The Project Gutenberg eBook of Lynne Courtin salaisuus, by J. S.
Fletcher

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at
www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you
will have to check the laws of the country where you are located before
using this eBook.

Title: Lynne Courtin salaisuus

Author: J. S. Fletcher

Translator: Alpo Kupiainen

Release Date: January 2, 2022 [eBook #67081]

Language: Finnish

Produced by: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LYNNE COURTIN SALAISUUS ***





LYNNE COURTIN SALAISUUS

Kirj.

J. S. Fletcher


Englanninkielestä suomentanut (The Mystery of Lynne Court)

Alpo Kupiainen


Englantilaisia romaaneja 4





Hämeenlinna,
Arvi A. Karisto Oy,
1925.




SISÄLLYS:

     I. Kutsu kello kahdelta.
    II. Paholainen ihmishahmossa.
   III. Loistava kurjuus.
    IV. Kuka on Kesteven?
     V. Kreikkalaiset herrat.
    VI. Herra Smith pumppupihasta.
   VII. Varhaiset aamun sähkösanomat.
  VIII. Selvä murha.
    IX. Saippuakuppi.
     X. Nainen menee, toinen tulee.
    XI. Kaalinistuttaja.
   XII. Salaperäisiä miehiä.
  XIII. Karttaluonnoksen muistiinpanot.
   XIV. Hyytävä pelko.
    XV. Valpas palvelija.
   XVI. Järjestelmällistä päättelyä.
  XVII. Neiti Brock.
 XVIII. Merikapteeni.
   XIX. Pyy pivossa.
    XX. Kukkavihko ja taikakoru.
   XXI. Keskipäivän lisälehti.
  XXII. Selvitystä neiti Brockista.
 XXIII. Smithin selostus asemasta.
  XXIV. Rouva Rentonin kertomus.
   XXV. Sopiva sähkösanoma.
  XXVI. Stylerin havaintoja.
 XXVII. Esmonhaughien sukutaulu.
XXVIII. Kreikkalaiset taas esillä.
  XXIX. Café Noir.
   XXX. Valaistu ikkuna.
  XXXI. Koputus ovelle.
 XXXII. Sisempi huone.
XXXIII. Selvitys.




I

KUTSU KELLO KAHDELTA


Kerrankin oli sattunut jokin vika Hextallin avaimeen -- tahi lukkoon,
johon hän koetti sitä sovittaa. Harjaantuneena perin kärsivälliseksi
nuori mies kulutti viisi minuuttia päästäkseen tästä pulasta. Olihan
kello jo kaksi aamulla, eikä hän halunnut soittaa ovikelloa ja herättää
kotiväkeään. Ja hänen seisoessaan siinä talonsa portailla, joskus
luoden silmäyksen oikealle ja vasemmalle Wimpole-kadun valoihin ja
varjoihin, tuntui hänestä kummalliselta, että tämän piti tapahtua
ensimmäisenä yönä, jolloin hän kuuden viime kuukauden aikana oli jäänyt
kaupungille.

Joku voisi ehkä sanoa, ettei kyvyttömyys pistää avainta lukkoon
ollut mikään tavaton seuraus ulkona vietetystä yöstä. Mutta kukaan,
joka tunsi Hextallin, ei olisi yhdistänyt sattunutta vaikeutta hänen
huvitteluunsa. Hän olikin vain tahtonut virkistää itseään ottamalla
osaa vuosipäivällisiin eräässä tieteellisessä yhdistyksessä, johon
hän kuului. Kun päivälliset olivat päättyneet, oli hän lähtenyt erään
entisen opintotoverinsa mukana tämän kotiin polttamaan piipullisen
ja tarinoimaan ja jotakin uutta teoriaa pohtiessa viivähtänyt
pikkutunneille asti. Nyt hän oli hyvin väsynyt ja uninen, ja
tunsi taipumusta kiroomaan juuri tämän erikoislukon keksijää --
amerikkalaisen kojeen, joka vasta äskettäin oli oveen kiinnitetty. Kun
läheisen kirkon kello löi kaksi, luopui hän ponnistuksistaan ja soitti
ovikelloa. Samalla hetkellä ilmestyi nurkan takaa eräs mies juosten ja
huohottaen.

Hextallin talo oli kadun kulmassa, ja juuri siinä paloi kaasulyhty.
Sen keltaisessa valossa loi Hextall uteliaan silmäyksen juoksevaan ja
huohottavaan mieheen. Tämä oli kookas seurustelupukuinen mies; hänellä
oli hyvin leveät ja lihavat kasvot, jotka tällä hetkellä loistivat
ikäänkuin pelosta tahi mielenliikutuksesta kalpeina. Miehellä ei ollut
hattua päässä. Hänen korkealla, paljaalla otsallaan Hextall huomasi
suurten hikipisarain kihoavan ja vierivän. Vaistomaisesti kohotti
juoksija pullean kätensä ja pyyhkäisi ne pois, samalla mutisten
itsekseen. Sitten hän äkkiä huomasi oven varjon puolittain katkeaman
Hextallin ja hyökkäsi eteenpäin tempoen ja nytkäytellen ruumistaan
kovassa kiireessä. Hän loi terävän silmäyksen Hextallin pitkään
vartaloon, katsahti pikaisesti taloon ja lähestyi. Sillä välin Hextall,
jolla oli terävä huomiokyky, luokitti tulijan kellarimestariksi tahi
uskotuksi palvelijaksi, jollaisen merkit esiintyivät selvästi hänen
suurissa, veltoissa kasvoissaan.

"Anteeksi, sir", huohotti mies. "Oletteko lääkäri?"

"Olen", vastasi Hextall.

"Voitteko lähteä kanssani, sir -- tähän lähelle? Minä -- minä olen
hakemassa lääkäriä. Nyt heti, olkaa hyvä, sir!"

"Olitteko menossa kutsumaan jotakin määrättyä lääkäriä? Onko teillä
joku perhelääkäri?" kysyi Hextall.

"Ei, sir, koskaan ennen ei ole ollut tarvetta", vastasi mies. "Olisin
iloinen, jos te, sir, tulisitte nyt heti kanssani. Se on ihan nurkan
takana -- yksi noista Queen-Annekadun uusista asuinrakennuksista --
herra Tressin luo, sir."

"Minä tulen -- heti kun palvelijani avaa oven", sanoi Hextall
levollisesti. "Sillä aikaa voitte kertoa, mikä on hätänä."

Mies vilkaisi hermostuneesti autiolle kadulle, ikäänkuin olisi pelännyt
kuiskatakin sen valoille ja varjoille. Taas hän pyyhki otsaansa
siirtyessään lähemmäksi nuorta lääkäriä.

"Tapaturma, sir, -- vahingonlaukaus -- revolveri laukesi", vastasi hän
matalalla äänellä. "Ja se on nainen."

"Nainen?" virkkoi Hextall.

"Herra Tressin sisar, sir, nuori neiti."

Tällöin aukeni ovi, ja Hextall kehoitti miestä seuraamaan sisälle.
Hän meni suoraan eteishallin lävitse vastaanottohuoneeseensa, väänsi
sähkövalon palamaan ja, siepattuaan käteensä salkun, joka oli valmiina
kaiken varalta, avasi sen ja silmäsi sen sisältöä. Sanantuoja seisoi
tarkastellen hänen puuhiaan ja hengähti.

"Mihin kohtaan tuo nuori neiti on haavoittunut?" kysyi Hextall
koneellisesti.

"Minä -- minä luulen olkapäähän, sir -- en ole oikein varma. Siihen
tahi käsivarteen jollakin tavalla, sir", vastasi mies. "Minä en
tietystikään ollut läsnä."

"Kuka on hänen luonaan?" tiedusti Hextall.

"Siellä on hänen veljensä, herra Tress, sir", vastasi toinen hieman
hämillään. "Ja -- ja muutamia toisia herroja."

"Eikö ketään naista?"

"Ei naista, sir."

Hextall otti salkun, johon oli pannut muutamia lisätarvikkeita.

"No niin -- sairaanhoitajattaren saamme viidessä minuutissa", virkkoi
hän. "Lähtekäämme siis."

Mies seurasi häntä ulos huoaten ilmeisesti huojentuneena ja päästyään
hiljaiselle kadulle pyyhkäisi uudelleen otsaansa.

"Saattoipa tuo minut suunniltani, sir", sanoi hän kuin anteeksi
pyytäen. "Järkyttävä tapaus, sir!"

"Teidän olisi parempi selittää minulle, kuinka se tapahtui", huomautti
Hextall. "Rohkenen olettaa teidän varsin hyvin tietävän, että voitte
lääkärille kertoa kaikki."

