mäet ja pensaat kasvoivat nopeasti. -- Onpa kuumuutta... kuin uunin paahteessa! -- puhkui Iivana pappi. -- Hohoo! Kunpa pääsisi veteen! -- Tuolla se suuri vesi kulukoo! -- irvisti Abdul nyökäyttäen päätään pilveä kohti. -- Ni-niin-e! Jyräyttää ja leimauttaa... Vaan kuinkas sitä sinun kielelläsi sanotaankaan, -- kääntyi pappi rengin puoleen: -- miksi ukkonen jyrisee? Abdul, muhamettilainen renki, pureskeli huuliaan. -- Allah on kävelyllä, sanoi hän. -- Tai kenties itse Muhametti? -- naurahti isä Iivana. Abdul mietti. -- Kekäties... Heillä ei ole -- työtä! Vuoron makailoot, vuoron kävelööt. -- Onpa hyvä elämä! -- On sitä parempaakin! Meidän Mulla Sarmalainen on siellä toki ollutkin. -- Missä niin? Abdul töykkäsi sormensa taivasta vasten. -- Tuolla! Kaksi päivää makasi, -- tahtoivat hauvata, -- vaan hän nousi ylös. Ylen kehui! -- Mitäs hän vielä teki? -- Pässin paistia söi, tamman maitoa joi... tyttöin kans leikitsi. Ylen kehui! Sitten vaimo häitä silmät raappi... -- Minkä tähden? -- Tyttölöiden... Sitten Mulla saneli: pässi oi', tammanmaito oi', a tyttöistä ei ole... Pappi Iivana naurahti. -- Ei, Abdul, kuulehan! Sinun täytyy välttämättä kastattaa itsesi kristinuskoon! Jumalahan meillä on yksi sama, uskonto vain erilainen, vaan totta kai meidän usko on parempi teidän uskoa! Teillähän nuo paratiisissakin aivankuin maan päällä pässinlihaa jyrsivät ja tammanmaitoa latkivat! Onko se paratiisi? Semmoinenko paratiisi? Rikkaalla miehellä on maankin päällä mokoma: sekä pässejä, että tammanmaitoa, että naisia täys haaremi... Mutta meilläpä, veli kulta, on paratiisissa... Au-tuus! Abdul puisteli päätään. -- Jummala olla juks, usku er'. Kaikk' usku olla hjuva, ku olla iinmine hjuva. Jummala tuntema jo turpakarvoist', ku olla hjuva. Ku immine olla paha immine, tattarko, venakkoko... juks-sama... piru-poru... saitanan käpälillä kävelöö! Ja renki huutaa kirkasi hevosille kurkkuäänellään, jota ne hyvin ymmärsivät. Ne huiskauttivat häntiään ja riuhtasivat vielä vinhemman vauhdin. Mäki yhä yleni. Joelta kävi viileä uho. Hevoset korskahtelivat imien sieramiinsa raikasta ilmaa. Yhtäkkiä synkkä varjo lankesi tielle. Aurinko upposi pilveen. Pääskyset katosivat, kurpat vaikenivat, kaukana vain huusi levottomasti myöhästynyt naakka. Suovat ja kummut ikäänkuin lytistyivät maata vasten. Pilvi, nielaistuaan auringon, värjäytyi silmänräpäykseksi purppuranpunaisella valolla, mutta pimeni uudestaan ja muuttui mustaksi, ja vain sinne-tänne ilmaantui harmaita pilkkuja kuni tykinkuulan kuluneita reikiä. Hirviön pää näytti kasvavan yli vainioiden, ja sen hiustöyhdöt, vuoroin hopeanharmaat, vuoroin mustat, pörröttyivät hajalleen pitkin taivaankantta. Auringon suojaimen alla kävi keskustelu. -- Sanoinhan minä ja sanon vieläkin, -- murisi tyytymättömänä Matvei pappi: -- että parempi on olla ensimmäisenä maalla kuin viimeisenä kaupungissa. Täällä minä olen isäntä paikallani. Edessäni moukat lakki-kourassa seisovat! Täällä minä tunnen oman valtani. Täällä minä olen oikea pappi ja hallinnonhoitaja ja jossakin määrin tuomarikin. Yhtaikaa! ja ylipäänsä... -- Ja ylipäänsä mitä? -- halveksimisen vivahdus äänessään toisti Paula Grigorjevna. -- Ja ylipäänsä minä en missään tapauksessa mene kaupunkiin! -- Minäkö sinua sitten sinne houkuttelen -- kuinka? -- sanoi kummastellen Matvei pappi: -- mitä sinun siis sinne oli pakko lähteä? Mikä sinulta puuttuu? Mikä ahnas sielu sinulla lieneekään! Paula Grigorjevna oli vaiti. -- Minä kysyn sinulta vihdoinkin! -- huudahti ärtyneesti Matvei pappi: -- miksi vaikenet? Meidän täytyy puhua asiat selville! Vastaamatta hänelle kurkisti Paula Grigorjevna varjostimen alta. -- Ukonilma tulee! -- huudahti hän: -- sepä vasta ihanaa! Hän laski kiireesti varjostimen kokoon, puhuen kiihkoilevasti: -- Tuossa tuokiossa tulee ukkonen! Ukkonen... ja salamat! Myrsky! Kuinka minä rakastan! Minua haluttaisi yhä olla merellä ukonilmalla... Oikeassa "Sturmissa"! Ivan Vasilitsh, katsohan, kuinka tuo pilvi on musta... kuinka se on musta!! Hän osoitti kädellään. -- Aivankuin linnan muuri liikkuisi... Ja tuolla ovat taistelijat!! Kohta räjähtää yhteislaukaus! Pommeja ja nuolia lentää! Vaan alhaalla... taivaanrannalla savuaa jotain harmaata! Ikäänkuin nelistävä ratsuväki! Nuori papinrouva läiskäytteli kämmeniään. -- Ukkonen! -- Kohta saadaan löylyä! -- pilaili isä Iivana. -- Ei haittaa... en minä sokerista ole! Matvei pappi kiskoi aitansa ison saalin ja alkoi peitellä vaimonsa hartioita. -- Tulee kylmä helteen perästä... Peitä itsesi! Irroittamatta silmiään pilvestä, työnsi rouva luotaan miehensä käden. -- Elä koske... -- Hevoset kiitivät eteenpäin. Tie yleni vihdoin mäen päälle asti ja kaukaa näkyivät jo joen leveät ja tummat vedet. Ilmaan levisi kosteutta. -- Kun minä olin pikkunen tytön letukka, -- puheli Paula Grigorjevna: -- niin näin ukonilmalla aina lähdin arolle... Meidän talomme sijaitsi juuri metsän reunassa... Minä mennä tipsutan pilveä vastaan... Myrsky tulla tuprahtaa, repii ja kiskoo minua yltympäri, mutta minä vain menen! Ja hauska on... Ja samalla ikäänkuin ikävä jotakin... Niin i-ikävä, niin i-ikävä! Kunpa joku tulisi -- ottaisi kädestä, veisi... ihan hirmumyrskyn keskelle, -- sinne, missä ukkonen jyrisee ja salama leimuaa... Toisinaan tulin läpimärkänä kotiin... Eikä sitten nukuttanut yöllä... Ja tyyny oli märkä kyynelistä: vaan miksikä itkin, en tiennyt... -- Sinun päässäsi on aina ollut tuhmuuksia: -- murisi Matvei pappi kääriytyen saaliin, joka hänet paikalla muutti mustalaisen näköiseksi. Vaunut tekivät kolme käännähdystä hiekkaisella tiellä matalan tammisten keskellä ja vierivät alas roomurantaan. Roomulta huusivat kymmenet eri äänet: -- Joutukaa-aa!! Ukkonen tulee-ee!! Silmänräpäyksessä päästettiin pappien hevoset valjaistaan ja matkavaunut vieritettiin lauttaan, jossa muutamia talonpoikain vankkureita kaikellaisine kamssuineen seisoi aisat pystyssä, niin että vaunuille vielä riitti sijaa. Pappi itse piti silmällä, kuinka hevoset talutettiin roomuun. -- Varovammin, hyvät miehet! -- puheli hän: -- minun hevoseni ovat arat... varsinkin aisahevonen! Hampaansa särkee... -- Mepä kuulimme että aisakello soi! -- kertoi papin vieressä häärien, vaikka mitään tekemättä ja toisia vain häiriten, lyhytkasvuinen roomumies, jolla oli tummansininen nenä ja kyynelöivät silmät: -- ihan varmaan, ajattelimme, on se pappi! Esivallalla näet on kova-ääninen kello, vaan pappien aisakellot ne laulavat kuin kuoripojat kirkossa. Hän mennä kyhnysteli pitkäkasvuisen talonpojan luo. -- Mihin sinä sitä ohjasta kiskot... pirunpenikka! Silkistä se on hengellisten suitsi! Ei mikään köydenpätkä! -- Ka, ka, sinä! -- sadatteli jurosti talonpoika: -- lempsatin nahjus! Roomu läksi liikkeelle. Se kynti vielä kirkasta joenpintaa, mutta länsipuolelle, josta pilvi läheni, näytti jokeen valuvan verellä sekoitettua mustetta. Pilvenlonka oli jo kadottanut kaikki muotonsa. Se oli kuin kasvava pimeyden valta, liikkuva kaaos, -- joka vielä oli vaiti ja salasi kauhunsa, joista ennen itse maapallo oli tärissyt. Istuen matkavaunuissa ei Paula Grigorjevna päästänyt pilvestä irti noita suuriksi avattuja, loistavia silmiään, kädet ristissä ikäänkuin rukoillen jotain tuntematonta, häntä viehättävää jumaluutta. -- Mitritsh! Vedä kovemmin! -- huusivat talonpojat lautturille. -- Tulkaa auttamaan! -- kähisi Mitritsh. -- Kunpa Jumala soisi keretä ennen rajuilman puhkeamista! Katsokaahan miten pilvet ryömivät... -- Ei haittaa, pappeja on matkassa! Talonpojat nauroivat. -- Mitä tavaraa teillä on kuormissa, veljet? -- kysyi Iivana pappi, hypistellen kuormaa: -- markkinoillekko matka, vai minne? -- Bogdanofkaan, markkinoille. Markkinat ovat huomenna. Onhan meillä kaikenlaista kalua ja kilua... lusikkaa, kuppia, savivatia, lakkia... -- Hyvinkö käy kaupaksi? -- Roskatavaraa! -- virkkoi vaunuista isä Matvei. -- Eikö mitä, siinähän tuo menee! -- puhuivat talonpojat: -- takavuosina oli varsin hyvät markkinat... Mutta nykyvuosina, tiettypä tuo, on kansa kaikkialla rappeutunut. Ei ole leipää, ei heinää... karja on muuttunut... -- Ja rahvas suuttunut! -- kivahti nyreästi pitkä kasvuinen talonpoika työntäen lakin niskaan ja katsoen pilveä: -- kaikellaisista ahdistuksista... Nämät sanat kuullessaan akat kuormilta ikäänkuin sopimuksesta huokasivat, vaan ukot painoivat päänsä alas. -- Maapäällikkö... tietysti niin nimitetty hänen jalosukuisuutensa... on liian ankara... vieläpä sortaakin... eikä aina toimita asioita oikein! -- Hänen suhteensa täytyy menetellä itsenäisemmin! -- virkkoi eräs rauhallinen, pilkallinen ääni: -- ken lakki kourassa selkäänsä taivuttaa, on itse altis kaikellaiseen sortoon. Pappi Iivana katsahti puhujaan. Se oli tanakka, kyyryselkäinen talonpoika, jolla oli levolliset, hiukan kesakoiset, sileäksi ajellut kasvot. Harjasmaiset viikset peittivät hänen ohuet, päättäväisiksi puristetut huulensa, vaan katseensa oli kolkon-pilkallinen. -- Sinäpä urhoollinen olet... mikä on nimesi? -- sanoi Iivana pappi. -- Nimeni on Aleksi, -- vastasi talonpoika, -- vaan urhoollisuus on joka miehelle tarpeeseen. Tulista ratsua ei lyödä eikä ruoskita, eikä irvistävään koiraan ole hyvä koskea! Kalkkuna on iso lintu, vaan ei siitä ole paljon taikaa, -- mutta hanhi suhisee ja kaulaansa kuikistaa -- ja sitä syrjätään... -- Se on oikeata puhetta! -- sanoi pitkäkasvuinen talonpoika: -- maanmoukka on tottunut toraan, -- ei irvistele... Ja sentähden kaikellaiset roistot hänen seljässään ratsastelevat... Vaan annahan olla! -- lisäsi hän äkkiä nyreästi: -- se aika on menevä! -- Älykästä sanaa on hauska kuunnella! -- lausui Aleksi: -- jospa vain kaikki maanmoukat noin ajatteleisivat... Yksimielisesti! -- Pian tulevat niin tekemään! -- sanoi jäykästi talonpoika. Pappi Iivana kuunteli ihmeissään moista keskustelua. Mutta äkisti tarttui hän hattuunsa ja huusi: -- Ähäh! Nyt pitäkää varanne, veikot! Lautta oli saavuttanut jo joen keskikohdan. Joki karehti kuni rypistäen kasvojaan. Pahaaennustava hiljaisuus syleili tummia rantoja. Aivankuin linnut olisivat kuolleet, pudonneet hiekkaan kurpat, jähmettyneet kaislistoonsa sorsat; vimmatusti kirkuen leijaili vain yli virran kalalokki kuni radaltaan eksyneenä. Hevoset korskahtelivat säikähtyneesti ojennellen kaulojaan aavistaessaan ensimmäisiä iskuja, jotka nopeasti ryntäsivät päin yhä mustenevasta pimeydestä. Mustana varjona syöksähti pilvi jokeen, ja lautta näytti kantautuvan suoraan hirviön kitaan, tuulen valtaan, joka oli puhkeamaisillaan hirmumyrskyksi, räiskeineen, vaahtopäisine aaltoineen, pölypilvineen... Ja se puhkesikin! Jo kaukaa näki Iivana pappi, kuinka liikkumattomat puut alavalla rannalla repalehtivat, mustenivat, pieksivät ilmaa kaikilla oksillaan, ja sitten yhtäkkiä sujahtivat maahan. Ikäänkuin leikkien kyykistysleikkiä, karkasivat niiden ylitse maantien ja peltojen pölypatsaat, nousi hirmuinen vihuri ja huimasti pyörien pärskähti veteen. Silmänräpäys vain... Ja kaikki sekaantui tuhannen-tuppuraan: taivas ja maa, vesi ja rannat, ja puut... Kuni joku jättiläisolento olisi puhaltanut mustaa, kosteaa, tomuista henkeään ilmaan. Ulvovin vihellyksin raastoi tuuli veden pintaa, rikkoen sen räiskeisiin ja riepottaen ylös pilviin... Hevoset tömistivät jalkojaan ja karskuttivat hampaitaan. Kameelinkarvaisten kauhtanoiden liepeet läiskyivät kuin kämmenet; oljet rippelehtivät kuormissa; akat painautuivat niitä vasten sanellen: -- Taivaallinen Hallitsijatar! Millaiset himot sinulla on! Ristin voima olkoon meidän kanssamme! -- Mitritsh! Vedä! Vedä lujemmin! Ljaksei... auta häntä! Auttakaa kaikki, veikkoset! Huutavilta talonpojilta oli tuuli kiskoa parrat irti ja vei ne näkymättömin käsin yli hiusten... Paula Grigorjevna oli tyrmistynyt äänettömään riemuun. Hän katseli suoraan riehuvain elementtien syvimpään kurimukseen, seurasi jännittynein silmin mustien ja harmaiden, tuulen repimien pilvenpärskeiden hurjaa lentoa, ja vavahti iloisesti, kun salamat aivankuin räjähtävät granaatit hänen päänsä yläpuolella vinkkuroiden sinkoilivat ja ukkosen jyrinä iski veteen halkaisevalla painolla. -- Mene piiloon, mene piiloon! -- änkytti hänelle peljästynyt pappi Matvei, -- mene vaunujen alle... tuossapaikassa lankeaa rankkasade! -- Mene tiehesi! -- sanoi nuori rouva vuorostaan kärsimättömästi. -- Vedä, Ljaksei, vedä! -- mörisivät talonpojat: -- Mitritsh! -- Pappi paras! Autappas! -- kääntyi isä Iivanan puoleen Aleksi nauraen: -- sinähän näytät väkevältä mieheltä... -- Ka olenhan jonkunlainen! -- arveli Iivana pappi käärien hihojaan: -- hännästä minä hevosen pysäytän! -- Ihanko laukasta? -- Pilttuustako sitten luulet, häh? Ja Iivana pappi yritti tarttumaan köyteen. Mutta samassa silmänräpäyksessä putosi ylhäältä pilvistä ikäänkuin raskas paino: -- raivokas tuulenpuuska pusersi lauttaa vasten vettä, syleili sitä sen kaikilta tervatuilta kupeilta -- kallisti kyljelleen ja syöksi vimmatulla voimalla eteenpäin. Korskahdellen horjahti Aleksikin paikoiltaan ja rymähti raskaasti lautanpohjaa vasten, vaan hänen ylitsensä pyllähti kuperkeikkaa lautturi Mitritsh. Suristen luisui köysi, retkahtaen höllänä alas. Monta vuotta siedettyään kahleiden orjuutta, tärskähti nyt lautta, tuntiessaan olevansa vapaa. Se heilahteli, pysähtyi hetkeksi miettimään ja läksi sitten nopeasti liukumaan pitkin joen uomaa, hiljalleen pyörien. Rannat luisuivat ohi, niiden puut notkuivat epätoivossa ikäänkuin valmistautuen vyörähtämään syvyyteen, ympäri lauttaa kuohuivat uhkaavina mustat aallot. -- Köysi on katkennut! Köysi!! Ihmiset ja eläimet tempasi sekasortoinen pakokauhu. Pilvet repeilivät, salamat rätisten iskivät rannoille. Rankkasade kaatui päälle. Hevoset teutaroivat ja hirnahtelivat surkeasti. Akat ahersivat kuormainsa päällä, kirkuen rukoussanojaan. Heidän epätoivoiset huutonsa sulivat yhteen tuulen ulvonnan, sateen sohinan ja talonpoikain sekasortoisen puhelun kanssa. -- Hyvät ihmiset!... Nyt ollaan hukassa! -- Tuolla... alempana... kallioranta! -- Siellä on salakareja... Ja kosket! Mitritsh touhusi neuvotonna roomun reunoilla. -- Herrajumala! Herrajumala! Herrajumala! Kuolema kurja nyt tulee... Herrajumala! Annushkani, Annushkani, armas akkani! Ja tyttäreni mun... jääkää hyvästi... tyttäryiseni!... -- Oi voi voi! -- säestivät häntä akat parkuen. Ja he juoksivat kuormiltaan roomun laidoille, jossa hääräili Mitritsh, ja matkivat lautturin liikkeitä... -- Jumalan sallimus! Jumalan tahto... tämä on sinun tähtesi! -- kiljui läpisäikähtänyt ja kalpea Matvei pappi vaimolleen: -- tee parannus rikoksistasi! kadu kuten Joonas... -- Ei täällä ole valaskaloja! -- sanoi papinrouva halveksivasti. Riemuisin väristyksin hengitti hän sisäänsä ukkosen ilmaa ja sen vaaroja, asettaen päänsä rankkasateelle alttiiksi ja ainoastaan läsnäolevien tähden arastellen paljastamasta poveansa täyttävää iloa. Pappi Iivana seisoi neuvotonna kädet puuskassa ja suu puoleksi auki. Hän harkitsi sitä, että vielä on pari virstaa, niin lautta välttämättä töytää koskeen ja särkyy kiviin. -- Jumala siunatkoon! -- kajahti äkkiä kuoleman kammottava huuto. Ja Iivana pappi huomasi, kuinka Mitritsh, rajusti ristien silmiään, valmistautui hyppäämään veteen. Hänen takanaan tekivät akat ja talonpojat myös ristinmerkkejä ja ahtautuivat samoin roomun reunalle... Iivana pappi koppasi Mitritshiä kiinni paidasta, samalla kun Aleksi sieppasi syliinsä paksun akan-lyllerön, joka myös aikoi hypätä veteen. -- Mihin sinä ryömit, sen ryöväri? -- huusi Iivana pappi, -- vai tahdotko hukkua? Lautturi Mitritsh seisoi silmät muljollaan, mitään älyämättä ja tutisten kauhusta. -- Pöljä! -- sanoi pappi samaan nuottiin. Ja tukkien suun myrskyltä, huudahti hän yli lautan: -- Väki kaikki! Seis alallanne!! Josta oli se seuraus että kaikki, yksin hevosetkin, asettuivat ja vaikenivat, tuntien mahtavan voiman ja jäivät syrinkarin, verestävin silmin tuijottamaan mieheen, joka oli noussut lautan isännäksi ja heidän kohtalonsa ohjaajaksi. -- Lempoko teitä riivaa? -- huusi pappi: -- kun tahallanne hukkua aijotte! Hei, kiireesti köysiä tänne! Antakaa köysiä! Ei kukaan ruvennut kyselemään -- miksi. -- Köysiä! Akat hoi! Köysiä papille... -- Anna ohjakset! Kierrä, kierrä! -- komensi Iivana pappi. -- Lahonneita ei tarvita! Anna vahvimmat! Sukkelaan!! Abdul, sido! Tänne kaikki! Sitokaa kiinni! Hoi Aleksi! Lakkaamatta jyrisi ukkonen. Sadekuuro roiskui alas pilvistä pauhaavana pimeytenä, jossa rannat näyttivät pyörivän ja vilistävän ohi ja lautta seisovan paikallaan. Iivana pappi kiskasi yltänsä kauhtanan. -- Pastorin rouva! Kääntykää poispäin! -- huusi hän. Hän riisti saappaansa ja leveät valkoiset housunsa. Paljas paita päällään, kömpelösti liikkuen, viskellen kädellään kasvoiltaan syrjään märkiä hiuksiaan, jotka olivat pitkät kuin aallottarella, sitoi hän ympärilleen rinnan alitse nuoran ja tehtyään ristinmerkin paiskautui veteen kuni raudan raskas sukeltaja, -- puhalsi korskahdellen veden sieramistaan, pudisti harjaansa ja alkoi karjua: -- Löysätkää köyttä... elkää torkkuko! Aleksi! Ryhdy toimeen! -- Kyllä maar! -- huudahti Aleksi. -- Laske kovemmin! Ja kun huudan, rupea kiristämään! Papin suoniset kädet soutivat tahdissa -- yks-kaks -- tasaisesti ja raskaasti kuin aironlavat, aaltoja halkoen. Hän korskui ja läähätti kovasti. Pinnistetyllä huomiolla, kauhulla ja toivolla seurasivat talonpojat ja akat, kuinka hän vähitellen peittyi sadekuuron usvaan, ulvovien luonnonvoimien mustaan kitaan ja myrskyn pimeyteen. Pimenneiltä rannoilta näyttivät puut häntä uhkailevan mustilla haaroillaan, taipuen mataliksi yli veden, ja mustat aallot kuohuivat ympärillä ilkkuvin loiskein. Salamain räjähtäessä vilahti hänen pörröinen päänsä vielä pari kertaa ikäänkuin loistaen fosforivalolla. Sitten se katosi... Luistava, värisevä nuora vain ilmaisi äänettömällä kielellään että pappi vielä ui, ja kaikki seurasivat jännitetyin mielin sen värisevää soljuntaa. Kamala hiljaisuus syntyi yhtäkkiä taivaalla ja samoin roomussa. Tuuli hervahti, jyrinä taukosi, sade vain pauhasi... Köysi retkotti avuttomana. Kymmenet silmät tähtäytyivät siihen aueten yhä avarammiksi -- kauhulla, epätoivolla, rukouksella ja toivolla... Ei ukkosen pamahtava jyrinäkään saanut ketään paikaltaan hievahtamaan aivankuin olisi lautta ollut täynnänsä patsaiksi muuttuneita vainajia, ja ainoastaan uudelleen päälleryntäävä rajutuuli pääsi riepottelemaan hiuksia, partoja, saaleja ja vaatteita. Yhtäkkiä köysi vavahti, irtautui veden pinnasta, pingottui -- hölleni, ja jälleen pingottui kuni soittimen kieli. Sukkelasti väänsi Aleksi sen pylvääseen. Lautta vavahti, heilahti ikäänkuin nöyrästi huoahtaen, ja kääntyen hitaasti, alkoi hiljakseen lähestyä rantaa! ... Kun kaikki olivat päässeet rannalle, niin Iivana pappi, joka vaivoin sai itsensä pujotetuksi märkään kauhtanaansa, virkkoi heikon sointuvasti: -- Kylläpä nyt tekisi hyvää lämmitellä, veikkoset! Olisikkohan kellään viinan tilkkaista, pojat? Silmänräpäyksessä ojentui kuormilta akkojen käsiä pulloineen. Ikäänkuin taikavoimalla nousivat liepeet ja ukkojen taskuista alkoi työntyä pulloja ja puolipulloja. -- Hehheh! Tepä olette hyvin varustettua kansaa! -- Pappi kulta! Sinun hyväksesi vain! Herra siunatkoon sinua! -- Oma isämme!! -- Hyvä, hyvä! Antakaapa vähän purastavaakin! Ämmät! Eikö ole mitään kuivaa! Ja hän loi vinon silmäyksen Matvei pappiin, joka surkeana vapisi vieressä... -- Haluatko lämmitystä? -- En ikipäivinä semmoista moskaa ole juonut! -- ähkyi Matvei pappi: -- kunhan tästä pääsisi ensin jonnekkin lämpimään, niin... -- Vaan minäpä ryyppään! -- sanoi papin rouva, heilauttaen reippaasti päätään. Hän meni pappi Iivanan luo, lumoavasti ja riemusilmin häntä kasvoihin katsoen. -- Se vasta papinrouva! -- hyväksyi Iivana pappi: -- paloviina on terveellistä... panee hyytyneen veren kiertämään! Vaan suo anteeksi ettei ole astiaa! -- Minäpä juon niinkuin sinäkin... pullonsuusta! Rouva kohotti pullon kuin maljan huulilleen ja sanoi luonnottoman korkealla äänellä, hiukan vaaleten, ja katsoen hehkuvine silmineen isä Iivanaa kasvoihin: -- Sankarien malja... ja kaiken elämän sankarillisuuden malja! Ja maistaen paloviinaa, alkoi yskiä niin että kyynelet kihosivat silmiin. Hätäilemättä, kallistaen päänsä taaksepäin ja pulputtaen kaatoi Iivana pappi alas kurkustaan puolisko-pullon koko sisällön, pyyhki sitten partansa, röyhkäsi ja sanoi: -- Jo välttää! Vaan nyt me metsänpirua vähän säikäytämme, jott'ei toista kertaa tule ilveilemään. Talonpoikain nauraessa kääntyi hän päin pauhaavaa jokea ja vallaten myrskyltä äänivallan, alkoi karjua: -- O-hoi-ho-ho-ho-ho-hoo-i... IX. Lääninrovastin talon akkunoista vuoti virtanaan valoa, joka loi himmeitä pilkkuja kadulla sohisevaan raesateeseen. Talo surisi kuin mehiläiskeko. Mutta kiihkoisa ja meluinen keskustelu salissa vaikeni heti, kun Iivana pappi seurueineen näyttäytyi. Vain vierushuoneessa jyrisi vielä joku matalalla naurunäänellä: -- Voin ilmoittaa teille että hän on... ha-ha! kipperä muija! Vikkelä naisääni pistihen väliin tähän nauruun: -- Ettekö muista, ettekö muista, mitä olen sanonut... Krestofkan papinrouvalta elkää odottako hyvää, sanoin! Ja aivankuin lattian alle kieri naurunrähinä ja puhe. Vanha harmaapäinen rovasti nousi hämillään hymyillen vieraita vastaan. -- Hoo! Isä Johannes! ja isä Mathias! Ja oikein yhdessä emännän kanssa! Tervetulemaan! Sepä hauskaa, sepä hauskaa! Hän puristi heidän käsiään ja suudella lopsautti. -- Olkaa hyvät ja astukaa hökkeliini. Sade taisi teidät tavata? Varmaan kastelikin? Tehkää hyvin ja kuivailkaa... -- Sen viheriän käärmeenkö luona? -- Niin, siellä missä se lie ollutkin! Kaikkea sitä sattuukin... Ja Iivana pappi selitti