
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SANDI ***





SANDI

Kertomuksia Joelta


Kirj.

EDGAR WALLACE


Suomentanut (»Sanders of the River»)

Erkki Valkeala





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1923.



SISÄLLYS:

Kuninkaan kasvatus
Kivenpitäjät
Monrovian Bosambo
Unelias mies
Erityiskirjeenvaihtaja
Tanssikivet
Kauniiden unien metsä
Akasavalaiset
Paholaismetsä
Mlinon rakkaus
Poppamies
Yksinäinen
Näkijä
Sodan koirat




KUNINKAAN KASVATUS


Komissaari Sanders oli niin huokeasti siirtynyt läntiseen
Keski-Afrikkaan, ettei hän oikein osannut sanoa, milloin hän oli
tullut takamaihin. Jo paljon ennen kuin Britannian hallitus oli
määrännyt hänet pitämään isällistä huolta noin neljännesmiljoonasta
ihmissyöjästä, jotka kymmenen vuotta aikaisemmin olivat suhtautuneet
valkoisiin miehiin niinkuin me suhtaudumme sarvikuonoon, hän oli
tavannut basutot, tsulut, ringot, pondot, matabele-, masona-, barotse-
ja betsuana-kansat ynnä hottentotit. Sitten uteliaisuus ja viehätys
veti häntä pohjoiseen ja länteen päin, ja hän tapasi angolakansan,
vielä pohjoisempana Kongon väen, lännessä masai-kansan ja saapui
lopuksi kääpiöheimojen kautta alueelleen.

Kaikkien näiden heimojen eroavuudet ovat vain Sandersin kaltaisten
miesten tiedossa.

Väri ei merkitse paljoakaan, vaikkakin toiset ovat ruskeita ja toiset
keltaisia ja muutamat — vaikka harvat — sysimustia. Eroavuus on
luonteessa. Tsulut olivat miehiä ja basutot olivat miehiä, vaikka
heidän vakava luottamuksensa oli lapsellista. Fetsiä päässään pitävät
mustat miehet olivat ovelia, mutta luotettavia, kun taas Kultarannikon
ruskeahkot miehet, jotka puhuivat englantia ja sanoivat toisiaan
»herroiksi», olivat Sandersin kauhistus.

Elettyään niin kauan suurten lapsien keskuudessa hän oli tietenkin
tullut jonkin verran samanlaiseksi kuin he, lapselliseksi. Kerran
Lontoossa hänelle tehtiin kepponen, ja vain hänen luontainen
suorasukaisuutensa pelasti hänet naurettavasta pälkähästä. Kun näet
kultaaja näytti hänelle raskasta metalliharkkoa, hän vei tämän suoraa
päätä poliisiasemalle ja syytti miestä luvattomasta kultakaupasta.
Sanders tiesi, että harkko oli kultaa, mutta hän ei ollut varma, oliko
se saatu rehellisin keinoin. Hänen hämmästyksensä, kun hän huomasi
»kullan» olevan lehtikultaa, oli liikuttava.

Sandersista voidaan sanoa, että hän oli valtiomies, mikä merkitsee
sitä, että hänen mielessään ei ihmishengellä ollut vakiintunutta arvoa.
Kun hän näki sivistyksen puussa kuihtuneen lehvän tai näki ohdakkeen
kasvavan »kukkiensa» joukossa, hän poimi sen pois pysähtymättä
ajattelemaan, oliko sillä ehkä oikeus elää. Kun mies, olipa hän
päällikkö tai orja, oli esimerkillään saattanut maan rauhan vaaraan,
kävi Sanders käsiksi häneen. Vielä elävän sukupolven aikana isisiläiset
sanoivat häntä Ogani Isisiksi, joka merkitsee »pientä teurastuslintua»,
ja totta puhuen Sanders olikin siihen aikaan nopea hirttämään. Hän
hallitsi kolmensadan mailin päässä sivistyksen liepeiltä eläviä
ihmisiä. Toiminnan arkuutta tai rangaistuksen toimeenpanon lykkäämistä,
jompaakumpaa näistä kahdesta olisivat nuo ihmiset, joilla ei ollut
voimaa tehdä johtopäätöksiä, ei halua pyytää anteeksi eikä taipumusta
erityiseen armeliaisuuteen, luulleet heikkoudeksi.

Maassa, joka sijaitsee Togo-maan rajoilla, ymmärretään rangaistuksella
kipua tai kuolemaa, ei muuta.

Kerran muuan hupsu komissaari nousi vastavirtaa Akasavaan — joka on
maan nimi — ja kokeili siveellisellä rangaistuksella.

Oli syntynyt kiihkeä jupakka. Muutamat Akasavan miehet olivat käyneet
joen yli Ochorin puolella varastamassa naisia ja vuohia, ja luullakseni
oli kaksi miestä tapettu, mutta se on toinen asia. Vuohet ja naiset
elivät ja huusivat äänekkäästi kostoa. He huusivat niin kovaa, että
se kuului päämajaan asti, ja komissaari Niceman — se ei ollut hänen
nimensä, mutta se kelpaa tähän — meni katsomaan, mistä ääni aiheutui.
Hän tapasi Ochorin kansan suuttuneena, mutta vielä enemmän peloissaan.

— Jos, sanoi heidän puhujansa, — he haluavat palauttaa vuohemme, niin
pitäkööt naiset, sillä vuohet ovat arvokkaita.

Komissaari Nicemanilla oli sitten pitkä, pitkä palaver, neuvottelu,
joka kesti päivän toisensa jälkeen, Akasavan miesten ja heidän
päällikkönsä kanssa, ja lopuksi siveellinen saarna vaikutti: miehet
lupasivat tiettynä päivänä ja tietyllä tunnilla, kun kuu oli
neljänneksessä ja vuorovesi tarpeeksi korkealla, palauttaa naiset ja
myös vuohet.

Niin herra Niceman palasi päämajaan ihaillen itseään rajattomasti
ja kirjoittaen kyvyistään ja hallitustaidostaan sekä alkuasukkaiden
tuntemuksestaan pitkän raportin, joka on myöhemmin julkaistu Sinisessä
Kirjassa 7943-96 (Africa).

Tapahtui, että herra Niceman heti sen jälkeen meni kotiin Englantiin,
ja niinpä hän ei kuullut Ochorin väen vihaa ja kiukkua, kun nämä
eivät saaneet naisiaan eivätkä vuohiaan. Sanders, joka kymmenellä
hausasotilaalla ja malarianpuuskalla varustettuna työskenteli
Isisi-joen tienoilla, sai heliosanoman:

»Menkää Akasavaan ja lopettakaa se kirottu naisjupakka. — Hallitus.»

Sanders kokosi sälynsä, nautti 25 grainia kiniiniä ja jättäen kesken
hyvän työnsä — hän haeskeli Mbeliä, poppamiestä, joka oli myrkyttänyt
erään ystävän — meni maan poikki Akasavaan.

Aikanaan hän tuli kylään ja kohtasi päällikön.

— Miten on naisten laita? hän kysyi.

— Keskustelemme siitä, sanoi päällikkö. — Kutsun päämiehet ja
neuvonantajat.

— Älä kutsu ketään, sanoi Sanders lyhyesti. — Lähetä varastamasi naiset
ja vuohet takaisin Ochoriin.

— Herra, sanoi päällikkö, — täyden kuun aikana, tapamme mukaan, kun
vuorovesi on tarpeeksi korkealla ja kaikki merkit ja paholaiset ovat
suotuisia, täytän käskysi.

— Päällikkö, sanoi Sanders naputtaen toisen mustapuuarkkua
kävelykepillään, — kuu ja joki, paholaiset tai jumalat, nuo naiset ja
vuohet menevät takaisin Ochorin kansalle auringon laskiessa, tai minä
sidon sinut puuhun ja pieksän sinut verille.

— Herra, sanoi päällikkö, — naiset palautetaan.

— Ja vuohet, sanoi Sanders.

— Vuohet, sanoi päällikkö, — ovat kuolleet, tapettu pitoihin.

— Sinä herätät ne henkiin, sanoi Sanders.

— Herra, luuletko minua taikuriksi? kysyi Akasavan päällikkö.

— Luulen sinua valehtelijaksi, sanoi Sanders puolueettomasti, ja
palaver oli päättynyt.

Samana yönä naiset ja vuohet palasivat Ochoriin, ja Sanders
valmistautui lähtöön.

Hän kutsui päällikön erilleen, koska ei tahtonut häväistä häntä ja
vähentää hänen valtaansa kansan keskuudessa.

— Päällikkö, sanoi hän, — matka Akasavaan on pitkä, ja minulla on
paljon työtä. Toivon, ettet sinä pakota minua enää saapumaan tänne.

— Herra, sanoi päällikkö tosissaan, — en toivo enää näkeväni sinua.

Sanders hymyili salaa, kokosi kymmenen hausaansa ja meni takaisin
Isisi-joelle jatkamaan Mbelin etsimistä.

Monestakaan syystä se ei ollut hauskaa etsintää, ja oli myös
syitä luulla Isisin kuninkaan itsensä suojelevan murhaajaa. Tälle
tiedolle saapui vahvistus eräänä aamuna, kun Sanders Suurelle
joelle leiriytyneenä oli aamiaisella nauttien säilykemaitoa ja
paahdettua leipää. Saapui kiireesti Sato-Koto, kuninkaan veli, hyvin
järkyttyneenä, sillä hän oli paossa kuninkaan vihaa. Hän lateli julki
kaikki uutiset, jotka eivät liikuttaneet Sandersia vähääkään. Mutta
se, mitä hän kertoi kuninkaan luona oleskelevasta poppamiehestä, oli
todella mielenkiintoista, ja Sanders lähetti päämajaan viestin, ja
kun se oli sinne saapunut, päämajasta lähetettiin hra Niceman — joka
oli aikanaan palannut Lontoosta — moraalisella saarnalla taivuttamaan
Isisin kuningasta.

Kokoamistamme todisteista käy ilmi, että kuningas ei ollut
hellämielinen. On epäämätön totuus, että Nicemanin pää, pistettynä
seipääseen kuninkaan majan eteen, todisti kuninkaan ylevää luonnetta.

Neljä sotalaivaa purjehti Simonstownista ja yksi Sierra Leonesta, ja
vajaassa kuukaudessa kuningas, joka oli tappanut vieraansa, toivoi,
ettei olisi sitä tehnyt.

Päämaja lähetti Sandersin selvittämään sotkun poliittista puolta.

Eräs meriupseeri näytti hänelle, mitä oli jäljellä kuninkaan kylästä.

— Luulen, sanoi tämä mies, — että teidän on kaivettava jostakin uusi
kuningas, olemme melkein tappaneet edellisen.

Sanders nyökkäsi.

— En aio pukeutua surupukuun, hän sanoi.

Ei ollut vaikeata löytää tarjokkaita avoimeen virkaan. Sato-Koto,
kuolleen kuninkaan veli, ilmoitti olevansa halukas ottamaan vastaan
viran melko nopeasti.

— Mitä te sanotte, kysyi laivastoa johtava amiraali.

— Sanon ei, vastasi Sanders arvelematta. — Kuninkaalla on poika,
yhdeksänvuotias, kuninkuus on hänen. Sato-Koto saa toistaiseksi olla
sijaishallitsija.

Ja niin se asia oli järjestetty Sato-Koton nyreästi suostuessa. Uusi
kuningas löytyi metsästä naisten joukosta, ja hän yritti vastustella,
mutta Sanders talutti hänet korvasta kylään.

— Poikani, sanoi hän ystävällisesti, — miksi ihmiset sanovat sinua?

— Peteriksi, herra, vikisi potkiva poika, — valkoisten miesten tapaan.

— Hyvä, sanoi Sanders, — sinä olet nyt kuningas Peter. Hallitse tätä
maata viisaasti ja tarkoin tapojen ja lakien mukaan. Sinä et saa tehdä
pahaa kenellekään, et häväistä ketään, et saa tappaa, et käydä sotaa
etkä vahingoittaa mitään, joka tekee elämän elämisen arvoiseksi, ja jos
sinä rikot tätä vastaan, Herra sinua varjelkoon!

Siten tehtiin kuningas Peter itsevaltiaaksi Isisissä, ja Sanders meni
takaisin päämajaan pienen merisotilas- ja hausa-armeijansa kanssa,
sillä Mbeli, poppamies, oli tapettu kylää valloitettaessa, ja Sandersin
työ oli loppunut.

Isisin kylän valloittaminen ja nuoren kuninkaan kruunaaminen kerrottiin
Lontoon lehdissä, eikä siinä ollut mitään unohdettu. Mukanaolleet
erityiskirjeenvaihtajat olivat kuvanneet sen niin, että monet iäkkäät
naiset itkivät ja moni nuori nainen sanoi: »Kuinka kaunista!» ja
kuvausten synnyttämät moninaiset tunteet johtivat siihen, että nti
Clinton Calbraith, joka oli maisteri ja hyvin kaunis, lähetettiin
paikalle. Hän tuli orvon kuninkaan »äidiksi», holhoojaksi ja
ystäväksi. Hän maksoi itse matkansa, mutta kirjat ja koulutarvikkeet,
jotka täyttivät kaksi laatikkoa, oli ostettu erään lastenlehden
kustannuksella. Sanders tapasi hänet maihinnousupaikalla uteliaana
näkemään, miltä valkea nainen näyttää.

Sanders antoi hänen käytettäväkseen majan ja lähetti erään
rannikkolaiskirjurin vaimon häntä kaitsemaan.

— Niin, nti Calbraith, sanoi Sanders sinä iltana ruokapöydässä, — mitä
te haluatte tehdä Peterille?

Neiti silitti kaunista poskeaan miettiväisesti.

— Alamme aivan yksinkertaisilla asioilla — oikealla lastentarhalla, ja
hiljalleen siitä ylöspäin. Opetan hänelle aakkosia, hieman kasvioppia —
hra Sanders, te nauratte.

— En, en nauranut, kiirehti Sanders rauhoittamaan häntä. — Minun
kasvoni aina näyttävät siltä — hm... illalla. Mutta sanokaa, osaatteko
te kieltä, suahelia, bomongoa, ringiä?

— Se käy vaikeaksi, sanoi neiti miettiväisesti.

— Saanko antaa neuvon? kysyi Sanders.

— Miksei.

— Niin, opetelkaa kieli. — Neiti Calbraith nyökkäsi. Menkää kotiin ja
opetelkaa sitä. — Neiti rypisti kulmiaan. — Se vie tieltä suunnilleen
kaksikymmentäviisi vuotta.

— Herra Sanders, sanoi hän ylhäisesti, — laskette leikkiä — teette
pilaa minusta.

— Taivas varjelkoon! sanoi Sanders tyynesti, — olisinko minä todella
niin sukkela.

Kertomuksen loppu, mikäli se koskee nti Clinton Calbraithia, oli
se, että hän meni Isisiin, oli siellä kolme päivää ja tuli takaisin
kauhuissaan.

— Hän ei ole lapsi, sanoi hän kauhistuneena, — hän on pieni... pieni
paholainen.

— Sitä minäkin, sanoi Sanders syvällisesti.

— Kuningas? Se on kamalaa! Hän asuu multamajassa ja kulkee alastomana.
Jos olisin sen tiennyt!

— Luonnon lapsi, sanoi Sanders. — Ette luullut näkevänne sellaista?

— En tiedä, mitä luulin, mutta en voinut olla kauempaa, se oli
mahdotonta.

— Siltä näyttää, sanoi Sanders itsekseen.

— Tietysti tiesin, että hän oli musta, jatkoi neiti, ja minä tiesin
sen... se oli aivan kauheaa.

— Tosi on, rakas neiti, sanoi Sanders, — että Peter ei ollut niin ihana
kuin te kuvittelitte, hän ei ollut jalo, kirkassilmäinen lapsi, hän
elää likaisesti — eikö niin?

Tämä ei ollut ainoa yritys kasvattaa Peteriä. Kuukausia jälkeenpäin,
kun neiti Calbraith oli mennyt kotiin ja oli toimeliaasti
kirjoittamassa kuuluisaa kirjaansa »Yksin Afrikassa, kirj.
Englantilaisnainen», Sanders kuuli toisesta kasvatusotteesta. Kaksi
etiopialaista lähetyssaarnaajaa oli tullut Isisiin takateitä.
Etiopialaisen lähetysseuran muodostavat kristityt mustat miehet, jotka
yksinkertaisesti perustaen uskontunnustuksensa Pyhään Sanaan saarnaavat
tasa-arvoisuuden evankeliumia. Musta mies on arkipäivinä yhtä hyvä
kuin valkoinenkin, mutta sunnuntaisin jopa parempikin, jos hän kuuluu
Reformeerattuun etiopialaiseen kirkkoon.

He tulivat Isisiin ja pääsivät heti kansan suosioon, sillä heidän
puheensa miellytti sangen suuresti Sato-Kotoa ja kuninkaan
neuvonantajia.

Sanders lähetti hakemaan lähetyssaarnaajia. Ensi kerralla he
kieltäytyivät tulemasta, mutta toisella kerralla he tulivat, sillä
Sandersin lähettämä sanoma oli lyhyt ja jyrkkä.

— Emme ymmärrä teidän menettelynne luonnetta, sanoi toinen. — Se tuntuu
olevan ristiriidassa toimittamamme asian vapauden kanssa.

— Ymmärrätte minua paremmin, sanoi Sanders, joka tunsi miehensä, —
kun sanon teille, että en salli teidän saarnaavan harhaoppeja kansani
keskuudessa.

— Harhaoppeja, hra Sanders! sanoivat neekerit värisevin äänin. — Se on
vakava syytös.

Sanders otti paperin pöytänsä laatikosta; keskustelu tapahtui hänen
työhuoneessaan.

— Sinä ja sinä päivänä, hän sanoi, — te puhuitte tätä, tätä ja tätä.

Toisin sanoen hän syytti heitä tasa-arvoisuuden rajan ylittämisestä ja
siirtymisestä poliittisen kiihotuksen alueelle.

— Valheita, sanoi vanhempi kahdesta empimättä.

— Totta tai valhetta, sanoi Sanders, — te ette enää mene Isisin
alueelle.

— Tahdotteko jättää pakanat pimeyteen? kysyi lähetyssaarnaaja. — Onko
kantamamme kynttilä liian valoisa?

— Ei, sanoi Sanders, — mutta hiukan liian kuuma.

Siten hän toimeenpani etiopialaisten siirron heidän tärkeimmän työnsä
näyttämöltä, mistä sitten tehtiin välikysymys Englannin parlamentissa.

Sitten saapui Akasavan päällikkö — vanha ystävä kasvattamaan kuningas
Peteriä. Akasava rajoittuu tämän kuninkaan alueisiin, ja päällikkö tuli
antamaan hänelle opastusta sotilaallisissa asioissa.

Hän tuli rumpujen soidessa ja toi lahjoina banaaneja ja suolaa.

— Olet suuri kuningas! sanoi hän unisilmäiselle pojalle, joka istui
valtaistuimella katsellen häntä suu ihmetyksestä ammollaan.

— Kun sinä käyt, maa vapisee sinun jalkojesi alla, mahtava joki, joka
vyöryy alas suureen veteen, jakautuu sinun käskystäsi, metsän puut
vapisevat ja pedot hiipivät piiloon, kun sinun voimasi lähtee rajojen
ulkopuolelle.

— _O, ko, ko!_ sanoi mairiteltu kuningas.

— Valkoiset miehet pelkäävät sinua, jatkoi Akasavan päällikkö. — He
värisevät ja kätkeytyvät sinun äänesi kuullessaan.

Sato-Koto, joka seisoi kuninkaan vieressä, oli käytännön mies.

— Mitä tahdot, päällikkö? kysyi hän keskeyttäen kohteliaisuudet.

Silloin päällikkö kertoi hänelle pelkurien maasta, jossa oli maan
aarteita, vuohia ja naisia, paljon.

— Miksi et ota niitä itse? huomautti sijaishallitsija.

— Koska minä olen orja, sanoi päällikkö, — Sandin orja, ja hän löisi
minua. Mutta sinua, herra, joka olet suuri, kuninkaitten päämies, Sandi
ei voi lyödä sinun suuruutesi tähden.

Seurasi neuvottelu, joka kesti kaksi päivää.

— Minun on tehtävä jotakin Peterille, kirjoitti Sanders lähiaikoina
hallitukselle. — Se pikku pentele on lähtenyt sotapoluille onnetonta
Oclioria vastaan. Olisin hyvilläni, jos lähettäisitte minulle sata
miestä, konekiväärin ja kimpun rottinkia; luulen, että minun täytyy
ruveta kasvattamaan Peteriä itse.

       *       *       *       *       *

— Herra, enkö puhunut totta? sanoi Akasavan päällikkö
voitonriemuisesti. — Sandi ei ole tehnyt mitään. Me olemme hävittäneet
Ochorin kylän, ottaneet heidän kalleutensa, ja valkea mies on mykkä
sinun suuruutesi edessä! Odotetaan täysikuuta, ja minä näytän sinulle
toisen kylän.

— Olet suuri mies, sanoi kuningas, — ja jonakin päivänä rakennan
sinulle majan palatsini varjoon.

— Sinä päivänä, sanoi päällikkö ylevästi, — minä kuolen ilosta.

Kun kuu oli kutistunut ja kadonnut ja tullut takaisin hopealla
siveltynä möhkäleenä itäiselle taivaalle, kokoontuivat Isisin sotilaat
varustettuina keihäin ja leveäteräisin miekoin, ingola yllään ja multaa
hiuksissaan.

He tanssivat suuren tanssin valtavan tulen loimossa, ja kaikki naiset
seisoivat ympärillä taputtaen käsiään tahdissa.

Kesken tämän saapui sanantuoja kanootilla, tuli kuninkaan luo ja sanoi:

— Herra, päivän matkan päässä täältä on Sandi; hänellä on mukanaan sata
sotilasta ja messinkitykki, joka sanoo:'Ha-ha-ha-ha!'

Hiljaisuus vallitsi joukossa, kunnes sen keskeytti Akasavan päällikön
ääni.

— Luulen, että minun on mentävä kotiin, sanoi hän. — Tuntuu kuin olisin
sairas, ja nyt on myös se aika vuodesta, jolloin minun vuoheni saavat
vohlia.

— Älä pelkää, sanoi Sato-Koto julmasti. — Kuninkaan varjo kätkee
sinut, ja hän on niin voimakas, että maa vapisee hänen jalkainsa
alla, mahtavat vedet jakautuvat hänen astuakseen, ja vieläpä valkeat
miehetkin pelkäävät häntä.

— Vaikkakin, epäsi päällikkö, — mutta minun täytyy mennä, sillä minun
nuorin poikani on sairastumaisillaan kuumeeseen, ja hän kaipaa minua
koko ajan.

— Jää, sanoi sijaishallitsija, eikä hänen äänestään voinut erehtyä.

Sanders ei tullut seuraavana päivänä, eikä vielä seuraavanakaan. Hän
liikkui vitkaan, kulkien maita myöten, joissa monet väärinkäsitykset
odottivat selvitystään. Kun hän saapui lähetettyään sanantuojan edeltä
käsin tulostaan ilmoittamaan, oli kylä rauhan toimissa.

Naiset hienonsivat viljaa, miehet tupakoivat, pikkulapset leikkivät ja
pitivät ääntä kaduilla.

Hän pysähtyi kylän laitaan pääkatua hallitsevalle kukkulalle ja lähetti
hakemaan sijaishallitsijaa.

— Miksi minun täytyy haettaa sinut? hän kysyi. Miksi kuningas pysyy
kylässä, kun minä saavun? Tämä on häpeä.

— Herra, sanoi Sato-Koto, — eihän ole soveliasta, että suuri kuningas
alentuisi niin paljon.

Sanders ei ollut huvittunut eikä vihainen. Hän oli tekemisissä kapinaa
hautovien ihmisten kanssa, eivätkä hänen omat tunteensa merkinneet
mitään maan rauhan rinnalla.

— Näyttää siltä, kuin kuninkaalla olisi ollut huonoja neuvonantajia,
hän sanoi, ja Sato-Koto kumarsi vaivalloisesti.

— Mene ja käske kuningas tulemaan — sillä minä olen hänen ystävänsä.

Sijaishallitsija meni, mutta palasi vähän ajan päästä yksin.

— Herra, hän ei tahdo tulla, sanoi hän härkäpäisesti.

— Sitten minä menen hänen luokseen.

Majansa edessä istuva kuningas Peter tervehti herra komissaaria
alasluoduin katsein.

Puoliympyrään majan edustalle asettuneet Sandersin sotilaat ajoivat
kansan loitolle.

— Kuningas, sanoi Sanders; hänellä oli kädessään tuttu rottinkiruoko,
jota hän puhuessaan pyöritti ilmassa, niin että se vinkui. — Nouse!

— Miksi? kysyi Sato-Koto.

— Saat sen nähdä, sanoi Sanders.

Kuningas nousi hitaasti, ja Sanders sieppasi häntä niskasta.

Hiss!

Ruoko sattui odottamatta, ja kuningas hyppäsi ilmaan ulvoen kivusta.

Hiss, sish, sish!

Ulvoen ja tanssien, koettaen käsillään torjua iskuja kuningas Peter
itki poskensa turvoksiin.

— Herra! sanoi Sato-Koto kasvot vihan vääntäminä ja tavoitti keihästä.

— Ampukaa se mies, jos hän sekaantuu, sanoi Sanders päästämättä
kuningasta.

Sijaishallitsija näki kiväärien kohoavan ja perääntyi nopeasti.

— Nyt, sanoi Sanders heittäen kepin maahan, — leikimme erästä leikkiä.

— Vou-ou — _o, ko!_ nyyhkytti hänen majesteettinsa.

— Minä menen takaisin metsään, sanoi Sanders. Pian tulee sinun luoksesi
sanantuoja ja ilmoittaa, että herra komissaari on matkalla. Ymmärrätkö?

— _Ji-hi_, nyyhkytti kuningas.

— Sitten sinä lähdet neuvonantajinesi ja vanhoine miehinesi ja odotat
minun tuloani tavan mukaan. Onko selvä?

— Kyllä, herra, uikutti poika.

— Hyvä, sanoi Sanders ja poistui miehineen.

Puolen tunnin päästä tuli sanantuoja vakavana, ja kuningas saattueineen
meni mäennyppylälle valkoista miestä vastaan.

Tästä alkoi kuningas Peterin kasvatus, sillä siten hänet opetettiin
tottelemaan.

Sanders meni Isisin pääkaupunkiin ja istui oikeutta.

— Sato-Koto, sanoi hän toisena päivänä, — tiedätkö Ikanin kylän?

— Kyllä, herra, se on kahden päivän päässä viidakossa.

Sanders nyökkäsi.

— Sinä otat vaimosi, lapsesi, palvelijasi ja omaisuutesi ja menet
Ikanin kylään, jossa olet niin kauan kunnes annan sinulle luvan palata.
Palaver on päättynyt.

Seuraava oli Akasavan päällikkö, joka oli levoton.

— Herra, jos joku sanoo minun tehneen väärin, niin hän on valehtelija,
sanoi päällikkö.

— Sitten minä olen valehtelija! sanoi Sanders. — Sillä niinä sanon,
että sinä olet paha mies ja täynnä juonia.

— Jos, sanoi päällikkö, — sinä määräät minut menemään kylääni, niinkuin
olet määrännyt Sato-Koton, niin menen, koska hän, joka on minun isäni,
ei ole minuun tyytyväinen.

— Määrään niin, sanoi Sanders, — ja lisäksi sinun sielusi tähden
kaksikymmentä kepiniskua. Sitä paitsi tahdon muistuttaa sinulle,
että alhaalla Tembelissä on kylä, jossa hallitukselle uskottomat ja
laittomuuksia tehneet miehet tekevät työtä kahleissa.

Sitten Akasavan päällikkö meni kärsimään rangaistustaan.

Oli vielä paljon selvitystä vaativia seikkoja, mutta ne olivat
pienempiä, ja kun ne kaikki oli ratkaistu Sandersin tyydytykseksi,
mutta ei mitenkään asianomaisten tyytyväisyydeksi, komissaari käänsi
huomionsa jälleen kuninkaan kasvatukseen.

— Peter, sanoi hän, — huomenna menen takaisin omaan kylääni jättäen
sinut ilman neuvonantajia.

— Herra, miten tulen toimeen ilman neuvonantajia, sillä olen vain
poika? kysyi kuningas masentuneena.

— Sanomalla itsellesi, kun mies tulee sinulta pyytämään oikeutta: 'Jos
olisin tämä mies, miten voisin pyytää kuninkaalta oikeutta?'

Poika näytti onnettomalta.

— Olen hyvin nuori, hän sanoi, — ja tänään on ulkokylistä tullut monta
miestä etsimään suojaa vihollisiaan vastaan.

— Hyvä, sanoi Sanders. — Tänään istun kuninkaan oikealla puolella ja
opettelen häneltä viisautta.

Kylän takana on kumpu. Paljon käytetty polku johtaa sille ja ylhäällä
on seinätön katos. Kummulle näkyy leveä joki hiekkarantoineen,
joilla krokotiilit makailevat kita auki; Akasavan puolelta näkyy
kohoava maaperä, kukkula toisensa yläpuolella, elävöittävän vihreyden
peittämänä. Tässä majassa istuu kuningas oikeutta kutsuen asialliset
eteensä. Sato-Koton tapana oli seisoa kuninkaan vieressä neuvoen.

Tänään Sato-Koto valmistautui matkaan, ja Sanders istui kuninkaan
vieressä.

Oli monta valittajaa.

Oli mies, joka oli ostanut vaimon maksaen kokonaista tuhat putkea ja
kaksi säkillistä suolaa. Mies oli elänyt vaimon kanssa kolme kuukautta,
kun tämä lähti talosta.

— Koska, sanoi mies filosofisesti, — hänellä oli rakastaja. Sen vuoksi,
Viisauden voimakas aurinko, haluan saada takaisin putkeni ja suolani.

— Mitä sanot? sanoi Sanders.

— Mitä sanoo tytön isä? kysyi kuningas epäröiden, ja Sanders nyökkäsi.

— Tämä on viisas kysymys, hän lisäsi ja kutsui isän, suulaan ja
vilkkaan vanhuksen.

— Niin, kuningas, sanoi tämä, — myin tämän naisen, tyttäreni; mistä
tiesin hänen luonteensa? Tietenkin täytän sopimukseni, kun nainen menee
miehelle. Miten voi isä toimia, jos puoliso kerran epäonnistuu?

Sanders katsoi jälleen kuninkaaseen, ja poika hengähti syvään.

— Näyttää siltä, Mbleni, että tämä nainen, sinun tyttäresi, eli monta
vuotta sinun majassasi, ja jos sinä et tunne hänen mieltään, niin sinä
olet suuri hupsu tai hän on kovin juonikas. Sen vuoksi tuomitsen, että
sinä myit tämän naisen tietäen hänen virheensä. Kuitenkin kantakoon
myös puoliso osan vahingosta. Sinä otat takaisin tyttäresi ja palautat
viisisataa putkea ja yhden säkillisen suolaa, ja jos käy niin, että
sinä saat tyttäresi jälleen naimisiin, saat maksaa puolet hänen
hinnastaan tälle miehelle.

Hyvin, hyvin hitaasti hän antoi tuomionsa, arvellen, ajatellen,
silmäten siiloin tällöin vierellänsä istuvaan valkoiseen mieheen.

— Se oli hyvä, sanoi Sanders ja kutsui esiin toisen asiallisen.

— Herra ja kuningas, sanoi uusi valittaja, — eräs mies on pannut pahan
kirouksen minun ja perheeni yli, niin että he sairastavat.

Tässä oli nuorelle tuomarille hieman pulmallinen kysymys, ja hän
selvitteli asiaa mielessään vaiteliaana, Sandersin tarjoamatta apuaan.

— Miten hän sinua kiroaa? kysyi viimein kuningas.

— Kuoleman kirouksella, sanoi valittaja hiljaa.

— Sitten sinäkin saat kirota häntä, sanoi kuningas, sitten nähdään,
kumman kirous on voimakkaampi.

Sanders irvisti kämmeneensä, ja kuningas, nähdessään hänen hymyilevän,
hymyili myös.

Tästä lähtien oli Peterin kehitys nopeaa, ja päämajaan tuli aika ajoin
tietoja kuninkaasta, joka oli kuin Salomo tuomioissaan.

Niin viisas hän oli, (ken tiesi eri tapauksiin liittyneet sivuseikat?)
niin jalo, niin rauhallinen, että Akasavan päällikkö, jonka oli
säännöllisesti suoritettava veronsa, käytti sitä hyväkseen eikä
lähettänyt viljaa eikä kalaa ja teki sitten matkan kaukaiseen Ikaniin,
jossa kohtasi kuninkaan sedän Sato-Koton ja sopi hänen kanssaan
yhteistoiminnasta. Kunnes sato oli kypsä, kuningas sivuutti ensimmäisen
laiminlyönnin, mutta toisesta hän ryhtyi toimiin; ei Akasava eikä Ikan
lähettänyt, ja Isisin kansa tuli rikkomuksesta tyytymättömäksi, murisi,
ja kuningas istui majansa yksinäisyydessä miettien sopivaa ja tehokasta
keinoa.

       *       *       *       *       *

— Olen pahoillani, että vaivaan teitä, kirjoitti Sanders hallitukselle,
— mutta minun pitäisi lainata teidän hausojanne Isisiä varten. Siellä
on ollut kiivas jupakka, ja Peter on mennyt Ikaniin ja lakaissut
setänsä pois; väliaikana hän kävi Akasavassa antamassa heille pahemman
iskun kuin he koskaan ovat saaneet. Hyväksyn täydellisesti Peterin
työn, sillä luulen hänen toimineen kiinteästi oikeuden vaatimusten
mukaan, ja minä haluan tehdä työt aikanaan — ja oli aika ottaa
Sato-Koto hengiltä — vaikkakin minun täytyy antaa Peterille ojennus
asioiden tilasta. Akasavan päällikkö piileskelee viidakossa.

Peter tuli takaisin pääkaupunkiinsa lyhyen, mutta perinpohjaisen
retkensä jälkeen jättäen jälkeensä kaksi aluetta, jotka olivat olleet
hänen katkeran vierailunsa alaiset.

Nuori kuningas kokosi vanhuksensa, poppamiehensä ja muut huomattavat
miehet.

— Kaikkien valkoisten miesten lakien mukaan olen tehnyt väärin
Sandille, hän sanoi, — sillä hän sanoi minulle, etten saa sotia, ja
minä olen tappanut setäni, joka oli koira, ja ajanut Akasavan päällikön
metsään. Mutta Sandi sanoi minulle myös, että minun tulee tehdä,
mikä on oikein, ja minä olen tehnyt oikeuksieni mukaan, sillä olen
hävittänyt miehen, joka saattoi minun kansani häpeään. Nyt minusta
tuntuu siltä kuin olisi vain yksi asia tehtävä: mentävä Sandin luo,
kerrottava hänelle totuus ja annettava hänen tuomita.

— Herra ja kuningas, sanoi vanhin neuvonantajista, — entä jos Sandi
panee sinut kahlejoukkoon?

— Huomenna se tapahtuu, sanoi kuningas ja antoi määräyksen
matkavalmistuksiin ryhtymisestä.

Puolimatkassa päämajaan he tapasivat toisensa, kuningas Peter menossa
myötävirtaa ja Sanders nousten jokea.

Ei sanaakaan puhuttu Peterin rikoksesta ennen auringonlaskua, mutta kun
sininen savu nousi hausojen ja sotilaiden tulista ja kun koko pieni
leiri metsänaukeamalla lörpötteli, Sanders otti kuningasta kainalosta
ja vei hänet metsäpolulle.

Peter kertoi tarinansa ja Sanders kuunteli.

— Entä Akasavan päällikkö? hän kysyi.

— Herra, sanoi kuningas, — hän pakeni metsään kiroten minua, ja monta
huonoa miestä meni hänen kanssaan.

Sanders nyökkäsi jälleen vakavasti.

He puhuivat monista asioista, kunnes aurinko loi pitkät varjot, ja
sitten he kääntyivät takaisin. He olivat neljänsadan sylen päässä
leiristä ja miesten kaikuvasta naurusta, ja tulista kantautui heidän
luokseen hieno savu ja haju, kun Akasavan päällikkö astui puun takaa
suoraan heidän polulleen.

— Herra ja kuningas, sanoi Akasavan päällikkö, olen odottanut sinua.

Kuningas ei liikahtanut eikä vastannut, mutta Sanders tavoitti
pistooliaan.

Ase oli jo hänen kädessään, kun joku löi häntä ja hän kaatui.

— Nyt tapamme Isisin kuninkaan, ja valkoisen miehen niin ikään. — Ääni
oli päällikön, mutta Sanders ei kiinnittänyt huomiota keskusteluun,
sillä hänen päässään oli villejä pörriäisiä ja ankara kipu; hän oli
sairas.

— Jos tapatte minut, se on pieni asia, sanoi kuninkaan ääni, — sillä
monta miestä on minun paikalleni, mutta jos tapatte Sandin, tapatte
ihmisten isän, eikä ole miestä hänen sijaansa.

— Hän pieksisi sinua, pikku kuningas, sanoi Akasavan päällikkö
pisteliäästi.

— Voin heittää hänet jokeen, sanoi joku ääni hetken kuluttua, — niin
ettei hänen jälkiänsä löydetä eikä kukaan voi tuoda hänen kuolemaansa
meidän majamme eteen.

— Entä kuningas? sanoi toinen. Sitten kuului oksien rapinaa ja miesten
ääniä.

— He etsivät, kuiskasi ääni. — Kuningas, jos puhut nyt, niin tapan
sinut.

— Tapa! sanoi nuoren kuninkaan kirkas ääni, ja hän huusi:— O, Msabo,
Beteli! Sandi on täällä!

Siinä kaikki mitä Sandi kuuli.

       *       *       *       *       *

Kaksi päivää jälkeenpäin hän istui vuoteellaan ja halusi selitystä.
Nuori tohtori, vasiten päämajasta saapunut, oli hänen luonaan, kun hän
heräsi.

— Kuningas, hän sanoi pidättyvästi. — Niin, he tappoivat kuninkaan,
mutta hän pelasti teidän henkenne. Kai te tiedätte sen?

Sanders sanoi tunteettomasti:

— Niin.

— Rohkea pikku pentele, ehdotti tohtori.

— Hyvin, sanoi Sanders. Sitten:— Saivatko he Akasavan päällikön kiinni?

— Kyllä, hän oli niin toimessaan tappamassa teitä, ettei hän huomannut
lähteä pakoon. Kuningas heittäytyi teidän päällenne ja suojeli teitä
ruumiillaan.

— Tarpeeksi.

Sandersin ääni oli karski ja hänen käytöksensä useimmiten tyly, mutta
nyt hänen kylmyytensä oli julmaa.

— Menkää hieman ulos, tohtori — haluan nukkua.

Hän kuuli tohtorin liikahtavan, kuuli hytin oven käyvän, sitten hän
kääntyi seinään päin ja itki.




KIVENPITÄJÄT


Afrikan metsissä Ikeli-joen varrella Ochorissa elää kansa, jota
alkuasukaskielillä sanotaan »kivenpitäjiksi».

Tarina kertoo, että _kala-kala_, monta vuotta sitten, oli olemassa
kummallinen laakakivi, »johon oli piirretty paholaisen merkit» (niin
sanoo vakava alkuasukastarinoitsija kirjoituksesta) ja joka oli hyvin
kunnioitettu ja ylistetty osaksi suuren taikavoimansa ja osaksi sen
vuoksi, että sitä vartioi kaksi mahtavaa henkeä.

Se oli suuren metsän ihmiselle erityisen arvokas jumala, mutta
akasavalaiset, jotka eivät olleet hentomielisiä eivätkä alistuvaisia
ja jotka sitä paitsi olivat jumalien tarpeessa, hyökkäsivät eräänä
punaisena aamuna Ochoriin ja veivät mennessään kiven ja muun, mitä
irti saivat. Otaksuttavasti »messinkihenget» menivät myös mukana.
Kiven anastus oli suuritöinen homma, sillä se oli kiinnitetty kallioon
harmaalla laastilla, ja monta keihäänkärkeä katkesi, ennen kuin se
oli saatu irti. Mutta lopuksi se oli kuitenkin viety pois, ja useita
vuosia saivat akasavalaiset nauttia tämän pyhän omaisuuden tuottamia
siunauksia. Sitten yhtäkkiä kivi katosi, ja sen mukana meni myös
omistajain onni. Sillä kiven katoamiseen liittyy brittiläisten tulo, ja
se oli akasavalaisille paha asia.

Noina kaukaisina aikoina tuli maahan mitätön mies, jolla oli yllään
valkoinen puku, ja hänen seurassaan oli kuusi sotilasta, Hän toi rauhan
ja hyvän ystävyyden sanoman, puhui uudesta kuninkaasta ja uudesta
laista. Akasavalaiset kuuntelivat hämmästyneinä ja pyöräpäisinä,
mutta kun he selvisivät, he leikkasivat hänen päänsä poikki, samoin
sotilaiden. Se näytti ainoalta keinolta silloisessa tilanteessa.

Sitten eräänä aamuna Akasava heräsi huomatakseen koko kylän olevan
täynnä outoa valkoista väkeä, joka oli tullut jokea vastavirtaa
höyrylaivoilla. Heitä oli liian monta, jotta olisi voitu väitellä, ja
niinpä kansa istui vaiteliaana, hieman peloissaan ja hyvin kummissaan,
kun kaksi mustaa sotilasta sitoi akasavalaisten silloisen päällikön
kädet ja jalat ja piti häntä kaulasta nuorassa riippumassa, kunnes hän
kuoli.

Paha onni ei loppunut edes siihen: tuli huono vuosi, jolloin
maniokkijuuri oli täynnä kuolemanvettä (sinihappoa), vuohet kuolivat ja
odottamaton hirmumyrsky hävitti tähkäpäät. Tällaisissa tapauksissa on
olemassa aina yksi korvauskeino. Jos ei ole, mitä tarvitaan, mennään
ja otetaan. Niinkuin lukemattomat kerrat ennenkin akasavalaiset
menivät Ochoriin, ottivat runsaasti viljaa ja jättivät paikalle monta
kuollutta miestä ja miestä, jotka rukoilivat kuolemaa. Aikanaan tulivat
sitten valkoiset miehet höyrylaivoineen, pienine messinkitykkeineen
ja tuttuine väkipyörineen ja köysineen, jotka he kiinnittivät tuttuun
puuhun ja käyttivät tuttuun tapaan.

— Näyttää siltä, sanoi uusi päällikkö (joka myöhemmin hirtettiin Isisin
kuninkaan tappamisesta), — että valkeain miesten laki on säädetty,
jotta heikko mies saisi voiton vahvemmasta. Se on hullua, mutta lienee
heidän mieleensä.

Ensi työkseen hän kaatoi hirttopuun; se oli liian hirveä ja muistutti
liian paljon edesmenneiden kohtalosta. Sitten hän ryhtyi tutkimaan
akasavalaisten onnettomuuden syytä. Asia selvisi pian. Suuri kivi oli
varastettu, niinkuin hän hyvin tiesi, ja parannus riippui yksinomaan
varkaan löytämisestä. Onnettomia ochorilaisia epäiltiin.

— Jos menemme heidän luokseen ja tapamme heitä vain vähän, mutta
poltamme paljon, sanoi Akasavan päällikkö miettiväisesti, — niin he
epäilemättä kertovat meille, missä tämä jumalakivi on, ja ehkä Suuret
antavat meille anteeksi.

— Kun minun nuoruusvuosinani, sanoi eräs vanha neuvonantaja, — pahat
miehet eivät kertoneet, mihin varastettu tavara oli kätketty, pantiin
kuumia kekäleitä heidän käsiinsä ja ne sidottiin lujasti.

— Se on erinomaisen hyvä tapa, sanoi toinen mies ja nyökäytti päätään
mieltymystä osoittaakseen. — Myös miesten sitominen sotilasmuurahaisten
tielle on erinomainen keino saada heidät puheliaiksi.

— Kuitenkaan emme voi mennä Ochoria vastaan monesta syystä, sanoi
päällikkö, — ja niistä tärkein on se, ettemme pääse helposti heidän
kimppuunsa kiveä vartioivien henkien tähden, vaikka en muista henkien
olleen kovin voimakkaita, kun kivi oli meidän hallussamme, hän lisäsi
toiveikkaasti.

Seurannut pieni sotaretki on kerrottu, samoin kuin kiven etsintäkin,
lyhyesti virallisissa tiedonannoissa. Etsintä oli tuloksetonta, ja
akasavalaisten oli tyydyttävä ottamaan mukaansa mitä käteen osui.

Siitä, miten alikomissaari Niceman ja sitten Sanders itse tulivat, olen
jo kertonut. Se tapahtui kauan sitten, niinkuin alkuasukkaat sanovat:
_kala-kala_, ja sen jälkeen tapahtui monta asiaa, jotka saattoivat
kiven häipymään ihmisten ajatuksista.

Aikain vieriessä Akasavan päällikkö sai kuolemanrangaistuksen monista
pahoista töistään ja rauha tuli siihen maahan, joka on Togo-maan
liepeillä.

       *       *       *       *       *

Sanders on hämmästynyt kaksi kertaa eläissään. Toinen tapahtui
Ikelillä, joka paikallisella kielellä merkitsee »pikku jokea». Se ei
ole lainkaan pieni joki, vaan päinvastoin leveä, väkevä, voimakas ja
mahtava virta, joka kohisee, kihisee ja pauhaa vyöryessään mutkaista
tietään merta kohden. Sanders istui pienen laivansa kannella katoksen
alla ja katseli nopeasti kiitävää virtaa. Hän oli tyytyväinen mies,
sillä maa oli hiljainen ja tähkäpäät olivat kypsät. Ei mitään
rikkomuksiakaan ollut tehty. Bofabissa vain oli unitautia ja Akasavassa
beriberiä ja Isisissä joku oli keksinyt uuden jumalan, jota he jokea
päämajaan tulleitten tietojen mukaan palvoivat yötä päivää.

Hän ei moittinut uusia jumalia, sillä kaikki jumalat olivat hyvin
avuliaita. Milini, Isisin uusi päällikkö, oli lähettänyt hänelle sanan:

— Herra, sanoi hänen sanantuojansa, — tämä uusi jumala elää laatikossa,
jota papit kantavat olkapäillään. Se on pitkä ja niin leveä, että siinä
on neljä lovea, joihin seipäät pannaan, ja sen sisällä oleva jumala on
hyvin vahva ja täynnä suuruutta.

— _Ko-ko_, sanoi Sanders kohteliaasti, — kerro kuninkaalle, sinun
herrallesi, että niin kauan kuin tämä jumala noudattaa lakia, hän saa
elää Isisin maassa veroa maksamatta. Mutta jos hän kehoittaa nuoria
miehiä lähtemään sotaan, tulen minä ja tuon tullessani paljon vahvemman
jumalan, joka syö teidän jumalanne. Palaver on päättynyt.

Sanders ojensi jalkansa laivan reunukselle ja pohti tämän uuden jumalan
ilmestymistä. Milloin olikaan viimeinen ilmestynyt? Ngombin maassa
oli vuosia sitten yksi, ilkeä jumala, joka eli majassa kenenkään
uskaltamatta sitä lähestyä; olipa ollut toinenkin, joka tuli pauhulla
vaatien uhria, ihmisuhria. Se oli erittäin paha jumala ja maksoi
Britannian hallitukselle kuusisataatuhatta puntaa, koska viidakossa
taisteltiin ja maa oli rauhaton. Mutta ylipäänsä jumalat olivat hyviä,
eivät tehneet pahaa kenellekään, sillä uusien jumalien tapana on saapua
heti, kun jyvät ovat kypsät eikä sadekausi vielä ole alkanut.

Näin Sanders ajatteli istuessaan pienen »Zairen» keulakannella,
pingotetun kangaskatoksen alla.

Seuraavana päivänä ennen auringon nousua hän käänsi höyrylaivan keulan
vastavirtaan haluten nähdä Ochorin vointia. Ochori oli liian lähellä
Akasavaa, jotta sillä olisi ollut hyvät oltavat, ja sitä paitsi puuttui
hyvää ohjausta. Hyvin hitaasti kulki laiva, sillä virta oli vastainen
ja voimakas. Kahden päivän päästä Sanders tuli Lukatiin, jossa nuorella
Carterilla oli asemapaikka.

Alikomissaari tuli rannalle yöpukeissaan, iso aurinkohattu takaraivolla
ja tervehti päällikköään meluisasti.

— No? sanoi Sanders, ja Carter kertoi hänelle kaikki uutiset. Ebidissä
oli neuvottelu, Bofabin Otabo oli kuollut sairauteen, kaksi leopardia
hätyytteli ulkokyliä, ja...

— Tiedättekö mitään Isisin jumalasta? hän kysyi äkkiä; ja Sanders
sanoi, että hän oli kuullut siitä.

— Se on teidän vanha ystävänne, sanoi Carter. — Minun mieheni kertovat,
että tämä vanha jumalalaatikko sisältää Ochorin kiven.

— Oh, sanoi Sanders, ja hänen mielenkiintonsa heräsi äkkiä.

Hän nautti aamiaisen alaisensa kanssa, tarkasti hänen pienen,
kolmikymmenmiehisen joukkueensa, kävi hänen talossaan, ihmetteli hänen
makeita perunoitaan ja maisteli hänen tomaattejaan.

Sitten hän meni takaisin laivalle ja kirjoitti lyhyen tiedonannon mitä
tiheimmällä käsialalla mitä kapeimmalle paperiliuskalle.

— Tuo minulle n:o 14, sanoi hän palvelijalleen, ja Abibu toi hänelle
kyyhkysen.

— Pieni lintu, sanoi Sanders käärien huolellisesti kirjeensä pienen
pikalähetin punaisen jalan ympäri ja kiinnittäen sen kuminauhalla, —
sinun on lennettävä kaksisataa mailia ennen huomisen auringon nousua —
ja varo haukkoja.

Sitten hän otti kyyhkysen käteensä, meni laivan perään ja heitti linnun
ilmaan.

Hänen kaksitoistamiehinen -miehistönsä istui patansa vieressä — sen
padan, joka aina kiehuu.

— Joka! kutsui hän, ja hänen puolialaston koneenkäyttäjänsä tuli
hyppien alas rinnettä.

— Höyrytä, sanoi Sanders. — Ota puusi laivaan, olen matkalla Isisiin.

       *       *       *       *       *

Ei ollut epäilemistäkään tämän uuden jumalan äärettömästä voimasta.
Kolmen tunnin päässä kaupungista »Zaire» saavutti pitkän kanootin,
jota neljä miestä meloi vastavirtaa laulaen surulaulua. Sanders muisti
sivuuttaneensa kylän, jossa naiset itkivät Joen rannalla vihreät lehvät
ruumiinsa peittona.

Hän hiljensi, kunnes tuli heidän kohdalleen, ja huomasi kanootin
pohjalla kuolleen ja jäykistyneen miehen.