"Minä en tiedä kuinka se oikein tapahtui, sir", vastasi mies. "Minä
tiedän ainoastaan -- että se tapahtui. En ole ollut herra Tressillä
kauvan -- vasta muutaman kuukauden -- enkä tiedä paljoakaan heistä.
Nähkääs, hän on hyvin rikas nuori herra ja omistaa kauniin kartanon
-- Lynne Courtin -- Surreyssä, ja pari kuukautta sitten hän vuokrasi
ja kalusti tämän asuinhuoneiston. Hän -- no, se on totta, on pitänyt
hauskaa melkolailla, sir. Ja tänä iltana hänen sisarensa, neiti Paquita
--"

"Paquita?" toisti Hextall tahtomattaankin.

"He ovat puolittain ulkomaalaisia, sir", selitti mies. "Puolittain
espanjalaisia, luullakseni. Hän saapui eilisiltana Lynne Courtista
ja ilmoitti asettuvansa tänne. En luule herra Tressin siitä oikein
pitäneen, mutta siitä huolimatta hän vei sisarensa ulos päivälliselle
ja teatteriin. Heidän palattuaan saapui myöhään yöllä, kuten monasti
ennenkin, pari kolme herra Tressin ystävää. Neiti Paquita meni levolle
-- silloin oli puoli yksi. Minun oli kuitenkin valvottava. Vähää ennen
kello kahta, torkkuessani tarjoiluhuoneessa, kuulin laukauksen. Sitten
ilmestyi luokseni herra Kesteven -- hän on herra Tressin läheinen
ystävä -- ja ilmoitti, että oli sattunut tapaturma ja neiti Tress oli
ampunut itseään, ja lähetti minut hakemaan lääkäriä."

"Ampunut itseään, niinkö?" virkkoi Hextall.

"Niin hän sanoi, sir -- mutta ei vaarallisesti. Nyt olemme perillä,
sir".

Hän oli opastanut Hextallin kadunkulman toiselle puolelle muutamien
äsken rakennettujen talojen likelle ja joudutti nyt lääkäriä yövartijan
ohitse, iskien tälle merkitsevästi silmää, porrasjakson päässä olevalle
ovelle, jonka eteen hän hetkeksi pysähtyi. Hän loi seuralaiseensa
puhuvan silmäyksen.

"He kaikki ovat jonkun verran -- ymmärrättehän, sir", virkkoi hän.
"Minä tarkoitan, kaikki herrat ovat ryypiskelleet melkoisesti, paitsi
herra Kesteven. Hän ei koskaan pidä siitä. Mutta ehkäpä tämä tapaus on
heidät selvittänyt."

Hextall nyökkäsi ääneti ja seurasi opastaan himmeästi valaistuun ja
rikkaasti kalustettuun eteishalliin, jonka tammilaudoituksessa oli
useita ovia. Mies veti niistä erään hieman raollaan olevan auki, ja
lääkäri astui häikäisevään valoon näyttämölle, joka millä muulla
hetkellä hyvänsä olisi vaikuttanut häneen puolittain teatterimaisella
asullaan. Todellakin, jos äkkiä olisi esirippu vedetty ylös
paljastamaan hänelle, mitä hän nyt näki, niin hän olisi väittänyt sen
olevan näyteltäväksi järjestetyn kohtauksen. Paitsi yhtä eroavaisuutta
-- hänen terävä lääkärinsilmänsä huomasi heti lämpöistä ja valkoista
ihoa pitkin virtaavat veripisarat.

Hän seisoi hetkisen tuijottaen siihen, mitä oli hänen edessään; hänen
takanaan mutisi opas hämillään. Heidän ja erittäin sopusuhtaisen,
aistikkaasti koristetun ja kalustetun huoneen muun osan keskivaiheilla,
värillisten lamppujen hehkun puolittain valaisemana, seisoi tyttö, joka
toisella kädellään nojasi korkean kaapin sivuun ja toisella ojensi
ilkeän uhkaavasti revolveria.

Tyttö näytti olevan kahdeksantoista tahi kahdenkymmenen ikäinen, ja
hänen epäenglantilaisen häikäisevän kauneutensa teki tällä hetkellä
erittäin huomattavaksi kalpeus, jota korostivat viehättävän pään
ympäri raskaiksi sykkyröiksi kootut tummat hiukset. Hän oli hieman
keskikokoa pitempi solakka ja notkea vartaloltaan, yllään iltapuku,
jonka paljaaksi jättämästä, kaappiin nojaavasta käsivarresta tihkui
punaista verta. Hextallin astuttua huoneeseen, loi tyttö häneen
nopean silmäyksen tummista silmistään, jotka silloin leimusivat
suuttumuksesta, mutta tuokion verran tarkastettuaan vierasta kääntyi
jälleen tuijottamaan neljään mieheen, jotka joko seisoivat tahi
istuivat huoneen toisella puolella sijaitsevan, viheriällä veralla
katetun pöydän takana. Pöydällä oli muutamia kortteja ja kapineita,
jotka osoittivat, että joku oli äkkiä keskeyttänyt hyvin tunnetun
uhkapelin.

Hextallin nopeat silmät seurasivat tytön katsetta. Suoraan tytön
edessä pelipöydän vieressä, tarkaten valppaana ja valmiina jokaista
hänen liikettään, seisoi kookas, sileäksi ajeltu, teräväkasvoinen
mies, jonka jännitys nähtävästi laukesi Hextallin tultua. Hän oli
hyvännäköinen ja ilmeisesti älykäs ja neuvokas. Ja kun hän oli yhtä
ilmeisesti selvä ja täysin tolkullaan, oletti Hextall hänet heti herra
Kesteveniksi, josta palvelija oli puhunut. Sitten hänen katseensa
siirtyi Kestevenin ohitse takan luokse, missä eräs nuorempi mies istua
retkotti nojatuolissa. Yhdennäköisyyden perusteella Hextall päätteli
hänet tytön veljeksi. Hän oli ojentanut jalkansa suoriksi ja työntänyt
kädet syvälle housuntaskuihin. Leuka oli painunut rintaa vasten; suu
oli hieman raollaan; sameat ja tylsät silmät suuntautuivat tyttöön,
ikäänkuin huumaantuneet aivot niiden takana olisivat yrittäneet
käsittää mitä oikeastaan oli tekeillä. Puoleksi palanut sikari virui
matolla nuoren miehen jaloissa; hänen leveällä, hohtavan valkoisella
paidanrintamuksellaan oli viinipilkkuja. Ja keskellä hiljaisuutta, joka
nyt vallitsi huoneessa, hän äkkiä ummisti silmänsä ja alkoi kuorsata.

Siellä oli vielä kaksi muutakin henkilöä -- vieraspukuisia nuorehkoja
miehiä, jotka seisoivat takalistolla lähekkäin kuiskutellen. Hextall
oletti heidät heti ulkomaalaisiksi, vaikkei ollutkaan varma heidän
kansallisuudestaan. Toinen nähtävästi tyynnytteli ja suostutteli;
toinen kuunteli ilmeisen vastahakoisena. Jälkimäinen oli tummaihoinen,
yrmeännäköinen mies ja silmäili olkansa yli vihaisesti tyttöön,
ikäänkuin hänelle tapahtuisi jotakin vääryyttä. Hextall huomasi, että
juuri tätä miestä tyttö pääasiallisesti piti silmällä.

Tämän kaiken näkivät lääkäri ja kamaripalvelija heti huoneeseen
tultuaan. Hextall käsitti tilanteen silmänräpäyksessä. Arvelematta hän
astui tytön luokse ja ojensi kätensä.

"Antakaa minulle tuo revolveri ja sallikaa minun tutkia vammaanne",
sanoi hän päättävästi.

Paquita Tress ojentautui kuullessaan äkillisen, kylmällä äänellä
lausutun käskyn. Hän silmäsi Hextallia ylhäältä alas; sitten ilmestyi
hänen otsalleen kiusaantumisen ryppy, ja hän muutti hieman asentoaan.

"En ennenkuin nuo miehet luovuttavat takaisin rahat, jotka he
ovat saaneet veljeltäni", vastasi hän jyrkästi. "Tuo mies tuolla,
erikoisesti -- hän on petturi!"

Pöytään nojaava pitkä mies käänsi päätään ja kuiskasi jotakin taempana
kiukuttelevalle miehelle. Sitten hän astui esille, heikosti hymyillen.

"Täällä on tapahtunut vähäinen häiriö", virkkoi hän sovittavasti,
samalla kumartaen Hextallille. "Neiti Tress sai päähänsä ajatuksen,
että hänen veljensä ja vieraiden peli oli epärehellistä, minkä johdosta
hän sekaantui asiaan, valitettavasti, uhaten väkivallalla. Hänen
omaa parastaan tarkoittaen minä yritin ottaa häneltä revolveria.
Kamppailussa se laukesi, ja minä pelkään, että hänellä on haava."