sukkelasti rovastille matkalla tapahtuneen seikkailun ja pyysi kuivaa pukua. Viipymättä ilmestyi jostakin rovastin kauhtana, etehinen suljettiin ja yleisessä naurunrähäkässä muutettiin Iivana papille kuivat vaatteet, juhlallisilla tempuilla kuten arkkipiispalle, mutta valitettavasti oli kauhtana liika ahdas, lyhyt ja ratisi joka liikahduksella. Sitten avattiin ovi juhlallisesti ja isä Iivana talutettiin käsivarresta pöydän äpäreen naurulla ja huudoilla: -- Antakaa tietä Moosekselle, syvyyden kuilusta pelastajalle! Ja tiakka Sikerov veisata hyräili: Meren Punaisen ku-ri-mu-us... Hämmästys oli äkkiä hävinnyt. Huoneissa virisi uudestaan pauhuinen puhelu. Viinapöydän ääressä tungeksi enin väkeä. Siellä ryiskeltiin arvokkaasti, iskettiin silmää toisilleen läpi pullojen, kilisteltiin, kokkailtiin ja sitten höystepaloja pureskellen ja viiksiä hieroskellen -- tavattoman suurilla nenäliinoilla -- asteltiin läpi huoneiden ruokasaliin teepöydän ääreen, jotta päästäisiin sekaantumaan eukkojen pätevään porinaan, tai piiritettiin miehissä salin nurkassa seisova korttipöytä, jonka takaa savupilvien keskessä häämötti hengellisen tuomarin, isä Favorskin lihava olemus, opettaja Sigsaginski ynnä pari muuta vähäpätöisen näköistä pappismiestä. Favorski, jolla oli pyöreät, pienet naiskasvot, närä ja hengenahdistus, oli niin muhevanlihava, että pilkkakirveet hänestä sanoivat että muka autuudenpöhö hänen päällään lepäjää kuin vesitauti. Usein lasketteli hän sukkeluuksia keksien harvinaisia nimityksiä korteille, nauroi käheästi omille oveluuksilleen, niin että kunniamerkit hänen rinnallaan hypähtelivät. Ja heti kun hän ratkesi nauruun, muikenivat pöytää ympäröivältä yleisöltä naamat leveisiin hymyilyihin, ja vatsat hytkyivät naurusta. -- Ruutua-riitua! -- puhui isä Favorski: -- ka hei, mittee sie minun ruutanoitani vastaan asetat? Ja mittee sie siinä höliset? Opettaja Sigsaginski ("Vinkkuravääränen"), harmaakasvoinen nuori mies, jolla oli ankan nenä, säesti hänelle: -- Mehän, teidän korkea siunauksellisuutenne, iskemme madonreikiä... Hei vaan te madot, matoseni, matoseni mustat mun!... Molemmat vähäpätöisen näköiset pappismiehet tokasivat yhteen ääneen: -- Passia! Ja sitten yhtaikaa katsahtivat viinapöydällä oleviin makupaloihin. Isä Favorski pöyristi huuliaan. -- Vaan entäpäs jos ässäytän sinua pataässällä? Mitäs silloin äliset? -- Silloin me teidän allenne työnnämme tytön... Jolloin hukka teidät perii! -- He-he-he! -- räjähti yleisö nauramaan. -- Mitä se sanoi? Miten se sanoi? -- kysyi uteliaana nuori tiakka, jolla oli terävä nenä, mikä ikäänkuin noukki ilmaa, ja joka aikasemmin oli ollut katketa naurusta: -- niitä kummaa se sanoi, hyvät veljet? -- Sanoi turmion tulevan neitsyestä... -- Ahaa, ha, ha, ha! -- pärähti tiakka vinkuvasti nauramaan taivuttaen ruumistaan mielihyvästä taaksepäin sennäköisenä kuin olisi häntä kutkutettu kainaloiden alta. Ja hän juoksi teepöydän ääreen kuiskuttaaksensa sukkeluuden vaimonsa korvaan, samallaisen nuorekkaan ja yhtä uteliaan kuin hän itsekkin oli. Tiakan rouva läpsäytti käsiään. -- Valehtelet?! -- sopersi hän. -- Jumaliste, totta se on! Ristin kautta sen vannon! Sitten juoksi häh maistelupöydän ääreen, ja näkyi, kuinka hän siellä teki liikkeitä käsillään selkä kaksinkerroin naurusta. Tiakan rouva kumartui ensin oikeanpuoleisen naapurittaren, sitten vasemmalla istuvan puoleen, ja pian kiersi sukkeluus koko pöytyeen. Papineukot ja tiakkain rouvat nauroivat hillitysti, hieroen kasvojaan, jotka hehkuivat hihityksestä, teestä ja viinasta. -- Kuinka se sopii hyvin tuolle isä Paavalille! -- sanoi rovastin eukko, säilyttäen levollisen ja arvokkaan ilmeen kauniilla kasvoillaan. -- Kyllä se Sigsaginskikin osaa sutkauttaa! -- sanoi purren hymyileviä huuliaan eräs papineukko, kuiva kuin luuranko, kovasti puistaen päätään ja ikäänkuin mittaillen, kummallekko olkapäälle sen laskisi. -- Mikä on totta, se on totta... eikä ole synti sitä salata. -- Lesken leikkiä, minkäpäs hälle voinee! -- Leskenpä, lesken... täytyy keksiä teräviä sanoja. -- Puhuvat että kun pitäjällä joku neitsyt synnyttää poikalapsen, hän ne kaikki ristii Paavaleiksi... -- Niinpä hyvinkin... niistä tehdään tietysti Paavali Paavalinpoikia... se sopii sukuperään... Papineukot nauraa tirskuivat autuaallisesti, mutta tiakan rouva Ivanovskaja alkoi ihan ulvoa riemusta. -- Hänenpä pitäisi... sen... -- yritti hän sanomaan. Mutta yhtäkkiä, vilkaistuaan ympärilleen, huomasi hän Paula Grigorjevnan istuvan yksikseen akkunan ääressä, puristi huulensa nopeasti yhteen ja ummisti vasemman silmänsä, tähdäten oikealla puhekumppaneihinsa. Nämät pärskähtivät nauruun niin että vähällä olivat lentää istuimiltaan. Paula Grigorjevna nousi kiivaasti seisomaan. -- Luulin olevani vieraissa! -- sanoi hän kolkosti. Kaikki vaikenivat uteliaina. -- Kuinkas sitten? -- sanoi rovastitar tekeytyen naamaltaan viattomaksi, vaikka hänen silmissään leikki ilkeä iva: -- mistä te niin loukkaannuitte, Herra Jumala nähköön? Tietääkseni ei mitään erityistä... Tietysti on seuranpito meillä yksinkertaista, ei suurenmailman tapaista... Hän lisäsi painolla: -- Me emme ole kaupunkilaisia... vaan maalaisia! Niin, suokaa anteeksi... me emme ole kaupunkilaisia! Paula Grigorjevna mittasi rovastitarta uhkaavin katsein. Heidän katseensa sattuivat hetkiseksi ristitysten ikäänkuin miekkojen terävät kärjet ennen kaksintaistelun alkua. -- Vaan eikös pappi, isä Mihail, ole kaupunkilainen? -- kysyi äkillisen-pilkallisesti Paula Grigorjevna: -- hänhän on tietääkseni konsistoorin jäsen? Tuo teidän kummi-isänne? Rovastitar repäsi silmänsä aivan pyöreiksi ja aukasi suunsa, mutta ei saanut sanaakaan suustaan. Paula Grigorjevna kääntyi sen kuivalihaisen papineukon puoleen lävistäen hänet myrkyllisellä silmäyksellä. -- Mitäs te, rouva, siinä niin epäluottavasti virnistelette? Jollen erehdy, niin olihan tuo teidän leski-tiakkanne ennen piispan talossakin käytettävänä? -- Oh, mitä te, rouva... oh, kuinka te...? -- sopersi kauhistuksissaan käsiään heiluttaen kuivaverinen piispanrouva ikäänkuin aavetta väistyen ja valmiina piilottamaan päänsä pöydän alle säästyäkseen yläpuolelta uhkaavalta iskulta. Rovastin eukko nousi. -- Mitä te tahdotte sanoa, rouva?! -- En mitään erikoista! Yksinkertaisesti vain sitä, ettei teidänkään ole vallattava jotakin kaupunkilaista... turhaan te itseänne alennatte! Halveksiva levollisuus oli levinnyt Paula Grigorjevnan kasvoille, ja hän läksi saliin miesten luo, kääntämättä vähääkään huomiota viuhuvaan sopotukseen takanaan: -- Kyykäärme! Akkunan takaa kujalta kuului samalla kulkusten helinää. Kovasti rykien ryntäsi etehiseen uusia vieraita, riisuutuivat siellä ähkyen, kuului suutelun moiskahduksia ja kumeaäänisiä kyselyitä: -- No, millaiset tulee markkinat? -- Aika hyvät markkinat! -- Minä, kuulehan, tarvitsen uudet aisat vankkureihin! Rattaat seisoivat takapihalla, niin nuo lemmon moukat... varastivat aisani! -- Ha-ha! Ka sattuuhan sitä... -- Nykykansa on semmoista... He, he! Mutta kylläpä siellä ulkona on märkä ilma... -- Anna olla! Käyhän pöytään, niin kuivaillaan! -- Taitaa teillä olla kuivikkeita? He-he-he-he-he... -- Harmaapää lähestyy, harmaapää! -- alkoi kuulua suhina etehisessä ja sitten pitkin huoneita. Tiakka Ivanovski kompuroi etehiseen ja lausui tervehdyksen: -- Harmaapään kasvojen edessä ylösnouskaamme! Sitten taluttivat Ivanovski ja tiakka Sikerov juhlallisesti huoneeseen käsivarresta ihramahaisen, läähättävän, vanhan pappismiehen, jolla oli harmaa harja kuin leijonalla ja pitkä parta kuin Jaakobilla. Hän käveli onnahdellen kuin jaloille lyöty, tiukasti tirkistellen ympärilleen läpi silmälasien ja rypistellen sakeita, vielä mustia kulmakarvojaan. -- Veljet ja isät! Uutisia teille toin, -- puheli hän arvokkaalla patriarkallisella nuotilla. Hänet ympäröitiin ja istutettiin sohvaan. -- Deputaatille paras paikka! -- Mitä uutisia sinulla on, isä deputaatti? -- Ensimmäinen uutinen on -- vallan surullinen! Kaikki te tietysti tunsitte Koslovan tiakan? -- Kyllä, kyllä! -- toistivat kuorossa kaikki papit: -- mitä hälle on tapahtunut? Taasko juopotellut? Tai luostariinko mennyt? Harmaapää pappismies vaikeni efektiä saadakseen ja sanoi sitten: -- Tullut hulluksi! -- Mutta minähän näin hänet eilen majatalossa -- sekaantui pöydän ääreen rientäen Paula Grigorjevna: -- olisiko mahdollista... -- Mihinkäs aikaan päivästä te hänet suvaitsitte nähdä? -- Kello viiden tienoissa... -- Vai niin, mutta kello 10 tuli hän seminaarille ja alkoi paiskella akkunoihin kivillä, joita oli kerännyt taskunsa täyteen. Tietysti hänet otettiin kiinni... Vaan hän huusi: -- "Päästäkää irti... Minä heittelen kuollutta pääkalloa! Miksi se mullistelee silmiään? Eihän tuolla silmiä olekkaan, vaan paljaat... kuopat! Niihin on vain petokseksi pantu hehkuvia hiiliä. Vaan se on valhetta! valhetta!" -- Se oli hänen mielisanojaan, -- huokasi Sikerov. -- Me tulimme juuri kokouksesta, minä ja isä Kirik Järventakalainen. Sähkövalo noinikään valaisi... silloin näimme että jotakin henkilöä ajetaan takaa torilla. Kuihtunut, kuivettunut olento tuin sähkölennätinpylväs, pää kuin haarikka, kauhtana roikkuu kuin vaarnassa riippuisi. Ja tanssia hypiskelee, olisittepa nähneet, kuin mikähän Daavid liitonarkin edessä. Silloin me näimme että se oli -- tiakka! Ja näimme, kuinka tiakka laukkasi ikäänkuin olisi tähtiä pyydystellyt, laukkasi ja huuteli: -- "Luut kolisevat! Minä olen ruumiini hyljännyt... ja nyt kolisevat luut..." Hänet otettiin kiinni, vaan taas hän hyppäsi karkuun ja loikkasi toiseen päähän toria, silmät kuin kekäleet päässä, käsiään heiluttaen kuin siipiä ja poristen alati luistansa: -- "Riennän läpi koko mailman ja kolistelen luitani... Kuuletteko hälytyksen: -- pom, pom..." Pullisti poskensa ja rumpaili niitä... -- Se mies on kaiken ikänsä lasikellolla hälytystä soittanut! -- virkkoi korttipöydän äärestä Favorski. Kaikki naurahtivat hillitysti paitsi Paula Grigorjevna. Leimahtaen punaiseksi, kohotti tämä vähän päätään ja lausui repäisevästi: -- Sitävastoin ei se mies suotta siittänyt lapsia tähän hyvään mailmaan, vaan kasvatti ihmisiä niistä, jotka hänellä oli. Samalla nykäistiin taskuista esiin joukko tavattoman isoja nenäliinoja, ja aivan kuin äkillisestä vilustuksesta näytti kaikille tulleen nuha. -- Mikäli koskee toista uutista, veljet rakkaat, niin se on vähän iloisempaa laatua, -- alkoi kiireesti puhua harmaapää pappismies, sakeain kulmakarvainsa alta tutkivasti syrjäsilmällä katsoen Paula Grigorjevnaa: -- eilen istunnon päättyessä arkkipiispa sen johdosta meille kokonaisen puheen saneli. On olemassa esitys, enemmän kuin uskottava, että kaikki koulut Hallituksen tahdosta siirretään hengelliseen hallintoalaan. Mitä erilaisimpia huudahduksia kuului vastaukseksi tähän tiedonantoon. -- Onko se mahdollista? -- Mitäs tyhjää! Mistä semmoista kuuluu? -- Kas sepä mainio asia! -- No sepä nyt vasta -- ei olisi hullumpaa! -- Siihen onkin jo syvästi aika! Syvästi aika! -- Tervehdimme moista toimenpidettä, sydämmen pohjasta tervehdimme! Tiakka Ivanovski tyrmistyi alussa, käsittämättä inistä oli kysymys, mutta sopersi sitten hänkin: -- Mitä kummaa? mitä tulee tapahtumaan? Kai siis palkkakin nousee? Jostakin nurkasta joukon takaa tunki isä Matvei esiin. Hänen naamansa loisti. -- Isä Sylvester! -- puhui hän: -- onko se mahdollista? -- Otaksuma tietysti vain! -- Olipa miten oli, meidän on se oikein käsittäminen: se on suuri unelma! Se on palausyritys suureen muinaisuuteen. Menneisyydestä tulee tulevaisuus. Se on ensi askel jumalanvaltakuntaan! Tätä minä olen odotellutkin... ja uskon syvästi että esitys muuttuu teoksi! Melu huoneissa kasvoi. Kaikkien mieltä liikutti uutinen ja sen merkitys. Shirokosadovin saapuminen tapahtui melkein huomaamatta. Ainoastaan rovasti otti hänet vastaan etehisessä ja tiakka Ivanovski auttoi teeskentelevästi hymyillen häneltä kalossit jaloista sekä remautti varalta molemmat oven puoliskot auki tuon pätevän olennon edessä. -- -- Emmepä kaukaan-aikaan ole teitä nähneet, emme kaukaan-aikaan! -- puheli Aleksandra Porfirjevnalle lempeästi rovasti: -- ihan olemme ikävöineet teitä! -- Todellako? -- hymyili Aleksandra neito. Punehtivin poskin ojensi hän kätensä rovastin pojalle ja puristi sitä toverillisen lujasti. Nuorukainen oli keskikokoinen, sangen hoikka ja hermostunut, yllään kulunut, vanha, harmaa ylioppilaan arkitakki; huulensa olivat usein lujasti ja ivallisesti yhteenpuristetut; likinäköiset, puoleksi silmälaseilla peitetyt silmänsä olivat katseeltaan hiukan ilkeät, joskin älykkäät. Shirokosadov suostui mielellään pappi Iivanan esitykseen "vahvistaa lihallisia aistejaan". -- Kuinkas teidän asianne ovat, Vasiljefkan suhteen, Porfiri Vlasovitsh? -- kysyi mielistelevästi alakuloisennäköinen musta pappi, joka muistutti muodoltaan mustalaista: -- kulkee huhu, että heidät huomenna kuljetetaan tuomittaviksi läpi markkinain? Hän huojutti murheellisesti päätään: -- Inhimillisten himojen opettavainen näytelmä, kahleihin kytkettyjen himojen... Shirokosadov katsoi häneen samein silmin. -- Miljoona, -- sanoi hän hitaasti pureskellen sanojaan, -- on maahan kaivettuna hyödytön. Pitää älytä se löytää, kaivaa ylös ja ottaa se käsiinsä! Vaan mitä tekeekään talonpoika? Makaa nurmensa päällä, jota ei itse syö, ja haukkuu muita! -- Todentotta! -- kiemuroi pappi. Shirokosadov katsoi häneen yhä samein ja tutkivin silmin, jonka vuoksi papista jo tuntui kiusalliselta. -- Mistäs te olette kuulleet, -- kysyi verkalleen Shirokosadov: -- että heidät huomenna tuodaan? -- Niinhän nuo puhuvat. He kilauttivat marjojaan. Iivana pappi kaataessaan kurkkuunsa viinamaljaa, säpsähti äkkiä Aleksandra neidon häntä seuraavasta katseesta. Hänenkin tuli kiusallinen oltava. -- Taidanpa olla kovin harras! -- sanoi hän ja läksi pois pöydän äärestä. Hän siirtyi akkunan luo, niin että saattoi kuulla Aleksandra Porfirjevnan keskustelun ylioppilaan kanssa salin autiossa nurkassa, jonne nuoret olivat piiloutuneet suojaan. -- Mitä järkeä on noissa väittelyissä ja riidoissa? -- kuului puhelevan neito: -- varsinkin näinä raskaina aikoina, jolloin meidän kaikkien, karvoihin katsomatta pitäisi yhtyä yhteistä tarkoitusperää ajamaan! Ja emmekö me kaikki pyri samalle kaukaiselle rannalle? Toiset vain tahtovat matkustaa purjelaivassa, toiset höyrylaivassa... Kaikki väittely tähtää siis samaan! -- Ei, Aleksandra Porfirjevna, kiitoksia paljon! -- virkkoi ylioppilas: -- ensinnäkin höyrylaiva kulkee kurssin mukaan järkähtämättömällä vauhdilla. Vaan purjelaiva on alttiina tuulille ja kulkee niiden mukaan. Ja minkä tähden minun pitäisi tunnustaa tuollaisen romulaivan hegemoniiaa, joka tahtoo ennättää tuollaiselle kaukorannalle, rakentaaksensa sinne mallikeittiön pihvipaistin valmistamista varten? Minä tahdon työskennellä taattua pihvipaistia varten enkä purjelaivaa varten, -- ihannetta, ihmisyyttä varten! -- Kaikki me työskentelemme ihmisyyden hyväksi! lausui neito. -- Niin, ja olemmekin velvolliset työskentelemään, -- sanoi ylioppilas lujasti, -- sulautumalla yhteis-rakkauteen ja yhteis-vihaan! Hän vaikeni hetken. -- Kuka tietää, -- virkkoi hän miettiväisesti ikäänkuin kurkistaen omaan tulevaisuuteensa: -- tapaammeko toisemme syksyllä... Neidon käsi sukelsi vaistomaisesti nuorukaisen käteen ja puristi sitä ikäänkuin salaa vannotussa valassa, samalla kun silmät katselivat semmoisella ilmeellä kuin olisi hän saatellut nuorukaista vaaralliselle, tuntemattomalle tielle... Ja isä Iivana, joka vaivihkaa heitä tarkasteli, näki neidon silmissä lemmen, avonaisen, kirkkaan lemmen, vaan samalla omituisen pistävän kivun... Hän meni nuorten luokse. -- Mistä te siinä väittelette? Ylioppilas kohtasi pappia epäystävällisin silmäyksin, mutta Aleksandra Porfirjevna hymyili hänelle pehmeästi. -- Me puhumme siitä, mitä ei vielä ole ollut. -- Tulevaisuuden lauluistako? -- hymyili pappi neidolle. Tämä nyökäytti hänelle naurahtaen päätään. -- Mitä te siitä tiedätte, te, tuollainen nuorehko tyttö? -- puhui pappi leikillä: -- kun teitä katson, niin näytätte te päältäpäin niin rauhalliselta, vaan sielussa on... kuume! -- Onko se sitten paha? Pappi hymyili ja mietti. -- Ei, eihän se ole paha! -- sanoi hän: -- voi sitä, joka ei ole lämmin eikä kylmä! -- Meidän aikanamme liikkuvat yleisen mullistuksen ja höltymisen aatteet, -- kuului joku kimakasti julistavan yleisen keskustelun pauhinassa: -- meidän onnettomalla vuosisadalla uhkaa jumalattomuus, jota nerokkaat vääräuskoiset profeetat istuttavat, ja joka jo on saastuttanut sivistyneen säädyn, niin että se munaskuitaan myöten on epäuskoinen, uhkaa tarttua koko meidän hyvään venäläiseen, oikeauskoiseen kansaan... Isä Iivana kääntyi nopeasti. -- Meidän kylvömme on kaikkialla kypsynyt... Vaan nyt se ristiinnaulitaan. Puhetta johti Matvei pappi piirissä, joka oli muodostunut sohvan ääreen. Sohvalla pöydän ääressä, jolla oli teekojeet, likellä kortinpelaajia, istui rovasti isä Sylvesterin rinnalla. Rovasti oli täyteläinen mies, joka näytti ikäänsä vanhemmalta, hiuksensa olivat hyvin harmaantuneet ja kasvot hiukan turvoksissa, nuot älykkäät kasvot, joissa oli jälkiä joistakin salaisista huolista ja kentiesi entisistä suruista. Kuunnellessaan puhetoveriaan hän koko ajan oli vaiti tai teki huomautuksensa hiljaisella äänellä, jolloin hänen kasvoillaan leikki hyvänsuopea hymy. Mutta väliin näytti kuin tuo hymy olisi ollut jähmettynyt naamari, ja ikäänkuin hän itse keskellä lukuisaa joukkoa, joka aina täytti hänen huoneensa, olisi ollut vain vieraana, jolla ei ollut mahdollisuutta poistua ja joka ajatuksineen harhaili kaukana omilla maillaan. Ja silloin tuo hymy vähitellen haihtui hänen kasvoiltaan ja ne muuttuivat laihoiksi, rasittuneiksi, ankariksi, ja silmistä singahteli mielettömyyden vivahduksia. Mutta samalla hän heti hiukan rypisti kulmiaan, hymy vaihtui entiselleen, ja hän kiiruhti tekemään jonkun huomautuksen näyttääksensä että kuunteli tarkkaavaisesti. Aika-ajoittain hän kirkossa niin unohti itsensä että oli pakko hänelle muistuttaa esiintymisvuorosta ja silloin tiakka Sikerov hiipi varpaisillaan köörilavalta alttarille ja keveästi koskettaen häntä hihaan, kuiskasi: -- Herra rovasti... alttaripalvelus! Säätyneuvostossa häntä paljon rakastettiin, varsinkin alempi kirkonmiehistö. Hän osasi mieskohtaisesti sovittaa kaikki epäsointuisuudet ja pani tarkastajana paljon huolta kirkkokouluihin. Mutta huhu kertoi hänen perheriitaisuuksistaan ja mainitsi suopeasti jostakin vanhasta historiasta opettajattaren suhteen, -- historiasta, joka ulottui aina rovastiin saakka, jonka jälkeen opettajatar oli lähetetty piirikunnan äärimmäiseen sopukkaan ja siellä pian kuollut. Ja siitä saakka hän oli alkanut ryypiskellä ja pitää siitä, että seura häntä ympäröitsi. Sentähden hänen virkamatkansa pitkin rovastikuntaa olivatkin papistolle loppumattomien juhlien ja kekkereiden aikaa, joihin hän itse otti osaa ainoastaan suopeasti hymyilevän varjon muodossa, varsinkin niistä ajoista asti, kun erään jyrisevän talonpoikaisrettelön jälkeen hänen vanhin poikansa, joka palveli Staromirskissä prokuraattorin apulaisena, oli itsensä ampunut. Mainitsemanamme iltana tuo tavallinen hymy katoili useammin hänen huuliltaan, ja kaikki huomasivat, että rovasti oli rauhaton ja jostain syystä kovassa mielenliikutuksessa. Tiakka Sikerov, jolla oli punainen harja, verhottu katse ja pitkä pukinparta, ja joka aina pysytteli rovastin läheisyydessä, ollen hänen kirjurinsa ja virkatoverinsa, huomasi itsekseen, että lusikka vapisi rovastin kädessä, kun tämä hämmensi jäähtynyttä teetä ja että silmät rauhattomina huomaamatta seurasivat poikaa että mitä tämä teki: kävelikö huoneessa vai puheliko. Ja kun poika sattui poistumaan huoneesta, niin rovastin rauhattomuus yhä kasvoi. Keskustelu koski päivän uutista ja sentähden vähitellen kaikki ryhmittyivät sohvan ympäri, vieläpä Iivana pappi ja alakuloinen pappismies menivät sinne, ja yksin Shirokosadov jäi kuin muistopatsas mököttämään puolipimeään, virvoituspöydän ääreen. -- Todentotta, -- kirkui isä Matvei: -- todellinen Jerusalem, toisin sanoen Kristuksen kirkko, lepää johonkin määrin ikäänkuin raunioina. Hyenat ja shakaalit vaeltavat välitse seinäin, joita peittää tuhatvuotinen sammal; mykrät, jotka salassa asuvat, kaivelevat käytäviä ampumareikiin ja torneihin, koettaen saada perustukset järkytetyiksi. Ja Jeremian valitusvirsi kuuluu kauvas... Sentähden ovat tulleet ajat, jolloinka helvetin portit koettavat voittaa kirkon!... Se on se taistelu karitsan ja louhikäärmeen välillä! Isä Matvei oli hypännyt mieliratsunsa selkään, ja nyt kiiti hän sillä hillitsemättä, nelisti huitoen käsiään pitkin noita jumalattomuuden erämaita, uskon raunioiden keskitse, ratsasti itsevarmana, ilman kauhua ja epäilystä, noille sepposeljälleen avatuille porteille, joiden takaa hänelle häämöittivät "Jumalan valtakunnan ankarat rakennukset". Oli tullut, hänen sanojensa mukaan, "pilkkaajain roviollapolton" aika, myrkyllisten yrttien, rikkaruohon ja "Jumalan peltoja" pahentavien ohdakkeiden perinpohjaisen hävittämisen aika. -- Sillä mitä näemmekään joka-suunnalta ympärillämme? -- kysyi hän hujautellen laihoja kädenkäppyröitään ja ankarasti rypistäen pieniä kasvojaan: -- tuo intelligenssi tuolla... tuo niinkutsuttu suurmailman luokka... Puhdasveristä voltääriläistä ateismia, parhaassa tapauksessa muodotonta panteismiä -- kas siinä sen uskonto! Tolstoilaiset... Sosialistit... avioliiton, omaisuuden ja valtakunnallisuuden kieltäjiä! Jumalien Jumalan sijalle, Isä Luojan ja kaikkeuden rakentajan paikalle asettavat he itselleen kuten oikeat pakanat... kenet? Hullun filosoofin