— Mihin viette tätä ruumista? kysyi Sanders.

— Isisiin, herra, oli vastaus.

— Joki ja pikku saaret ovat kuolleita varten, sanoi Sanders ärtyisästi.
— On hullua viedä kuollutta elävien luo.

— Herra, sanoi mies, joka oli puhunut, — Isisissä on jumala, joka
henkii elämää. Tämä mies — hän osoitti ruumista sormellaan — on minun
veljeni, joka kuoli äkkiä leopardin kautta. Hän kuoli niin nopeasti,
ettei hän ehtinyt meille kertoa, mihin oli kätkenyt suolansa ja
putkensa. Viemme sen tähden hänet Isisiin, että uusi jumala antaisi
häneen juuri niin paljon henkeä kuin tarvitaan, että hän tekisi
sukulaisilleen hyvin.

— Keskelle jokea, sanoi Sanders tyynesti ja osoitti sellaiselle
yksinäiselle saarelle, joka oli mitä runsaimman viheriän kasvullisuuden
peittämä ja juuri kuin tehty hautausmaaksi. — Mikä on nimesi?

— Herra, nimeni on Nkema, vastasi mies hiljaa.

— Mene sitten, Nkema, hän sanoi antaen laivan mennä hiljaa eteenpäin ja
katsellen, miten kanootti käänsi keulansa osoitettua saarta kohti ja
jätti lastinsa sinne.

Sitten hän soitti koneen täyteen vauhtiin, ohjasi kauemmas
hiekkasärkistä ja tuli kulkuväylälle.

Hän oli ajatuksissaan.

Tämä kivi oli aivan erikoinen fetissi ja vaati erityistä käsittelyä.
Hän tiesi, että kivi oli olemassa. Siitä oli lukemattomia tarinoita,
ja eräs tutkija oli katsellut sitä suurennuslasinsa läpi. Myös hän oli
kuullut »messinkiputkisista hengistä» — noista mielikuvituksellisista
ja sotaisista varjoista, jotka johtivat rauhan miehet taiston teille —
paitsi ei ochorilaisia, jotka eivät koskaan sotineet ja joita ei mikään
henkien paljous voinut johtaa väkivallan töihin.

Niinkuin huomataan, Sanders otti luonnonkansat vakavalta kannalta, mikä
sivumennen sanoen on hyvän hallitsemistaidon salaisuus. Hänelle henget
olivat tekijöitä ja epäjumalat toimivia olioita. Vähemmän tietävä
mies olisi hymyillyt, mutta Sanders ei hymyillyt, sillä hänellä oli
suuri vastuu niskoillaan. Hän saapui Isisin kaupunkiin iltapäivällä ja
huomasi jo kaukaa, että jotakin erityistä oli tekeillä. Tavallisesti
häntä vastassa oli suuri joukko naisia ja lapsia, kun hän saapui
rannalle, mutta nyt ei ollut muita kuin kuningas ja kourallinen miehiä,
kun hän käänsi laivansa keskivirrasta rantaan.

— Herra, sanoi kuningas, — minä en ole tämän kaupungin kuningas uuden
jumalan vuoksi; ihmiset ovat kokoontuneet kukkulan tuonnemmalle
rinteelle ja he istuvat yöt ja päivät katselemassa jumalalaatikkoa.

Sanders puraisi huultaan ajattelevasti eikä sanonut mitään.

— Viime yönä, sanoi kuningas, — 'kivenpitäjät' näyttäytyivät kulkien
kylän läpi.

Hän värisi, ja suuret hikikarpalot vierivät hänen otsalleen, sillä
henget ovat kauhea asia.

— Koko tämä juttu kivenpitäjistä on hullutusta, sanoi Sanders kylmästi.
— Pikkulapset ja naiset ovat nähneet ne.

— Herra, näin ne itse, sanoi kuningas yksivakaasti, ja Sanders
hämmästyi, sillä kuningas oli vakava mies.

— Teissä on itse paholainen! sanoi Sanders englanniksi; sitten: —
Minkälaisia henkiä ne olivat?

— Herra, sanoi kuningas, — ne olivat valkonaamaisia, niinkuin sinun
ylhäisyytesi. Heillä oli messinki päässään ja messinkiä rinnassaan
Heidän reitensä olivat paljaat, mutta sääret olivat messingillä
peitetyt.

— Kaikenlaisiin henkiin on yleensäkin vaikea uskoa, sanoi Sanders
ärtyneenä, — mutta messinkihenkiin en usko millään ehdolla. — Hän puhui
jälleen englantia kuten aina, kun hän puhui itsekseen, ja kuningas oli
vaiti, sillä hän ei ymmärtänyt sitä.

— Mitä muuta? kysyi Sanders.

— Niillä oli miekat, sanoi kuningas, — samanlaiset kuin ne, joita
Ngombin norsunmetsästäjät käyttävät. Leveä ja lyhyt, ja heidän
kädessään oli kilpi. — Sanders oli hämmästynyt.

— Ja ne huusivat 'sotaa', jatkoi päällikkö. — Tämä on suurin häpeä,
sillä minun nuoret mieheni tanssivat kuolontanssia ja maalaavat
ruumistaan maalilla ja puhuvat hurjasti.

— Mene majaasi, sanoi Sanders, — minä tulen pian luoksesi.

Hän ajatteli polttaen mustan sikarin toisen jälkeen; sitten hän kutsui
Abibun, palvelijansa.

— Abibu, sanoi hän, — nähdäkseni olen aina ollut sinulle hyvä isäntä.

— Niin olet, herra.

— Nyt luotan sinuun. Mene miesten luo ja ota selvä heidän jumalistaan.
Jos kysyn heiltä itse, niin he kohteliaisuudesta valehtelevat ja
mainitsevat sen tai tämän jumalan, koska luulevat minun pitävän siitä.

Abibu valitsi ateria-ajan, kun aurinko oli mennyt pois ja maailma
oli harmaa ja puut liikkumattomat. Hän tuli takaisin tietoineen,
kun Sanders oli juomassa toista kahvikuppiaan pienen kansihytin
yksinäisyydessä.

— Herra, hän ilmoitti; — kolmella miehellä ei ole lainkaan jumalaa,
kolmella on erityinen perhejumala, kaksi on enemmän tai vähemmän
kristittyä ja neljä hausaa on minun uskoani.

— Entä sinä?

Abibu, kanolaispoika, hymyili Sandersin viattomuudenilmaukselle.

— Herra, hän sanoi, — minä seuraan profeettaa, uskon vain yhteen
Jumalaan, voimakkaaseen ja laupiaaseen.

— Se on hyvä, sanoi Sanders. — Anna nyt miesten lastata puita, ja Joka
saa pitää höyryä kuun nousuun, jolloin kaikki on valmista lähtöön.

Kymmenen aikaan kellonsa mukaan hän kutsui neljä hausaansa, antoi
heille kullekin lyhyen karbiinin ja olkavyön. Sitten joukko lähti
maalle.

Kuningas kärsimyksineen istui majassaan, josta Sanders löysi hänet.

— Sinä pysyt täällä, Milini, hän komensi, — eikä sinua syytetä
milloinkaan siitä, mitä tapahtuu tänä yönä.

— Mitä tapahtuu, herra?

— Ken tietää! sanoi Sanders syvällisesti.

Kadut olivat sysimustat, mutta Abibu valaisi lyhdyllä tietä. Vain
silloin tällöin he sivuuttivat majan, jossa oltiin kotona. Tavallisesti
he näkivät hiilloksen hohteesta, että asunnot olivat tyhjiä. Kerran
sairas nainen huusi heille, kun he menivät ohi. Hänen aikansa oli
lähellä, sanoi hän, eikä ketään ollut auttamassa häntä hänen vaikeana
hetkenään.

— Jumala auttaa sinua, sisar! sanoi Sanders, joka pelkäsi syntymisen
salaisuutta. — Minä lähetän naisen sinun luoksesi. Mikä on nimesi?

— He eivät tule, sanoi kärsivä ääni. — Tänä yönä miehet lähtevät
sotaan, ja naiset odottavat suurta tanssia.

— Tänä yönä?

— Tänä yönä, herra — niin ovat messinkihenget määränneet.

Sanders maiskautti suullaan.

— Sen tahdon nähdä, sanoi hän ja jatkoi matkaansa.

Joukko tuli kylän laitaan. Heidän edessään taivaan pronssikajastusta
vasten piirtyi pienen kummun tumma muoto, ja sitä he hakivat.

Pronssi tuli punaiseksi ja kohosi, muuttui jälleen pronssiksi tulen
hulmutessa kummun takana milloin kirkkaammin, milloin himmeämmin.
Tultuaan kukkulan harjalle Sanders näki edessään koko näytelmän.

Metsän laidan ja kukkulan juuren välillä oli laajahko tasanko.
Vasemmalla oli joki, oikealla taas oli metsä ja suo.

Aivan tasangon keskellä paloi suuri tuli. Sen edessä, seipäillä, oli
laatikko.

Mutta ihmiset!

Suuri piiri, istuen liikkumatta kyykyllään, vaiteliaana; miehiä,
naisia, lapsia, pienokaisia, jotka riippuivat äideissään; suuri
ihmiskehä, jonka napana oli tuli ja laatikko.

Keskellä oli aukea, josta pääsi käsiksi laatikkoon — aukea, jossa
alastomia miehiä kulki kulkueessa. Nämä pitivät yllä tulta, ja Sanders
näki heidän kuljettavan polttoainetta. Pysyen joukon takana hän raivasi
tien aukealle. Sitten hän silmäsi miehiinsä.

— On kirjoitettu, sanoi hän kanolaisten kummallisella arabian kielellä,
— että meidän on kannettava pois tämä väärä jumala. Pääseekö kukaan
meistä tästä seikkailusta elävänä, vai kuolemmeko tässä, on Allahin
vallassa, joka tietää kaiken.

Sitten hän astui päättävästi aukeata pitkin. Hän oli vaihtanut valkean
pukunsa virkapukuun, eikä joukko huomannut häntä, ennen kuin hän tuli
hausainsa kanssa laatikon luo. Tulen kuumuus oli kauhea, polttava.
Läheltä hän näki laatikon lautojen taipuneen kuumuudesta ja raosta hän
näki ohuen laakakiven.

— Ottakaa laatikko nopeasti, ja hausat kohottivat sen olkapäilleen.
Siihen asti koko ihmisjoukko oli istunut äänetönnä ihmetellen, mutta
kun sotilaat kohottivat taakkansa, kajahti vihan huuto tuhansista
kurkuista, ja miehet hypähtivät seisomaan.

Sanders seisoi tulen edessä toinen käsi kohotettuna, ja hiljaisuus
palasi.

— Isisin kansa, sanoi Sanders, — älköön yksikään liikahtako, kunnes
jumalakivi on mennyt ohi, sillä kuolema kohtaa nopeasti sen, joka
asettuu jumalien tielle.

Hänellä oli pistooli kummassakin kädessään, ja se jumaluus, jota hän
ajatteli, ei ollut laatikossa.

Kansa epäröi liikehtien kärsimättömänä, niinkuin joukko liikehtii
epäröidessään.

Nopein askelin miehet veivät kuormansa aukeaman läpi; he olivat jo
häiriytymättä menneet melkein joukon ohi, kun eräs vanha nainen astui
esiin ja tarttui Sandersin käteen.

— Herra, herra! hän huusi, — mitä teet meidän jumalallemme?

— Vien hänet oikeaan paikkaan, sanoi Sanders, — sillä hallitus on
määrännyt minut sen pitäjäksi.

— Anna tunnus! karjui nainen, ja kansa huusi hänen mukanaan: — Tunnus,
herra!

— Tämä olkoon teille tunnukseksi, sanoi Sanders, muistaen kärsivän
naisen, — Jumalan armosta Ifabille, Adakon puolisolle, syntyy
poikalapsi.

Hän kuuli puheen sorinaa; hän kuuli viestiään kerrattavan suusta suuhun
kautta koko joukon, hän näki ryhmän naisia kiiruhtavan takaisin kylään,
sitten hän antoi käskyn marssia eteenpäin. Kuului murinaa, ja joku
syvä-ääninen mies aloitti sotalaulun, mutta kukaan ei yhtynyt häneen.
Joku — mahdollisesti sama mies — kalautti keihästä kilpeä vasten, mutta
hänen esimerkkiään ei seurattu. Sanders tuli kylän kadulle. Hänen
ympärillään oli sellainen tungos, että hän vaivoin saattoi seurata
laatikkoa. Joki oli näkyvissä; kuu nousi kelmeänä, kultaisena pallona
yli puiden, levitti hopeataan veteen, ja sitten kuului vihan mylvintä.

— Hän valehtelee! Hän valehtelee! Ifabille, Akadon vaimolle, syntyi
tyttölapsi.

Sanders kääntyi äkkiä; hänen huulensa vetäytyivät irvistykseen, ja
hänen valkeat hampaansa välkkyivät.

— Jos joku mies kohottaa keihäänsä, sanoi hän puhuen hyvin nopeasti, —
niin hän on kuoleman oma.

Jälleen he seisoivat epäröiden, ja Sanders antoi käskyn olkansa yli.

Hetken vain joukko epäröi, sitten, kun sotilaat ottivat jumalalaatikon
olalleen, hyökkäsivät kaikki karjuen eteenpäin.

Muuan ääni huusi jotain; kuin taikavoimasta melu vaimeni, kansanjoukko
hajaantui taaksepäin ja sivuille rynnäten toinen toisensa yli ja pyrki
nopeasti pakoon.

Sanders seisoi ladattu pistooli kummassakin kädessään ja ihmetteli suu
avoinna.

Paitsi miehiään hän oli yksin, ja sitten hän näki.

Keskellä katua tuli kävellen kaksi miestä. He olivat pukeutuneet
lyhyisiin hameihin, jotka jättivät polvet paljaiksi; päässä oli suuri
messinkikypäri, ja messinkihaarniska suojeli rintaa.

Sanders katseli heitä, kun he tulivat lähemmäs, sitten hän sanoi:

— Ellei tämä ole kuumetta, niin se on hulluutta, sillä hän näki kaksi
roomalaista centuriota, raskas miekka kupeella riippuen.

Hän seisoi vielä, ja he sivuuttivat hänet niin läheltä, että hän näki
kilvestä karkeat kirjaimet:

AUGUSTUS CAE.

— Kuumetta, sanoi hän hervottomasti ja seurasi laatikkoa laivaan.

       *       *       *       *       *

Kun laiva tuli Lukatiin, Sanders ei vielä ollut oikein selvillä, sillä
hänen ruumiinlämpönsä oli normaali eikä kuumetta enempää kuin aurinkoa
voinut syyttää harhanäyn aiheuttajaksi. Sitä paitsi hänen miehensä
olivat nähneet saman ilmestyksen.

Hän löysi valtuudet, jotka kyyhkynen oli tuonut, mutta ne olivat nyt
tarpeettomat.

— Ihmeellinen juttu, sanoi hän Carterille kertoessaan tarinaa, — mutta
otetaanpa kivi, ehkä se voi tuoda selityksen asiaan. Centurioita — pah!

Otettuna päivänvaloon kivi näytti olevan harmaata graniittia, jota
Sanders ei ollut nähnyt ennen.

— Tässä on 'paholaisen merkkejä', sanoi hän, kun kivi pyöräytettiin
ympäri. — Mahdollisesti — ah!

Ei ihme, että hän hämmästyi, sillä kivessä oli kirjaimia, ja Carter
näki puhallettuaan tomun pois:

MARIUS ET AUGUSTUS CENT NERO IMPERAT IN DEUS DULCE

Sinä yönä Sanders käyttelemällä unohtunutta latinaansa ja täyttämällä
kuluneet paikat arvaamalla sai kokoon seuraavan käännöksen:

    »Marius ja Augustus, Neron, keisarin ja hallitsijan,
    centuriot, nukkukaa rauhassa jumalien kanssa.

»Me olemme ne, jotka tulivat Hanno Karthagolaisen löytämien villien
maiden taa...

»Marcus Septimus meni Egyptiin, ja hänen kanssaan Decimus Superbus,
mutta keisarin tahdosta ja jumalien armosta me purjehdimme takaisin
mustiin meriin... Täällä me elimme aluksemme kärsittyä haaksirikon
barbaarien kunnioittamina ja opettaen heille sotataitoa.

»... Te, jotka tulette jälkeemme... viekää tervehdys Roomaan Cato
Hippocritukselle, joka asuu... portin luona...»

Sanders pudisti päätään, kun oli lukemisen lopettanut, ja sanoi, että
se oli »vallan kummallista».




MONROVIAN BOSAMBO


Monta vuotta ovat Ochorin miehet olleet äitelänä komediana Afrikan
siirtomaamurhenäytelmässä. Nyt ei enää voida nauraa ochorilaisille.
Eikä yön pikkutunneilla kalatulien ääressä keskusteleva pieni unelias
seurue saata ilostua kuullessaan tarinoita Ochorista ja ochorilaisista.
Kaikki tämä on tapahtunut Liberian hallituksen suosiollisella
myötävaikutuksella, vaikkakaan Liberian hallitus ei ole siitä tietoinen.

Kaikella kunnioituksella Liberian tasavaltaa kohtaan sanon, että
monrovialaiset, Liberian pääkaupungin asukkaat, ovat suuria
valehtelijoita ja varkaita luonnostaan.

Kerran, sanottakoon se valtion kunniaksi, hankittiin sotalaiva
— muistaakseni sen lahjoitti joku laivanomistaja, joka ei siitä
välittänyt. Hallitus nimitti kolme amiraalia, neljätoista kapteenia ja
niin monta upseeria kuin laivaan sopi, ja kaikilla oli mitä loistavin
virkapuku. Hallitus aikoi nimittää myös miehistön, mutta laiva ei
ollut tarpeeksi suuri, että siihen olisi mahtunut upseerien lisäksi
ainoatakaan miestä.

Kerran tämä mustan tasavallan pieni sotalaiva meni merelle, amiraalit
ja kapteenit lämmittivät ja ohjasivat sitä — tämä jälkimmäinen oli
uutta ja viehättävää.

Takaisin satamaan tultaessa eräs amiraali sanoi:

— Nyt on minun vuoroni pitää perää, ja otti ruorin.

Laiva törmäsi kariin sataman suulla ja meni pohjaan. Upseerit
pelastuivat helposti, sillä monrovialaiset uivat kuin kalat mutta
merivesi pilasi heidän kauniit pukunsa. Esitykseen, että ryhdyttäisiin
laivaa pelastamaan, hallitus viisaasti sanoi:

— Ei, emme luule sen olevan tarpeellista.

— Me tiedämme, missä se on, sanoi presidentti (hän istui
Hallituspalatsissa syöden sardiineja sormineen), — ja jos joskus sitä
tarvitsemme, on hyvä tietää sen olevan niin lähellä.

Asiassa ei olisi tehty mitään enempää, mutta Britannian amiraliteetti
sanoi, että hylky oli laivankululle vaarallinen, ja määräsi hylyn
paikalle pantavaksi poijun.

Liberian hallitus murisi jotakin kulungeista, mutta painostuksesta
(luulen sotalaiva »Dwarfin» kapteenin, joka oli kirpeäkielinen mies,
sanoneen jotakin) he suostuivat, ja paikalle asetettiin kellopoiju.

Se soi kauniisti ja rauhoittavasti — poijun kello nimittäin — ja
monrovialaiset pitivät sitä kulunkien veroisena.

Mutta kaikki monrovialaiset eivät ole v. 1821 vapautettuja
amerikkalaisia orjia, jotka ovat asettuneet Liberiaan. On myös
kansalaisia, joita liberialaiset sanovat »alkuasukkaiksi», ja näistä
huomatuimpia ovat krulaiset, jotka eivät maksa veroja, kiusaavat
hallitusta ja niistävät silloin tällöin virallisen tasavallan nenää.

Poijun paikoilleen asettamisen jälkeisenä päivänä Monrovia heräsi
huomaten, että täydellinen hiljaisuus vallitsi lahdella huolimatta
korkeasta merenkäynnistä. Kello oli vaiti, ja kaksi ent. amiraalia,
jotka myivät kaloja rannalla, lainasi veneen ja souti tarkastamaan.
Selitys oli yksinkertainen: kello oli varastettu.

Liberian tasavallan presidentti sanoi kiivaasti;

— Tulkoon Belsebubi, joka on kaiken synnin alku ja juuri, varastelevien
krulaisten päälle!

Toinen kello asetettiin. Se varastettiin samana yönä. Pantiin vielä
yksi kello, ja veneellinen amiraaleja asetettiin vartioimaan sitä. He
istuivat läpi yön keinuen aalloilla ja yksitoikkoinen kling-klang-klong
oli musiikkia heidän korvissaan. Se soi koko yön, mutta aamulla
varhain, pimeänä hetkenä ennen auringon nousua, kellon ääni tuntui
heikkenevän.

— Veljet, sanoi yksi amiraaleista, — olemme kulkemassa kellolta
poispäin.

Mutta selitys oli se, että kello oli kulkenut heistä poispäin, sillä
puolinaisiin toimenpiteihin kyllästyneinä krulaiset olivat ottaneet
koko poijun mukaansa kelloineen ja kaikkineen, eikä vielä tänäkään
päivänä ole paikalla merkkiä osoittamassa, missä kohdin Monrovian
satamassa muinainen sotalaiva mätänee.

Tämän varkauden suunnittelija ja toimeenpanija oli muuan Bosambo,
jolla oli kolme vaimoa. Näistä yksi, syntyään kongolainen ja uskoton,
ilmoitti asiasta poliisille, ja muodollisuuksien mukaan Bosambo
vangittiin ja vietiin korkeimpaan oikeuteen, jossa hänet havaittiin
syylliseksi »varkauteen ja valtionkavallukseen» ja tuomittiin kymmenen
vuoden pakkotyöhön.

He veivät Bosambon vankilaan, ja Bosambo haastatteli mustaa vartijaa.

— Ystäväni, sanoi hän, — minulla on metsässä suuri ju-ju, ja jos sinä
et heti laske minua vapaaksi, sinä ja vaimosi kuolette kurjan kuoleman.

— Sinun ju-justasi minä en tiedä mitään, sanoi vartija mietteliäästi. —
Minä saan kaksi dollaria viikossa vartijantoimestani, mutta jos lasken
sinut vapaaksi, en saa mitään.

— Tiedän paikan, johon on kätketty paljon hopeaa, sanoi Bosambo
ylpeästi. — Sinä ja minä menemme siihen paikkaan, ja me tulemme
rikkaiksi.

— Jos sinä tiesit, missä on hopeaa, miksi varastit kelloja, jotka
ovat messinkiä ja melkein arvottomia? kysyi hänen mielikuvitukseton
vartijansa.

— Huomaan, että sinun sydämesi on kivinen, sanoi Bosambo ja meni
metsäalueelle hakkaamaan puita valtion laskuun.

Neljä kuukautta tämän jälkeen sai Sanders, Isisin, Ikelin ja Akasavan
maiden pääkomissaari, monistetun kuvauksen ja ilmoituksen:

 »Sille, jota tämä koskee.

 Tiedustellaan — H. Y. Liberian Presidentin julkaisemalla kuulutuksella
 Bosambo Krulaista, joka pakeni pakkotyölaitoksesta lähellä Monroviaa,
 tapettuaan vartijan. Hänen otaksutaan tulevan teidän maitanne kohti.»

Seurasi kuvaus.

Sanders pani asiakirjan muiden samanlaisten joukkoon — ne eivät olleet
harvinaisia tapauksia — ja ryhtyi jälleen pohtimaan ikuista Ochorin
arvoitusta.

Nyt, niinkuin aina, ochorilaiset olivat pahassa pulassa. Koko Afrikassa
ei ole niin onnetonta kansaa kuin ochorilaiset. Fingot, jotka olivat
orjia nimeltään ja tavoiltaan, olivat julmia kuin masait verrattuina
ochorilaisiin.

Sanders oli hieman kärsimätön, ja kolmimiehinen lähetystö, joka
oli matkannut päämajaan valittamaan kansan vaivoja, tapasi hänet
epäystävällisenä.

Hän puhutteli heitä parvekkeellaan.

— Herra, ei kukaan jätä meitä rauhaan, sanoi yksi. — Isisiläiset,
ngombilaiset kaukaisista maista, kaikki tulevat luoksemme vaatien sitä
ja tätä, ja me annamme peloissamme.

— Mitä te pelkäätte? kysyi Sanders kyllääntyneenä.

— Pelkäämme kuolemaa ja kipua ja polttamista ja vaimojemme ryöstämistä,
sanoi toinen.

— Kuka on päällikkönne? kysyi Sanders hurjana.

— Minä olen päällikkö, sanoi vanhanpuoleinen mies, jolla oli
leopardinnahka yllään.

— Mene takaisin kansasi luo, päällikkö, jos todellakin olet päällikkö
etkä vanha hävytön akka; mene takaisin ja vie mennessäsi jumala —
voimakas jumala — joka katsoo sinun etujasi ja vartioi sinua niinkuin
minä. Tämä jumala sinun pitää asettaa kyläsi laitaan niin, että aurinko
puolen päivän aikana tulee olemaan sitä vastapäätä. Merkitse paikka,
johon sinun on se asetettava, ja puolen yön aikana sinun pitää se
menoin ja uhritoimituksin asettaa paikalleen. Ja sen jälkeen sinun ja
sinun kansasi ryöstäjät joutuvat tämän jumalan vihan alaisiksi.

Sanders sanoi tämän hyvin vakavasti, ja lähetystön jäsenet olivat hyvin
liikutuksissaan. Mutta enemmän he olivat liikuttuneita, kun Sanders
ennen heidän lähtöään antoi heille paksun seipään, jonka päähän oli
kiinnitetty lauta. Lautaan oli piirretty merkkejä.

He kantoivat aarrettaan kuusi päivää metsän läpi ja kuljettivat sitä
kanootissa neljä päivää ylös jokea, kunnes tulivat Ochoriin. Siellä
se kuun valossa ja uhraten yhden vuohen sijasta kaksi (varmuuden
vuoksi) asetettiin siten, että taulu salaperäisine kirjoituksineen oli
keskipäivällä aurinkoon päin.

Uutiset kulkevat takamaissa nopeasti, ja Isisin ja Akasavan kylissä
kerrottiin pian, että ochorilaiset olivat valkean taikavoiman
erityisessä suojeluksessa. He olivat aina olleet suojatut, sillä
moni mies, joka oli viehättynyt tappamaan ochorilaisia, oli kuollut
valkoisen miehen käden kautta.

— Minä en usko, että Sandi on tehnyt tämän, sanoi Akasavan päällikkö.
— Mennään joen poikki ja katsotaan omin silmin, ja jos he ovat
valehdelleet, pieksämme heitä kepeillä, vaikkakaan emme voi tappaa
yhtään miestä Sandin ja hänen hirmuisuutensa vuoksi.

Niin he menivät joen yli ja marssivat, kunnes tulivat Ochorin kaupungin
näkyville, ja ochorilaiset kuullessaan akasavalaisten olevan tulossa
pakenivat metsiin ja kätkeytyivät tapansa mukaan.

Akasavalaiset etenivät, kunnes tulivat maahan pystytetylle seipäälle
ja näkivät laudan, johon oli piirretty »paholaisen merkit».

Sen edessä he seisoivat hiljaa ja peloissaan, ja sitä palvottuaan ja
uhrattuaan sille kanan (joka oli ochorilaisten laillista omaisuutta) he
palasivat.

Tämän jälkeen tuli joukko Isisistä, ja heidän täytyi kulkea Akasavan
kautta.

He toivat näille lahjoja ja viettivät yön akasavalaisten luona.

— Mitä on tämä puhe Ochorista? kysyi isisiläisten päällikkö, ja
Akasavan päällikkö kertoi hänelle.

— Voit säästää matkan itseltäsi, sillä me olemme nähneet sen.

— Sen, sanoi Isisin päällikkö, — uskon vasta nähtyäni.

— Se on pahaa puhetta, sanoivat akasavalaiset, jotka kokoontuivat
neuvotteluun. — Nämä Isisin koirat sanovat meitä valehtelijoiksi.

Kuitenkaan ei tullut verenvuodatusta, ja aamulla isisiläiset jatkoivat
matkaansa.

Ochorilaiset näkivät heidän tulevan ja kätkeytyivät metsään, mutta
varovaisuus oli tarpeeton, sillä isisiläiset lähtivät heti takaisin.
Muut kansat tekivät pyhiinvaellusretkiä Ochoriin, ngombit, bokelit ja
metsän pikkumiehet, jotka olivat niin arkoja, että tulivat yöllä, ja
ochorilaiset alkoivat tuntea suuren tärkeytensä.

Sitten Bosambo, krulainen ja suuri seikkailija, ilmestyi näyttämölle
kuljettuaan kahdeksansataa mailia villejä maita hartaasti toivoen, että
aika pimentäisi Liberian hallituksen muistin ja toisi hänet sattumalta
maahan, jossa rieska ja hunaja vuotaa.

Bosambo oli eläissään kokenut monia. Hän oli ollut kyökkimestarina
Elder Dempster linjalla, koulumestarina lähetyskoulussa — hän oli
ylpeä siitä, että hän omisti kirjan »Pyhimysten elämä», tunnustus
edistyksestä — hänen varastossaan oli hieman englannin kielen taitoakin.

Vieraanvarainen Ochori otti hänet vastaan sydämellisesti, ruokki häntä
manokilla ja sokeriruo'olla ja kertoi hänelle Sandin taikuudesta.
Syötyään Bosambo käveli seipään luo ja luki kirjoituksen:

PÄÄSY KIELLETTY!

Hän ei hämmästynyt, vaan tuli takaisin syvissä mietteissä.

— Tämä taika, sanoi hän päällikölle, — on hyvä taika. Minä tiedän sen,
sillä minulla on valkean miehen verta suonissani.

Todistaakseen tämän hän häväisi aivan viattoman Sierra Leonessa
palvelevan brittiläisen virkamiehen tekemällä hänet isäkseen.

Ochori oli syvästi liikuttunut. He kaivoivat esiin tarinoita omista
urotöistään, jotka alkoivat siitä, että Tiganobeni, suuri kuningas,
tuli ammoisina aikoina pohjoisesta ja hävitti kaiken maan Isisiin asti.

Bosambo kuunteli — tarinan kertominen vei kaksi yötä ja niiden välisen
päivän, sillä Ochorin virallisella kertojalla on vain yksi kertomatapa
— ja kun se oli lopussa, Bosambo sanoi itselleen:

— Näitä ihmisiä minä olen etsinyt kauan. Minä jään tänne.

Ääneen hän kysyi:

— Ja miten usein Sandi tulee tänne?

— Kerran vuodessa, herra, sanoi päällikkö, — kahdentenatoista
kuukautena tai vähän myöhemmin.

— Milloin hän kävi viimeksi?

— Kun nykyinen kuu on täysi, kolme kuukautta sitten; hän käy suurien
sateiden jälkeen.

— Sitten, sanoi Bosambo jälleen itsekseen, — minä olen turvassa
yhdeksäksi kuukaudeksi.

He rakensivat hänelle majan, istuttivat hänelle banaanitarhan ja
kylvivät hänelle siemenen. Sitten hän pyysi vaimokseen päällikön
tytärtä, ja vaikka hänellä ei ollut millä maksaa, tuli tytär hänelle.
Muut kansat huomasivat, että vieras asui Ochorissa, sillä uutiset
leviävät nopeasti, mutta sitten, kun hän meni naimisiin, ja vielä
päällikön tyttären kanssa, oli miehen pakosta oltava ochorilainen, ja
sellaisena tuli tieto päämajaan. Sitten Ochorin päällikkö kuoli. Hän
kuoli äkkiä joihinkin tuskiin, mutta sellaiset kuolemat ovat yleisiä,
ja hänen poikansa rupesi hallitsemaan. Lyhyen hallitusajan jälkeen
poikakin kuoli, ja Bosambo kutsui koolle vanhat ja viisaat miehet ja
maan päämiehet.

— Näyttää siltä kuin Ochorin monet jumalat olisivat tyytymättömiä
teihin, sanoi hän, — ja minulle on unessa sanottu, että minä tulen
Ochorin päämieheksi. Sen vuoksi kumartakaa minua tavan mukaan, ja minä
teen teidät suuriksi miehiksi.

Luonteenomaista ochorilaisille oli, ettei kukaan vastustanut, vaikka
joukossa oli kolme miestä, jotka tapoja noudattaen olisivat voineet
vaatia päällikkyyttä.

Sanders kuuli uudesta päälliköstä ja hämmästyi.

— Etabo? kertasi hän (siten Bosambo nimitti itseään). — En muista
miestä — saako hän miehiin selkärankaa; en tiedä, kuka hän on.

Bosambossa oli selkärankaa, juonia tai molempia.

— Hänellä on hyvin omituisia tapoja, ilmoitti alkuasukasvakooja
Sandersille. — Joka päivä hän kokoaa kylän miehet ja panee heidät
kävelemään _pelebin_ (pöydän) ohi, jolla on monta munaa. Hänen
komentonsa mukaan jokainen mies ohikulkiessaan ottaa munan niin
nopeasti, ettei yksikään silmä sitä näe. Ja jos mies on kömpelö tai
särkee munan tai on hidas, tämä uusi päällikkö panee häpeän hänen
päällensä piesten häntä.

— Se on leikkiä, sanoi Sanders; mutta eläissään hän ei ollut nähnyt
sellaista leikkiä. Uutinen toisensa jälkeen tämän uuden päällikön
hullutuksista tuli hänen korviinsa. Joskus hän vei ochorilaiset yöllä
ulos ja opetti heille sellaisia asioita, joista he eivät ennen olleet
tietäneet mitään. Siten hän opetti heille, millä tavalla heidän piti
ottaa vuohi niin, ettei se voinut huutaa. Ja myös sen, miten he
voivat ryömiä vatsallaan tuuma tuumalta aikaansaamatta mitään ääniä.
Ochorilaiset tekivät kaiken tämän muristen ääneensä vääryyttä ja
ankaraa työtä vastaan.

— Minä repeän, ennen kuin ymmärrän tätä! sanoi Sanders rypistäen
kulmiaan, kun viimeiset tiedot tulivat. — Joillekuille muille se olisi
sodan merkki, mutta ochorilaiset!

Huolimatta käsityksistään ochorilaisten sotakuntoisuudesta hän piti
hausansa valmiina.

Mutta sotaa ei tullut. Sen sijaan akasavalaiset valittivat, että
»metsässä oli paljon leopardeja».

Leopardeista ei haittaa, ajatteli Sanders, ja akasavalaiset olivatkin
kyllin hyviä metsästäjiä lopettaakseen tämän jupakan ilman apua.
Seuraava tieto oli hälyttävä. Kahdessa viikossa nämä leopardit olivat
vieneet kuusikymmentä vuohta, kaksikymmentä säkkiä suolaa ja paljon
norsunhampaita.

Leopardit syövät vuohia, ja ehkäpä on hienostuneita leopardeja, jotka
eivät syö vuohia suolatta, mutta leopardit eivät vie norsunhampaita
edes hammastikuikseen. Sanders kiiruhti niin ollen jokea vastavirtaan,
koska pikkuasiat ovat tärkeitä seudulla, jossa ihmiset pureksivat
hyttystä, mutta nielevät kokonaisen karavaanin.

— Herra, se on totta, sanoi Akasavan päällikkö hieman järkyttyneenä. —
Nämä vuohet katoavat yö yöltä, vaikka me vartioimme niitä, samoin suola
ja norsunluu, koska me emme niitä vartioineet.

— Mutta leopardit eivät vie näitä esineitä, sanoi Sanders vihaisena. —
Ne ovat varkaita.

Päällikön ällistys oli suuri.

— Kuka voisi varastaa? hän kysyi. — Ngombi on kaukana, samoin Isisi.
Ochorilaiset ovat hulluja ja pelkureita.

Sitten Sanders muisti munaleikit ja ochorilaisten yölliset toimitukset.

— Tahdon puhua tämän uuden päällikön kanssa, hän sanoi ja meni joen
poikki samana päivänä.

Lähettäen sananviejän ilmoittamaan tulostaan hän odotti kahden mailin
päässä kylästä, ja neuvonantajat ja viisaat miehet tulivat häntä
vastaan tuoden kalaa ja hedelmiä.

— Missä on päällikkönne? kysyi Sanders.

— Herra, hän on sairas, he sanoivat surullisesti.

— Tänään hän tuli sairaaksi, ja hän kaatui maahan voihkien. Olemme
kantaneet hänet majaansa.

Sanders nyökkäsi.

— Haluan nähdä hänet, hän sanoi.

He johtivat hänet päällikön majan ovelle, ja Sanders meni sisään.
Oli hyvin pimeä, ja pimeimmässä nurkassa makasi sairas mies. Sanders
kumartui hänen ylitseen, koetti hänen valtimoaan, tunnusteli niskasta
korvan takaa unitaudin merkkejä, mutta ei havainnut mitään oireita.
Mutta paljaalla olkapäällä, kun hänen sormensa hipoivat miehen lihaa,
hän tunsi omituisen säännöllisen arven, sitten hän löysi toisen ja
pääsi selville niistä. Liberian hallituksen vankien polttomerkki oli
hänelle tuttu.

— Arvelin sitä, sanoi Sanders ja potkaisi voihkivaa miestä lujasti.

— Tule ulos valoon, Monrovian Bosambo, sanoi hän; ja Bosambo nousi
kuuliaisesti ja seurasi komissaaria ulos majasta.

He seisoivat toisiaan katsellen useita minuutteja; sitten Sanders sanoi
Pippurirannan murteella:

— Mieleni tekee hirttää sinut, Bosambo.

— Se on sinun ylhäisyytesi vallassa, sanoi Bosambo.

Sanders ei sanonut mitään, vaan naputteli kepillään kenkänsä kärkeä ja
katseli ajattelevana maahan.

— Kun sinä olet tehnyt näistä varkaita, niin voitko tehdä heistä
miehiä? kysyi hän hetken kuluttua.

— Luulen, että he voivat tapella nyt, sillä he ovat ylpeitä
ryöstettyään Akasavan, sanoi Bosambo.

Sanders puri keppinsä päätä niinkuin miettivä mies tekee.

— Ei varkautta eikä murhia, hän sanoi. — Päälliköt ja päällikön pojat
eivät saa enää kuolla äkkiä, hän lisäsi merkitsevästi.

— Herra, tapahtuu, niinkuin haluat.

— Mitä tulee varastamiinne vuohiin, ne saatte pitää, samoin hampaat ja
suolan, sillä jos te viette ne takaisin Akasavaan, niin akasavalaisten
vatsa tulee täyteen vihaa, ja se merkitsisi sotaa.

Bosambo nyökkäsi hitaasti.

— Sitten sinä saat jäädä, sillä huomaan sinut toimeliaaksi mieheksi, ja
Ochori tarvitsee sinunlaistasi. Mutta jos...

— Herra, sydänvereni kautta teen kuten toivot, sanoi Bosambo, — sillä
minä olen aina toivonut saavani olla brittiläisten alainen päällikkö.

Sanders oli puolimatkassa päämajaan, ennen kuin hän kaipasi
kaukoputkeaan ja ihmetteli, minne oli voinut pudottaa sen. Samalla
hetkellä Bosambo näytteli kiikaria ihmetteleville miehilleen.

— Tästä päivästä eteenpäin, sanoi Bosambo, — ei enää saa nostaa vuohia
eikä varastaa mitään. Olen luvannut sen Sandille, ja rakkautensa
merkiksi hän antoi minulle nämä taikalasit, jotka tuovat esineet
lähelle, katsokaa.

— Herra, sanoi yksi neuvonantajista, — tunsitko Suuren?

— Minulla on syytä tuntea hänet, sanoi Bosambo ylhäisesti, — sillä olen
hänen poikansa.

Onneksi ei Sanders tietänyt mitään tästä keskustelusta.




UNELIAS MIES


Sattui, että kun Sanders joutui silloin tällöin kosketuksiin
ulkomaailman kanssa, hän totesi jollakin lailla ärtyen, että kaukaisten
metsien ja hiljaisen, väreilevän, sinisen meren takana oli miehiä ja
naisia, jotka asuivat taloissa ja tarkasti karttoivat sellaisia asioita
kuin väkivaltainen kuolema ja muut kauheat tapaukset, jotka Sandersille
olivat jokapäiväisiä.

Hän oli tekemisissä ihmisten kanssa, jotka enimmäkseen olivat
epäjohdonmukaisia ja uskoivat henkiin. Kun hallitsee sellaisia heimoja,
ovat perustuslain määräykset jokseenkin tarpeettomia.

On olemassa yksi laji miehiä, jotka voivat hallita alkuasukkaita
viisaasti, ja sitä lajia esittää tässä Sanders.

On muita tyyppejä, esimerkiksi:

Kerran tuli nuori mies Englannista monet suositukset taskussaan.
Siirtomaaministeriö lähetti hänet Sandersin alikomissaarina
hallitsemaan muuatta aluetta. Hän oli lainopin kandidaatti, oli lukenut
tieteitä ja tottunut järjestelmälliseen työskentelyyn suahelin kielen,
bakteriologian ja lääkeopin alalla. Hän oli hyvin vakava nuori mies,
ja tulonsa jälkeisen yön hän piti (kauheasti haukottelevaa) Sandersia
valveilla esittäessään järjestelmää, jolla alkuasukkaasta voitiin tehdä
— ei henkisesti, mutta kuitenkin ulkokohtaisesti kunnon kansalainen.

Sanders ei kohteliaisuudesta tehnyt vastaväitteitä, vaan lähetti nuoren
miehen tavaroineen ylämaan asemalle, ja antoi hänelle virallisen
siunauksensa.

Torrington — tämä oli nuoren miehen nimi — asettui Etebiin ja aloitti
työnsä opettamalla pakanoille koneopin alkeita. Toisin sanoen hän
luennoi heille suahelilla — jota he puolinaisesti ymmärsivät — padan
avulla höyrystä. He ymmärsivät kattilaa koskevan osan, mutta eivät
voineet täysin päästä selville siitä, mitä lihaa hän keitti, ja kun hän
neljännenkymmenennen kerran selitti, että hän keitti pelkkää vettä, he
silmäilivät toisiinsa merkitsevästi ja olivat yksimielisiä siitä, että
hänen päänsä ei ollut aivan selvä.

He eivät sanoneet tätä hänelle vasten naamaa, sillä ihmissyöjillä on
tapoja — vaikkakin heidän ruokalistansa jättää paljon toivomisen varaa.

Hra Torrington koetti opettaa heille kemiaa, selvittämällä, miten
rikkihappo sokeriin sekoitettuna synnytti Su2, Su4 tai jonkin sellaisen
sanan. Palkinnoksi hän voitti suosiota taikurina ja useammassa
kuin yhdessä majassa häntä kunnioitettiin ja kohdeltiin Suurena ja
Kirkkaana Paholaisena — jollainen hän oli muutamassa suhteessa. Mutta
ensi kerralla, kun hänen kemiansa, lakinsa ja teoriansa joutuivat
kosketuksiin asukkaiden henkien kanssa, ne menivät päin mäntyyn.
Silloin tuli Sanders — Sanders, joka oli unohtanut vähäiset kemian
tietonsa ja joka lainopin ylioppilaana oli ollut huonoissa kirjoissa.

Se tapahtui näin.

Isisissä oli nuori mies, joka ennusti eräänä päivänä, että silloin ja
silloin, sillä ja sillä tunnilla joki nousee ja hukuttaa ihmiset. Kun
hra Torrington kuuli tästä, niin hän hymyili eikä aluksi välittänyt
koko jutusta. Mutta hänen mieleensä johtui, että tässä olisi mainio
tilaisuus paljastaa raakalaisille osa siitä tieteestä, johon hän oli
niin innostunut.

Niin hän piirsi suuren kaavakuvan osoittaen

a) joen uoman,

b) rantojen korkeuden,

c) joen suurimman nousun,

d) ympäröivien maiden korkeuden

ja todisti niin selvästi kuin mahdollista ennustuksen suuren
päättömyyden.

Asukkaat eivät tulleet vakuuttuneiksi, vaan valmistautuivat jättämään
kylän, kun Sanders tuli näyttämölle. Hän haetti ennustajan, joka oli
hermosairas nuorukainen, ja rakennutti joen rannalle puisen vankikopin,
johon nuorukainen teljettiin.

— Sinä pysyt täällä, sanoi Sanders, — ja kun joki nousee, sinun täytyy
ennustaa sen laskevan jälleen, sillä muuten sinä hukut.

Minkä jälkeen kansa asettui jälleen paikalleen katsomaan, miten joki
nousee ja hukuttaa profeetan ja täyttää hänen ennustuksensa. Mutta
tähän vuodenaikaan joki säännöllisesti laski, ja profeetta oli monien
muiden lailla menettänyt maineen omalla maallaan.

Sanders meni pois, ja hieman myrtyneenä Torrington ryhtyi jatkamaan
kokeitaan. Ensin hän otti kokeilun alaiseksi unitaudin ja työskenteli
ahkerasti kolme kuukautta, eikä hänestä välittänyt kukaan, paitsi eräs
herrasmies, josta tulee puhe seuraavassa. Sitten hän yhtäkkiä lopetti
nämä kokeilunsa ja aloitti toisia.

Hän ajatteli rokotusta, mutta ensimmäinen lapsi, jonka hän rokotti,
kuoli kuristustautiin, ja Torrington pakeni jokea alas kertomaan
Sandersille tarinaa asukkaista, jotka raivosivat ja vaativat hänen
vertansa. Sitten Torrington meni Eurooppaan.

— Maa on nyt hiljainen, kirjoitti Sanders hallitukselle kyynillisesti.
— On selviteltävä monta jupakkaa, mutta mikään ei ole kiireellinen.
Isisiläiset ovat tavallista hiljaisempia, ja Bosambo, monrovialainen,
josta olen kirjoittanut Teille, on nykyään Ochorin päällikkönä.
Varkauksia ei ole tehty kolmeen kuukauteen. Olisin kiitollinen, jos
minulle annettaisiin täydellinen selvitys eräästä matkueesta, joka
tällä hetkellä kuljeksii tässä maassa Isisin Etsintäyhtiön lukuun.

Ihmeellistä kyllä Torrington oli unohtanut, että eräs tämän matkueen
jäsen oli hänen unitautikokeiluihinsa hyvin kiintynyt.

Isisin Etsintäyhtiö oli syntynyt ja kehkeytynyt eräässä Lontoon
hienostokorttelin talossa, jonka omistajan etunimi oli Isidore. Kerran
hän söi päivällistä erään hyvän ystävän kanssa, joka nimitti itseään
McPhersoniksi muina vuoden päivinä paitsi juutalaisten pääsiäisenä,
jolloin hän sanoi olevansa syntyään Isaacs — ja silloin tuli puhe
mainioista toiminimistä ja hra McPherson sanoi, että Isisin Etsintä
oli ollut hänen mielessään vuosia. Isisi löydettiin kartan avulla. Se
oli yksi niistä kartoista, joihin oli merkitty, maan päätuotteet, ja
yli Isisin oli kirjoitettu komein kirjaimin: Kumia, Kolapähkinöitä,
Mahonkia ja Tupakkaa.

Pyydän lukijaa muistamaan erityisesti tupakan.

— Siellä on eräs päällikkö, jonka kanssa olen ollut kirjeenvaihdossa,
sanoi McPherson sikariaan pureskellen, — voisimme saada häneltä
jonkinlaisia valtauksia. Se täytyy tehdä hiljaisuudessa, sillä maa on
brittiläistä suojelusaluetta. Meidän täytyy lähettää paikalle mies,
joka kokoo tavaran ja valtaa alueen, ja saamme yhtiön syntymään ennen
kuin kukaan aavistaakaan.

Toimeenpannun etsinnän jälkeen löydettiin Claude Hyall Cuthbert; hän
oli nuori mies, joka oli saanut laajoissa piireissä Afrikan-tuntijan
maineen, sillä hän oli kerran ollut vähällä ampua leijonan Ugandassa.

Cuthbert, joka pelmusi myötäänsä osakkeissa ja kupongeissa, oli
halukas liittymään kaikenkaltaisiin yhtiöihin, ja käsitettyään, että
hänen osuutensa yhtiöissä oli toimittaa alueen valtaus, hän ilomielin
luovutti yhtiölle seitsemäntuhatta puntaa, joista hrat Isidore ja
McPherson palauttivat hänelle hyvin ystävällisesti neljätuhatta
matkakulunkien peittämiseksi.

Loput kolmetuhatta käytettäisiin konttorimenoihin.

Kuten hra McPherson sanoi:

— Tapahtui mitä tahansa, me olemme hyvällä puolella, — mikä oli aivan
totta.

Ennen kuin Cuthbert matkusti, McPherson antoi hänelle ystävällisen
neuvon.

— Mitä tahansa teetkin, pysy erilläsi tuosta kirotusta komissaari
Sandersista. Hän on niitä, jotka sekaantuvat joka paikkaan ja
sotkevat...

— Tiedän, sanoi Cuthbert viisaasti. — Tämä ei ole minun ensimmäinen
Afrikan-matkani. Enkö ole kertonut teille leijonasta, jonka ammuin
Ugandassa?

Viikkoa myöhemmin hän matkusti.

       *       *       *       *       *

Outo valkoinen mies tuli Sandersin alueelle. Tämä valkoinen mies, joka
oli Cuthbert, kulki Vihreää kuoleman tietä, mutta hän ei sitä tietänyt.
Hän »heitti naamansa metsään», kuten alkuasukkaat sanoivat, ja nauroi,
ja Otembin kylän väki, joka seisoi majain ovilla, katseli häntä
äänetönnä ihmetyksestä.

Se oli lavea polku suurten puiden keskellä, ja vihreä pintakasvullisuus
kylpi auringon muodostamissa valoläiskissä, ja kukoistava tie, joka
suuresti muistutti puistotietä, oli todella kaunis.

Nbeki, tämän Otembin kylän päällikkö, hyvin vanha mies, meni polulle,
kun valkoinen mies lähti matkaan.

— Valkoinen mies, sanoi hän vakavasti, — tämä on helvetin tie, jonka
varrella asuu monenlaisia paholaisia. Yön kera tulee katumus ja
aamunkoiton kera itseviha, joka on pahempi kuin kuolema.

Cuthbert, jonka suahelin kieli oli vajavaista ja joka ei osannut
bomongoa lainkaan, irvisti happamesti, kun hänen rannikkolaistulkkinsa
käänsi lauseen hänelle.

— Neekerilurjus sanoo, tämä on paha paikka, ei hyvä; hän sanoo, sinä
hyvin pian kuolet.

— Käske hänen mennä pätsiin, sanoi Cuthbert raikkaasti, — ja kuulepa,
kysy häneltä, missä kumia on. Sano hänelle, että tutkimme koko metsän,
ja kysy, missä norsut ovat. Missä on niiden leikkipaikka?

Cuthbert oli lujaharteinen ja raskasrakenteinen, ja hänen leveän lakin
peittämät kasvonsa hohtivat lämpimästi.