"Ja myöskin revolveri", lisäsi tyttö uhmailevasti naurahtaen.
"Ja minä pysyn sanassani! Älkää välittäkö hänestä", jatkoi hän
kääntyen hetkiseksi Hextalliin päin ja viitaten kookkaaseen mieheen
ylenkatseellinen ilme kasvoillaan. "Hän on yhtä kehno kuin toisetkin --
kehnompikin! Tuo mies tuolla takana ei poistu täältä, ennenkuin panee
rahat takaisin pöydälle -- minä olen pitänyt häntä silmällä. Jos kukaan
teistä -- kuka tahansa! -- rohkenee vielä koskea minuun, niin minä
ammun kuoliaaksi!"

Kookas mies katsoi lääkäriin, hymyili ja kohautti olkapäitään. Sitten
hän kääntyi ja astahti pari askelta peremmällä olevia miehiä kohti.
Tällöin Hextall uudelleen puhutteli tyttöä.

"Teidän olisi parasta noudattaa neuvoani", sanoi hän rauhallisesti. "Te
ette saa aikaan mitään hyvää, ja teidän haavanne saattaa olla vakavampi
kuin luulettekaan."

"Minä kyllä tiedän, millainen se haava on", tiuskasi hän. "Minä sain
kuulan olkapäähäni, jos tahdotte tietää. Mutta mitä sanoin, sen minä
sanoin, ja minä teen mitä uhkasinkin, ellei... katsokaahan tuota!"
huudahti hän äkkiä, osoittaen nojatuolissa nukkuvaa veljeänsä.
"Luuletteko, että hän kykeni pelaamaan? He ovat petkuttaneet häntä --
kaikki nuo!"

Kookas mies tuli takaisin toisten seuraamana -- synkkäsilmäinen
ilmeisesti vimmoissaan.

"Neiti Tress liioittelee", sanoi kookas mies levollisesti. "Petkutusta
ei ole tapahtunut. Mutta rauhan ja hiljaisuuden vuoksi tämä herra
jättää pöydälle herra Tressiltä voittamansa rahat. Me toiset emme
voittaneet, vaan hävisimme. Jättäkää siis rahat ja lopettakaamme tämä
juttu", jatkoi hän kääntyen kiukuttelevaan mieheen. "Kiiruhtakaa!"

Puhuteltu murisi ja ärisi, mutta sitten äkkiä työnsi kätensä
taskuunsa, veti sen ulos täynnä seteleitä ja kultaa, heitti ne pöydälle
ja kääntyi ovelle hiljaa kiroten. Hänen toverinsa seurasi; palvelija
riensi ääneti heidän edellään salin läpi, auttoi heitä saamaan hattunsa
ja päällystakkinsa ja päästi heidät ulos. Salissa oli nyt hiljaista,
eikä kuulunut muuta kuin nuoremman miehen kuorsaus.

"Antakaa minulle nyt tuo revolveri", sanoi Hextall. "Antakaa!"

Vastauksen asemasta Paquita Tress äkkiä pudotti revolverin lattialle ja
kaatui sitten itse pyörtyneenä.




II

PAHOLAINEN IHMISHAHMOSSA


Lähes kaksi tuntia myöhemmin ilmestyi Hextall avukseen kutsumansa
ammattitoverin seuraamana makuuhuoneesta, mihin hän oli potilaansa
jättänyt kahden koulutetun hoitajattaren huomaan, ja astui saliin,
johon palvelija oli hänet opastanut heidän taloon saavuttuaan. Nyt
se näytti kokonaan toisenlaiselta. Värilliset lamput eivät enää
valaisseet sitä punaisella ja violettivalollaan; akkunat oli avattu,
ja ensimmäinen kevätpäivän kajastus sekaantui aamuilman raikkaaseen
tuulahdukseen. Poissa olivat viheriä pelipöytä ja sen ominaiset
välineet; poissa myös oli runsas kokoelma pulloja ja pikareja, jotka
olivat sijainneet sivupöydällä; koko huone näytti puhdistetulta ja
siivotulta kaikista hurjistelun merkeistä ja samalla hyvin arvokkaalta
ja raittiilta. Ja erään akkunan luona sijaitsevan pienen pöydän
vieressä, ajeltuna, kylpeneenä, sopusuhtainen vartalonsa huolellisesti
puettuna aistikkaaseen villapukuun tuore kukka napinlävessä, istui
herra Kesteven pureskellen leivosta ja hörppien tuoksuavaa kahvia.
Mikä hurjistelu lieneekään vallinnut varemmin aamulla, oli ilmeistä
lääkäreille, että tämä selväkatseinen, vakavakätinen ja valpas
herra oli siihen ottanut osaa vain sivustakatselijana. Kesteven,
joka lueskeli edellisen iltaista sanomalehteä, nousi lääkärit
huomattuaan nopeasti nojatuolistaan ja astui esille kotonaan olevan
miehen levollisuudella ja varmuudella. Hän nyökkäsi kohteliaan
tuttavallisesti, joka ei kuitenkaan erikoisemmin vaikuttanut Hextalliin.

"No, tohtori?" sanoi hän. "Toivoakseni voipi potilaanne hyvin?
Luultavasti haava ei ole vaarallinen?"

"Haava ei ole vaarallinen", vastasi Hextall. "Mutta neiti Tress
tarvitsee täydellistä hiljaisuutta kunnes hänet voidaan siirtää kotiin."

"Oh!" sanoi Kesteven auliisti. "Hänellä tulee täällä olemaan riittävän
hiljaista. Nuo hoitajattaret tietysti ottavat hänet kokonaan hoitoonsa."

"Hänen on saatava hiljaisuutta yöllä", huomautti Hextall.

"Tietysti! Te ajattelette -- mitä näitte tänä aamuna", virkkoi Kesteven
hymyillen. "Surkuttelen, että neiti Tress kiihottui jonninjoutavasta.
Hänen veljeään ei petkutettu -- minä olisin sen estänyt.
Etelä-amerikalaisen veren ryöpsähdys, käsitättehän, herra tohtori! --
kuuma, äkkinäinen, kiihkeä."

"Näkemästäni päättäen", huomautti Hextall kuivasti, "ei herra Tress
ollut kykenevä --"

"Estämään joutumasta kerityksi, eh?" keskeytti Kesteven hymyillen
tavalla, joka lähenteli irvistystä. "No niin -- no niin! -- mutta hän
sortui vasta teidän saavuttuanne -- siihen asti hän kykeni oivallisesti
huolehtimaan itsestään. Ja minäkin olin saapuvilla -- ja minä juon vain
ruokaillessa, enkä silloinkaan paljoa. Neiti Tress toimi erheellisen
vaikutelman alaisena -- ja hänen oma syynsä oli, että hän sai haavan.
Ellen minä olisi koettanut ottaa häneltä revolveria, olisi teidät tuotu
kuolleen miehen eikä lievästi haavoittuneen naisen luokse."

Hextall ei vastannut. Hän oli epävarma Kestevenin asemasta talossa.
Mutta Kesteven itse pian selitti sen.

"Minä jaan tämän asunnon herra Tressin kanssa toistaiseksi", hän
jatkoi. "Te voitte uskoa minulle huolehtimisen siitä, että neiti Tress
saapi ehdottoman rauhan kunnes hän voi palata Lynne Courtiin. Mutta,
kuinkahan pian se voi tapahtua?"

"Muutaman päivän kuluttua -- jos kaikki sujuu säännöllisesti", vastasi
Hextall. "Täydellinen hiljaisuus on välttämätön."

"Tämä huoneusto pidetään hiljaisena niinkuin metsämaja", vakuutti
Kesteven. "Todellisuudessa saavat potilas ja hoitajattaret huoneuston
itselleen. Minä vien Tressin pois muutamiksi päiviksi. Luottakaa
minuun. Ja nyt, sallikaa minun tarjota teille hieman kahvia."

Hextall kieltäytyi kahvista ja poistui toverinsa kanssa. Viereisessä
huoneessa he kohtasivat palvelijan, joka katsoi Hextalliin kysyvästi.

"Siellä ei ole mitään vakavampaa vaaraa", virkkoi Hextall. "Neiti Tress
tervehtyy pian, jos hän saa olla rauhassa. Minä olen sitä painostanut
herra Kestevenille, ja hän on luvannut huolehtia siitä. Mikäli
ymmärrän, jakaa hän tämän huoneuston herra Tressin kanssa."