Nietschen tai jonkun muun valtiollisten perusteiden musertajan, Saksan juutalaisen Marxin mallia. Iivana pappi tunsi yllänsä Paula Grigorjevnan katseen. Ei ensimmäistä kertaa illan kuluessa kohdannut hän tämän naisen itsepäistä ja tutkivaa, levotonta ja etsivää katsetta, jossa oli hänelle joku uusi ilme, mikä häntä sekä pelotti että viehätti ja saattoi neuvottomaksi. Ja heti kun hän tämän katseen kohtasi, niin oli kuin jotakin olisi kasvanut hänen rinnassaan, esineet verhoutuivat sumuun ja hän alkoi hämillään ja epäilevästi viskoa viistoja silmäyksiä tovereihinsa. Mutta Matvei pappi se sillä-aikaa ennätti ratsastaa konillaan kauvas vieraille tanterille, kuuntelijainsa jännittyneen huomion alaisena. -- Katsokaa, kuinka Ranskassa papistoa vainotaan. Tosin ne nyt ovat tuota mustaa katoolilaista sotajoukkoa! Vaan sielläkin ilmestyy sama sivistyneiden ja uskomattomien mieletön röyhkeys. Unhotetut ovat historialliset ansiot. Jumalan palvelijat, hänen totuutensa kannattajat, karkotetaan koulusta, risti kannetaan ulos tuomiosaleista! Hän ojensi intohimoisesti kättään. -- Ja heidän temppelinsä jää tyhjäksi! Se on aikamme ilmiö, aikamme tuntomerkki että Antikristus on nostanut päänsä! Vaikka se ilmestyykin vieraassa, puolipakanallisessa valtakunnassa! Entäs meidän venäläiset saivartelijamme? Hetipaikalla he vastaavat tuohon huutoon! Kohottavat päänsä, alkavat vainon kirkkokoulua vastaan. Oletteko kuulleet, lukeneet, kuinka esimerkiksi Tverin kunnallishallitus itsensä kunnosti! Ja onko se ainoa, joka niin teki? Mutta pilanteko Jumalan kanssa ei onnistu! Ja Tverin kunnallishallitus on sen saanut kokea... Ja Ranskanmaa myös on sen kokeva! Sillä, tulkoon Antikristus kuinka väkeväksi tahansa, mutta sen on pakko tulla sidotuksi ja voitetuksi! Väkevä on meidän Jumalamme! -- Suuri ja väkevä on meidän Jumalamme! -- sanoi isä Sylvester miettiväisestä, hiljaa rummuttaen pöytää sormillaan. -- Jos olet Jumala, niin tee ihmeitä! -- -- Mutta samalla yhtäkkiä ja ikäänkuin säikähtyneeltä pääsi nikotus isä Favorskilta aivankuin häntä olisi hämmästyttänyt tuollaisen järkähtämättömän Jumaluuden mainitseminen, jota hän sielussaan suuresti pelkäsi. Kaikki naurahtivat. -- Arvoisa pappisveljemme tahtoi luultavasti sanoa "Aamenen", vaan se ei lähtenyt! -- tuli avuksi Favorskille Sigsaginski... -- Elä valehtele! -- sanoi Favorski! -- se oli vain rommi, joka mahassani törmäsi piirakaista vastaan... Iivana pappi katsahti Favorskin vesimäiseen olentoon, ja kohtasi sitten taas Paula Grigorjevnan silmät. Tämä tuijotti häneen hämärin katsein, niin että kaikki veri syöksähti papin kasvoihin ja sydän ikäänkuin irti repesi ja vierähti pois. Ja tuntui kuin olisivat he nähneet ainoastaan toinen-toisensa koko huoneessa. Pappi huokasi ja siirsi raskaasti katseensa poispäin. Rauhaton aavistus valtasi hänet, raskas, hidas aate alkoi kietoa hänen tajuntaansa ikäänkuin usvalla peittäen... -- Mitä se tuo... onko se niinkuin minä... tappanut jonkun...? Mutta kuuntelijain huomion terästämänä oli Matvei pappi jo työntänyt tonkivan kärsänsä pohjaan asti, kaivautunut pyhyyksiinsä perustuksia myöten ja nelistänyt päätähuimaaviin korkeuksiin, silmät fanaattisessa kiillossa, viskellen käsiään ikäänkuin manaten taisteluun jotakin vihattua olentoa. -- Oikeauskoisuus! Itsevaltius! Kansallisuus! Kas siinä kolme kulmakiveä meidän elämässämme! Ja niistä ensimmäinen on -- oikeauskoisuus! Sillä mikä on koonnut pyhän Venäjän yhdeksi laumaksi ja luonut itsevaltiuden? Juuri se! Mikä on yhdistänyt erilaiset kansallisuudet yhdeksi kansallisuudeksi? Juuri se! Venäjä on aina ollut oikeauskoisen kirkollisuuden Venäjä, ja siinä on sen voima, sen kunnia, sen pyhyys, sen etevämmyys muihin kansoihin nähden. Voittamaton ja vahva on se ollut sisällisille ja ulkonaisille vihollisille niinkauvan kun luostarit olivat sen valolähteinä, niinkauvan kun hehkuivat siinä sellaiset uskon auringot kuin patriarkat! Ainapa todellisen valistuksen aamurusko, uskon ja voiman alku, on lähtenyt kirkollisista kouluista! Ja minä toistan vielä... minä tervehdin tätä korkeimman hallituksen aikomusta: antaa koulut _meidän_ haltuumme! Sillä meille ne historiallisella oikeudella kuuluvat! Eivätkä ainoastaan alemmat koulut... myös kimnaasit ja yliopistot pitäisi luovuttaa meidän käsiimme, meidän tarkastuksemme alaiseksi... -- Suokaa anteeksi! -- kajahti yhtäkkiä kimakka, ivallinen ääni! -- puhutteko koko papiston puolesta vai oman itsenne? Matvei pappi kääntyi päin puhujaa. Nojautuneena uuniin seisoi ylioppilas ja hiljakseen huojuttaen ruumistaan hieroi selkäänsä uunia vasten sekä puhui: -- Jos te puhutte papiston nimessä, niin olen varma siitä, että papisto parhaalta osaltaan itse kieltäytyy teidän sanoistanne; jos taas itsenne puolesta, niin mokomat puheet ovat papin suussa inhoittavat! Te ruoskitte maan parhaimpia ihmisiä, te koetatte riistää heiltä sen, mitä he raskaassa taistelussaan ovat luoneet sinä aikana, jona te olette keräilleet vain sämpylöitä ja kalakukkoja niiltä köyhiltä orjilta, joita te itse ylistätte lampaiksi... Hän leimahti vihaan omista sanoistaan: -- Te väärän nimen käyttäjät, te petturit! Miksi te ojentelette orjankäsiänne kouluja kohti? Mitä te kykenette opettamaan kansalle? Henkisen orjuuden kahleita te kutsutte taivaalliseksi Totuudeksi, ijänikuista halpaa elämän Valhetta -- korkeimmaksi Oikeudeksi! Isä Matvei pörhistyi ja huudahti parkuen: -- Maltta-kaa!!! -- Mitja! Mitja! -- kehoitti rovasti rauhattomasti: -- olenhan sinua pyytänyt... joko sinä taas... Hän kohottautui sohvalta ja kaasi lasin, johon oli satuttanut kätensä. -- Mutta enhän minä voi hillitä itseäni, isä kulta! huudahti ylioppilas tehden roiman liikkeen käsillään: -- olla vastaamatta mokomiin puheisiin on häpeällistä! Isä Matvei astui häntä vastaan: -- Maltta-kaapa!! Mutta samalla irtaantuivat intohimot kirkon miestenkin omissa riveissä. Kuni vihuri oli rynnännyt hengellisten omaan laumaan, heidän laveat hihansa alkoivat lepattaa, ja itse he kaikki ikäänkuin joutuivat päästään pyörälle. -- Oikein, oikein! -- huusivat nuoret: -- me emme ole solidaariset sellaisten katsantokantojen suhteen! -- Se on fanatismia! -- Me teemme tehtävämme ja maallikot omansa! Me itse olemme työntäneet luotamme sivistyneen säädyn suvaitsemattomuudellamme. -- Mutta olemmeko me nyt sentään pettureita? -- Malttakaa! Malttakaahan! -- Isä Samuli! Elkää vimmastuko! -- Totta puhuit, isä Matvei! Samassa nousi isä Favorski ja lausui: -- Se mikä on otettu, täytyy saada takaisin. Se on totinen tosi! Vaan se että me olisimme pettureita, se on... se on... se on teidän puoleltanne, Dmitri Viktorovitsh, liikaa sanottu... ja epäviisasta! Sillä itsekkinhän te olette niin sanoakseni Jessen suvusta lähtöisin... Kummallista on minun kuulla teidän sanojanne tässä talossa, joka on ikivanhoista ajoista tunnettu jumalatapelkääväiseksi... Isä Iivana odotti uteliaana näytelmän jatkoa. "Keittipäs Matvei puuron!" -- ajatteli hän. Mutta samassa joku hiljaa kosketti hänen kyynäspäähänsä. Hän vavahti vaistomaisesti ja kääntyi katsomaan. Paulinkka kutsui häntä katseellaan seuraansa. Pappi läksi nöyrästi hänen jälkeensä. Kulki etehisen läpi, tuli välikäytävään, jossa musta koira töykkäsi häntä turvallaan ja nuuski häntä tarkasti. Paulinkka luiskahti jonnekkin lauta-ovien taa, ja pappi tunkeutui kintereillä hänen jäljessään. Se oli talon säilytyshuone. Siinä oli nähtävästi joku asuskellut, koskapa nurkassa lautojen päällä siltaili likainen höyhenpatja, ja vieressä, leveän, vanhan, punaisen arkun kannella törrötti kömpelö puinen lyhty, jonka rikkinäisten lasien läpi vilkkui palava talikynttilän pätkä. Pitkin seiniä hyllyillä oli munakoppeja, villaläjiä ja leveäkylkisiä kannuja, jotka näyttivät tärisevän kynttilän vipajavassa valossa. Haisi pilaantuneilta ruoka-aineilta ja varsinkin sianliikkiön haju pisti kirpeästi nenään. Katon rajassa olevasta akkunan pahasesta kurkisti sisään yö läpi hämähäkin verkkojen. -- Mitä salaisuuksia sinulla on mielessä? -- kysäsi Iivana pappi. Paulinkka katsoi häneen alhaalta ylös, asettuen hyvin likelle, mutta oli vaiti. Kynttilänpätkän värisevä valo varjoineen leikki hänen kasvoillaan. Hänen katseensa oli yhä yhtä tumma ja etsivä, mikä niin pelotti ja viehätti pappia. Ja tässä puolihämärässä pappi hänet ikäänkuin ensi kertaa oikein näki: tuon uhkean poven, nuot välkkyvät silmät, suloisen ja hellän kasvojen soikon. Kevyt, mutta terävä neula myrkkyineen pisti hänen sydämmeensä. Hän väistyi hiukan syrjään. -- No? Intohimoisesti, vaan kuni unessa, työntyi nainen häntä kohti. -- Salli minun... -- No? -- toisti pappi tuntien omituisen heikkouden puuskan. -- Minä niin... niin sinua... Niin kunnioitan sinua! Salli minun... kaikesta sielustani... suudella sinua! -- Mikä päähänpisto! aikoi pappi sanoa, mutta sanoikin: -- Mitäpäs siinä... no? Hiukan huudahtaen kavahti nainen ylös, kietoi lujasti kätensä papin kaulaan ja imeytyi hänen huuliinsa himokkaalla, pitkällä, kuni kauvan kaivatulla, ahnaalla syleilyllä. -- Minä en voi... en saata enää hillitä! -- läähätti hän hänen rintaansa vasten: -- minä tahdon sinua... rakastaa! Minä... sinua... rakastan! Sankari! Sinä olet... sankari! Ja ikäänkuin yhteensulautua hänen kanssaan tahtoi hän, liuveta häneen, ottaa itselleen osan hänen aivojaan ja tulla riemuitsevaksi voitonsaajaksi, väkeväksi. -- Ja tämä elävä himo, jota ei ennen ollut kokenut, iski kuin sähkövirta pappiin, tuulahti häneen tulisena henkäyksenä, kärventi, poltti kaikki hänen ajatuksensa, aavistuksensa, epäilyksensä, hänen menneisyytensä ja nykyisyytensä: käsittämättömän riemun viehättävä mailma avautui hänen eteensä ikäänkuin jokin musta esirippu olisi humahtaen kiertynyt kokoon ja valo hänet häikäissyt. Kaikki salainen, mikä hänessä oli elänyt tajuttomana, koko hänen tunteensa tuohon naiseen, iski häntä päähän aivankuin humuava liekki olisi häntä korventanut. Hän huoahti, tempasi tuon kiemurtelevan naisen, joka intohimoisesti itki, puristi kuin karhu syleilyynsä, suuteli hänen väriseviä huuliaan, joi hänen kyyneliään. -- Paetkaamme! paetkaamme! -- kuiskasi nainen. -- Paetkaamme! -- matki pappi toisen perässä puolitajuttomassa tilassa. Ja hänestä tuntui kuin ei olisi koskaan ollut sitä aikaa, jolloin hän olisi ollut rakastamatta tuota naista. -- Sinä olet väkevä... väkevä! -- toisti nainen intohimoisesti: -- mennään pois... jätä kaikki! me olemme täällä vieraita! Sekä sinä... että minä! -- ... Että minä! -- toisti pappi kuin kaiku. -- Me luomme paremman elämän! Me osaamme sen luoda! Miksi meidän täytyy kitua! Miksi! Etkö sinä kidu sen painon alla? Ja haluathan toki sen heittää pois? -- Kenet?! -- kysyi pappi hämmästyneellä säikäyksellä, -- Pappiskauhtanan!! Pappi havahtui ja säpsähti. Kalpeni ja työnsi hänet syrjään. Kaikki hänen entisyytensä kuohahti hänessä. -- Päästä irti! Sinä olet tullut hulluksi! Unohtanut, kuka minä olen ja kuka sinä itse! Ja hän viskasi hänelle sanan, jonka hän tänä silmänräpäyksenä sai sanotuksi kaikella kastillisella menneisyydellään: -- Babyloonilainen! Kuin unessa, vapisevin käsin, vaelsi pappi takaisin saliin ja alkoi nopeasti kävellä väljällä tilalla, huomaamatta että siellä paraikaa oli tapahtumassa skandaali. Korttipöydän ääressä oli peli lakkautettu. Kovasti seisoi ojennetuin käsin voimattomana vakuutellen: -- Mitja! Mitja! Poika ei kuunnellut isäänsä. Ei, ei, hän ei voi vaijeta, hänen on velvollisuus, hänen on pakko sanoa noille vasten silmiä koko katkera totuus. -- Uusi yhteiskunnallinen järjestys lakaisee teidät maan pinnalta, -- huusi hän vimmastuneena osotellen ihan läheltä pappi Matveita. -- Ainoastaan historiaan jääpi musta lehdensivu! Te ette ole maan suola, vaan maan rapa! Te puhutte Ranskan kulttuuritaistelusta, teette vertauksen itsenne ja länsimaisen papiston välillä... Teillä ei ole oikeutta tähän vertaukseen! Länsimainen papisto on kulttuurillista, valistunutta, sivistynyttä! Se on katoolilaisen papiston persoonassa luonut tieteen, taiteen, kirjallisuuden, laskenut ensimmäisen perustuksen nykyaikuiseen kansalaisvalistukseen, sivilisatsiooniin! Ne ovat mitä suurimpia ansioita! Mutta mitä ansioita on teillä?! Millä voitte ylpeillä te? Sillä alentavalla asemalla, jonka olette vallanneet vuosisatojen kuluessa ollen voimakkaan palveluksessa heikkoa ja sorrettua vastaan, unohtaen velvollisuutenne ja apostooliset traditsioonit, alkuperäisen kunnianne ja omantuntonne! -- Mi-mitä te puhutte! -- kiljui isä Matvei heilutellen käsiään ja melkein hypähdellen hillittömässä vihassa: -- tuohan on jumalallisinten elämänperustusten järkyttämistä... Pyhyydenherjausta! -- Mitja! Pyydän sinua! -- ulvoi rovasti. -- Dmitri Viktoritsh! Tehän olette itsekkin hengellistä säätyä! -- sanoi kulmiaan liikuttaen isä Sylvester. Ylioppilas kääntyi vihaisena ja intohimoisena puhujaan. -- Ja tekö luulette ettei minuun käy kipeää puhua tätä kaikkea? Kyllä minuun käy kipeää!... Minussa virtaa teidän verenne... se perinnöllinen, minussa puhuu teidän esi-isienne ääni, teidän kaukaisten esi-isienne, jotka ovat johtaneet kansat maan orjuudesta, sanoneet kuninkaille totuuden vasten silmiä, pelkäämättä vankiloita! Mutta missä, missä ilmenee teissä esi-isienne jumalylpeä henki?! Missä on teidän suolanne?! Hänen äänensä muuttui rinta-ääneksi ja hän aivankuin läähätti. -- Teidän järkenne ja omattuntonne ovat kahleilla kytketyt! Ja te suutelette niitä! Te notkistatte heikkoja polvianne tyrmäläisten edessä! -- Dmitri Viktoritsh! Malttakaahan... -- Te olette orjia!! Ja tahdotte tehdä muutkin orjiksi. Mutta mahdotonta on, sanon minä teille, sammuttaa henkeä loppuun asti! Se virkoaa... Se on jo herännyt, vastustuksen henki, vapaa, ylpeä, voitokkaan älyn henki... Ja siitä solahtavat irti helisten teidän ruostuneet kahleenne!! Nousee vapaita Totuuden saarnamiehiä... Vaan te suistutte pimeyteen... -- Ei! Mitä tämä on, isä rovasti? -- vinkui ja vihelsi Matvei pappi muiden pappien muristessa: -- nehän ovat puheita, jotka kuuluvat sellaiselle vääräuskolaiselle ja Pyhän Kirkon viholliselle kuin on Tolstoi! Ylioppilas syöksähti vimmastuneena pöydän ääreen ja kaatoi itselleen lasin viinaa. -- Esitän tämän maljan... Leo Tolstoin kunniaksi!! Ikäänkuin pommi olisi heitetty pappien keskelle! Salissa syntyi murinaa, melua ja huutoa. Isä Favorski viskasi pöytään korttinsa ja ilmoitti, että hän lähtee pois. Missä noin kohdellaan hengellistä säätyä, siellä ei hän, ollen pappi ja sitä paitsi hengellinen tuomari, voi viihtyä! Mutta rovasti etsi vuoroin silmillään kadonnutta poikaansa muristen: -- "Mitja, Mitja! kuinka sinä voitkin!", vuoroin kehoitti isä Paavalia jäämään alalleen eikä kääntämään liiaksi huomiota tapahtumaan. -- Nuorison puheita! -- puheli hän: -- meidän vanhusten on pakko antaa heille anteeksi! Mutta Paavali pappi vain raivostui näistä sanoista. Ensinnäkin: mikä vanhus _hän_ oli? Samalla vaihtui tämä mieltä järkyttävä melu naurun-hohotukseksi. Tiakka Ivanovski näet kiemurrellen naurusta sopersi juosten toisen luota toisen luo: -- Eihän hän ole vanhus! Hi-hi! Se oli oikein! Siihen on paljon todistajia! Varsinkin hänen omassa pitäjässään... -- Suu kiinni! -- sanoi yrmeästi tiakka Sikerov repien häntä hihasta. -- Arvoisat virkaveljet! -- rukoili rovasti, -- jättäkäämme kiistelyt ja riidat. Pyydän isiä pöytään! -- "Ja olevi heillä päivisin pikkaraiset kekkerit juominensa ja kyrsinensä", -- pilaili Sikerov jyrisevällä äänellään. Vaan Favorski lisäsi yleisessä naurun rähinässä: -- Kuka kieltää juomasta paksun Paavalin maljaa? [_Paksu_ on venäjäksi vanhemmassa muodossaan "tolstoi", jota tässä käytetään pilavertauksena kreivi Tolstoin nimestä.] Ja kaikki läksivät pitkässä jonossa ruokapöytään. X. Yö oli tukahduttavan kuuma ja kostea. Jotain mustaa, pahaaennustavaa näytti riippuvan yläpuolella maata. Pilvet yhä vetelehtivät pitkin taivasta yksinäisinä möhkäleinä, raskaina ja uupuneina, antamatta enää sadetta maalle. Pimeän painostavana kohosi maan usva niitä kohti. Rovastin vanha talo nukkui... Pitkin sen täpötäyteen sullotuita huoneita kuului äänekkäitä huokauksia, ähkäyksiä ja mutinaa, ikäänkuin itse talo ihmisten maatessa olisi elpynyt tuskittelemaan omia muistojaan. Iivana pappi nukkui ylioppilaan kamarissa, pienessä huoneessa, jonka akkuna oli pihaan päin. Hän heräsi omaan huutoonsa koko ruumis hiessä, nousi ylös, pöllisteli hurjasti ympärilleen eikä käsittänyt, missä oli. Ryömi sitten akkunan ääreen, nojausi kyynäspäineen akkunalautaa vasten ja pisti päänsä ulos ilmaan. Painajainen vaivasi häntä vielä. Jotain hehkuvaa, sakeaa tuntui virtailevan hänen suonissaan ja painavan kuin lyijy päätä. Työläästi palasi häneen todellisuuden tunto ja hän muisti että on rovastin talossa, tuntiessaan pimeässä häämöttävän, kivestä-rakennetun vajan. Asteettain selveni hänelle muistiin, kuinka hän eilen oli nauttinut liikoja naukkuja pöydässä ja sitten kuljeksinut pitkin nukkuvaa markkinatoria vankkurien ja äänettömien kauppakopperoiden keskellä ikäänkuin olisi tahtonut mennä piiloon omalta itseltään; oli sitten rasittuneena ja väsyneenä palannut jo nukkuvaan pappilaan ja paiskautunut lattialle levitetylle huovalle, koettaen vapautua ajatuksistaan ja nukahtaa. Kuin unenhoureissa muisti hän, että ylioppilas makasi puseroisillaan, saappaat jaloissa, aivankuin ei olisi tottunutkaan riisuutumaan yöksi; makasi liikkumatta, hievahtamatta, kangistuneena kuin ruumis, mutta ei nukkunut, koskapa toisinaan hiljaa nousi ylös, hiipi kuin varjo akkunaan ja näytti jotain tarkastelevan. Ja muistui myös mieleen tai unessako se lienee ilmestynyt Iivana papille, että pari kertaa yön kuluessa ovi oli hiljaa avautunut ja siitä oli varovasti pistänyt sisään rovastin pää, jonka kalpeat kasvot olivat tutkineet huonetta. Olipa ukko vielä sopertanut poikansa nimeä ja joku tuska ja kauhu oli kaikunut siinä hänen soperruksessaan. Mutta poika ei ollut vastannut. Sitten oli kaikki taas kadonnut Iivana papin edestä. Yön kaikki kuiskuttelevat äänet olivat hukkuneet uniseen pimeyteen. Hän näki unta, että hän aamuhämärissä vaeltaa ristikulkueessa, kirkonkellojen kaukaa soidessa, leveän, kirkkaan joen rantaan, jonka nimen hän on aikoja sitten unhoittanut. Häntä kammottaa ja hirvittää että tuo nimi on unohtunut. Hänen täytyy se muistaa! Hän pinnistää muistiaan, mutta ihmiset odottavat ja napisevat. Ja tämä napina kasvaa ja tulee hänen päällensä, häntä uhaten. Ja yhtäkkiä joen hiljaisista vesistä sukeltaa esiin nainen... Tämä maanittelee häntä luokseen, puhuu jotakin käsittämätöntä aivankuin vieraalla kielellä. Äkisti erottaa hän vain yhden sanan: -- Paetkaamme! Kauhu ja riemu valtaavat hänet... Hän ponnistelee huutaakseen naiselle jotakin suurta, voimakasta, mikä kerralla ratkaiseisi kaikki epäilykset, mutta hänen kielensä on sidottu, hämärä ajatus raukenee, ja hänen huutonsa on kauhea. Tästä huudostaan hän juuri heräsikin. Ja nyt, minne hyvänsä hän siirsikään turvottuneet silmänsä, seisoi hänen edessään tuo unen vaalea haamu, ja hän tiesi vallan hyvin, kuka se oli, sillä tuolla haamulla oli Paulinkan kasvot ja katse, joka kiehtoi ja kutsui. Iivana pappi huokasi raskaasti, kuten yöllä huokaavat hevoset laitumella. -- Perkeleen viet-te-lyk-siä! Hän pudisti kovasti päätään ja alkoi hapuilla pöydältä hattuaan, koettaen tehdä sen niin hiljaa, jotta ei ylioppilas häiriintyisi. Mutta kompastuttuaan lattialla olevaan peittoon, huomasi hän kummakseen ettei vuoteella ketään ollutkaan. Silloin hänelle äkkiä muistui mieleen kutsuva vihellys akkunasta päin, ja nyt hän omalla tavallaan sen selitti, taas päästäen raskaan huokauksen: -- Herra siunatkoon... Lihan himoja... kaikkialla, kaikkialla! Hän läksi kulkemaan etehiseen varovaisesti astuen yli makaavien olentojen, ja tultuaan ulos pihaportaille, laskeutui raskain ja painavin askelin alas porrasastimia. Hänen ohimoitaan ahdisti veri paukkuen. Yön kostea pimeys, tuo mykkä ja liikkumaton, ei tuonut huojennusta; hän hengitti siitä sisäänsä vain vielä herpaisevampaa painostusta, ikäänkuin koko mailma olisi hourinut yhdessä hänen kanssaan aamuöistä hourettaan. Rakennusten piirteet siinsivät hänestä kummallisilta, pelottavilta: vailla päivän hälinän eloisuutta nuot aitat, saunat ja vaunuvajat näyttivät kuolleilta laatikoilta, omituisilta ruumisarkuilta, jotka olivat kohonneet maan pinnalle ja häiritsivät elämää. Tuo avara, maahanpainunut, vaitelias, musta talo, josta aika-ajottain sukelsi kuuluviin huokaavia säveliä, kuni itsemurhan tehneen pojan huokauksia, mikä teko oli tapahtunut yhdessä sen huoneista, oli kuin maahan litistynyt ja samalla itse ahdisti ihmistä kuin vankilan muuri. Ja Iivana papin silmien edessä häälyi unen valkoinen haamu yhä huutaen huutoaan: -- Paetkaamme!... Päästettyään auki pappispukunsa ja otettuaan hatun päästään, katseli Iivana pappi suu puoleksi auki päin taivasta ja huohotti kuin hyvin väsynyt ihminen. Tähdet tuikkivat himmeästi hajallaan siellä täällä, kuni silmiään räpäyttämättä. Kuni raskasten luomien alle peittyivät ne hitaasti pilviin, sitten taas auetakseen ja rävähtämättä tuijottaakseen, aivankuin taivaalta olisi maan ylitse kumartuneet katselemaan jonkun olennon surulliset kasvot. Takana narahti ovi. Iivana pappi kääntyi katsomaan. Rovastin kalpeat kasvot tuijottivat häneen. -- Tekö se olette, isä Iivana? -- kuiskasi rovasti: -- minä käväsin juuri huoneessanne. Ettekö ole nähnyt Mitjaa? Minä luulin teidän yhdessä ulosmenneen... Hän tuli ulos portaille eikä näyttänyt enää odottavankaan vastausta. Iivana pappi tunsi hänelle käsittämätöntä ääretöntä hätää rovastin kuiskeessa ja sanoissa. Ja sentähden hän, kotvan vaijettuaan, sanoi: -- Nuorta verta! Rovasti, puoleksi