— Sano valkoiselle miehelle, sanoi päällikkö hiljaa, että kumia ei ole
lähempänä kuin seitsemän päivän päässä, että me emme tiedä norsunluuta;
norsuja oli täällä _kalakala_, mutta ei enää.

— Hän valehtelee, päätteli Cuthbert. — Pane nämä penteleet liikkeelle,
tulkki. _Hi, alapa', avanti, trek!_

»Nämä penteleet», pitkä jono, ottivat taakkansa vastaanpanematta. He
olivat hyviä kantajia, ja vain kaksi oli kuollut matkallelähdön jälkeen.

Cuthbert seisoi ja katsoi lähtöä käytellen nahjuksiin säälimättä
keppiä. Sitten hän kääntyi lähteäkseen.

— Kysy häneltä, minkä vuoksi hän nimittää tätä tietä sillä lailla?

Vanha mies pudisti päätään.

— Paholaisten vuoksi, hän virkkoi yksinkertaisesti.

— Sano hänelle, että hän on yksinkertainen aasi! sanoi Cuthbert ja
seurasi kantajiaan.

Karavaanin seuraama luonnonpolku kulki melkein suoraan metsän poikki.
Se oli omituinen tie, sillä se oli hyvin pehmeä, ja ainoa vika oli,
että se oli jonkinlainen kärpästen pesäpaikka — pienten mustien
kärpästen, jotka olivat kooltaan kuin tutut kotikärpäset, ehkä hieman
isompia.

Ne olivat alkuasukkaiden kauhistus monestakin syystä, mutta pääasiassa
siksi, että ne pistivät. Ne eivät kauhistuttaneet Cuthbertia, joka
oli pukeutunut lujaan pukuun; siitä huolimatta oli kuitenkin hetkiä,
jolloin kärpäset löysivät tien hänen panssarinsa läpi ja saattoivat
hänet kiukkuiseksi. Tämä polku oli kymmenen mailin pituinen ja kävely
sitä myöten oli hupaista. Sitten tutkija poikkesi metsään kulkien
toista polkua myöten, joka oli hyvin tehty, mutta vaivalloisempi.

Kiertoteitä hra Cuthbert tuli Sandersin alueelle ja oli iloinen,
ettei tavannut tätä. Hänen karavaanissaan oli kuusikymmentä miestä ja
tulkki, ja hän pääsi matkansa päämäärään, joka oli huomattavan suurta
aluetta hallitsevan kuuluisan päällikön kylä — Bosambon, ochorilaisen,
ei vähemmän; ent. krulaisen, Elder Dempster linjan kyökkimestarin,
päällikön jumalan armosta, mutta silti mielenkiintoisen henkilön.
Bosambo, siitä saatte olla varmat, tuli ulos tervehtimään vierastaan.

— Sano hänelle, sanoi Cuthbert tulkilleen, — että olen iloinen
tavatessani suuren päällikön.

— Herra päällikkö, sanoi tulkki Bosambolle, — tämä valkoinen mies on
hullu ja hänellä on paljon rahaa.

— Näen sen, sanoi Bosambo.

— Sano hänelle, sanoi Cuthbert lähetin arvokkuudella, — että olen
tullut tuomaan hänelle arvokkaita lahjoja.

— Valkoinen mies sanoo, sanoi tulkki, — että jos hän voi olla varma
sinun kunnollisuudestasi, niin sinä voit saada häneltä lahjoja. —
Sitten tulkki jatkoi varovasti: — Kun olen ainoa mies, joka voin puhua
puolestasi, tehdään sopimus. Sinä annat minulle kolmanneksen siitä,
mitä hän tarjoaa. Sitten minä kehoitan häntä jatkamaan antamista, sillä
hän on hullujen ihmisten isä.

— Ja sinä, sanoi Bosambo lyhyesti, — olet valehtelijain isä.

Hän antoi merkin vartijoilleen, ja nämä ottivat kiinni onnettoman
tulkin ja veivät hänet pois. Cuthbert veti raivoissaan pistoolin esiin.

— Herra, sanoi Bosambo, — älä tee pila. Tämä kirottu neekeri, hän paha
mies; hän pane sinä puhua paha asia. Minä puhu englanti hyvin. Sinä
istu alas. Me puhu.

Niin Cuthbert asettui Ochorin kylään, ja kolme päivää hän antoi
lahjoja, ja Bosambo myi hänelle alueita. Bosambo myi Ochorin; se oli
pieni asia. Hän myi oikeudet Isisin metsiin, hän myi Akasavan, hän
vuokrasi Lulungon ja »sen luonnontuotteet» — kirjoitan tämän nykyään
siirtomaaministeriössä säilytettävästä sopimuskirjasta, jonka alla
on Bosambon harakanvarvasmerkki — ja hän lisäsi siihen vielä, hieman
ajateltuaan, myös Ikelin maat.

— Entä oikeus jokeen? kysyi iloinen Cuthbert.

— Mitä sinä maksa? kysyi Bosambo varovaisesti.

— Neljäkymmentä Englannin puntaa, ehdotti Cuthbert.

— Olkoon menneeksi, sanoi Bosambo.

Se oli hyvin yksinkertaista kaupantekoa; tietävämpi mies kuin Cuthbert
olisi ruvennut aavistamaan pahaa mainiosta menestyksestään, mutta
Cuthbert oli liian tyytyväinen itseensä epäilläkseen mitään.

Kerrotaan, että hänen eronsa Bosambosta oli liikuttava; että Bosambo
itki ja syleili hyväntekijänsä jalkoja.

Olkoon sen laita kuinka tahansa, »vuokrakirjat» taskussaan Cuthbert
lähti matkaamaan rannikolle karttaen Sandersia. Hän tuli Etebiin
ja tapasi alikomissaarin, joka otti hänet vastaan avosylin. Täällä
Cuthbert oleili viikon.

Hra Torrington oli näihin aikoihin ahkerassa työssä unitaudin
hävittämiseksi: Siihen asti Cuthbert oli ollut siinä käsityksessä,
että se oli miellyttävä tauti, jonka pääasiallisin ilmenemismuoto oli
kivuton uni. Hän jäi vielä toiseksi viikoksi, sillä Torrington oli
perustanut amatöörisairaalan ja otti päivittäin vastaan satakunta
sairasta, ja Cuthbert näki kauheita asioita.

— Ja se tulee tsetsekärpäsen puremasta? sanoi Cuthbert. — Näyttäkää
minulle tsetse.

Torrington täytti pyynnön, ja kun Cuthbert näki kärpäsen, hän tuli
valkeaksi huuliltaankin.

— Jumalani, hän kuiskasi, — tuo on purrut minua!

— Ei siitä seuraa, aloitti Torrington; mutta Cuthbert oli meluten ja
kiihkeänä matkalla kantajiensa leiriin.

— Ottakaa kantamuksenne! karjui hän. — Pois tästä kirotusta maasta niin
pian kuin pääsemme!

Torrington koetti saada hänet tyyntymään käyttäen filosofista
tyyneyttä, mutta hän ei ollut tyynnytettävissä.

Hän jätti Etebin sinä yönä ja leiriytyi metsään. Kolme päivää myöhemmin
hän tuli lähetysasemalle, jossa valitti päänkipua ja pistoksia
niskassa (hän ei ollut suotta oleillut Torringtonin sairaalassa).
Lähetyssaarnaaja, joka päätteli miehen hermostuneisuudesta ja
ulkonäöstä, että hän oli sairastunut malariaan, käski hänen levätä
jonkin päivän, mutta Cuthbert tahtoi päästä rannikolle. Kahdenkymmenen
mailin päässä lähetysasemalta Cuthbert lähetti kantajansa pois ja
sanoi, että hän kulkisi viimeiset sata mailia yksin.

Tähän omituiseen ehdotukseen alkuasukkaat suostuivat — sinä päivänä
Cuthbert hävisi ihmisten näkyvistä.

       *       *       *       *       *

Sanders oli lyhyellä oikomatkalla metsän läpi välttääkseen joen
lukemattomia kiemuroita ja mutkia, kun hän äkkiä tuli kuoleman kylään
— neljä pientä majaa, jotka oli nopeasti kyhätty kokoon sekavan
aluskasvullisuuden keskelle. Hän huudahti, mutta kukaan ei vastannut.
Hän oli liian väsynyt mennäkseen mihinkään noista viheliäisistä
majoista.

Hän tunsi nämä metsän pikku kylät. Alkuasukkaiden tapa oli viedä vanhat
ja kuolevat — erittäinkin ne, jotka kuolivat uneliaasti — kaukaisiin
metsiin, ihmisten saavuttamattomiin, ja jättää heidät varustettuina
viikon ruoalla ja juomalla kuoleman synkkään yksinäisyyteen.

Hän huusi jälleen, mutta vain metsä vastasi hänelle. Virkeä, äänekäs
metsä, joka oli täynnä salaperäistä elämää. Paikalla paloi vielä eloa
osoittava tuli.

Sanders jatkoi matkaansa asetettuaan paikalle ruokaa sitä miestä
varten, joka oli tehnyt tulen.

Hän oli matkalla tutkimaan Cuthbertin äkillistä katoamista. Se oli
laatuaan neljäs matka, jonka hän oli tehnyt. Oli pidetty lukemattomia
neuvotteluja.

Bosambo, Ochorin päällikkö, oli vastahakoisesti luovuttanut lahjansa,
jotka oli saanut, ja tunnustanut syntinsä.

Herra, sanoi hän, — kun minä olin rannikkoihmisten parissa, minä opin
kirjoittamisen konstit — se on kirottu lahja -; muuten koko tätä juttua
ei olisi tapahtunutkaan. Sillä kun halusin näyttää miehilleni, miten
suuri mies minä olen, niin kirjoitin kirjeen englantilaiseen tyyliin
ja lähetin sen viestinviejällä rannikolle ja sieltä edelleen Sierra
Leoneen ja kerroin heille menestyksestäni. Sillä tavoin Lontoon ihmiset
tulivat tietämään tämän maan rikkaudet.

— Sinä orja ja orjan poika, sanoi Sanders, — jonka minä otin vankilasta
johtamaan Ochoria, miksi sinä petit tätä valkoista miestä myymällä
hänelle sellaista, mikä ei ollut sinun?

— Herra! sanoi Bosambo yksinkertaisesti, — minulla ei ollut mitään
muuta myytävää.

Mutta ei ollut jälkeäkään Cuthbertin olinpaikasta, ei lähetysasemalla
eikä kantajilla, jotka pidätettiin epäilyksenalaisina. Yksi mies olisi
voinut valaista tilannetta, mutta Torrington oli kotona mekaniikan
opettajan apulaisena (enemmän paikallaan siellä) ja käytti joutoaikansa
luentoihin »bantuheimojen vaeltelusta».

Niinpä Sandersin neljännen tiedustelun tulos oli yhtä laiha kuin
kolmannenkin ja toisen ja ensimmäisen, ja hän lähti omia jälkiään
päämajaan jotensakin myrtyneenä.

Hän noudatti ennen kulkemaansa polkua ja tuli Kuoleman leirille myöhään
iltapäivällä. Tuli paloi vielä, mutta hänen asettamansa ruoka oli
kadonnut. Hän huusi majaan bomongoksi, mutta kukaan ei vastannut. Hän
odotti hetken ja antoi sitten käskyn panna paikalle lisää ruokaa.

— Kurja pentele! sanoi Sanders ja käski marssia eteenpäin. Hän oli
itse ottanut puolikymmentä askelta, kun hän pysähtyi. Hänen jaloissaan
kimalsi jotakin päivänsäteissä. Hän kumartui ja otti sen ylös. Se
oli ammuttu patruuna. Hän tutki sitä huolellisesti ja haistoi sitä:
se oli ammuttu äskettäin. Sitten hän löysi toisen. Ne oli tehty
Lee-Metfordissa ja niissä oli merkki »07», joka merkitsi sitä, että ne
eivät olleet vielä vuodenkaan vanhoja.

Hän seisoi vielä pienet messinkihylsyt käsissään, kun Abibu tuli hänen
luokseen.

— Herra, sanoi hän, — kuka sitoo marakatteja puihin nuorilla?

— Onko se arvoitus? kysyi Sanders ärtyisästi, sillä hän pohti
ammuskysymystä.

Vastaukseksi Abibu vei hänet mukanaan.

Viidenkymmenen metrin päässä oli puu, jonka juurella oli köysiin
sidottuina kaksi pientä rimpuilevaa ja kauhistunutta mustaa marakattia.

Ne irvistivät hurjasti, kun Sanders lähestyi niitä. Hän katsoi
ammuksista marakatteihin ja marakateista ammuksiin, ja sitten hän alkoi
tutkia ruohoa. Hän löysi vielä kaksi tyhjää patruunaa ja ruostuneen
veitsen, jollainen on jokaisen tutkijan taskussa.

Sitten hän meni takaisin sen majan luo, jonka edessä tuli paloi, ja
sanoi lempeästi:

— Herra Cuthbert!

Ei vastausta, ja Sanders sanoi uudelleen:

— Herra Cuthbert!

Majasta kuului voihkinaa.

— Jättäkää minut rauhaan! Olen tullut tänne kuolemaan! sanoi murtunut
ääni.

— Tulkaa ulos ja olkaa ihmisiksi, sanoi Sanders kylmästi. — Kuolla
voitte myöhemminkin.

Jonkin hetken kuluttua ilmestyi majasta riutunut mies, jolla oli pitkä
tukka ja kuukauden parta, ja hän seisoi avuttomana komissaarin edessä.

— Saanko kysyä, sanoi Sanders, — mitä teidän pikku leikkinne on?

Toinen pudisti päätään väsyneesti. Hän oli säälittävän näköinen. Hänen
pukunsa oli likainen; itse hän oli pesemätön.

— Unitautia, sanoi hän väsyneesti. — Tunsin sen tulevan — näin,
millainen kauhea tauti se on — en halunnut olla taakkana! Oi Jumalani!
Mikä hullu minä olin tullessani tähän viheliäiseen maahan!

— Se on hyvin luultavaa, sanoi Sanders. — Mutta kuka sanoi, että se oli
unitautia?

— Tiedän sen — tiedän, sanoi mies.

— Istuutukaa, sanoi Sanders. Toinen totteli ja Sanders aloitti
tutkimisen.

— Jos teissä on unitauti, sanoi Sanders tutkimuksensa päätyttyä, — niin
minua vaivaa uskonnollinen mania... Mies, olette hupsu!

Cuthbertin näössä oli kuitenkin jotakin hämmästyttävää. Hän oli tylsä,
raskas, kömpelö. Hänen liikkeensä olivat hitaat ja horrosmaiset.

Sanders katseli häntä, kun hän otti repaleisesta taskustaan mustan
puupiipun ja piinallisen hitaasti täytti sen tupakkapussistaan.

— Minussa on se, uskokaa pois, mutisi Cuthbert ja sytytti piippunsa
tulesta. — Tiesin sen (savut), kun tuo kunnon (savut) Torrington kuvasi
tuntomerkit (hän veti savut); — tunsin olevani tylsä ja uninen (savut),
otin pari marakattia ja panin niihin vertani — (savut) ja ne tulivat
uneliaiksi, nekin — varma merkki...

— Mistä olette saanut tuota tupakkaa? kysyi Sanders äkkiä.

Cuthbert mietti vastausta hetkisen.

— Ystävä antoi minulle — päällikköystävä, Bosambo. Alkuasukkaiden
tupakkaa, mutta ei hullumpaa — hän antoi minulle pahuksen paljon.

— Sitä minäkin, sanoi Sanders ja ojentaen kätensä otti pussin ja pisti
sen taskuunsa.

       *       *       *       *       *

Kun Sanders oli saanut Cuthbertin varmasti kotimatkalla olevan
höyrylaivan kannelle, hän otti kaksikymmentä hausaa ja lähti Ochoriin
vangitsemaan Bosamboa, ja hän luuli Bosambon pakenevan; mutta
julkea päällikkö odotti hänen tuloaan ja suoritti tavanmukaiset
kunnianosoitukset.

— Minä tunnustan antaneeni valkealle miehelle hamppua, sanoi hän.
— Minä poltan sitä itse tulematta sairaaksi. Mistä tiesin, että se
saattaisi hänet nukkumaan?

— Miksi annoit sitä hänelle? tiukkasi Sanders.

Bosambo katsoi komissaaria suoraan kasvoihin.

— Viime kuussa, herra, tulit kysymään minulta, miksi annoin
hänelle Isisin maat ja oikeudet jokeen, jotka eivät olleet minun
annettavissani. Nyt tulet kysymään, miksi annoin valkealle miehelle
alkuasukkaan tupakkaa. — Herra, se oli minun antamistani tavaroista
ainoa, joka oli minun omaani.




ERITYISKIRJEENVAIHTAJA


Hänen jalosukuisuudellaan George Tacklella oli onni olla isänsä
poika; ja täytyykin sanoa, että hänellä ei ollut mitään sitä vastaan.
Isässään, joka oli sanomalehden omistaja (ties miten monen kuolleen ja
hävinneen Lontoon lehden kokoomus), Georgella oli omalaatuinen »voima»,
jossa ei ollut paljonkaan toivomisen varaa, ja kun parlamentissa
käsiteltiin Lukatissa tapahtuneita hirmutöitä, George avasi kirjansa,
huomasi, että brittiläisellä alueella oli sen niminen paikka, ja vaati
heti, että hänet oli lähetettävä tutkimaan näitä hirmutöitä, jotka
olivat englantilaisen sivistyksen häpeäpilkku.

Hänen isänsä, jolla oli aivan väärät käsitykset poikansa kyvyistä,
suostui ja ehdotti, että George menisi toimitukseen ja »ottaisi selvän
asianhaaroista». Georgea hymyilytti, että häntä neuvottiin asiassa,
josta hän oli täysin selvillä, ja lupasi; mutta sanomalehden toimitus
ei nähnyt häntä, ja toimitussihteeri, joka oli varustautunut runsaalla
saksitus-, lentolehtis-, kartta- ja terveysneuvovarastolla, närkästyi
kuultuaan, että lupaava nuorukainen oli matkustanut ottamatta asiasta
sen tarkempaa selvää kuin minkä tavallinen kuolevainen sai lukemalla
ohimennen jokapäiväisiä sanomalehtiä.

H.J. George Tackle on varoittava esimerkki kaikille sanomalehtimiehille
siitä, miten voi käydä, kun sanomalehden omistaja antaa isäntunteiden
vaikuttaa enemmän kuin terveen järjen arvostelun.

Kaikki, mitä George Tackle tiesi asiasta, oli se, että Lukatissa oli
sattunut neljä hirveää barbarismin ilmausta alkuasukkaita kohtaan ja
että paikallinen komissaari oli syyllinen tapahtumiin. George Tackle
ajatteli, että tässä oli kaikki, mitä oli tarpeen tietää. Mutta siinä
hän teki suuren erehdyksen.

Lukatissa tapahtui, kuten komissaari Sanders vallan hyvin tiesi,
kaikenlaisia asioita hänen laskuunsa. Kerran hän kävi seudulla jättäen
sen mitä syvimmän rauhan valtaan, ja Carterille, hänen apulaiselleen,
joka jäi paikalle, asukkaat rakensivat kauniin majan ja istuttivat sen
ympärille kauniin puutarhan, kaiken omasta aloitteestaan.

Eräänä päivänä, kun Carter juuri oli kirjoittanut lämpimän raportin
väkensä kehityksestä ja siitä, miten sydämenasiakseen he olivat
ottaneet uuden hallituksensa hyvinvoinnin, kylän päällikkö Olari tuli
hänen luokseen.

Carter oli kävelyllä kylän hyvinlakaistulla kadulla kädet taskuissa ja
aurinkokypärä työnnettynä niskaan, sillä aurinko laski hänen taakseen.

— Isä, sanoi päällikkö Olari, — olen tuonut nämä miehet katsomaan sinua.

Hän viittasi kädellään kuuteen vieraaseen sotilaaseen, joilla oli
keihäät ja kilvet ja jotka tarkastelivat häntä osoittaen mielenkiinnon
merkkejä.

Carter nyökkäsi.

— He haluavat, sanoi Olari, — nähdä sen ihmeellisen pienen mustan
jumalan, joka on minun isäni taskussa, jotta he voivat kertoa
kansalleen sen ihmeellisestä voimasta.

— Sano miehillesi, sanoi Carter hyväntuulisena, että jumala ei ole
minun mukanani. Jos he tulevat minun majaani, niin näytän heille sen
ihmeet.

Minkä jälkeen Olari kohotti keihäänsä ja lävisti Carterin, ja kuusi
sotilasta hyökkäsi myös esiin. Carter taisteli urheasti, mutta hän oli
aseeton.

Kun Sanders kuuli alaisensa kuolemasta, ei hän raivostunut eikä
alkanut kiroilla. Hän istui leveällä kuistillaan päämajassa, kun
pölyinen sanantuoja saapui. Hän nousi huulet yhteenpuristettuina
ja kulmat rypyssä sormien kirjettä — se oli Tollemachelta, Bokarin
poliisipäälliköltä — ja alkoi kävellä verannalla.

— Poikaparka, poikaparka! sanoi hän vain.

Hän ei lähettänyt viestiä Olarille; hän ei valmistellut kostoretkeä;
hän jatkoi asiakirjain kirjoittamista, hausain katsastusta,
päivällisensä syömistä, niinkuin Carter ei olisi koskaan elänyt eikä
kuollut. Kaiken tämän kertoivat Olarin vakoojat, ja päällikkö oli
kiitollinen.

Kun Lukati oli kahdensadan mailin päässä päämajasta, villin ja vuorisen
taipaleen takana, ei ollut helppoa varustaa retkikuntaa, ja Britannian
hallitus, niin rikas kuin se onkin, ei voi kuluttaa sataatuhatta puntaa
alivirkamiehensä kuoleman kostamiseen. Sanders tiesi tämän vallan
hyvin, joten hän käytti aikansa ottamalla selville Carterin murhaajain
nimet. Kun hänellä oli ne tiedossaan, hän meni seitsemänkymmenen mailin
päähän viidakkoon poppamies Kelebin luo, jonka nimi oli tunnettu koko
rannikolla Dakarista aina itäisen Togo-maan rajoille asti.

— Tässä ovat niiden miesten nimet, jotka ovat tehneet minulle häpeän,
sanoi hän, — mutta eritoten Olari, Lukatin kansan päällikkö.

— Tahdon lukea loitsut Olarille, sanoi poppamies, — hyvin pahat
loitsut, ja näille miehille. Maksu on kuusi puntaa.

Sanders antoi rahan ja »pudotti» kaksi viinapulloa ja palasen oikeaa
kangasta. Sitten hän palasi päämajaan.

Eräänä yönä kävi kuiske Lukatin kylän läpi, ja miehet kertoivat uutista
väristen kauhusta ja silmäillen taaksensa.

— Olari, päällikkö, on kirottu!

Olari kuuli uutiset naisiltaan ja tuli majastaan ulos kuunvaloon
kauheasti hourien.

Seuraavana päivänä hän sairastui ja viidentenä päivänä hän oli vähällä
kuolla tuskiin, samoin kuin ne kuusi miestä, jotka olivat avullisina
Carterin tappamisessa. Että he eivät kuolleet, ei ollut poppamiehen
vika, joka selitti matkan hänen ja hänen uhriensa välillä olevan liian
pitkän.

Sanders puolestaan oli tyytyväinen sanoen, että tuskatkin olivat
halpoja ja että hänelle tuottaisi tyydytystä vielä kirjoittaa »finis»
Olarille omalla kädellään.

Viikko tämän jälkeen Abibu, Sandersin paras palvelija, sairastui.
Kuumeesta ei ollut merkkiäkään, mies alkoi vain muuten kuihtua.

Tiedusteltuaan Sanders sai selville, että Abibu oli suututtanut
poppamies Kelebin ja että tohtori oli lähettänyt hänelle
kuolemansanoman.

Sanders vei viisikymmentä hausaa viidakkoon ja haastatteli poppamiestä.

— Minulla on syytä luulla, sanoi hän, — että sinä et ole taitava
miesten tappamisessa.

— Herra, sanoi Kelebi puolustellen, — minun taikani eivät mene vuorien
yli, muuten Olari ja hänen ystävänsä olisivat kuolleet.

— Olkoon sen laita miten tahansa, sanoi Sanders, — puhun nyt
läheisemmästä taiasta, ja sanon sinulle, että sinä päivänä, jona Abibu
kuolee, minä hirtän sinut.

— Isä, sanoi Kelebi painavasti, — jos niin on, niin Abibu jää elämään.

Sanders antoi hänelle punnan ja ratsasti takaisin päämajaan tavaten
palvelijansa tervehtymässä.

Kerron tämän palan Sandersin historiaa, koska se on omiaan kuvaamaan,
miten Sanders vietti suurimman osan elämästään ja koska siten paremmin
voi arvostella aseman huvittavuutta jalosuk. George Tacklen tullessa.

Sanders oli aamiaisella talonsa parvekkeella. Paikaltaan hän näki
puutarhansa kauneuden läpi palan laveaa, henkäilevää, öljymäistä merta,
joka levittäytyi kultaisen auringon polttavan paahteen alla. Kolmen
mailin päässä oli höyrylaiva (vain viisisylisessä vedessä), ja Sanders
tunsi sen kaukoputkellaan Elder Dempster-linjan laivaksi, joka toi
tavallisesti hänen kuukausipostinsa. Kun hänen pöydällään ei vielä
ollut yhtään kirjettä, vaikka laiva oli ollut siellä jo kaksi tuntia,
hän oli kiitollinen, sillä hän oli jo elänyt loppuun sen kaihoisan
elämänosan, jolloin kirjeet ovat iloisia tapahtumia.

Kun ei ollut kirjeitä, ei hän odottanut vieraitakaan, joten jalosuk.
Georgen ilmestyminen puutarhaan oli hämmästyttävä.

George huolittelihe, tarkisti hattunsa ja hankaili tahroja puhtaasta
valkeasta puvustaan ja astui kuistin ylimmälle portaalle.

— Terve! sanoi tulija. — Nimeni on Tackle — George Tackle. — Hän
hymyili, niinkuin liiat sanat olisivat olleet vaarallisia kuulijan
mielenkiinnolle.

Sanders kumarsi (se oli hänelle liiaksi juhlallista). Hän arveli, että
tulija odotti sitä.

— Olen tutkimusmatkalla, jatkoi jalosuk. George. Kuten epäilemättä
olette kuullut, isäni on »Courier»-nimisen sanomalehden omistaja, joten
katsoin parhaaksi tulla katsomaan asiaa itse. En epäile lainkaan,
etteikö koko juttu olisi liioiteltu...

— Odottakaapa, sanoi Sanders, joka hieman aavisti. Luullakseni olette
jonkinlainen sanomalehden kirjeenvaihtaja?

— Juuri.

— Että olette tullut tutkimaan.

— Alkuasukkaiden kohtelua ja sen sellaista, sanoi jalosuk. George
helpottuneena.

— Ja onko alkuasukkaiden kohtelussa jotakin vikaa? kysyi Sanders
makeasti.

Herrasmies otti arvokkaan muodon.

— Tiedätte — sanomalehtikertomukset — lähetyssaarnaajat, hän nopeasti
sanoi hämmästyen joltisestikin todetessaan, että juuri tämä mies jos
kukaan oli vastuussa niistä teoista, joita hän oli tullut tutkimaan.

— En lue koskaan sanomalehtiä, sanoi Sanders, — ja...

— Tietysti, keskeytti George innokkaasti, — käännämme kaiken hyvin,
mikäli se teitä koskee.

— Kiitoksia paljon! — Sandersin kiitollisuus oli hieman väkinäistä,
mutta hän ojensi kätensä. — No niin, toivotan teille onnea —
kertokaapa, miten pääsette alkuun.

George Tackle oli kuin puulla päähän lyöty.

— Mutta, anteeksi, sanoi hän, — heittäkää pois tuollaiset. Mihin minä
asetun?

— Tännekö?

— Niin, sanokaa, minun arkkuni on rannalla! Minä ajattelin...

— Ajattelitte, että majoitan teidät?

— Niin, ajattelin, että...

— Että kävisin teidän kaulaanne ja toivottaisin teidät tervetulleeksi?

— Ei juuri, mutta...

— No, sanoi Sanders käärien huolellisesti ruokaliinansa, — en ole
läheskään niin iloinen teidän tulostanne.

— Luulen niin, sanoi hra George rehennellen.

— Koska olette minun vastuullani — vihaan liikaa vastuunalaisuutta.
Pystyttäkää telttanne mihin tahdotte — mutta minä en osoita teille
minkäänlaista vieraanvaraisuutta, niinkuin näytte toivovan.

— Ilmoitan tästä hallitukselle, sanoi George uhittelevasti.

— Ilmoittakaa siitä minun isoäitini neititädille, sanoi Sanders
kohteliaasti.

Puoli tuntia myöhemmin hän näki jalosuk. George Tacklen palaavan
laivalle, joka oli tuonut hänet Isisi Bassamiin, ja nauroi. George
menee hallitukseen ja saa siellä kokea myrskyn, jonka rinnalla Saharan
samumit ovat Arabian länsituulosia.

Sanders oli sekä hämmästynyt että loukkaantunut. Hänen alueellaan
ei ollut koskaan ollut puhettakaan julmuuksista, ja hän oli
kummissaan, sillä hän ei aavistanut, mitkä huhut olivat tuoneet
»erityiskirjeenvaihtajan» tutkimusmatkoille — olisiko se johtunut
Olarin rankaisemisesta?

— Mene nopeasti laivalle ja vie kirje sille herralle, joka juuri lähti
täältä, sanoi hän palvelijalle ja kiiruhti kirjoittamaan paperilappua:

— Olen pahoillani, kirjoitti hän, — olin Teille melkein raaka —
tietämättä, mitä pahusta täältä haitte. Ylenmääräinen uteliaisuus
kehoittaa minua tarjoamaan Teille asunnon majassani siihen asti, kunnes
saatte tilaisuuden toimittaa tutkimuksenne.

Jalos. George luki tämän tuntien itsetyytyväistä mielihyvää.

— Oikea tapa kohdella näitä miehiä, sanoi hän Elder
Dempster-kapteenille, — on osoittaa heille, ettei olla aivan tyhjästä
kotoisin. Luulen hänen nöyrtyneen.

Elder Dempster-kapteeni, joka tunsi Sandersin, hymyili salaa, mutta ei
puhunut mitään. Toistamiseen erityiskirjeenvaihtajan matkatavarapaljous
sälytettiin hyökyveneeseen, ja hra George viittasi jäähyväiset laivassa
oleville ystävilleen.

Elder Dempster-laivuri, joka nojasi komentosillan kaiteeseen, katseli
mainingeissa nousevaa ja laskevaa venettä.

— Siellä menee mies, joka hakee rettelöitä, sanoi hän, — enkä ottaisi
vastatakseni puolestakaan siitä sopasta, mitä hän keittää. Onko se
siunattu ankkuri ylhäällä, herra Simmons? Puoli vauhtia eteenpäin,
kurssi länsi, herra, mikä onkaan nimenne...

Se oli voittokulku H. J. Georgelle. Kymmenen virkapukuista
poliisimiestä odotti rannalla ottaakseen haltuunsa hänen tavaransa, ja
Sanders tuli puutarhan veräjälle vastaanottamaan häntä.

— Asia on niin... aloitti Sanders kömpelösti, mutta mahtava hra George
viittasi kädellään.

— Antakaa menneiden, sanoi hän, — olla menneinä.

Sanders oli hämmästynyt, mutta enemmän hän hämmästyi, kun
kirjeenvaihtaja ei enää ruvennut puhumaan koko asiasta.

— Koska olen teidän vieraananne, sanoi hra George jalosti, — tunnen,
että on parempi, jos kuulustelen riippumattomia henkilöitä. Aion mikäli
mahdollista koettaa asettua teidän sijaanne, ottaa selvän kaikista
vallinneista olosuhteista...

— Oh, ottakaa ryyppy, sanoi Sanders karkeasti, — väsytätte minua.

— Katsokaas, sanoi hän myöhemmin, — kysyn teiltä vain kahta asiaa.
Missä otaksutaan näiden raakuuksien tapahtuneen?

— Lukatin alueella, sanoi H. J. George.

Olari, ajatteli Sanders. — Kuka oli uhri?

— Niitä oli monta, sanoi kirjeenvaihtaja ja otti esiin muistikirjansa.
— Ymmärrätte, että mieluummin olisin keskustelematta kanssanne tästä
asiasta, mutta kuten tahdotte. Hän luki:— Wastambon Efembi.

— Oh! sanoi Sanders, ja hänen kulmansa kohosivat.

— Matsembin Kabindo.

— Herra varjelkoon! sanoi Sanders.

Hra George luki kuusi muuta tapausta, joista jokainen tasoitti rypyn
Sandersin otsalta.

Kun luetteleminen oli loppunut, sanoi komissaari hitaasti:

— Voin ilmoittaa teille erään asian, joka säästää teiltä paljon vaivaa.

— Olen sitä mieltä, ettette puhuisi mitään, sanoi hra George
parhaimmalla tuomarintyylillään.

— Sangen hyvä, vastasi Sanders poistuen ja viheltäen päivällistä.

Aterian aikana hän sanoi kirjeenvaihtajalle:

— Tällä asemalla on lukuisia miehiä, jotka ovat minun ystäviäni.
En halua salata teiltä totuutta — täällä on O'Neill, joka palvelee
hausaväessä, tohtori Kennedy, tutkimusjoukkueen päällikkö, ja puoli
tusinaa muita. Ettekö halua kuulustella heitä?

— He ovat teidän ystäviänne?

— Mitä parhaita ystäviä.

— Sitten, sanoi hra George, — lienee parasta, että en näe heitä.

— Kuten haluatte, sanoi Sanders.

Neljän hausan saattamana ja mukanaan viisikymmentä naapurikylistä
pestattua kantajaa hra George painui sisämaahan, ja Sanders katseli
hänen lähtöään.

— En voi tietenkään taata teidän henkeänne, sanoi hän erottaessa, — ja
minun täytyy huomauttaa teille, että hallitus ei vastaa teille matkan
varrella sattuvista vahingoista.

— Ymmärrän, sanoi hra George, — mutta minua ei pelotella. Minä
polveudun...

— Huomaan sen, keskeytti Sanders hänen sukumuistelonsa. — Mutta
viimeinen matkailija, joka 'syötiin' viidakossa, oli d'Argy, ja hän
polveutui Vilhelm Valloittajasta.

Kirjeenvaihtaja valitsi suoran tien Lukatiin ja saapui kolmen päivän
päästä Mfabon kylään, jossa asui kuuluisa poppamies Kelebi.

George pystytti telttansa kylän ulkopuolelle ja meni neljän hausansa
saattamana tervehtimään päällikköä, mikä oli hänen ensimmäinen
erehdyksensä, sillä hänen olisi pitänyt kutsua päällikkö luokseen; ja
jos hän meni jonkun luo, hänen olisi pitänyt mennä poppamiehen luo,
joka oli suurempi mies kuin neljäkymmentä päällikköä yhteensä.

Jonkin ajan kuluttua hän huomasi kuitenkin istuvansa kyykyllään maassa
poppamiehen majan edessä keskustellen Sierra Leonesta tuomansa tulkin
välityksellä tämän kuuluisan henkilön kanssa.

— Sano hänelle, sanoi George tulkilleen, — että olen suuri valkoinen
päällikkö, jonka sydän vuotaa verta alkuasukkaiden puolesta.

— Onko komissaari hyvä mies? kysyi George.

Poppamies, muistellen Sandersilta saamaansa kohtelua, sanoi:

— Ei!

— Miksi? kysyi George innokkaasti. — Lyökö hän ihmisiä?

Hän ei vain lyönyt ihmisiä, selitti poppamies avoimesti, vaan oli
tapauksia, että hän poltti heitä elävältä.

— Tämä on vakava syytös, sanoi George pudistaen päätään varoittavasti,
mutta siitä huolimatta hän kirjoitti muistikirjaansa: »Haastatellut
Kelebiä, arvossapidettyä alkuasukastohtoria, joka kertoo:— Olen koko
ikäni asunut tällä alueella enkä ole koskaan tavannut niin julmaa
miestä kuin Sandi (Sanders). Muistan tapauksen, jolloin hän hukutti
miehen; hänen nimensä olen unohtanut; toisen kerran hän poltti
arvokkaan alkuasukkaan elävältä, kun tämä kieltäytyi opastamasta häntä
ja hänen hausojaan metsän läpi. Muistan myös, miten hän kerran poltti
koko kylän aiheuttaen asukkaille suuren vahingon.

»Alueen koko kansa huokaa hänen ikeensä alla, sillä kerran toisensa
jälkeen hän tulee vaatien rahaa ja viljaa, ja jos hän ei saa, mitä
vaatii, hän pieksää asukkaita, kunnes he huutavat ääneen.»

(Melkein luulen, että tämä oli totta, sillä Sanders ei hevillä saanut
kerätyksi majaveroa, joka oli saatava hallitukselle.)

George pudisti päätään, kun hän lopetti kirjoituksensa.

— Tämä, sanoi hän, — näyttää hyvin pahalta.

Hän pudisti poppamiehen kättä, ja tämä iäkäs villi näytti
hämmästyneeltä ja kysyi jotakin bomongoksi.

— Ettekö paiskaa hänelle jotain, sanoi tulkki.

— Paiskaa hänelle?

— Anna hänelle lahjaa — viinapulloa?

— En suinkaan, sanoi George. — Hän saa olla tyytyväinen siihen, että
hän palvelee ihmisyyttä, että hän auttaa vajonneita ihmisiä.

Poppamies sanoi jotakin, mutta tulkki oli kyllin viisas jättääkseen sen
kääntämättä.

       *       *       *       *       *

— Miten tutkimukset edistyvät? kysyi hausakapteeni viikkoa myöhemmin.

— Mikäli minä huomaan, sanoi Sanders, — hän kokoaa sellaista
kuolonsaalisluetteloa, että sen rinnalla suuren ruttoajan luettelot
näyttävät terveyskylpylän ilmoitukselta.

— Missä hän nykyisin on?

— Hän on mennyt Lukatiin, ja minä olen huolissani, — ja Sanders
näyttikin siltä.

Hausakapteeni nyökkäsi, sillä kaikenlaisia tietoja oli tullut
Lukatista. Siellä oli saatu hyvä sato, ja hyvä sato tuo laiskuuden,
ja laiskuus tuo pahat ajatukset. Siellä oli myös tanssittu
paholaistansseja, ja Bokarin alueen hiljaiset miehet, jotka asuvat
Lukatin naapureina, olivat kadottaneet naisia.

— Olen saanut vapaat kädet kukistaa kapinan alueellani, sanoi Sanders,
— ja merkit viittaavat kapinaan. Mitä sanotte? Ilmoitammeko ja pyydämme
apuväkeä, vai luotammeko onneemme?

— Se on teidän niskoillanne, sanoi hausakapteeni, enkä halua neuvoa
teitä. Jos asiat menevät sekaisin, saatte potkut; mutta jos asia olisi
minun, niin menisin kuin ammuttu — tietysti.

— Sataneljäkymmentä miestä, mutisi Sanders.

— Ja kaksi konekivääriä, ehdotti toinen.

— Lähdetään, sanoi Sanders ja puolta tuntia, myöhemmin viesti kulki
hausariveissä, ja Sanders kirjoitti viestiä päällikölleen kaukaiseen
Lagokseen.

       *       *       *       *       *

George, sanottakoon se, ei ajatellut muuta kuin olevansa tervetullut
Lukatin kylään.

Päällikkö Olari oli tervehtinyt häntä kohteliaasti ja kertonut
hänelle tarinoita Sandersin raakuudesta — tarinoita, niinkuin George
kirjoitti, »jotka, jos olivat tosia, ovat kuolemanisku brittiläiselle
rehellisyydelle mustissa siirtomaissa».

Mitä tämä oikein tarkoitti, en voi arvata.

George oli kuukauden vieraana Lukatissa. Hän oli ajatellut viipyä
enintään kolme päivää, mutta aina oli ollut syitä hänen viipymiseensä.

Kerran kantajat karkasivat, toisen kerran tiet eivät olleet
turvalliset, kerran Olari pyysi häntä jäämään näkemään nuorten miesten
tanssia. George ei tietänyt, että hänen nelimiehinen hausajoukkonsa
oli levoton, koska hänen tulkkinsa — samanlainen hullu kuin hän
itsekin ei voinut tulkita ennustuksia. George ei tietänyt sellaisen
tanssin merkitystä, johon ainakin kuusi poppamiestä otti osaa, eikä
sen rappeutuneen majan tarinaa, joka oli kylän laidassa. Jos hän olisi
vaivautunut tutkimaan majaa, hän olisi löytänyt pöydän, tuolin, vuoteen
ja pöydältä raportin, pölyn ja sateen tuhriman, joka alkoi:

»Minulla on kunnia ilmoittaa Teidän Ylhäisyydellenne, että alkuasukkaat
yhä edelleenkin jatkavat toimeliasta ja rauhallista elämäänsä!»

Sillä, tässä majassa oli elänyt Carter, alikomissaari; ja alkuasukkaat,
joilla on oma käsityksensä kuolemasta, eivät olleet kajonneet mihinkään.

Kuukausi läheni loppuaan, kun George haistoi isäntänsä äänessä
jonkinlaista julkeutta ja villien kohtelussa jotakin tunkeilevaa.

Tanssit olivat nyt jokaöisiä, ja tahdikas jalkojen töminä, keihäiden
kalistaminen ruokokilpiä vasten ja tanssijain laulun loppumaton
melu pitivät hänet valveilla läpi yön. Sanantuojia tuli Olarin luo
päivittäin hyvin kaukaa, ja kerran hän heräsi keskellä yötä huutoihin.
Hän hyppäsi ylös vuoteestaan ja veti syrjään telttansa oviverhon ja
näki kuutta alastonta naista raahattavan kylän läpi — Bokariin tehdyn
ryöstöretken saalis. Hän pukeutui tuskan ja kauhunhien valuessa selkää
pitkin ja meni päällikön majaan, onneksi ilman tulkkia, sillä se, mitä
päällikkö sanoi, olisi tuottanut hänelle halvauksen.

Aamulla tuon epämiellyttävän tapauksen jälkeen hän marssitti neljä
hausaansa ja vielä saatavissa olevat kantajansa ja valmistautui matkaan.

— Herra, sanoi Olari, kun vaatimus oli tulkittu, mieluummin toivoisin
sinun jäävän. Maa on täynnä pahoja ihmisiä, ja minulla on vielä sinulle
paljon kertomista Sandin pirullisuudesta. Sitä paitsi, sanoi päällikkö,
tänä yönä on sinun kunniaksesi suuri tanssi.

Hän osoitti kolmea orjaa, jotka pystyttivät suurta paalua keskelle
kylän katua.

— Tämän jälkeen annan sinun mennä, sanoi Olari, — sillä sinä olet minun
isäni ja minun äitini.

Hra George epäröi, kun yhtäkkiä kadun kumpaankin päähän ilmestyi kuin
taikaiskusta kaksikymmentä matkalla nuhrautunutta hausaa. He seisoivat
hetken asennossa, hajaantuivat sivuillepäin, ja kummankin joukon
keskellä kiilsi konekiväärin vesivaippa.

Päällikkö ei sanonut mitään, katsoi vain ensin toiseen suuntaan ja
sitten toiseen, ja hänen ruskeat kasvonsa muuttuivat likaisenharmaiksi.
Sanders asteli hitaasti ryhmää kohti. Hänen partansa oli ajamaton,
hänen pukunsa oli okaitten repimä, kädessä hänellä oli pitkäpiippuinen
pistooli.

— Olari, sanoi hän hiljaa, ja päällikkö astui esiin.

— Luulen, Olari, sanoi Sanders, — että sinä olet ollut päällikkönä
liian kauan.

— Herra, isäni oli päällikkönä ennen minua, ja sitä ennen hänen isänsä,
Olari sanoi kasvot vääristyneinä.

— Entä Tagondo, minun ystäväni? kysyi Sanders käyttäen Carterista hänen
alkuasukasnimitystään.

— Herra, hän kuoli, sanoi Olari, — hän kuoli mongotautiin — aivan
tautiin.

— Varmaan, sanoi Sanders nyökäyttäen päätään, varmaan sinä kuolet
samaan tautiin.

Olari katseli ympärilleen etsien pakotietä.

Hän näki hra Georgen katsovan toisesta toiseen hämmästyneenä ja
heittäytyi kirjeenvaihtajan jalkoihin.

— Herra, sanoi hän, — pelasta minut tästä miehestä, joka vihaa minua!

George ymmärsi asian; hänen tulkkinsa sanoi hänelle lopun; ja kun
hausapalvelija ojensi kätensä tarttuakseen päällikköön, hän työnsi sen
pois, sillä hän oli jo unohtanut päällikköä kohtaan tuntemansa pelon.

— Kuulkaahan, Sanders — sanon, että olette jo rangaissut tätä raukkaa
tarpeeksi!

— Ottakaa tuo mies, kersantti, sanoi Sanders terävästi; ja hausa
tarttui Olariin ja heitti hänet menemään.

— Saatte vastata tästä! karjui jalosuk. George Tackle pyhän vihan
vallassa.

Hän hypähti eteenpäin, mutta hausa tarttui häneen ja pysäytti hänet.

— Siitä, mitä olette tehnyt, sanoi kirjeenvaihtaja (tämä tapahtui
kuukautta myöhemmin, ja hän oli menossa kotimatkalla olevalle
höyrylaivalle), — saatte vastata!

— Haluan vain huomauttaa teille, sanoi Sanders, että jollen olisi
saapunut viime hetkessä, olisitte te saanut vastata — he olivat
aikeissa uhrata teidät seuraavana yönä. Ettekö nähnyt paalua?

— Se on valhe! sanoi toinen. — Tiedoitan kautta Englannin teidän
töitänne. Teidän alueenne tila on sivistyksen tahra!

       *       *       *       *       *

— Ei ole epäilemistäkään, sanoi tuomari, joka istui oikeutta Sandersin
jutussa »Courieria» ym. vastaan, että syytetty Tackle kirjoitti joukon
häväiseviä ja herjaavia kirjoituksia, ja minun nähdäkseni raskauttavin
asianhaara jutussa on se, että kun hän oli menossa tutkimaan Lukatissa
vallitsevaa asiaintilaa, hän ei edes ottanut selvää, missä Lukati
oli. Kuten teille on sanottu, arvoisa lautakunta, on Länsi-Afrikassa
kokonaista neljä Lukatia, ja se, jonne vastaajan piti mennä, oli
Togo-maassa. En tiedä, miten hän erehtyi menemään Britannian
Länsi-Afrikan Lukatiin saksalaisen Togo-maan Lukatin asemesta, mutta
osoittaakseen täydellisesti viattoman brittiläisen viranomaisen
syyllisyyttä hän on esiintuonut joukon todistamattomia väitteitä,
joista jokainen on kantajaa häpäisevä, mutta vielä enemmän häpeällinen
sille sanomalehdelle, joka suuressa tietämättömyydessään julkaisi ne.

Lautakunta tuomitsi Sandersille maksettavaksi
yhdeksäntuhattaseitsemänsataaviisikymmentä puntaa.




TANSSIKIVET


Sankarien tulisi olla kookkaita ja viehättäviä, tulisilmäisiä;
Sanders ei ollut erittäin kookas, hän oli keltakasvoinen ja sitä
paitsi harmaatukkainen. Sankarien tulisi olla jalosukuisia ja täynnä
korulauseita, sillä sellaiset lumoavat naisia, jotka tulevat heidän
näköpiiriinsä; Sanders oli kärsimätön mies, joka kiroili pienimmästäkin
syystä, eikä hän lainkaan sopinut naisille.

Kun joku asettaa miehen valtaistuimelle, vaikka se olisikin vain
lantin arvoinen puujakkara, hän ottaa niskoilleen vastuun, joka
painaa paljon enemmän kuin se henkilökohtainen kunnioitus, jota hän
nauttii teoistaan. Toledossa on suuren kuninkaantekijän hauta, joka
kuninkaantekijä eli tarpeeksi kauan huomatakseen merkityksettömyytensä.
Messinkilevyyn kaiverrettu muistokirjoitus julistaa kaunopuheisesti
elämän ja inhimillisten pyrkimysten viisautta.

    PULVIS et NIHIL

sanoo kaiverrus, ja tomu ja tyhjä on kuninkaantekijäin viimeinen onni.

Sanders oli alkuaikoinaan kuninkaantekijä. Hän oli avullisena muutamia
kukistettaessa, joten hänen hyvityksen lakia seuraten oli otettava osaa
jälleenrakentamistyöhön.

Hän kukisti Esindinin, Matabinin, Tsakin — mainitakseni kolme — ja
avusti ammoisina aikoina Lo Benguelan, Suuren Härän, kukistamista.

Hän oli epäämättä kuninkaantekijä — voisi lukea selvin kirjaimin:
»Tasavaltalaisuus» siitä hyväntahtoisesta irvistyksestä, jolla hän
heitä teki — mutta ne kuninkaat olivat pieniä — se on brittiläisen
Afrikan-hallinnon tapa: he kukistivat suuret kuninkaat ja asettavat
sijalle useita pieniä, mikä on varmempaa.

Jossakin 12. pohjoisella leveys- ja 0. pituusasteella on maa, joka on
siitä omituinen, että se on englantilainen, ranskalainen, saksalainen
ja italialainen riippuen siitä, mistä kartasta katsotaan.

Sinä aikana, josta kirjoitan, se ei kuulunut kenellekään, vaan sitä
hallitsi Suuren kuninkaan puolesta Mensikilimbili. Suuri kuningas
oli voimakas itsevaltias ja hyvin julma. Hänen alueensa ulottui
»kuunnoususta auringonlaskuun», ja hänellä oli rajaton valta.

Hänellä oli hovi, ja hän istui norsunluisella valtaistuimella pitäen
arvonsa mukaisen leopardinnahan yllä kultaisista ja helakanpunaisista
langoista kudottua vaippaa. Hänellä oli kolmesataa vaimoa ja
neljäkymmentätuhatta sotamiestä, ja hänen tuttavuutensa valkoisten
miesten kanssa alkoi ranskalaisen lähetyskunnan tullessa, joka
lahjoitti hänelle silinterihatun, posetiivin ja satatuhatta frangia
kullassa.

Tämä oli Limbili, Jitingin suuri kuningas.

Eteläisten maiden pikku kuninkaat puhuivat hänestä henkeään pidättäen,
hänen nimeänsä mainittiin kuiskaten kuin jumalaa, hän oli vallan ja
voiman symboli — isisiläiset, jotka itse olivat jommoinenkin kansa
ja sillä kerskailivat, tunnustivat itsensä alemmiksi, kun Jitingin
kuningaskunta mainittiin.

Ranskalaisen lähetyskunnan jälkeen Sanders meni Limbiluun vieden
ystävyyden lahjoja ja hyvän tahdon viestiä.