Palvelija irvisti. Hän katsahti sen huoneen oveen, johon tohtori oli
jättänyt Kestevenin juomaan kahvia.

"Jakaa!" hän mutisi. "Niin -- hän saattoi sen niinkin sanoa."

"Kaikessa tapauksessa hän takaa hiljaisuuden", sanoi Hextall.
"Voidaanko siihen luottaa?"

"Epäilemättä täällä tulee olemaan kyllin hiljaista, sir, kunnes neiti
Tress matkustaa Lynne Courtiin", vastasi palvelija. "Eilisillan
tapaus pelästytti joitakin heistä hieman -- he tulevat puhumaan siitä
keskenään."

"Sairaanhoitajattaret tulevat jäämään", jatkoi Hextall. "Onko ketään,
joka voisi tulla neiti Tressin luokse -- onko sisaria?"

Palvelija pudisti päätänsä.

"Paitsi heitä kolmea ei ole ketään, sir, mikäli minä tiedän", vastasi
hän hiljaisella äänellä, uudelleen katsahtaen suljettuun oveen, jonka
takana istui Kesteven. "Herra Tress, hänen sisarensa ja pieni veli. En
luule heillä olevan sukulaisia Englannissa -- en ole koskaan heistä
kuullut tahi heitä nähnyt."

"Hyvä on, huolehtikaa hiljaisuudesta", sanoi Hextall. "Minä tulen
käymään myöhemmin aamulla."

"Siinä on jotakin kummallista", huomautti hän toverilleen, kun
palvelija oli päästänyt heidät ulos ja he kävelivät Wimpole-katua
kohti. "Mitä sinä arvelit herrasta, joka joi kahvia?"

"Kylmä miekkonen", vastasi toinen. "Tavattoman kylmä!"

"Kuinka sinä häntä arvostelet?" kysyi Hextall.

"Minä en arvostele häntä ennenkuin näen nuoren Tressin. Minkä näköinen
hän on? Sisar on kaunotar."

"Poika on samanlainen kuin sisarensa -- mutta heikko siinä, missä
hän on vahva. Kaunis poikanen -- puoliespanjalaisella tavallaan. Sen
perusteella, mitä näin pojasta pikaisessa silmäyksessä, olen pakotettu
sanomaan, että hän oli vaarassa juoda itsensä kuoliaaksi."

"Mihin hän sitten joutui tämän homman aikana?" kysyi Hextallin
kumppani, joka nyt oli saanut vihiä välikohtauksista ja oli
ymmärrettävästi utelias. "Vuoteeseenko?"

"Palvelija otti hänet hoitoonsa", vastasi Hextall purevasti. "Minä näen
hänet varmasti -- myöhemmin."

Hextallin palatessa kello seitsemän seisoi Darrell Tress aamiaispöydän
ääressä. Hän oli Kestevenin tavoin huolellisesti puettuna, mutta hänen
huulensa värisivät ja kätensä vapisivat; huoneessa oli selvä konjakin
tuoksu, ja hän katsoi lääkäriin arasti ja kartellen.

"Minä valitan, minä olen kauhean suruissani tämän -- tämän ilkeän
tapauksen johdosta", hän sopersi Hextallin saavuttua, joka hieman
kumarrettuaan seisoi katsellen häneen äänettömänä. "Sisareni teki
hirveän erehdyksen -- menetellessään sillä tavoin, kuin sattui. Hän --
tietysti jos minä olisin tietänyt, että hänellä oli revolveri --"

"Minä en välitä siitä, mitä tapahtui", sanoi Hextall. "Minun
velvollisuuteni on huolehtia, ettei siitä tule mitään seurauksia.
Teidän sisarenne on saatava hiljaisuutta muutamiksi vuorokausiksi."

"Oh, se käy päinsä!" vastasi nuorukainen huomattavasti huojentuneena.
"Me huolehdimme, ettei häntä mikään häiritse. Kesteven ja minä menemme
viikon päiviksi tiehemme -- tietysti hoitajat jäävät hänen luokseen?"

Hextall, joka riisui käsineitään, katsoi tarkkaavasti hoidokkinsa
veljeä. Hänen ammattisilmänsä huomasi eräitä varmoja merkkejä
viimeaikoina jatkuneesta epäsäännöllisestä elämästä -- mutta hän näki
myös, että Darrell Tress oli kylliksi tolkullaan kuunnellakseen hieman
suoraa puhetta; hän myös havaitsi hänessä riittäviä merkkejä hyvästä
tahdosta sen kuulemiseen mieheltä, joka ei ollut häntä kovin paljoa
vanhempi.

"Se merkitsee, että te jätätte sisarenne yksinomaan ventovieraiden
hoitoon", hän sanoi kuivasti.

Darrellin tummat kasvot punastuivat.

"Minä -- asia on niin, ettemme me tunne ketään", hän vastasi. "Me
olemme olleet Englannissa vain muutaman kuukauden, ja..."

"Eikö sisarellanne ole naistuttavia?" kysyi Hextall.

"Pelkään, ettei ole", vastasi Darrell.

"Sitten minä esittäisin", virkkoi Hextall, "että te luopuisitte
muutamiksi päiviksi omista ystävistänne ja omistaisitte itsenne
huolehtimaan, että sisarenne tulee kunnollisesti hoidetuksi. Minä
huolehdin hänestä lääkärinä, mutta lääkäri ja hoitajattaret eivät ole
omaisia, te tiedätte, ja --"

Kesteven saapui heidän luokseen sivuovesta aikataulu kädessään. Hän
kumarsi tyynesti Hextallille ja kääntyi Tressiin päin.

"Yksi ja kaksikymmentäviisi lähtee sopiva juna", hän sanoi. "Ajatteles,
me --"

Darrell Tress katsahti Hextalliin.

"Tohtori arvelee että minun olisi jäätävä kotiin huolehtimaan
Paquitasta", hän sanoi. "Minä -- minä luulen, että minun on se tehtävä.
Minä en siis tule, Kesteven. Mene sinä."

Hextall havaitsi nopean välähdyksen Kestevenin silmissä. Hän
käsitti sen merkityksen -- se osoitti niin selvästi kuin katse voi
osoittaa, ettei Kesteven ollut niitä miehiä, joitten suunnitelmia
voitiin häiritä. Mutta välähdys oli poissa yhtä nopeasti kuin oli
ilmaantunutkin -- ja Kesteven käänsi tyynen ja suopean katseen
Hextalliin.

"Oh, tietysti, jos kerran tohtori Hextall arvelee niin!" hän virkkoi.
"Tietysti -- varmastikin! Mutta minä käsitin tarvittavan ehdotonta
hiljaisuutta, joten oletin parhaimmaksi, että me olisimme tieltä
poissa. Jos sinä siis haluat jäädä sisaresi luokse --"

Hextall poistui hoidokkinsa huoneeseen, mutta täällä ei ollutkaan
riippuvainen ja alistunut potilas, vaan itseensä luottava,
lujatahtoinen nuori nainen, joka vastasi itseään koskeviin kysymyksiin
halukkaasti ja vaati toisilta vastauksen omiinsa.

"Minä en suostu makaamaan täällä", hän sanoi. "Kaikki moisen pienen
naarmun vuoksi! Sehän on naurettavaa!"

Yksi hoitajattarista, vanhemman puoleinen nainen, hymyili kainostellen
tohtorille.

"Neiti Tress tahtoo nousta ylös", hän huomautti.

"Ei missään tapauksessa tänään", määräsi Hextall katsahtaen häneen
kohdistettuihin kapinallisesti vetoaviin silmiin. "Te saisitte kuumeen
ja silloin en minä voi vastata mahdollisista seurauksista. Tämä oli
enemmän kuin pelkkä naarmu, kuten tiedätte. Kuulahan oli tunkeutunut
koko lailla syvälle."

Paquita Tress käänsi hitaasti päätään ja silmäili Hextallia vakavasti
minuutin ajan.

"Lähettäkää nuo naiset pois", hän sanoi odottamattoman päättävästi.
"Minä tahdon puhua teille -- kahdenkesken."

Hoitajattaret poistuivat, ja Hextall istuutui vuoteen viereen.

"No niin?" hän kysyi rauhallisesti. "Mitä teillä olisi sanottavaa?"

"Sitä, minkä te luultavasti voitte arvata, jos teillä vaan on
olettamani määrä huomiokykyä", hän vastasi. "Mikä tekee minut
kuumeiseksi, mikä turmelee kaiken sen hyvän minkä te minulle teette, on
levottomuus. Se juuri -- näettekö te? Mitä minun veljeni hommailee?"