kuiskaamalla, äännähti alakuloisesti: -- Ei se ole sitä! Hän seisoi ja vaikeni kuni tarkasti kuulostaen jotakin. Hevonen tuntui hörähtävän jossakin. Toisaalla taas hanhi unisesti kahahti. Yölintu lentää sirisi hiljaa läpi ilman ja häipyi pimeään. Rovasti laskeutui portaille isä Iivanan rinnalle. -- Näin minä kuljen... enkä voi nukkua! -- alkoi hän haastella puolikuiskaamalla kuni peljäten herättää vaikenevan talon salaperäisiä solia, -- voi niitä lapsia, voi niitä lapsia! -- Miksi te niin olette levoton? -- virkkoi Iivana pappi: -- nuori mies... tietysti... -- Kun Mihail ampui itsensä, -- vastasi rovasti enemmän omiin ajatuksiinsa kuin Iivana papin sanoihin: -- niin minulla oli aavistus edeltäpäin... kun hän saapui kotiin, kun minä katsahdin hänen kalpeihin kasvoihinsa, kun kuulin hänen ensi sanansa: "isä kulta", niin hän sanoi, "minä tulin teille levähtääkseni... tai kenties saavuin myötyriksi..." Niin minä näin ikäänkuin mustan kuopan edessäni... Ja kun hän alkoi puhella petoksesta ja siitä kuinka ihminen on halpa ja heikko, ja että hän itse on murhaaja! Yökausiin en nukkunut... ja tahdoin ikäänkuin vartioida jotakin... Enkä kuitenkaan saanut vartioiduksi! Hän vaikeni hetkisen. -- Samoin nytkin... Jotain on tekeillä, jotain on uhkaamassa pääni päällä... jotain kamalaa! Minä sen jo tunnen... ja näen! -- Mitä niin? -- katsahti Iivana pappi kummastellen. -- Kunpa tietäisin minä... Mihail oli keskittynyt ihminen... Vaan Mitja on tulinen, hillitsemätön, itsepäinen... Kyllä minä pelkään! Sellainen levoton aika nykyään... Kun hän jonnekkin lähtee... niin ei puhu mitään... Vaan kun kerran alkaa puhua... niin kaikki on sellaista sairasta, ärtynyttä! Nykyään liikkuu kaikesta niin ikäviä huhuja... Tuo Ivanovskikin viittasi johonkin... -- Kaikellaisia te kuuntelettekin! -- pärähti nauramaan Iivana pappi: -- sudenkorento se mies on! Rovasti kohottautui. -- Vaan kenties poika on mennyt vaunuvajaan nukkumaan... Sisällä on niin kuuma! Annas kun menen katsomaan. Kuni musta, tuskaileva aave, joka harhailee hautamaisten rakennusten keskellä, läksi hän kulkemaan hiljaisin askelin tummille ulkohuoneille. Iivana pappi vuorostaan asteli portin taa. Sivu valkeanhohtavan kirkon, läpi markkinatorin, joka muistutti näöltään jättiläismäistä mustalaisleiriä, vaelsi hän niittytielle ja asteli nopeasti sitä pitkin ikäänkuin koettaen paeta omia ajatuksiaan. Mutta nuot levottomat ajatukset tempasivat hänet uudestaan vahvaan valtaansa vielä voimakkaammin kuin eilen hänen harhaillessaan kuurona pimeässä, ja vaivasivat häntä raskaammin kuin unen painajainen. Hänen päässään kuni kohoilivat hyökyaallot. Hänessä raivosi jälleen myrsky samallainen kuin eilen joella, silloin kun hän niin rohkeasti oli heittäytynyt kuohuvaan syvyyteen ja riemuinnut taistelusta luonnonvoimia vastaan. Mutta tästä sisällisestä myrskystä hän voi pahoin. Vihuri vei ja riuhtoi riekaleiksi hänen elämänsä haaveellisen rauhan ja hänen sielunsa avasi utuiset silmänsä kauhistuakseen sitä, mitä se näki. Hänen tunteensa olivat olleet tarkoin määriteltyjä ja hänen ajatuksensa kuin labyrintti vailla uloskäytävää. Nyt hänessä taistelivat ihminen ja pappi itsetajunnan usvaisella vainiolla. Ja niiden taistelu sisältyi siihen että ihminen mielettömällä himon huudolla nousi pystyyn suoristaen koko vartalonsa ja heti taas lankesi, vaan pappi koko ajan rukoili hänen puolestaan sotkien rukouksen sanat, sekoittaen ne kyyneliin, rukoili saadaksensa voiton ihmisestä, -- rukoili sitä että ihminen ijäksi vaikeneisi, vaeltaen jonkun hänelle raivaamaa elämänpolkua, alla uhkaavan taivaan, päällä maan, joka häntä odotti muuttaakseen mitättömäksi mullaksi sen, mikä elämässäkin oli ollut kuollutta tuhkaa. Ihminen läähätti, oli läkähtymäisillään ja nouseskeli maasta kuni ammuttu huutaen: -- Minäkö se tahdoin?! Se on valhe! Se ei ole totta! Kun minä puin ylleni pappisviitan, niin iloitsin ainoastaan siitä, mitä en ymmärtänyt, vaan siitä, mitä ymmärsin, minä itkin! Minkätähden en siis voi heittää tuota naista, jos tahdon, miksi minun täytyy elää kuin haudassa, kun koko minun sieluni pyrkii uutta valoa vastaan, vapaaseen elämään? Miksi tämä uusi elämä on synnillinen?! Tahtoisinpa tietää! Kaikki se on valhetta! Mutta pappi puheli lauhkeasti huohottaen: -- Johannes! Johannes! Turhaa on potkia tutkainta vastaan... Sinun päällesi vuodatetaan Pyhän Hengen siunaus... Voipiko sen heittää luotaan kuin minkä rievun? Se on pilkkaa Henkeä vastaan, anteeksiantamatonta syntiä! Rikotko lupauksen, itselleen Jumalalle antamasi?... Ja mitä varten? Minkä uuden elämän luulet löytäväsi, valanrikkoja? Eikö omatunto sinua vaivaa, -- eikö se myrkytä jokaista rikoksellista riemuasi? Vaimosi ja tyttäresi hylkäämällä -- keneen sinä rakkautesi himon tähtäätkään? Lihanhimo sinussa puhuu... Masenna... tapa se! Sillä jos sinun silmäsi pahentaa sinut, niin revi se irti... Ja papin puolella oli sukupolvien viisaus, perustusten voima, tekstien varmuus. Ihmisen puolelle jäi vain -- elämän kauhu ja hänen rakkautensa. Eikä ihminen tiennyt, mitä uutta elämää hän tahtoo. Hän kuvitteli sitä mielessään vapaaksi kuin aroa, kirkkaaksi kuin ruskoa, vaikka vailla määrättyjä piirteitä. Mutta pappipa tiesi varmasti tiensä ja houkutteli sille ihmistäkin. Iivana pappi meni heikoksi tästä taistelusta. Hän huokasi äänekkäästi, siristäen silmiään kuin unen popperässä. -- Saispa edes uineeksi! Jo virisi aamurusko. Tähdet sammuivat. Kuni vaalea hymy kulki pitkin taivasta. Pilvet haihtuivat jäljettömiin, taivaan laki muuttui aivan puhtaaksi. Niityiltä kohosi usva keveänä savuna. Jättäen askeleistaan tummat jäljet märkään, sakeaan ruohoon, harhaili Iivana pappi joelle, ja riisuuduttuaan paiskautui pärskähtäen veteen aivankuin olisi siihen suistunut satavuotinen puu. Pieni joki oli hiljainen, melkein rantojen tasalla, täynnä sakeaa, umpeenkasvanutta kaislikkoa, jonka keskeltä vain muutamin paikoin päilyi sileitä, hopeanhohtavia kohtia. Iivana pappi istui kylmässä vedessä etsiskellen jalallaan jäisiä pohjalähteitä, vaipuipa paineenkin veden sisään, niin että hänen hiuksensa uiskentelivat pinnalla kuin meriruohot; korskahteli autuaallisesti säikäyttäen siten ruovostossa piilevät sorsat pahasti rääkähtelemään. Iso kala tölmäsi hänen jalkaansa vasten. Hän yritti sitä kiinniottamaan, vaan kiivaasta liikahduksesta nuljahti sekaan niin että täytyi nielaista vettä suunsa täydeltä. Ja silloin hänelle heti tuli hauska. Pukeutuessaan tunsi hän voimansa jälleen virtaavan suoniinsa. Hänessä syttyi halu elää... elää... Kulkea nopeasti pitkin kasteisia niittyjä, vasten aamuruskoa, laulaa, huutaa hoilailla... Vetäistyään rintansa täydeltä ilmaa sisäänsä, alkoi hän keuhkojen täydeltä hihkailla että: -- Ho-ho-hei... Pa-et-kaam-me!... Ja itsekkin säikähti. -- Johannes, Johannes! -- jupisi hän pujottautuen valkoisiin housuihinsa ja nousten usvaiselle rannalle kuni mikähän aave: -- mihin asti oletkaan elämässäsi tullut, mitä sinä toimittelet, isä Johannes? Ja naurahti tavatessaan itsensä tekemässä pilaa tunnetusta saarnasta, samalla päättäen mielessään ettei hän ainakaan tällä hetkellä tehnyt mitään rikoksellista. Vaan niittyjen takaa, kaukaa jostakin vuorirotkosta vastasi hänelle kaiku kutsuvalla huudolla: -- Pa-et-kaam-me!! Hän asteli nopeasti niittyä, pitkin pienen joen rantaa. Hänen ajatuksensa kävivät rohkeammiksi, vakaantuneemmiksi. Yhtäkkiä hän pysähtyi kuulostamaan. Joku puikkelehti varovasti ruovoston läpi. Äänet olivat huolellisen selvät: ruovot kahisivat, reunoilla sorahteli vesi, ja airo hiljaa, mutta heleästi läiskyi. -- Lieneekö metsästäjä vai kalanpyytäjä? -- arveli Iivana pappi kurkistaen. Hän tiesi että tämä kaislaa-kasvava joenpahanen yhtyi jonkun matkan päässä leveään Pajom-jokeen. "Kalastaja" -- arveli hän, -- "on yöksi laskenut jokeen pyydyksensä". Jo aivan likellä vavahtelivat kaislat notkistuen venheen edessä, ja hillitty keskustelu kantautui hänen kuultaviinsa. -- Minä en ole samaa mieltä kuin sinä! -- kuului puhuvan nuori ääni, -- en ymmärrä tuota hitaisuutta! En sulata sisässäni. Jolloinkin, jotakin... Mokomaa venyttelemistä! Minä ymmärrän äkkirynnäkön, ymmärrän myrskyn! -- Myrsky tekee kaiken... sepä tietty... varsinkin helteen jälkeen! -- kuului vastailevan toinen ääni: -- vaan mitäs sitten? Leimahtaa liekki, korventaa, polttaa... ja sammuu. Lennähtää tuuli tuhkaan ja hajoittaa sen! Ei, minä ajattelen näin: -- annas jahka metsä kasvaa! Työntyy maasta ylös summaton voima, hitaasti... mutta varmasti! Suuri metsä! Haaroineen, juurineen kiinnikasvaa... Ja yltää pilviin asti... Kurkistaapa vielä, mitä siellä on, pilvienkin takana! -- Elämä on laveampi sinun teoriiojasi. Sinä... kuinka sen sanoisin... dogmatiseeraat sen! Ja siitä syntyy vain paikoillaanpysyvä, kuolemaakituva ilmiö! -- Miksi niin! Minä sinulle esitän vain voima-ainekset, kun ne kootaan yhteisesti, ei turhaan, vaan harkinnan mukaan, se merkitsee, keskinäisesti... Meneppäs koluamaan moiseen metsään kirvespahasinesi, kun se on niin korkea, että taivasta hiipoo... juokse ruoskinesi ja nagaikan-raatoinesi ympäri... Ei älähäkkään! Äänet kuulostivat sangen tutuilta Iivana papista, mutta keskustelu tapahtui hiljaa eikä hän saanut selvää, keitä keskustelijat olivat. Hetken päästä taas kuului puhetta veneestä: -- Laske vasemmalle, rantaa kohti! -- Siellä on niittyjä! -- Sitä parempi. Herttainen paikka... Ja kaislikko tässä on sakeaa niin ettei venettä voi näkyä tielle, joka suikertelee viiniköynnösten ja orjanruusujen välitse. -- Mitä puhetta se on... Niitytkinhän teillä alkavat suoraan aittojen takaa... Vaan tästä tarvitsee vain emäjokeen asti... soutaa... Juuri tässä joku äsken kuului huutelevan. -- Jostain kaukaa se ääni kuului. Aamuruskon aikaan äänet niin hajaantuvat... -- Taitaapa niin olla... -- Laske nyt rantaan, Aleksi! Vene kaivautui kovalla kahinalla kaislikkoon. Iivana pappi oli neuvoton kuulemansa keskustelun suhteen ja odotti uteliaana, kuka tulee näkyviin venheestä. Hänen kummastuksekseen hyppäsi siitä maalle ylioppilas ja hänen perässään sama talonpoika Aleksi, joka oli auttanut Iivanaa roomuretkellä. Ylioppilas oli pitkävartisissa saappaissa ja sinisessä, remmillä vyötetyssä puserossa, jonka ylle, hartioille, oli heitetty arkiunivormu. Hän työnsi haaltunut-reunaisen lättälakkinsa takaraivolle ja kädet kylkiä vasten painettuina näytti huokuvan yksistään huulillaan, katsoessaan venheeseen. -- Sido se kiinni, Aleksi, niin että ei näkyisi, ja pane merkki. Ja peitä pyssy ruoholla. Aleksi rupesi asettelemaan venettä ja huomasi yhtäkkiä isä Iivanan. -- Papin ryökäle! -- huudahti hän pystyyn ponnahtaen. Ja heti samalla oikasi, tunnettuaan henkilön: -- Gnjesdofkan pastori! Ylioppilas kääntyi nopeasti Iivana pappia kohti ja loi häneen ilkeän, tumman katseen. -- Kuinka on selitettävissä että te, herra pappi, näin aamun koitteessa jo olette liikkeellä? -- Uimassa kävin. Ja yhä ymmärtämättömänä kysyä tokasi vuorostaan: -- Mitäs te itse täällä puuhaatte? -- Eipä niin erikoisia... -- Taisitte saapua johonkin lemmen kohtaukseen? -- naurahti pappi hyväsydämmisesti. Ylioppilas punastui ja näytti taas häijyltä. -- Sellaiset eivät minun alaani kuulu! -- sanoi hän repäisevästi. Iivana pappi vaikeni hämilleen joutuen. Puheltuaan jotain puolihiljaa Aleksin kanssa, sanoi ylioppilas äänekkäästi: -- No kiitos, Aleksi! Jos vastakin sattuu minulla mieli tekemään soutelemaan, niin elä kieltäy. Kyllä maksan, elä hätäile... -- Kiitoksia paljon... Ylioppilas nostaen lakkiaan Iivana pappia kohti, alkoi nopeasti astua sumussa ja joutui pian piiloon tuuhean tammiston rikkaruohostoon. Mutta hänen keskustelussaan Aleksin kanssa oli ollut jotain muuta kuin mitä viimeiset sanat ilmaisivat eikä isä Iivana voinut käsittää, kuinka tälle oli päähän pälkähtänyt lähteä yöllä soutelemaan? Eikähän Aleksikaan ollut tämän puolen väkeä... Vai jahdillako olivat olleet? Ja mitä hän niin loukkaantui minun sanoistani? Hän pyrki Aleksin puheille. -- Terve, terve! Tämä ahersi veneineen ja vastasi jurosti kääntymättä päin: -- Päivää! -- Mitä sinä siinä... noin! Mikset tervehdi kuten pitää? -- Kuinkas tässä vielä pitäisi? -- Ka niin että minä pappina voisin antaa siunaukseni... äh sinua! Aleksi oikasi vartalonsa suoraksi, katsahti pappiin ja taipui sitten vaijeten ja verkalleen siunauksen saantiin. -- Missä te äsken kävitte? -- Ilman vain... tuolla kuljettiin... Oli tarvis kuulemma... erääseen paikkaan... Aleksi näytti sangen epäystävälliseltä. -- Metsästämässäkö, hä? -- uteli pappi. -- Niin, niin! -- sanoi Aleksi sukkelasti: -- metsästämässä. -- Annappas tuo pyssy tänne! Anna, sanon... minä vain katson. Minähän myös olen ennen metsästellyt... entisaikoina! Aleksi haki pyssyn venheestä. Iivana pappi asetti sen olkaansa vasten, tähtäsi venheeseen, puuhun, sitten aamuruskoa kohden. Ja jälleen tunsi mielitekoa jonnekkin vapaampaan. -- Onko tämä latingissa? -- Latingissa on... -- Tule toveriksi! Mennään yhdessä tuonne nevalle! Ammuskellaan... -- Tuota... näes... Olemme kaiken ampuneet loppuun... ei ole ruutia, ei haulia... -- Mitäs sitten... Onhan pyssyssä yksi latinki? Aleksi virnisti harjasmaisine viiksineen ja sanoi: -- Ka mennään, koska mielenne tekee! He astelivat nevan laitaan. Aamurusko laajeni. Se oli kalpea kuin sairaan kasvot unen jälkeen. Siitä uhosi kevyt tuulonen, jonka puhallusta tuskin kuului, mutta joka kuitenkin karkoitti usvan, hajoittaen sen riekaleihin. Koko luonto ympärillä virisi kalpeaan valonhohtoon, ääriviivat tulivat selvemmiksi. Mutta etäällä, kylän yläpuolella, kohosi musta pilvi: talonpoikaisakat näet lämmittivät uunejaan. -- Hiljaa! hiljaa! -- kuiskasi Iivana pappi. Hän kyyristyi alas ja pakotti Aleksinkin istuutumaan: kaislikon takaa aivan likeltä kuului näet sorsan sorahduksia ja äänestä saattoi arvata, että se oli iso, ja että se oli levoton. Nyt oli Iivana pappi täynnä iloa, sillä nyt olivat äskeiset kiusalliset ajatukset haihtuneet kuin sumuriekaleet, ja yhdessä levollisuuden kanssa kasvoi vapaan tahdon, voiman ja elämännautinnon tunne samoinkuin sen kielletyn nautinnon, jota hän paraikaa harjoitti. -- Ole hiljaa! Sorsa raakahteli yhä hätäisemmin, ja saattoi ihan tuntea, kuinka se ojenteli kaulaansa ja tarkasteli ympäristöä mustilla, pyöreillä silmillään. Hevonen hirnahti jossain kaukana aamuruskon suunnalla, josta kuului sen kavioiden kumeaa kopsetta. Kylältä kaikui kukkojen kiekuntaa. Yhtäkkiä kajahti ilmassa kahaus ja siipien viuhina. Sorsa läksi lentoon. Isona, kaakottavana se kohosi kaula ojona, kaartaen korkealta yli kaislikon, teki valtavan kierroksen ja läksi sitten liitämään yli nevan rauhattomasti rääkkyen. Vaan sen perään singahti kuula. Tuntui kuin neva olisi äkkiä voihkaissut ja sitä niityt säikähtäen säestäneet. Pilvi höyheniä ja untuvia lensi ilmassa,ja sorsa putosi viuhinalla lähelle metsästäjiä. -- Mainiosti! -- karjui Iivana pappi, heittäen pyssyn ja rientäen juoksujalkaa saaliille. Ja samalla heti huudahti: -- Mitä tämä merkitsee?! Sorsa oli räpäleiksi rikkoutunut ja repeytynyt ja paistoi hänen silmäänsä yhtenä ammottavana verihaavana. -- Millä sinun pyssysi oli ladattu? Aleksi katsoi jurosti. -- Kuuleppas! Eihän siinä ollutkaan hauleja... Vaan mitä? -- Lyijyä... -- Kuulia!! Pappi remautti silmänsä suuriksi. -- Ketäs te olette olleetkaan metsästämässä? -- Ka niin... sattuuhan sitä toisinaan... että kettu... tai, susi... Rovastin sekavat epäilykset johtuivat äkkiä Iivana papin mieleen. Hän katsoi tutkivasti Aleksiin. Tämän harjasviikset värähtelivät keveästä hymystä ja kesakoisille kasvoille ilmaantui vivahdus luottavaisuutta. -- Eilen me sinun kanssasi, herra pappi, yksissä miehin ihmisiä pelastelimme, -- alkoi hän puhua. -- Minä köyttä pitelin... ja sinä minuun uskoit! Mutta tänään sinä minuun et usko... pahaa vain ajattelet! Vaan asia voi vielä kehittyä niinkin pitkälle, etten minäkään sinuun usko! Käy huhu talonpoikain kesken että sinä olet hyvä mies, -- siis on parasta että sinulle puhun suoraan. On meillä Dmitri Viktorotshin kanssa asiahko muuan... keskenämme. Ehkäpä tosiaan olemme olleet susille sankoja panemassa tai kettuja vahtimassa... tai jotain muuta... kuka hänet tiennee! Mutta sinua emme ole kutsuneet joukkoomme, itse sinä olet tullut ja nähnyt... Jos et ole tutkintotuomari, niin miksipä sinun tarvitsee tietää? -- Kauniisti puhut! Aleksi katsoi häneen nauravin silmin. -- Kauniisti, vaan en kauheasti! Jos se olisi kauheata, niin puhumatta jäisi. En näet ole mikään lörpöttelijä... Minkä olen nähnyt, en sano kenellekään! Jos huonolle ihmiselle hyvänkin sanan sanoo, niin hän kääntää sen huonoksi... -- Ymmärrän, ymmärrän... Kyllä piisaa! Aleksi käänsi silmänsä pois ja katsahti aamuruskoon. -- Kuulkaahan pappi, eikös ole kauniita aamuruskoja tänä kesänä? Kun sitä ajattelee, niin oikein surku käy että sellaisten taivaanruskojen alla ihmiset niin huonosti elävät... -- Huonostiko mielestäsi elävät, Aleksi? -- Huonosti, herra pastori. Pappi katsoi häneen läpitunkevasta. -- Oletko lahkolainen, Aleksi? Toinen naurahti. -- Mistä sinä niin päättelet? Äskenhän juuri otin sinulta siunauksen! -- Mitäs sitten! Sinä et ole oikein tavallisen talonpojan kaltainen. Ja puhuikin niin säännöllisesti... et talonpoikaisesti! -- Olenhan mailmanrantaa kierrellyt... ja paljon nähnyt! Minähän olen karkulainen, shirokosadovilainen! Paljon olen ihmisiä nähnyt... hyviä ihmisiä. Tehtaissa olen elellyt... Lukenut paljon... Hyvä kirja, herra pastori, nostaa ihmisen aivan kuin vuorelle. Katsot... koko mailma on kämmenellä! Ja päässä ikäänkuin kasvaa jotakin... suurta ja voimakasta! Ja alkaa tuntua ahtaalta elämässä... herää halu vapauteen, suureen tahdon vapauteen... Ja sointuisat aatteet kasvavat päässä... suuret aatteet... Ja kaikki näkyy uudessa valossa! Jospa kaikki, herra pastori, saisivat hyviä kirjoja lukea, vapaasti hyvien ihmisten kanssa sydämmensä pohjasta keskustella, ilman vaaraa, niin ihmiset ymmärtäisivät toinen toisensa ja oman huonon elämänsä... ja elämä muuttuisi suureksi, vapaatahtoiseksi... Ja kerran onkin sellainen aika tuleva! Iivana pappi katsoi miettiväisesti häneen. -- Tuleekohan, Aleksi? Jonkunlainen itsepäinen ilme kasvoillaan virkkoi toinen: -- Tulee varmasti, herra pastori! Ja alkoi heti kiirehtiä. -- Aika on lähteä! Hyvästi! -- Hyvästi, Aleksi! Aleksi yritti mennä, vaan kääntyi äkkiä takaisin. -- Pastori! -- Mitä sanot? -- Jos... tuota... siellä sattuu tapahtumaan jotakin... -- Mitä tapahtumaan? -- No siellä... kaikkeahan voi sattua! Voi tapahtua ja voi olla tapahtumatta... Niin elä sano kenellenkään, että olet venheen nähnyt! Pappi aikoi jälleen kysyä: "Miksikä?", mutta naurahtikin ja sanoi: -- Käyhän se laatuun! Enhän minäkään ole mikään lörpöttelijä! Aleksi kääntyi taas menemään ja läksi astelemaan pitkin nevan syrjää. Iivana pappi katsoi hänen jälkeensä ja ajatteli että elämä on täynnä arvoituksia. Kaikki esiintyi hänelle ikäänkuin uudessa valossa, ja hän ihmetteli niitä uusia aatteita, aatteita jostain viehättävästä vapaudesta ja toisellaisesta elämästä, joita nyt heräsi hänen päässään. Kaikki hänen ympärillään pyrki johonkin, tempoi ja riuhtoi, ja hän itsekkin antautui tuohon näkymättömien ajan siipien tuulahdukseen. Hän katseli sorsaa jalkojensa juurella ja hänen kävi lintua sääli. Olihan hän siltä riistänyt kaiken, mitä sillä oli, ja nyt se lepäsi hänen jaloissaan niin nöyränä... Nyt tästä avaruuden vapaasta linnusta voipi tehdä millaisen pöpön tahansa, antaa sille minkä mieli-asennon hyvänsä, ja se on seisova liikkumattomana siellä, minne se asetetaan! Ja jos sen sisuksiin vielä pistetään vieteri, niin se osaa kaakattaa kuin elävä, alati samalla äänellä kuin mikä sille on annettu... Hän tarttui sorsan raatoa jalasta ja lennätti sen menemään kauvas nevalle. XI. Oli kuin neva olisi savunnut... Usva levisi sitä pitkin kuni talven luminen vaippa. Mutta usvan takaa yhä kuulsi aamurusko. Taivaan kalpeille kasvoille valahti punastus; nuorten metsien reunat punastuivat ilosta. Usva kohosi maasta suikareina, jotka kuni kalpeat käsivarret ojentuivat taivasta kohti. Musta savutupru kylän päällä hajosi tuulen keveästä kyhäyksestä, ja oli tämä hajoaminen sen näköistä kuin repaleinen akka kyyristellen olisi lähtenyt jonnekkin pakoon pötkimään... -- Isä Iivana! Iivana pappi vavahti, kääntyen ympäri. Metsiköstä astui esiin ylioppilas ja lähestyi häntä ystävällisesti hymyillen, ojentaen kätensä. -- Taisitte ampua linnun? -- Huvikseni... vanhalta muistilta säikäytin ilmaa. -- Vaan minä hiljattain jätin teidät tervehtimättä. Mihin te menette? Mennäänpä yhdessä. He rämpivät pois rämeeltä ja läksivät taas kulkemaan pitkin jokirantaa aamunkoittoa kohden, päin kylää. -- Aleksi minulle kertoi teistä, herra pastori, kuinka te eilen kunnostitte itsenne roomulla... Sukkelasti te sen teitte! Ja hän huudahti vilpittömällä innostuksella. -- Tiedättekö... jumaliste! Sehän oli urotyö! -- Ka no! -- katsahti kummastellen häntä Iivana pappi: -- kuka nyt tahallaan hukkumaan? Olihan minulla lautalla omat hevoset. He kulkivat ihastellen ruskoa, joka heitä valaisi. -- Kuulitteko eilen minun taisteluni papiston kanssa? -- alkoi Dmitri Viktorovitsh puhua: -- Enkös haukkunut terveellisesti? -- Tuimasti, joltisesti! -- Taisin suuttua? Sellaista minulle sattuu... ja aina aavistamatta! Minä näet olen rauhoittamaton! Leimahtavat vihaiset ajatukset -- ja mies kadottaa kaiken hillitsemiskykynsä. Isäni tähden pitäisi tietysti... Vaan mitä rikoksellista minä oikeastaan tein? Enkö totta puhunut, vai mitä? Hän loi nauraen karsaan silmäyksen Iivana pappiin aivankuin haluten häntä ärsyttää. -- Hieman lievemmin olisi