Kaksi päivää odotettuaan hän sai tietää, että majesteetti halusi nähdä
hänet, ja hänet vietiin kuninkaan eteen.

Kuningas oli vanha mies, siveetön ukko, jos Sanders yleensä oli
luonteentutkija, ja hän osoitti selviä kiukun ja halveksumisen
merkkejä, kun komissaari levitti lahjansa.

— Ja mitä nämä ovat, valkea mies? sanoi kuningas. — Leikkikaluja
naisilleni vai lahjoja pikku päälliköilleni?

— Nämä ovat sinun ylhäisyydellesi, sanoi Sanders hiljaa, — kansalta,
joka ei mittaa ystävyyttä lahjojen kalleuden mukaan.

Kuningas tuhahti nenäänsä.

— Sano, valkea mies, sanoi hän, — oletko vaelluksillasi koskaan nähnyt
yhtä suurta kuningasta kuin minä?

— Herra ja kuningas, sanoi Sanders vilpittömästi, olen nähnyt suurempia.

Kuningas rypisti kulmiaan, ja häntä ympäröivät pyhät miehet tuhisivat
vihasta.

— Sen valehtelet, sanoi kuningas kylmästi, — sillä ei ole suurempaa
kuningasta kuin minä olen.

— Antakaa valkoisen miehen sanoa, kuka on suurempi, ärähti eräs
vanhempi neuvonantaja, ja kuului hyväksymisen mutinaa.

— Herra, sanoi Sanders katsoen valtaistuimella istuvaa iäkästä miestä
silmiin, — olen nähnyt Lo Benin.

Hän tarkoitti Lo Benguelaa, Matabelen kuningasta.

Kuningas rypisti jälleen ja nyökkäsi.

— Hänestä olen kuullut, sanoi hän, — hän oli suuri kuningas ja kansojen
syöjä — kenet vielä?

— Kuningas, valehteli Sanders, — myös Ketsevaion.

— Humaus kävi läpi joukon, sillä nimi Ketsevaio oli eräs sellainen,
jonka maine kantautui pohjoiseen.

— Mutta valkeita kuninkaita! intti kuningas. — Onko maailmassa valkeata
kuningasta, jonka nimi saa miehet vapisemaan, kun se mainitaan?

Sanders hymyili sisimmässään, hän tiesi kyllä sellaisen kuninkaan,
mutta hän vastasi, ettei ollut koskaan nähnyt sellaista kuningasta.

— Ja sotajoukko, sanoi kuningas, — oletko koskaan nähnyt sellaista
sotajoukkoa kuin minun?

Ja niin hän kävi läpi koko omaisuutensa; ja Sanders huomatessaan
valheen säästävän hänet selkkauksista valehteli ja julisti kuningas
Limbilin maailman suurimmaksi kuninkaaksi, parhaan armeijan päälliköksi
ja mahtavan kuningaskunnan valtiaaksi.

Sanottakoon, että Jitingin hallitsijalla oli virheissäänkin
oikeamielisyyttä, sillä tyytyen alueittensa laajuuteen suuri kuningas
teki julmuutensa, epäoikeutetut tekonsa ja kävi pikku sotansa oman
valtakuntansa rajojen sisäpuolella. Hän haki siitä huvitusta.

Eräänä päivänä, kun maailma oli viileä ja ilma oli täynnä Afrikan
kevään hienoa tuoksua, Sanders oli matkalla pienten maakuntien halki.
Ne ovat niitä maita, jotka ovat kaukana suurilta joilta. Maita, jotka
ovat kansainvälisten rajojen halkomia tai ulottuvat jonnekin erämaihin
ja joihin kartoittaja on merkinnyt: »Englannin suojeluksen alla».

Se oli aina hupaisa matka — Sanders teki sen kerran vuodessa — sillä
tie kulki outoja jokia myöten harvinaisten maisemien halki ohi kylien,
joissa ei koskaan ollut nähty muita valkoisia miehiä kuin Sanders.
Kuukauden matkattuaan komissaari tuli Ikeliin, joka on suuren kuninkaan
valtion vieressä, ja vanhimmat ja päälliköt ottivat hänet kohteliaasti
vastaan.

— Herra, olet tullut hyvään aikaan, sanoi päällikkö, — tänä iltana
Daihili tanssii.

— Ja kuka on Daihili? kysyi Sanders.

He kertoivat hänelle; myöhemmin he toivat hänet komissaarin nähtäväksi,
itsetietoisen tytön, hävyttömän nenäkkään, hän ajatteli, alkuasukkaaksi.

Hento tyttö, tavallisia naisia hieman pitempi, muodoltaan
säännöllinen, eivätkä hänen kasvonsa olleet eurooppalaiseltakaan
kannalta epämiellyttävät, ja hän oli käytökseltään hieno, jokaiselta
liikkeeltään sopusuhtainen. Sikariaan imeskelevä Sanders heitti häneen
yhden silmäyksen.

— Tyttö, sinun kerrotaan tanssivan, sanoi hän.

— Niin, sanoi tyttö, — olen maailman suurin tanssija.

— Sitä en luule, sanoi varovainen komissaari, — mutta epäilemättä sinun
tanssisi on hyvin ihmeellistä.

— Herra, sanoi tyttö ylpeähkösti, — kun minä tanssin, miehet tulevat
hulluiksi ja menettävät järkensä. Tänä iltana, kun kuu on korkealla,
näytän sinulle kolmen rakastajan tanssin.

— Tänä iltana, sanoi Sanders lyhyesti, — minä olen vuoteessa ja
luullakseni — nukun.

Tyttö rypisti otsaansa hieman, otti hieman nenäänsä, sillä hän oli
viidentoista ikäinen nainen eikä millään muotoa toisenlainen kuin
maailman muut naiset. Tätä Sanders ei tietänyt, ja vaikka olisi
tietänytkin, tokkopa se olisi häntä paljoa auttanut.

Maatessaan sinä iltana vuoteessaan hän kuuli _tomtomin_ äänen ja käsien
tahdikkaan taputuksen ja nukahti ajatellen, mikä olisi sellaisen tytön
loppu, joka tanssi niin, että miehet tulevat hulluiksi.

Hän oli päällikön tytär, ja lähtiessään Sanders sanoi muutaman sanan
hänestä.

— Tämä sinun tyttäresi on viidentoista vanha, ja olisi parempi, että
hän olisi naimisissa.

— Herra, hänellä on monta rakastajaa, mutta kukaan ei ole tarpeeksi
rikas voidakseen ostaa hänet, sanoi ylpeä isä, — sillä hän on suuri
tanssija. Kaukaiset päämiehet ja päälliköt tulevat katsomaan häntä. —
Hän alensi ääntään ja katsoi ympärilleen. — Sanotaan, kuiskasi hän,
että Suuri on puhunut hänestä. Ehkä hän lähettää noutamaan tyttöä
ja lahjoittaa sitä ja tätä. Siinä tapauksessa, lisäsi päällikkö
toiveikkaasti, — minä tingin ja kaupitsen, pidän häntä jännityksessä,
ja joka päivä hinta nousee...

— Jos Suuri tarvitsee häntä, niin anna hänen mennä, sanoi Sanders, —
sillä rahalahjan sijasta hän voi lähettää armeijan. En tahdo sotia enkä
naisjupakkaa, joka on pahempi kuin sota, maassani — huomaa se päällikkö.

— Herra, sinun sanasi on minun tahtoni, sanoi päällikkö alistuvasti.

Sanders palasi oman väkensä luo hiljoilleen. Hän viipyi yli viikon
Isisissä selvittelemässä erästä poppajuttua; Belembissä (Isisin
maassa) hän pysähtyi kolmeksi päiväksi selvittämään erästä puujumalan
tekemää murhaa. Hän jakoi oikeutta ja Abibu, poliisikersantti,
valikoi ja käytteli kankeimpia ruokojaan tuomitun pieksämiseen, kun
Ikelin päällikkö tuli paeten jokea myötävirtaa kolmella kanootilla,
ja Sanders, joka paikaltaan näki loputtoman joen, arvasi, että oli
sattunut selkkaus, ja tiesi, millainen selkkaus se oli.

Oikeutta, vaati päällikkö, kasvot vihasta ja pelosta väristen, —
oikeutta Suurta vastaan, tyttöjen varasta, kaupunkien hävittäjää —
tulkoon kuolema hänelle, _Iwa!_

Vielä samana päivänä, jona Sanders oli lähtenyt, oli suuren kuninkaan
sanantuoja tullut mukanaan sata sotilasta, vaatimaan tanssivaa tyttöä.
Suunnitelmansa mukaan päällikkö oli alkanut tinkiä ehtoja. Tarjotut
lahjat olivat aivan liian pienet. Tyttö oli sadantuhannen putken — ei,
tuhannen suolasäkin arvoinen.

— Olit hullu, sanoi Sanders kylmästi. — Ei mikään nainen ole tuhannen
suolasäkin arvoinen.

— No, voi niin olla, myönsi vihastunut isä, — mutta olisihan ollut
hullua sanoa ensin liian pieni hinta.

Tinkimistä oli jatkunut koko yön ja seuraavan päivän, ja lopuksi suuren
kuninkaan lähetystö oli käynyt kärsimättömäksi.

— Lähettäkää hakemaan naista, sanoi lähetti, ja kutsuttuna saapui
Daihili, kylläkin kainona, mutta luoden tunteettomaan lähettiin
rohkaisevia silmäyksiä ja pannen liikkeelle koko hurmausvoimansa.

— Nainen, sanoi lähetti, — Suuri kuningas haluaa sinua, tahdotko tulla?

— Herra, sanoi tyttö, — en halua mitään mieluummin.

Minkä jälkeen neuvottelussa läsnä olleet aseistetut sotilaat saarsivat
tytön.

— Ja niin, sanoi Sanders, — sinä et saanut mitään.

— Herra, niinkuin sanot, huokasi isä.

— On selvää, sanoi Sanders, — että on tehty vääryyttä, sillä ei kukaan
mies saa naista maksamatta siitä. Ajattelen, lisäsi hän harrastaen
eräänlaatuista huumoria, joka joskus sai hänet valtaansa, — että miehen
tulee maksaa kahdesti, kerran naisen isälle ja sitten koko ikänsä
vaimolleen — mutta olkoon sen laita miten tahansa.

Kuusi viikkoa myöhemmin, miettimisen jälkeen, Sanders lähetti
sananviejän Suuren kuninkaan luo vaatimaan naisen hintaa.

Mitä sanantuojalle tapahtui, jätän mieluummin kertomatta. Mies
tapettiin, on ainakin sanottava. Juuri ennen kuolemaansa, kun
kuoleman tuntu jo oli hänen kasvoillaan ja hänen kurja ruumiinsa
oli laskeutumassa ikuiseen lepoon, hänet vietiin erääseen paikkaan
kuninkaan majan eteen, ja Daihili tanssi henkien tanssin. Tämä
tiedetään.

Sanders ei tehnyt mitään; eikä Britannian hallitus tehnyt mitään, mutta
kiireellisiä nootteja vaihdettiin lähettiläiden ja ministerien kesken
Pariisissa, ja siihen loppui koko juttu.

Kaksi Ikelin vakoojaa meni suuren kuninkaan maahan. Toinen tuli
takaisin kertoen, että tanssiva tyttö oli kuninkaan mielivaimo ja että
hänen oikkunsa hallitsivat kansojen kohtaloita. Hän ilmoitti myös, että
tämän solakan tanssivan tytön vuoksi monet miehet, neuvonantajat ja
sodanpäämiehet olivat kuolleet kuoleman.

Toinen vakooja ei palannut.

Nähtävästi hänen kiinnisaamisensa aiheutti sen, että tyttö lähetti
sotajoukon Ikeliin, sillä hän ehkä luuli oman kansansa vakoilevan häntä.

Eräänä päivänä suuren kuninkaan soturit saartoivat Ikelin kylän, eikä
yksikään mies, nainen eikä lapsi välttänyt kohtaloaan.

Tihutyöstä ei Sanders kuullut pitkiin aikoihin mitään. Syy oli
yksinkertainen: ei ollut ketään, joka olisi tuonut tiedon, sillä Ikeli
on syrjäinen. Eräänä päivänä kuitenkin, kun isisiläinen metsästysjoukko
oli norsuja hakemassa, se tuli paikalle, jossa oli palaneen haju ja
paljon luurankoja — ja siten Sanders sai tietää...

— Emme voi, kirjoitti monsieur Léon Marchassa, siirtomaaministeri, —
ottaa vastuullemme Jitingin kuninkaan tekoja, ja hallitukseni suhtautuu
mitä suurimmalla myötätunnolla jokaiseen yritykseen, jonka Hänen
Majesteettinsa hallitus tekee maan rauhoittamiseksi.

Mutta Britannian hallitus ei tehnyt mitään, sillä sota on kallista
lystiä, ja Sanders päivitteli ja kiroili isäntiään sydämensä pohjasta.

Hän meni henkensä uhalla Jitingin rajalle mukanaan kaksikymmentä
poliisimiestä ja lähetti sananviejän — jitingiläisen sananviejän —
kuninkaan luo. Häikäilemättömyydellä, joka ei ollut hänen pienimpiä
avujaan, hän vaati kuningasta neuvotteluun.

Tämä seikkailu näytti alun pitäen menestyksettömältä, sillä juuri
kun »Zaire» höyrysi rajan yli, Sanders odottamatta tuli erään
rosvojoukkueen jäljille. Joukkueen merkeistä ei voitu erehtyä.

— Mieleni tekee palata takaisin ja rangaista tuota kirottua Bosamboa,
Ochorin päällikköä, sanoi hän kersantti Abibulle, — sillä vannottuaan
lukuisten jumalien ja paholaisten kautta pitävänsä rauhan, kas — hän
käy ryöstämässä vieraissa valtakunnissa.

— Hän ei pääse mihinkään, sanoi Abibu. — Sitä paitsi hän on lähellä,
sillä hänen tulensa ovat vielä lämpimät.

Niin Sanders jatkoi matkaansa ja lähetti viestinsä kuninkaalle.

Hän piti höyryä pikku laivassaan — hän oli valinnut ainoan paikan,
jossa joki koski Jitingin rajaa — ja odotti valmiina tekemään
häpeällisen, vaikka laillisen leikkauksen.

Hänen ällistyksekseen hänen vakoojansa toivat sanan, että kuningas oli
tulossa. Hän arveli tämän olevan tanssivan tytön ansiota, sillä tällä,
niinkuin naisilla ainakin, oli hyvä muisti, ja hänellä oli jonkin
verran selvittämättömiä asioita komissaari Sandersin kanssa.

Suuri kuningas saapui, ja jokea ympäröivien ketojen poikki Sanders
katseli kulkuetta sekavin tuntein. Kuningas pysähtyi sadan metrin
päähän joesta, ja hänen suuri punainen sateenvarjonsa oli keskellä
sotilasriviä, joka ulottui kolmesataa metriä kummallekin kädelle.

Sitten yksi ryhmä erkani joukosta ja tuli joen rannalla olevan puun
luo, johon oli kiinnitetty Englannin lippu.

— Täällä, sanoi Sanders, — minä kerran kuljen kuolleena.

— Suuri kuningas odottaa sinua, valkea mies, ja tarjoaa sinulle
varjonsa suojaa, sanoi kuninkaan lähetti, ja Sanders nyökkäsi. Hän
käveli hitaasti joukkoa kohti ja tuli vanhan miehen eteen, joka istui
taljakasalla kuin apina päivänpaisteessa.

— Herra kuningas, elä ikuisesti, sanoi Sanders kohottaessaan kätensä
tervehdykseen ja huomasi samalla tytön tarkastelevan häntä kulmat
rypyssä.

— Mikä on halusi, valkea mies? kysyi vanha kuningas. — Mitä suuria
lahjoja sinä tuot, kun kutsut minua kulkemaan monen päivän matkan.

— Herra, en tuo lahjoja, sanoi Sanders kopeasti, vaan viestin
kuninkaalta, joka on sinua suurempi, jonka sotilaat ovat lukuisammat
rannan hiekkaa ja jonka maat ulottuvat etelästä pohjoiseen, lännestä
itään.

— Ei ole sellaista kuningasta, kärisi vanha mies. Sinä valehtelet,
valkea mies, ja minä leikkaan sinun kielesi viipaleiksi.

— Anna hänen sanoa viestinsä, sanoi tyttö.

— Tämä on viestini, sanoi Sanders. Hän seisoi vapaana, käsi valkean
virkapukunsa taskussa, ja kuningas oli lähempänä kuolemaa kuin
aavistikaan. — Minun herrani sanoo: Koska tämä jitingin suuri kuningas
on syönyt Ikelin kansan, koska hän on mennyt rajain yli ja tehnyt
vahinkoa minun kansalleni, minun mieleni on paha. Kuitenkin, jos suuri
kuningas tahtoo maksaa sakkoa karjaa tuhat päätä ja sallia alueelleen
vapaan pääsyn sotilailleni ja komissaareilleni, tahdon elää rauhassa
hänen kanssaan.

Vanha mies nauroi kaakottaen.

— _O, ko!_ hän nikotteli. — Suuri kuningas!

Tyttö astui esiin.

— Sandi, sanoi hän, — kerran sinä tuotit minulle häpeän, sillä kun minä
tanssin sinulle, sinä nukuit.

— Sinulle, Daihili, sanoi Sanders yksikantaan, — minä en puhu mitään;
en keskustele naisten kanssa, sillä se ei ole tapa. Vielä vähemmän minä
puhun tanssivien tyttöjen kanssa. Minulla on asiaa kuningas Limbilille.

Kuningas puhui nopeasti kätensä takaa eräälle hänen puoleensa
kumartuneelle miehelle, ja Sanders, jonka käsi yhä oli taskussa, päästi
coltpistoolinsa varmistimen.

Tytön puhuessa Sanders katseli koko ajan syrjäsilmin kuninkaan kanssa
puhuvaa miestä. Hän näki miehen katoavan sotilaiden joukkoon ja
valmistautui pahimpaan.

— Koska minä en saa tanssia sinulle, puhui tyttö, minun herrani
kuningas tahtoo, että sinä tanssit minulle.

— Se on hupaista, sanoi Sanders; sitten hän näki sotilasrivin kummankin
pään vyöryvän eteenpäin ja veti esiin pistoolinsa.

— Pam! Pam!

Kuninkaaseen tähdätty laukaus meni hänen ohitseen ja mursi takana
olevalta sotilaalta jalan.

Juttu oli alusta pitäen ollut toivoton. Sanders totesi sen jotenkin
filosofisesti, kun hän makasi pitkänään paljaalla maalla, sidottuna
kuin varis ja tuntien olonsa epämukavaksi. Kohta ensimmäisen laukauksen
pamahdettua Abibu oli saamiensa ohjeitten mukaan kääntänyt laivan
keulan myötävirtaan; tämä oli ainoa vähäinen lohdutus, joka hänellä oli
tässä tilanteessa.

Koko pitkän päivän hän makasi aseistetun sotajoukon keskellä paahtavan
auringon alla odottaen kuolemaa, joka tulisi yhdessä tai toisessa
julmassa muodossa.

Hän ei tuntenut pettymystä, sillä tämä oli seikkailun ajateltavin
loppu. Iltapuolella he antoivat hänelle vettä, joka oli mitä
tervetulleinta. Vartijain leikinlaskusta hän sai selville, että ilta
oli valittu hänen kuolemansa ajaksi, mutta tapaa hän ei voinut arvata.

Makuulta hän saattoi päätään kääntämällä nähdä kuninkaan teltan, ja
koko iltapäivän miehet olivat touhussa kooten laakakiviä teltan eteen.
Ne olivat kaikki samanmuotoisia, ja niitä näyttiin hakattavan ja
muodosteltavan johonkin tarkoitukseen. Hän kysyi vartijalta.

— Ne ovat tanssikivet, valkea mies, sanoi sotilas, ne ovat kaupungin
läheiseltä vuorelta.

Pimeän tullen sytytettiin suuri tuli; sitä katsellessaan hän kuuli
»Zairen» paosta ja oli mielissään.

Hän torkkui, kun hänet nostettiin seisomaan, hänen siteensä irrotettiin
ja hänet vietiin kuninkaan eteen. Sitten hän näki, miten häntä aiottiin
kiduttaa.

Laakakivet otettiin tulesta puuseipäillä ja asetettiin kömpelön lavan
muotoon teltan eteen.

— Valkea mies, sanoi kuningas, kun raa'at kädet kiskoivat kengät
komissaarin jalasta, — nainen Daihili haluaa nähdä sinun tanssivan.

— Ole varma siitä, kuningas, sanoi Sanders hampaittensa välistä, — että
jonakin päivänä sinä saat tanssia helvetissä vähemmän miellyttävässä
seurassa tanssittuasi sitä ennen nuoran päässä.

— Jos sinä elät tanssin läpi, sanoi kuningas, — niin sinä tulet
surulliseksi.

Lavaa ympäröivät sotilaat, joiden keihäät olivat ojennetut keskustaan
päin, ja teltan edessä olevat olivat kyykistyneet, jotteivät estäisi
Suuren näköalaa.

— Tanssi! sanoi kuningas, ja Sanders työnnettiin eteenpäin. Ensimmäinen
kivi, jolle hän astui, oli vain hieman lämmin, ja hän seisoi sillä,
kunnes hänet keihäällä työnnettiin eteenpäin. Seuraava oli tulisen
kuuma, ja hän hypähti karjaisten; hän putosi toiselle, joka oli vielä
kuumempi, ja hyppäsi jälleen...

— Heittäkää vettä hänen päällensä, sanoi huvittunut kuningas, kun
he vetivät kiviltä raukean miehen, jonka vaatteet savusivat hänen
maatessaan muodottomassa asennossa.

— Tanssi jälleen, sanoi kuningas uudestaan — kuu metsässä välähti
keltainen tulisuihku.

»Ha-ha-ha-ha-a-aa!»

Abibun konekivääri toimi viidenkymmenen metrin päässä, ja hänen
mukanaan oli viisisataa Ochorin miestä tuon päällikköjen päällikön,
Bosambon, johtamina.

Hetken Jitingi vastusteli, mutta sitten, kun ochorilaiset hyökkäsivät
päästäen karjunnan, josta kolmasosa oli pelon aiheuttama, kuninkaan
soturit hajaantuivat ja pakenivat.

Sanders kannettiin höyrylaivalle nopeasti, sillä jitingiläiset
kokoontuivat, ja he olivat erinomaisia yötaistelijoita. Sanders istui
laivan kannella ja hoiteli palaneita jalkojaan kiroillen ahkerasti,
kuuli ochorilaisten tölmäävän kanootteihinsa ja hausain äänekkäästi
haalaavan konekivääriä laivaan, ja sitten hän jälleen pyörtyi.

— Herra, sanoi Bosambo seuraavana aamuna, monta kuukautta sitten sinä
syytit ochorilaisia sanoen, että he eivät osaa tapella. Se oli totta,
mutta noina kaukaisina aikoina ei ollut Bosambo päällikkönä. Nyt kun
minä olen opettanut heitä ja pannut tulta heidän vatsaansa, he ovat
voittaneet Suuren kuninkaan sotilaat.

Hän oli mahtava, sillä hänen hartioillaan oli kultalangoista kudottu
ja sinisellä kirjailtu mantteli, joka edellisenä iltana ei vielä ollut
hänen.

— Bosambo, sanoi Sanders, — vaikka minulla on sinun kanssasi paljon
selviteltäviä asioita siksi, että olet rikkonut lakia lähtemällä
sotajalalle, olen kiitollinen, että toisen omaisuuden himoaminen toi
sinut näille maille. Mistä sait tuon viitan? tiukkasi hän.

— Varastin sen, sanoi Bosambo peittelemättä, — Suuren kuninkaan
teltasta; otin myös mukaani yhden niistä kivistä, joilla minun herrani
ei tahtonut seisoa. Toin sen ajatellen, että se olisi todistuskappale.

Sanders nyökkäsi ja pureskeli irvistellen sikariaan. »Jolla minun
herrani ei tahtonut seisoa», oli sattuvasti sanottu.

— Näytä se minulle, sanoi hän, ja Bosambo kantoi itse sen hänen eteensä.

Se oli kestänyt kuumuuden kylläkin hyvin, mutta luja käsittely oli
murtanut yhden kulman; ja Sanders katsoi tätä murtunutta kulmaa
vakavasti ja pitkään.

— Tässä, sanoi hän, — on sellainen todistuskappale, jota yksikään oikea
brittiläinen hallitus ei voi sivuuttaa — minä näen Limbilin lopun.

       *       *       *       *       *

Sadeaika ja kevät olivat tulleet, ennen kuin Sanders jälleen seisoi
suuren kuninkaan edessä. Kaikkialla hänen ympärillään oli hävitystä ja
kuolemaa. Kenttä oli täynnä kuolleitten ruumiita, ja suuri kaupunki oli
savuavina raunioina. Vasemmalla oli leirissä kolme hausarykmenttiä,
oikealla kaksi afrikkalaista kivääripataljoonaa, ja heidän
leikinlaskunsa kuului läpi ilman.

— Olen vanha mies, mutisi kuningas, mutta tyttö, joka seisoi hänen
sivullaan, ei puhunut mitään. Hänen silmänsä eivät vain siirtyneet
Sandersin tiilenpunaisilta kasvoilta pois.

— Vanha sinä olet, sanoi tämä, — mutta et kuitenkaan liian vanha
kuolemaan.

— Olen suuri kuningas, sanoi toinen, — eikä ole kohtuullista, että
suuri kuningas hirtetään.

— Mutta jos sinä jäät elämään, sanoi Sanders, — niin toiset suuret
kuninkaat sanovat: Saamme tehdä näitä julmuuksia, ja suuruutemme tähden
me saamme elää.

— Entä miten minun käy? sanoi tyttö hiljaa.

— Sinun! sanoi Sanders ja katsoi häneen. — _Ho, hi_, sanoi hän, kuin
olisi vasta huomannut hänet. — Sinä olet tanssiva tyttö? Sinulle emme
tee mitään, Daihili, koska sinä et ole mitään.

Hän näki tytön värähtävän kuin ruoskaniskusta.

Työn päätyttyä hausaeversti ja Sanders keskustelivat.

— Minä en voi ymmärtää, sanoi eversti, — miksi meidät niin äkkiä
määrättiin tänne. Se on vuosia ollut tarpeen — mutta miksi tämä nopea
toiminta?

Sanders irvisti salaperäisesti.

— Ihmeellistä kansaa, ne englantilaiset, sanoi hän myhäillen. — Vanhus
Limbili varastaa Britannian alamaisia, ja minä ilmoitan siitä. 'Hyvin
paha', sanoo Englanti. Hän hävittää kokonaisen kansan. 'Valitettavaa',
sanoo Englanti. Hän panee minut tanssimaan oikeilla Haadeksen kivillä.
'Pitäkää sitä pilana', sanoo Englanti, mutta kun minä sanon, että nämä
kivet sisältävät puhdasta kultaa ja että olemme tavanneet Keski-Afrikan
rikkaimman alueen, niin täällä on armeija puolessa vuodessa!

Itse puolestani luulen, että Sanders ei ollut aivan oikeassa näin
sanoessaan. Joka tapauksessa sodat maksavat rahaa, ja kostosodat ovat
tunnetusti hyödyttömiä.




KAUNIIDEN UNIEN METSÄ


Sanders oli pysähtynyt ottamaan puita ollessaan matkalla kokoamaan
veroja ja jakamaan oikeutta sen kansan keskuudessa, joka asuu Isisin
alajuoksun varrella.

Hänen laivansa oli kiinnitetty joen rantaan. Tässä oli pieni lahti, ja
joen nopeat pyörteet olivat tässä muuttuneet tasaiseksi virraksi; siitä
huolimatta hän tarkasti köysien rannalla olevat kiinnikkeet, ennen
kuin astui »Zairen» kannelle johtavalle kapealle lankulle. Kannelle
oli pinottu puita valmiiksi huomenna alkavaa matkaa varten. Joka,
koneenkäyttäjä, oli asettanut uuden vesimittarin, niinkuin hän oli
käskenyt, ja koneet olivat puhdistetut. Sanders nyökkäsi hyväksyvästi.
Hän astui parin tai kolmen nukkuvan yli ja tuli rannalle. — Taitaapa
olla aika mennä sisään, mutisi hän ja katsoi kelloa. Se oli yhdeksän.
Hän seisoi hetken jyrkän rinteen harjalla ja katsoi joen yli. Yö oli
synkkä, mutta hän näki toisella rannalla olevan metsän piirteet. Hän
näki tähdikkään taivaan ja tähtien kalpean heijastuksen vedessä. Sitten
hän meni telttaansa ja pukeutui hiljalleen yöpukuunsa. Hän nieli kaksi
pilleriä, joi lasin vettä ja pisti päänsä ulos teltan ovesta. — Ho,
Sokani, hän sanoi puhuen murretta, — anna _lokalin_ soida!

Hän kävi nukkumaan.

Hän kuuli liikkuvien miesten äänet, naurunpurskahdukset, kun hänen
leikinlaskuaan kerrottiin, sillä kambulilaiset ovat pilantekoa
ymmärtävää väkeä, ja sitten keppien terävän rätinän alkuasukasrummun —
onton puunrungon — kylkeen. Se löi tulisesti — kiihkeästi, elottomasti,
silloin tällöin matalammin, kun rumpali, käyttäen koko taitonsa,
lähetti unenviestiä leiriin.

Muutamassa kiihkeässä paikassa lokali vaikeni, ja Sanders kääntyi
huoaten tyytyväisenä ja sulki silmänsä äkkiä hän nousi istualleen. Hän
oli torkkunut, mutta nyt hän oli aivan valveilla.

Hän kuunteli, sitten hän nousi vuoteesta, ja veti jalkaan
hyttyssaappaansa. Hän astui yön pimeyteen ja tapasi N'keman,
koneenkäyttäjän, odottamasta.

— Kuulitko, herra? kysyi alkuasukas.

— Kuulin, sanoi Sanders hämmästynyt ilme kasvoillaan, — mutta emmehän
ole minkään kylän lähettyvillä.

Hän kuunteli.

Yöstä kuului sata kuisketta, mutta niiden yli kuului selvästi vastaavan
rummun heikko pärinä. Valkea mies rypisti otsaansa kärsimättömästi.
— Ei yhtään kylää lähempänä kuin Bongindanga, sanoi hän, — ei edes
kalakyliä, metsät ovat autiot.

Alkuasukas kohotti sormeaan varoittavasti ja kumarsi päätään,
kuulostellen. Hän luki rummun lähettämää viestiä. Sanders odotti;
hän tiesi tämän alkuasukkaiden sähkölennättimen kantavan viestiä
poluttomilla mailla.

— Täällä on yksi valkea mies, luki alkuasukas, hän on sairas.

— Valkea mies!

Pimeässä Sandersin kulmat kohosivat ihmettelevästi.

— Hän on hullu, luki N'kema, — hän istuu Onnellisten ajatusten metsässä
eikä tahdo liikkua.

Sanders maiskautti huuliaan kärsimättömästi. — Ei yksikään valkea mies
istu Onnellisten ajatusten metsässä, sanoi hän puoliksi itsekseen, —
ellei hän ole hullu.

Mutta kaukainen rumpu kertasi yksitoikkoisesti uutistaan. Täällä on
todellakin, Afrikan ihanimmassa osassa, leiriytyneenä keskelle Vihreää
kuoleman tietä, valkea mies — Onnellisten ajatusten metsässä — sairas
valkea mies.

Niin rumpu jatkoi ja jatkoi, kunnes Sanders kutsui oman lokali-miehensä
ja lähetti vastauksen joen poikki; sitten hän alkoi kiireesti pukeutua.

Metsässä makasi hyvin sairas mies. Hän oli itse valinnut
leiripaikkansa. Se oli aukealla, lähellä särkkää, joka pistäytyi
korkean norsunheinän välistä rantaan. Mainward valitsi sen juuri ennen
kuin sairaus tuli, koska se oli kaunis. Tämä ei ollut mikään pätevä
syy; mutta Mainward oli haaveellinen luonne, ja hänen elämänsä oli
ollut kauniiden leiripaikkojen valintaa ja vaaran halveksumista. —
Hän oli, sanoi eräs sanomalehti kertoessaan siitä tapauksesta, joka
oli pakottanut hänet pakenemaan lain kouraa Afrikan villeihin maihin,
mielikuvituksen uhri. Mainward luotti liiaksi paljon itseensä; se
oli yksi syy, miksi hän valitsi tämän kuoleman alueen Iturissa,
jota alkuasukkaat sanovat »Maaksi, jossa kaikki pahat ajatukset
tulevat hyviksi ajatuksiksi» ja jonka kauppiaat ja matkailijat ovat
runollisesti nimittäneet »Kauniiden unien metsäksi». Liiallinen
itseluottamus oli pääasiallisesti syynä Mainwardin kohtaloon —
liiallinen luottamus omien hevostensa hyvyyteen ja voittamattomuuteen,
liiallinen luottamus omaan kykyynsä hankkia rahaa tappioittensa
peittämiseksi — hän oli ollut erään pankin johtaja — liiallinen
luottamus omaan voimaan hankkia itselleen erään naisen rakkaus, naisen,
joka miehen kukistuessa katsoi häneen kylmästi ja pyysi anteeksi, mutta
hän ei ollut uskonut Mainwardilla todella olleen sellaisia tunteita
häntä kohtaan.

Nyt Mainward kohotti pakottavaa päätänsä ja kirosi ääneen.

— Miksi sinä pidät sellaista kirotunmoista elämää, hä? tiuskaisi hän. —
Olet hyvin hullu mies, Abibu.

— _Si, señor_, myönsi Abibu, kanolaispoika, tyynesti.

— Lakkaa, kuulitko? raivosi raskaspäinen mies. Tuo ääni tekee minut
hulluksi! Sano heille, että lopettavat rummuttamisen.

Lokali lakkasi muutenkin, sillä kuuntelijat sairaan miehen leirissä
olivat kuulleet Sandersin kaukaisen vastauksen.

— Tule tänne, Abibu — tahdon hieman maitoa; avaa uusi tölkki ja käske
kokin laittaa minulle hieman lientä.

Palvelija jätti hänet mutisemaan ja kierittelemään kyljeltä toiselle
vaapperalla leirivuoteella. Mainwardilla oli ajateltavana monta
omituista asiaa. Kummallista, miten kaikki melusivat äänekkäästi;
kummallista, miten kaikki työnsivät syrjään toinen toisiaan huutaen
omia asioitaan. Olihan siinä tosin vararikko ja pankissa tehty huomio —
siitä tarkastajasta oli vaikea selvitä — ja Ethel ja hevoset ja — ja...

Kauniiden unien laakso! Siitä olisi tullut kaunis kirja, jos Mainward
olisi osannut kirjoittaa, mutta onnettomuudeksi hän ei osannut. Hän
saattoi allekirjoittaa papereita, hän saattoi kirjoittaa nimensä:
»Kolmen kuukauden kuluttua tästä päivästä maksakaa -». Hän osasi myös
kirjoittaa toisten nimiä; hän kirosi ja päivitteli sitä ajatellessaan.

Mutta tämä oli metsä, jossa pahat ajatukset tulivat hyviksi
ajatuksiksi, ja, Jumala tietää, hänen päänsä oli täynnä. Hän halusi
rauhaa ja unta ja onnea — hän ikävöi onnea suuresti. Otaksutaan, että
ori olisi voittanut suuren kilpa-ajon? Se ei ollut voittanut (hän
kirosi pahaa muistoa), mutta otaksutaan? Otaksutaan, että hän olisi
tavannut ystävän, joka olisi lainannut hänelle kuusitoistatuhatta
puntaa, tai vaikkapa vain Ethel..

— Herra, sanoi Abibun ääni, — puk-a-puk, hän tulee.

— Äh, mitä se on?

Mainward kääntyi melkein raivoisana mieheen.

— Puk-a-puk — kuulethan.

Mutta sairas mies ei kuullut »Zairen» perärattaan loisketta, kun
pieni laiva halkoi virtaa — häntä ihmetytti, että aamu koitti, ja
vastenmielisesti hän tunnusti itselleen, että hän oli nukkunut.
Hän sulki silmänsä jälleen ja näki ihmeellistä unta. Tuli lyhyt,
ruskettunut mies, jolla oli sileäksi ajellut kasvot ja valkea
aurinkokypärä ja keltainen päällystakki yöpuvun päällä.

— Miltä teistä tuntuu? kysyi vieras.

— Roskaiselta, sanoo Mainward, — erittäinkin Ethelin vuoksi; luuletteko
hänen tehneen kauniisti, kun johti minut siihen luuloon, että pitää
minusta hirveästi, ja sitten viime hetkellä puijasi minua?

— Kauheaa, sanoo vieras valkea mies vakavasti, mutta heittäkää hänet
mielestänne nyt; hän ei ole ajattelemisen arvoinen. Mitä sanotte tästä?

Hän näytti pientä, vihertävää pilleriä, joka oli hänen etusormensa ja
peukalonsa välissä, ja Mainward nauroi heikosti.

— Roskaa, sanoi hän. — Olette Kauniiden unien metsän tonttuja. Mikä se
on? Rakkauspilleri?

Hän nauroi hysteerisesti sukkeluudelleen.

Sanders nyökkäsi.

— Rakkaus tai elämä, sanoi hän vakavasti, — se on sama. Nielkää!

Mainward tirskui ja totteli.

— Ja nyt, sanoi vieras (tämä tapahtui kuusi tuntia myöhemmin), — on
parasta, että poikani sijoittavat teidät laivaan ja vievät rannikolle.

Mainward pudisti päätään. Hän oli herännyt ärtyisänä ja surkean
heikkona.

— Kunnon mies, teette kovin ystävällisesti, kun tulette luokseni — kai
olette tohtori.

Sanders pudisti päätään.

— Päinvastoin, olen tämän alueen komissaari, sanoi hän
ajattelemattomasti, — mutta sanoitte...

— Haluan jäädä tänne — tämä on pahuksen kaunis paikka.

— Pahuksen on juuri se sana, jota minäkin olisin käyttänyt. Hyvä mies,
tämä on Kongon ruttopesä, tämä on Afrikan kaikkien kuolemaa tuottavien
kärpästen ja lutikoiden koti.

Hän viittasi kädellään tuoreenvihreän metsänaukion kätkettyihin
näköaloihin, suuriin köynnöskasveihin, joita leirituli valaisi.

— Katsokaa tuota ruohoa, sanoi hän, — se on kotimaan ruohoa — siinä on
tämän houkutteleva puoli; olin itse melkein leiriytyä tänne. Tulkaa,
ystäväni, antakaa minun viedä teidät omaan leiriini.

Mainward pudisti päätään päättävästi.

— Olen hyvin kiitollinen, mutta aion viipyä täällä päivän tai pari.
Haluan nähdä tämän paikan yliluonnollisen vaikutuksen, sanoi hän
väsyneesti hymyillen. Minulla on paljon parannusta kaipaavia ajatuksia.

— Katsokaas, sanoi Sanders lujasti, — tiedätte erinomaisen hyvin,
mistä tämä paikka on saanut nimensä. Sitä sanotaan Onnellisten unien
metsäksi, koska täällä kuume liikuskelee; täällä asuvat sitä paitsi
kaikki taudit beriberistä aina unitautiin asti. Ette herää niistä
unista, joita täällä näette. Mies, minä tunnen tämän maan, ja te olette
tulokas; olette tullut tänne päästäksenne maailmasta ja aloittaaksenne
uudelleen.

— Anteeksi. — Mainward punastui ja hänen äänensä oli pistävä.

— Oh, tiedän kaikki — enkö sanonut, että olen komissaari? Olin
Englannissa niihin aikoihin, kun teidän alkoi käydä huonosti, ja lopun
olen lukenut sanomalehdistä, joita silloin tällöin saan. Mutta se ei
merkitse minulle mitään. Olen täällä auttaakseni teitä alkuun. Jos
haluatte tehdä itsemurhan, niin miksi tulitte Afrikkaan sitä tekemään?
Olkaa järkevä ja muuttakaa leirinne. Lähetän laivan takaisin noutamaan
miehiänne. Tuletteko?

— En, sanoi Mainward jörösti. — En halua, en kykene; sitä paitsi en ole
varustautunut matkaan.

Näin perusteltua kieltoa Sanders ei voinut vastustaa. Hän ei ollut
siinä suhteessa liian varma itsestäänkään, ja hän mietti, ennen kuin
jatkoi.

— Hyvä, sanoi hän vihdoin, — sanotaan, että viivytte päivän
valmistuaksenne. Tulen huomenna ja tuon sairastuolin teitä varten —
onko sovittu?

Mainward ojensi kätensä ja hymyn väre näkyi hänen silmäkulmassaan.

— Sovittu, hän sanoi.

Hän näki komissaarin kävelevän läpi leirin puhuen miehelle toisensa
jälkeen oudolla kielellä. Mestarillinen mies, ajatteli Mainward.
Olisiko hän voittanut Ethelin? Hän tarkasteli vierasta oudoin silmin ja
näki omien laiskojen kantajiensa hyppivän hänen sanoistaan.

— Hyvää yötä, sanoi Sandersin ääni, ja Mainward kohotti katseensa. —
Ottakaa toinen pilleri, niin olette huomenna yhtä terve kuin nostokone.
Minun täytyy palata leirilleni tänä yönä, muuten minun varastostani on
puolet huomenna varastettu; mutta jos teitä huvittaa, niin minä jään...

— Ei, ei, vastasi toinen nopeasti. Hän halusi olla yksin. Hänellä oli
paljon asioita selviteltävänä itselleen. Esimerkiksi Ethelin pulma.

— Ettehän unohda pilleriä?

— En. Kiitän teitä tulostanne. Olette kunnon valkea kansalainen.

Sanders hymyili. — Älkää puhuko tyhmyyksiä! sanoi hän hyväntuulisesti.
— Tämä on kaikki veljenrakkautta. Valkea valkoisen, heimo heimon
puolesta, eikö niin? Olemme aivan yksin täällä, eikä meidän väristämme
ihmistä ole viidensadan mailin matkalla. Hyvää yötä, ja muistakaa ottaa
pilleri...

Mainward paneutui pitkäkseen, kun kuuli lähdön. Hän luuli kuulevansa
kellon helähtävän. Se oli varmaan konehuoneen merkinantolaite. Sitten
hän kuuli rattaan puk-a-puk-äänen — siitä oli siis höyrylaiva saanut
nimensä.

Abibu tuli tuoden maitoa. — Otatteko lääkettä, herra, tiedusteli hän.

— Minä otin, mutisi Mainward, mutta pilleri oli hänen tyynynsä alla.

Sitten häneen alkoi hiipiä kummallinen tunne. Hän ei havainnut, milloin
se alkoi. Hänellä oli tänä päivänä ollut kylliksi kokemuksia. Senpä
vuoksi hän vavahti mielihyvästä todetessaan olevansa onnellinen.

Hän avasi silmänsä ja katsoi ympärilleen. Hänen vuoteensa oli kannettu
aukealle, ja hän avasi hyttysverkon nähdäkseen paremmin, Pieni mies
tuli ripeästi hänen luokseen kävellen sametinhienolla ruoholla, joka
vietti aukealta poispäin, ja Mainward vihelsi!

— Atty, hän ihmetteli. — Mutta tämäpä ihmeellistä.

Se oli todellakin Atty: sama ryppyinen Atty kuin muinoin, mutta ei enää
niin nolo kuin mihin Mainward oli tottunut. Pieni mies oli pukeutunut
valkeaan ajopukuunsa, hänen pienet kaulussaappaansa olivat mutaiset,
ja hänen silkkitakillaan oli jälkiä kovasta ajosta. Hän kosketti
kevyesti piiskallaan lakkiaan ja heitti toisella käsivarrellaan olleen
kilparatsastussatulan maahan.

— Mitä, Atty, sanoi Mainward hymyillen, — mitä ihmettä sinä teet täällä?

— Ajajien huoneeseen on vain lyhyt matka, herra, sanoi pieni mies. —
Minut on juuri punnittu. Minä arvelin, että hevonen tekisi sen, ja se
teki.

Mainward nyökkäsi viisaasti. — Minä tiesin, että se tekee, hän sanoi. —
Oliko sinun hyvä ratsastaa sillä?

— Sillä ei koskaan ole hyvä ratsastaa, irvisti jockey. — Mutta se
juoksi kyllä sievästi. Päästyään johtoon se hieman epäröi, mutta kun
minä näytin sille piiskaa, niin se juoksi kuin nuoli. Luulin kerran,
että muuan toinen voittaisi meidät — jouduin sisään, mutta minä
pyöräytin sen ympäri, eikä meillä ollut lainkaan vaikeuksia. Voitimme
kymmenen pituuden verran.

— Voitit kymmenen pituuden verran, ihmetteli Mainward. — Hyvä, sinä
olet tehnyt minulle hyvän työn, Atty. Tämä voitto pelastaa minut
suurimmasta pulasta, mihin huoleton mies on koskaan joutunut — en
unohda sinua, Atty.

— Olen siitä varma, herra, sanoi pieni jockey kiitollisena. — Mutta
suokaa nyt anteeksi...

Mainward nyökkäsi ja katseli häntä, kun hän liikkui nopeasti puiden
välitse.

Aukealla oli nyt paljon ihmisiä, ja Mainward silmäili murheellisena
pukuaan. — Mikä aasi minä olin, kun tulin tänne tässä asussa, mutisi
hän hämmennyksissään. — Pitihän minun tietää, että tapaan täällä kaikki
nämä.

Yksi oli, jota hän ei halunnut nähdä, ja nähdessään arkasilmäisen ja
isonenäisen Venn-vekkulin Mainward koetti välttää huomatuksi tulemista.
Mutta Venn huomasi hänet ja tuli kompastellen puihin, suuri käsi
ojennettuna ja silmät loistaen.

— Halloo, halloo! hymyili hän, — olen etsinyt sinua.

Mainward mutisi jonkin selittämättömän vastauksen.

— Lämmin paikka, hä? — Venn otti päästään loistavan silkkipytyn ja
kuivasi otsaansa laajalla silkkinenäliinalla. — Mutta katsos, siitä
rahasta...

— Älä huolehdi, kunnon mies, keskeytti Mainward. — Maksan sen nyt.

— Sitä en tarkoittanut, sanoi toinen. — Jokunen sata sinne tai tänne ei
merkitse mitään. Mutta sinä halusit suurempaa summaa...

— Ja sinä sanoit minulle, että sinä näkisit minut...

— Tiedän, tiedän, sanoi Venn nopeasti, — mutta se oli ennen kuin
kafferit alkoivat tanssia. Toveri, sinä saat sen!

Hän sanoi tämän eriskummallisella äänellä seisoen sääret hajallaan,
hattu työnnettynä takaraivolle ja paksut kädet ojennettuina; ja
Mainward nauroi hillittömästi.

— Kuusitoistatuhatta? kysyi hän.

— Tai kaksikymmentä, sanoi toinen merkitsevästi. Halusin näyttää
sinulle. — Joku kutsui häntä, ja hän kiiruhti ylös vihreää rinnettä,
pysähtyi ja kääntyi esittämään havainnollisesti ystävyytensä
Mainwardiin ja halunsa palvella tätä.

Mainward nauroi matalaa, käheätä ilon naurua. Venn! Venn ja hänen
kirotut kysymyksensä ja puheensa takuista. Hyvä! Hyvä!

Sitten hänen ilonsa keskeytyi, hän vavahti, hänen sydämensä löi
kiivaammin ja kiivaammin, ja omituinen heikkous valtasi hänet.

Miten loistavan viileältä tuo nainen näytti.

Hän käveli aukealla, valkea, hento olento. Mainward kuuli hänen
hameensa kahinan, kun hän käveli ruoholla — valkea, vyötäisillä
vihreä vyö ja ylt'yleensä kultakirjailuja. Mainward tarkasteli
jokaista yksityiskohtaa kiihottuneena — hänen vyöstään riippuvia
kultakoristeita, hänen kaulaansa peittävää pitsikaulusta...

Hän ei kiiruhtanut Mainwardin luo, se ei ollut hänen tapansa.

Mutta hänen silmistään loisti hellyys — nuo rakkaat silmät painuivat
hänen aran katseensa edessä.

— Ethel! kuiskasi hän ja uskalsi ottaa hänen kätensä.

— Eikö sinua ihmetytä? kysyi Ethel.

— Ethel! Täällä!

— Minun — minun oli tultava.

Nainen ei katsonut häneen, mutta hän näki poskien hohtavan ja kuuli
väräjävän äänen, ja hänet valtasi hurja toivo. — Minä käyttäydyin
pahasti, rakas — niin pahasti.

Ethel laski päänsä.

— Rakas, rakas! mutisi Mainward ja haparoi häntä kohti kuin sokea.

Ethel puristautui hänen rintaansa vasten, ja hänen läheisyytensä
sekoitti Mainwardin ajatukset.

— Minun oli tultava. — Ethelin kuuma poski oli hänen poskellaan. —
Rakastan sinua niin.

— Minua — rakastat minua? Tarkoitatko sitä? Hän vapisi onnesta, ja
hänen äänensä petti. — Rakas!

Ethel käänsi kasvonsa häneen päin, ja hänen huulensa olivat niin
lähellä. Mainward kuuli hänen sydämensä lyövän yhtä kiihkeästi kuin
omansakin, suuteli häntä huulia, silmiä ja rakkaita hiuksia...

— Jumalani, olen onnellinen! nyyhkytti hän, — niin — niin onnellinen...

       *       *       *       *       *

Sanders hyppäsi maalle juuri auringon noustessa ja asteli miettivästi
leirille. Abibu, joka kyykötti peitetyn vuoteen ääressä, ei noussut.
Sanders tuli vuoteen ääreen, veti hyttysverkon syrjään ja kumartui
makaavan miehen yli.

Sitten hän laski verkon paikalleen, sytytti piippunsa hitaasti ja
silmäsi Abibuun.

— Milloin hän kuoli? kysyi hän,

— Aamun pimeässä, herra, sanoi mies.

Sanders nyökkäsi hitaasti. — Mikset hakenut minua?

Hetkeen ei kyyköttävä olento vastannut mitään, nousi sitten ja
ojentautui.

— Herra, sanoi hän puhuen arabiaa, jolla kielellä voidaan ilmaista
paljon kaunista, — tämä mies oli onnellinen; hän käveli Onnellisten
ajatusten metsässä; miksi olisin kutsunut hänet maahan, jossa ei ole
aurinkoa eikä onnea, vaan yö, kipu ja tuskia.

— Olet filosofi, sanoi Sanders ärtyisenä.

— Olen Profeetan seuraaja, sanoi Abibu, kanopoika, — ja kaikki, mitä
tapahtuu, tapahtuu Jumalan viisaasta tahdosta.