"Teidän veljenne miettii kuinka hän parhaiten voisi teistä huolehtia
ja poistaa levottomuutenne", vastasi Hextall. "Hän aikoi matkustaa,
että te hoitajattarinenne olisitte saaneet olla rauhassa. Mutta
käsittääkseni hän on muuttanut mielensä."

Paquita katsoi häneen tiukasti ja kauan.

"Ja -- Kesteven?" kysyi hän vihdoin.

"Viimeksi kuulemassani lauseessa myönsi Kesteven, että jos veljenne
kerran halusi jäädä luoksenne, niin oli hänen tietenkin jäätävä",
vastasi Hextall, joka jo aikoja sitten oli huomannut, että häntä
kohtaan oli paras olla vilpitön.

"Oh", mutisi Paquita. Sitten hänen silmissään äkisti välähti.
"Kesteven", hän virkkoi katkerasti, "on toinen piru ihmishahmossa".

"Siinä tapauksessa hänet on voitettava", naurahti Hextall huvitettuna.
"No, mitä te nyt erityisemmin haluatte? Parasta, että sanotte sen
minulle."

"Voinko puhutella veljeäni muutaman minuutin?" hän kysyi.

Hextall meni takaisin saliin. Ja siellä hän löysi Kestevenin ja nuoren
Tressin seisomassa samanlaisessa asennossa kahden puolen aamiaispöytää.
Heidän asentonsa ilmaisi, että he olivat syvissä aatoksissa -- toisin
sanoen, kumpikin seisoi kädet housuntaskuissa ja tuijotti pää kumarassa
lattiamattoon. Tohtorin saavuttua katsahti Kesteven ylös ja loi häneen
hymyilevän katseen, joka ainakin ulkonaisesti oli vilpitön.

"Kuulkaahan nyt, tohtori", hän sanoi. "Olkaamme suoria. Me olemme
puhelleet Tressin kanssa, ja -- lyhyesti sanoen, minä luulen parhaaksi,
että menen matkoihini joksikin ajaksi, eikö niin, ja jätän Tressin
huolehtimaan, sisarestaan, koska hänellä kerran on sairas kotonaan --
niinhän?"

Hextall vastasi ulkonaisesti vilpittömään katseeseen todellisesti
vilpittömällä.

"Minä ajattelen ehdottomasti, että olisi hyvä, jos neiti Tress
jätettäisiin muutamaksi vuorokaudeksi täydelliseen rauhaan", hän
vastasi.

"Aivan niin", myönsi Kesteven. "Hyvä on -- minä poistun tunnin
kuluessa."

Hän hävisi nopeasti viereiseen huoneeseen, ja Hextall kääntyi Tressin
puoleen.

"Teidän sisarenne haluaa nähdä teitä", hän sanoi ja lisäsi sitten
merkitsevästi katsoen: "Ja luulen ilahuttavanne sisartanne, jos te
hänelle ilmoitatte, että teidän ystävänne menee matkoihinne ja te
jäätte kotiin."

Darrell Tress läksi sisarensa huoneeseen jonkunlainen hirtetyn koiran
ilme kauniilla kasvoillaan, ja Hextall poistui talosta ja meni
sairaskäynneilleen. Mutta hänet oli vallannut omituinen salaperäisyyden
tuntu, ja monasti sen päivän kuluessa hän huomasi ajattelevansa
mitä Paquita Tress oli tarkoittanut sanoessaan, että Kesteven oli
toinen piru ihmishahmossa. Hän ajatteli sitä vielä myöhään illallakin
rauhallisesti tupakoidessaan, kun hänen oveltaan äkkiä kuului hälinää.
Sieltä kantautui kova kellonsoittoja hätäisiä ääniä, joista toinen
kuulosti estelevänä ja toinen jyrkästi vaativana. Ja se vaativa ääni
oli -- Paquitan!




III

LOISTAVA KURJUUS


Hextall syöksähti lepotuolistaan harmistuneena murahtaen. Hän tempaisi
huoneensa oven auki ja katsahti eteishalliin. Siellä seisoi hänen
hoidokkinsa, jonka olisi tähän aikaan pitänyt olla vuoteessa sikeässä
unessa, kovaäänisesti selittämässä palvelijattarelle että hänen oli
välttämättömästi heti tavattava tohtori Hextall; hänen takanaan liehui
nuorempi sairaanhoitajatar hätääntyneenä ja silminnähtävästi avuttomana
itkien. Heti kun hän huomasi Hextallin, rupesi hän tälle selittämään:

"Minä en ole tähän syyllinen, tohtori", hän valitti väännellen käsiään.
"Minä en voinut pidättää häntä -- hän tahtoi tulla!"

Paquita käänsi tähtiparin kaltaiset silmänsä ja hehkuvat kasvonsa
Hextallin ankaroihin ja tyytymättömiin kasvoihin. Hän hymyili tavalla,
joka olisi hellyttänyt askeetinkin ja astahti avonaista ovea kohti,
jonka luona Hextall seisoi.

"Saanko tulla sisälle?" hän kysyi hartaasti. "Kaikki on hyvin -- koko
tämä hälinä on tarpeeton. Minä tahdon puhua teille -- minun täytyy
puhua teille! Eikö hoitajatar saisi istua jossakin odottamassa? Ja
älkää olko hänelle vihainen -- ei hän ole syyllinen. Ei kukaan voi
minua vastustaa, jos minä jotakin tahdon."

Äänettömästi viitaten kehoitti Hextall hoitajatarta siirtymään
viereiseen odotushuoneeseen; sitten hän otti Paquitan käsivarren ja
talutti hänet tuolille, jonka hän vastikään oli jättänyt, sulki oven ja
kohdisti tyttöön ankaran paheksuvan katseen, jonka säilyttämiseksi hän
ankarasti ponnisteli.

"Sanonpa teille mitä seuraa!" sanoi hän äärettömästi pahastuneen
rauhallisuudella; "jos te käyttäydytte näin, niin on teidän
hyväntahtoisesti käännyttävä toisen lääkärin puoleen. Tarpeetonta on
vihoitella hoitajattarelle, sillä te nähtävästi olette hillitön. Mutta
te kohtelette häntä kovin huonosti, ja --"

"Minä hyvitän sen hänelle", virkkoi Paquita innokkaasti. "Minä annan
hänelle -- mitä hän vain tahtoo."

"Mikään antinne ei voi korvata menettelyänne", vastasi Hextall. "Ja
minuakin te kohtelette huonosti. Mitä hyödyttää minun -- mutta onhan
hyödytöntä puhua teille. Oletteko te vielä vain lapsi? -- koskapa
menettelette näin tyhmällä ja itsepäisellä tavalla!"

Paquita kohotti häneen ihmettelevän katseensa. Hänen poskensa hehkuivat
punaisina ja hänen silmänsä olivat tummat, kosteat ja täynnä valoa. Hän
oli varmastikin ihanin nainen minkä Hextall oli koskaan nähnyt, joten
hän, seisoessaan ja katsellessaan häntä, miltei unhotti kaiken muun
paitsi sen.

Ylläpitääkseen asianmukaista tieteellistä arvokkuuttaan täytyi hänen
ponnistella ja kääntää pois silmänsä tytöstä.

"Lapsellinen -- lapsellinen käytös!" hän väitti. "Moista käyttäytymistä
olisi saattanut odottaa kaksitoistavuotiaalta hemmoitetulta lapselta."

"Minä en ole kaksitoistavuotias hemmoiteltu lapsi!" huudahti Paquita.
"Minä olen aikuinen nainen, jolla on maailman täysi suruja. Sentähden
tulin luoksennekin. Koko tässä suuressa kaupungissa minä en tunne
yhtään ristinsielua, jonka puoleen voisin kääntyä. Mutta jos te olette
noin vihainen minulle, niin minä poistun."

Puhuessaan hän nousi, ja Hextall, joka kaikkien vanhanpojan kokelaiden
tavoin oli merkillisen helläsydäminen, näki hänen suloisten huultensa
värähtelevän ja muutamien suurten kyynelhelmien kihoavan silmiin.
Hellästi hän painoi tytön takaisin tuoliin, siirsi toisen tuolin hänen
viereensä ja tiedottomasti sovitti runsaan määrän myötätuntoa ja
huolenpitoa ääneensä.

"Jaha!" hän kehoitti. "Mitä se on? Antakaa kuulua! Se helpottaa teitä."

Paquita kosketti silmiään hienolla pitsinenäliinallaan ja pudisti
päätään.

"Darrel on mennyt!" hän sanoi.

"Veljenne!" huudahti Hextall rypistäen otsaansa. "Miksi -- minä luulin
hänen jäävän ja huolehtivan teistä?"