pitänyt puhua, -- sanoi pappi. Ylioppilas pudisti hartioitaan, pitäen kädet taskuissaan. -- Niin, vaan tuollainen lievyys minua juuri inhoittaa! Me venäläiset olemme ylipäänsä pehmeäjäsenistä väkeä... kuin mitähän nilviäisiä! Sentähden juuri elämmekin suossa! Katsokaa englantilaista... hän on sitkeä! Ja katsokaa, millaisen vapauden hän on itselleen valloittanut, kuinka paljon oikeata nähdään hänen ympärillään yhteiskunnallisessa suhteessa! Minkä arvoinen onkaan jo tuo pelkkä hymni... "Ei milloinkaan... ei milloinkaan... ei milloinkaan! britannilaiset orjiks saa!" Ei milloinkaan! -- toisti hän: -- minua miellyttää tuo kategoorinen kovuus! Siellä ei ole ainoastaan platoonista rakkautta vapauteen, -- ei, siellä on itsepäinen, jäykkä, leppymätön viha sortoa vastaan... Ja se on vapauden alkulähde! Me taas, me venäläiset, lähettelemme vapaudelle vain platoonisia hymyilyjä ja lentosuuteloita -- silloin kun olisi välttämätöntä valloittaa tämä vapaus, ja valloittaa se puhtaasti englantilaisella lujuudella... Sillä tunnustattehan, isä Iivana, että me elämme kauhealla tavalla... kuin orjat! Pappi kuunteli häntä vaitiollen ja miettiväisesti. Aamuruskon hymy valtasi jo taivaan kaaren. Utupilvissä, joita oli keräytynyt idän taivaalle, ikäänkuin aurinkoa vastaanottamaan, kultautuivat jo reunat. -- Mutta jonkun kai täytyy olla siihen syypää? -- virkkoi pappi kysyväisesti: -- emmehän me ole tätä elämää rakentaneet! -- Emme me! -- takertui kiinni sanoihin ylioppilas: -- vaan mepä sitä siedämme! Tätä vierasta elämää, joka meidät murtaa ja meitä kahlehtii, -- sitä me nöyrästi kannamme hartioillamme, koettamatta sitä heittää pois, sen pyhällä vihastuksella rikkitallataksemme. Arvostelematta, vastustelematta taivumme isiemme säätämiin elämänmuotoihin niiden kaikkine aateoppeineen! Niin on laumottain tehty ihmisestä tyranneja. Mutta ihminen kantaa omassa itsessään iki-kauniin, oikeuttaharrastavan, ylevähenkisen elämän lähteen. Ihminen -- se on innostuneen toiminnan mailma, ijäti värähtelevän, ijäti rauhattoman mailman; vapaan tahdon, joka kasvaa sekä sisään että ulospäin; intohimon, joka voitokkaasti luopi uutta ijäti elävänä, kuolemattomana; hänessä on mailma -- aatteen, joka kolkuttaa maata ja taivasta hirvittämättömillä kysymyksillä... Hän kantaa itsessään ääretöntä voimaa, joka pystyy nöyrryttämään koko mailman, muuttaaksensa sen oman tahtonsa mukaiseksi! -- Tuo on hengen ylpeyttä! -- sanoi pappi ihmetyksellä katsahtaen ylioppilaaseen. -- Niin! Mutta onko nöyryys, joka panee kaulansa iskuille alttiiksi, parempi kuin vapaan hengen ylpeys? Hän kohotti kätensä vihanvimmassa aivankuin valmistautuen tappelemaan jonkun vihatun olennon kanssa. -- Olkoot kirotut, -- huudahti hän, -- vaikuttimet, jotka sammuttavat tämän hengen, jotka tappavat tahdon, kuolettavat himon, masentavat aatteen! Olkoot kirotut hirmuhallitsijat, jotka niitä luovat! Nuo vaikuttimet ovat sellaiset, että luonnon ihanimmat antimet: -- tahdon vapaus, elämän himo ja aatteen oikeus useimmissa tapauksissa vain lisäävät pahan valtaa! Jokaisella voimalla täytyy olla sille ominainen purkauksensa! Muutoin voima kuitenkin itsensä ilmaisee, -- mutta ilmaisee huonolla tavalla! Pahan valta inhimillisessä yhteiskunnassa -- se on pirstattujen voimien summa. Salatut, valtavat voimat vyöryvät kaikkialla tajuttomasti etsien purkaustilaisuutta, -- milloin satunnaisesti kohottaen ihmistä käsittämättömiin korkeuksiin, milloin syösten hänet alas mittaamattomiin syvyyksiin! -- Mutta tuohan on totta, Dmitri Viktoritsh!... -- lausui odottamatta ja kiihkeästi Iivana pappi. -- Kaikki me elämme kuin sumussa! Pyrimme jonnekkin... vaan minne? Sitä emme tiedä! Ja tutkittaessa käy selville seuraavaa: pyrkiessämme johonkin hyvään, luomme me itsellemme huonon ja kiusallisen elämän! Voi kuinka minulle oli vastenmielistä ruveta papiksi! Ollappa minulla silloin nykyinen kokemukseni... niin en olisi ruvennut! -- Taitaa olla raskasta? -- katsahti tutkivasti häneen Dmitri Viktoritsh. -- Raskasta on! Toisinaan sietämättömänkin raskasta... koko elämä! Koetan pettää itseäni talouspuuhilla... niillä näillä... Vaan ei vetele! Mutta mihinpä kohtalostaan pääsee... Pakeneisin... vaan minne? Mitä varten elän? Se on tietämätöntä! -- Onhan teillä elämässä kai joku ihanne? -- Ihannekko? Iivana pappi katsahti toveriinsa surullisesti. -- Minulla on... kuoleman tuska! Ei sen enempää! -- Vaan kuinkas voi elää ilman ihannetta?! Millainen on silloin olemassa-olonne aate! Kenelle te olette tarpeen? Kuka on teille tarpeen? Silloinhan olette onnettomin ihminen mailmassa! -- Minkäs sille taitaa! -- huudahti Iivana pappi. -- Sellainen on kohtaloni... Sallimus! Ylioppilas pudisti hartioitaan. -- Sallimus? -- se on täysin määrättyjen syiden seuraus, -- sanoi hän. -- Täytyy oppia tuntemaan nuot syyt, kuten opitaan tuntemaan syitä fysiikassa tai kemiassa, ja kukistaa pelkäämättä vahingollisten ilmiöiden idut, kiskoen ne irti kuin mädänneet juuret! Tarkastakaapas huolellisesti teidän elämäänne -- niin te selvästi huomaatte nuot syyt... Viskatkaa ne luotanne! Nyt juuri on sellainen aika tullut... kaikille! Hän kiivastui jälleen. -- On tullut aika luoda toisellaisia elämänehtoja, ihanteellisia... aika yhteiskunnallisten voimien särkemiseen ja uudestaan varustamiseen! Taistelun aika!! Elämästä ja kuolemasta! Tämä taistelu -- se on ihanne! Syventykää tähän ihanteeseen, astukaa itse suureen taisteluun sorrettujen puolesta, jollaista johtavat yksityiset persoonallisuudet, elämän sankarit! Asettakaa itsekkin joku kivi vapaan ihmiskunnan temppelin seinään! Tämä maa on jo imeytynyt täyteen kyyneliä, ja verta on jo kylliksi vuodatettu... Se ei jaksa enempää. Se hengittää raskaasti ja huohottaa kuin synnyttäjä vaivoissaan... Ja sen vihan tulivuoret ovat jo valmiit purkaantumaan huuhtoakseen tämän mailman kaikkipuhdistavan tulipalon lieskoilla! Hän ojensi kätensä sumua kohti. -- Katsokaa! Se savuaa, tämä onneton, kärsivä maa! Yhtäkkiä heidän kasvoihinsa puhalsi raikas tuuli, sumun jätteet suikersivat ylös kuni ylöskääriytyvä esirippu, ja hajosivat. Auringon kultainen reuna pilkisti taivaanrannalta. Aivankuin kaikki taas olisi hymyillyt häntä vastaan! Vetäisten rintansa täyteen ilmaa, ylioppilas yhtäkkiä huudahti tälle lempeän valon silaamalle avaruudelle, ikäänkuin iloiten voimien lisävirrasta ja kutsuen muitakin tähän riemuun. -- Ih-mi-nen! Tu-le u-los hä-kis-tä-si!! Ja naurahti kääntäessään pappia kohti hehkuvat kasvonsa. He seisoivat tienhaarassa. -- Minä menen oikealle, -- te vasemmalle. Hyvästi! -- Hyvästi. Kai vielä näemme toisemme? -- Luultavasti! Mutta kuulkaahan: "Läks' kerran urohia purrella soutamahan -- ei ykskään elävä inehmo heit' sitten nähnyt oo..." Sopiiko? -- Sopii! -- vastasi naurulla toisen nauruun Iivana pappi, riemuiten jostakin... Ja he erkanivat. Ylioppilas asteli suoraan kohti auringon kiekkoa, joka vielä oli suuri ja paahteeton. Ilmassa näytti häälyvän kultaisia verkkoja. Iivana pappi suuntasi askeleensa lehtoon kirkon taustalla. Lehdossa oli vielä hämärä. Siellä harhaili vielä sumu, takerrellen kiinni puiden lehviin ja haisi kostealta lehtimädältä. Ylhäällä pesiensä päällä kiertelivät naakat, rauhattomalla raakunnalla lennellen oksalta oksalle. Ne katsoivat Iivana pappia ankarin silmin, taivuttaen pääkkösiään ja ikäänkuin haukkuivat häntä joka suunnalta. Jänis pinkasi säikähtyneesti laukkuuseen ihan hänen jaloistaan ja piiloutui heti. Paikoin tunkeusivat jo auringonsäteet tiheikköön kuni kultaiset nuolet, ja niiden satuttamina välkähteli lehdillä kastepisaroita kuin erivärisiä kyyneleitä. Musta koppakuoriainen lensi suristen ilmassa, kopsahti kovasti puuta vastaan ja -- rauhoittui. Jostakin ilmestyi pieniä, hyvin tunkeilevia kärpäsiä, toisaalla visersi lintu heleän yksitoikkoisesti "pit-pit-juo-juo" ikäänkuin valittaen että -- pitää juoda! Jotakin valkoista vilahteli puiden lomitse. Iivana papilla sydän kouristui. Häntä vastaan näet oli tulossa Paulinkka. Hänen yllään oli yhä sama valkoinen puku, sama palmikko kuin eilisiltanakin, aivankuin ei olisi mennyt maata koko yönä. Hänen kasvonsa näyttivät hiukan kalpeilta ja laihtuneilta, ja niissä värähteli rauhatonta odottelua. Nähdessään Iivanan, riensi hän nopeasti tätä vastaan. -- Tiesin kyllä! -- sanoi hän hymyillen papille ja tutkivasti katsoen tätä kasvoihin. Pappi ei kysynyt, mitä toinen tiesi. Hän vältti katsomasta naiseen, ollen tarkastelevinaan naakkoja, jotka oksilla kiikkuen, epäilevästi ja vaikenematta raakkuivat. Vieläpä hän luulotteli että Paulinkka kohta helähtää nauramaan ja katsoo häntä silmiin ja että tuo nainen on omaatuntoa vailla eikä ole hänellä minkäänlaista häpyä. -- Hyvää huomenta! -- virkkoi pappi: -- Kävelyssäkös olet? Paulinkka löi äkkiä kämmeniinsä ja purskahti nauramaan kuin tyttö. -- Mitä sinä siinä tirskut? -- sanoi pappi nyreästi katsahtaen. -- No sitäpä sitä että sinä eilen mainiosti onnistuit näyttelyssäsi! Ja Paulinkka teki kasvonsa ankarannäköisiksi ja sanoi karkealla äänellä: -- "Babyloonilainen!" Ja jälleen hyrskähti nauramaan jonkunverran hermostuneesti, niin että kyynelet kihahtivat silmiin. -- En ikinä sitä unhoita! Babyloonilainen! Minäkö siis olen babyloonilainen? No voi sinua, millainen olet... -- Millainen? Nainen vaikeni, mutta niin ilmaisevasti että toinen sanoi uskomattoman ankarasti: -- Paula! Mihin saakka sinun sekasotkusi ulottuu? Etkö häpeä... olethan papinrouva! Ja koetat minut vietellä syntiin! Mikä paholainen sinut onkaan vallannut? Olen aina sinua pitänyt... kunniallisena naisena... Paulinkka tunkeusi likelle häntä. -- Sinähän... rakastat minua? Sano! Pappi väistyi. -- Tietysti rakastan... kuten hyvää, suloista naista... ja lisäksi kuin papinrouvaa. -- Ah, papinrouva, papinrouva! -- yltyi Paulinkka aavistamattoman äkkiä ilmaisten kaiken mielensä täyttävän hermostuneen jännityksen: -- vai papinrouva, "maatushka!" Kunniallinen nainen! Koko elämäni ajan on minua noin koetettu sanoilla solmita sallimatta askeltakaan minnekään päin! Aivankuin mitkä etiketit on kaikkien päälle liistaroidut kuin olutpulloihin! Vai olenko minä itse tuon päällekirjoituksen liistaroinut? Minäkö sen olen tehnyt? Maatushka! Kunniallinen nainen! Mutta entäpä en tahdo ollakkaan -- en papinrouva enkä "kunniallinen nainen!" Tahdon olla oma itseni!! -- Paula! Sinä olet järjiltäsi! Mitä sinä puhut? -- Ei, en minä ole hullu! Vaan kaikki ovat tulleet hulluiksi aikoja sitten ja sopertavat sisällyksettömiä sanoja! Elämä on kaikilla ruokotonta ja valheellista, kaikki pettävät toinen toisiaan. Kaikki ovat sotkeutuneet aatteettomiin sanoihin, kaikki järjestään! Mikä papinrouva minä olen? Mieheni Matvei on minulle vastenmielinen. Minut saatiin houkuttelemalla rupeamaan hänen vaimokseen! Sinäpä se juuri kehoititkin! Sinä! Erinomaisen sopiva pari! Sinusta tulee pa-pin rou-va!! Mutta minähän vihaan kaikkia hänen sanojaan, kaikki hänen ajatuksensa minua inhoittavat... en saata kuulla, kun hän puhuu! Ymmärrätkö sinä tätä?! Minä kuulen hänen askeleensa kaukaa, kun hän tulee... ja aivankuin käärme luokseni matelee! Kentiesi, kentiesi hän on hyväkin mies... kyllä kai! Hyvä mies, mainio mies... mutta huomenna minä kuitenkin menen pois hänen luotaan ja ikipäiviksi hänet unohdan... sillä vieras on hän minulle! En rakasta sitä miestä... vaan toisinaan minä häntä intohimoisesti, vimmatusti vihaan! Ja sentähden minä tuolle... Rudometoville tuonoin... Minä toimin kuin unessa... Etkö sinä sitten itse nähnyt sitä minun kaunista avioelämääni? Papinrouva... kunniallinen nainen! Mutta minä olen yksinkertaisesti vain ihminen... ymmärrä se! Pelkkä ihminen ja kärsin kauheasti, kauheasti! Enkä jaksa enempää tällä tavoin, en jaksa! Kyllä minä olen koettanut niinkuin muutkin... mutta se on minulle vastenmielistä. Kaikki minua inhoittaa. Läpiläpeensä kaikki! Oma mieheni! Oma kotini! Omat taloustoimeni! Tuo kirottu talous! Nuot kirotut ihmiset! Kaikki yltympäri ovat kirottuja! Minä vihaan! Hän puristi lujasti huuliaan. Hänen silmänsä olivat himmeät ja kuivat, vaan huulensa vääristyivät ikäänkuin kivusta. -- Minä vihaan kaikkea ja kaikkia! -- toisti hän intohimoisesti. Pappi katsoi häneen kauhulla, tahtoen jotakin sanoa, mutta toinen ei hänen sallinut, vaan tarttuen kädestä puhui: -- Rakastathan sinä minua?... Miksi sen tahdot siis salata? Miksi sinä pelkäät totuutta?... -- Se on syntinen totuus! -- lausui pappi synkästi. -- Näytä siis minulle, missä totuus on vanhurskas! Minä en voi enää näin elää! Minä tukehdun. Näin jääden ei tämä elämä ole minun mukainen... se ei ole minun omani! -- Millaista elämää sinä kaipaat, Paulinkka? -- Niin millaista? Mistä minä sen tiedän! Kas minusta näyttää siltä kuin elämään kasvaisi jotain uutta... Mutta me kuljemme sivu kuin sokeat emmekä näe! -- Mitä niin? -- virkkoi pappi miettiväisesti. -- En tiedä! Tunnen vain! Ja jos sinä tietäisit, millainen, -- mil-lai-nen tuska minua ahdistaa toisinaan! Kuin ruumisarkussa minä lepään... Ja kansi hiljaa lasketaan alas! Ja naulataan kiinni! Ja minä kuulen, kuinka vasara paukkuu... kumeasti paukkuu! Ja sitten se kannetaan ja lasketaan maahan... Ja maanmöykyt synkästi putoilevat ylhäältä... Tyhjää ja kylmää! Minä olen yksin!! Hän tarttui pappia kädestä. -- Paetkaamme! Vie minut pois tästä elämästä! Minä en siedä sitä! Minä menehdyn! Teen itselleni omankäden oikeutta. Mehän rakastamme toinen toistamme. Olemme aina rakastaneet. Äsken minä sen ymmärsin, tunnustin sen itselleni... Me olemme toinen toisemme omat... vaan kaikki muut ovat vieraita, outoja! Sinä olet väkevä! Heitä pappiskauhtanasi! Mennään pois! Paetaan yhdessä, käsikädessä sinun kanssasi! Sinä löydät kaikkialta tien itsellesi! -- Koeta nyt itse käsittää, -- sopersi hänelle särkyneesti Iivana pappi: -- mitä sinä puhut?! Tutki ja tunnustele! Kuka on tuo Matvei? -- pappi! Mutta minä... kuinka mailmassa minä... Sinäkinhän minulle... ymmärrä oikein... Minä -- olen pappi! Tokihan minulle käy omalletunnolle että näin olen... täällä sinun kanssasi. Paulinkka päästi kätensä hervottomina alas ja huudahti sitten äkkiä vihaisella epätoivolla: -- No, mennään nyt... Ja pannaan maata omiin hautoihimme! Sinä omaasi ja minä omaani!... Hämmästyneenä naisen epätoivon vimmasta, täynnänsä jotain hämärää ja kummallista sääliväisyyttä häntä ja itseään kohtaan sekä jotain pakenevaa kohtaan, ojensi pappi väkinäisesti hurmaantuneena kätensä Paulinkalle. Ja jälleen hänestä tuntui kuin tulinen myrsky olisi kiertänyt ympäri lehtoa ja hehkuvat aallot ilmassa läikkyneet. Kaikki hänen aatteensa ja epäilyksensä vierivät jonnekkin syvään kurimukseen, mailma hukkui ja -- hän jäi kahdenkesken tämän naisen kanssa, näki ainoastaan hänen kalpeat kasvonsa eikä mitään kauniimpaa ollut koskaan nähnyt kuin nämät kasvot. Eikä mitään kalliimpaa ollut hänellä mailmassa... Hän kumartui sivelemään hänen hiuksiaan, kosketti niitä hehkuvin huulin kallistautui vasten hänen korvaansa, vasten hänen kiehtovaa poskeansa. Ja jo etsivät hänen huulensa ystävän huulia... Kumiseva kellon helähdys kajahti kirkon tornista. Aivankuin ankara aate olisi liukunut ilmassa, kylmä ja raskas, leviten pitkin maata ja iskeytyen ilmanrantoihin. Isä Iivana työnsi luotaan Paulinkan ja poistui lehdosta, kompastellen polun juuriin kuni sokea. * * * * * Seistyään aamumenojen ajan kirkon etehisessä, meni Iivana pappi rippileivän siunausajan tultua alttarille. Rovasti, jonka yllä oli punainen, silkkinen messukasukka, vyötetty kultatähtisellä samettivyöllä, toimitti leivänsiunauksen. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, väsyneet ja rauhattomat. Vartijat kantoivat tuontuostakin esille tarjottimilla rippileipiä värssyineen ja muistokirjoituksineen, joiden päällä hohti hopeisia rahoja tai kuulsi monissa käsissä kuluneita kuparikolikoita. Mukana palvelevat papit -- isä Paavali ja isä Sylvester, -- riisuttuaan kasukkansa keskustelivat hiljaa. Heidän keskustelunsa saapui kuin läpi unen Iivana papin korviin. -- Tuo Ivanovski se kaikki nuuskii! -- puhui isä Paavali: -- tuolla kellotornissakin se jo miksi lie käynyt ja äsken hiipi takaoven kautta... Kavala ihminen! Oman pappinsa kanssa lakkaamatta käräjöipi! -- Niin, niin! -- vahvisti isä Sylvester: -- niinhän tuo minulle on kertonutkin. Sanoo olevan rauhattoman ajan... Talonpojilla on jotain mielessä... Ne supattelevat keskenään, tietää hän! -- Mistä niin? -- tiedusteli uteliaana Paavali pappi. -- Ka sitäpä hän ei tiedä... Isä Sylvester naurahti pehmeästi, liikuttaen kulmiaan: -- Eipäs ole vielä haistanut! Rovasti lopetti siunauksensa ja puki kiireesti toisellaisen kasukan päällensä. Papit myös paneusivat juhlatamineisiin ja asettuivat alttarin molemmille puolille. Asettuessaan alttarin eteen huomasi rovasti Iivana papin ja viittasi luokseen. -- Ettekö ole nähnyt Mitjaa? -- kuiskasi hän ja katsoi häntä kasvoihin hätäytyneesti. -- Juurikaan kuljeskelin hänen kanssaan jokirannalla. -- Vai niin! -- sanoi rovasti keveästi huoahtaen. Ja hän yritti vielä jotain lisäämään, mutta samalla tiakka Sikerov juhlallisena ja arvokkaana tempasi pois esiripun, suuteli rovastin kättä ja kiivettyään laululavalle, julisti jyrisevällä äänellä, jollaista ei olisi häneltä odottanut: -- Her-ra siu-naa mei-tä! Rovasti otti evankeliumin ja tehden sillä pyhitetyn alttariliinan päällä ristinmerkin, alkoi puhua veisaamalla, kohottaen kalpeat, rauhattomat, säikähtyneen näköiset kasvonsa: -- Siunattu olkoon valtakuntasi... nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen... nyt ja ijankaikkisesti ja ijankaikkisesta ijan-kaik-ki-se-een... XII. Puolipäivän rinnassa olivat markkinat parhaassa vauhdissaan. Tiukkana renkaana kapeita, likaisia ja sekasortoisia katuja ympäröi Bogdanofka kahta matalaa kumpua. Toisella kohosi kaunis, valkoinen kirkko, jota vastapäätä seisoi rovastin talo, toisella häämötti Pustovalovin väkiviinatehdas. Kirkolta tehtaalle johti leveä katu. Koko avara tori kirkon ympärillä oli ahdettu täyteen tilapäisesti varustettuja myymälöitä. Laudoista, niinimatoista tai palttinasta tehtyjen markkinakojujen väliset lukemattomat kujat loistivat täynnänsä kirjavavärisiä tavaroita. Ilmassa häälyi kuin lippuja: värillisiä uumanauhoja, helakanpunaisia tai sinisiä vöitä; kärryissä siellä-täällä kohosi kuormittain kaikellaisia halpoja ja koreita päähineitä, kiikuskeli tuulessa rapisevia lakkeja kuni mestattujen päitä. Kasiinitakkeja riipuskeli veljellisesti sarkavaatteiden rinnalla. Saappaat, käsineet, palttinat, saalit, prenikat -- kaikki ne maanittelivat noiden koreiksi pyntättyjen, auringonkukan siemeniä purra-rauskuttelevien maalaisneitojen katseita, pysähyttivät huomion aroilta akoilta, jotka kateellisina ja toivottomina koskettelivat tavaroita sormillaan, hyväilivät mielikuvitusta talonpoikaismiehiltä, jotka mietteissään jäivät seisoa töllöttämään moisten rikkauksien edessä. Muuan laiha ja hääräilevä maanmoukka, kainalossaan kimppu valkoisia rihmoja ja päässä liemenvilloista tehty hattu teki kauppaa värttinän takaa, huutaen: -- Ka ollah täll' hintoo jo ennestääh, voan maksa sie enemp'! Humina ja hälinä, lasten itkut ja naurunrähinä, huudot ja hätääntyneen naakan kirkuminen kirkon ristillä -- kaikki se suli yhteen kirkonkellojen juhlasoiton ja erään kolikkaa kerjäävän sokean akan värisevän rukoilun kanssa: -- Peitä heitä, oi Herra, kasukoilla ja käärinliinoilla... Suojele heitä, Herra, valkoisella kivimuurilla. Iivana pappi, joka jo kauvan oli ilman tarkoitusta harhaillut markkinoilla, pysähtyi akan eteen ja sanoi, häneen tarkasti katsahdettuaan: -- No eikös ole Fokanovna? Päivää Fokanovna! Mitä sinä siinä teet? Onpa kuin olisin sinut mennä vuonna nähnyt -- näkevänä? Akka seisoi ristin luona, joka kohosi torin keskellä ja vapisi säikähtyneenä. Hänen vieressään teutaroi pojanvekara, noin 8-vuotinen, katsoen uteliaana pappia terävillä silmillään. -- Isä kulta! Gnjesdofkan pappi herra! -- parpatti akka, -- äänestä sinut tunsin, oma isäni! Terve, rakas pastori! Olen tullut so-ke-ak-si, rakas oma isä... -- Kuinkas sinä niin yhtäkkiä tulit sokeaksi? -- Kyynelistä... Poika kultani mun... näet... oletko kuullut? Kiihotti kansaa kapinaan. Sotilaita, kuulehhan, kutsuivat... No, saapui sotilaita... Vaan poika raukan... Kyllähän ne sotamiehet säälivät! Komentaja, kuulehhan, antoi määräyksen, että sotamiehet ampuisivat ilmaan... Vaan muuan juntteri... hävytön oli! Mutta silmäni, kuulehhan, mulla jo ennenkin... Kirkonkello lyödä läppäsi iloisesti ylhäällä. -- Jumalan kohtalot ovat tutkimattomat! -- sanoi Iivana pappi, antaen akalle ison vaskisen viisikopeikkaisen: -- nöyrry eläkä napise! Koettelemuksia lähettelee meille Herra meidän synneistämme... Samoin myös Isä Jumala... rankaisee tottelemattomuuden... esivaltaa kohtaan... Hänen tuli yhtäkkiä paha ja kiusallinen oltava. Hän katsoi akan tutisevaa päätä... ja vaikeni. -- Sinunko tämä poikanen on? -- kysyi hän poikaan katsahtaen. -- Pojan poikanen tämä on... pojalta jäi... Kaikki toiveemme, pappi kulta... Jahka kasvaa, kai minut ruokkii, vanhan... Poikanen astahti toisella paljaalla jalalla toisen päälle ja sanoi hyvin tolkussaan: -- Miepä jo nytkin olen työmies! Pappi naurahti hänen totisuudelleen. -- Missä sinä työskentelet? -- Tehtaan herralla astioita pesen! Siksi minua myös Halstoopiksi nimitetään. -- Vai niin... Ja paljonko ansaitset työlläsi? -- Joka päivä 5 kopeikkaa! Iivana pappi silitteli pojan pellavapäätä. -- Kunnon poika! Mutta osaatkos lukea? -- Jaa minäkö? Pojan kasvoille ilmestyi naurettavan ylpeä ilme. -- Heheh! Mie meikäläisille väkiviinalaisille ihan ääneen lueskelen! Minut on opettanut setä Ljaksei ja luen mie mitä kirjaa hyvänsä! Ja