AKASAVALAISET


Joka ei ymmärrä, miten hyvästä voi nousta paha, ottakoon lapion ja
menköön rehevälle nurmikolle, jota ei ihmiskäsi ole koskenut sitten
aikojen alun. Siinä on pehmeätä, hienoa ruohoa, mutta ei nokkosia
eikä voimakkaita, pahoja rikkaruohoja. Se on Jumalan käden jäljeltä.
Kääntäkää sen pinta lapiolla parantaaksenne Hänen kättensä työtä, ja
seuraavana kesänä — maan peitteenä on rikkaruohoa ja nokkosia, rönsyjä
ja karkealehtisiä kasveja.

Lapio on herättänyt piilevän paheen siemenen, antanut voimaa sille
tuhoavalle elämälle, joka on vuosia nukkunut näkymättömissä...
Kahdessakymmenessä vuodessa, jos harjoitetaan järkiperäistä viljelystä,
voidaan rikkaruohot hävittää ja saada ruohikko ennalleen, mutta siinä
on paljon työtä.

Hyvässä aikomuksessa voidaan ruveta kääntämään alkukantaista turvetta;
voidaan kuvitella, että siinä kasvaa ruusupensaita, missä ennen oli
pelkkä nurmikko; tulos on melkein aina sama.

Kerron tämän vertauksena lähetyssaarnaajasta ja hänen työstään.
Lähetyssaarnaaja oli kelpo mies, mutta vääränvärinen. Hänellä oli
suuria ajatuksia velvollisuuksistaan veljiänsä kohtaan; hän oli
innostunut pappispukunsa mukaiseen työhön, mutta, kuten Sanders aivan
oikein sanoi, Intia ei ole Afrikka.

Kenneth McDolan tuli komissaari Sandersin luo mukanaan suosituskirje
uudelta hallitukselta.

Sanders oli aterioimassa eräänä aamuna, kun hänen palvelijansa,
joka oli samalla kersantti, Abibu, toi hänelle kortin. Se oli hieno
kortti, pyöreäkulmainen ja kultareunainen, ja keskelle oli painettu
vanhanaikaisilla kirjaimilla:

    _Past. Kenneth McDolan_.

Alle oli piirretty lyijykynällä: »Lyhyellä käynnillä». — Sanders tuhahti
kärsimättömästi, sillä »pastori» tarkoitti »lähetyssaarnaajaa», ja
lähetyssaarnaaja voi tarkoittaa vaikka mitä. Hän katsoi uudestaan
korttia ja rypisti. Vanhanmallinen kirjasinlaji ja pastorius ei sopinut
pyöreihin kulmiin ja kullattuihin reunoihin.

— Missä hän on?

— Herra, sanoi Abibu, — hän on kuistilla. Potkinko hänet ulos? —
Abibu sanoi tämän hyvin luonnollisesti ja suorasukaisesti, ja Sanders
tuijotti häneen.

— Synnin lapsi! sanoi hän vakavasti, — sillä tavoinko sinä puhut
Jumalan miehistä ja samalla valkeista miehistä.

— Tällä miehellä on Jumalan miehen puku, sanoi Abibu rauhallisesti, —
mutta hän musta mies ja sen vuoksi merkityksetön.

Sanders veti hyttyskengät yöpukunsa ylle ja kirosi itsekseen.

— Valkeita lähetyssaarnaajia kyllä, sanoi hän äkäisenä, — mutta mustia
lähetyssaarnaajia minä en kärsi.

Pastori Kenneth istui Sandersin nojatuolissa, jalka huolimattomasti
heitettynä tuolin laidan yli, niin että silkkisukka tuli näkyviin.
Hänen sormiensa päät olivat toisiaan vasten, ja hyväntahtoisen
kärsivällisesti hän tarkasteli pientä vihreätä puutarhaa, joka oli
komissaarin erityinen ilo.

Hän oli hyvin musta, hyvin musta, mutta hänen käytöksensä oli vaivaton
ja maltillinen.

Hän nyökkäsi hymyillen Sandersille ja ojensi velton käden.

— Ah, herra komissaari, sanoi hän virheettömällä englannin kielellä, —
olen kuullut teistä paljon.

— Ylös siitä tuolista! sanoi Sanders, josta pikkuasiat eivät olleet
mainitsemisen arvoisia. — Ja nouskaa, kun tulen luoksenne! Mitä
haluatte?

Pastori Kenneth nousi vikkelästi, hän käsitti tilanteen niin nopeasti,
ettei sitä arvaa se, joka ei tiedä, kuinka syvä on sivistyneen
raakalaisen sivistys.

— Olen lyhyellä käynnillä, hän sanoi nöyrällä äänellä. — Otan rannikon
pikku kaupungit ja kylät pitäen jumalanpalveluksia ja pyydän lupaa
saada puhua alaisillenne ihmisille.

Tämä ei ollut se puhe, jonka hän oli valmistanut. Hän oli tullut
suoraan Englannista, jossa hän oli Bayswater-yhdistyksen päämiehiä ja
jossa myös hänen jumaluusopilliset saavutuksensa olivat tehneet hänet
huomatuksi ja melko kuuluisaksi laajemmissakin piireissä.

— Saatte puhua alaisilleni, sanoi Sanders, — mutta ette saa häiritä
kanomiehiä ettekä hausoja, koska he ovat profeetanuskoisia.

Saaden tasapainonsa takaisin lähetyssaarnaaja hymyili.

— Viedä valoa pimeihin paikkoihin... aloitti hän.

— Lopettakaa, sanoi Sanders lyhyeen, — keskustelu on lopussa. — Hän
pyörähti kantapäillään ja meni huoneeseensa.

Sitten hänen mielessään välähti jotakin.

— Hei! huusi hän, ja poistuva lähetyssaarnaaja palasi.

— Mistä olette poiminut nimen »Kenneth McDolan?»

Neekeri hymyili jälleen.

— Sukunimen antoi minulle Sierra Leonessa eräs hyväsydäminen valkea
mies, joka otti minut hoiviinsa ja kasvatti minut kuin oman poikansa,
vastasi hän.

Sanders näytti hampaansa.

— Olen kuullut sellaisista tapauksista, hän sanoi epämiellyttävästi.

Seuraavana päivänä lähetyssaarnaaja ilmoitti aikovansa lähteä matkalle.
Hän tuli katsomaan Sandersia kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ehkä
hän luuli komissaarin hieman häpeävän, mutta jos hän niin luuli, hän
erehtyi, sillä Sanders oli parantumaton.

— Teillä on suosituskirje hallitukselta, niin etten voi teitä estää,
sanoi hän.

— Täällä on minulle työtä, sanoi lähetyssaarnaaja, — auttavaa ja
pelastavaa työtä. Intiassa suunnilleen neljäsataatuhatta...

— Tämä ei ole Intia, sanoi Sanders lyhyesti; ja niine hyvineen
neekerisaarnaaja marssi tiehensä.

Ne, jotka tuntevat akasavalaiset, tuntevat heidät pääasiallisesti
laiskuudestaan — tai verikostostaan tai heitä kohtaavien
sukuhäväistysten sovittamisesta tai toisten vuohien varastamisesta,
joissa kaikissa he osoittavat tarmoa ja selittämätöntä reippautta. »Hän
on akasavalainen — hän osoittaa jalallaan» on sananpartena Yläjoella,
ja tämä sananparsi juontaa alkunsa hämärästä muinaisuudesta, jolloin
(niinkuin tarina kertoo) muuan vieras tapasi tämän heimon miehen
makaamasta metsässä.

— Ystävä, sanoi vieras, — olen eksyksissä. Näytä tie joelle. — Ja
akasavalainen soturi kohotti toisen jalkansa maasta ja osoitti
varpaallaan polkua.

Vaikka tästä jutusta puuttuukin hieman huumoria, sitä pidetään
hilpeyttä herättävien juttujen parhaana aina Bamasta Lado-maahan asti.

Kuusi kuukautta sen jälkeen kun pastori Kenneth McDolan oli lähtenyt
asemapaikalleen, Sandersin päämajaan tuli surullinen lähetystö saapuen
kahdella kanootilla sydänyöllä ja odottaen häntä, kun hän tuli
kylvystään talonsa leveälle kuistille aamulla — juroja ja synkkiä
miehiä, jotka kyyköttivät puisella verannalla ja silmäilivät häntä mitä
surkeimmin ilmein.

— Herra, olemme akasavalaisia, sanoi puhemies, ja olemme tulleet pitkän
matkan.

— Tiedän sen, sanoi Sanders kuivasti, — ellei Akasava ole muuttanut
paikkaa viime yönä. Mitä haette?

— Herra, kärsimme nälkää, sanoi puhuja, — viljamme on mennyt, eikä
joessa ole kalaa; sen tähden tulimme luoksesi, sillä sinä olet isämme.

Tämä oli mitä harvinaisin pyyntö, sillä Keski-Afrikan neekeri ei
juuri näe nälkää, eikä sitä paitsi Yläjoelta ollut kuulunut tietoja
katovuodesta.

— Kaikki tämä tuntuu valheelta, sanoi Sanders miettivästi, — sillä
miten voi kato tulla Akasavan maahan, kun Isisissä on sato enemmän
kuin riittävä? Sitä paitsi kalat eivät jätä kutupaikkojaan, ja jos
jättävätkin, niin niitä voidaan seurata.

Puhemies liikahti hieman.

— Herra, meillä on ollut paljon sairautta, hän sanoi, — ja kun me
hoidimme toinen toistamme, niin kylvöaika oli ohi; ja mitä kalaan
tulee, niin meidän nuoret miehemme surivat liian paljon kuolleita
lähteäkseen niin pitkille matkoille.

Sanders tuijotti hämmästyneenä.

— Sen tähden päällikkömme lähetti meidät pyytämään sinua pelastamaan
meidät, sillä me kärsimme nälkää.

Mies puhui jossakin määrin luottavaisena, ja tämä oli kaikkein
ihmeellisintä. Sanders oli hämmästynyt ja täydellisesti ymmällä. Sillä
hänen päivittäisen elämänsä säännöttömyydelläkin oli säännöllisyytensä.
Mutta tämä oli aivan uusi ja outo tilanne. Sellaiset asiat tietävät
vaikeuksia, ja hän päätti ottaa asiasta perin juurin selvän.

— Minulla ei ole teille mitään annettavaa, sanoi hän, — paitsi
tätä neuvoa: menkää nopeasti takaisin sinne mistä tulittekin, ja
viekää minun sanani päällikölle. Tulen itse jälkeenpäin toimittamaan
tutkimuksen.

Miehet eivät olleet tyytyväisiä, vaan eräs vanhempi, iän painama mies,
jonka pää oli tuhkanharmaa, puhui.

— On sanottu, herra, mutisi hän hampaattomasta suustaan, — että muissa
maissa, kun kansa näkee nälkää, tulee monta valkeaa miestä, ja he
tuovat viljaa ja hyvää syötävää.

— Hä?

Sandersin silmät kapenivat.

— Odottakaa, sanoi hän ja meni avoimesta ovesta nopeasti huoneeseensa.

Palatessaan hänellä oli suuri sarvikuononnahkainen ruoska, ja
lähetystö, joka sen nähdessään menetti juhlallisuutensa, pakeni
nopeasti.

Sanders näki kahden kanootin melovan ylös virtaa, ja hänen hymynsä oli
epäilemättä hyväntuulen hymyä. Samana yönä »Zaire» lähti akasavalaisten
maahan vieden kirjeen pastori Kenneth McDolanille. Kirje oli lyhyt,
mutta sävyltään helposti ymmärrettävä.

 »Hyvä herra» — kuului se — »te seuraatte tämän tuojaa päämajaan
 tavaroinenne. Teidän kieltäytyessänne noudattamasta pyyntöäni olen
 käskenyt kersanttini vangita Teidät. Kunnioittavasti

                                            _H. Sanders_,
                                            komissaari.»

— Ja syy, minkä tähden lähetän teidät pois tästä maasta, sanoi Sanders,
— on se, että olette ajanut alaisteni päähän typeriä ajatuksia.

— Vakuutan...

— En kaipaa vakuutuksianne, sanoi Sanders.

— Ette ole Keski-Afrikassa Intian Hyväntekeväisyysyhdistyksen
palveluksessa.

— Kansa näki nälkää...

Sanders hymyili.

— Olen lähettänyt heille sanan, että tulen Akasavaan, hän sanoi
irvistäen, — ja että otan ensimmäisen kärsivän näköisen miehen, jonka
näen, ja pieksän hänet verille.

Seuraavana päivänä lähetyssaarnaaja lähti, pitkin jokivartta
hajautuneiden valkeiden lähetyssaarnaajien — sanottakoon se —
helpotukseksi, sillä niin oudolta kuin tuntuukin, mustaan takkiin ja
silkkisukkiin pukeutunutta neekerisaarnaajaa kohdellaan epäluuloisesti.

Lupauksensa mukaan Sanders teki matkan, mutta hän ei tavannut
ketään rangaistavaa, sillä hän tuli kerta kaikkiaan hyvinravittuun
yhteiskuntaan, joka oli viettänyt kokonaisen viikon kaivaessaan
ruokatavaroita piilopaikoistaan, joihin ne oli liian innokkaan
maineenhakijan esityksestä kätketty.

— Tähän, sanoi Sanders veitikkamaisesti, — loppui ensimmäinen läksy.

Mutta hän ei ollut läheskään onnellinen. On huomattava, että kun
kajotaan alkuasukaselämän hitaaseen kulkuun, tapahtuu kaikenlaisia
asioita. Ei voida suoraan sanoa, että ne tapahtumat, jotka sattuivat
pastori Kenneth McDolanin vetäydyttyä julkisesta elämästä, olivat
suoranaisia seurauksia hänen pyrinnöistään saavuttaa mainetta
Akasavassa. Mutta hän oli kylvänyt siemenen, josta kasvoi käsitys,
että joku oli vastuunalainen heidän hyvinvoinnistaan — hän oli
pystyttänyt köyhyyden kauniin kuvan, uuden ja ihmeellisen jumalan.
Lyhyen oleskelunsa aikana hän oli istuttanut pakanain mieliin hämärän,
epämääräisen ja haparoivan käsitteen inhimillisestä veljeydestä.

Sanders havaitsi tämän, kun hän palatessaan tarkastusmatkaltaan tapasi
joella ajelehtivan kanootin, jossa mahallaan makaava mies vetelästi
ohjaili alustaan laiskoin melanvedoin.

Sanders, joka oli komentosillalla, veti nyöristä, josta höyrypilli
saatiin soimaan, sillä kanootti oli hänen väylällään. Varoituksesta
huolimatta mies ei yrittänytkään poistua väylältä, ja kun molemmat
olivat menossa myötävirtaa, pääsi höyrylaiva vain pyörähtämällä ja
särkkää hipaisemalla ajamasta pientä alusta upoksiin.

— Ottakaa mies laivaan, sanoi Sanders, ja kun kanootti oli
kursailematta vedetty keksillä laivan viereen ja mies kovakouraisesti
kiskottu laivaan, Sanders alkoi raivota.

— Kirotusta laiskuudestasi, sanoi hän, — huomaan sinut akasavalaiseksi;
mutta ei sinulla sittenkään ole mitään syytä vallata keskijokea
itsellesi.

— Herra, sinun jumaliesi kirjassa on kirjoitettu, sanoi mies, — että
joki on kaikkia varten, mustia ja valkeita, koska kaikki olemme
yhdenvertaisia valkoisten jumalain silmissä.

Sanders maiskautti huuliaan kärsimättömästi.

— Kun sinä olet kuollut ja minä olen kuollut, sanoi hän, — me olemme
samanarvoiset, mutta niin kauan kuin minä liikun ja sinä liikut, minä
annan sinulle kymmenen iskua ruoskalla oikaistakseni sitä pahaa oppia,
joka on sinun sisälläsi.

Hän suoritti ojennuksen. Mutta paha työ oli tehty.

Sanders tunsi, alkuasukkaan mielen paremmin kuin kukaan muu, ja hän
vietti tietyn ajan joka päivä seuraavan kuukauden aikana kiroillen
pastori Kenneth McDolania. Siihen asti ei kuitenkaan ollut vielä tehty
korjaamattomia erehdyksiä, mutta Sanders ei ollut niitä miehiä, jotka
yllätetään torkkumasta. Hänen pikku kuningaskuntansa kaukaisimpiin
osiin lähetettiin salaisia asiamiehiä, ja Sanders istui odottamassa
tietoja.

Ensimmäiset uutiset olivat hyviä; vakoojat lähettivät rauhansanomia
ja tietoja normaaleista oloista; sitten tiedot kävivät vähemmän
tyydyttäviksi. Akasava sijaitsi pahassa paikassa, sillä se oli alueen
keskellä, mielettömän kiihotuksen keskus, kuten Sanders oli jo ennen
huomannut.

Vakoojien lähettämät tai tuomat uutiset koskivat salaisia kokouksia
ja heimojen välisiä lähettejä, lähettejä, jotka hiipivät kylistä
hiljaisina öinä, metsän syvyydessä toimitetuista uskonnollisista
menoista ja muista hälyttävistä asioista.

Sitten tuli käänne.

Tigili, ngombien kuningas, valmisteli salaista matkaa. Hän uhrasi
vuohen ja hankki hyvät enteet; samoin kolme poppamiestä antoi vakavina
suotuisan ennustuksen.

Päällikkö lähti jokea myötävirtaa eräänä yönä mukanaan neljätoista
soutajaa, rumpali, hänen etevimmät päämiehensä ja kaksi hänen
vaimoistaan, ja hän tuli Akasavan kaupunkiin seuraavana iltana auringon
laskiessa.

Täällä Akasavan päällikkö vastaanotti hänet ja vei hänet majaansa.

— Veli, sanoi Akasavan päällikkö, — olen peittänyt jouseni marakatin
nahalla.

Tigili nyökkäsi vakavasti.

— Minun nuolieni hännässä on pieni pilvi, sanoi hän vastaukseksi.

Näin salaperäisellä tavalla he puhuivat melkein koko tunnin, ja se oli
heille suureksi avuksi.

Majan varjossa makasi puolialaston mies, joka näytti nukkuvan, pää
käsivarrella ja jalat mukavasti ristissä.

Eräs Akasavan vartija näki hänet ja aikoi keihäällä sysäten saada hänet
nousemaan, mutta kun hän vain silmäsi unisesti, niin akasavalainen
luuli häntä Tigilin miehiksi ja jätti hänet rauhaan.

Kun kuningas ja päällikkö lopettivat neuvottelun, nousi Tigili majan
lattialta ja meni takaisin kanoottiinsa, ja Akasavan päällikkö seisoi
rannalla katsellen, miten pieni alus poistui samaa tietä kuin oli
tullutkin.

Nukkuja nousi äänettömästi ja meni toista polkua rantaan. Juuri kylän
ulkopuolella hänen oli mentävä polun yli kuunvalossa, ja siinä hänet
kohtasi mies.

Tämä mies oli akasavalainen soturi ja aseistettu, ja nukkuja seisahtui
kuuliaisena kuultuaan käskyn.

— Ken olet?

— Olen vieras, sanoi toinen.

Sotilas tuli lähemmäksi ja katsoi häntä kasvoihin.

— Olet Sandin vakooja, sanoi hän, ja toinen kävi häneen käsiksi.

Sotilas olisi huutanut, mutta teräksenluja käsi kuristi Itänen
kurkkuaan. Vartija päästi sellaisen äänen kuin pieni joki aiheuttaa
juostessaan viettävää kivikkoa alas, sitten hänen jalkansa taipuivat,
ja hän kaatui.

Nukkuja kumartui hänen ylitseen, pyyhki veistään kuolleen paljaaseen
olkapäähän ja jatkoi matkaansa joelle. Pensaikosta hän löysi kanootin,
irrotti sitä kiinnittävän köyden ja astuen siihen potkaisi sen
kulkemaan myötävirtaa.

       *       *       *       *       *

— Ja mitä kaikesta tästä? kysyi Sanders. Hän seisoi kuistillaan, ja
hänen edessään oli vakooja, notkea nuori mies, yllään hausapoliisin
kersantinpuku.

— Herra, se on salainen seura, ja he aikovat ryhtyä suureen
tappamiseen, sanoi kersantti.

Komissaari käyskeli kuistillaan pää rinnalle laskettuna, kädet selän
takana.

Hän tunsi nämä salaseurat kyllä hyvin, vaikka hänen alueensa oli
ollut niistä vapaa. Hän tiesi niiden sienennopean kasvun; kuinka ne
nousivat tyhjästä valmiiksilaadituin ohjein ja opastuksin. Hän tiesi,
mikä vaikutus niillä oli pitkin Liberian rannikkoa; hän tunsi Nigerian
»vaiteliaat» ja oli tavannut Kasain »valkonaamat». Ja nyt oli kirous
tullut hänen alueelleen. Se tiesi sotaa, kahdenkymmenen vuoden työn
tärvelemistä — sellaisten miesten työn, jotka kuolivat ja kuolivat
iloisina luottaen siihen, että he olivat tuoneet rauhan maahan — se
tiesi koko hänen valtansa kukistumista.

Hän kääntyi Abibuun.

— Ota laiva, sanoi hän, — ja mene nopeasti Ochoriin, kerro Bosambolle,
päällikölle, että aion tulla hänen luokseen. Palaver on päättynyt. —
Hän tiesi voivansa luottaa Bosamboon, jos pahin tapahtuisi.

Odottaessaan hän lähetti pitkän selonteon hallitukselle, joka eleli
rauhassa sata mailia kauempana rannikolla. Hänellä oli maajohto pitkin
merenrantaa, ja kun se oli kunnossa, niin se oli suureksi siunaukseksi.
Onneksi se oli nyt, mutta oli aikoja, jolloin kulkevat norsulaumat
olivat kaataneet pylväät ja sotkeneet johdot mailin tai parin matkalta
toivottomaksi vyyhdeksi.

Hänen viestiinsä tuli vastaus nopeasti.

 »Ryhtykää mitä pontevimmin hävittämään seuraa. Jos on tarpeen, niin
 vangitkaa Tigili. Lähetämme teille neljäsataa miestä ja tykkiveneen;
 kai voitte järjestää asian ilman jalkaväkeä.

                                                 Hallitus.»

Sanders käveli pitkän matkan meren rannalla ajatellen tilannetta ja
ratkaisua. Jos heimot valmistautuivat sotaan, niin ne aloittaisivat
yhtaikaa toiminnan, yleisen nousun. Hän pudisti päätään. Neljäsataa
miestä ja tykkivene enemmän tai vähemmän ei vaikuttanut sinne eikä
tänne. Saattoi toivoa, että kahakat syntyisivät toinen toisensa jälkeen
— hän selviäisi akasavalaisista, hän selviäisi Isisistä ja Akasavasta
yhtaikaa; Ochorista hän oli varma — se oli lohdutus — mutta toiset?
Jälleen hän pudisti päätään. Ehkä akasavalaisten luontainen laiskuus
pitäisi heidät poissa pelistä.

Sellainen mahdollisuus ei kuulunut heidän tapoihinsa.

Hän lienee ratkaissut asian äkkiä, sillä hän pysähtyi kävellessään,
seisoi hiljaa ajatellen perusteellisesti pää kumarassa. Sitten hän
kääntyi ja palasi nopeasti huoneeseensa.

Mikä päivä oli valittu kapinan yhteiselle alkamiselle, ei ole tarkoin
tiedossa. Tiedetään, että akasavalaiset, ngombilaiset, isisiläiset ja
bolekilaiset valmistautuivat kaikessa hiljaisuudessa suurta tappamista
varten, kun kuultiin suuret uutiset.

Sandi oli kuollut.

Kanootti oli kaatunut Isisi-joella, ja nopea virta oli vienyt
komissaarin mennessään, ja vaikka miehet juoksivat rantoja
edestakaisin, ei hänestä nähty mitään muuta merkkiä kuin näkyvistä
hitaasti pyörähdellen uiva korkkihattu.

Niin kertoi eräs akasavalainen, joka oli kuullut sen hausoilta, ja
heti soi lokali terävästi, ja kylien päämiehet tulivat huohottaen
neuvottelumajaan tapaamaan Akasavan ylintä päällikköä.

— Sandi on kuollut, sanoi päällikkö vakavasti. — Hän oli meidän isämme
ja äitimme ja kantoi meitä käsillään; me rakastimme häntä ja teimme
monta vastenmielistä tekoa hänelle rakkautemme tähden. Mutta kun hän
nyt on kuollut eikä ole ketään, joka sanoisi meille 'kyllä' tai 'ei',
niin se hetki, josta olen teille salaa puhunut, on tullut; otetaan sen
vuoksi aseet ja lähdetään, ensiksi jumalanmiesten luo, jotka rukoilevat
ja taikovat meitä vettä pirskottaen, sitten Ochorin päällikköä vastaan,
joka on monta vuotta tehnyt meille häpeää.

— Herra, sanoi eräs pieni päällikkö Ochorin rajakylistä, — onko se
viisasta: herramme Sandihan on sanonut, ettei saa olla sotaa?

— Herramme Sandi on kuollut, sanoi ylin päällikkö viisaasti, — ja
kun hän on kuollut, ei meitä suuresti liikuta, mitä hän on sanonut.
Sitä paitsi, lisäsi hän, kun hänen päähänsä tuli eräs ajatus, — viime
yönä näin Sandin unissani; hän seisoi suuren tulen keskellä ja sanoi
minulle: Mene ja tuo minulle Ochorin päällikön pää.

Aikaa ei enää tuhlattu.

Sinä yönä kahdenkymmenen kylän miehet tanssivat tappamistanssin, ja
Akasavan suuri tuli paloi punaisena hiekkaisella rannalla läheisessä
ruohikossa oleskelevan virtahepoperheen suureksi ihmeeksi.

Harmajana aamuna Akasavan päällikkö kokosi kuusisataa keihästä ja
kuusikymmentä kanoottia ja piti puheen:

— Ensiksi me tuhoamme lähetysmiehet, sillä he ovat valkoisia, eikä ole
oikein, että he elävät ja Sandi on kuollut; sitten menemme Bosambon,
Ochorin päällikön luo. Kun sateet tulivat vohlimisen aikaan, hän, joka
on vierasmaalainen eikä ole lainkaan ihmisen sukua, toi monta pahaa
miestä kanssaan ja hävitti kalakylämme, ja Sandi sanoi, että sotia ei
saa. Nyt Sandi on kuollut ja epäilemättä helvetissä, eikä kukaan ole
meitä estämässä.

Joen mutkan ympäri tuli hitaasti vastavirtaa pyrkivän »Zairen» keula.
Huomata sopii, että sen liehuva pieni lippu ei ollut puolitangossa.
Tämän seikan oikea merkitys ei ollut akasavalaisille oikein selvillä.
Hitaasti tuli pieni alus rantaan, lankku sysättiin esiin, ja sitä
pitkin tuli hyvin rivakkana ja valkeana, pieni luukeppi hopeanupista
sormien välissä heiluen, hra komissaari Sanders hyvin elävänä, ja kaksi
kiiltävää konekivääriä oli maalle työnnetyn lankun kummallakin puolen
laivan, kannella.

Kansa katseli peloissaan ja hämmästyksissään tätä maihinnousua,
Akasavan päällikkö hieman lähempänä kuin hänen maalatut sotilaansa.

Sandersin kasvoilla oli viaton hämmästys. — Päällikkö, sanoi hän, —
teet minulle suuren kunnian, kun kokoat nuoret miehesi vastaanottamaan
minua; kuitenkin näkisin heidät mieluummin pelloillaan työssä.

Hän kulki pitkin runsaasti maalattujen sotilaiden muodostamia rivejä
sellaisin hitain askelin kuin olisi hän ollut kunniakaartia tarkastava
ylhäinen henkilö.

— Minä huomaan, sanoi hän olkansa yli päällikölle, joka
odottamattomasta näystä hämmästyneenä seurasi häntä, — että joka
miehellä on tappokeihäs, myös sotakilpi ja monella sitä paitsi
ngombilaiset miekat.

— Herra, se on totta, sanoi päällikkö päästen järjilleen, — sillä me
menemme norsuja metsästämään suureen metsään.

— Monella on myös pieniä ihmisenluita kaulassa riippumassa, ja ne eivät
ole norsuja varten.

Hän sanoi tämän venytellen, myhäillen, kun hän jatkoi tarkastustaan, ja
päällikkö oli ymmällä.

— Kerrotaan, änkytti hän, — sanotaan... vakooja tuli ja kertoi
meille... että ochorilaiset hankkivat sotaa, ja me pelkäsimme...

— Omituinen, sanoi Sanders puoliksi itsekseen, todella omituinen on
tämä tarina, sillä tulen suoraan Ochorin kaupungista, enkä nähnyt
siellä muuta kuin miehiä, jotka olivat pelloillaan tai metsillä; sitä
paitsi päällikkö on sairas, kuumeessa.

Hän pudisti päätään hyvin teeskennellyn hämmentyneenä.

— Herra, sanoi Akasavan päällikkö, — ehkä miehet ovat meille
valehdelleet — sellaistahan tapahtuu...

— Se on tosi, sanoi Sanders vakavasti. — Tämä on valheitten maa; jotkut
sanovat minun kuolleen: ja kaikkialla kerrotaan, että maassa ei ole
lakia, vaan miehet saavat tappaa ja sotia halunsa mukaan.

— Vaikka minä kuolen tällä minuutilla, sanoi päällikkö, — vaikka joki
muuttuisi tuleksi ja täyttäisi minun mahani, vaikka joka puu muuttuisi
tiikeriksi ja uhkaisi minua, vannon, etten ole ajatellut sotaa.

Sanders hymyili sisimmässään.

— Varokaa henkeänne, sanoi hän hiljaa, — te, jotka menette metsästämään
norsuja, sillä suureen metsään on pitkä matka, monta suota täytyy
samota ja monen joen poikki on uitava. Olen mielissäni, että ehdin
ajoissa sanomaan teille hyvästit.

Vallitsi syvä hiljaisuus, sillä tämä norsunmetsästys oli päällikön
keksimä juttu. Suureen metsään oli kahden kuukauden matka, toinen sinne
ja toinen takaisin, ja sitä paitsi se oli kirottua maata, eivätkä
akasavalaiset ole miehiä, jotka rakastavat pitkiä matkoja muuten paitsi
jokea pitkin myötävirtaan.

Äänettömyyden katkaisi päällikkö.

— Herra, haluamme lykätä matkamme sinun kunniaksesi, sillä jos me
menemme, niin kuinka voimme neuvotella kanssasi?

Sanders pudisti päätään.

— Älkööt miehet keskeyttäkö metsästysmatkaansa, sanoi hän. — Mene
rauhassa, päällikkö, ja sinä saat monta hammasta. — Hän näki valon
välähtävän päällikön kasvoilla, mutta jatkoi:— Minä lähetän kanssanne
hausakersantin, joka voi tuoda minulle tiedon sinun urotöistäsi — valo
katosi päällikön silmistä — siliä varmaan on monta valehtelijaa, jotka
sanovat, ettet sinä ole koskaan käynytkään isossa metsässä, ja minulla
täytyy olla todisteita siitä, että olet siellä käynyt.

Vielä epäröi päällikkö, ja odottavat rivit kuuntelivat kumartuen
innoissaan eteenpäin, kunnes niissä ei enää ollut järjestetyn armeijan,
vaan roskajoukon leima.

— Herra, sanoi päällikkö, — me menemme huomenna...

Sandersin huulilla oli vielä hymy, mutta kasvot olivat vakavat, ja
hänen silmissään oli teräksinen kajastus, jonka päällikkö tunsi.

— Sinä menet tänään, mies, sanoi Sanders alentaen ääntään, kunnes hän
melkein kuiskaili, — tai sinun sotilaasi marssivat uuden päällikön
käskeminä ja sinä roikut puussa.

— Herra, me lähdemme, sanoi mies alistuvasti, vaikka me olemme huonoja
marssimaan ja meidän jalkamme ovat hellät.

Sanders, joka muisti akasavalaisten laiskuuden, huomasi hänen
kasvojensa väänteet.

— Veristynein jaloin te voitte levätä, sanoi hän merkitsevästi, — mutta
veristynein selin ette voi marssia ettekä levätä — menkää!

Seuraavan aamun hämärissä ngombilaiset saapuivat kahdellakymmenellä
viidellä sotakanootilla liittyäkseen akasavalaisiin ystäviinsä, mutta
tapasivat kylässä vain naiset ja vanhukset, ja yllätetyn Tigilin,
kuninkaan, hausat saarsivat rannalla.

— Miten minun käy, herra, kysyi Tigili, kuningas.

Sanders vihelsi ajattelevasti.

— Minulla on sinulle hommaa jossakin, sanoi hän.




PAHOLAISMETSÄ


Neljän päivän päässä Msakidangasta, jos alkuasukastietoihin on
luottamista, on kiemurteleva joki, joka tulee Ngombi-maahan.
Alkuasukkaat sanovat, että se on purjehduskelpoinen kuivanakin aikana.

Bongindassa olevat lähetyssaarnaajat nauravat tälle tiedolle; ja
Arburt, tämän lähetysaseman johtaja, kuunteli eräänä iltana hienoinen
hymy silmännurkassa Elebin kertomuksia joen latvoilla sijaitsevasta
aarremaasta ja oli ystävällisen epäuskoinen.

— Jos on niin, että norsunluuta on tässä paikassa, sanoi hän, — tai
suuri aarre odottaa kaivajaansa, niin mene Sandin luo, sillä tämä aarre
kuuluu hallitukselle. Mutta sinä, Elebi, kiinnitä sydämesi enemmän
Jumalan taivaallisiin rikkauksiin ja ajatuksesi omaan kelvottomuuteesi
päästäksesi Hänen valtakuntaansa ja anna norsunluun olla.

Sanders tunsi Elebin pyörremyrskyntyyppisenä alkuasukassaarnaajana,
riehahtelevana, äänekkäänä jumalanpalveluksen aputoimitsijana. Hän
oli haltioitumisensa hetkinä käännyttänyt monta. Mutta oli myös
vastavaikutuksen päiviä, jolloin Elebi murjotti multamajassaan ja
kohteli kristinoppia kylmästi.

Tämä uusi uskonto oli työlästä. Sitä ei voinut harjoittaa kerrallaan
koko viikon osalle ja sitten istua. Piti aina mennä eteenpäin koskaan
väsymättä, koskaan poikkeamatta oikealta tieltä, pidättyä niin
paljosta, että siihen kyllästyi, jättää tekemättä sellaista, jota
mieluummin olisi tehnyt.

— Uskonto on vankeutta, murisi Elebi juttelunsa jälkeen ja kohautti
leveitä mustia hartioitaan.

Majassa hänen tapansa oli vaihtaa eurooppalainen puku
vyötärövaatteeseen ja peitteeseen, sillä Elebi oli villi — jäljittelevä
villi — barbaari. Kerran saarnatessaan Paholaisten joella hän oli
uskonnollisessa innostuksessaan iskenyt erästä ivaajaa taittaen tämän
käden, ja muuan raivostunut Sanders oli vanginnut hänet, piessyt
ja sakottanut tuhannella putkella. Tämän jälkeen Elebiä pidettiin
englantilaisten lähetyssaarnaajien piireissä kristinopin marttyyrinä,
sillä hän osasi valehdella mainiosti ja hänen rangaistustaan pidettiin
kauheana raakuutena.

Mutta norsunluu oli haudattuna kolmen päivän päässä Salaiselta joelta;
tätä Elebi mietiskeli tuijotellessaan majassaan yötä päivää savuavaa
tukkia. Kolmen päivän päässä joen takana, paikalla, jossa oli kaksi
hautaa, maa oli täynnä paholaisia, ja Elebi värisi sitä ajatellessaan;
mutta kun hän oli lähetyssaarnaaja ja syvästi uskovainen ja sitä
paitsi (vaivalloisesti alkuasukaskielelle käännetyn) Roomalaiskirjeen
omistaja, hän ei paljoa pelännyt. Hän pelkäsi enemmän muuatta
kaukaisessa päämajassa oleksivaa valkeata paholaista, jota voitiin
odottaa Salaiselle joelle, kun sateet olivat tulleet ja menneet.

Elebillä oli tietenkin yksi vaimo valkoisen miehen tavan mukaan, mutta
tyttö, joka tuli majaan höyryävä kalakuppi kädessään, ei ollut se
nainen, jonka lähetyssaarnaajat tunnustivat hänen vaimokseen.

— Sikini, sanoi Elebi, — lähden pitkälle kanoottimatkalle.

— Pyhässä tarkoituksessa? kysyi Sikini, joka oli joutunut miehen
vaikutusvaltaan hänen uskonnollisina aikoinaan.

— Tulen rätinä on vaimon kielen kaltainen, tuumi Elebi, — ja helpompi
on pitää kansi kiehuvan padan päällä kuin salaisuus naisen sydämessä.

Elebi tunsi hyvin jokivarren sananlaskut, ja tyttö nauroi, sillä hän
oli miehen mielivaimo ja tiesi, että aikanaan hän kyllä saisi kaiken
tietää.

— Sikini, sanoi mies äkkiä, — tiedät, että pidin sinut luonani, vaikka
Verenottaja tahtoi, että minun piti lähettää sinut pois. (Arburtilla
oli mikroskooppi, ja hän vietti iltansa tutkimalla joukkonsa jäsenten
verta tautien selville saamiseksi.)

— Sinä tiedät, että valehtelin isälleni ja suojelijalleni sanoen:
Majassani pitää oleman vain yksi vaimo, Tombolo, rannikolta tullut
nainen.

Tyttö nyökkäsi silmäten häntä tyhmästi.

— Sen tähden minä kerron sinulle, että lähden Salaisen joen taa, kolmen
päivän päähän ja jätän kanootin paikkaan, jossa on kaksi hautaa.

— Mitä sinä etsit? kysyi tyttö.

— Siinä maassa on paljon hampaita, vastasi Elebi, norsunluuta, jota
ihmiset ovat tuoneet sinne kaukaisista maista ja kätkeneet, peläten
erästä Kivenmurtajaa. (Bula Matidi, »kivenmurskaaja», on Kongon
hallituksen nimitys asukasten kesken.) Tulen takaisin rikkaana, ostan
monta vaimoa, jotka odottavat sinua ja palvelevat sinua, ja sitten minä
en enää ole kristitty, vaan palvelen punaista jumalaa, niinkuin isäni
teki ja isoisäni.

— Mene, sanoi tyttö nyökäten.

Elebi kertoi tytölle asioita, joita hän ei ollut kertonut Arburtille —
mistä norsunluu oli peräisin, ketkä sitä vartioivat ja kuinka hän aikoi
sen anastaa.

Ennen kuin lähetysaseman lokali seuraavana aamuna soi, hän oli
lipunut kanootillaan tiehensä; ja Arburt kuullessaan tiedon huokasi
ja sanoi häntä kiittämättömäksi kerjäläiseksi — sillä Arburt oli
inhimillinen. Sanders, joka myös oli inhimillinen, lähetti nopean
lähetin vangitsemaan Elebiä, sillä ei ole hyvä, että kalleuksia etsivät
alkuasukkaat kuljeksivat vierailla alueilla; sellaiset retket tietävät
sotaa, ja sota tiesi — ainakin Sandersille — vakavaa virallista
kirjeenvaihtoa, jota hänen sielunsa vihasi.

Ken tahtoo seurata Elebin retkeä, melokoon aina Okauun asti, jossa
Barina tapaa Lapoin, valitkoon vasemmanpuoleisen joen, sivuuttakoon
Valkean paholaisen putouksen ja seuratkoon kuohuvaa virtaa, kunnes
tulee norsujen leikkipaikalle. Siellä on metsä hävitetty, jotta nuo
väkevät voisivat lyödä leikkiä; rannalle on siroteltu puunrunkoja,
joita möyryävä norsu on kiskonut maasta juurineen ja huolimattomasti
heittänyt syrjään. Maassa ei ole ruohikkoa eikä viidakkoa, se on
mutainen tasanko, jolla näkyy norsujen jälkiä.

Elebi veti kanoottinsa rannalle, otti varovasti padan, joka oli täynnä
kuumia kekäleitä, tyhjensi sen sisällyksen maahan ja keräsi siihen
lisäksi kuivia risuja ja kuivia puita. Sitten hän valmisti itselleen
pidot ja kävi nukkumaan.

Kuljeksiva pantteri tuli yöllä nuuskien, mutta Elebi nousi ja kohensi
tulta. Aamulla hän etsi särkkää, joka johti Salaiselle joelle, ja löysi
sen virtaheporuohon peittämänä.

Elebillä oli Ngombissa lukemattomia ystäviä. He olivat kokoontuneet
Tambangon kylään — kylän päällikön suureksi kiukuksi — sillä Elebin
ystävät laskivat kätensä kaikille tavaroille, joita he halusivat,
sillä he olivat vieraita ja hyvin aseistettuja, ja sitä paitsi
heitä oli kolme yhtä kylän miestä vastaan. Yksi, Osako, saattoi
päällikön erittäinkin pelon valtaan, sillä hän puhui vähän, mutta
käveli uhkaavana Tambangon kadulla käyrä veitsi kyynärtaipeessaan.
Osako oli suuri ja notkea. Toinen leveä hartia kiilsi alastomana,
ja hänen voimakaslihaksisissa käsivarsissaan ei ollut koristeita.
Hänen tuuhea tukkansa oli niin laastaroitu savella, että se muistutti
eurooppalaisnaisen tukkalaitetta, ja hänen ruumiinsa oli ingolamullalla
sivelty.

Vain kerran hän alentui puhumaan isännälleen.

— Hanki minulle kolme miestä, kun herra Elebi tulee, ja he saavat
johdattaa meidät Salaisen joen maahan.

— Mutta, herra, siunasi päällikkö, — ei kukaan voi mennä Salaisen joen
maahan paholaisten vuoksi.

— Kolme miestä, sanoi Osako pehmeästi, — kolme nuorta miestä, joilla on
nopeat jalat, silmät kuin ngombeilla ja suut vaiteliaat kuin kuolleilla.

— Paholaisten vuoksi, kertasi päällikkö heikosti, mutta Osako katsoi
suoraan eteensä ja harppoi edelleen.

Kun aurinko paistoi tulipunaisena maailman yllä, kun joki oli tulinen
virta ja pitkät varjot lankesivat aukeille, Elebi tuli kylään. Hän tuli
yksinään etelästä eikä hänellä ollut merkkiäkään siitä, että hän oli
lähtenyt sivistyksen levitysleiriltä. Paitsi vyötärövaatetta hänellä
oli yllään vain olkapäiltä riippuva pantterintalja; muuten hän oli
alasti.

Kylän laidassa oli neuvottelumaja, kumpareella sijaitseva hatara maja,
ja herra Elebi kutsui sinne kapteeninsa ja kylän päällikön. Hän puhui.

— Kala-kala, aloitti hän, ja se merkitsee kauan sitten, ennen kuin
valkeat miehet tulivat ja kun arabialaiset tulivat alas jokia
pohjoisista maista varastamaan naisia ja norsunluuta, hautasivat
Salaisen joen asukkaat rikkautensa Paholaisten paikkaan. Naisiaan
he eivät voineet haudata, ja niinpä he menettivät ne. Nyt ovat
kaikki Salaisen joen asukkaat kuolleet. Arabit tappoivat joitakuita,
Bula Matidi tappoi enemmän, mutta tauti tappoi loput. Missä heillä
oli kylänsä, siinä kasvaa korkea ruoho ja heidän tarhoissaan vain
kehrääjälintu puhuu. Minä tiedän tämän paikan, sillä minä näin unissani
näyn ja...

Hänen puheensa loppuosa oli eurooppalaiselta kannalta katsoen
jumalanpilkkaa, sillä Elebi oli kokenut maallikkosaarnaaja ja hänellä
oli kerkeä kieli.

Kun hän oli lopettanut, puhui Tambangon päällikkö. Siellä oli
tavattomasti paholaisia. Ei ollut epäilemistäkään, etteikö koko
metsä ollut mitä laajin paholaisuuden pesäpaikka. Jotkut olivat
julmakasvoisia ja korkeita kuin kumipuu — pitempiä, sillä he käyttivät
kumipuuta keppinään; toiset olivat pieniä, niin pieniä, että ne
ratsastivat mehiläisten siivillä, mutta kaikki olivat voimallisia,
hyvin kauheita ja hyvin mahtavia aarteen vartijoita. Niiden suurin huvi
oli eksyttää matkamiehiä: miehet menivät metsään etsimään kopaalia ja
kumia eivätkä koskaan palanneet, koska metsään johti tuhat tietä, mutta
takaisin ei yhtään.

Elebi kuunteli vakavana.

— Tietenkin siellä on paholaisia, sanoi hän, — niihin luettuna piru, se
vanha, joka on Jumalan vihollinen. Olen paljon puuhaillut paholaisten
ulosajamisessa pyhässä ominaisuudessani Sanan palvelijana. Pienimmistä
paholaisista en minä tiedä, mutta epäilemättä niitä on. Sen vuoksi kai
on parasta, että kaikin rukoilemme.

Hänen sanansa mukaan koko joukko lankesi polvilleen kylän nähden, ja
Elebi rukoili hitaasti, mutta vakavasti, että pimeyden pahat voimat
eivät tulisi esteeksi ja että suuri työ kävisi häiriöittä.

Minkä jälkeen varmemmaksi vakuudeksi joukko uhrasi kaksi lintua
päällikön majan edessä olevalle jumalankuvalle, ja likainen poppamies
voiteli Elebin ihmisrasvalla.

— Menemme Ochorin kautta, sanoi Elebi, joka oli jonkin verran
sotapäällikkö. — Tämä Ochorin kansa antaa meille ruokaa ja oppaita
matkalle, koska he ovat pelkureita ja tyhmää kansaa.

Hän sanoi päällikölle jäähyväiset ja jatkoi matkaansa, Osako ja
sotilaat hänen jäljessään. Niin meni kaksi päivää. Tunnin päässä
Ochorin kylästä hän ryhtyi neuvottelemaan.

— Kun tunnen maailmaa, hän sanoi, — olen kuullut ochorilaisista, jotka
ovat orjia; heidän päällikkönsä on saatava lankeamaan minun jalkoihini.
Kun sellaiselle miehelle kuin minulle, joka tunnen valkoisten miesten
tavat, tulee osoittaa kunniaa, niin lähetetään viestinviejä sanomaan,
että herra Elebi tulee, ja kehoittamaan heitä tappamaan monta vuohta
meille valmiiksi.

— Se on hyvää puhetta, sanoi Osako, hänen luutnanttinsa, ja viesti
lähetettiin.

Elebi karavaaneineen seurasi hitaasti.

Kerrotaan, että Elebin viestinviejä tuli Monrovian Bosambon, Ochorin
päällikön luo, kun tämä oli sellaisessa alakuloisessa mielentilassa,
johon toiminnan miehet joutuvat, kun heidän mielestään elämä on liian
hiljaista.

Bosambon tapa oli — ja tapa, jota hänen alaisensa hieman pelkäsivät —
kiroilla englanniksi ääneensä, kun jotakin oli vinossa, tai sellaisissa
tilaisuuksissa, kun ei ollut toivottavaa, että hänen ajatuksensa
tulisivat vieraitten tietoon.

Hän istui ovensa edessä ja kuunteli vaiteliaana ja lyhyttä piippuaan
poltellen, kun viestintuoja kuvaili suurta vierailijaa ja sitä
rajatonta kunniaa, joka nyt oli tuleva ochorilaisten osaksi.

Bosambo sanoi selostuksen päätyttyä englanniksi:

— Kirottu neekeri!

Sanantuoja hätkähti kuullessaan vierasta kieltä.

— Herra päällikkö, sanoi hän, — minun herrani on suuri ja tietää
valkoisten miesten tavat.

— Minä tiedän myös yhtä ja toista valkeista miehistä, sanoi Bosambo
tyvenesti jokivarren kielellä, — koska minulla on monta valkeaa
ystävää, erittäinkin Sandi, joka on naimisissa veljeni vaimon sisaren
kanssa ja siis hieman sukua minulle. Olen myös, Bosambo jatkoi
tunnustellen, — puristanut sen suuren valkean kuninkaan kättä, joka
asuu ison veden takana, ja hän on antanut minulle paljon lahjoja.

Tällaisen tarinan sananviejä toi hitaasti etenevän karavaanin luo, ja
Elebi kummasteli ja pelästyi hieman.

— Kummallista, sanoi hän, — ei kukaan vielä ole tuntenut Ochorin
päällikköä, joka ei olisi ollut koira ja koiran penikka — mennään
katsomaan tätä Bosamboa. Käskitkö hänen tulla tapaamaan minua?

— En, vastasi sananviejä, — hän oli niin suuri ja ylpeä, koska Sandi
oli mennyt naimisiin hänen veljensä vaimon sisaren kanssa; minä en
uskaltanut sanoa hänelle.

Ochorin kylän laidassa on paikka, johon Sanders kerran käski
pystyttää varoitustaulun, ja siinä Elebi ihastuneena tapasi päällikön
odottamassa. Kylän neuvottelumajassa oli pitkä ja vakava palaver, jonka
aikana Elebi kertoi niin paljon tarinaansa kuin oli tarpeen ja Bosambo
uskoi niin paljon kuin hän voi.

— Ja mitä sinä haluat minun kansaltani? kysyi Bosambo vihdoin.

— Herra päällikkö, sanoi Elebi, — olen menossa pitkälle matkalle
sellaisen pyhän hengen suojeluksessa, josta sinä et tiedä mitään, koska
se on valkoisten miesten erityinen salaisuus.

— Ei ole salaisuutta, jota minä en tietäisi, sanoi Bosambo, — ja jos
sinä puhut hengistä, niin minä puhun erinäisistä pyhimyksistä, myös
Neitsyestä, joka on erittäin kunnioitettu valkoisten miesten kesken.

— Jos sinä puhut pyhästä Paavalista... aloitti Elebi hieman epävarmana.

— En vain Paavalista ja Pietarista, vaan myös Johanneksesta,
Luukkaasta, Matteuksesta, Antoniuksesta ja Tuomaasta, vastasi Bosambo
nopeasti. Hän ei suotta ollut käynyt katolista koulua. Elebi oli
hämillään.

— Jätämme nämä uskon asiat viimeisiksi, sanoi Elebi viisaasti. —
Huomaan, että olet viisas mies. Minä olen menossa etsimään suurta
aarretta. Kaikki, mitä kerroin sinulle äsken, oli valhetta. Puhutaan
kuin veljet. Olen matkalla Paholaismetsään, jossa kukaan mies ei ole
käynyt vuosikausiin. Pyydän sinua sen vuoksi antamaan minulle ruokaa ja
kymmenen miestä kantajiksi.

— Ruokaa voit saada, mutta et miehiä, sanoi Bosambo, — sillä olen
luvannut Sandille, joka, niinkuin tiedät, on veljeni vaimon sisaren
mies, että yksikään minun miehistäni ei poistu tästä maasta.

Tähän oli Elebin tyytyminen, sillä uusi henki oli tullut Ochoriin
sitten hänen viime käyntinsä, ja näiden entisten orjain silmissä oli
kiilto, joka pelotti. Sitä paitsi he olivat hyvin aseistetut.

Aamulla joukko lähti matkaan, ja Bosambo, joka ei ottanut mitään
vastuulleen, katseli heidän matkalle lähtöään. Hän huomasi, että
retkikunnan tavaroiden joukossa oli kaksi suurta koria täynnä pieniä
punaisia kankaanpalasia.