"Niin hän teki -- muutaman tunnin", vastasi hän surullisesti. "Minä
kyllä aavistin, ettei sitä kestäisi pitkälle. Enkö teille jo sanonut,
että Kesteven on piru ihmishahmossa? Se hän on -- ja minä tiesin, ettei
Darrell saisi rauhaa ennenkuin -- ennenkuin pääsi lähtemään hänen
luokseen. Minä kyllä huomasin miten hän hyöri ja pyöri päästäkseen
matkalle. Ja -- ja vihdoin hän meni! Mitä te tekisitte, jos teillä
olisi veli, jota te rakastatte hyvin suuresti ja jonka te näkisitte
luisumassa suoraa päätä helvettiin?"

Kysymys sisälsi jotakin niin ehdottoman viatonta ja naivia, että
Hextall töintuskin kykeni pidättämään hymyilyn. Mutta tytön
yksinkertaisuus pakotti hänet vastaamaan hyvin vakavasti.

"Minä panisin taivaan ja maan liikkeelle pysäyttääkseni hänet."

"Minä olen pannut taivaan ja maan liikkeelle -- mutta tähän asti
siitä ei ole ollut apua", vastasi Paquita. "Minä olen rukoillut hänen
tähtensä enemmän kuin minkään muun -- minä olen tehnyt kaikki mitä vain
olen voinut, joka mahdollisesti ei olekaan paljon. Ei mitään tulosta!
-- tähän mennessä. Tuo piru -- Kesteven -- on liikaa taivaalle ja
maalle ja minulle, kaikki käärittynä yhteen myttyyn."

"Kuka on miehiään herra Kesteven?" kysyi Hextall. "Ja miten hän voipi
vaikuttaa noin turmiollisesti veljeenne?"

"Antaisin mitä tahansa, jos saisin tietää kuka on Kesteven!" hän
huudahti. "Mitä toiseen kysymykseenne tulee -- niin hän aivan
yksinkertaisesti on saanut Darrellin valtoihinsa, siinä kaikki.
Ainoastaan saanut hänet valtoihinsa -- ja menettelee nyt hänen kanssaan
niin kuin haluaa. Ja hänen vaikutuksensa on paha -- paha -- paha!"

"Ehkäpä teette parhaiten, jos kerrotte minulle, kuinka hän on saanut
veljenne valtoihinsa", esitti Hextall. Hän näki, että tyttö halusi
puhua ja että hänen täytyi puhua, joten hän huomasi parhaaksi sallia
sen tapahtua hänen mielensä kevennykseksi. Tosin tämä ei kuulunut
hänelle, mutta hän käsitti, että ellei tyttö saanut keventää mieltään,
niin hän rasittuisi kuumeiseksi. "Tunsiko veljenne herra Kestevenin
ennen Englantiin saapumistanne?" hän kysyi. "Tahi onko hän äskeinen
tuttavuus?"

"Minä kerron teille kaikki", sanoi tyttö odottamattoman kiihkeästi.
"Sitähän varten minä tulinkin -- minä olisin raivostunut, tahi minulle
olisi tapahtunut jotakin muuta, maatessani tuolla innoittavassa
huoneustossa, Darrellin ollessa poissa ja ainoastaan tuo hoitajatar
nähtävänä. Sitäpaitsi minä tiesin voivani luottaa teihin --
saavuttuanne eilisiltana minä tarkastin teidät hyvin. Minä luulen --
minä luulen, että te olette ensimmäinen mies -- mies! -- jonka olen
nähnyt Englantiin saavuttuani".

"Sitä minä en totisesti usko!" virkkoi Hextall yrmeästi hymyillen.
"Toivokaamme teidän erehtyneen. Mutta nyt kertokaa minulle -- mitä
hyvänsä se lieneekin. Koska tämä kaikki on kovin tavatonta, enkä minä
halua, että puhuisitte liiaksi -- teidän pitäisi jo olla vuoteessa ja
sikeässä unessa."

"Vuoteessa oleminen on minulle viimeaikoina merkinnyt koko yön
makaamista valveilla", hän sanoi. "Ajatellen ja ajatellen, tiedättehän?
No niin -- mutta, nähkääs, te ette vielä tiedä mitään meistä. Meitä on
kolme -- Darrel ja minä sekä meidän pieni veljemme, Ronald -- hän on
vain seitsemän vuoden ikäinen. Englannissa emme ole olleet ennenkuin
saavuimme tänne kahdeksan kuukautta sitten -- se oli viime syyskuussa.
Nähkääs, meidän isämme oli karjakartanon omistaja Etelä-Amerikassa --
Argentinassa. Hän meni naimisiin espanjattaren kanssa -- se selittää,
mistä johtuu nimeni Paquita; se oli äitinikin nimi. Hän kuoli Ronaldin
ollessa noin kahden vuoden ikäinen. Kolme vuotta myöhemmin kuoli sitten
isäni, jonka jälkeen Darrell, vaikka hän olikin vasta poikanen, ryhtyi
hoitamaan tilaa. Nähtävästi eivät asiat oikein luonnistuneet, koskapa
me rupesimme tulemaan melkoisen köyhiksi -- siellä vain ei ole köyhänä
oleminen niin hirmuista kuin täällä Englannissa. Ja sitte -- viime
vuonna -- me tulimme, oh, hirmuisen rikkaiksi! James-setä, jota emme
olleet koskaan nähneet, kuoli ja jätti meille kaikki rahansa ja paikan,
missä me nyt asumme -- Lynne Courtin, Surreyssä. Niinpä me tulimme
kotiin -- ja nyt minä toivon, että olisimme pysyneet estanciallamme
kuinka köyhinä hyvänsä, koskapa silloin Darrel ei olisi kohdannut
Kesteveniä!"

"Missä hän tämän kohtasi -- ja milloin?" kysyi Hextall pakotettuna
johtamaan keskustelua.

"Minä en tiedä missä -- mutta se tapahtui pian saavuttuamme. Nähkääs,
James-setä, joka oli eläessään mahtava kauppias Lontoossa, jätti puolet
rahoistaan ja Lynne Courtin Darrellille ja toisen puolen minulle
ja Ronaldille. Asetuttuamme Lynne Courtiin käväisi Darrell usein
Lontoossa, ja luullakseni hän silloin kohtasi Kestevenin jossakin.
Kaikissa tapauksissa rupesi Kesteven käymään Lynne Courtissa jo
aikoja ennen joulua, ja sitten hän ja Darrell olivat aina yhdessä,
matkustellen kilpa-ajotilaisuuksissa ja kaupungissa, ja kuljettivat
kartanoon inhoittavia ihmisiä -- samanlaisia kuin nekin, jotka näitte
viime yönä -- ihmisiä jotka joivat ja pelasivat, ja oh -- minä en
kehtaa kertoakaan kaikkea! Ja sitten Kesteven houkutteli Darrellin
vuokraamaan tuon huoneuston, että hänellä olisi asunto myöskin
kaupungissa -- ja siitä, mitä siellä harjoitetaan, on teillä oman
huomionne perusteella riittävä käsitys. Ja vaikka Kesteven ei itse juo
-- luullakseni se osoittaa minkälainen harkitseva piru hän on! -- niin
olen vakuutettu, että hän on rohkaissut Darrellia sillä tiellä, ja minä
tiedän hänen saavan rahoja veljeltäni ja hän seisoo sivussa kun toiset,
luullakseni hänen liittolaisensa, ottavat. Te ymmärrätte, niinhän? Ah,
minun sydämeni on murtunut! Eilisiltana minä saavuin kaupunkiin, koska
tahdoin tietää mitä tapahtui tuossa inhoittavassa huoneustossa, ja kun
he luulivat minun menneen vuoteeseen, pidinkin silmällä, heitä, joten
olen varma, että Darrellia petkutettiin. Petkutettiin! -- tietysti,
häntä on petkutettu joka päivä -- häneltä tullaan petkuttamaan joka
ainoa penni -- minkä hän omistaa!"

"Katsokaahan nyt", sanoi Hextall. "Luullakseni ette pahastu, jos minä
teen teille muutaman kysymyksen. Kuinka paljon rahaa teidän setänne
jätti veljellenne?"

"Hän jätti Darrellille noin puoli miljoonaa ja saman verran
jaettavaksi minun ja Ronaldin välillä", vastasi Paquita tyynesti ja
välinpitämättömästi. "Mutta Darrell omistaa myös Lynne Courtin, joka on
kaunis paikka -- rakennus, maa, puisto ja suuri viljelystila."

"Onko teidän veljenne kaiken tuon ehdoton omistaja?" kysyi Hextall.
"Minä tarkoitan -- ettei sitä ole jätetty ainoastaan hänen
hoidettavakseen?"