poika puisteli tyytymättömänä päätään. -- Vaan elä huoli silittää minun päätäni... Mie en siitä pidä! Iivana pappi sekausi taas väkijoukkoon. Hänestä tuntui hyvältä antautua tähän ihmistulvaan. Siellä-täällä tapasi hän tuttavia, jotka iloisesti huudahdellen kulkivat noissa pahansiivoisissa, meluisissa ravintoloissa ja noissa markkinakojuissa, joissa myötiin sameaa teetä, leivottiin bliniä ja ohuita pannukakkuja ja joihin kimeä-ääniset akat huusivat kävijöitä tai joissa he kovasti torailivat keskenään. Iivana pappi tarkasteli talonpoikia. Hän tunsi heidät kaikki siellä ympäristössä ja osasi erottaa, kuka mistäkin on. Tuossa ovat kalitsheviläiset, lahkolaiset Pajomin takaa, "kirshakit" tai "kahden herran koirat" -- kuten heitä talonpojat nimittivät. Heidät saattoi heti tuntea varakkaasta ulkonäöstään ja arvokkaasta, hiukan ylpeästä käytöksestään... He olivat yhtä totiset ja vaiteliaat kuin heidän puiset talonsa Kolitshefkassa, jotka ajan hammas oli mustiksi jäytänyt. Heidän ympärilleen se keskittyikin kauppa. Kauppiaat kauppapöytiensä takaa kumarsivat heille hyvin huomaitsevasti, ja heidän kauniita ja koreita eukkojansa varten kaivoivat esiin parhaat tavaransa sievistä arkuistaan. Kas tuossa olivat bogomilovilaiset, -- laihoja, surkeita olentoja välkkyvine, nälkäisine silmineen... He vaelsivat kuin varjot pitkin markkinoita mitään ostamatta ja herättäen siten myöjissä kiukkua. -- Mitä siinä toljotat? -- huutavat myöjät bogomilovilaiselle. Tämä siirtyy etemmä. -- Eläkä häiritse! Elä seisahda! -- huudetaan hänelle toisesta paikasta. Mutta tämä yhä tuijottaa tähtäävin silmin markkinarikkauksiin, ja vain toisinaan arasti kysäsee ostajalta, joka juuri on saanut valtaansa ostamansa esineen: -- Paljonkos maksoit tuosta romusta, arvoisa isäntä? Tuossa ovat vasiliperäläiset! Iivana pappi tunsi heidät nurjasta näöstä ja epäilyttävistä katseista: ikäänkuin olisi heillä mielessä joku salainen tuuma, jonka salasivat kaikilta. Hän huomasi että missä vain vasiliperäläinen ilmestyi, kaikki tarkkaavasti ja uteliaasti katsahtivat häneen ja antoivat hänelle tietä. Juttelut vaikenivat ikäänkuin kaikki olisivat odottaneet, että nyt se vasiliperäläinen jotain heti sanoo. Myös kauppiaat myömäpöytiensä takaa, kun milloin vasiliperäläinen sattui heidän eteensä ja jurosti tiedusteli hintoja, vastailivat hänelle hiljaa ja kunnioittavasti, uteliaasti häneen katsoen. Näytti että joku salaisuus kulki pitkin markkinoita käsikädessä vasiliperäläisten kanssa. Tämä salaisuus liiteli ilmassa yli markkinoiden, piileskeli ahtailla poikkikaduilla ja kätkihen uteliaan katseen tieltä. Iivana pappi huomasi tiakka Ivanovskin pujahtelevan väkijoukossa ja ikäänkuin jotakin nuuskiskelevan. Hän yritti häntä seisauttamaan asiaa kysyäkseen, mutta hänestä oli kovin vastenmielinen tämä liukas mies. Samassa hän huomasi oman gnjesdofkalaisensa. Gnjesdofkalainen -- lörpöttelevä, naureksiva, puhelias olento piti hyväsydämmisestä juoruamisesta. Hän oli filosoofi siitä päättäen että katsoi elämää humoristiselta kannalta. Paikkoja vanhassa kauhtanassaan nimitti hän "onnen tilkuiksi", ollessaan nälkäinen vakuutti hän että "mahaa kivistää liiasta syönnistä", kun raesade särki oraat, niin hän leikillisesti surkutteli sitä että "Pyhä Elias profeetta ei ollut löytänyt muuta paikkaa noppapelilleen!" Se oli hän, joka oli päästänyt mailmaan lauseen: "maaton sielu". Vieläpä kuollessaankin gnjesdofkalainen oli uskollinen itselleen, laski näet pilaa että: -- "tarpeeksi tässä jo on elettykin, ja aika on papille saatavansa antaa!" -- Hei herraskainen! Paljonko maksavat lasten latuskat? -- huusi muuan gnjesdofkalainen, kädet puuskassa mesileipien edessä. Hänellä oli yllään paljaista paikoista taitavasti kokoonpantu puku, mutta oli kasvoiltaan punainen kuin vasta saunasta tullut ja iloinen kuin mikäkin miljoonanomistaja. Oman pitäjän papin nähdessään hän ilostui ja samalla pyysi häneltä yhtä ruplaa, selittäen antavansa takaisin heti kun on saanut myödyksi jonkun punaisen vasikan, jonka hänen tietääkseen papinkin täytyy tuntea, koskapa vasikka on syntynyt samana päivänä kuin Vitjushka, minkä pappi on ristinyt. Vaan rupla oli hänelle ihan välttämätön, sentähden että hän oli naittanut tyttärensä... -- Ja kukaties se tarvitsee myötäjäisiä! Iivana pappi antoi nauraen ruplan. Mutta heti kun hän alkoi puhua varovaisesti ja salamielisesti siitä hämärästä huhusta, mikä kulkee markkinoilla, vaan jota ei mikään saa selville, -- niin talonpoika joutui hämilleen ja hänen silmänsä alkoivat vilkkua syrjään. -- Kekäpä sen tiennöö, pappi kulta! -- sanoi hän. -- Vaan ehkä olet jotain kuullut, Karppus? Karppus hieroi punasta partaansa ja raappi niskaansa. -- Ei se ole meidän asiamme! -- sanoi hän: -- vähänkös sitä näin narikkapaikoissa lörpötellään! Ei niitä kaikkia huhuja jaksa läpikuulla! -- Niin, vaan mitäs sitten huhu kertoo? Karppus hämmentyi yhä enemmän ja toisti: -- Ka kekäpä sen tiennöö... Ja ikäänkuin koettaen jollakin keinoin vapautua näistä tiedustuksista, huusi hän akalle, joka ajoi kuormaa, missä oli uutisperunoita: -- He-hei, eukko! Missä sinun on pääsi? Akka tarttui hätääntyneesti ja kiireesti päähänsä. Ja sylkäistyään rupesi kimeästi haukkumaan. Kaikki ympärillä nauramaan ja Iivana pappi myös nauramaan... Mutta katsahdettuaan ympärilleen ei hän enää Karppusta nähnytkään. "Kylläpä niistä kaikista nyt on tullut merkillisen salamyhkäisiä!" -- arveli hän. -- Mies palaa! Mies on tulessa! -- huudettiin samalla jostain torin keskeltä. Väkijoukko tölmäsi sinne hälisten niin että punerva pöly hulmahti ilmaan. Ja taas kaikui naurun rähäkkä yli markkinain. Iivana pappi huomasi äskeisen liemenvilla-hattuisen talonpojan valkoisine rihmoineen ja värttinöineen kainalossa kulkevan pitkin toria ja hänestä lähtevän hienon savutuprun ja omituisen käryn. Naama näytti säikähtyneeltä. -- Mitä on tapahtunut? -- kysyi Iivana pappi. -- Tulitikut syttyivät taskussa. Ja katsos, tasku pahus on palanut! Pahoillaan viuhtoi mies käsiään, katsoen jalkoihinsa. -- Mitäpäs taskusta... vaan kun on mahorkka palanut! Nauravan kansajoukon mukana soljui Iivana pappi yhä kauvemmas, harhaillen vailla tarkoitusta. Leveä katu, joka johti alas tehtaalle päin, oli ahdettu täpötäyteen kuormittain ruoka-aineita, tuoreita vihanneksia, koivuntervaa ja kuivia kapakaloja. -- Ostakaa hevosrapoja, rapoja, rapoja! -- karjui muuan pienehkö, nykänenäinen, kesakkonaamainen ja hyväntuulinen mies. Ja kirjava vasikka ammua mörähteli hänen vieressään. Siivoluontoinen nainen kuorman ääressä hymyili arasti ja surullisesti. -- Ettekö tarvitse piimää, herra pastori? -- Mitäpä minä sillä! Siellä kaakattivat hanhet, keskustelivat kanat, ankat, kalkkunat, kiekuivat kurkuntäydeltä kukot kuni riemuiten juhlasta. Vaan etäämpänä tehtaalla päin muuttuivat markkinat halko- ja karjakaupaksi, jonne myös oli pinottu vuorenkorkuisia läjiä puisia karhia ja sahroja, niskapuita, venheitä, lapioita, säkkejä, ja jossa talonpojat saivat tarkastella kärsivällisiä vetohärkiä, märehtiviä lehmiä, arkoja hevosia ja levottomia lampaita. Näytti kuin rikas ja rehevä seutu olisi lähettänyt lahjansa esille laaksoista ja rinteiltä. Moinen ajatus taisi liikkua mielessä tohtorillakin, joka tuli Iivana pappia vastaan. -- Venäjää sanotaan köyhäksi maaksi! -- virkkoi hän viekkaan-suopeasti, iskien silmää papille, ja pienet, valkoiset hampaat irvissä: -- vaan näillä rikkauksillahan voipi vaikka kuningaskunnan ostaa! -- Ylenpalttinen tavaran rikkaus! -- vahvisti Iivana pappi: -- aivankuin luvatussa maassa! Tohtori oli leveärintainen mies, liikkeiltään hiukan karkea. Hän vaelsi markkinoilla kuin asiantuntija, kädet työnnettyinä housuntaskuihin, ja pehmeä hattu takaraivolle siirrettynä. Iivana papin sanoille hän naurahti, vastaten hänelle mielilauseellaan: -- Juuri niin! Ja kääntyi lehmää kaupitsevan talonpojan puoleen: -- Mitä varten sinä siinä lehmää kaupittelet? -- Ka kun vaativat... -- virkkoi talonpoika arasti. -- Kuka vaatii? -- Kuisma Afanasjitsh vaatii... Taitaa olla kylvön tarvis. Ja ei ole siementä! Mutta Kuisma Afanasjitsh uhkaa käräjillä, ei anna siementä... Vaan me olemme velkaa, kai se niin on, Kuisma Afanasjitshille... vanhoista ajoista olemme velkaa... Sitten tohtori kääntyi isopartaisen talonpojan puoleen samallaisella kysymyksellä laihan, tummanruskean hevosen suhteen. Talonpoika vastasi jurosti: -- Ei oo millä maksaa ränttyä Pustovaloville... Lempo hänet vieköön! Kokonaisen sarjan jälkeen tällaisia kysymyksiä tuntui Iivana papista kuin eivät olisi markkinoilla kulkeneetkaan, vaan jossakin huutokaupassa, missä pikaisesti myödään veloista kaikki talonpojan omaisuus. Ja aivankuin ensikertaa hän huomasi, kuinka huolestuneet ja nääntyneet kasvot on sekä myöjillä että ostajilla, kuinka laihoja ovat nuo kukertelevat kanat ja surkeita kukot, kuinka luurankoisia lehmät, viheliäisiä hevoset ja surullisen nöyriä härät... -- Luvattu maa? -- iski hänelle silmää tohtori. Iivana pappi katsahti totisesti häneen. -- Ei, tähän näkyykin paremmin sopivan... "Egyptin lihapatain ääressä". Ja kuta kauvemmas hän kulki markkinamelun ja romun keskellä tämän tohtorin seurassa, sitä enemmän hänestä näytti että hänen eteensä aukenee joku hänelle käsittämätön mätähaava, kuni yhtäkkiä olisi pudonnut pois iloinen naamari ja häneen katsoneet pitaalitautisen kasvot. Ja aivankuin tämän huutokaupan henkenä, ilmestyi äkkiä heidän eteensä eräs shirokosadovilainen talonpoika. Uudenuutukaisesta shirokosadovilaisesta ravintolasta, jonka ovet ja ikkunat ammottivat sepposeljällään keskellä kaupunkia, oli juuri kuulunut käsikähmäistä melua ja ryskettä, kuinka tuolit siellä lensivät lattiaan, astioita helisten särkyi, ja melkein yhteen kyytiin lennähti ulossysättynä kadulle, alas korkeita ravintolan portaita -- talonpoika. Hän oli näöltään hurja. Kookas, mutta hirveän laiha. Läpi repeytyneen, likaisen paidan paistoivat kylkiluut kuin luurangolla. Avojaloin, reikäiset housut jalassa, isoine paineen, jossa harmaita hiuksia sikinsokin törrötti, villisti hehkuvine silmineen oli hän kauttaaltaan ihmisen näköinen, jota repii sisäinen mielenpuuska: kouhotellen raippalaihoja käsivarsiaan näytti hän niillä tahtovan temmata jonkun kouriinsa ja puristaa kuoliaaksi raivossaan. -- Ahaa! A-ha-ha-haa!! -- huuteli hän juopuneella, hurjalla, säikähtyneen ulvovalla huudolla: -- ahaa, te kavaltajat! Aha-haa! Kaiken olette ottaneet! Kaiken!! Ajakaa nyt ulos! He-hee! Hän kähisi kuin tukehtuvainen. Iivana pappi tunsi hänet. -- Tuo on shirokosadovilainen. Shirokosadovilainen ojenteli käsiään ikäänkuin olisi pitänyt niitä niin pitkinä, että voipi pyöräyttää tuon katon nurin ja heittää hajalleen koko talon... -- Aha-haa! Myöntävät sielut! Ei tuomioistuin ole teitä varten! Ahaa! Ei ole oikeutta! Ki-ro-tut sielut! Kaikki ryöstitte. Kaikki!! Hän seisoi ravintolan edessä repaleisena, verille pieksettynä ja huusi: -- Mihin mie nyt mään? Hänelle naurettiin. Akkunoista kurkisti puotilaisten humalaisia naamoja, autuaallisessa naurun mutrussa. -- Mihin... mie... mään?! Heikosti seisten notkuvilla jaloillaan, käänsi hän kohti myymälä-rivistöä turvonneet, mustelmaiset, raadellut kasvonsa. -- Oikeauskoiset! Olette kaiken ryöstäneet! Hahaa! Kaiken! Kas noita... sellaisia ne ovat! Pojan ovat ostaneet! Poika heille sielunsa möi! Kas tuossa he ovat! Aha-ha! Ei ole oikeutta! Tyttärestä ovat tehneet porton! Kaikki ovat vieneet. Aha-haa! Ei ole oikeutta! Kirotut! Ki-ro-tut! Kir-rrr-o-tut! Äkkiä, aivankuin luunsa silmänräpäyksessä olisivat pehmenneet, tupsahti hän kuin tyhjä säkki istualleen maahan. -- Minä kuolen! Kuolen tähän... Mihin mie mään? En mihinkään... kaikki on viety... Laiha, kalpea nainen kumartui hänen puoleensa. -- Stepan... mennään... -- Mihin? -- Mennään... Stepan... Päihtyvä mies tuli uniseksi. Nainen retuutti häntä paidan hihasta, huomaamatta että se repeää, ja katseli ympärilleen avuttoman-arasti. Palatessaan tohtorin kera rovastin talolle, havaitsi isä Iivana jonkunlaista hämminkiä, mikä oli levinnyt pitkin markkinatoria. Muutamia kertoja eroitti hän huudahduksen: -- Nyt vievät! Ja tämä sana näkyi pian tulevan vallitsevaksi. Lauma lapsikakaroita juosta vilisti sivu kirkuen: -- Nyt vievät! Nyt vievät! Kiirein askelin harppasivat talonpojat huutaen samat sanat tuttavilleen. Iivana pappi tunsi sekavaa hätää. Rovastin porrasten edustalla seisoivat vaunut. Vaahtoiset hevoset huohottivat raskaasti. -- No, siellä on maapäällikkö... Etemmäksi en tule! -- sanoi tohtori, ja ojentaen papille kätensä, puristi sitä lujasti: -- jääkää terveeksi, vaan jos jotain tapahtuu, niin olkaa hyvä ja tulkaa meille... -- Malttakaapas! -- pysähytti hänet Iivana pappi. Päästämättä irti tohtorin kättä vei hän hänet porrasten taa käymäportille ja kysyi salaperäisesti: -- Mitä siellä oikeastaan, kuulkaa Mihail Vasilitsh, tuolla basaarissa on tekeillä? -- Kuinka niin? -- Minusta liikkuu ilmassa... jotain, jota en käsitä... Aivankuin jotakin odotettaisiin. Tohtori nosti kulmiaan. Mutta hänen kasvoilleen ilmeni levottomuus ja hän väisti katseellaan. -- En tiedä kerrassa mitään... Mutta mitä te itse olette huomannut? Ja äkisti hieman väkinäisesti naurahtaen, virkkoi: -- Sanokaapa minulle, pappi: tiedättekö te, mikä on professionaalinen salaisuus? Teidän ihmettelevistä kasvoistanne näen, ettette ole syntinen. No siis, jos minä näen terveennäköisen ihmisen ja huomaan hänessä oireita sydämmen laajenemiseen... niin voinko minä kaikille ja jokaiselle siitä puhua? Sitäpä sitä sanotaan professionaaliseksi salaisuudeksi... Ja tämän jälkeen... jääkää hyvästi! Hän kumarsi ja läksi. -- Rovastin talossa vallitsi hiljaisuus. Aluksi Iivana pappi luuli huoneiden jääneen tyhjiksi ja kaikkien lähteneen jonnekkin -- maapäällikköä saattamaan. Hän astui saliin väsyneen ihmisen raskain huokauksin ja pysähtyi kuin kivettynyt: Sillä siellä olivat kaikki saapuvilla -- koko seurue. Vieläpä korttipöytäkin seisoi entisellä paikallaan, ja sen ympärille olivat sijoittuneet eiliset pelaajat, vaikka he nyt jo seisoivat kuten kaikki muut, ja heidän pöhöttyneillä kasvoillaan leimautui sellainen kunnioittavuus, että isä Iivana hämmästyneenä katsahti, onko hänenkin pappisviittansa kunnossa. Papit seisoivat keskikokoisen, sotilasryhtisen miehen ympärillä. Se mies oli maalaishallituksen edustaja Pustovalov. Hän oli ikäänkuin selästään poikkilyöty: seisoi sääret haarallaan, ja samalla kun alapuoli hänen vartaloaan oli liikkumatonna, niin yläpuoli ruumista horjui, heittelehti syrjään, vääntelehti oikeaan ja vasempaan, joskohta tämä kaikki tapahtuikin suurmailman malliin kasvatetun miehen siron-arvokkaalla käytöksellä. Hän oli täydellisesti hampaaton, hänen riippuvat huulensa, jotka keskustelussa vavahtelivat, valuivat kuolaa; pitkä nenänsä lihakkaine kyömyineen oli kruunattu alati putoavalla pensneellä, jonka läpi katselivat värittömät silmät. Nähtävästi oli tämä mies riittämään-asti elellyt "kruppilaisten" huvitusten keskellä ja hankkinut itselleen Salomonin viisauden muutamissa asioissa tullaksensa vanhemmalla ijällään "kansan isäksi", kuten hän suurennellen itseään kehahteli, -- tuo jalkaleiniä poteva mies, joka ei ylenkatsonut turmeltuneen aistillisuutensa nautintona valtansa alaisilla tiluksilla käyttää edes sellaista, jota hän toveripiirissä pilalla nimitteli "vinjetiksi". Vieläpä itse kuvernööri oli kerran jotenkin tullut pakotetuksi lausumaan hänestä, peitellessään erästä "asiaa": -- "Tuo Pustovalov näyttää pitävän Venäjänmaata suvaitsevaisuuden talona". Nyt, kuuntelijainsa kunnioittavan huomion alaisena, puhui maapäällikkö, savuuttaen kallista sikaariaan, puhui keskeytymättä, yksitoikkoisesti, puisevasti, laskematta ja korottamatta nuottiaan, sellaisen miehen auktoriteetilla, joka ei ole tottunut sanojen valikoimiseen, sylkeä tirskutellen ja epäselvästi lausuen sanansa: -- Kansa... jaa kansa! Minä sanoin: -- mikä on kansa, teidän ylhäisyytenne? Me istuimme: minä -- näinikään, kuvernööri -- näinikään, muut neuvoston jäsenet siinä ympärillämme. Minä lausuin: kansa, herra kenraali, on suuri runko, jolle välttämättömästi tarvitaan pää. Hä? Mitä? Minä sanon: pää on välttämättömän tarpeellinen! Antakaa meille pää, teidän ylhäisyytenne... pää tuonne ja pää tänne... Ministeristön ehdotus on täydellisesti oikea, kun se haluaa eristää kansan. Laajentakaa meidän valtamme, meidän oikeutemme... me-idän oikeu-temme, teidän ylhäisyytenne... Hä? Mitä? Ja kaikki käy suurenmoisesti! Me olemme aina olleet kansan isiä! Minä sanon: -- minä itse olen kansan isä! Minulla on puolitoista tuhatta desjatiinaa omaa maata, teidän ylhäisyytenne, -- tässä piirikunnassa, minulla on tehdas... Minä tunnen kansan ja kansa tuntee minut... Minä sanon: pää tuonne ja pää tänne... Ha-ha! Kansa! Häh? mitä? Minä kerron teille kokkajutun, hyvät herrat... Nähtävästi ei täällä ole naisia? Tämä ei ole näet naisten juttu, hyvät herrat... Maapäällikkö naurahti äänekkäästi jutulleen ennenkuin vielä oli sen kertonutkaan, sylkeä tirskutellen ympärilleen. Häntä liian likellä seisova tiakka Ivanovski painoi hämillään päänsä olkapäitten väliin, väistyi huomaamatta syrjään ja pyyhki siellä kunnioittavasti kasvojansa, jonka jälkeen katsahti nenäliinaa aivan sennäköisenä kuin olisi aikonut sitä suudella. -- Ettekö halua istahtaa, Arkadius Mihailovitsh, -- kääntyi arasti maapäällikön puoleen rovasti. -- Vaan missäs on teidän ruustinnanne? -- tiedusteli maapäällikkö hienonjuhlallisesti. Rovasti rientää köpitti ovelle. -- Ruustinna hoi! Tule heti tänne. -- Arkadius Mihailovitsh haluaa sinut nähdä! Ovesta astui hitaasti sisään kirjavasti koristeltu ruustinna, aivankuin joku olisi hänet sinne työntänyt vieterein päällä. Kasvot hänellä olivat kunnioittavan-peljästyneet. -- Ettekö halua nauttia teetä, Arkadius Mihailovitsh, -- puhui ruustinna hämillään punastuen kuin tyttö maapäällikön katseen alla: -- mutta suokaa anteeksi että meillä on kaikki niin yksinkertaista! -- Mielihyvällä! Mielihyvällä! Hä? mitä? -- Olkaa hyvä ja käykää vierashuoneeseen... Maapäällikköä piiritettiin joka suunnalta kuin mitähän arkkipiispaa. Hän suuntasi askeleensa vierashuoneeseen horjahtelevin käynnin ja puhuen kulkiessaan: -- Se oli tavattoman teräväjärkisesti sanottu. Hä? mitä? Kansa, sanoin minä, herra kenraali, se on suuri runko... Nyt kaikki pitivät velvollisuutenaan äänekkäästi ihmetellä maapäällikön teräväjärkisyyttä, nauraa hohottivat hillitysti, mainitsivat toinen toisilleen jotain kehuvaa, ja läpi tuon kunnioittavasti-innostuneen keskustelun kaikui yhä maapäällikön puiseva matalahko ääni: -- Pää tänne... ja pää tuonne... Lentävä tuulenpuuska tempasi auki vierashuoneen akkunan. Ja kun hillitty nauru ja puhe hiukan vaikenivat, kuului akkunaan omituinen äänten sorina ulkoa. Se oli hälinä markkinoilta. Mutta nyt se ei enää ollutkaan samaa hilpeätä, eriäänistä hälinää kuin ennen. Uusia säveliä oli siellä syntynyt, -- rauhattomia säveliä, jotka silmänräpäyksessä panivat vierashuoneessa olijat jännityksellä toisiinsa katsahtamaan. Vähitellen ne saivat suuremman painon, hetki hetkeltä paisuen uhkaavaksi äänten hirmumyrskyksi. Maapäällikkö kavahti seisomaan. Rovasti oli hirveästi kalvennut ja tyrmistynyt paikkaansa, kuni odottaen että kas tuossapaikassa räjähtää hänen allansa se kauvan peljätty, käsittämätön onnettomuus. Favorski ja Ivanovski syöksähtivät akkunaan, mutta heitä estivät näkemästä musliiniset uutimet, joihin he kiireissään sotkeutuivat. Samalla silmänräpäyksellä alkoi portailta ja käytävästä rymistä pikaisesti juoksevia askeleita, ja huoneeseen lennähti pörröinen, veripunanen tiakka Sikerov. -- Mitä? Mitä se on? Hä? -- huudahtivat hälisten kaikki häntä ahdistaen. Tiakka heilutti hurjasti käsivarsiaan, silmät muljottaen valkoisina päässä. Saatuaan suunsa auki hän ensin kotvan aikaa maiskutti sitä kuni läkähtyvä, vaan sai vihdoin aivan kuin ampumalla laukaistuksi: -- Kapina markkinoilla!! XIII. Raskaasti huohottaen läksi papisto kiirehtimään markkinapaikalle. Jotain oli tekeillä ihan sen keskuksessa, shirokosadovilaisen ravintolan ääressä. Kaukaa näkyi, kuinka pölyn ja rähinän keskellä siellä häärittiin, juostiin, tehtiin käsien liikkeitä, ratsastettiin hevosilla. Tuhansia huutoja sekautui pauhaavaksi myrskyksi, joka kiihoitti ja peloitti. Ivanovski syöksyi eteenpäin kuin ajokoira jälkiä myöten. Iivana pappi harppaili rovastin rinnalla. -- Eikö siepata mukaan ristiä kirkosta, herra rovasti? -- huusi kulkiessaan tiakka Sikerov. -- Mitä varten sellaista? -- katsahti häneen rovasti kummastuneena. -- Jos niinkuin sattuisi tarvittamaan asettelemista... Kera ristin olisi turvallisempi! Markkinakojujen väliset, äsken niin meluisat kujat olivat nyt tyhjät. Vain paikoin myymälöiden ääreen oli jäänyt pojan-viikareita, jotka kiipeilivät katoille huutelemaan toinen-toisilleen saamiaan vaikutelmia. Väkijoukon kiljunta soljui yhä lähemmä pappeja vastaan, pannen aavistamaan jotain tavatonta ja kamalaa. Tukahduttava, punainen pöly kiiriskeli pilvinä ilmassa himmentäen auringon valon. Länsitaivaalle oli paisunut mustan vuoren kaltainen uhkaava pilventönkkä, luvaten uuden rankkasateen. Se venyttäysi uhmaten kohti aurinkoa, mutta tuskinpa kukaan sitä oli joutanut näkemään. -- Mitä täällä tapahtuu? Mitä? -- hälisi väkijoukkoon yhtyen Ivanovski. Hänen terävä nenänsä näytti uteliaisuudesta tulleen vielä terävämmäksi entistään ja silmät olivat ahnaasti imeytyneet naaman sisään. Ei kukaan hänelle vastannut. Kaikki painautuivat hätäisesti johonkin yhteiseen keskukseen, nousivat varpailleen, huusivat... Tavattoman kookas punakarvainen talonpoika, päätään pitempi kaikkia muita, huitoi käsiään ja karjui