— Tämä on minun taikani, sanoi Elebi salaperäisesti, kun häneltä
kysyttiin, — jospa vain tietäisit sen voiman.

Bosambo haukotteli ja oli välinpitämätön.

Päivänmatkan päässä Ochorista seurue tuli Suuren metsän ensimmäisille
linjoille. Kumipuuryhmä oli metsän laidassa, ja siinä paljastui Elebin
kangaskappalekorien taika.

Joka viidensadan askelen päässä joukko pysähtyi, ja Elebi sitoi
kangaspalasen puunoksaan.

— Täten, sanoi hän luutnantilleen, — olemme riippumattomat jumalista,
eikä meidän tarvitse pelätä paholaisia, sillä jos emme löydä
norsunluuta, löydämme ainakin paluutien.

(Lähetyssaarnaajat olivat kerran kokeilleet samalla keinolla Bongindan
ja Suuren joen välisissä metsissä, mutta siinä maassa ei ollut
paholaisia.)

Kaksi päivää marssittuaan he tulivat hautapaikalle. Siinä oli ollut
kylä, sillä Isisin palmut kasvoivat loistavasti, ja kun sysäsi ruohon
syrjään, näki mädäntyneitä kattoja. Kookospalmuissa oli myös tuhansia
kehrääjälintuja, ja lähellä oli banaanipuutarha.

Elebi löysi särkyneillä padoilla katetut haudat ja oli tyytyväinen.

Metsässä, jonkin matkan päässä kylästä, he tapasivat vanhuksen, niin
vanhan, että hänet olisi voinut kohottaa kahdella sormella.

— Mihin käyvät nuoret miehet voimissaan, mutisi hän lapsellisesti, —
pienten paholaisten maahan? Kuka johtaa heidät takaisin naistensa luo?
Ei kukaan, sillä paholaiset eksyttävät heidät, avaavat uusia teitä ja
sulkevat entisiä, _O, ko, ko!_

Hän vikisi säälitellen.

— Isä, sanoi Elebi, heiluttaen kädessään punaista kangaskappaletta, —
tämä on valkean miehen taika; me palaamme samaa tietä kuin tulimmekin.

Silloin mies alkoi kirota ja sinkautti tuhat kuolemaa, ja Elebin
seuralaiset peräytyivät kauhistuneina.

— Olet elänyt liian kauan, sanoi Elebi hiljaa ja pisti keihäänsä
vanhuksen niskan läpi.

       *       *       *       *       *

He löysivät norsunluun kuljettuaan kaksi päivää tappopaikalta. Se oli
haudattu kumpuun, jonka päällä kasvoi tiheä ruohikko, ja siinä oli
tavaraa meikäläisen laskun mukaan miljoonan arvosta.

— Mennään takaisin ja noudetaan kantajia, sanoi Elebi, — ja viedään
mukanamme niin monta hammasta kuin jaksamme kantaa.

Kahta tuntia myöhemmin seurue aloitti paluumatkansa seuraten polkua,
jolla joka viidensadan askelen päässä oli punainen kankaanpala.

Heillä oli valittavanaan monta polkua, polkuja sellaisia, jotka
näyttivät ihmiskäden tekemiltä, ja Elebi oli iloinen turvattuaan
paluutien.

Kahdeksan tuntia karavaani liikkui nopeasti, sitten joukko pysähtyi
yöksi.

Yöllä Elebi heräsi huutoon ja hypähti pystyyn kohentamaan tulta.

— Se oli veli Olambo Kinhassasta, hänellä on mongotauti, sanoi
pelästynyt ääni, ja Elebi kutsui koolle neuvottelun.

— Valkoiset miehet parantavat tätä tautia monella tavalla, sanoi hän
viisaasti, — antamalla muutamanlaisia pulvereita ja pistelemällä
neuloja käsivarsiin. Mutta lääkkeen antaminen sairaalle silloin, kun
hän on jo hullu, on turhaa — niin olen kuullut lähetysaseman isien
sanovan, koska hulluus tulee vasta kuoleman lähestyessä.

— Hän oli illalla aivan terve, sanoi pelästynyt ääni. — Metsässä on
monenlaisia paholaisia, kysytään häneltä, mitä hän on nähnyt.

Niin joukko meni karjuvan ja vääntelehtivän olennon luo, joka makasi
pahoinpideltynä ja sidottuna maassa, ja puhui hänen kanssaan. Heidän
oli vaikeata päästä alkuun, sillä hän laverteli, karjui, nauroi ja
kirkui herkeämättä.

— Kysymme paholaisista, sanoi viimein Elebi.

— Paholaiset, karjui hullu. — _Ji!_ Näin kuusi paholaista, joilla oli
tuli suussa — kuolema sinulle, Elebi! Koira...

Hän sanoi muuta, josta ei saanut selvää.

— Jos tässä olisi vettä, mutisi Elebi, — voisimme hukuttaa hänet,
mutta koska ei ole muuta kuin maata ja metsää, niin viekää hänet pois
leiristä, ja minä teen hänestä vaiteliaan.

He kantoivat mielipuolen pois — kahdeksan vahvaa miestä kiikutti
häntä metsän läpi, ja he tulivat takaisin jätettyään Elebin yksin
sairaan kanssa. Huuto lakkasi pian, ja Elebi palasi pyyhkien käsiään
leopardinnahkaan.

— Nukutaan! sanoi Elebi ja laskeutui levolle.

Ennen aamun hämärää seurue oli liikkeellä. He marssivat vajaan mailin
ja pysähtyivät.

— Ei ole mitään merkkejä, herra, ilmoitti johtaja, ja Elebi sanoi, että
hän on hullu.

Mutta punaista kangasta ei ollut, ei merkkiäkään siitä. He kulkivat
toisen mailin yhtä huono onni mukanaan.

— Olemme lähteneet väärää polkua. Palataan, sanoi Elebi, ja seurue
suuntasi askelensa takaisin yöleiripaikalle. Koko se päivä tutkittiin
seutua kolmen mailin laajuudelta, mutta ei yhtään merkkiä ollut
jäljistä.

— Olemme kaikki ngombilaisia, sanoi Elebi, — lähdetään huomenna
kulkemaan pitäen aurinkoa selkämme takana; ngombilaiset eivät pelkää
mitään metsässä mutta en voi sittenkään ymmärtää, miksi valkean miehen
taika petti.

— Paholaiset, mutisi hänen apumiehensä hiljaa.

Elebi silmäsi häntä ajattelevasti.

— Paholaiset vaativat joskus uhria, sanoi hän merkitsevästi, — viisas
vuohi vaikenee, kun pappi lähestyy laumaa.

Aamulla tehtiin suuri havainto. Kangaskappale löytyi aivan leirin
laidasta. Se oli keskellä polkua, ja Elebi huusi ilosta.

Jälleen karavaani lähti matkalle. Mailin päässä toinen pieni
kangaskappale sattui hänen silmäänsä, puolen mailin päässä jälleen yksi.

Mutta yksikään niistä ei ollut sillä paikalla, mihin hän oli ne
pannut, ja jokaisessa oli merkkejä kovakouraisesta pitelemisestä, mikä
ihmetytti uskonveljeä kovasti. Joskus tilkkuja ei ollut lainkaan, mutta
ne saatettiin sitten löytää hakemisen jälkeen jonkin matkan päässä
polulta, ja matkaa voitiin jatkaa.

Kun aurinko oli jo laskemaisillaan, Elebi pysähtyi ja hämmästyi. Hänen
edessään kulki hänen pitkä varjonsa: aurinko oli hänen takanaan, kun sen
piti olla edessä.

— Olemme matkalla väärään suuntaan, sanoi hän, ja miehet pudottivat
kuormansa ja tuijottivat häneen.

— Epäilemättä, sanoi Elebi hetken kuluttua, — tämä on paholaisen työtä
— rukoillaan.

Hän rukoili vakavana ääneen kaksikymmentä minuuttia, ja pimeys oli
tullut, ennen kuin hän lopetti.

He jäivät yöksi paikalle, jolla oli viimeinen punainen ohje, ja aamulla
he palasivat ennen kulkemaansa tietä. Ruokaa oli paljon, mutta vettä
oli vaikeaa saada, ja siinä piili vaara. He olivat kulkeneet vajaan
mailin, kun tilkut katosivat tyystin, ja he kulkivat avuttomina
ympyrässä.

— Tästä ei nähtävästi pääse enää rukouksella, vaan uhraamalla, päätti
Elebi, ja he teurastivat yhden oppaista.

Kolmantena yönä sen jälkeen Osako, Elebin ystävä, ryömi hiljaa sinne,
missä Elebi nukkui, ja ratkaisi edellisenä päivänä nousseen kiistan
siitä, kuka oli joukon johtaja.

       *       *       *       *       *

— Herra, sanoi Monrovian Bosambo, — tein kaiken, mitä minun käskit
tehdä.

Sanders istui päällikön majan edessä kokoonpantavassa tuolissaan ja
nyökkäsi.

— Kun sain sanasi, että minun oli etsittävä Elebi — hän kun oli
hallituksen vihollinen eikä kuullut sinun sanaasi — otin viisikymmentä
nuorta miestäni ja seurasin hänen jälkiään. Ensin oli helppoa kulkea,
sillä hän oli sitonut puihin punaisia kankaita löytääkseen tien
takaisin, mutta sitten se oli vaikeampaa, sillä n'kema, joka elää
metsässä...

— Marakatit? Sanders kohotti kulmiaan.

— Marakatit, herra, nyökkäsi Bosambo, — pienet mustat marakatit, jotka
pitävät kirkkaista väreistä, ne olivat tulleet puista ja repineet
kankaat ja vieneet ne kotiinsa marakattien tavan mukaan. Niin Elebi
miehineen eksyi, ja minä löysin heidän luunsa, sillä minä tunnen metsän
tiet.

— Mitä muuta löysit? kysyi Sanders.

— En mitään, herra, sanoi Bosambo katsoen häntä suoraan silmiin.

— Se on totisesti valhe! sanoi Sanders.

Bosambo ajatteli majansa lattian alle haudattua norsunluuta eikä
väittänyt vastaan.




MLINON RAKKAUS


Kun mies rakastaa naista, olkoonpa tämä sitten elävä tai kuollut, syvä
ja ihana muisto tai hyvin suloinen todellisuus, hän voi hyvin helposti
ansaita »naisvihaajan» nimen — hätiköity tuomio, jonka kevytmieliset
langettavat jokaisesta, jonka rakkaudelta puuttuu häilyväisyyttä
ja joka ei toitota tunteitaan. Ne, jotka eivät tunteneet tarpeeksi
Sandersia päästäkseen perille hänen luonteestaan, sanoivat häntä
naisvihaajaksi, mutta Sanders ei millään tavoin ollut naisvihaaja,
sillä hän ei kantanut kaunaa naisia kohtaan, ja hän oli viaton
salaisiin rakkaussuhteisiin.

Ludley-niminen nuorukainen oli ollut Sandersin apulaisena kolme
kuukautta, ja sen jälkeen tämä lähetti noutamaan häntä — hänen
asemapaikkansa oli Isisin kaupunki.

— Luulen, että voitte mennä kotiin, sanoi Sanders.

Nuori mies levitti silmiään ihmetyksestä.

— Miksi? sanoi hän.

Sanders ei vastannut, vaan silmäili ovesta näkyvää kaunista kylää.

— Miksi? tivasi nuori mies uudelleen.

— Olen kuullut asioita, sanoi Sanders lyhyesti; hänen oli hieman vaikea
olla, mutta hän ei paljastanut sitä.

— Asioita — minkälaisia?

Sanders käännähti tuolissaan.

— Oh, asioita, sanoi hän ja lisäsi:— Menkää kotiin ja ottakaa
vaimoksenne se sievä tyttö, josta tapanne oli jutustaa, kun tulitte
tänne.

Nuori Ludley punastui.

— Katsokaa, esimies, hän sanoi puolittain vihaisena, puolittain
puolustellen, — ette varmaankaan tee mitään juttua — tiedättehän, että
sellaista tapahtuu mustissa maissa — heittäkää se hiiteen, ettehän te
suinkaan aikone ruveta tapojeni tuomariksi, vai mitä?

Sanders katsoi nuorukaiseen kylmästi.

— Teidän tavoistanne ei kannata huolehtia, sanoi hän. — Saatte olla
vaikka maailman ansioitunein paholainen — mitä ette kuitenkaan
tietääkseni ole — enkä minä ryhtyisi teitä parantamaan. Ei. Huolehdin
vain näiden ihmissyöjien tavoista. Menkää kotiin ja naimisiin,
_crescit sub pondere virtus_ — tähän lauseeseen tapaatte käännöksen
sivistyssanakirjasta. Mitä tulee mustien maissa tehtyihin tekoihin —
sellaiset työt voivat käydä laatuun Belgian Kongossa tai Togo-maassa,
mutta ne eivät sovi tähän osaan aarniometsää.

Ludley meni kotiin.

Hän ei kertonut kenellekään kotiinpaluunsa pohjimmaista syytä, koska
se ei olisi kuulostanut kauniilta. Hän oli säädyllinen poika, niinkuin
hänenlaisensa pojat yleensä ovat, eikä hän sanonut Sandersista sen
enempää kuin että tämä oli naisvihaaja.

Hänen lähtönsä jälkeen sattuneet tapaukset todistavat, miten vähän
on eroa valkean ja mustan järjenjuoksulla. Nähtyään näet apulaisensa
kotiinpalaavan laivan kannella Sanders nousi jokea Isisiin ja tapasi
siellä naisen, jonka nimi oli Mlino.

Ylipäänsä musta nainen on kasvoiltaan hirvittävä, mutta Mlino ei ollut
tavallinen nainen, kuten pian huomataan. Isisiläiset, joiden muisti on
erityisessä maineessa, kertoivat Mlinon polveutuvan arabialaisista —
sillä isisiläinen isä kertoo muistitietonsa pojalleen — ja totisesti:
jos hienosti muodostunut nenä ja sievät huulet todistavat jotakin, niin
ne todistivat, että Mlino ei kuulunut bantuneekereihin.

Hän tuli Sandersin luo, kun tämä lähetti hakemaan häntä, vilkkaana,
epäilevänä ja hyvin varovaisena.

Ennen kuin Sanders ehti puhua, teki Mlino kysymyksen.

— Herra, missä on Lidingi? — Tämä oli se nimi, jonka alkuasukkaat
lähinnä saivat Ludleyn nimestä.

— Lidingi on mennyt mustan veden taa, sanoi Sanders hiljaa, — omiensa
luo.

— Sinä lähetit hänet, herra, sanoi tyttö nopeasti, eikä Sanders
vastannut.

— Herra, jatkoi hän, ja Sanders ihmetteli hänen äänensä katkeruutta, —
sinun sanotaan vihaavan naisia.

— Silloin valehdellaan, sanoi Sanders. — En vihaa naisia; pikemminkin
kunnioitan heitä suuresti, sillä he laskeutuvat helvetin kuiluihin, kun
he synnyttävät lapsia. Myös pidän heitä suuressa arvossa siitä syystä,
että he ovat muuten hyvin oikeamielisiä.

Tyttö ei sanonut mitään. Hän laski päänsä kumaraan, kunnes poski oli
paljaalla, ruskealla rinnalla, mutta hän katsoi Sandersia kulmiensa
alta, ja hänen silmissään oli omituinen kiilto. Jonkinlainen hämmennys
syntyi Sandersin sydämessä — oliko jotakin tapahtunut? Hän kirosi
Ludley'a ja henkäisi rukouksen, että laiva painuisi pohjaan hänen
kanssaan. Mutta tytön sanat palauttivat tasapainon.

— Saatoin Lidingin rakastamaan itseäni, sanoi tyttö, — vaikka hän oli
suuri herra ja minä olin orja; olisin voinut myös laskeutua helvettiin,
sillä jonakin päivänä toivoin saavani lapsen, mutta nyt en sitä koskaan
saa.

— Ja kiitä siitä Jumalaa! sanoi Sanders sisimmässään.

Hän olisi lohduttanut tyttöä jollakin sanalla, mutta tämä kääntyi äkkiä
ja meni pois. Sanders katseli miellyttävää olentoa, joka kulki pitkin
katua, ja meni takaisin laivaansa.

Hän oli kulkenut kymmenen mailia myötävirtaa, kun hän vasta muisti,
että hän oli jättänyt tyttöä varten kehystämänsä valokuvan tälle
antamatta.

— Tämäpä kummallista, sanoi Sanders hieman ihmeissään, — huomaan
käyväni huonomuistiseksi.

Kolmea kuukautta myöhemmin nuori Penson tuli Englannista Ludleyn
tilalle. Hän oli tervekasvoinen nuorukainen, täynnä innostusta, ja oli
palvellut kokelaana kaksi vuotta Sierra Leonessa.

— Teidän on mentävä Isisiin, sanoi Sanders, — ja minun on kehoitettava
teitä olemaan varovainen.

— Mikä on vikana? kysyi nuorukainen uteliaana. Ovatko ne penteleet
kapinatuulella?

— Minun tietääkseni eivät, sanoi Sanders nostaen jalkansa kuistin
aidalle, — he eivät ole... Teidän ei tarvitse varoa verenvuodatusta,
vaan rakkautta.

Ja hän kertoi Mlinon tarinan, vaikkakaan se ei ollut erityisen
mairitteleva brittiläiselle virkamiehelle.

— Voitte luottaa minuun, sanoi nuori Penson, kun hän oli lopettanut.

— Teihin luotan kyllä, sanoi Sanders, — mutta en luota tuohon naiseen.
Kirjoittakaa minulle silloin tällöin; jos ette kirjoita hänestä, niin
alan epäillä ja tulen sinne hyvin pahalla päällä.

— Voitte luottaa minuun, sanoi nuori Penson jälleen, sillä hän oli
juuri siinä iässä, jolloin mies on hyvin varma itsestään.

Huomattakoon, että siitä hetkestä, jolloin hän lähti päämajasta,
siihen asti kun hän muutamia kuukausia myöhemmin palasi sinne, hän
ei kirjoittanut sanaakaan suoravartaloisesta, hennosta tytöstä,
jolla oli ihmeelliset silmät. Muita tietoja saapui kyllä, virallisia
tiedonantoja, täsmällisiä ja teräviä, mutta ei sanaakaan Mlinosta, ja
Sanders huolestui.

Sitten tuli kylläkin ällistyttäviä uutisia, kummallisia tarinoita
vääristä rangaistuksista tai alikomissaarin toimeenpanemista
kurittamisista, ja Sanders otti laivansa ja lähti vastavirtaa siltä
jalalta.

Hän astui maihin jonkin matkan päässä kylästä ja käveli rantaa pitkin.
Se ei ollut helppoa kävelyä, sillä maa on niillä paikoin tiheän
kasvillisuuden peittämä. Sitten hänen eteensä ilmestyi afrikkalainen
idylli — nuori mies istui soittaen kirkuvaa viulua Mlinon huviksi, joka
makasi kasvot maahan päin ruohikossa, poskea käteen nojaten.

— Tuhannen paholaisen nimessä! sanoi Sanders vihaisena; ja poika
hypähti kaatuneelta puulta, jolla hän istui, ja katsoi Sandersia
tyynesti, nähtävästi hämmästymättä. Sanders katsoi tyttöön ja viittasi.

— Mene kylään, nainen, sanoi hän hiljaa, sillä hän oli raivostunut.

— No, te valkoisen miehen voimakas perikuva, hän jatkoi, kun tyttö oli
mennyt (hitaasti ja vastahakoisesti), — mitä minä olen kuullut Osakon
pieksemisestä?

Nuorukainen otti piipun taskustaan ja sytytti sen kylmästi.

— Hän löi Mlinoa, sanoi hän äänellä, joka osoitti hänen otaksuvan
olevansa täysin oikeassa.

— Mistä päättelen, että hän on tämän neekerinaisen onneton puoliso —
tämän naisen, jota te juuri huvititte, kun minä tulin?

— Älkää olko raakimus, sanoi toinen karskisti. Tiedän, että hän on
neekeri ja sen sellaista, mutta omaiseni siellä kotona tottuvat pian
hänen väriinsä.

— Menkää laivaani, sanoi Sanders tyynenä. — Tietäkää, että olette minun
vankini.

Sanders toi hänet päämajaan vaivautumatta tiedustelemaan häneltä
selitystä Osakon pieksemisestä, eikä sanaakaan lausuttu Mlinosta, ennen
kuin he olivat päämajassa.

— Tietenkin lähetän teidät kotiin, sanoi Sanders.

— Arvelin teidän tekevän sen, sanoi toinen kuuliaisena. Hänen
itseluottamuksensa oli häipynyt jokimatkalla ja hän oli nyt hyvin
järkyttynyt.

— Minä olin varmaan hullu, myönsi hän päivää ennen kuin satamaan saapui
Englantiin lähtevä laiva, — siitä hetkestä, kun rakastuin häneen —
taivahan luoja, mikä aasi olinkin!

— Niin olitte, myönsi Sanders ja saattoi häntä laivaan keventynein
sydämin.

»En halua alikomissaaria Isisiin», hän kirjoitti kiihdyksissään
hallitukselle. »Luulen työssäni olevan kylliksi ilman brittiläisten
virkamiesten paimentamisesta johtuvaa lisähupiakin.»

Hän teki erityisen matkan Isisiin selvittämään asioita, ja Mlino tuli
kutsumatta hänen puheilleen.

— Herra, hänkin on mennyt? kysyi hän.

— Kun haluan puhua kanssasi, Mlino, sanoi Sanders, — niin lähetän
hakemaan sinua.

— Rakastin häntä, sanoi tyttö tunteikkaammin kuin Sanders luuli
alkuasukkaan voivan tehdä.

— Sinä rakastut helposti, sanoi Sanders.

Tyttö nyökkäsi.

— Se on muutamien naisten tapa, sanoi hän. — Kun minä rakastan, niin
rakastan rajusti, ja kun vihaan, niin vihaan aina ja aina — vihaan
sinua, herra.

Hän sanoi sen hyvin luonnollisesti.

— Jos olisit mies, sanoi raivostunut komissaari, — niin sitoisin ja
pieksäisin sinut.

— Pyh, sanoi tyttö halveksivasti ja jätti komissaarin ihmettelemään.

On muistettava, että Sanders oli koko alueen herra; hänen vallassaan
oli asukkaiden elämä ja kuolema, eikä yksikään mies uskaltanut arvioida
tai olla noudattamatta hänen käskyjään. Jos Mlino olisi ollut mies,
kuten hän sanoi, niin hän olisi saanut kärsiä majesteettirikoksestaan
— ei ole parempaa sanaa kuvaamaan tytön menettelyä — mutta hän oli
nainen, vieläpä erityisen huomattu nainen, ja tiesi sitä paitsi oman
voimansa.

Sanders ei nähnyt tyttöä kolmeen päivään, jotka hän vietti kylässä,
eikä (ja tämä on kummallisinta) hän puhunut päällikön kanssa mitään
tytöstä. Hän sai tietää naisen olevan Osakon mielivaimo, että hänellä
oli monta rakastajaa ja että hän piti Osakoa pilkkanaan, mutta Sanders
ei halunnut kuulla hänestä puhuttavan. Kerran hän näki tytön tulevan
häntä kohti ja poistui tieltä välttääkseen tapaamisen. Hän tiesi
sen suureksi heikkoudenosoitukseksi, mutta hän ei voinut vastustaa
äkillistä päähänpistoaan antaa tytölle tietä.

Sanders oli palaamassa hiljoilleen tältä käynniltään ohjaten itse
laivaansa ja tutkien joen kavalia hiekkasärkkiä. Hän mietti vain
Mlinon arvoitusta, kun Isisi-joen rannalla olevasta viidakosta kuului
jonkinlainen »huh» ja ilma oli täynnä lentäviä raudankappaleita. Yksi
sattui hänen hyttiinsä ja pirstoi laudan sälöiksi, veteen putosi
useita, yksi hipaisi kersantti Abibun päätä ja vei mennessään hänen
päähineensä.

Sanders antoi konehuoneeseen merkin »takaisin», halukkaana näkemään,
mistä aiheutui tämä väkipyssyllä tehty valemurhayritys häntä kohtaan,
ja Abibu hypähti paljain päin keulaan ja riisui peitteen kiiltävältä
konekivääriltä.

Sitten neljä hausasotilasta hyppäsi veteen ja kahlasi rannalle pitäen
kiväärejä koholla toisella kädellään ja ammuksia toisella, ja Sanders
seisoi laivan reunalla urheilukivääri kainalossaan.

Laukauksen ampuja oli hyvin valinnut tappopaikan. Pensaikko oli hyvin
tiheä, maihinnousupaikka oli mudassa kasvavan karhean ruohon peitossa,
puita oli tiheässä ja kiemurtelevat köynnöskasvit muodostivat muurin,
joka olisi ollut valkealle miehelle läpipääsemätön.

Mutta hausat pääsivät — he tapasivat miehen savuava pyssy kädessään
tyynesti odottamasta.

Hän oli isisiläisiä — filosofista kansaa — ja hän luovutti aseensa
estelemättä.

— Luulen, sanoi hän kersantti Abibulle, kun he kiirehtivät joen
rinnettä rannalle, — että tämä tietää kuolemaa.

— Kuolemaa ja sen jälkeen helvetin tuskia, sanoi Abibu, joka oli
katkeroitunut päähineensä kadottamisesta; hän oli saanut maksaa siitä
viisi frangia Ranskan siirtomaissa.

Sanders pani kiväärinsä pois, kun hän näki vangin. Hän toimitti
epävirallisen kuulustelun pirstotussa kansihytissä.

— Ammuitko sinä minua? kysyi hän.

— Ammuin, herra, sanoi mies.

— Miksi?

— Koska, vastasi vanki, — sinä olet paholainen ja harjoitat noituutta.

Sanders hämmästyi.

— Millä erityisellä paholaisosastolla minä olen työskennellyt? kysyi
hän.

Vanki silmäili häntä vakavasti.

— Herra, vastasi hän, — minun asiani ei ole ymmärtää sellaista. Minulle
sanotaan:'Tapa' — ja minä tapan.

Sanders ei enää hukannut aikaa kyselemiseen. Mies pantiin rautoihin,
laivan keula käännettiin myötävirtaan, ja komissaari ryhtyi jälleen
pitämään perää.

Bfanin ja Lakololin puolitiessä hän tuli puunottopaikalle. Hän pani
miehensä uudistamaan polttopuuvarastoa.

Hän oli hämmennyksissään, ei siksi, että mies yritti tappaa hänet, eikä
siksikään, että hänen pieni keulahyttinsä oli täynnä puunsälöjä ja
lasinsiruja siihen sattuneen raudanpalan jäljiltä, vaan siksi, että hän
haistoi selkkauksia siellä, missä oli luullut kaiken olevan rauhallista
ja sovinnollista.

Hänen oli valvottava kuuttatoista erilaista ja erillistä heimoa, joilla
jokaisella oli omat tavat ja oma kieli. He olivat erilaisia, eivät
niinkuin ranskalainen ja italialainen, vaan niinkuin venäläinen ja
turkkilainen.

Ennen englantilaisten maahantuloa siellä tapeltiin tappelemasta
päästyäkin, murhattiin, ryöstettiin, tehtiin joukkomurhia ja muita
tihutöitä, mutta sitten kaikki muuttui. Maassa oli rauha.

Sanders valikoi huolella pitkän, ohuen sikarin kotelostaan, nipisti
siitä pään ja sytytti sen.

Vanki istui »Zairen» kannella lähellä miesten suojia. Hänet oli
kahlittu jalkaraudoilla renkaaseen, eikä hän näyttänyt lainkaan
alakuloiselta. Hra komissaari ilmaantui kannelle kokoonpantava tuoli
mukanaan, istuutui sille ja aloitti kuulustelun.

— Miksi sinua nimitetään?

— Isisin Bofabiksi.

— Kuka käski sinun tappaa minut?

— Herra, olen sen unohtanut.

— Mies vai nainen?

— Herra, lienee ollut jompikumpi.

Tämän enempää ei Sanders saanut tietää, ja myöhemmin Isisissä
toimitetussa kuulustelussa ei Sanders saanut tietää mitään, sillä kun
mies tuotiin Mlinon eteen, niin hän sanoi, ettei tuntenut tyttöä.

Sanders asettui sijoilleen hyvin hämmentyneenä, ja Isisin Bofabi
lähetettiin vankileiriin joen suulle. Sillä kannalla olivat asiat kolme
kuukautta, ja Sanders sai kuulla tytöstä vain sen verran, että hänellä
oli uusi rakastaja, Tebeki, joka oli Akasavan päällikkö.

Kolme kuukautta oli rauhallista ja tyyntä, ja sitten Tebeki, joka
himoitsi lähimmäisensä vaimoa, otti kolmesataa keihäsmiestä ja tuli
Isisin maalle, poltti mielitiettynsä kylän, ristiinnaulitsi hänen
miehensä ja vei naisen mukanaan.

Tämän tapauksen kunniaksi Tebeki toimeenpani juhlan ja oluttanssin.
Suuria ja häpeämättömiä juominkeja kesti viisi päivää, ja
metsänkaistale, joka on Isisin ja alemman joen välillä, muuttui pikku
helvetiksi.

Viidennen päivän iltana Tebeki istuutui miettimään tilannetta. Hän
oli juuri ottamassa selvää tekonsa oikeutuksesta, kun Sanders astui
näyttämölle, Mutta kauheammilta näyttivät ne kymmenen hausaa ja
konekivääri, jotka seurasivat pientä ruskeakasvoista miestä.

Sanders tuli Tebekin majalle ja kutsui hänet ulos, ja Tebeki tuli
auringonvaloon sameasilmäisenä ja horjuen, silmiään räpytellen.

— Tebeki, sanoi Sanders, — miten on laita Osakon ja hänen kylänsä?

— Herra, sanoi Tebeki hitaasti, — hän pani häpeän minun päälleni...

— Säästä minut valheiltasi, sanoi Sanders kylmästi ja antoi merkin
hausoille.

Sitten hän katsoi ympärilleen hakien sopivaa puuta. Majan takana oli
yksi — suuri kumipuu.

— Puolen tunnin päästä hirtän sinut, sanoi Sanders kylmästi ja katsoi
kelloaan.

Tebeki ei puhunut mitään; vain hänen paljas jalkansa piirteli hiekkaa.

Majasta astui solakka tyttö, joka seisoi katsellen ryhmää kummissaan;
sitten hän astui esiin ja laski kätensä Tebekin paljaalle olalle.

— Mitä teette minun miehelleni? kysyi hän. — Olen Mlino, Osakon vaimo.

Sanders ei kauhistunut, hän paljasti hampaansa armottomaan hymyyn ja
silmäsi tyttöä.

— Löydät toisen miehen, Mlino, sanoi hän, — yhtä pian kuin tämänkin. —
Sitten hän kääntyi antamaan hirtto-ohjeita. Mutta nainen seurasi häntä
ja laski lujasti kätensä hänen olalleen.

— Herra, sanoi hän, — jos joku kärsi vääryyttä Osakon kuoleman kautta,
enkö se ole minä, hänen vaimonsa? Mutta kuitenkin sanon: laske Tebeki
vapaaksi, sillä rakastan häntä.

— Voit mennä hemmettiin, sanoi Sanders kohteliaasti, — väsyn sinuun ja
sinun rakastajiisi.

Hän hirtti Tebekin ripeästi ja tunteettomasti, ja mies kuoli heti,
sillä Sanders oli hyvin perehtynyt tämänlaatuiseen hommaan. Sitten hän
ja hausat marssivat pois ja naisen kuolonlaulu kaikui heidän edetessään
heikommin ja heikommin. Sanders leiriytyi sinä yönä Puukummulle,
josta oli näköala joen kiemurtelevaa uomaa pitkin, ja aamulla hänen
palvelijansa tuli sanomaan hänelle, että Osakon vaimo halusi nähdä
häntä.

Sanders kirosi Osakon vaimon, mutta otti hänet vastaan.

Hän ryhtyi puheisiin siekailematta.

— Kun olen aiheuttanut kuoleman Osakolle, miehelleni, ja Tebekille,
rakastajalleni, ovat ihmiset ajaneet minut pois. Jokainen käsi on minua
vastaan, ja jos jään siihen maahan, niin kuolen.

— No? sanoi Sanders.

— Tulen sinun kanssasi, kunnes tulet Sandar-joelle, joka juoksee
Kongoon. Siellä on minulla veljiä.

— Tämä kaikki voi olla totta, sanoi Sanders kärsimättömänä. — Toisaalta
tiedän sinun sydämesi olevan täynnä vihaa, koska olen riistänyt sinulta
kaksi miestä ja hirtättänyt kolmannen. Siitä huolimatta saat tulla
mukanani Sandar-joelle asti, mutta sinä et saa mielistellä minun
miehiäni etkä puhua heidän kanssaan.

Tyttö nyökkäsi ja lähti, ja. Sanders antoi käskyn siitä, miten häntä
oli kohdeltava.

Keskellä yötä tuli Abibu, joka oli sekä Sandersin palvelija että
hausakersantti, Sandersin telttaan, ja komissaari hyppäsi vuoteesta ja
tempaisi konemaisesti pistoolinsa.

— Leopardejako? kysyi hän lyhyesti.

— Herra, sanoi kersantti Abibu, — nainen Mlino — hän on noita.

— Kersantti, sanoi raivostunut Sanders, — jos herätät minut keskellä
yötä tuollaisiin juttuihin, niin halkaisen pääsi.

— Käyköön sen kuinka tahansa, sanoi kersantti vakaasti, — hän on noita,
sillä hän on puhunut minun miehilleni ja tehnyt ihmeitä — saanut heidät
näkemään heidän omat lapsensa ja muita kaukaisia asioita.

— Onko minun mukanani lapsilauma? kysyi Sanders. — Toivon, jatkoi hän
melkeinpä raa'asti, — että olisin ottanut krulaisia tai bušmanneja —
— kersantti rypisti kulmiaan — tai Isisin hulluja ihmisiä, ennen kuin
otin puoli komppaniaa kuninkaan hausoja.

Kersantti nieli loukkauksen mitään puhumatta.

— Tuokaa nainen luokseni, sanoi Sanders. Hän puki vaatteet ylleen ja
sytytti telttalamppunsa.

Hetken kuluttua hän kuuli paljaiden jalkojen ääntä, tyttö tuli telttaan
ja katseli häntä vaieten.

— Mlino, sanoi Sanders, — sanoin sinulle, ettet saisi puhua miesteni
kanssa.

— Herra, sanoi tyttö, — he puhuivat minulle ensin.

— Onko tämä totta?

Teltan ovella seisova kersantti nyökkäsi. — Tembeli, Sekambanon poika,
puhui hänen kanssaan rikkoen siten käskyn, ja toiset seurasivat hänen
esimerkkiään.

— Kirotut bušmannit! noitui Sanders. — Ottakaa se Tembeli, Sekambanon
poika, sitokaa hänet puuhun ja antakaa hänelle kaksikymmentä lyöntiä.

Kersantti teki kunniaa, veti esiin messinkikantisen muistikirjan ja
teki työlään muistiinpanon.

— Mitä sinuun tulee, sanoi Sanders naiselle, — niin sinä lopetat
kirotun noitumisesi tai menettelen sinun kanssasi samalla tavoin —
_alaki?_

— Kyllä, herra, sanoi hän nöyrästi ja lähti.

Kaksi hausaa sitoi Tembelin puuhun, ja kersantti antoi hänelle
kaksikymmentäyksi lyöntiä virtahevonhihnalla — ylimääräisen oman
harkintansa mukaan.

Aamulla kersantti ilmoitti, että Tembeli oli yöllä kuollut, ja Sanders
tuli huoliinsa.

— Se ei johdu ruoskimisesta, sanoi hän. — Hänessä on ennen ollut vika.

— Se johtuu tuosta naisesta, sanoi kersantti viisaasti. — Hän on noita;
huomasin sen heti, kun hän tuli joukkoon.

He hautasivat Tembelin, Sekambanon pojan, ja Sanders kirjoitti hänen
kuolemastaan kolme raporttia, jotka hän kaikki repi.

Sitten marssittiin edelleen.

Sinä yönä joukko pysähtyi lähelle kylää, ja Sanders lähetti
naisen saattajien kera päällikön luo käskien tämän saattaa Mlinon
turvallisesti Sandar-joelle. Puolen tunnin päästä hän palasi
saattajineen, ja kersantti Abibu selosti tilannetta.

— Päällikkö ei halua ottaa häntä, sillä hän pelkää.

— Pelkää? Sanders kiukustui. — Pelkää? Mitä hän pelkää?

— Naisen pirullisuutta, sanoi kersantti. — Lokali on kertonut hänelle
Tebekin tarinan, eikä hän halua ottaa naista.

Sanders kiroili lujasti viisi minuuttia, sitten hän meni
haastattelemaan kylän päällikköä.

Haastattelu oli lyhyt ja täsmällinen. Sanders tunsi alkuasukkaansa
hyvin eikä tehnyt erehdyksiä.

— Päällikkö, sanoi hän keskustelun loputtua, — voin menetellä kahdella
tavoin: joko rangaista sinua tottelemattomuudesta tai kulkea omaa
tietäni.

— Herra, sanoi toinen vakavasti, — vaikka sytytät kyläni, en huoli
Mlino-naisesta.

— Huomaan sen, sanoi Sanders, — sen vuoksi kuljen omaa tietäni.

Hän jatkoi matkaansa seuraavan päivän koitossa. Nainen kulki jonkin
matkaa joukon edellä, Sandersin silmälläpidon alaisena. Kun he
pysähtyivät keskipäivällä lepäämään, tuli eräs hausa sanomaan,
että kuollut mies riippui puussa. Sanders meni heti miehen kanssa
hirttopaikalle, sillä hän oli vastuussa alueen tapahtumista.

— Missä? kysyi hän, ja mies osoitti muuatta suoraa kumipuuta, joka
yksinään seisoi aukealla.

— Missä? kysyi Sanders taas, sillä missään ei ollut merkkiäkään
hirttäytyneestä. Mies osoitti jälleen puuta, ja Sanders rypisti
kulmiaan.

— Mene ja kosketa hänen jalkojaan, sanoi komissaari, ja hieman
epäröityään mies meni hitaasti puun luo ja ojensi kätensä. Mutta hän
haparoi vain tyhjää ilmaa, mikäli Sanders voi huomata.

— Olet hullu, sanoi hän ja vihelsi kersantin.

— Mitä sinä näet tuolla, kysyi Sanders, ja kersantti vastasi heti:

— Hirtetyn miehen takana...

— Siellä ei ole hirtettyä miestä, sanoi Sanders kylmästi (sillä hän
alkoi huomata tyynen käyttäytymisen olevan tarpeen), — ei mitään muuta
kuin puu ja varjoja.

Hausa näytti hämmästyneeltä ja käänsi vakavat kasvonsa häneen.

— Herra, siellä on hirtetty mies, sanoi hän.

— Niin on, sanoi Sanders hiljaa, — meidän täytyy tutkia tämä asia. — Ja
hän antoi merkin palata leirille.

Matkalla hän kysyi varovasti, oliko kersantti puhellut Mlinon kanssa.

— Katsoin häntä, mutta hän ei puhunut muuten kuin silmillään.

Sanders nyökkäsi. — Sanopas minulle, mihin hautasitte Tembelin,
Sekambanon pojan?

— Herra, jätimme hänet tapamme mukaan makaamaan puun juurelle.

Sanders nyökkäsi jälleen, sillä tämä ei ollut hausain tapa.

— Lähdemme jälkiämme takaisin sille leiripaikalle, jossa nainen yhtyi
meihin, hän sanoi.

He marssivat auringon laskuun asti, ja kun kaksi miestä pystytti
telttaa, kuljeskeli Sanders leirin ympärillä. Miehet istuivat
ruokapatojensa ääressä, mutta nainen Mlino istui erillään kyynärpäät
polvilla ja kasvot käsiin peitettynä.

— Mlino, sanoi Sanders hänelle, pysähtyen äkkiä hänen eteensä, —
montako miestä olet tappanut eläissäsi?

Nainen katsoi häneen pitkään ja kiinteästi, ja Sanders tuijotti
vastaan; sitten Mlino laski silmänsä.

— Monta miestä, sanoi hän.

— Niin luulen, sanoi Sanders.

Hän oli syömässä päivällistään, kun Abibu tuli hitaasti.

— Herra, mies on kuollut, sanoi hän.

Sanders katsoi häneen silmäinsä raosta.

— Mikä mies?

— Se, jota te ruoskitte omakätisesti, sanoi Abibu.

Komissaari ei ollut ruoskinut ketään, eikä hän ollut määrännyt
kenellekään rangaistusta, mutta hän vastasi asiaan kuuluvasti: — Tahdon
nähdä hänet.

Leirin laidassa oli maassa makaavan olennon ympärillä pieni ryhmä.
Hausat väistyivät syrjemmäksi, kun Sanders tuli, ja näyttivät synkiltä;
kuului mutinaa. Sanders ei huomannut, että Mlino katsoi kummallisesti
Ahmidiin, hausaan, joka sieppasi kiväärinsä ja katosi pensaikkoon.

Komissaari kumartui makaavan miehen yli, koetti hänen rintaansa ja
havaitsi sydämen toiminnan pysähtyneen.

— Tuokaa lääkearkkuni, sanoi hän, mutta kukaan ei totellut häntä.

— Kersantti, tuokaa lääkearkkuni, sanoi hän uudelleen.

Abibu teki hitaasti kunniaa ja meni, nähtävästi hyvin vastahakoisesti.

Hän palasi parkitsemattomasta nahasta tehty laatikko mukanaan, ja
Sanders avasi sen, otti ammoniakkipullon ja piti sitä miehen nenän
alla. Se ei vaikuttanut mitään.

— Katsotaan, sanoi Sanders vain, kun koe epäonnistui. Hän otti pienen
ihoruiskun ja täytti sen strykniiniliuoksella. Tämän hän siekailematta
ruiskutti sotilaan selkään. Tuossa tuokiossa mies kavahti istumaan.

— _Ha!_ huudahti Sanders iloiten, — minä olen suuri poppamies!

Hän nousi jaloilleen, tomuutti polvensa ja kääntyi kersanttiin.

— Ota neljä miestä ja palaa sinne, mihin jätitte Tembelin. Elleivät
leopardit ole syöneet häntä, niin tapaatte hänet tiellä, sillä hän on
nyt jo herännyt.

Hän näki joukon marssivan pois, sitten hänen huomionsa kääntyi Mlinoon.

— Nainen, sanoi hän, — minusta näyttää, että sinä olet noita, vaikka
olen tavannut sinun kaltaisiasi ennenkin. — Sandersin kasvot menivät
valkeiksi. — En voi ruoskia sinua, koska olet nainen, mutta voin tappaa
sinut.

Mlino nauroi.

Heidän silmänsä tapasivat toisensa taistellen, ja niin he tuijottivat
toisiansa hetken, joka tuntui Sandersista tuhannelta vuodelta mutta
joka kaiken todennäköisyyden mukaan oli vain vajaa minuutti.

— Parempi olisi, että tappaisit itsesi, sanoi nainen.

— Luulen niin, sanoi Sanders ja tavoitti pistooliaan.

Se oli puoliksi laukeamassa — Sandersin peukalo oli hanalla — kun
pensaikossa pamahti kivääri ja nainen kaatui suulleen sanaakaan
sanomatta.

Ahmid, hausa, oli aina ollut huono ampuja.

       *       *       *       *       *

— Luulen, sanoi Sanders myöhemmin, — että otit kiväärin minut
tappaaksesi, kun olit Mlinon vaikutuksen alla, ja siksi en tee syytöstä
sinua vastaan.

— Herra, sanoi hausa yksinkertaisesti, — en tiedä asiasta mitään.

— Sen uskon vallan hyvin, sanoi Sanders ja antoi käskyn marssia
edelleen.




POPPAMIES


Mikään ei ihmetyttänyt Sandersia niin paljon kuin tavallisten
eurooppalaisten tietämättömyys Afrikan alkuasukkaita koskevista
asioista. Harvinaisia asioita tapahtui »mustalla alueella» — siksi
rannikkoviranomaiset sanoivat Sandersin aluetta — hämmästyttäviä,
salaperäisiä asioita, mutta Sanders ei milloinkaan hämmästynyt. Hän
ohjaili kansaa, joka uskoi henkiin ja henkilöityneihin paholaisiin, ja
hän ymmärsi heidän käsityskantansa, sillä hän tiesi olevan vaikeata
kuvailla kaikkea ihmiselämän pahuutta ihmisolentojen aikaansaamaksi.

Sanders oli levoton mies, niin ajattelivat hänestä hänen hallittavansa,
ja hieman hullu; tämä oli myös alkuasukkaiden käsityskanta. Ja mikä oli
pahinta, hänen hulluudessaan ei ollut mitään järjestelmää.

Muita komissaareja saattoi odottaa vierailulle sateiden jälkeen, ja he
lähettivät etukäteen sanan tulostaan. Tämä oli hyvä tapa — isisiläiset,
ochorilaiset ja ngombilaiset, kaikki suostuivat tähän sangen mielellään
— koska tiedon saavuttua komissaarin tulosta oli mahdollista silittää
erehdysten jäljet, puhdistaa ja silitellä hullutusten mainingit.

Kamalaa oli astua lampaan majasta nousevan auringon kirkkauteen
yliöisen hulluttelun humalan kolotellessa päässä ja ilmaistessa
syyllisyyttä, ja seisoa kasvoista kasvoihin kylmän, järkähtämättömän,
pienen, ruskeakasvoisen miehen kanssa, jonka yllä oli häikäisevän
valkea puku. Kädessä oleva keppi naksahteli ennustavasti hänen
sääreensä, ja takana seisoi aina neljä nopeaan palvelukseen valmista
sinipukuista hausaa.

Kerran Sanders tuli Ngombin kylään aamunkoitteessa, kun hänen kaikkien
tunnettujen laskelmien mukaan olisi pitänyt nukkua huoneessaan
suunnilleen kolmensadan mailin päässä jokea myötävirtaan.

Sanders kuljeskeli kylän katua juuri kun aurinko oli puiden latvain
tasalla ja pitkät varjot lankesivat keltaisesta valovirrasta.

Kylä oli autio ja hiljainen, mikä oli paha merkki ja kertoi yöllisistä
juomingeista. Sanders käveli, kunnes tuli neuvottelumajan edessä
olevalle aukealle, jossa sammuneen tulen mustat kekäleet hiljalleen
savusivat.

Sanders näki jotakin, joka saattoi hänet penkomaan tuhkaläjää.

— Pah! sanoi hän kasvot vääntyneinä.

Hän lähetti laivasta hakemaan koko hausajoukkoa; sitten hän meni
päällikön majaan ja potki tätä, kunnes hän heräsi.

Päällikkö tuli ulos majasta vavisten ja väristen, vaikka aamu oli
lämmin.

— Telemi, Oarin poika, sanoi Sanders, — sano, miksi minun ei pitäisi
hirttää sinua, ihmissyöjä ja peto.

— Herra, sanoi päällikkö, — me söimme tämän miehen, koska hän oli
vihamiehemme, joka varasteli kylässä öisin ja vei pois vuohemme ja
koiramme. Sitä paitsi emme tietäneet, että sinä olit niin lähellä.

— Uskon sen, sanoi Sanders.

Lokali herätti kylän, ja äänettömän joukon edessä kuritettiin Ngombin
päällikkö tunnollisesti.

Sitten Sanders kokosi vanhimmat ja sanoi muutamia ystävällisiä sanoja.

— Vain hyeenat ja krokotiilit syövät toisiaan, sanoi hän, — sekä jotkin
kalat. (Kaikki vavahtivat siliä ngombilaisten vertaaminen kaloihin on
murhaava häväistys.)

— En pidä ihmissyöjistä, ja kuninkaan hallitus vihaa heitä. Sen vuoksi,
jos saan kuulla — ja minulla on monta vakoojaa — että syötte ihmisiä,
olkootpa he sitten ystäviä tai vihollisia, niin tulen pian ja lyön
kipeästi; ja jos se tapahtuu uudelleen, niin tuon mukanani köyden,
etsin puun, ja tässä maassa on silloin murtuneita majoja.

Kuultuaan uhkauksen murtuneista majoista he värisivät jälleen, sillä
Ngombissa on tapana särkeä kuolleen miehen majan seinät, jotta hänen
henkensä saisi vapauden.

Sanders vei päällikön pois jalkaraudoissa ja tämä mies joutui aikanaan
rannikolla olevaan pieneen työsiirtolaan; siellä hän viisi vuotta
työskenteli toisten päälliköiden kanssa, joilla oli tunnollaan
sekalaisia kolttosia.

Yläjoen seuduilla Sandersista käytettiin pitkää ja monimutkaista nimeä,
jonka voisi kääntää: »Mies, jolla on uskoton vaimo» — Bosambosta
lähtenyt sutkaus ja sangen nokkela, koska Sanders kuului naineen hänen
sukulaisiaan.

Pohjoisessa ja etelässä, idässä ja lännessä hän kulki. Hän liikkui
yöllä ja päivällä. Joskus hänen laivansa kulki vasten virtaa, ja
pienet, rikkomuksia tehneet kalakylät tarkastelivat sitä salaa.

— Menkää, sanoi Sarala, joka oli Akasavan päämiehiä, — menkää
kolmen tunnin matka ja vahtikaa Sandin paluuta. Heti hänen laivansa
tultua näkyviin — sen näette kukkulalta joen mutkasta — palatkaa ja
varoittakaa minua, sillä haluan noudattaa erästä isieni tapaa, joka ei
ole Sandille mieleen.

Hän puhui kahdelle nuorelle miehelleen, ja he lähtivät. Sinä yönä
tanssittiin ja rummutettiin ja tuli paloi; ja päämiehen poika toi
esikoisensa, kymmenen tunnin ikäisen, joka kirkui äänekkäästi kuin
aavistaen kohtalonsa, ja laski sen isänsä jalkojen eteen.

— Kansa, sanoi pieni päällikkö, — kaikki viisaat sanovat ja ovat
sanoneet sitten aikojen alun, että esikoisella on oma erityinen
onnensa. Me uhraamme sen vuoksi tämän jumalille ja paholaisille, ja
palkinnoksi siitä saamme hyvän onnen.

Hän sanoi sanan pojalle, joka otti leveäteräisen keihään ja alkoi
kaivaa maahan kuoppaa. Siihen laskettiin lapsi elävänä, ja sen pienet
jalat potkivat löyhää multaa.

— Oi jumalat ja paholaiset, sanoi vanha mies, emme vuodata verta, jotta
tämä lapsi tulisi luoksesi viattomana.

Sitten poika siirsi jalallaan multaa niin, että se putosi lapsen
jaloille; ja sitten astui tulen loimoon Sanders, ja päällikön poika
peräytyi.