"On, kaikki on Darrellin, joka penni ja joka hehtaari", hän vastasi.
"Lakimiehet ilmoittivat sen minulle -- he sanoivat, että hän saisi
sillä tehdä mitä vain halusi. Näettekö, minä kävin heille valittamassa
Kestevenistä."

"Ah! Ja mitä he sanoivat?" kysyi Hextall.

"Luulenpa heidän olleen epähienoja. He nauroivat; he olivat
tylynnäköisiä miehiä. He sanoivat, että kun Darrell on täysi-ikäinen
ja omaisuus on hänen omansa, niin ei kukaan voinut sekaantua hänen
asioihinsa. Eräs heistä sanoi myös, ettei ollut syytä pelkoon --
Darrell kyllä vakiintuisi. Mutta -- hän ei vakiinnu."

Hextall huomasi vastassaan saman vaikeuden, minkä lakimiehet olivat
nähneet. Kun Darrell Tress oli täysi-ikäinen ja rahojensa ja maansa
ehdoton omistaja, niin ei kukaan voinut sekaantua.

"Ilmoititteko heille käsityksenne Kestevenistä?" hän kysyi.

"Kyllä minä sen tein. He nauroivat uudelleen ja puhuivat jotakin
haukoista ja kyyhkysistä, jota minä en ymmärtänyt -- kuinka minä olisin
voinutkaan ymmärtää, mitään tietämättä? Eräs heistä, joka oli hieman
ystävällisempi, sanoi minulle, että nuoret miehet, päästyään rahoihin
käsiksi, olivat aina hieman villejä, ja neuvoi minua koettamaan
siveellistä painostusta, kuten hän sitä nimitti. Niinkuin minä
tietäisin mikä siveellinen painostus on!"

"Hän tarkoitti -- teidän on puhuttava veljellenne, mitä hänen rauhaansa
sopii", selitti Hextall.

"Minä olen puhunut hänelle siitä! Minä olen ollut sisar, äiti,
isoäiti, täti ja serkku hänelle. Tänäänkin minä puhuin hänelle -- minä
olen pyytänyt ja rukoillut häntä olemaan hyvä poika ja hylkäämään
juopottelun ja pelin sekä potkaisemaan Kestevenin ulos ovesta -- mutta
siitä ei ole ollut vielä mitään tulosta. Hän kuuntelee ja joskus lupaa
ja itkee silloin tällöin, ja sitten Kesteven saapi hänet taas jollakin
uudella pirullisuudella valtoihinsa, jolloin hän lankeaa takaisin
pahuuteen. Näettehän tänään! -- nytkin hän taas on tipotiessään. Minä
tiesin, ettei hän jaksaisi olla suljettuna sairaan sisaren ja kahden
hoitajattaren seuraan, hän on mennyt, Kestevenin luokse tietysti. Ah!
-- minä toivon, että olisin ampunut Kestevenin kuusi kuukautta sitten!
Kerran minulla oli siihen tilaisuus -- eikä kukaan olisi siitä saanut
milloinkaan vihiä."

Hextall, joka oli ajatuksissaan tuijottanut tuleen, kääntyi
vieraaseensa päin hätkähtäen hämmästyksestä.

"Lörpötystä!" hän sanoi terävästi. "Te ette tarkoita mitä sanotte!"

Mutta Paquitan kasvoilla oli vakaa ja rauhallinen ilme ja hän hymyili
hieman.

"Enkö tarkoita?" hän vastasi. "Kyllä vainenkin! Ajatelkaahan mistä
tuskasta se olisi säästänyt minut ja meidät kaikki! Tuo mies turmelee
Darrellin ruumiin ja sielun; sentähden hän ei ole mikään sen parempi
eikä pahempi kuin vaarallinen villipeto, joka pitäisi hävittää. Siellä,
missä minut on kasvatettu, ei ihmiselämää pidetä niin tärkeänä kuin
täällä. Jos minä olisin ampunut Kestevenin siellä -- samoista syistä
-- niin olisi minua, kiitetty ja onniteltu. Täällä, minä luulen", hän
lisäsi miettivästi, "minut olisi hirtetty".

"Te joudutte varmasti vaikeuksiin, jos te olette yhtä nopsa
turvautumaan revolveriin kuin viime yönäkin", virkkoi Hextall. "Se ei
käy päinsä täällä, Englannissa me olemme sivistyneitä."

Paquita loi häneen pitkien, tummien silmäripsiensä alta katseen.

"En ole tyhmä", hän sanoi. "Kyllä minä tiedän minkä arvoinen teidän
kehuttu sivistyksenne on! Miksi suurin osa englantilaisista on moisia
tomppeleita?"

Hextall nousi pikaisesti ylös.

"Mitä te pyydätte minua tekemään?" hän kysyi.

"Ettekö voisi auttaa minua? Minä -- minä arvelin -- te voisitte
jotenkin -- ja tahtoisitte..."

"Minä tahdon, todellakin -- jos vain voin!" vastasi Hextall lämpimästi.
"Mutta -- miten?"

"Ettekö voisi tehdä jotakin vieroittaaksenne Darrellia tuosta
miehestä?" selitti tyttö. "Tahi -- poistaaksemme hänet Darrellin
seurasta? Minulla ei ole ystäviä -- ja minä arvelin, että suostuisitte
ystäväkseni. Auttakaa minua jotenkin, niin -- minä teen mitä vain
pyydätte."

Hextall tuijotti häneen -- tuijotti, kunnes tunsi vajoavansa vaaran
aaltoihin. Hän palautti tasapainonsa äkisti.

"Totelkaa sitten minua heti menemällä kotiin ja vuoteeseen ja
osoittamalla hoitajattarillenne kuuliaisuutta", sanoi hän hymyillen.
"Minä autan teitä -- vointini mukaan. Me teemme jotakin."

Huomaamattaan hän ojensi kätensä vahvistaakseen lupauksensa. Hänen
äärettömäksi hämmästyksekseen kohotti Paquita sen värähteleville
huulilleen.




IV

KUKA ON KESTEVEN?


Kun Paquita, hymyillen ja tottelevaisena oli poistunut hoitajattarensa
seurassa, jolle nyt oli ystävällinen niinkuin sisarelleen, vetäytyi
Hextall ruokasaliinsa ja katsoi kätensä selkään. Hän oletti yhä
vieläkin tuntevansa siinä Paquitan lämpöisten huulten kosketuksen. Hän
pelkäsi kohdata omia silmiänsä tulisijan yläpuolella sijaitsevassa
peilissä. Ja hänen kätensä vapisivat, kun hän tarttui mielipiippuunsa
ja koetti sitä sytyttää.

"Hyvä Jumala!" hän mutisi. "Saanko minä aivopehmennyksen? Ja -- minä
olen luvannut auttaa häntä! Häntä!"

Hän oli sytyttänyt useita tulitikkuja ja heittänyt ne pois ennenkuin
sai piippuunsa tulen, ja kun vihdoin tupakka paloi, kävi hän niin
hajamieliseksi, että se pian uudelleen sammui. Silloin hän hiljaa
kiroten viskasi piipun pois ja meni vuoteeseen.

"Paquita", hän muisteli kallistaessaan päänsä tyynylle. "Paquita on
hyvin ihana -- ja hyvin vaarallinen. Olenpa hyvilläni, milloin Paquita
palaa Lynne Courtiin."

Mutta samaan aikaan Paquita oli lähellä, ja tohtorin oli kohdattava
hänet ainakin kahdesti vuorokaudessa. Seuraavalla käynnillä hän tapasi
tytön paljon taipuvaisempana noudattamaan määräyksiä ja iloisemmalla
mielellä; ilmeisesti oli sydänyön keskustelu hänen kanssaan
aiheuttanut Paquitan elämänkatsomuksessa muutoksen. Luonteeltaan
teeskentelemättömänä ja tulisena hän ei viivytellyt osoittamasta, että
hän piti tohtoria ystävänä, ja Hextall käsitti, että hänen odotettiin
täyttävän lupauksensa vilpittömällä ja ritarillisella tavalla.

"Mutta meidän on toimittava varovasti", sanoi hän ehkäistäkseen tyttöä
odottamasta liikoja. "Tiedättekö missä nuo kaksi ovat?"

"Oh, kyllä minä tiedän!" vastasi tyttö. "Fowler -- se on Darrellin
palvelija -- ilmoitti minulle aamulla. On saatu selville, että Kesteven
soitti eilisiltana Darrellille Brightonista, jolloin Darrell keksi
selityksen Fowlerille ja läksi heti sinne, jättäen Fowlerin huoneiston
hoitajaksi. Tietysti hän ilmoitti matkustavansa liikeasioille ja
palaavansa mahdollisimman pian, mutta minä tiedän mitä se merkitsee. He
viipyvät siellä niin kauan kuin heillä on lystiä, jonka jälkeen menevät
Lynne Courtiin, ja kun minä palaan sinne, löydän minä talon täynnä
tuota tavallista ihmislajia. Vaan mitäpä tuosta! Olenhan varma teidän
avustanne."