kiihkeästi: -- Ottavat kiin-ni! Kah tuolla! Kah... jo ottavat ki-iin-nii! Sh... muutaman! Iivana pappi tunkeutui eteenpäin ja töykkäsi häntä paidan hihaan. -- Falalei! Mitä on tapahtunut? -- Rästiläisiä kiinniotetaan! -- selitti Falalei hurjankiihkoisesti: -- vasiliperäläisiä, jotka maanomistuksesta ovat selkkautuneet. Onpa taittu viedä heidät... Heikäläiset herrat häätivät! Vaan nyt heitä kiinniotetaan... Hän rupesi yhtäkkiä hytkymään jonkunlaisesta suonenvedon tapaisesta vatsanaurusta. -- Sssh! Shi! -- Shistovia kiinniottavat! -- Mistä sinä, perkele, iloitset? -- kääntyivät häneen naapurit vihaisesti. -- Miksi lyövät? Miksi antavat lyödä! -- huusivat ympärillä kiihtyneet henkilöt: -- Povalihinia kiskovat... Ukkohan tuo on! -- Kas kuinka veri pursuaa! -- Elä juokse, sanon minä, -- lausui mustanuttuinen mustaverinen talonpoika. -- Kukapa tyrmään halunnee! Eikä se ole oikeudenmukaistakaan... Vai Shirokosadov nielaissut! Ketäpä hän ei olisi nielaissut kitaansa näillä seutuvilla? -- Se on lievää puhetta, sanon minä! -- myöntyi äkkiarvaamatta musta talonpoika kulmiaan rypistäen: -- ihmissyöjä hän on! Ravintolan katolla seisoi poika-viikareita, akkoja ja väkiviina-tehtaalaisia, hätiköiviä liikkeitä tehden ja huutaen. Eräs tehtaalainen huusi jyrisevällä äänellä katonpiipulta: -- Perkelettäkö sinä häntä parrasta revit!! Ukkohan tuo on! Ja luultavasti tälle vastaukseksi huusi joku vihaisen repäisevästi: -- Varo omaa nahkaasi!! Kuulesti siltä kuin väkijoukon keskuksessa olisi porehtinut vedenkurimus ja siihen ollut hukkumassa joitakin henkilöitä: sieltä solui korviin huokauksia, itkua, jykeitä iskunjymäyksiä, käheitä ja julmistuneita huutoja, jotka saivat tuhatäänisen vastakaijun laumassa. Aurinko paahtoi. Taivaalla liukui keveitä hattaroita, karaten eteenpäin ja eriten hitaasti paisuvasta isosta pilvestä. Tuuli tuprutteli punaista pölyä. Ilma leijaili täynnänsä kuni hempeitä ja yhtaikaa kirpeitä tunnelmia. Sikerov hoki alati huolehtien: -- Antakaapa papille tietä! Ei kukaan häntä kuunnellut. Tiakka tunkeutui itsepäisesti tuon hikisen, kuumuutta hikoavan, mehiläispesänä pörisevän väkijoukon läpi, vaan rovasti hänen takanaan läähättäen, täynnä himmeätä kauhua ja aavistusta, mutisi: -- Veljet! Veljet! Päästäkäähän läpi... rakkaat veljet! Ja silloin kun hän vähin aavisti, repesi riehuva lauma kahisten kahtia ja paiskasi väkevänä aaltona rovastin aivan kurimuksen keskelle. Hänen päätään huimasi ja hän olisi kaatunut, jollei paikalle ehtinyt Iivana pappi olisi tarttunut häntä kainaloista. -- Missä on Mitja? Missä Mitja? Onko hän täällä? -- kyseli sortuneesti rovasti, harhaillen silmillään kasvoista kasvoihin. Ja huulet hänellä vapisivat ja kädet ikäänkuin eivät löytäneet sijaa. Hänen rauhallinen arvokkaisuutensa oli kadonnut. Aivankuin joku käsittämätön ja outo olento olisi seisonut Iivana papin rinnalla, joku, joka kauvan oli viekkaasti piiloutunut ja nyt äkkiarvaamatta astui esiin päivänvaloon. Pieneltä, surkealta, kummalliselta näytti hän nyt, vanhalta, avuttomalta, kauhun valtaamalta kaikkine kasvonpiirteilleen, kuni lapselta, joka näkee aavenäkyjä. -- Mikäs teitä vaivaa? -- kavahti myös Iivana pappi: -- eihän teillä ole kasvoja! Mutta rovasti ei häntä enää kuullut, vaan katsoi ahnaasti silmäinsä edessä tapahtuvaa -- kamalaa kuin kuolemansairaan unenhoure. Vartijat pitelivät kuutta sidottua talonpoikaa. Nämät olivat kaikki aikuisia ihmisiä, verille lyötyjä, himmeäkasvoisia, vaiteliaasti iskuja vastaanottavia olentoja. Seitsemänneltä, nuorelta mieheltä, olivat kädet kiristetyt yhtä tiukalle kuin rinnustin valjaissa. Ja tämä karjui vimmatusti ja surkeasti: -- Veljet rakkaat... voi veliveikkoseni!! -- Ole vaiti, Paavo! -- sanoi hänelle sidottu vanhus Povalihin; -- mailman tauttahan kärsit! Tyly lahkolainen, kookas talonpoika vaajanmuotoisine harmaine partoineen, joka ulottui vyötäryksiin asti, seisoi siinä myös. Toinen puoli hänen kasvojaan oli rikkilyöty ja partansa vereen tahrattu. Pörröinen, kauttaaltaan pölyinen uratnikka nelisti lakittomin päin läpi väkijoukon huutaen: -- Pois! Pois tieltä! pois! Tuonoin mainittu pikku poika oli vähällä langeta hänen hevosensa jalkoihin. Väkijoukko syöksähti hälisten ja muristen syrjään, väistyen tieltä, samalla kun joka suunnalta huudettiin: -- Mistä syystä pieksetään? Koiriako luulette meidän olevan?! Hoi, te Shirokosadovin kätyrit! Yskähdellen pölyn tautta, ei uratnikka kuullut huutoja ja tiedusti: -- Joko olette saaneet kaikki kiinni? -- Kaikki, herra upseeri! -- vastasivat vartijat. -- Yksi, kaksi... -- laski uratnikka: -- Sidorov, Povalihin... kolme -- Vlasov... Mutta missä on Nasarov?! Vartijat katsoivat hämillään ympärilleen ja vaikenivat. -- Mitäs te, perkeleet!! -- karjui uratnikka vimmatusti heilauttaen kättään: -- pääkapinoitsijaa!! Ryökä-leet! -- Väkijoukko! herra upseeri! -- virkkoi yksi vartijoista! -- kuka ne kaikki tarkastaa! -- Roistot! Nasarovin tauttahan koko mellakka nousikin! Ja uratnikka huudahti raivokkaasti pojalle: -- Elä kiemurtele siinä hevosen jaloissa, pirun penikka! -- Ei haittaa! -- sanoi vanhus Povalihin: -- anna pojan katsoa, jotta oppii! Meille kuuluu kuolema, vaan heille elämä... -- Suu kiinni, nartun poika! Uratnikka teki äkkikäännöksen hevosellaan ja nelisti huutaen: -- Nasarovia ei ole! Etsikää Nasarov! Tarkastakaa Manjukinin piha! Manjukin on hänen lankonsa. Vaan te... hei siellä... ratsastakaa takalistoon, niityille... Minun täytyy saada käsiini Nasarov! Vartijat pitelivät lujasti vangituita ja loivat epäileviä syrjäkatseita väkijoukkoon. Kaikkialla, läheltä ja kaukaa, näkyi vasiliperäläisten kiihoittuneita kasvoja. Nyt he toinen-toisensa perästä erkanivat väkilaumasta ja ryhmittyivät vankien taakse päästellen pistävänmyrkyllisiä huomautuksia, jotka herättivät milloin naurua, milloin nurinaa. Nuorten äänet huusivat pilkallisesti ja kiihoittavasti, että pojat hylkäävät omat isänsä, koskapa on syntynyt Antikristus, jonka palvelijat saattaa eroittaa... erityisistä tuntomerkeistä! Vahtimiehet iskivät silmää toisilleen, mutta eivät rohjenneet vastata, huomatessaan että väkijoukon kiihko kasvaa, ikäänkuin jokin hajanaisuus olisi muodostunut yhtenäisyydeksi samoinkuin lähteet yhdistyneinä paisuvat virraksi, joka kohisten rientää salpansa särkien. Katolta uuninpiipun vierestä huusi viinatehtaalainen pilkallisella jyry äänellä: -- Katso, katso, oikeauskoinen kansa! Opi oikeutesi puolesta oikein menettelemään! -- Joutaisit olla hiukan vähemmällä, Nikiforovitsh, -- huomautti hänelle paksu akka, esiliina yllään: -- huudat oman pääsi poikki... -- En minä noita roistoja pelkää!! Vahtimiehet katsahtivat ilkeästi häneen, mutta olivat vaiti... Yhtäkkiä he kauhukseen huomasivat että vasiliperäläiset tekivät yhteisen liikahduksen. Äkkiarvaamatta käheä ääni irtautui kymmenistä rinnoista: -- Tuossa hän on! Tuossa... katsokaa! Tuossa hän on!! Kaikki äänet alkoivat hälistä: -- Mikä? missä? Kuka niin? Ja samalla ymmärsivät. Nyt jo sadat äänet alkoivat kirkua: -- Tuossa... katsokaa! Ihailkoonpa nyt! Verenimijä! Tuossa hän on! Kohoten pappien takaa seisoi Shirokosadov tarkastellen väkijoukkoa samein katsein -- tuo poroporvari turvettuneine käsineen, mutta vielä talonpoikaisine kömpelyyksilleen, tilanhaltija ja orjainomistaja, nousukkaiden edustaja... Kaksi voimaa siinä seisoi toinentoisensa edessä, hehkuen taisteloa elämästä ja kuolemasta. Toinen kuin meri, toinen kuin -- kallio. Meri, joka hedelmättömästi pieksi kolkkoja ja autioita, Jumalan kiroamia rantoja vastaan. Kallio, joka oli kasvanut synkästä syvyydestä, siittänyt paljon paasia, joita historian pahanhajuinen kura peitti, mutta jotka yhä vielä kestivät kuten kaikki nuot kalliot, jotka varjelevat tietä "elämän vapaaseen kehitykseen", -- kalliot, jotka orjaihminen on luonut, mutta joita vastaan itsepäisessä, synkässä taistelussaan ajatus hijoutuu, tunne jalostuu, ja historian pimeydestä kasvaa ilmi vapaa ihminen... Satoja nyrkkejä nousi uhkaavasti ilmaan. Aivankuin iso ja hirveä peto olisi nostanut karvansa pystyyn! Ja kaikki pilanteko, mikä vielä värisi ilmassa, suli silmänräpäyksessä. Kaikki, läheiset ja kaukaiset, ymmärtäväiset ja neuvottomat, tempasi sama tunne, joka pani huohottamaan ja huutamaan käheällä äänellä... Ja koko tapahtuman merkitys ja noiden vangittujen, verellä tahrattujen ihmisten asema, kaikki, kaikki se selveni kerralla tuhansille päille, jotka olivat kääntyneinä sille suunnalle, jonne vasiliperäläisten viha purkautui. Shirokosadovin kaikki tunsivat, hän oli kaikille hyvin, vieläpä erinomaisen hyvin tuttu. Jokainen oli ollut hänestä jollakin tavalla riippuvainen, jokaisella oli häntä vastaan vihaa itsensä sortamisesta tai sukulaisten ja tuttavain puolesta, jokainen hautoi jonkun pisaran salattua katkeruutta mielessään... Nyt nämät pisarat sulivat vihan myrskyksi! Kädet ojentuivat uhkaavina, kiihtyneet kasvot näyttivät hirveiltä! Vieläpä hänen oman ravintolansa akkunoista ja katolta huudettiin: -- Juudas! Iivana pappi tarttui Shirokosadovin olkapäähän: -- Paetkaa syntiä! Mutta hämmästyneenä tämän odottamattoman myrskyn äkkipikaisuudesta, nähdessään tämän yhteisen vihan, joka näihin saakka oli pysynyt piilossa, työnsi Shirokosadov sinervän-kalpeana luotaan Iivana papin. Temmaten revolverin alkoi hän hurjasti sillä huiskia ilmaa. Hän osasi tuskin pitää sitä kädessään, ei ollut koskaan sillä ampunut, mutta haki kuitenkin vaistomaisesti vapisevin sormin liipasinta... Ja kummallista oli nähdä tätä mahtavaa, alati itselleen uskollista ihmisolentoa kauhistukseen saakka säikähtyneenä; vihan, jonka hän tähän asti oli tuntenut vain kuulemalta, näki hän nyt kasvoista kasvoihin. -- Kapinoitsijat... elkää uskaltako! -- huusi hän käsittämättä että äänellään ilmiantoi koko oman kauhistuksensa. Silmänräpäys... Kuni pato olisi särkynyt. Hänen ympärilleen ahtautui uhkaava, aaltoava, kiroileva ihmisrengas. Turhaan potkivat jaloillaan ja tempoilivat nyrkeillään vahtimiehetkin, jotka vaistomaisesti olivat päästäneet vangitut irti. Hekin itse huusivat yhdessä muiden kanssa. Pieksetty lahkolainen Povalihin pudisteli intohimoisesti olkapäitään ja reväistyään rikki sidevyyhdit, nosti kätensä köydenpätkineen ilmaan. -- Ole kirottu... nyt ja ijankaikkisesti! -- huusi hän yli kaikkien muiden äänten: -- ja katso, mitä olet meille tehnyt... katso!! Harmaapäisenä, verisenä muistutti hän näöltään raamatun profeettaa, joka kivitettiin. -- Jumala sulle kostaa meidän ja meidän lastemme puolesta! Ei ole sinulla oleva anteeksiantamusta, Juudas, ei tässä eikä tulevassa elämässä... Sinun päälläsi on Antikristuksen leima. Katso, mitä meille olet tehnyt, katso! Sinun kuolemanhetkelläsi me, kuten syystä suuttuneet tuomarit, olemme seisovat sinun sielusi ääressä niinkuin nyt, verille lyötyinä! Ja vihansa hurmauksessa hän ennusti: -- Sinä meidät olet voittanut vääryydelläsi! Meidän lapsemme voittavat sinut oikeudella! Sinun omat lapsesi luopuvat sinusta! Ja sinä tulet kirotuksi kuin Kain!! Väkijoukko ähkyi, voivotti ja siirtyi yhä likemmäksi. Shirokosadov heilutti mielettömästi revolveriaan. -- Menkää pois! Kaikki... kaikki... taikka minä ammun kuoliaaksi!!! Hän kiljui kuin haavoitettu härkä, joka on yht'aikaa sekä ärsytetty että kauhistukseen saakka säikähtynyt. Hän uhkaili järjettömästi myrskyä, joka huokui häntä vastaan sadoista kidoista, ja verestävin silmin ikäänkuin etsi uhria. Mutta häneen katsoivat -- sadat. Kaikki pyöri ja kiersi hänen edessään, hyppi ja laukkasi irvistellen terävillä hampailla... Olipa kuin itse taivas pikaisesti paisuvine pilvineen, pimenevät puut, tuvat ja ihmiset, kaikki olisi ojentanut häntä kohti tuhansittain kuolemaa uhkaavia käsiänsä. Iivana pappi, rovasti ja Ivanovski koettivat raahata häntä pois, kehoittivat häntä pakenemaan ja piiloutumaan ravintolaan, mutta hän tempoi itsensä heistä irti, käsittämättä heidän tarkoituksiaan, kuulematta, kuinka pölystä aivan punaiseksi muuttunut uratnikkakin jo kaukaa hänelle huusi: -- Mene pois! Shirokosadov... mene pois!! Verisen sumun läpi näki tämä satoja kasvoja, jotka leimusivat vihasta. Kiljuntaan vastasi hänkin kiljunnalla. -- Pääs-s-s-tä-kää!!! Vaikka ei kukaan häntä pidätellyt. Hän heristeli edessään revolveria, joka vapisi hänen tärisevässä kädessään, huomaamatta että painoi liipasimeen. Yhtäkkiä leimahti laukauksen tuli. Kaikki voihkasi ympärillä, vaikeni, hajaantui, väistyi. Edessä olevat painautuivat takana seisovia vastaan, vaan nämät nousivat varpaisilleen ja kurkottivat kaulojaan. Ja kaikki katsoivat kauhistuneina samaan paikkaan, minne hurja kuula oli tunkeutunut. Uratnikka pysähytti hevosensa tyrmistyneenä. Shirokosadov pudotti revolverinsa maahan ja tuijotti kuni heräävä unissakulkija samein jähmettynein silmin tarkoituksettomasti vuodattamaansa verta: aivankuin hyökyaalto olisi vetäytynyt takaisin ja tallatulle paikalle pölyyn jäi Shkalik-poikanen. Hänen pieni ruumiinsa vavahteli ja värähteli, hajalleen retkahtaneet pienet kouransa tempoivat ilmaa aivankuin olisi hän sormillaan houkutellut luokseen jotakin. Väkijoukosta kiepsahti pojan luo -- Paulinkka. Kumartui tämän ylitse, nosti Shirokosadovia kohti vääntyneet kasvonsa ja sanoi: -- Murhaaja! Kurjan työn teit!! Hänen valkoinen palmikkonsa oli vierähtänyt hartioilta. Silmäripsissä värisi vihastuksen kyyneleitä. Hän vapisi koko ruumiiltaan ja näytti valikoivan sanoja niitä löytämättä. Ja ainoastaan hänen kätensä ojentui väristen Shirokosadovia kohti. Ja Shirokosadovin edessä kuni nousivat kostonvarjot. Mies eli kuin unessa. Veripunaisen usvan läpi näki hän ympärillään vääristyneitä, vihanvaltaamia kasvoja, näki uhkaavan naisen mielettömän laukauksensa tuottaman uhrin ääressä. Ja mulkoillen hurjin silmäyksin ympärilleen, tietämättä mitä sanoa, mitä tehdä, huomasi hän äkisti oman tyttärensä. Väkijoukosta, jonka väliin neito oli puristunut, kovasti tarttuen kädellä päähänsä, tähtäsi tämä isäänsä shirokosadovilaisten silmiensä avartuneella katseella. Ja noista silmistä kauhuineen luki Shirokosadov jotakin sellaista uutta ja itselleen niin hirmuista että hän alkoi käheästi ja raskaasti hengittää. Hän ei voinut riistää silmiänsä tuosta katseesta, pää alaspainettuna kuin härällä, ja kääntyi poistuakseen, paetakseen mihin hyvänsä, -- ei poispäin väkijoukosta eikä myrskystä, joka häntä vastaan kuohui, vaan poispäin noista silmistä. Häntä vastaan ryntäsi rovastin poika. Vimmastuneena, lakittomin päin, hiukset sykkyrässä, koetti tämä riuhtoa itseänsä irti toverinsa Aleksin käsistä ja töykkäsi luotaan isänsä, joka koetti häntä pidättää. -- Päästäkää! Päästäkää!! Ja hän huusi ikäänkuin kähisevästi kuiskaamalla: -- Ähä konna! Kansan sortaja! Minä panen sinun päällesi häpeän leiman! Hän sai itsensä vihdoin riuhtaisseeksi irti ja syöksyi Shirokosadovia kohti. Asettui hänen eteensä, heristeli nyrkkejään takanaan ja valmistautui sanomaan jotakin repäisevää, kuoliaaksi musertavaa. Mutta siinäpä samassa hänen ja Shirokosadovin väliin pyörähti ja asettui Aleksandra, Shirokosadovin tytär. -- Ei tarvita! -- sanoi neito valtavasti. Ja hän katsoi tiukasti ylioppilaaseen tummalla katseellaan. -- Dmitri! Ei tarvita... noiden... tähden! Ja edessä tuon vihastuneen kansanlauman kasvojen, joka hänen sydäntään kunnioitti, vaikka uhkasikin isää, vannoen ikäänkuin juhlallisen valan, lausahti neito ilman hämmästystä ja vaikutelman pyyntöä: -- Minun... rakkauteni tähden sinuun... Ja tulevaisuuden tähden jätä hänet rauhaan! Ylioppilas leimahti tulipunaiseksi, väistyen syrjään kummastuneena ja tutkivasti katsoen neitoa silmiin. Paulinkka koetti nostaa haavoittunutta poikaa käsivarsilleen ja tahrasi kätensä vereen. -- Mitä sinä siinä katsot! -- sanoi hän Iivana papille: -- kantaa tämä täytyy! Pian! Tule auttamaan... Pappi työnsi naisen syrjään ja nosti keveästi tuon vapisevan kantamuksen. Mitäs se, hänelle, jättiläiselle oli nostaa moista taakkaa? Hän olisi jaksanut nostaa sen vaikka pilviin... mutta hän ei niistä tiennyt paremmin kuin muistakaan pilvistä -- paitsi näkemistään sekä vielä niistä, joista puhutaan Apokalypsiksessa. Pörröisenä kuin leijona, punaisena ja mieli kuohuksissa läksi hän liikkeelle -- ja ihmiset väistyivät hänen tieltään molemmin puolin. Hän kulki kuin ahdasta poikkikatua. Ja aivankuin murheen varjoja heitteli väkijoukkoon se ukkospilvi, joka nyt vihdoinkin oli vallannut auringon. Kuni kumea vihanmurina jyrisi kaukaa ukkonen. Kuhinalla yhä aukeni papin edessä kuja, vaan hänen takanaan se pauhulla taas sulkeutui, ikäänkuin siellä olisi sortunut maahan lahonneita rakennuksia. Ikäänkuin tuo tuhatpäinen joukko ei olisi voinut tulla entiselleen tapahtuneen murhenäytelmän johdosta, vaan siitä jo kuului kumeaa murinaa, kuni tulivuoren rinnasta ennen purkausta. Kajahteli huutoja: -- Maapäällikkö tulee! Tietä maapäällikölle! Uratnikka karkuutti läpi väkijoukon. -- Väistykää! hajaantukaa! Maapäällikkö ajaa karautti tehtaalta päin vaunuissa, henkivartionaan joukko ratsastavia tehtaanrenkejä. Ja äkkiarvaamatta hetken koko jännitys purkautui huutojen myrskyyn: -- He tappavat meidät!! Jostakin kuului juopuneen shirokosadovilaisen huuteluja: -- Hähä! Kah siinä ovat... kah tuossa... Ei ole oikeutta talonpojalla... Kaikki ne ovat ryöstäneet... nyt tappavat! Ei ole oikeutta... Hähä! He piirittävät ja ryöstävät meidät! Joku kehoitti hurjasti, ikäänkuin vasaralla iskien: -- Annetaan takaisin! Iivana pappi pysähtyi väkinäisesti. Kaikki, mikä suinkin oli kynnelle kykenevää, oli taas juoksussa, läähättäen pölyssä, joka kuin vihuri pyöri ravintolan edustalla. Maapäällikkö ajoi täyttä laukkaa -- takaisinpäin. Uratnikan hevonen riuhtoili talonpoikaistupien edustalla, vankkurien välissä. Papit olivat hajonneet mikä tänne, mikä tuonne eksyneinä toisistaan. Kaikki, mikä ei päässyt juoksemaan, oli sotkeutunut suunnattomaksi, kiljuvaksi möhkäleeksi, jonka keskuksesta kuului surkeata ja epätoivoista huutoa. -- Paulinkka! Paulinkka! -- kutsui Iivana pappi. Tämä syöksähti jostakin häntä kohti... -- Mitä on tekeillä? Hyvä jumala! jumalani! Ravintolasta kuului avunhuutoja. Sen katolta leiskahteli tulinen kieli tukehtuen sakeaan savutupruun, joka peitti koko katon... Akkunoista hyppi ulos ihmisiä, lenteli pöytiä, penkkejä ja tuoleja. Tarjoilija-nainen raahasi itkien raskasta arkkua akkunaan, mutta arkku oli leveä eikä mahtunut läpitse. Jostakin yhä kuului kuin vasaralla iskien: -- Antakaa takaisin! Polttakaa ne kirotut elävältä! Syttyi raa'an-hurja meteli. Aleksi seisoi ravintolan portailla ja huusi: -- Toverit! Veikkoset! Mitä te teette! Pysähtykää! Päästäkää irti uratnikka! Te pilaatte asianne! Turhaan, turhaan! Hän heilutti epätoivoisesti käsiään ja hänen harjastukkansa seisoi mielenliikutuksesta pystyssä kuin siilillä. -- Toverit rakkaat! Tämä menee mielettömyyksiin! Heretkää! Häntä kohden ojentui sadottain käsiä. -- Anna meidän haltuumme Shirokosadov! Aleksi poltti heitä katseellaan. -- En anna! -- Anna pois! Vai pidätkö yhtä hänen kanssaan... petturi! -- Kitasi kiinni! En minä ole petturi. Minä teitä puolustan teiltä itsiltänne! Petoja te olette! Milloin matelette kuin orjat, milloin möyryätte kuin petoeläimet! Mitä te Shirokosadovilla teette? Sellaisia on sadottain... vai luuletteko hänen olevan yksin? Hänen sijaansa tulee tuhansia... Hän on teidät tehnyt kerjäläisiksi, vaan te tahdotte vielä Siperiaankin joutua! Luuletteko että tällainen taistelu kelpaa? Järkevästi on taisteltava, yhteisvoimin... Hän lyö teidät laudalta järjellään... Vaan hänellä on vain yksi järki, mutta teillä on tuhansia järkiä, miljoonia järkiä... Kokonainen joki järkiä! Hukkukoon hän tähän jokeen... Ja hän on hukkuva ainiaaksi, vaan teistä tulee elämän herroja! Elkää siis huutako kuin hullut, vaan harkitkaa kuin järkevät ihmiset. Hänen äänensä kaikui valtavasti yli hiljenneen väkilauman... XIV. Rovastin puolipimeässä virkahuoneessa, missä akkunaluukut olivat tiiviisti suljetut, istui Iivana pappi haavoittuneen pojan vieressä, joka makasi tilavalla, vahakankaisella sohvalla. Pääpuolessa seisoi Paulinkka. Tohtori sitoi paraikaa haavaa. Huoneeseen pujahti Matvei pappikin. -- Kuinkas käy? Tuliko tuntoihinsa? -- sopersi hän. Hänelle ei vastattu. Iivana pappi vain huitasi kämmentään häneen päin. -- Pitäisi antaa ehtoollista! -- mutisi Matvei. -- Häntä ei saa häiritä! -- sanoi tohtori hiljaa. -- Kuinkas sitten! Sattuu vielä kuolemaan ilman synnintunnustusta! -- kauhistui Matvei pappi. Tohtori siristi hänelle silmiään ja kääntyi poispäin. -- Isä Iivana! -- sanoi hän: -- pyytäkääpä syrjäisiä poistumaan huoneesta. -- Mene pois, Matvei, mene pois! Pappi pani kätensä toisen papin niskaan ja työnsi tämän hiljaa ovelle. Matvei pappi astui ulos huoneesta loukkautunut ilme kasvoilla. Hänen kintereillään seurasi Paulinkka. -- Joutaisit vähän hävetä, Matvei!! Rouva katsoi mieheensä vihastunein silmin. -- Minä täytän pappisvelvollisuuteni... minulla ei ole mitään häpeämistä!... Sinä olet tullut hulluksi! -- Sinä olet sydämmetön muotoilija... kas sellainen sinä olet! Ihmisillä on sydän repeämäisillään... vaan sinä tulet tölkkimään kuolleine sanoinesi! -- Vai kuolleita sanoja!... Mitä sinä noin tuijotat minuun... kuin vieras olento! -- Minä olenkin sinulle vieras... tuhatkertaisesi vieras! Papinrouvan kasvot rypistyivät kuni kivusta. -- Vihaan minä sinua!! Mies naurahti surkeanhämmästyneesti ja leimahti sitten äkkiä täyteensä kiukkua. -- Vihaat! -- virkkoi hän myrkyllisesti: -- sallippas siis kysyä sinulta, ketä sinä oikein suvaitset rakastaa? Ja aviomies viittasi lukkariin päin. Mutta hän ei odottanut vastausta. -- Ketäkö? -- kivahti Paulinkka: -- tahdotkos tietää, ketä? Tahdotko? Kyllä minä sinulle sanon! He seisoivat portailla. Rankkasateesta porehti lätäköissä kuplia; sateen räiske tukehdutti muut äänet. Se romisi vasten kattoa, kietoi kadun kuin usvaan ja pirskeet lensivät tuulen heittäminä vasten aviopuolisoiden kasvoja. -- Minä rakastan isä Iivanaa! -- sanoi pontevasti Paulinkka. Matvei pappi katsoi vaimoonsa avariksi avatuin silmin, ikäänkuin puolustautuen kädellään hänen sanojansa vastaan, mutta ei virkkanut mitään. Hän oli äkisti käsittänyt, että vaimo oli lausunut toden, sen toden, joka elämässä ilmilausutaan ehkä vain yhden kerran näin avoimesti, mutta sanotaan se silloin näin avoimesti kuin tämä rouva sen sanoi... Mies ymmärsi että jotakin oli häneltä mennyt ainiaaksi, eikä tuota toivotonta tyhjyyttä heidän välillään voi peittää millään sanoilla. Ja Paulinkan ihmetykseksi, joka oli odottanut vihaista mielenpurkausta, sopersi mies ainoastaan sanat: -- Entäpäs _hän?