Sanders poltti ohutta sikaria, ja hän poltti kokonaisen minuutin
sanomatta sanaakaan, ja minuutti oli pitkä aika. Sitten hän astui
haudalle, kumartui ja nosti pikkulapsen varovasti, sillä hän oli
tottuneempi käsittelemään miehiä kuin lapsia, ravisti sitä hiukan
karistaakseen mullan pois ja ojensi sen eräälle naiselle.

— Vie se äidilleen, sanoi hän, — ja käske hänen lähettää se aamulla
elävänä nähdäkseni, muuten hänen on parasta etsiä itselleen uusi
puoliso.

Sitten hän kääntyi vanhan päällikön ja hänen poikansa puoleen.

— Vanhus, sanoi hän, — montako vuotta sinulla on vielä elettävänä?

— Herra, sanoi vanhus, — se riippuu sinun sanastasi.

Sanders siveli poskeaan miettivänä, ja vanhus tarkkasi häntä pelokkain
silmin.

— Sinä menet Bosambon, Ochorin päällikön, luo ja sanot hänelle, että
minä olen lähettänyt sinut, ja sinä saat hoitaa hänen puutarhaansa ja
kantaa hänen vesiänsä, kunnes kuolet, sanoi Sanders.

— Olen niin vanha, että se tapahtuu pian, sanoi vanhus.

— Jos olisit nuorempi, niin se tapahtuisi vielä pikemmin, sanoi
Sanders. — Poikasi asiassa odotamme huomisaamuun.

Taka-alalla olleet hausat veivät nuoremman miehen Sandersin
pystyttämälle leirille, joka sijaitsi alempana joen
rannalla (ohikulkenut vene oli omiansa saattamaan päällikön
epäilyksenalaiseksi), ja aamulla, kun tuli tieto, että lapsi oli
kuollut — järkytyksestä, vammoista vai vilustumisesta, siitä ei Sanders
vaivautunut ottamaan selkoa — päällikön poika hirtettiin.

Kerron nämä tarinat Joen Sandersista, jotta hänestä voitaisiin
muodostaa käsitys ja huomata, millainen työ hänellä oli
suoritettavanaan. Jos hän olikin nopea rankaisemaan, niin hän
työskenteli hallitsemiensa ihmisten käsitysten mukaisesti, sillä heillä
ei ollut muistia: eilispäivä vikoineen, erehdyksineen ja tekoineen
oli kaukana takanapäin, ja miestä rangaistiin syyttömästi, jos häntä
rangaistiin sellaisesta rikoksesta, jonka hän oli unohtanut.

Suuren erehdyksen tekeminen on mahdollista, mutta Sanders ei tehnyt
sellaista koskaan, vaikka hän kerran olikin vähällä tehdä.

Sanders selitti näkökantansa professori sir George Carsleylle, kun tämä
huomattu tiedemies odottamatta saapui päämajaan Britannian hallituksen
asialle tutkimaan troopillisia tauteja itse paikalla.

Sir George oli iäkäs mies, erittäin kalpeakasvoinen ja lumipartainen.

— Muuan sanomalehtimies väitti minun kohtelevan alaisiani niinkuin
koiria, sanoi Sanders hitaasti, sillä hän puhui äidinkieltään,
kieltä, jota hän harvoin kuuli. — Niin kai teenkin. Toisin sanoen
kohtelen heitä niinkuin he olisivat kunnollisia koiria, joita ei
yhtenä silmänräpäyksenä silitellä ja toisena potkita, joita ei käsketä
makaamaan salin sohvamatolle yhtenä päivänä ja ajeta toisena pois
eteisen ovimatolta.

Sir George ei vastannut. Hän oli vaitelias mies, hänellä oli jonkin
verran kokemuksia rannikolta, ja hän oli elänyt vuosia Keski-Afrikan
yksinäisyydessä tutkien malariahyttysen tapoja.

Sanders ei myöskään keskustellut paljoa, mutta ne kolme päivää, jotka
professori vietti päämajassa, olivat kauhistuttavan hiljaisia.

Yhdestä asiasta professori muuttui puheliaaksi.

— Haluan tutkia poppamiehiä, sanoi hän. — Luulen, että maailmassa ei
minulle koskaan voitaisi osoittaa suurempaa kunniaa kuin olisi se, että
alkuasukkaat nimittäisivät minut poppamieheksi.

Sanders luuli tiedemiehen laskevan leikkiä, mutta kun toinen palasi
asiaan yhä uudelleen, vakavana, totisena ja itsepintaisena, niin
Sanders kertoi hänelle kaikki kuulemansa tarinat poppamiehistä ja
heidän kolttosistaan.

— Mutta ettehän te suinkaan luule voivanne oppia mitään näiltä
miehiltä? kysyi Sanders puoliksi leikillään.

— Päinvastoin, sanoi professori vakavana, — luulen voivani tehdä
huomattavia lääkeopillisia huomioita seurustellessani heidän kanssaan.

— Sitten te olette yksinkertainen vanha aasi, sanoi Sanders; mutta sen
hän sanoi itsekseen.

Kalpea professori jätti hänet neljännen päivän lopulla, ja
lukuunottamatta virallista tiedonantoa, että hän oli saapunut rajalle,
ei tiedemiehestä kuulunut mitään kuuteen kuukauteen, kunnes eräänä
iltana tuli uutinen, että kalpeakasvoinen vanhus oli uponnut kanootin
kaatuessa. Hän oli yksin lähtenyt tutkimusmatkalle mukanaan jokin
tieteellinen koje, eikä hänestä kuultu enää sen jälkeen mitään, kunnes
hänen tuohikanoottinsa löydettiin kumollaan uiskentelemasta joelta.

Sir Georgesta ei löydetty jälkeäkään, ja aikanaan Sanders kokoili
kuolleen jäämistön ja lähetti sen Englantiin.

Tähän murhenäytelmään liittyy kaksi huomattavaa tosiasiaa. Toinen
oli se, että Sanders ei papereista eikä päiväkirjoista löytänyt
minkäänlaisia tieteellisten tutkimusten tuloksia, lukuunottamatta
muistikirjaa; toinen oli se, että pieneen kirjaansa tiedemies oli
huolellisesti kerännyt ne tarinat, joita Sanders oli hänelle kertonut
poppamiehistä. (Sanders tiesi itse sepittäneensä ainakin yhden tarinan
professorin huvitukseksi.)

Meni kuusi enemmän tai vähemmän rauhallista kuukautta, ja sitten alkoi
se tapausten sarja, joka loihti esiin tarinan Paholaismiehestä.

Se alkoi Pikkujoella.

Siellä oli isisiläinen nainen, joka vihasi miestään, vaikka tämä
oli hyvä puoliso, rakensi hänelle majan ja pani vanhemman vaimon
palvelemaan häntä. Mies antoi hänelle monta lahjaa, muun muassa
messinkisen kaularenkaan, joka painoi monta naulaa ja saattoi hänet
kadehdittavimmaksi naiseksi Isisi-joen varrella. Mutta naisen viha
miestä, kohtaan oli leppymätön; ja eräänä aamuna hän tuli majastaan
näyttäen säikähtyneeltä ja pelokkaalta, ja alkoi vapisevin äänin
laulaa kuolemanlaulua konemaisesti ajaen päähänsä pieniä kourallisia
multaa, ja kyläläiset menivät majaan ja löysivät miehen jäykkänä ja
tuijottavana, tuskanirvistys kuolleilla kasvoillaan ja helvetin tuskat
silmissään.

Kahden päivän kuluessa he hautasivat hänet Keskijoelle; ja kun ruumista
kuljettava kanootti katosi näkyvistä joen mutkaan, niin nainen astui
veteen ja huuhtoi mullan ruumiiltaan ja riisti surulehvät vyöltään.

Sitten hän meni kylään kevein askelin, sillä hänen vihaamansa mies oli
kuollut, ja se oli lorun loppu.

Neljä päivää myöhemmin tuli julma, kalpea- ja ruskeakasvoinen, melkein
punatukkainen pieni Sanders.

— Mfasa, hän sanoi seisoen naisen majan ovella ja katsoen häneen, kun
hän teeskennellyn välinpitämättömästi hienonsi jyviään, — sinun miehesi
sanotaan kuolleen.

— Herra, se on totta, vastasi nainen. — Hän kuoli äkilliseen tautiin.

— Minun mielestäni liiankin äkilliseen, sanoi Sanders ja katosi majan
pimeyteen. Pian hän tuli takaisin valoon ja katsoi naiseen. Hänen
kädessään oli pieni lasiputki, jonka eurooppalaiset tuntevat hyvin,
mutta joka on pakanakylässä huomattava löytö.

— Minulla on jumala, sanoi Sanders, — ja minun jumalani kertoi minulle,
että sinä olet myrkyttänyt miehesi, Mfasa.

— Sinun jumalasi valehtelee, sanoi nainen nostamatta katsettaan.

— En osaa sitä sanoa, sanoi Sanders salamyhkäisesti, sillä hänellä ei
ollut todisteita epäluulonsa tueksi, ja hän kutsui heti paikalle kylän
päällikön.

Odotettiin hiukan; nainen hieroi jyviään hitaasti, pysähtyen silloin
tällöin pyyhkimään kädenselällä hikeä otsaltaan, ja Sanders,
hellekypärä takaraivolla, puoliksi poltettu sikari suussa, kädet
tungettuina syvälle taskuihin ja ihmettelyn rypistys kasvoillaan,
katseli naista.

Päällikkö tuli nopeasti, mutta vastahakoisesti, viivyttyään etsimässä
sinistä sotilastakkiaan, jota hän piti suurissa tilaisuuksissa.

— Herra, lähetit hakemaan minua, sanoi hän.

Sanders kohotti katseensa.

— Toisin tuumaten, sanoi hän, — en tarvitse sinua.

Päällikkö meni pois kiitollisin mielin, sillä joella oli tapahtunut
salaisia asioita, joista hän luuli joutuvansa vastaamaan.

— Mfasa, mene laivaani, sanoi Sanders, ja nainen laski kädestään
hierinkiven, nousi ja meni kuuliaisesti laivaan. Sanders seurasi
hitaasti ja mietti monia asioita. Jos hän ilmiantaisi naisen kylän
vanhemmille, niin hänet kivitettäisiin kuoliaaksi; jos hän veisi hänet
päämajaan, niin ei olisi varma, millä lailla hänet tuomittiin. Ei
ollut paikkaa, mihin hänet olisi voinut panna, mutta hänen paikoilleen
jättämisensäkin olisi ollut tien raivaamista pahuudelle.

Nainen odotti häntä »Zairen» kannella, suora, sopusuhtainen
kahdeksantoistavuotias tyttö, peloton, uhmaava.

— Mfasa, kysyi Sanders, — miksi tapoit puolisosi?

— Herra, en tappanut häntä, hän kuoli tautiin, sanoi nainen yhtä
itsepintaisesti kuin ennenkin.

Sanders käveli kapealla kannella pää rinnalle painuneena, sillä tämä
oli ankara kysymys. Sitten hän nosti katseensa.

— Voit mennä, sanoi hän; ja hieman hämmästyneenä nainen meni kapeaa
lankkua myöten rannalle ja katosi pensaikkoon.

Kolme viikkoa myöhemmin Sandersin vakoojat toivat tiedon, että ihmisiä
kuoli joukoittain Yläjoella. Kukaan ei tiennyt, miksi he kuolivat,
sillä mies istui illalla vahvana ja iloisena illalliselleen, ja katso!
aamulla, kun hänen ystävänsä menivät herättämään häntä, ei häntä voinut
herättää, sillä hän oli auttamattomasti kuollut.

Näin tapahtui Pikkujoen monessa kylässä.

— Tämä kehittyy kulkutaudiksi, sanoi Sanders hausakapteenille. — Siellä
myrkytetään suuressa mittakaavassa, ja minä aion mennä etsimään sen
miehen, jolla aineet ovat.

Sattui niin, että seuraava ilmoitettu tapaus sattui Isisin kylässä.
Nainen oli kuollut, ja tällä kertaa Sanders epäili kuolleen miestä,
kuuluisaa pahantekijää.

— Okali, sanoi hän iskien asian ytimeen, — miksi sinä myrkytit vaimosi?

— Herra, sanoi mies, — hän kuoli tautiin. Illalla hän oli terve, mutta
aamun pimeänä hetkenä hän kääntyi unessaan sanoen :_ah, oh!_ ja heti
hän kuoli.

Sanders henkäisi syvään.

— Tuokaa köysi, sanoi hän eräälle miehelleen, ja kun köysi tuotiin,
kiipesi Abibu kumipuun alimmalle oksalle kiinnittäen siihen taitavasti
väkipyörän ja köyden.

— Okali, sanoi Sanders, — aion hirttää sinut vaimosi murhasta, sillä
minulla on kiire eikä ole aikaa tutkia; ja vaikka sinä et olisikaan
syyllinen, olet syyllinen moneen muuhun kolttoseen — sen vuoksi on
syytä hirttää sinut.

Mies oli kauhusta harmaa, kun silmukka pujotettiin hänen kaulaansa ja
kädet sidottiin selän taa.

— Herra, hän oli paha vaimo ja hänellä oli monta rakastajaa, änkytti
hän. — En aikonut tappaa häntä, mutta Paholaismies sanoi, että
sellainen lääke panee hänet unohtamaan rakastajansa.

— PahoIaismies! Mikä Paholaismies? kysyi Sanders nopeasti.

— Herra, hän on paholainen, joka on näillä tienoin suuressa kunniassa.
Hän liikkuu koko ajan metsässä ja antaa monia ihmeellisiä lääkkeitä.

— Missä hänet voi tavata?

— Herra, ei kukaan tiedä. Hän tulee ja menee kuin aave, ja hänen
jumalansa on paljon voimakkaampi kuin tuhat paholaista. Herra, annoin
naiselle, vaimolleni, mitä Paholaismies antoi minulle, ja hän kuoli.
Mistä minä tiesin, että hän kuolee?

— _Tse' gli_, sanoi Sanders lyhyesti köyden päässä oleville miehille,
ja _tse' gli_ merkitsee paikallisella kielellä: »Vetäkää.»

       *       *       *       *       *

— Seis!

Sanders oli vaihtelevalla päällä, ja häntä hiukan kiukutti, koska hän
huomasi itsekin olevansa epävakainen.

— Minkälaisena sait lääkkeen? Pulverina, liuoksena, vai...

Miehen huulet olivat kuivat. Hän ei voinut enää muuta kuin pudistaa
päätänsä avuttomana.

— Päästäkää hänet, sanoi Sanders. Ja Abibu päästi silmukan ja irrotti
hänen kätensä.

— Jos sinä olet valehdellut minulle, sanoi Sanders, — niin sinä kuolet
auringon laskiessa. Kerro ensin Paholaismiehestä, sillä olen halukas
tekemään hänen kanssaan tuttavuutta.

Hän antoi miehelle kymmenen minuuttia aikaa selvitä pelostaan ja haetti
sitten hänet.

— Herra, sanoi hän, — en tiedä mitään muuta Paholaismiehestä, kuin
että hän on maailman suurin poppamies, ja öisin, kun kuu on ylhäällä
ja muutamat tähdet tietyillä paikoillaan, hän tulee kuin aave, ja me
kaikki pelkäämme. Sitten ne, jotka tarvitsevat häntä, menevät metsään,
ja hän antaa meille tarpeemme mukaan.

— Miten hän säilytti lääkettä?

— Herra, se oli kristalliputkessa, jollaisessa valkeat miehet pitävät
lääkkeitään. Tuon sen sinulle.

Hän meni majaansa ja palasi muutaman minuutin kuluttua mukanaan pieni
lasiputki, juuri samanlainen kuin sekin, joka oli Sandersin hallussa.
Komissaari otti sen ja haistoi. Siinä oli hieno mantelin haju, ja
Sanders vihelsi, sillä hän tunsi sinihapon jälkihajun. Ja se ei ole
niitä lääkkeitä, joita poppamiehet tuntevat, vielä vähemmin käyttävät.

       *       *       *       *       *

»Voin vain arvella», Sanders kirjoitti päämajaan, »että jonkin
väärinkäytöksen vuoksi sir George Carsley vainajan lääkearkku on
joutunut jonkun alkuasukastohtorin haltuun. Muistanette, että laatikko
oli professorin matkassa, kun hän hukkui. Se on ehkä ajautunut rantaan
ja joku on sen löytänyt... Tällä välin teen uutterasti tiedusteluja
saadakseni selville, kuka on tämä Paholaismies, joka näyttää äkkiä
päässeen suureen maineeseen.»

Sandersille alkoivat, unettomat yöt, nopeitten marssien, joutuisien
jokimatkojen, odottamattomien kyliinsaapumisten, metsäisten valvomisien
ja outojen koskien laskun öitä. Mutta hän ei tavannut Paholaismiestä,
vaikka hän kuuli monia mielenkiintoisia asioita. Voimakkain hänen
taikakapineistaan oli laatikko, »näin pieni», sanoi joku, joka oli sen
nähnyt, ja piirsi kuusituumaisen neliön. Tässä rasiassa asui pieni
vahingonhaluinen jumala, joka nipisteli ja repi (kuitenkin jälkeä
jättämättä), joka saattoi pistellä neuloja ihmisruumiiseen niin, ettei
koskaan tullut verta.

— Minä luovun tästä, sanoi Sanders epätoivoisena ja palasi asemalleen
pohtimaan asiaa selväksi.

Hän istui eräänä iltana päivällisellään, kun kaukaa joelta kuului
rummun ääni. Se ei ollut tavallista lokaliääntä, vaan sarjoittaisia
lyöntejä, ja astuen äänettömästi ovelle hän kuunteli.

Hän oli lainannut hausamerkinantajia päämajasta ja asettanut heitä
joen varteen. Hiljaisessa yössä kuuluu rummun ääni kauas, mutta
rautapuukeppien rätinä onttoon puunrunkoon kuuluu kauemmaksi.

Klok-klok, klokoti-klok.

Se kaikui kuin kaukaisen härkälauman mylvintä, mutta Sanders otti
selvän kirjaimista.

— Paholaismies uhraa huomisyönä Unien metsässä.

Kun hän oli kirjoittamassa tiedonantoa valkoisen takkinsa liepeelle,
tuli Abibu juosten polkua pitkin.

— Olen kuullut, sanoi Sanders lyhyesti. — Onko puk-a-pukissa höyryä?

— Olemme valmiit, sanoi mies.

Sanders otti vain pistoolinsa seinältä ja heitti päällystakin
kainaloonsa, sillä hänen matkakapineensa olivat jo »Zairella» — olivat
olleet jo kolme päivää.

Pimeässä hänen laivansa terävä keula kääntyi joelle, ja kymmenen
minuutin kuluttua viestin saapumisesta alus kynti jo jokea vastavirtaan.

Koko yön laiva kulki luovien rannalta toiselle välttääkseen kareja.

Aamu tapasi sen puupaikalla, jossa miehet kuumeisen kiireesti pinosivat
sen kannelle puita, kunnes se näytti halkoalukselta.

Sitten matkalle jälleen pysähtyen vain kuulemaan sinne tänne joelle
siroteltujen vakoojien vahvistuksia tulevasta uhrista.

Sanders tuli Unien metsän laitaan keskiyöllä ja pysähtyi. Hänen
mukanaan oli kymmenen hausapoliisia, ja näiden etunenässä hän astui
maalle metsän pimentoon. Yksi sotilas kulki edellä etsien polkua,
ja yhdessä rivissä joukkue aloitti kaksituntisen marssin. Kerran he
tapasivat kaksi leopardia taistelemassa, kerran he kompastuivat polulla
makaavaan puhveliin. Kahdesti heitä häiritsivät oudot pedot, jotka
hävisivät pensaikkoon heidän tullessaan ja kulkivat nuuskien heidän
jälkiään, kunnes Sanders valaisi niitä kohti sähkölampullaan. Hiipien
he tulivat uhripaikalle.

Ainakin kuusisataa henkeä kyykki puoliympyrässä puunpökkelöistä
rakennetun alttarin ympärillä. Suuret tulet paloivat ja räiskyivät
alttarin kahta puolta; mutta Sanders katseli Paholaismiestä, joka
nojasi alttarille makaamaan asetetun, nähtävästi nukkuvan nuoren tytön
yli.

Kerran paholaismiehellä oli ollut sivistyneen miehen puku, nyt hänellä
oli ryysyt yllään. Hän seisoi siinä lyhyihin liiveihin pukeutuneena,
valkea parta sekaisena ja kampaamattomana, kasvot kalpeina ja omituinen
tuli silmissään. Hänen kädessään oli kiiltävä veitsi, ja hän puhui —
kummallista kyllä, englantia.

— Tämä, hyvät herrat, sanoi hän nojaten kömpelösti tehtyä, alttaria
vasten ja puhuen varmana kuin ainakin mies, joka on pitänyt monta
samanlaista luentoa, — on vakava trypanosomiatapaus. Voitte huomata
kasvojen muuttuneen värin, hämärät silmäterät, ja nyt voitte havaita
rauhasten epänormaalisuuden, joka on varma tuntomerkki.

Hän vaikeni ja katsoi suopeasti ympärilleen.

— Voin sanoa eläneeni pitkän ajan alkuasukkaiden keskuudessa. Minulla
oli Keski-Afrikassa kunnioitetun poppamiehen asema...

Hän pysähtyi ja siveli kädellään kulmiaan, koettaen muistella jotakin;
sitten hän tapasi jälleen kadotetun lankansa.

Koko hänen puheensa ajan puolialaston yleisö istui vaiteliaana ja
peloissaan, ymmärtämättä mitään muuta kuin että sen edessä oli
valkokasvoinen poppamies, joka ei ollut tullut mistään ja oli
matkaansaattanut ihmeitä — hänen taikalaatikkonsa osoittautui
sähköpatteriksi — ryhtyen nyt toimittamaan omituisia menoja.

— Herrat, jatkoi mies naputtaen uhrinsa rintaa veitsensä päällä, — aion
toimittaa leikkauksen...

Sanders astui piilopaikastaan ja meni vakavana väliaikaisen
leikkauspöydän ääreen.

— Professori, sanoi hän hiljaa, ja mielipuoli katsoi häneen
hämmästyksestä silmiään rypistäen.

— Keskeytätte leikkauksen, sanoi hän ponnekkaasti, — panen
vastalauseeni...

— Tiedän, herra professori.

Sanders tarttui hänen kainaloonsa, ja sir George Carsley, suuri
tiedemies, suuren lontoolaisen sairaalan neuvotteleva lääkäri ja monen
troopillisia tauteja käsittelevän kirjan tekijä, läksi hänen mukaansa
kuin lapsi.




YKSINÄINEN


Komissaari Sanders oli elänyt niin kauan alkuasukasten parissa, että
hän oli imenyt itseensä suuressa määrin heidän yksinkertaisuuttaan,
Vielä enemmän: hän oli saanut vaarallisen voiman tietää asioita, joita
hän ei olisi tietänyt, ellei hänellä olisi ollut sitä aavistamisen
kykyä, joka on kaikkien alkuasukkaiden synnyinlahja.

Hän oli lähettänyt kolme vakoojaa Isisiin — joka on kaukana päämajasta
ja hankalan taipalen takana — ja kahden kuukauden jälkeen he palasivat
yksissä tuoden hyviä tietoja.

Tämä ärsytti Sandersia suunnattomasti.

— Herra, sanon, että Isisi on hiljainen, intti yksi vakooja, — eikä
siellä ole puhettakaan sodasta.

— Hm! sanoi Sanders kaunistelematta. — Entä sinä?

Hän kääntyi toiseen vakoojaan.

— Herra, sanoi mies, — menin metsään, maan rajoille, eikä siellä ole
puhettakaan sodasta. Päälliköt ja päämiehet kertoivat minulle niin.

— Tietenkin olet suuri vakooja, ivasi Sanders, — ja miten menit
päälliköiden ja päämiesten luo? Ja miten he tervehtivät sinua? 'Hei!
Sandin salainen vakooja?' Hah!

Kädellään viitaten hän käski miesten mennä, pani kypärän päähänsä ja
meni hausain luo, jotka pelailivat vaikeitten kasarmiensa varjossa.

Hausain kapteeni oli valmistamassa lääkettä palturipaperista ja
kiniinistä.

Sanders huomasi hänen kätensä vapisevan ja puhui ärtyisästi.

— Isisissä on kommelluksia, sanoi hän. — Haistan sen. En tiedä, mitä se
on — mutta siellä on jonkinlaista sekamelskaa.

— Salaisia seuroja? ehdotti hausa.

— Salaisia isoäitejä, ärisi Sanders. — Montako miestä sinulla on?

— Kuusikymmentä, siihen luettuna rammat ja vaivaiset, sanoi
hausaupseeri ja nieli palturillisen kiniiniä irvistäen.

Sanders naputti saapastaan norsunluukepillä ja ajatteli.

— Voin tarvita niitä, sanoi hän. — Lähden silmäämään, mikä isisiläisiä
vaivaa.

       *       *       *       *       *

Henkien joesta erkanevan joen varrelle Imgani, Yksinäinen, rakensi
talon. Hän rakensi sen oikeaan tapaan, varastaen puun viiden
mailin päässä olevasta kylästä. Tässä kylässä oli sattunut monta
kuolemantapausta taudin vuoksi, ja Ylijoen tapa on se, että kun mies
kuolee, hänen majansa kuolee myös.

Ei yksikään mies hae suojaa sellaisen kirotun katon varjosta, jonka
alla Henki istuu mietiskellen; kuolleen miehen aseet särjetään ja
sirotellaan hänen haudalleen, ja hänen vaimojensa padat asetetaan sinne
myös.

Pian tuulien ja sateiden yhteisvaikutuksesta ruokokatto vaipuu ja
painuu, ovenpielet mätänevät; norsunruoho, korkea ja vahva, nousee
seinän ja katon raoista; tulee sitten hieman tavallista vahvempi tuuli
ja vahvempi sade, ja metsä on lakaissut ruman paikan puhtaaksi.

Imgani, joka sanoi olevansa ngombilaisia eikä pelännyt paholaisia — ei
ainakaan Isisin paholaisia — varasti ovenpieliä ja alkuasukasköyttä
pelkäämättä. Hän varasti niitä öisin, kun kuu oli puiden takana, ja
ivasi kuolleita henkiä sättien niitä pahoilla ja häväisevillä nimillä.

Kuitenkin hän teki työtänsä varovasti; sillä vaikka hän ei ottanutkaan
lukuun henkiä, piti hän silti suuressa arvossa eläviä isisiläisiä,
jotka olisivat saattaneet hänet alttiiksi kuolemalle, jos hänen
hommansa olisi tullut ilmi, vaikka, kummallista kyllä, hän pelkäsi
kuolemaa vähimmin.

Niin hän varasti kirottuja pönkkiä ja kirottuja kattopuita, olisipa
varastanut katotkin, mutta ne olivat hyvin vanhoja ja täynnä
hämähäkkejä.

Hän tuli ja otti kaikkia näitä esineitä kantaen ne viiden mailin
matkan joen haaraan, ja siellä hän hiljalleen rakensi pienen talon.
Päivät hän nukkui, yöllä hän metsästi eläimiä ja pyyti kaloja, mutta
hän ei yrittänytkään pyydystää suuria lepakoita, jotka tulivat joen
keskellä olevilta saarilta, vaikka ne ovat hyvin maukkaita ja herkkua
alkuasukkaiden kesken.

Eräänä päivänä juuri ennen auringonlaskua hän meni metsästämään
seebroja. Hänellä oli kaksi pitkää metsästyskeihästä, jollaiset
parhaat tehdään Ngombissa, punottu kilpi, ja hänen selässään riippui
nahkahihnassa kuivattuja kaloja, jotka hän oli pyytänyt joesta.

Imgani oli keskikasvuinen mies, muuten rakenteeltaan keskulainen, mutta
hartioiltaan leveä. Hänen ihonsa kiilsi terveyttä, ja hänen astuntansa
oli kevyt. Kun hän käveli, niin hänen selkälihaksensa liikkuivat ja
kehräsivät kuin hyvinkasvatetun täysiverisen juoksijan lihakset.

Hän oli puolitiessä metsässä, kun hän tapasi tytön. Tämä kantoi
maniokkikimppua päänsä päällä ja käveli miellyttävästi.

Kun tyttö näki Imganin, hän pysähtyi heti ja kuoleman ja sitäkin
pahemman pelko tuli hänen silmiinsä, sillä hän tiesi Imganin olevan
hylkiön, jolla ei ollut omaisia eikä sukulaisia. Sellaiset miehet
ovat pahempia kuin ingalit, jotka nousevat ruohikosta ja iskevät
myrkkyhampaansa ihmisen sääreen.

He seisoivat tarkastellen toinen toistaan, mies nojaten molemmin käsin
keihäisiinsä, poski kärkiä vasten; tyttö vapisi.

— Nainen, mihin menet? sanoi Imgani.

— Herra, menen joen rannalla olevaan kylään, sillä tämä on tie sinne,
hätäili tyttö.

— Mitä sinulla on siinä?

— Maniokki, leiväntekoon, kuiskasi tyttö tukahtuneesti.

— Olet juurensyöjä, sanoi Imgani nyökäten.

— Herra, anna minun mennä, sanoi tyttö tuijottaen häneen.

Imgani pudisti päätänsä.

— Huomaan, että pelkäät minua — enkä kuitenkaan halua mitään sinulta.
Minä olen Imgani, joka merkitsee Yksinäinen, eivätkä minua himoita
vaimot eivätkä naiset, koska olen liian ylhäinen mies sellaiseen. Olet
turvassa, juurensyöjä, sillä jos haluan, voin täyttää tämän metsän
päälliköntyttärillä, jotka kaikki juoksevat minun perässäni.

Tytön pelko oli hävinnyt, ja hän katseli Imgania kummissaan. Tunnustipa
hän mielessään miehen kerskailun voivan olla aiheellista. Ehkä hän oli
hieman ottanut nenäänsä, sillä hän sanoi kylläkin pistävästi, käyttäen
isisiläistä sananlaskua:

— Vain vuohi määkii leopardin kidan jo ollessa avattuna — isisiläiset
lihovat vieraiden kustannuksella.

— Alajuoksun varrella sanotaan isisiläisten myyvän miehiä arabeille,
sanoi mies miettivänä. — Se on pahaa puhetta; voit mennä.

Nyökäten uudelleen hän kehoitti tyttöä poistumaan.

Tyttö oli mennyt vähän matkaa, kun Imgani huusi hänet takaisin.

— Juurensyöjä, sanoi hän, — jos miehet kysyvät, kuka olen, niin sano,
että olen Imgani Yksinäinen, joka on ruhtinas ruhtinaiden joukossa;
aikoinani olen tappanut monta miestä, niin monta, etten muistakaan.
Sano myös, että talostani joen rannalla, jonka olen rakentanut, niin
kauas kuin silmä kantaa, joka suunnalle, ulottuu minun kuningaskuntani,
älköönkä kukaan astuko sinne muuten kuin kantaen käsissään lahjoja,
sillä olen hyvin kauhea ja julma.

— Herra, sanoi tyttö, — sanon tämän.

Ja hän meni puolijuoksua, jättäen Imganin jatkamaan matkaansa.

Nyt oli kylässä monta miestä, jotka halusivat olla mieliksi tytölle,
joka kantoi juuria, sillä hän oli päällikön tytär ja sitä paitsi
neljäntoistavuotias, naimisiinmenoiässä. Kun hän siis tuli juosten
kylän kadulle puoleksi hermostuneena pelosta, itkien ja nyyhkyttäen, ei
häneltä puuttunut myötätuntoa eikä palvelijoita, jotka olivat halukkaat
tappamaan loukkaajan.

Keihästä ja lyhyttä miekkaa heiluttaen kuusi miestä tanssi päällikön
ja päällikön tyttären edessä (miltä tämä tuntui tytöstä, voi jokainen
nainen kertoa), ja yksi heistä, Ekebi, jolle oli kieli lahjoitettu,
kuvaili auringonlaskusta kuunnousuun, mikä tekee neljä tuntia, mitä
tapahtuisi Imganille, kun isisiläiset hyökkäisivät hänen kimppuunsa;
kuinka hänen silmänsä väpättäisivät kuin kauhean suuren tulen edessä,
kuinka hänen jalkansa kiepahtaisivat ylöskäsin ja mitä muita muutoksia
tapahtuisi, joita ei tässä tarvitse luetella.

— Tämä on hyvää puhetta, sanoi päällikkö, — mutta koska Sandi on meidän
päällikkömme ja hänellä, on vakoojia kaikkialla, niin älkää vuodattako
verta, sillä veren haju kantautuu kauemmas kuin mies voi nähdä. Ja
tässä tappamisasiassa Sandi on hyvin pirullinen. Muutenkin, tämä
Yksinäinen on vieras, ja jos me sieppaamme hänet, voimme myydä hänet
arabeille, jotka antavat meille hänen hinnakseen kangasta ja viinaa.

Kuultuaan kaiken tämän he uhrasivat nuoren vohlan ja lähtivät. He
tulivat Imganin talolle, mutta Yksinäinen ei ollut siellä, sillä hän
oli metsässä ajamassa eläimiä; niinpä he polttivat hänen talonsa,
myllersivät hänen puutarhansa, ja kun heihin oli yhtynyt suuri
isisiläisjoukko, joka oli seurannut kunnioittavan matkan päässä, niin
kaikki muu, josta Imgani oli ollut ylpeä, tehtiin olemattomaksi; he
pitivät suuren juhlan, kunnes äkkiä alkoi aurinko paistaa joen saarelle
ja taivaan pienet tähdet häipyivät pois.

Imgani näki kaiken tämän nojatessaan keihäisiinsä metsän varjossa,
mutta hän tyytyi olemaan näkijänä.

Sillä, hän päätteli, jos hän menisi heitä vastaan, niin he voisivat
tappaa hänet tai piestä häntä ruo'oilla, mitä hänen ylpeä luonteensa ei
sallinut.

Hän näki liekkien nuoleksivan taloa, joka oli rakennettu suurella
vaivalla.

— He ovat hupsuja ihmisiä, jupisi hän, — sillä he polttavat omaansa, ja
ehkä kuoleman henget suuttuvat heihin ja kasvattavat heihin paiseita.

Kun kaikki, mitä hänen omaisuudestaan oli jäljellä, oli vain tuhkaläjä,
tummanpunainen hehku ja kiemurteleva savupatsas, niin Imgani käänsi
kasvonsa metsää kohti.

Koko päivän hän käveli pysähtyen vain syömään eväänään olevaa kalaa, ja
illalla hän tuli toiseen isisiläiskylään, jonka nimi oli Ofasi.

Hän kulki kylän kadun läpi leveäharteisena ja pystypäisenä heiluttaen
keihäitään suurellisesti. Hän ei katsonut oikeaan eikä vasempaan; ja
kyläläiset kokoontuivat majojensa oville ja sanoivat _O koi_, mikä
merkitsee, että he olivat hämmästyneitä.

Niin hän vaelsi koko kylän läpi ja oli juuri pääsemässä metsäpolulle,
kun sanantuoja juoksi hänen jälkeensä.

— Herra, sanoi sanantuoja, — tämän kylän päällikkö, joka on
hallitukselle vastuussa kaikista ohikulkijoista, erittäinkin varkaista,
jotka ovat päässeet pakoon Kahleittenkylästä, haluaa nähdä sinut,
varmana siitä, että sinä et ole varas, vaan korkea henkilö, ja haluaa
kunnioittaa sinua.

Niin hän sanoi, ja rauhallisena miehenä, joka oli päässyt asemaansa
sen nojalla, että oli päällikön päävaimon sukulainen, hän piti tarkoin
silmällä leveitä keihäitä ja pakotien selvänä.

— Mene takaisin herrasi luo, orja, sanoi Imgani, ja sano hänelle,
että menen etsimään tarpeeksi yksinäisen paikan, jossa voin nukkua
tämän yön ja ajatella korkeita asioita. Kun olen sen paikan löytänyt,
niin palaan. Sano myös, että olen oman kansani ruhtinas ja että minun
isälläni on niin paljon sotamiehiä, että jos jokainen heistä ottaisi
kourallisen hiekkaa joen pohjalta, niin joki tulisi pohjattomaksi;
sano myös, että nimeni on Imgani ja että rakastan itseäni enemmän kuin
kukaan sen jälkeen kun kuu muuttui valkoiseksi, jottei olisi auringon
näköinen.

Hän meni jättäen sanantuojan ajatuksiinsa.

Lupauksensa mukaan Imgani palasi.

Hän tuli huomatakseen palaverin olevan käynnissä, mikä palaver koski
päällikön päävaimon sukulaista.

— Joka, sanoi päällikkö, — on laskenut häpeän päälleni, sillä hän on
samanlainen hupsu kuin serkkunsa, minun vaimoni.

— Herra, sanoi onneton sukulainen, — kehoitin häntä tulemaan, mutta hän
oli ylpeä mies ja sitä paitsi halusi mennä.

— Sinun äitisi oli hullu, sanoi päällikkö, — ja hänen äitinsä oli
hullu, ja isäsi, kuka hän sitten olikin, mitä ei kukaan tiedä, oli
suuri hullu.

Tämän mielenkiintoisen, perinnöllisen hulluuden raa'an todistelun
keskeytti Imganin paluu. Hän nousi mäen rinnettä, ja neuvosto
tarkasteli häntä aina tiukasti istuvaan leopardinnahkalakkiin
pistetystä leveästä partaveitsestä nilkoissa heläjäviin ohuihin
messinkirenkaisiin asti.

Päällikkö, joka ei ollut erityisemmän sotainen mies, katseli keihäitä
huomaten kädensijojen tulleen kiiltäviksi paljosta käytöstä.

— Herra, sanoi hän lempeästi, — olen tämän kylän päällikkö, hallituksen
nimittämä. Hallitus antoi minulle kaulassa kannettavan mitalin, jonka
toisella puolella oli suuren parrakkaan miehen kuva ja toisella
puolen muutamanlaisia paholaisenmerkkejä ja suurta voimaa osoittavia
kirjoituksia. Tämä annettiin minulle, jotta kaikki tietäisivät minut
päälliköksi, mutta olen sen kadottanut. Siitä huolimatta olen tämän
kylän päällikkö, niinkuin tästä paperista selviää.

Hän kaivoi vaatteittensa poimuista nahkapussin, josta veti päivänvaloon
hyvin tahraisen paperin.

Sangen huolellisesti hän avasi sen kääreestä, ja se osoittautui
viralliseksi kirjearkiksi, johon komissaari Sanders oli raapustanut
muutamia sanoja. Ne kuuluivat:

 »Alikomissaareille, poliisipäälliköille ja hausajoukkojen komentajille:

 Pidättäkää ja vangitkaa omistaja, jos hänet tavataan muualta kuin
 Isisin alueelta.»

Tähän yksinkertaiseen paperiin liittyy oma tarinansa. Se oli aiheutunut
hyökkäyksestä Ochorin alueelle ja oikeudenkäynnistä, jossa päällikölle
oli lyhyesti, mutta selvästi ennustettu, miten hänen tulee käymään, jos
hänet tavataan oman alueensa ulkopuolelta.

Imgani otti paperin käteensä ja hymyili. Hän käänteli sitä, raapi
kynnellään kirjoitusta nähdäkseen, oliko se oikeata, ja antoi sen
takaisin päällikölle.

— Se on hyvin ihmeellinen, vaikka en pelkää taikuutta, lukuunottamatta
erästä taikaa, jota minun isäni poppamiehet käyttävät, sanoi hän, —
enkä tunne hallitusta, joka hallitsisi minua.

Minkä jälkeen hän ryhtyi kertomaan heille isästään, hänen
sotajoukoistaan ja lukuisista muista yhtä mielenkiintoisista asioista.

— Epäilemättä te ymmärrätte minua, sanoi hän. Olen Yksinäinen, vihaan
ihmisten seuraa, sillä he ovat yhtä vaihtelevaisia kuin vuoriston
lumi. Sen vuoksi olen jättänyt taloni ja vaimoni, jotka olivat niin
uskollisia kuin naiset voivat olla, enkä ole ottanut mukaani myöskään
sotaväkeä, koska se oli minun isäni omaa.

Päällikkö oli hämmästynyt.

— En ymmärrä, miksi olet yksinäinen, sanoi hän, mutta epäilemättä teit
oikein jättäessäsi isäsi sotajoukot. Tämä on suuri asia, joka vaatii
miesten neuvottelua.

Ja hän käski lokalin kutsua kylän vanhemmat miehet koolle.

He tulivat tuoden kukin tullessaan juurakkotuolinsa ja asettuivat
katoksen suojaan, jossa päällikkökin istui.

Jälleen Imgani kertoi tarinansa; se käsitti suunnilleen viisikymmentä
vaimoa ja niin lukuisan sotajoukon kuin rannan hiekka; ja luottavaiset
isisiläiset kuuntelivat ja uskoivat.

— Ja minä tarvitsen tämän, sanoi Imgani puheensa päätteeksi; — pieni
talo on rakennettava joenrannalle sellaiseen paikkaan, ettei yksikään
polku mene sivuitseni eikä yksikään ihminen tule näkyviini, sillä olen
luonteeltani hyvin yksinäinen — ja suuri ihmisvihaaja.

Imgani meni asumaan luonnon hänelle luomalle aukealle ja hänen uusien
ystäviensä rakentamaan taloon. Muun vieraanvaraisuuden hän torjui.

— En halua vaimoja, todisteli hän, — koska minulla on tekeillä suuria
suunnitelmia kuningaskuntani valloittamiseksi pahoilta miehiltä, jotka
ovat isäni neuvonantajia.

Yksinäinen hän todellakin oli, sillä kukaan ei nähnyt häntä muulloin
kuin sattumalta. Hänen tapanaan oli metsästää yöllä ja nukkua kuumat
päivät. Joskus, kun auringon punainen pallo painui joen läntisen rannan
metsän taa, kyläläiset näkivät sinisen savupatsaan hänen tulestaan, kun
hän keitti itselleen ilta-ateriaa; joskus joku kotiinpalaava venemies
näki hänen vaiteliaana kulkevan metsän läpi kaatomatkoilleen.

He sanoivat häntä Vaiteliaaksi, ja hän tuli jopa hieman kuuluisaksi.

Vieläpä hän nautti isäntiensä luottamustakin. Isisi on Ulkomaan joen
päästävissä, jota myötävirtaa tuli öisin tyhjiä, omituisia veneitä
palaten öisin täynnä niskasta toisiinsa kytkettyjä ihmisiä, ja
Ranskan Länsi-Afrikan viranomaiset — Ranskan Länsi-Afrikka on Isisin
naapurina — kuulivat kertomuksia hyökkäyksistä ja ryöstöistä, joita he
eivät voineet tutkia, sillä Isisin raja on kuudensadan mailin päässä
ranskalaisesta päämajasta, erämaisen taipalen takana.

Imgani näki metsästysmatkoillaan asioita, jotka olisivat
hämmästyttäneet häntä, ellei hän olisi ollut melkein tunteeton mies.

Hän näki pieniä karavaaneja, jotka tulivat ryöstöretkiltä Ranskan
alueelta mukanaan vaikeroivia naisia ja kiroavia miehiä, kaikki
sidottuina.

Hän näki kummallista ihmisten laivausta öisin ja oppi tuntemaan
valkoviittaiset arabit, jotka käyttivät ruoskaa sangen taitavasti.

Eräänä yönä, kun hän seisoi katsellen kaikkia näitä asioita, El Mahmud,
kuuluisa kauppias, näki hänet kuunvalossa ja huomasi hänen olevan
vierasta väkeä.

— Mikä mies sinä olet? kysyi hän.

— Herra, sanoi Imgani, — olen vierasta kansaa, ngombilainen.

— Se on valhe, sanoi orjakauppias, — sillä sinulla ei ole ngombilaisen
merkkejä kasvoillasi; sinä olet puoliarabi. — Ja hän puhutteli Imgania
arabian kielellä.

Imgani pudisti päätänsä.

— Hän ei ymmärrä, sanoi orjakauppias apulaiselleen. — Ota selko tämän
miehen majasta; jonakin yönä otamme hänet, sillä hän on rahan arvoinen.

Hän puhui arabiaa, ja apulainen nyökkäsi.

Kun orjakauppias tuli jälleen, niin kolme miestä kävi Imganin majalla,
mutta hän oli metsällä, ja hän oli metsällä joka kerran, kun pitkät
veneet tulivat Ofasiin.

       *       *       *       *       *

Sanders ei mennyt Ofasiin kuuteen kuukauteen, jonka ajan kuluessa — se
on mainittava — ei tapahtunut mitään, minkä perusteella olisi voitu
kuvitella tulevia levottomuuksia.

Hänen oli tehtävä puolivuosimatkansa Isisiin. Tähkät olivat olleet
satoisat, kalaa runsaasti, sateita kohtalaisesti, eikä sairautta ollut
liikkunut. Nämä seikat on pantava merkille.

Eräänä aamuna, kun sumuverho kierteli puusta puuhun ja itäinen
taivas oli harmenemassa, tuli Imgani metsältä kantaen olallaan yöllä
pyytämänsä kauriin lihoja ja nahkaa.

Kun hän näki majansa edessä pienen tulen ja kyykky — sillään istuvan
miehen, niin hän kalautti keihäitään ja lähestyi, sillä hän ei pelännyt
ketään.

— Onko maailma niin täynnä miehiä, että sinä tulet häiritsemään minun
yksinäisyyttäni? kysyi hän. — Mieleni tekee tappaa sinut ja ripustaa
sydämesi kuivamaan, sillä en halua nähdä sinun istuvan tulen ääressä
majani edessä.

Hän sanoi tämän julman näköisenä, ja tulen ääressä istuva mies liikahti.

— Herra, odotin tätä, sanoi hän, — sillä huomaan sinut ylpeäksi
mieheksi; mutta tulen sinun suuruutesi vuoksi ja tuntien, sinun
viisautesi.

Imgani pani kauriin syrjään ja istuutui tuijottaen uhkaavasti ja
asettaen keihäät poikittain paljaille polvilleen.

Toinen kurotti kaulaansa eteenpäin ja puhui innokkaasti.

Aurinko nousi ja valaisi maailman punaiseksi, mutta yhä hän istui ja
innokkaasti puhui Imganin kuunnellessa.

— Niin, herra, päätti hän, — tapamme Sandin, kun hän tulee palaveriin.
Ifiba, Mbuka ja äitini serkku pistävät keihäänsä häneen sangen
nopeasti, ja me tulemme suuriksi.

Imgani nyökkäsi päätään viisaasti.

— Se on totta, sanoi hän. — Ihmiset, jotka tappavat valkeita miehiä,
pääsevät suureen kunniaan, sillä muut kansat sanovat: 'Kas, nämä miehet
tappavat valkeata väkeä.'

— Ja kun hän on kuollut, jatkoi sanantuoja, — monta nuorta miestä menee
veneeseen, joka savuaa, ja he tappavat kaikki hänen mukanaan olijat.

— Se on myös viisasta, sanoi Imgani, — kun tapan valkean miehen, tapan
myös hänen ystävänsä.

Hän selosti urotöitään jotensakin laveasti ja hyvin
yksityiskohtaisesti. Miehen mentyä Imgani valmisti aterian kalasta ja
maniokista, kiilloitti keihäittensä terät kostealla hiekalla, kuivasi
ne huolellisesti ruoholla ja paneutui majansa varjoon lepäämään.

Hän heräsi iltapäivällä ja sukelsi veteen uiden pitkin, voimakkain
vedoin keskivirtaa kohti.

Sitten hän ui takaisin rannalle, antoi ihonsa kuivua auringossa ja
pukeutui leopardinnahkaansa.

Hän tuli kylään hitaasti ja havaitsi, että siellä oltiin hämmentyneitä.
Erittäinkin oli hämmentynyt tuo viisas päällikkö, sillä oli saapunut
tieto, että Sandi tulee illalla, ja nyt juuri hänen laivansa tuli joen
mutkassa.

Suunnitelma oli mennyt myttyyn: Sanders tuli kahta päivää liian
varhain, ja Ifiba ja Mbuka, hänen luotettavat miehensä, olivat
matkalla, eikä ollut aikaa hankkia muita murhaa tekemään.

Laiva asettui pitkin rantaa peräratas hitaasti pyörien, ja sitten he
näkivät, Imgani muiden mukana, että kannet olivat täynnä sotilaita,
tyyniä, ruskeita, sinipukuisia ja fetsipäisiä miehiä.

Lankku lennähti alas, ja pitäen kiväärejään korkealla sotilaat tulivat
maihin sekä heidän mukanaan valkoinen upseeri — mutta ei Sandia.

Hän oli töykeä, tuo valkea mies.

— Kuka on täällä päällikkö? kysyi hän.

— Herra, minä olen se mies, sanoi lihava päällikkö liehakoiden.

— Ottakaa tuo mies.

Hausakersantti sieppasi miehen ja heilautti hänet taakseen;
hausakorpraali nappasi parin käsirautoja hänen ranteisiinsa.

— Herra, vikisi hän, — miksi tämä häpeä?

— Koska olet suuri varas, sanoi hausaupseeri, sodansaarnaaja ja
orjakauppias.

— Jos joku mies sanoo niin, niin hän valehtelee, sanoi päällikkö, —
sillä ei yksikään hallituksen mies ole nähnyt sellaista.

Imgani astui esiin.

— Päällikkö, sanoi hän, — minä olen nähnyt sen.

— Sinä olet suuri valehtelija, karjui raivostunut päällikkö vavisten
kiukusta, — ja Sandi, joka on ystäväni, ei usko sinua.

— Minä olen Sandi, sanoi Imgani ja hymyili ilkeästi.




NÄKIJÄ


Afrikan sydämessä tapahtuu monta asiaa, joita ei kukaan voi selittää;
senpä vuoksi ne, jotka Afrikan parhaiten tuntevat, pidättyvät niistä
kirjoittamasta.

Afrikan-tarinan tulee näet olla salaperäinen, ja ajanvietekirjojen
lukijat vaativat, että tämän salaisuuden tulee lopuksi olla
röntgensäteillä valaistu paljaita luita myöten.

Kuitenkaan ei 2. pohjoisella leveysasteella ja (sanokaamme) 46.
pituusasteella tapahtuvia jokapäiväisiä sattumia, voida selittää
paremmin kuin uskonnon ihmeitä tai telepatian omituisuuksia, kuten
tässä kertomuksessa osoitetaan.

Yön hiljaisuudessa komissaari Sanders heräsi.

Hänen pieni höyrylaivansa oli kiinnitetty puupaikalle — jonka puupaikan
hän oli valmistuttanut vuosia aikaisemmin kaadattamalla puita ja
jättämällä ne mätänemään.

Hän oli päivänmatkan päässä lähimmästä kylästä joko myötä- tai
vastavirran puolella, mutta hän oli vain kuuden tunnin jalkamatkan
päässä amatombolaisista, jotka asuvat aivan metsän sydämessä ja
käyttävät tetanustoksiinilla myrkytettyjä nuolia.

Sanders nousi vuoteessaan istumaan ja kuunteli.

Jokin yölintu sirkutti yksitoikkoisesti; hän kuuli veden loiskinan
laivan keulassa ja lehtien hiljaisen kahinan, kun lievä tuuli
heilutteli laivan ylitse ulottuvien puiden oksia. Hän kuunteli
vakavana, sitten hän tavoitti lattialta hyttyssaappaitaan ja sukkiaan.

Hän puki ne ylleen, löysi takkinsa riippumasta pienen hyttinsä oven
takaa ja avasi oven hiljaa. Sitten hän odotti seisoen pää ojossa.

Hän irvisti pimeässä, avasi vuoteensa vieressä riippuvan nahkakotelon
kannen, otti siitä coltpistoolin ja veti äänettömästi panoksen piippuun.

Hän oli huolellinen mies, ei helposti hätiköinyt, hänen jokainen
liikkeensä oli järjestelmällinen. Hän oli kyllin varovainen
varmistaakseen pistoolin, hän oli niin siisti, että kiilloitti mustaa
perää takkinsa liepeeseen, ja hän odotti pitkän aikaa, ennen kuin astui
yön kuumaan pimeyteen.

Pian hän kuuli jälleen sen äänen, joka oli hänet herättänyt. Se oli
kehrääjälinnun hiljainen viserrys.

Kehrääjälinnut menevät yöksi nukkumaan niinkuin järkevät ihmiset, ja
ne asuvat lähellä kyliä, sillä ne rakastavat ihmisseuraa. Eivätkä ne
ilmaise läsnäoloaan sillä tavoin kuin tämä lintu, joka liverteli lyhyin
väliajoin.

Sanders tarkasteli kärsimättömänä.

Sitten äkkiä kuului aivan läheltä, laivan kannelta, läheltä häntä
itseään, vastaus.

Sandersin hytti oli komentosillalla; hän poistui siitä vähän matkan
päähän. Sillan kulmaan hän kyykistyi sormi varmistimella.

Sitten hän pikemminkin tunsi kuin näki miehen tulevan metsästä, tiesi
laivalla olevan jonkun, joka kohtasi hänet.

Kannella olevan majan ympäri ryömien tuli sitten kaksi miestä.
Hän saattoi juuri erottaa heidän aiheuttamansa äänen, kun he
liikkuivat eteenpäin aina hytin ovelle asti, josta ryömivät sisään.
Hän kuuli hieman ääntä ja irvisti jälleen, sillä hän tiesi heidän
keihäänkärkiensä tekevän hänen vuodevaatteistaan selvää jälkeä.

Sitten vallitsi hetken hiljaisuus, ja hän näki toisen tulevan ulos ja
katsovan ympärilleen.

Mies kääntyi hiljaa puhumaan sisään jääneelle.

Sanders nousi äänettömästi.

Ovella seisova mies sanoi: »Kah!» voivottavalla äänellä ja kaatui
maahan, sillä Sanders oli potkaissut häntä taitavasti mahaan, joka
on alkuasukkaan arka kohta. Toinen mies juoksi ulos, mutta kompastui
komissaarin ojennettuun jalkaan ja sai kaatuessaan raskaasta
pistoolinperästä täyspainoisen iskun oikean korvansa tienoille.

— Joka! kutsui Sanders terävästi, ja perästä kuului jalkojen ääntä,
sillä alkuasukkaat ovat herkkäunisia, — sido nämä miehet. Höyrytä,
sillä me lähdemme pois täältä; tämä ei ole ensinkään hauska paikka.

Sanders oli, kuten olen koettanut kuvata, mies, joka tuntee hyvin
alkuasukkaat; hän ajatteli alkuasukkaan tavoin, ja oli hetkiä, jolloin
hänen toimintansa ei paljoakaan eronnut barbaarien teoista.

Selvittyään vaarasta hän kiinnitti laivan keskelle virtaa pienen saaren
rantaan juuri auringon noustessa ja vei vankinsa maalle.

— Miehet, sanoi hän, — te tulitte tappamaan minua pimeinä hetkinä.

— Herra, se on totta, sanoi toinen, — minä tulin tappamaan, ja tämä
toinen mies, joka on minun veljeni, sanoi minulle, milloin oli tultava
— vaikkakin se, jota hän kutsui, olisi voinut olla toinen, sillä minä
olen vain yksi monista.

Sanders tajusi totuuden, että häntä odotti sarja miellyttäviä
hyökkäyksiä, joiden tuloa ei pasuunoin toitotettu.

— Sanokaa, virkkoi hän, — kuka on käskenyt tappamaan, ja miksi minun on
kuoltava?

Hänen puhuttelemansa mies, pitkä, solakka amatombolainen nuorukainen,
pyyhki hikeä otsaltaan kahlehditulla kädellään.

— Herra, vaikka hakkaat minut kappaleiksi, en kerro sinulle, sillä
minulla on suuri ju-ju, ja muutamat jumalat suuttuisivat minulle.

Sanders koetti toista miestä yhtä huonosti onnistuen. Tämä toinen oli
työläinen, jonka hän oli ottanut neljän päivänmatkan päässä alavirralla
sijaitsevasta kylästä.

— Herra, vaikka kuolisin vaikenemisestani, en puhu mitään, sanoi hän.

— Sangen hyvä, virkahti Sanders ja nyökkäsi Abibulle. — Panetan teidät,
lisäsi hän, — pitkäksenne maahan, kädet ja jalat levällään, ja sytytän
tulen teidän rintanne päälle, ja te kerrotte hyvin äkkiä, mitä haluan
tietää.

Ja heidät asetettiin pitkälleen; kummankin rinnalla oli pieni kasa
kuivia köynnöksiä, ja Sanders otti palvelijainsa tekemästä tulesta
hehkuvan kepin..

Maassa makaavat miehet tarkastelivat hänen jokaista liikettään. He
näkivät hänen puhaltavan punaisen kepin palamaan, ja sitten toinen
sanoi:

— Herra, minä puhun.

— Arvelin niin, sanoi Sanders. — Ja puhu nopeasti, sillä muuten teen
olosi epämukavaksi.

Jos minulta kysytään, luulenko Sandersin aikoneen käyttää palavaa
keppiään, niin minun täytyy totuudenmukaisesti sanoa, että luulen niin;
mutta ehkä Sanders tunsi miehensä paremmin kuin minä Sandersin.

Päästyään onnettomasta tilasta miehet juttelivat nopeasti, ja Sanders
teki englanninkielisiä muistiinpanoja heidän bomongonmurteisesta
puheestaan.

Kuulustelun loputtua Sanders kokosi muistiinpanonsa ja vei miehet
laivaansa. Kahta tuntia myöhemmin »Zaire» oli täyttä höyryä matkalla
erääseen Akasavan kylään, jonka bomongonkielinen nimi oli Tukalala.

Tukalalassa eleli lähetyssaarnaaja, amerikkalainen metodisti, joka oli
siirtynyt kuumevyöhykkeen pakanain keskuuteen voidakseen kasvattaa
heidän sydämeensä tietoisuutta Jumalasta.

Sanders ei erityisemmin suosinut lähetyssaarnaajia; hänellä oli
todellakin sellaiset käsitykset veljeydestä, että ne eivät olleet
hänelle kunniaksi, mutta hän tunsi myötämielisyyttä nuorta miestä
kohtaan, joka työskenteli toiveikkaana epäkiitollisella alalla, ja
nyt hän käveli kärsimättömänä pienen laivansa komentosillalla, sillä
hänen oli välttämättä ehdittävä Tukalalaan ennen eräiden asioiden
tapahtumista.

Hän tuli joen mutkaan juuri kun aurinko oli laskemassa puiden taa
länteen, ja lähetysaseman edessä oleva valkea ranta tuli selvästi
näkyviin.

Hän viittasi kahdella sormella ruorimiehelle: pieni laiva kääntyi
melkein sivuvirtaan rantaa kohti, ja joen musta vesi syöksähti vasenta
kylkeä vastaan kuin se olisi ollut sulkuportti.

Se höyrysi rannalle; »pukka-pukka-pukka-puk», lauloi silinterinmäntä
äänekkäästi.

Missä lähetyssaarnaajan maja oli ollut, siinä oli nyt mustien
kekäleitten kaaos, josta hitaasti kohoili leyhyviä savukiemuroita.

Sanders näki lähetyssaarnaajan makaamassa tahrautunut valkea puku yllä
kasvot maata vasten, ja havaitsi, että häntä oli vaikeata kohottaa,
sillä hänet oli naulinnut maahan leveäteräinen norsukeihäs, joka oli
katkennut olkapäiden kohdalta.

Sanders käänsi hänet selälleen ja sulki hänen silmänsä, jotka
tuijottivat, kuten näytti, anovasti taivaan korkeuteen etsien Jumalan
viisautta.

Komissaari otti taskustaan nenäliinan ja laski sen miehen kasvoille.

— Abibu, sanoi hän lempeästi kersantilleen, — kaiva syvä hauta tuon
kumipuun juurelle, sillä tämä mies oli kansansa keskuudessa suuri
päällikkö, ja hänellä oli yhteys Jumalan kanssa.

— Hän oli kristitty mies, sanoi Abibu miettivänä, ja hurskas profeetan
seuraaja, ja Marin suurassa on kirjoitettu:

'Lahkot ovat joutuneet kiistaan Jeesuksesta, mutta suuren tuomion
päivänä voi niitä, jotka eivät uskoneet!'

Abibulla oli kunnianimi hadzi, sillä hän oli käynyt Mekassa ja tunsi
Koraanin paremmin kuin useimmat kristityt tuntevat Raamatun.

Sanders ei puhunut mitään. Hän otti taskustaan sikarin ja sytytti sen
silmäillen ympärilleen.

Ei yhtään rakennusta ollut pystyssä. Missä lähetysasema kauniine
puutarhoineen oli ollut, oli nyt hävityksen kauhistus. Sammuvassa
valossa hän näki vaateriekaleita raunioissa ja tiesi niiden merkitsevän
toisia uhreja.

Kuun kelmeässä valossa hän hautasi lähetyssaarnaajan lukien hänelle
Isämeidän ja niin paljon hautaustoimituksesta kuin saattoi muistaa.

Sitten hän meni takaisin »Zairelle» ja asetti vahdit. Aamulla hän
käänsi »Zairen» keulan myötävirtaan, ja saapui illalla auringon
laskiessa pääjoelle — hän oli kulkenut sivujokea — ja näiden kahden
joen yhtymäkohdassa oli Akasavan kaupunki.

Hänen luokseen tuotiin kaikkien akasavalaisten päällikkö, ja sillalla
pidettiin kannelle asetetun lampun ja pienen kynttilän valossa palaver.

— Päällikkö, sanoi Sanders, — sinun alueellasi on kuollut valkea mies,
ja minä tahdon saada niiden miesten sydämen, jotka ovat tappaneet
hänet, tai kuoleman kautta! otan sinun pääsi.

Hän sanoi tämän tyynesti, intohimottomasti, ja kuitenkin hän vannoi__
_Iwan_ kautta, joka tarkoittaa kuolemaa ja on voimakkain vannominen.
Kannella kyykkivä päällikkö väänteli käsiään ja värisi.

— Herra, sanoi hän vapisevalla äänellä, — tämä on tapaus, josta minä
en tiedä mitään. Tämä on sattunut minun alueellani, mutta niin kaukana
ulottuviltani, että minä en voi rangaista enkä kostaa.

Sanders päästi vain epämiellyttävän tuhauksen, muuten hän vaikeni.

— Samaten, herra, jatkoi päällikkö, — jos sanon totuuden, niin tämä
ei ole yksin akasavalaisten asia, sillä miehet ovat pitkin jokivartta
kapinallisia ja tottelevat uutta ju-jua enemmän kuin mitään muuta.

— Tiedän vähän ju-juista, sanoi Sanders lyhyesti, — tiedän vain, että
valkea mies on kuollut ja hänen henkensä vaeltaa vierailla mailla eikä
asetu lepoon, ennen kuin olen tappanut miehiä. Joko sinut tai muita —
palaver on päättynyt.

Päällikkö nousi kömpelösti, teki kädellään kunniaa ja meni vaappuen
lankkua myöten maalle.

Sanders puolestaan istui ajatellen ja poltti sikarin toisensa jälkeen.
Hän istui myöhään yöhön. Kerran hän kutsui palvelijansa tuomaan uuden
kynttilän ja hankkimaan hänelle tyynyn pään alle. Niin hän istui,
kunnes hälisevä pikku kylä vaipui uneen, kunnes ei kuulunut mitään
muuta kuin lepakoitten siipien suhina, kun ne tulivat ja menivät joen
pikku saarilla — sillä yököt rakastavat saaria, erittäinkin isot
vampyyriyököt.

Kello kaksi aamulla hän katsoi kelloaan, otti lyhdyn ja meni perään.

Hän kulki nukkuvien yli, kunnes tuli sille puolen kantta, jossa hausa
istui vahtimassa vankeja karbiini ladattuna.

Hän sysäsi miehiä hiljaa jalallaan, ja he kavahtivat istumaan
tuijottaen sokaistuneina hänen lamppuunsa.

— Kertokaapa minulle hieman lisää, sanoi hän. Kuinka tämä ju-ju tuli
teidän maahanne?

Puhuteltu katsoi häneen.

— Herra, kuinka tulee sade tai tuuli? sanoi hän. Tehtiin jokin paha
työ, tanssittiin, syötiin eräs mies; sitten me kaikki maalasimme
itsemme ja tytöt sanoivat: 'Tappakaa!'

Sanders oli kärsivällinen.

— Olen kuin isänne ja äitinne, sanoi hän. — Kannan teitä käsilläni;
kun vesi nousi ja hävitti teidän puutarhanne, tulin tuomaan maniokkia
ja suolaa ja pelastin teidät; kun tauti tuli, toin valkeita miehiä,
jotka raapivat teidän käsiänne ja panivat taikavoimaa teidän vereenne;
olen tehnyt rauhan, ja teidän vaimonne ovat turvassa ngombeilta ja
isisiläisiltä, ja kuitenkin tahdotte tappaa minut.

Toinen nyökkäsi.

— Se on totta, herra — mutta sellainen on ju-jun tapa. Sellainen on
hyvin Suuri Asia, eikä se muista.

Sanders oli huolissaan: tämä ei ollut hänen käsitettävissään. — Mitä
ju-ju sanoi?

— Herra, se sanoi hyvin selvästi, puhuen erään hyvin vanhan miehen suun
kautta, Begelin Mfabakan...

— Begelin Mfabakan? kertasi Sanders ja merkitsi nimen nopeaa hirttoa
varten.

— Tämä vanha mies näki näyn, ja tässä näyssä, jonka hän näki suuressa
tuskassa ja kivussa, voivottaen ja kuumin silmin, hän näki valkeita
miehiä tapettavan ja heidän talojaan poltettavan.

— Milloin tämä tapahtui?

— Kun kuu oli täysi (kuusi päivää sitten, ajatteli Sanders), — ja hän
näki suuren kuninkaan, jonka sotajoukot marssivat maan läpi, ja kaikki
valkeat miehet pelkäsivät häntä.

Hän jatkoi, niinkuin vain alkuasukkaan muistilla saatetaan,
yksityiskohtaisesti kuvailuaan kuninkaan marssista; kuinka hän teurasti
valkeita miehiä ja naisia ja pani heidän talonsa tuleen; kuinka hänen
sotajoukkonsa kulkivat tanssien hänen edellään.

— Ja kaikki tämä tapahtui täyden kuun aikana, lopetti hän. — Sen vuoksi
me myös lähdimme tappamaan, ja koska tiesimme sinun ylhäisyytesi
tulevan tähän aikaan vuodesta oikeutta istumaan, arvelimme viisaaksi
tappaa sinut ja Kristus-miehen myös.

Hän kertoi tämän asiallisella äänellä, ja Sanders tiesi hänen puhuvan
totta.

Jotakuta toista olisi enemmän liikuttanut jutun se osa, joka koski
häntä itseään lähimmin, mutta komissaarin ajatuksia askarrutti eniten
kuningas (»hyvin suuri mies, erittäin laaja keskeltä») ja hänen
hävittävät sotajoukkonsa.

Tämän pohjalla oli totuus, hän ei sitä epäillyt. Jossakin oli kapina,
josta hän ei ollut kuullut. Hyvin nopeasti hän muistutteli kaikki oman
alueensa ja sitä ympäröivien maiden kuninkaat.

Ochorin päällikkyyden anastanut Monrovian Bosambo lähetti hänelle
tavan takaa tietoja naapurikansoista. Sotaa ei ollut pohjoisessa eikä
etelässä.

— Tahdon nähdä tämän vanhuksen, Begelin Mfabakan, sanoi hän.

Begeli on kylä sivujoen varrella. Joki on niin kapea, että se näyttää
purolta, ja niin tyyni, että se tuntuu järveltä. Kummallakin rannalla
on mahtava viidakko, jonka puita sitoo toisiinsa käärmemäisten
köynnöskasvien paljous ja jonka alaosaa kattaa runsas alusmetsä.
»Zaire» tuli varovasti tätä tyyntä kapeaa väylää myöten, kaksi
konekivääriä merkitsevästi paljastettuina.

Pikkarainen laiva, tämä »Zaire». Sen perärattaan yläpuolella
lipputangossa riippui kamalan suuri sininen Englannin lippu — paha
merkki, sillä kun Sanders oli nostanut komissaarin lipun, niin silloin
epämieluisat tapahtumat odottivat jotakuta.

Hän seisoi kannella takitta, antaen sormillaan merkkejä ruorimiehelle.

— Vhiuu! — Nuoli tärisi puisen kansihytin seinässä. Hän veti sen irti
ja tarkasti kärjen huolellisesti; sitten hän heitti sen yli laidan.

— Pam!

Savupilvi rannan tiheiköstä — luoti mursi hänen tuolinsa selän.

Hän kumartui ja otti kiväärin, pani merkille savupilven ja tähtäsi
huolellisesti.

— Pam!

Mahdotonta oli nähdä, mihin luoti osui; saattoi kuulla vain sen
vihellyksen ja kaiun, kun se kiiti tietään pensaikon läpi.

Siihen lakkasi ampuminen.

— Puk-apuk-puk-apuk-puk, pyöri peräratas hitaasti ja »Zairen» keula
halkoi tyyntä vettä ja jätti jälkeensä poreilevan vanan. Kylän edessä
oli kuusi sotakanoottia, jotka, rinnatusten meloivat komissaaria
vastaan. Hän soitti konehuoneeseen: »Seis!» Koneiden ääni häipyi, ja
hän saattoi hiljaisessa ilmassa kuulla rummun äänen, ja kiikarilla hän
näki hurjasti maalatut vartalot ja keihään kärkeen pistetyn pään.

Tällä maailmankolkalla oli ollut muudan Ogilvie niminen kauppias,
hiljainen, hämärä mies, joka myi vaatetta ja osti kumia.

— Viisisataa askelta, sanoi Sanders, ja kersantti Abibu tarttui
konekiväärin kädensijaan, nykäisi panosnauhaa hieman, heilautti
piipunsuun eteenpäin ja tähtäsi tarkasti. Samalla hausakorpraali, joka
seisoi toisen konekiväärin luona, istahti sen takana olevaan satulaan
ja laski peukalonsa liipaisimelle.

Keskimmäisestä kanootista kohosi savupilvi; luoti ei kantanut.

— Ogilvie, ystäväiseni, jupisi Sanders, — jos eläisit — vaikka etpä
taida enää — saisit selittää näiden schneider-kiväärien olemassaolon.

Kanootit lähestyivät melat tahdikkaasti käyden, ja laulun matala,
raikas sointu säesti liikettä.

— Neljäsataa askelta, sanoi Sanders, ja konekiväärien ääressä istuvat
miehet ottivat uuden jyvän.

— Kaksi keskimmäistä kanoottia, sanoi Sanders. Tulta!

Hetken hiljaisuus.

— Ha-ha-ha-ha-ha-ha-ha! nauroivat konekiväärit ivallisesti.

Sanders katseli vaikutusta kaukoputkellaan.

— Muut kanootit, sanoi hän lyhyesti.

— Ha-ha-ha-ha-ha-ha!

Ampuja oli huolellinen mies, hän ampui sarjoittain, haluten nähdä
laukaustensa tehoisuuden.

Sanders näki miesten kaatuvan, näki yhden kanootin kääntyvän ja menevän
kumoon ja miesten mustia päitä vedessä; hän soitti koneet täyteen
vauhtiin.

Jostakin vahingoittumattomasta kanootista ammuttiin laukaus. Luodin
aiheuttama ilmanpaine tuntui hänen kasvoillaan, hän kuuli napsauksen,
kun se iski takana olevaan seinään.

Tuli toinen luoti, ja ruorissa oleva poika käänsi irvistäen päänsä
Sandersiin päin.

— Herra, mutisi hän arabiaksi, — tämä oli säädetty aikojen alusta.

Sanders pani kätensä hänen kainaloonsa ja laski hänet hiljaa kannelle.

— Kaikki tapahtuu Jumalan viisaasta tahdosta, sanoi hän hiljaa.

— Kiitetty olkoon Hänen nimensä, kuiskasi kuoleva poika.

Sanders otti ruorin, joka pyöri sinne tänne, ja kutsui toisen
ruorimiehen.

Laivan keula oli kääntynyt hyökkäävää kanoottia kohti. Tämä oli sen
miehille onneton tilanne, sillä molemmat konekiväärit olivat siihen
tähdätyt; ne lauloivat yhdessä, ja sinisen savun keskeltä saattoi
huomata kanootin pian tyhjenneen.

Siihen päättyi taistelu. Viidennessä kanootissa muuan sotilas piti
keihästä poikittain päänsä yläpuolella antautumisen merkkinä, ja
kymmentä minuuttia myöhemmin kapinoitsijain päällikkö oli laivalla.

— Herra, sanoi hän tyynesti, kun hänet oli tuotu Sandersin eteen, —
tämä on paha palaver. Mitä teet minulle?

Sanders katsoi häneen vakavasti.

— Olen sinulle armollinen, sanoi hän, — sillä heti kylään tultuamme
hirtän sinut.

— Arvelin niin, sanoi päällikkö lihastakaan väräyttämättä, — ja olen
kuullut sinun hirttävän miehiä nopeasti, niin etteivät he kärsi paljoa.

— Se on tapani, sanoi Joen Sanders, ja päällikkö nyökkäsi päätään
myöntyvästi.

— Toivon, että niin on, sanoi hän.

Saavuttiin surulliseen kylään, sillä siellä oli monen naisen
pukeuduttava surulehviin.

Sanders tuli maihin hausain kanssa ja piti suuren palaverin puiden alla.

— Tuokaa luokseni vanhus Mfabaka, joka näkee näkyjä, sanoi hän, ja he
toivat hänen luokseen niin vanhan miehen, ettei hänellä ollut muuta
muotoa kuin luut.

He kantoivat hänet oikeuspaikalle ja asettivat hänet komissaarin eteen.

— Olet paha mies, sanoi Sanders, — ja sinun kielesi valheen takia
on monta kuollut; tänään hirtän puuhun sinun päällikkösi, ja hänen
kanssaan eräitä muita. Jos sinä astut kansasi eteen ja sanot: 'Se
tarina ja se tarina olivat valhetta eikä mitään muuta', niin saat elää
päiväsi; mutta jos pysyt valheissasi, niin kautta minun jumalani ja
sinun jumalasi sinä kuolet!

Kului pitkä aika, ennen kuin mies puhui, sillä hän oli hyvin vanha
ja hyvin säikähtynyt, ja kuolemanpelko, joka on muutamien vanhusten
peikko, oli hänen yllään.

— Puhuin totta, änkytti hän vihdoin. — Puhuin, mitä näin ja mitä tiesin
— vain sen.

Sanders odotti.

— Näin suuren kuninkaan tappavan ja polttavan; eilen näin hänen
marssittavan sotajoukkojaan sotaan, ja kuului suuri huuto, ja minä näin
savun.

Hän pudisti päätään avuttomana.

— Minä näin nämä asiat. Miten voin sanoa, etten nähnyt mitään.

— Minkälainen kuningas? kysyi Sanders.

Jälleen oli pitkä hiljaisuus, jonka aikana vanhus kokoili muistiaan.

— Suuri kuningas, sanoi hän järkyttyneenä, — keskeltä iso kuin härkä,
ja hänellä oli suuria, valkeita sulkia ja leopardinnahka.

— Olet hullu, sanoi Sanders ja lopetti palaverin.

       *       *       *       *       *

Kuusi päivää myöhemmin Sanders meni takaisin päämajaan jättäen
jälkeensä kauhistuneita ihmisiä.

Pahat uutiset kulkevat nopeammin kuin höyry voi puskea pientä laivaa
eteenpäin, ja pieni »Zaire», joka keskivirralla pysytellen oli
kohottanut sinisen lipun, oli monen kylän huomion esineenä. Asukkaat
olivat kerääntyneet rannalle ja seisoivat kädet ristissä tai rystyset
huulia vasten puristettuina osoittaakseen hämmennystään ja huusivat
kuorossa laivan jälkeen.

— Oi Sandi — isä! Kuinka monta pahaa olet tänään surmannut? Oi
paholaisten tappaja — oi puiden hirttäjä — olemme täynnä hyveitä emmekä
pelkää.

— _Ei-fo_, Kalaba? _Ei-ko_ Sandi! _Eivo fo elegi_, ja niin edelleen.

Sanders kulki nopeasti myötävirtaa, sillä hän tahtoi päästä yhteyteen
päämiehensä kanssa. Jossakin oli kapina — sen hän tiesi.

Vanhus oli puhunut totta ennen kuolemaansa — sillä hän kuoli
järkytyksestä ja vanhuudesta.

Kuka oli kapinoiva kuningas? Ei ainakaan Isisin, ei Ngombin eikä
Ochorin takaisten rintamaiden.

»Zaire» pyörähti päämajaan laituriin, ja hausajoukkojen kapteeni oli
häntä vastassa.

— Onko lennätinlanka kunnossa? kysyi Sanders astuessaan maihin.

Kapteeni nyökkäsi.

— Mikä on hätänä? kysyi hän.

— Jonkinlainen sota, sanoi Sanders, — joku kuningas on nousutuulella.

Ja hän kertoi tarinansa lyhyesti.

Hausaupseeri vihelsi.

— Mutta oman kukkaron herra korkea pitäjä! noitui hän hienosti, — sepä
kummallista!

— Olet myrkyllisen hupaisalla päällä! ärähti Sanders.

— Kuulehan, sanoi hausa ja tarttui hänen käsivarteensa. — Etkö tiedä,
että Lo Benguela on kapinassa? Kuvaus sopii häneen.

Sanders pysähtyi.

— Tietenkin, sanoi hän ja huokaisi helpotuksesta.

— Mutta, sanoi ällistynyt upseeri, — Matabelemaa on kolmentuhannen
mailin päässä. Kapina alkoi kolme viikkoa sitten. Mistä nämä peijakkaat
sen tiesivät?

Vastaukseksi Sanders kutsui laivansa miehistöön kuuluvan akasavalaisen
miehen, joka oli hyvä puunhakkaaja.

— Ifasi, sanoi hän, — kerrohan, mitä tänään tehdään sinun maassasi?

Mies hymyili laupiaasti ja seisoi hämmästyksestä yhdellä jalalla, sillä
tavalliselle miehelle oli suuri kunnia, kun Sanders puhutteli häntä
oikealla nimellään.

— Herra, he menevät metsästämään norsuja, sanoi hän.

— Kuinka monta? sanoi Sanders.

— Kaksi kylää, sanoi mies, — sillä yhdessä kylässä on tautia eivätkä he
voi mennä.

— Mistä tiedät tämän? sanoi Sanders. — Eikö kylääsi ole matkaa vesitse
neljä ja maitse kolme päivää?

Miehen olo näytti tukalalta.

— Niinkuin sanot, herra — mutta tiedän sen kuitenkin, sanoi hän.

Sanders kääntyi hausaan hymyillen.

— Tässä maassa on paljon opittavaa, sanoi hän.

       *       *       *       *       *

Kuukautta myöhemmin Sanders sai erään »Cape Timesin» leikkeleen. Häntä
huvitti seuraava kohta:

»... huhu, johon Matabelen kapinalliset uskovat ja joka tietää, että
heidän liittolaisensa olisivat pohjoisessa kärsineet tappion, ei ole
saanut vahvistusta. Barotsemaan komissaari kumoaa alkuasukkaiden
kertoman väitteen kapinahommasta ja ilmoittaa, että mikäli hän tietää,
kaikki hänen alaisensa kansat ovat pysyneet rauhallisina. Muut
pohjoiset komissaarit kertovat samaa. Ei ole tapahtunut minkäänlaista
Matabelen kapinaan liittyvää nousua, vaikka alkuasukkaat kiven
kovaan väittävät, että jossakin 'kaukaisessa maassa', jota he eivät
voi määritellä, sellaiseen nousuun on ryhdytty. Ajatus on tietysti
mieletön.» Sanders hymyili jälleen.




SODAN KOIRAT


Valkean suojelijan mustalle miehelle asettamista rajoituksista on
tuntuvin se, ettei hän saa kiukuissaan ottaa vihamiestään kurkusta
ja leikata häntä leveällä kotitekoisella puukolla. Tietysti
hyväsävyisimpiäkin ärsyttää tämä brittiläisten tekemä rajoitus.

Varmastikin akasavalaisten muisti on sangen lyhyt, ja heitä viime
pahanteosta kohdannut rangaistus unohtuu ajan mukana pian tilaisuuden
ja kiusauksen tullen. Siten akasavalaiset kuultuaan ochorilaisten
tehneen jotakin ilkeyttä huomasivat joutuneensa kärsimään vääryyttä
ja valmistautuivat sotaan, mutta lähettivät sitä ennen sanan Sandille
kuvaillen laveasti ochorilaisten heille aiheuttamaa vahinkoa. Onneksi
Sanders oli lähellä ja saapui paikalle hyvin nopeasti pitämään
neuvottelua ja tyynnyttämään raivostunutta kansaa miten parhaiten
voi. Sanders oli tahdikas mies, eikä tahdikkuuteen aina kuulu
pehmeäkätisyys. Neuvostossa näet istui raaka sielu ja esitti töykeitä
kysymyksiä.

Rohkaistuneena komissaarin säveistä vastauksista hän ylitti, niinkuin
lapsi ja alkuasukas aina pyrkii tekemään, hyväin ja huonojen tapojen
välisen rajan. Sanders kääntyi häneen.

— Mikä orjan ja koiran äpärä sinä olet? kysyi hän; ja kun mies mietti
vastausta, potkaisi Sanders hänet alas kukkulalta, jolla neuvottelumaja
oli, ja sopusointu oli vielä kerran palautettu.

Heti tämän palaverin jälkeen tuli katkera valitus Isisistä. Se koski
lulungolaisten säälimättömästi hävittämiä kalaverkkoja, ja se oli
Sandersin vaikea selvittää. Ensiksikin kaikki itseään kunnioittavat
ihmiset halveksivat lulungolaisia, viekkaita ja ilkeitä olioita,
joilla ei ollut häpyä eikä suolaa. Mutta isisiläiset rauhoittuivat, ja
hävittävä sota saatiin vältetyksi. Sattui toisia pienempiä selkkauksia
— ja ne kuuluivat jokapäiväiseen työhön — mutta Sanders oli huolissaan
lulungolaisten vuoksi, erittäinkin näiden ilkeyden vuoksi ja siksi,
että kaikki hänen heimonsa, isisiläiset, ikeliläiset, akasavalaiset ja
ochorilaiset, vihasivat lulungolaisia sydämensä pohjasta. Sisimmässään
Sanders tunsi, että sota voitiin vain lykätä tuonnemmaksi, ja ilmoitti
sen Lontooseen, josta Whitehallin kiihtynyt apulaisministeri lähetti
kiihkeän ilmoituksen, että sota oli lykättävä keinolla millä hyvänsä
»tämän budjettivuoden yli — taivaan nimessä!»

Lulungon alueella — kolmen päivän marssin päässä Akasavan takana
— käytettiin muun muassa sananpartta: »Jos miehellä on salainen
vihollinen, jota hän ei löydä, niin kaatakoon oman majansa ja etsiköön
sen jäännöksistä.» Tämä on vapaa käännös. Toinen sananlasku sanoo:
»Vaarallisin on se vihamies, joka asuu sinun omassa majassasi» ja
kolmas: »Ellet löydä vihollistasi, niin tapa paras ystäväsi.» Nämä
sananlaskut osoittavat, että lulungolaisilla oli synkkä elämänkatsomus
ja että he olivat epäluuloisia.

Sandersilla oli Mpitissa lulungolainen kokki — Mpitin uudenaikainen
kaupunki oli komissaarin päämaja. Tämä kokki oli kulkija, ja sellaisena
hän oli liikkunut Dakarista Sananaan asti — ja luultavasti Kongoa
pitkin aina Matadiin asti. Kun hän tuli työnhakuun Mpitiin, niin
häneltä kysyttiin nimeä, ja hän vastasi rannikon »englannilla»:

— Herra, yksi sano minä Kuuspenni. Hieno kokki minä: te hakee parempi
kokki, ei löydä — _savi?_

— Ja mitä, kysyi Sanders lulungoksi, — mitä sekamelskaa tämä puhe on
sinun mielestäsi?

— Herra, se on englantia, sanoi hämmästynyt alkuasukas.

— Se on marakatinkieltä, sanoi Sanders jäykästi, — krulaisten ja
puoliveristen merimiesten puhetta, joka ei ole mitään kieltä, Miksi
sinua sanotaan omiesi keskuudessa?

— Latakiksi, herra, sanoi kokki.

— Se on sinun nimesi, sanoi Sanders. — Tästä lähtien et saa puhua muuta
kieltä kuin omaasi ja sinun palkkasi on kymmenen shillinkiä kuussa.

Lataki oli kelpo kokki, ja kolme kuukautta hän oli kunnon kansalainen,
minkä ajan kuluttua Sanders palatessaan odottamatta metsästysretkeltä
tapasi Latakin nukkumasta isäntänsä vuoteessa — juovuksissa, ja kaksi
viinapulloa oli todistamassa hänen kolttosestaan. Sanders kutsui
poliisinsa, ja Lataki heitettiin selviämään putkaan, josta hän pääsi
vuorokauden kuluttua.

— Sinä kai ymmärrät, sanoi Sanders rikolliselle seuraavana päivänä,
— etten halua nähdä palvelijoitten juovan; vielä vähemmän sallin
juopuneiden palvelijoitteni nukkua humalaa päästään minun vuoteessani.

— Herra, olen häpeissäni, sanoi Lataki ystävällisesti, — sellaista
tapahtuu miehelle, joka on nähnyt paljon maailmaa.

— Samaa voit sanoa myös ruoskimisesta, jota saat kokea, virkahti
Sanders antaen käskyn poliisikersantilleen.

Lataki ei ollut mikään stoalainen. Kun hänet sidottiin puuhun ja tukeva
hausa antoi hänen lihavaan selkäänsä kymmenen lyöntiä, hän huusi
äänekkäästi Sandersia ja sitä sivistystä vastaan, jonka aseeksi Sanders
oli valittu.

Kun juttu oli ohi ja hän huomasi vielä olevansa elossa, vaikkakin
veriin piestynä, hän tunnusti saaneensa hieman enemmän kuin oli
ansainnut, ja lupasi kyynelsilmin, että läksy ei jäisi tuloksettomaksi.
Sanders, jolla ei ollut asiasta enempää sanottavaa, lähetti hänet
töihinsä.

Viikon kuluttua tästä päivästä komissaari söi yksinänsä
palmunöljyhakkelusta, joka on mainiota sikäläistä ruokalajia, ja kanaa.
Hän ryhtyi syömään, mutta lakkasi äkkiä, meni konttoriinsa ja toi
sieltä mikroskoopin. Sitten otti hän hiukan hakkelusta — juuri niin
paljon kuin neulan kärkeen menee — levitti sen lasilevylle ja tarkisti
sitä koneella. Se, mitä hän näki, oli mielenkiintoista. Hän pani
mikroskoopin pois ja kutsui Latakin, ja Lataki tuli puhtaaseen valkeaan
pukuun puettuna.

— Lataki, sanoi Sanders ystävällisesti, — kun sinä tiedät valkeitten
miesten tavat, niin sano, miten isäntä voi osoittaa palvelijalleen
kunniaa?

Ovella seisova kokki epäröi.

— On monta tapaa, sanoi hän oltuaan hetken vaiti. — Hän voisi...

Hän vaikeni hieman epävarmana maaperästä.

— Koska olet hyvä palvelija, vaikka sinussa kyllä on vikojakin, sanoi
Sanders, — tahdon osoittaa sinulle kunniaa. Siihen olen valinnut tämän
tavan; sinä, joka olet pyytämättä nukkunut minun vuoteessani, istut
pöytään minun kanssani ja käskystäni.

Mies epäröi, hämmentyi hieman ja tuli sitten pöydän ääreen ja istahti
kömpelösti vastapäätä herraansa.

— Minä odotan sinua, sanoi Sanders, — sinun oman kansasi tavan mukaan.

Hän nosti kaksi suurta lusikallista palmunöljyhakkelusta hänen
lautaselleen.

— Syö, sanoi hän.

Mutta mies ei liikahtanut, vaan istui silmät luotuina pöytäliinaan.

— Syö, sanoi Sanders jälleen, mutta Lataki istui liikkumatta.

Silloin Sanders nousi, meni huoneensa avoimelle ovelle ja vihelsi.

Kuului jalkojen töminää, ja kersantti Abibu tuli neljän hausan kera.

Jauhettu lasi — niin hieno lasijauho, että se koskettaessa tuntuu
liidulta — on vaarallinen myrkky, koska se joutuessaan ihmisen
sisälmyksiin viiltelee ne rikki, ja hän kuolee, kuten rannikon pahat
miehet tietävät ja ovat jo satoja vuosia tietäneet. Lataki joutui
tuomarin eteen, joka istui ladontapaisessa suuressa oikeussalissa, ja
esitti todistajina kolme serkkuaan, yhden veljen ja yhden ystävänsä,
jotka vannoivat, että Sanders oli etukäteen asiaa harkittuaan
sekoittanut itse lasijauhoa hakkelukseensa. Huolimatta todistusten
yhtäpitäväisyydestä — todistajia kuulusteltiin kokonaista neljä kertaa
tuomion julistamisen edellisenä iltana — vanki tuomittiin viidentoista
vuoden pakkotyöhön.

Tähän olisi juttu loppunut, ellei olisi ollut lulungolaisia, jotka
asuvat kaukana pohjoisessa ja joille heidän miehensä vankina pitäminen
on _casus belli_.

He olivat epäluuloisia ihmisiä, synkkiä, kylmiä ja julmia, ja
maantieteellisesti heidän asemansa oli erinomainen, sillä he asuivat
sellaisen territorion rajalla, joka on kiistämättä ranskalainen ja
johon sitä paitsi on vaikeata päästä.

Sanders lähetti pikaviestejä kaikille valkoisille, jotka asuivat
lulungolaisten läheisyydessä. Heitä oli kaikkiaan kuusi asettuneina
kahdelle lähetysasemalle, toiset jesuiittoja, toiset baptisteja. He
olivat senlaatuisia ihmisiä kuin heidän vastauskirjeensä osoittavat:

Ensimmäinen protestanteilta:

 »Losebin lähetysasema.

 H. Herra Komissaari. — Vaimoni ja minä olemme Teille hyvin kiitolliset
 varoituksestanne, mutta Jumala on kutsunut meidät tälle paikalle ja
 täällä tulee meidän olla tehden Herran työtä, kunnes Hän viisaudessaan
 määrää, että meidän on jätettävä työmaamme.»

Isä Holling kirjoitti:

 »Ebendo-joki.

 Hyvä Sanders. — Uskon, että arvostelette väärin lulungolaisia,
 joista useita olen äskettäin tavannut. He ovat hyvin maallisia,
 mikä on ainoa heissä huomaamani paha merkki. Pysyn täällä, koska
 voin torjua kaikki heidän tekemänsä hyökkäykset. Minulla on neljä
 Martini-Metford-kivääriä ja kolmetuhatta panoskertaa, ja tämä talo on,
 kuten tiedätte, kivestä rakennettu. Toivon Teidän olevan väärässä,
 mutta —»

Sanders otti laivansa, konekiväärinsä ja hausapoliisinsa ja meni jokea
vastavirtaa niin kauas kuin pieni perärattainen voi häntä viedä. Ja
jokaisen päivän iltana hän tuli sellaiseen paikkaan, jossa metsä
oli puhdistettu ja jossa rannalla oli valtainen halkopino. Jossakin
metsässä oli aina kylä, jonka velvollisuutena valtiota kohtaan
oli tämän pinon uusiminen. Yötä päivää kaksi miestä istui laivan
keulassa mitaten veden syvyyttä yhtä mittaa. Riutta, hiekkasärkkä,
väylä, riutta. Joskus laiva meni karahtaen vedenalaisen matalan yli
ja luisui sen toiselle puolen syvään veteen; joskus öisin laiva
hypähti särkälle, jolloin huomattiin sen tulleen »järveen», jota
kaikkialla ympäröivät hiekkaharjanteet. Silloin miehet menivät veteen
ja kulkien joen hiekkapohjaa myöten vetivät laivan takaisin syvälle.
Kuudenkymmenen mailin päässä baptistilähetysasemalta Sanders sai
uutisia ystävällismielisiltä alkuasukkailta:

— Herra, lulungolaiset, tulivat aikaisin aamulla ja veivät mukanaan
lähetyssaarnaajan, hänen vaimonsa ja tyttärensä omaan kaupunkiinsa.

Keltaisena kuumeesta, raskassilmäisenä unen puutteesta, parrakkaana ja
pesemättömänä Sanders pyyhki ohimoitaan kädenselällä.

— Ota laiva hoitoosi, sanoi hän Abibulle. — Minun täytyy nukkua.

Hän heräsi neljän tienoissa iltapäivällä, kun hyllyllä hänen vuoteensa
yläpuolella oleva vesipullo meni kappaleiksi. Sen särkymiseen hän ei
huomannut mitään syytä, mutta lasinpalaset ja vesi putosivat hänen
päälleen.

Hän kuuli kiväärin pamahtavan aivan lähellä ja avasi hyttinsä oven.
Abibu tuli tekemään ilmoitusta.

— Kaksi miestä ampui rannalta, sanoi hän. — Ammuin niistä toisen.

He lähestyivät nyt kylää; kääntyen suoraan joen poikki he tulivat sen
näkyville, ja pikku »Zairen» vihellin kirkui kimeästi.

Sanders näki ryhmän tulevan rantaan, näki keihäiden kimmeltävän, ja
kiikarilla hän havaitsi miesten vartalot maalatuiksi. Sitten kuusi
kanoottia tuli laivaa vastaan.

Hausakorpraali istahti sanaa puhumatta konekiväärin takana olevaan
satulaan ja tarttui kädensijaan.

— Viisisataa askelta, sanoi Sanders, ja korpraali tarkisti tähtäimen
pitämättä erityisempää kiirettä.

Kanootit tulivat nopeasti kuin hirmumyrsky, sillä virta oli niille
myötäinen. Konekiväärin takana istuva mies puhdisti sinisen takkinsa
liepeellä messinkisuojuksessa olevaa himmeää paikkaa ja kohotti
silmänsä.

Kanootit lähenivät, yksi toisten etupäässä; viha kiihotti hermoja,
kuolema oli palkintona.

Äkkiä —

— Ha-ha-ha-ha-ha-ha! nauroi konekivääri ivallisesti, ja johtava
kanootti kääntyi syrjävirtaan, sillä sen ohjaajat ja puolet soutajista
olivat kuolleet.

— Ha-ha-ha-ha-ha-ha!

Toisessa kanootissa syntyi sekasorto, se huojahti, kaatui, ja joki oli
täynnä mustia päitä, ja ilmassa kajahtelivat kimeät huudot.

Laivaston jäännökset pyörähtivät takaisin ja pyrkivät pois;
konekiväärikorpraali asetti toisen patruunanauhan ja kokeili ampumista
yhdeksänsadan askelen päähän asti, jonne kaksi kanoottia vimmatusti
melottuina oli päässyt.

Sanders käänsi pienen merkinantajansa täyteen vauhtiin ja seurasi.

Rannalla lulungolaiset pysähtyivät ja monenlaisia terveisiä singahteli
pikku »Zairelle». Mutta konekivääri lakaisi kylän katuja äänekkäästi,
ja pian tuli lauhtunut mies palmunoksa käsissään; Sanders lopetti
ampumisen ja huusi megafonilla lähetille, että hänen oli uitava laivaan.

— Herra, häpeämme suuresti, sanoi mies. Hän seisoi kannella lammikon
keskellä, ja vesipisaroita tippui hänestä. — Emme tietäneet, että
taistelimme Sandi-leijonaa, Sandi-puhvelia vastaan, jonka mahtavan
jalan poljennosta...

Sanders keskeytti hänet lyhyeen.

— Teidän kylässänne on valkea mies, valkea nainen ja nuori tyttö, sanoi
hän. — Tuokaa ne laivaan, sitten minä istun palaver-majassa ja puhun
tästä asiasta.

Mies näytti kiusaantuneelta.

— Herra, sanoi hän, — valkea mies kuoli tautiin, nainen on myös sairas;
ja tytöstä minä en tiedä mitään.

Sanders katsoi häneen pää kallellaan kuin uteliaalla linnulla.

— Tuokaa minulle valkea mies elävänä tai kuolleena, sanoi hän hiljaa, —
samoin valkea nainen joko elävänä tai kuolleena, ja tyttö.

Tunnin kuluessa he toivat onnettoman lähetyssaarnaajan, kun olivat
häntä jonkin aikaa koettaneet saada sellaiseksi, että hänet ilkesi
tuoda. Lähetyssaarnaajan vaimo tuotiin toisessa kanootissa, ja neljä
naista piteli häntä, sillä hän oli mielipuoli.

— Missä on tyttö? kysyi Sanders. Hän puhui melkein kuiskaten.

Lähetti ei vastannut.

— Tyttö? kysyi Sanders ja löi häntä kepillään poikki kasvojen.

— Herra, mutisi mies kasvot rintaa vasten laskettuina, — hän on
päällikön luona.

Sanders käveli kerran edestakaisin kannen yli, meni sitten hyttiinsä ja
tuli takaisin kaksi pistoolia vyössään.

— Menen katsomaan tätä päällikköä, sanoi hän. Abibu, aja laivan keula
rannan pehmeään hiekkaan, niin että voit konekiväärillä ampua yli
kadun, kun minä olen maalla.

Hän meni maihin kohtaamatta vastarintaa; ei pyssy pamahtanut eikä
keihäs lentänyt, kun hän käveli nopeasti leveää katua myöten. Tyttö
makasi päällikön majan edessä kuolleena, hyvin tyynenä, hyvin
hiljaisena. Käsi, joka oli katkaissut hänen elämänsä langan, oli ollut
armeliaampi kuin Sanders oli uskonut. Hän kohotti tytön käsivarsilleen
ja kantoi hänet laivaan. Kerran hän kuuli takaansa ääntä, mutta kolme
kivääriä pamahti laivan kannelta, ja sitten hän kuuli jonkun kaatuvan
ja tuskallisesti kiemurtelevan.

Hän toi ruumiin laivaan ja asetti sen peräkannelle. Sitten hänelle
kerrottiin naisen kuolleen, ja hän nyökkäsi hitaasti sanoen, että niin
oli parasta.

»Zaire» tuli takaisin keskivirralle, ja Sanders seisoi katsellen
kylää vaiteliaana. Hän halusi kostaa Lulungon päällikölle; hän halusi
vimmastuksissaan paistaa hänet hiljaisella tulella. Mutta päällikkö oli
lulungolaisineen metsissä, ja he saattoivat paeta Ranskan alueelle.

Illalla hän hautasi lähetyssaarnaajan ja hänen perheensä pienelle
saarelle, palasi sitten myötävirtaa pohtien synkkiä ajatuksia ja
heikkoja voimiaan, sillä kokonaista kansaa vastaan ei voida taistella
kahdenkymmenen hausapoliisin voimilla.

Hän tuli hämärissä puupaikalle ja pysähtyi siihen yöksi. Hän jatkoi
matkaansa aamulla ja tuli iltapäivällä lainkaan aavistamattaan keskelle
suurta sotalaivastoa.

Ei voinut erehtyä satakunnasta kanootista, jotka tulivat hitaasti
vastavirtaa neljä rinnakkain meloen konemaisen tahdikkaasti.
Oikeanpuoleinen rivi oli akasavalaisia; sen näki kanoottien tylpästä
keulasta. Vasemmalla olivat ochorilaiset; heidän kanooteissaan oli
punaisia juovia. Keskimmäisissä, paremmin tehdyissä kanooteissa hän
näki naamoja, joihin oli vedetty valkeita viivoja; siinä olivat
isisiläiset.

— Taivaan nimessä! sanoi Sanders kulmat koholla.

Laivastossa syntyi hämminkiä, ja sen säännöttömät rivit murtuivat,
mutta »Zaire» höyrysi kanoottien keskelle. Sitten Sanders pysäytti
koneet ja kutsui päälliköt laivaan.

— Mikä häpeä tämä on? kysyi Sanders.

Isisin Otako, kuningas ja vanhin päällikkö, katsoi avuttomasti Akasavan
Ebeniin, mutta Bosambo, Ochorin päälliköksi hankkiutunut, puhui.

— Herra, sanoi hän, — kuka välttää ainavalvovan Sandin silmän? Katso!
luulimme sinun olevan mailien päässä, mutta kuin huuhkaja...

— Mihin menette? kysyi Sanders.

— Herra, emme aio pettää sinua, sanoi Bosambo. — Nämä suuret päälliköt
ovat minun veljiäni, koska muutamat lulungolaiset ovat tulleet meidän
kyliimme ja aikaansaaneet pahaa varastaen ja tappaen. Sen vuoksi,
koska olemme samalla lailla kärsineet ja olemme onnettomuudessa yhtä,
menemme lulungolaisia vastaan, sillä olemme ihmisiä, ja sydämemme on
verillä.

Hymy, kavala, tunteeton hymy käväisi Sandersin huulilla.

— Ja te tapatte ja poltatte? kysyi hän.

— Herra, sellainen huvitus oli edessämme.

— Kaupungin polttaminen ja päällikön tappaminen ja metsissä piilevien
ihmisten tuhoaminen?

— Herra, vaikka he piilisivät tuonelassa, löydämme heidät, sanoi
Bosambo. — Mutta jos sinä, joka olet meidän kaikkien isä, sanot ei,
niin me kokoamme sotilaamme ja sanomme heille, että se on kielletty.

Sanders ajatteli kolmea pikku saarella olevaa uutta hautaa.

— Menkää, sanoi hän viitaten vastavirtaan.

Hän seisoi »Zairen» kannella ja katseli, kun viimeinen kanootti
sivuutti joenmutkan, ja kuunteli monivivahteista surinaa, joka heikkeni
ja heikkeni. Se oli Tappajan laulu, jota isisiläiset laulavat ennen
taistelua.






*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SANDI ***