_ Rouva yritti tulistua, mutta ei räväyttänyt silmiään. Matvei painoi päänsä alas. Kaikki hänen häijyt ja myrkylliset ajatuksensa olivat ikäänkuin kierineet jonnekkin ammottavaan kuiluun, josta sillat olivat särkyneet. Hän tunsi sielunsa loukatuksi ja onnettomaksi, samalla löytämättä itsestään inhon tunnetta. Jonkinlainen surkeuden tunne vain paisui hänessä... Hän loi verkkaisen silmäyksen vaimoonsa. Niin, niin, hän on vieras! Hän on häneltä päässyt luiskahtamaan eräänlaiseen vapauteen... ja puhuu, ja katsoo asioita toisin... Ja papista näytti hämärältä se mailma, jonne hän oli jäänyt vaimoansa vaille... Hän laskeutui hiljaa alas porrasastimelle pää käsiensä välissä, huomaamatta kuinka sade kastelee hänen pappispukuansa. Autioitunut markkinatori kuvastui läpi sateen usvan kummallisina varjoina kömpelöine kauppakojuineen, ylösnostettuine kärrynaisoineen ja hirsipuun-näköisine salkoineen. Kun hetkeksi rankkasateen sumu raukesi, niin ikäänkuin remahtivat auki jättiläis-ruumiin käärinliinojen liepeet ja kaukaa häämötti valkoisia höyryntupruja sammuneen tulipalon paikalla. Ja tuon höyryn tavoin nousivat ajatukset Matvei papin sielun syvyydestä. Aivankuin hänen oman tahtonsa syrjäyttämällä ne vuoroin takertuivat, vuoroin irtautuivat aateyhtymä-lakien mukaan... "Turmeltunut on nykykansa! Todentotta! Pappi -- toisen papin vaimon kanssa! Onko moista koskaan kuultu?"... Mutta näissä ajatuksissaan ei hän enää tuntenut olevan mitään voimaa. Paulinkka katsoi kummastellen miehensä kokoon lytistynyttä, märkää vartaloa. -- Miksi sinä siinä... sateessa kökötät? Mies ei vastannut. Vaimon kävi häntä sääli. -- Matvei! -- sanoi hän hiljaa: -- päästä minut pois kotoa! Mies oli kotvan aikaa vaiti, sanoi sitten ilmeettömästi: -- -- Mihin? -- En tiedä... Päästä vain! Sinä näet... että minusta ei ole! Kentiesi minä... lähden... opintoja harjoittamaan. Ja ihmetellen itsekkin tätä aatetta, tietämättä, mistä sen sieppasi, toisti hän intohimoisesti: -- Minähän olen niin oppimaton... niin kovin oppimaton. En tiedä kerrassa mitään! Pimeydessä vaellan... -- Mistäpä rahat? -- sanoi mies ontosti. Vaimo sopersi alakuloisesti: -- Niin, ra-hat-ttt... Pappi nousi hitaasti lähteäksensä. -- Matvei! -- huudahti vaimo. -- No, mitä sulle nyt vielä pitää olla? -- jyrkästi kääntyen sanoi toinen häijysti: -- en pidätä... mene!... En minä sinua pidätä! Saat mennä... mihin vain tahdot. Mene matkaasi! Kun kerran olet aikonut, niin... mitä varten, mitä varten vielä kyseletkin? Miksi puhut persoonallisesti... sellaisia! Olenkos minä... Hän meni, mutta etehisen kynnyksellä vielä kerran kääntyi ympäri ja lausui kiihkeästi: -- Olenkos minä... mikään konna?! Piha oli pimennyt mustista pilvistä ja sadekuurosta. Iivana pappi tiedusti lääkäriltä: -- Miltäs nyt näyttää? -- Ei hätää, ei hätää! -- vastasi tohtori, -- kaikki käy oivallisesti! Vallan mainiosti! Kylkiluun pahanen tosin on irtaantunut, vaan eihän se mitään. Aatami, kuten tunnettu, tuli toimeen mainiosti ilman kylkiluutakin... Hän siristi nauraen silmiään Iivana papille. -- Arveletteko että hän vain paratiisin kadotti? Aatami näet... Hä? Mutta eihän se ollutkaan kylkiluun tautta, vaan omenan... No, ei hätää mitään, nyt tämä poikanenkin on maistanut elämän omenaa... tulee tietämään hyvän ja pahan... Kuka sen tietää vaikka löytäisi tien takaisin paratiisiin, jahka kasvaa ja vahvistuu... Tohtori irvisti viekkaasti pienillä, valkoisilla hampaillaan... Huoneeseen kurkisti varovasti rovasti. -- Mihail Vasiljevitsh! Ettekö vielä ole vapaa? Uratnikan luo haetaan... -- Pirupa hänet vieköön... ei haluta lähteä! -- Kylki kuuluu hänellä vahingoittuneen... -- No, no, kyllä minä heti tulen. Tohtori pyysi isä Iivanaa vähän istumaan potilaan vieressä, luvaten pian palata. Iivana pappi jäi yksin. Huoneessa vallitsi hämärä ja hiljaisuus. Poika hengitti hiljaa, toisinaan heikosti huoaten ja pyrkien tekemään hurjia liikkeitä. Silloin pappi piteli häntä käsistä ja istui hievahtamatta. Akkunaluukkuja vasten romisi sade. Kuni tuulta ja rankkasadetta kuunnellen seisoivat liikkumattomina nojatuolit, jotka olivat mustalla vahakankaalla päällystetyt. Näytti kuin niillä vähän aikaa sitten olisi istunut joitakin henkilöitä, jotka nyt olivat huoneesta poistuneet. Kaapin hyllyiltä katselivat nahkakantiset kirkonkirjat, ikäänkuin varjellen vainajien salaisuuksia sekä painetut saarnanidokset kuni peljästyksestä vaijeten. Tässä hiljaisuudessa, yhä vielä noiden odottamattomien, kuohuvaan kurimukseensa valtavasti mukaansa tempaavien myrskyjen vaikutuksen alaisena, muisteli Iivana pappi kaikkia viimeisten päivien tapahtumia ja tarkasteli niiden valossa omaa elämäänsä. Jotakin, mikä oli häntä väkevämpää, oli kohoamassa hänen sielustaan, jotakin sellaista, joka ei vielä ollut oikein aukaissut silmiään, vaan oli jo kerran jättiläismäiseksi paisunut, eilen vielä hänelle tuntematonna, mutta tänään jo hänen kanssaan yhteytyneenä. Se oli ollut koko ajan hänen oma itseytensä, mutta hän ei ollut sitä tuntenut, vaan oli omalta itseltään ollut näihin asti kuni piiloitettuna, viekkaasti kiinnikytkettynä kuolleilla solmuilla. Ja jälleen ihminen ja pappi taistelivat hänessä. Mutta tuo pappi enää tuskin paljonkaan kurkisti luukkujen läpi kalpeilla kasvoillaan ja hänen äänensä tukahtui rankkasateen sohinaan. -- Johannes! -- puheli se: -- Johannes! Muistappas sitä Jobia, joka väitteli Jumalaa vastaan! Kykeneekö ihmisjärki kiistelemään Kaikkitietävän kanssa? Hänhän on osottanut tien Leviatanille, antanut merelle hänen rantansa! Mieletön on meri, joka hyrskyy yli äyräidensä. Hän, joka pilvissä jyrisee, on pirstaava sen aallot pyhän vihansa myrskyllä! Sillä Hän on antanut ihmiselle elämän lait, kuten merelle hänen rantansa. Voi sinuas, inehmo lain-alainen, jos sinä pääsi ylpeästi kohotat taivasta kohti, riidellen Korkeimman kanssa! Mutta Ihminenkin jo uskalsi repiä rikki hermostuneen-intohimoisesti nuot aatteensa kuolleet solmut. -- Riita Korkeimman kanssa! Riitelenkö minä sitten? Minähän vain hengitän ja ajattelen. Kuinka paljon minä olenkaan peljännyt hengittää täysin rinnoin? Sillä Hänen edessään minä... Kenelle minä olen tarpeen? Kenelle minä olen antanut edes pisaran onnea? Mitä varten olen elänyt? Minä olen kaikille vieras... kaikille! Kaikki etsivät jotakin elämästä, taistelevat jonkun pyhän puolesta, mikä heille on kalliimpi kuin elämä... Minkä puolesta minä olen taistellut?... Tai kenenkä puolesta,? Minähän olen kulkenut pitkin kylmää mailmaa, josta jumala on ryöstetty, itse kylmänä kuni olisi minulta sydän kiskaistu... Kuka se minulta on sydämmen vienyt? Riidelköön heidän kanssaan se Kaikkein korkein... vaan minä en riitele! Minä olen hengittänyt sisääni myrskyn ilmaa, joka ympärilläni puhaltelee... Enkä enää voi enkä tahdo muuta ilmaa hengittää. Kaikki ympärilläni pyrkii valoon ja aurinkoon, etsii elämän totuutta... Vaan minä en tunne elämän totuutta... Ja minun on raskasta olla! Enkä enempää jaksa tällätavoin. Elköön Korkein minulle asettako sulkuja... Minä en ole Leviataani, vaan astun niiden ylitse!! Poika alkoi huokailla. Pappi kumartui hänen ylitsensä. Pojalla oli kuume ja hengitti raskaasti. Hänen huulensa lepersivät jotain katkonaista. Iivana pappi kuunteli herkästi hänen leperrystään ikäänkuin odottaen kuulevansa jotain tärkeätä, mikä kerralla yhdistää hänen ajatuksensa siihen keskustaan, johon ne pyrkivät ja leimahtaen valaisevat tietä, jota hänen on kulkeminen. Mitä on hänelle tämä poika? Miksi hän niin oli kiihtynyt ja mieleltään liikutettu eikä voi tulla tuntoihinsa, -- aivankuin ei poikaa olisikaan haavoitettu, vaan häntä itseään olisi kaikin voimin isketty kipeään paikkaan! Ja hänestä jo näytti että tämän pienen, onnettoman, haavoittuneen pojan täytyy selittää hänelle jotain tärkeätä, mitä ilman ei elää voi. Tuo terälehtensä vielä aukaisematon sielu katseli häntä kuumeisten poskien ja puoleksi ummistettujen silmäripsien alta. Joku lempeä katsoi häntä näistä kasvoista, joku läheinen, aikoja sitten tuttu... Mutta hän ei tuntenut -- kuka? Ja joku suuri ajatus vaivasi Iivana pappia, pyrkien määrittymään sanoihin... Vaan ei voinut! Kun tohtori taas saapui, läksi Iivana pappi saliin. Siellä olivat yhä samat olennot, paitsi maapäällikköä ja Shirokosadovia tyttärineen. Mutta enää ei vallinnut samaa hilpeyttä, keskusteltiin hillitysti ja hämillään, päitään puistellen, ryypiskeltiin ääneti ja sitäkin vain järjestyksen vuoksi. Ikäänkuin kova paino olisi pusertanut koko taloa, joka millä hetkellä tahansa tuntui voivan soraksi sortua! Rovasti milloin ilmestyi huoneeseen, milloin poistui jonnekkin ja jälleen palasi, silmäillen kaikkia pyöreillä, neuvottomilla silmillään, joiden katse kammotti itse isä Favorskiakin. -- Missä on Mitja? Missä on Mitja? -- jupisi rovasti, keneenkään kääntymättä. Ja taas läksi kulkemaan jonnekkin... Diakooni Ivanovski vain oli muita eloisampi. Hän koikkelehti kiihtyneenä edestakaisin huoneessa kääntyen milloin minkin puoleen. -- Minä sen tiesin! Niin, niin... minä sen tunsin jo edeltäpäin. Heidän olisi pitänyt ottaa kiinni se Nasarov! Niin, niin... Nasarov on heillä roikanjohtaja, Nasarov on heillä päämies. Puhutaan että heillä on siellä... rikoksellinen seura! Niin, niin... kamala turmelus! Minä sen tiesin! Sikerov, joka vaiteliaana ja surullisena seisoi uunin luona, katsahti nyreästi Ivanovskiin. -- Mihinkäs sinä eilen-illalla sähkösanoman lähetit? Ivanovski heilautti pikaisesti ja säikähtyneesti käsiään. -- Minkä sähkösanoman? Minkä sähkösanoman? Sikerov kääntyi hitaasti hänestä poispäin. -- Siinäpä se! Ei sinun paikkasi ole tässä talossa!... Konna sinä olet! Ja kaikki katsahtivat Ivanovskiin alta-kulmainsa. Ivanovski koikkelehti hämmästyneenä pitkin lattiaa ja alkoi puhua, viinaa kaataen: -- Häiritseekö jos rauhoitan sydäntäni, isät ja veljet? vai mitä arvelette? Ei kukaan hänelle vastannut. Sade pieksi kovasti akkunoihin aivankuin ruutuja olisivat rummuttaneet ihmisen sormet jotakin varoittaen. Harmaana hämäränä häälyivät ukkospilven heittämät varjot läsnäolijain kasvoilla. Eikä kukaan huomannut että yhtärintaa toisellaisetkin ukkospilvet uhmailivat ihmisten sieluissa. Matvei pappi istui läjään lytistyneenä syvällä nojatuolissa. Iivana pappi taas seisoi miettiväisenä akkunan ääressä ja katseli rankkasateen vipajavaan hämärään, aivankuin kadulla olisi juoksennellut loppumaton jono tuulen ajamia aaveita, joiden vartalo ylettyi näkymättömiin korkeuksiin. -- Minnekkähän se Nasarov oikeastaan osasi piiloutua? -- katkaisi äänettömyyden isä Sylvester. -- Minä tiedän minne, minä tiedän! -- sekaantui Ivanovski: -- jos vain minua olisi kuunneltu, aikaa sitten olisi löydetty! Vaan nyt on rotta jo tipotiessään! Nyt hän jo aikaa sitten on Pajomin takana, Kalitshefkassa, lahkolaisten luona! Ja siellä ei kiinniotosta puhettakaan... kyllä siellä piilopaikat löytyy! Kaikki kalitshefkalaiset ovat jo ulkomuodoltaan salaliittolaisia! -- Noo-o, -- sanoi epäluottavasti isä Sylvester katsomatta diakooniin: -- kuinkas hän Kalitshefkaan pääsee... -- Kuinkako? -- naurahti Ivanovski, -- venheellä tietysti... aivan yksinkertaisesti! Iivana pappi kääntyi ja katsahti diakooniin. -- Minä en suotta ole kellotornissa kiipeillyt! -- lörpötteli papinapulainen: -- Minulla on tarkka silmä, joka kantaa pitkälle! Näin venheen, näin... Ja näin kuka venheen ääressä oli... Kaksi tunsinkin, vaan kolmatta en, eikä se ole tärkeätäkään. Silloin ei minulle vielä mieleen juolahtanut, mitä varten on venhe... ajattelin, ajattelin... Mutta nyt sen tie-dän! Ja hän katsoi iloisin silmin Iivana pappiin. Oli kuin salama olisi leimahtanut tämän aivoissa. Hän käsitti silmänräpäyksessä, miksi Aleksi ja ylioppilas olivat varanneet venheen, -- miksi siinä oli ollut pyssy ja mitä heillä oli aikeissa. Joutuen kovaan mielenliikutukseen kääntyi hän pois akkunaan päin. -- Ja kaikkea sinä diakooni hourailetkin! -- sanoi isä Sylvester. -- Hourailen? Minulla on todistajia! Kysykää tuolta Iivana isältä! Isä Iivana! Tehän se olitte, joka kävelitte niityllä, jokirannalla? Iivana pappi katsahti epäystävällisesti diakooniin. -- No? Minä kävelin... Mitäs sitten? -- Dmitri Viktoritshin kanssa? Iivana pappi rypisti kulmiaan. -- Mitä se sinuun kuuluu, kenen kanssa minä milloinkin kävelen? -- Mutta veneenhän toki näitte? Te kai seisoitte sen vieressä? -- sanoi nyökäyttäen ikäänkuin riemuitsevasti päätään diakooni ja kurkotti Iivana pappia kohti pistävän-terävät kasvonsa. Iivana pappi räpytti hämillään silmiään. Kaikki katsoivat häneen uteliaasti. Ruokasalin ovella seisoi Paulinkka ja katsoi myös häntä rauhattomin ja odottavin katsein. Ja tästä katseesta luki Iivana pappi, että Paulinkka tietää että hän on venheen nähnyt. -- En ole nähnyt mitään venhettä! -- huusi hän hirveästi suuttuneena ja tuntien, kuinka veri kuumana aaltona syöksähti hänen päähänsä: -- ei ole ollut koko venhettä! Ja... piru sinut vieköön minun kimpustani, salaurkkija!! Spioonin paikka on muualla! Ivanovski hytkähti ja kyyristyi kuin kissa ennen hyppäystä. -- Mitäs te haukutte! -- sanoi hän jo karkeasti: -- Noin ei saa haukkua... Te olette pappi! Jokin avara tunne valtasi Iivana papin sielun. -- En ole pappi -- minä! -- huudahti hän villisti nostaen nyrkkinsä hartioiden kohdalle ikäänkuin aikoen tuossa tuokiossa repiä yltänsä pappispukunsa: -- en ole minä pappi e-nää! Vaan sinä, poistu silmieni edestä, ilmiantaja! Hän siirrähti diakoonia kohden kuni haluten musertaa hänet tuohon paikkaan. Muut papit syöksyivät väliin ja hillitsivät virkatoveriansa. Tämä huusi: -- Viekää pois edestäni tuo roikale! Minä raastan hänet rikki!! Ivanovski pakeni säikähtyneenä etehiseen ja änkytti sieltä jotain pelkurimaista ja uhkaavaa. Sikerov meni myös ja paukautti etehisen oven kiinni. Katon päällä rämisi ukkonen kumeasti ja ilma pimeni pimenemistään. Siinä, huoneen sankassa hämärässä, samaan aikaan kun rankkasateen romina pauhasi ympäri koko talon kuni hyrskyvä hyökyaalto, seisoi Iivana pappi keskellä häliseviä virkaveljiään, melkein huutamalla vastaten heidän ihmetteleviin kysymyksiinsä: -- Minä olen sen päättänyt! Lujasti päättänyt! Peruuttamattomasti! Minä eroan! Tämä jo riittää! -- Mikä teitä vaivaa?! -- riehuivat papit ja alipapit ja ilmassa liehahteli laveita hihoja: -- Mistä tällainen muutos? Miksi näin teette? -- Siksi että olen lakannut pelkäämästä vapaata ajattelemista. Olen hengittänyt kuin maan mato! Ryöminyt pilkkopimeässä! Elänyt kuten on käsketty, vaan en niin, kuten on velvollisuus elää... Jo riittää! Minä sanon teillekkin: jo riittää! Vai ettekö näe, että näin eläminen enää on mahdotonta! Se on häpeällistä! Elämä pakenee meidän luotamme siintävään etäisyyteen... mutta me seisomme paikallemme kivettyneinä, mustana seinänä... itse emme astu eteenpäin ja estämme myös muita astumasta! Me olemme heittäneet elämään kokonaisen verkon tekstejä, valheellisia tekstejä, sentähden että pidämme oikeana niiden mielivallan, jotka ruhjovat elämän, -- saarnaamme kärsivällisyyttä niille, jotka ilman sitäkin jo ovat kylliksi kärsineet. Jo riittää, sanon minä! Kaikki ympärillämme etsivät totuuden paradiisia, oikeuden paradiisia ja taistelevat intohimoisesti ihanteensa puolesta... Mutta me?! Jo riittää, sanon minä!! -- Kyllä hän on tullut hulluksi! -- sanoi hiljaa isä Sylvester. Iivana pappi käänsi pikaisesti liikutetut kasvonsa puhujaan. -- Me olemme kaikki hulluja! Elämme itsetajuttomasti -- ajattelemme sidotuilla ajatuksilla... orjien ajatuksilla! Me olemme lapsuudesta saakka petetyt ja olemme itse muuttuneet pettäjiksi... Olemme haavoitettuja kuten tuo poika... Hän ojensi kätensä sen huoneen suuntaan, jossa poika lepäsi: -- Lapsuudesta asti haavoitettuja... tosin huomaamattomasti! Järkeen ja sydämmeen haavoitettuja! Ja tuo haava on muuttunut ainaiseksi mätäpesäksi, joka riuduttaa henkeä! Ei, ei! Koko elämän täytyy muuttua toisellaiseksi! Eläköön, ken tahtoo, suljetuin silmin... Minä en voi! Jo riittää! Hän tempoili käsillään rintaansa, kuni läkähtyväinen tai kuin olisi koettanut repiä päältänsä pappispukuansa. -- Minä tahdon olla vapaa ihminen, palvella vapaata Jumalaa! Portaiden edustalta kuului aisakellon kalkatusta. Rämisevät ja kolisevat äänet täyttivät käytävän. Etehisen aukitemmaistusta ovesta astui hätäisin askelin sisään rovasti, sinisen-kalpeana ja auki suin, josta huokui viheltävä hengitys. Hän hieroi käsillään rintansa alustaa pyrkien jotakin ilmoittamaan. -- Sa... Sa... San... Mutta hän ei kyennyt saamaan sanaa suustaan. Kääntyi ja riensi ulos horjuen. Kaikki voihkasivat ja läksivät hänen jälkeensä. Isä Iivana riensi rovastin kamariin. Siellä ei ollut ketään. Hän kumartui pojan ylitse. Tämä katseli avartunein, kuumeesta hehkuvin silmin. -- Poika! Tuntuuko sinusta kipeältä? -- Tuntuu! Ja yhtäkkiä suuri ajatus, joka oli vaivannut isä Iivanaa, purkaantui. -- Kipeältä! Kaikista... kaikista tuntuu kipeältä!! Kipeältä... ja tukalalta! Kiduttavan ahtaalta! Kipeältä sydämmeen! Ahtaalta järkeen! Sillä ihminen on sorrettu. Ikäänkuin äärettömiä, aamu-auringon kultaamia lakeuksia näki hän kultaharjuisten vuorten huipulta. Tuolla alhaalla kärsitään kidutuksia tietämättä mistä syystä, selvittämättä kidutusteli aiheita; ryömitään teeskennellen rotkojen ravassa; revitään kappaleiksi toinen toisiaan käsittämättä tuon taistelun merkitystä, ja keskellä kukoistavan maan ylellisyyttä, keskellä luonnon rikkauksia houraillaan kuin orjat, ruoskien silpomina, kurjuuden repaleissa, häpeän kahleissa! Mutta nyt hän on astunut ylös vuorelle ja näkee ja ymmärtää nuo valheet kirkastetuin katsein, ja on hänen pyhä velvollisuutensa huutaa ilmi jotakin, valtavaa ja voimakasta, sellaista että se hätähälytyksen pauhulla kajahtaisi sydämmissä! Mitä?... Hän ei vielä tiedä, ei tiedä että... mutta hän tuntee sen jälleen!! Huoneeseen syöksähti Paulinkka. -- Onko se siis totta?! Sano! Sano! Toista vielä kerran! Paulinkka hehkui kuni kokonaan tulessa ja värisi hirveästä sisällisestä liikutuksesta. Aivankuin musta ovi, jota hän itkien kauvan oli kolkuttanut, olisi remahtanut sepposeljälleen hänen edessään ja hän saanut nähdä mailman, joka hänet häikäsi. Pappi ojensi hänelle kätensä. -- Totta se on! Eikä enää himon paahde hehkunut häneen tästä naisesta, vaan kirkas päivä sieltä sädehti vastaan, täynnänsä kauneuksia ja elämää. Kummastunein, kuumeesta loistavin silmin katsoi sairas poikanen näitä kahta, lujasti toisiinsa puristunutta olentoa... Mutta akkunan takana yhä jyrisi ukkonen. Tuuli löi humisten akkunaluukun auki, ja kuni ulos kutsuvat, vahvat sormet, naputtivat lasiruutuihin sadepisarat, siinneinä siinä kaameassa pimeydessä, missä ukkonen kumean valtavasti pamahtelee ja salamat leimahtelevat -- ikäänkuin valaisten tuntemattomia teitä äärettömiin, viehättäviin etäisyyksiin... (Kirjoitettu lokakuulla v. 1904). End of the Project Gutenberg EBook of Nuori Venäjä, by D. Gusjev-Orenburgski *** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK NUORI VENÄJÄ *** ***** This file should be named 56754-8.txt or 56754-8.zip ***** This and all associated files of various formats will be found in: http://www.gutenberg.org/5/6/7/5/56754/ Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen Updated editions will replace the previous one--the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. They may be modified and printed and given away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase "Project Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg-tm License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country outside the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have to check the laws of the country where you are located before using this ebook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg-tm License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided that * You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." * You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm works. * You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. * You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg-tm works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state's laws. The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its volunteers and employees are scattered throughout numerous locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation's web site and official page at www.gutenberg.org/contact For additional contact information: Dr. Gregory B. Newby Chief Executive and Director gbnewby@pglaf.org Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide spread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our Web site which has the main PG search facility: www.gutenberg.org This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.