Hextall jätti hänet, tuntien luvanneensa enemmän kuin helposti voi
täyttää. Darrellin laisen nuoren miehen parantaminen ja hyveentielle
saattaminen oli vaikea tehtävä, eikä hän nykyhetkellä tietänyt miten
siihen olisi ryhdyttävä. Ollen verrattain hyväuskoinen, hän taipui
omaksumaan saman kannan kuin lakimiehetkin, joihin Paquita oli vedonnut
ja joilta hän oli saanut niin niukasti myötätuntoa. Juttuhan ei
ollut mitenkään harvinainen tahi erikoinen -- se oli vain tavallinen
tarina rikkaasta nuorukaisesta, joka oli joutunut rosvojen pariin,
joiden tarkoitusperiä hän ei kyennyt tajuamaan eikä omannut riittävää
halua suojelemaan itseään. Kaikissa näissä tapauksissa oli kaksi
mahdollisuutta -- Darrell Tress ehkä äkkiä kyllästyy epäilyttävien
huvitusten liiallisuuteen, tempautuu niistä irti ja parantuu, tahi
hän vajoaa pohjaan ennenkuin kukaan ehtii häntä parantamaan. Mutta
Hextall tunsi riittävästi elämää ollakseen vakuutettu, että kaikissa
tapauksissa tulisi Kesteven, jos hän nimittäin oli haukka kuten
asianhaarat näyttivät viittaavan, tekemään voitavansa kyyhkysensä
kynimisessä ennenkuin tämä pääsisi hänen kynsistään.

Hänen poistuessaan sinä aamuna huoneustosta kohtasi Fowler hänet
eteisessä ja katsoi häneen merkitsevästi.

"Haluatteko puhua minulle?" kysyi Hextall, tulkiten katseen keskustelun
pyynnöksi.

"Parisen sanaa, jos sallitte, sir", virkkoi Fowler. Hän meni edellä
nähtävästi häntä varten varattuun pieneen huoneeseen ja sulki oven. "Se
on tuon toissayönä näkemänne johdosta, sir", hän jatkoi. "Ajattelin,
että oli parasta mainita siitä teille, koskapa te neiti Tressin
hoitajana ette halua häntä häirittävän."

"No, mitä se on?"

"Näittekö te, sir, tuon miehen, joka pani rahat pöydälle?" kysyi
Fowler. "Sen tummakasvoisen veitikan pienine suippoine viiksineen?"

"Minä näin."

"Hän oli täällä eilisiltana. Minulla oli kova urakka, ennenkuin sain
hänet poistumaan. Hän tahtoi tavata herra Kesteveniä. Se oli heti sen
jälkeen kun herra Tress oli matkustanut. Minä -- minä pelkään, sir,
että me saamme tuosta miehestä harmia."

"Miten?" kysyi Hextall.

"Hän sanoi, että Kesteven pakotti hänet antamaan rahat takaisin --
jotka hän vannoi voittaneensa rehellisesti -- jotta neiti Paquita
rauhoittuisi, ja että herra Kesteven lupasi kohdata hänet eilen
puolenpäivän aikaan ja palauttaa rahat. Se on totta, että Kesteven
pisti ne taskuunsa senjälkeen kun te ja hoitajattaret olitte vieneet
neiti Paquitan huoneeseensa -- minä näin hänen ne ottavan ryhtyessäni
järjestelemään huonetta kuntoon. Mutta tuo mies väitti, ettei Kesteven
saapunutkaan kohtauspaikalle. Ja niin hän tuli tänne häntä tapaamaan --
ja kylläpä hän olikin raivoissaan! Kuten jo sanoin, minulla oli kova
työ ennenkuin sain hänet poistumaan. Ja -- hän poistui uhkaillen, sir."

"Kuinka uhkaillen?"

"No, hän uhkasi, että ellei herra Kesteven palauta heti rahoja,
ilmoittaa hän poliisille tuon revolverijutun ja syyttää Paquitaa
henkensä uhkaamisesta. Ja minä en tiedä, sir, missä Kesteven tai herra
Tress ovat."

"Luulin heidän olevan Brightonissa", sanoi Hextall.

"Ei, sir! Minä sanoin Paquitalle niin -- minun oli hänen
rauhoittamisekseen jotakin sanottava. Herra Kesteven matkusti eilen
puolen päivän aikaan ja soitti herra Tressille illalla kello seitsemän
tienoissa, ja herra Tressillä oli pari matkalaukkua valmiina ja hän
matkusti autolla jonnekin, luullakseni, kohtaamaan häntä. Mutta minä
en tiedä missä he ovat. Mitä minun on tehtävä, jos tuo mies tulee
uudelleen, sir?"

"Tunnetteko hänet?" kysyi Hextall.

"En, sir, minä en tunne. Täällä kyllä käypi pelaamassa eräs ryhmä,
mutta hän ei ole kukaan siitä -- hän ei ole ollut milloinkaan täällä
ennen tuota yötä. Minä en tuntenut häntä enemmän kuin tuota toistakaan
miestä -- hänkään ei ole koskaan ennemmin ollut täällä. Herra Kesteven
toi heidät molemmat -- he tulivat kolmisin heti herra ja neiti Tressin
palattua teatterista."

"Ettekö edes tiedä heidän nimiään?"

"En edes sitä, sir. Minä tunnen joukon -- suuren joukon! -- kaupungin
herroja, mutta milloinkaan en ole nähnyt kumpaakaan noista kahdesta --
en milloinkaan."

"Oliko suurempikin rahasumma kysymyksessä?" kysyi Hextall.

Fowler hymyili.

"Ennenkuin Kesteven ne korjasi pois, huomasin useita sadan punnan
pankkiseteleitä joukossa, sir", hän vastasi. "He pelasivat suurilla
panoksilla, sir, hyvin suurilla todellakin -- en koskaan ole nähnyt
sellaista. Tietenkään ei minun sopisi tehdä huomautuksia, mutta minä
vedän omat johtopäätökseni, ja olipa jo aika että herra Tress sai
puolustajan."

"Ketä vastaan!" tiedusti Hextall. Hän vihasi ja inhosi koko tätä
likaista paljastusta ja hän tunsi eräänlaista pahoinvointia
kysellessään -- mutta Paquita oli lähellä ja hänen tytölle antamansa
lupaus oli velvoittavana hänen tietoisuudessaan.

Palvelija irvisti ja heilautti päätään.

"Kesteveniä!" hän virkkoi. "Kesteveniä! Hän on saanut nuoren isäntäni
valtoihinsa ja kynii häntä -- niinkuin te kynisitte kananpoikaa!"

Hextall katsoi jonkun hetken ääneti palvelijaan. Hän tiesi, että tämän
luokan palvelijat olivat täysin tietoisia isäntäväkensä asioista;
Fowler näytti kyllin vanhalta ollakseen monen salaisuuden haltijana.
Puhuessaan Kestevenistä oli hänen nuoreen tohtoriin kohdistuneissa
silmissään ymmärtävä välke, ja Hextall, niin vastenmielistä kuin se
olikin, ei voinut olla varteenottamatta viittausta.

"Kun te kerran olette sanonut noin paljon", hän huomautti, "niin
minä voin yhtä hyvin ilmoittaa teille, että neiti Tress on minulle
valittanut siitä vaikutuksesta, joka Kestevenillä on hänen veljeensä.
Hän näkyy ajattelevan --"

Fowler hieman naurahti.

"Oh, minä tiedän, sir! Minä olen ollut Lynne Courtissa useita kertoja.
Minä säälin neiti Paquitaa sydämeni pohjasta. Oh -- niin!"

"Tiedättekö mitään Kestevenistä?" kysyi Hextall. "Te sanoitte
tuntevanne koko joukon kaupungin herroja. Tunsitteko hänet, kun hän
saapui ensi kerran tänne?"

"Kummallista kyllä, sir -- en! Minä olen aikoinani tuntenut paljonkin
hänen laisiaan -- tiedättehän, sir, sellaisia miehiä, jotka kiintyvät
rikkaisiin nuorukaisiin ja imeytyvät heihin niinkuin iilimadot kunnes
ovat imeneet heidät kuiviin -- haukkoja, kuten heitä nuoruudessani
nimitettiin. Mutta häntä minä en tuntenut -- ja mikä vielä
ihmeellisempi, ei kukaan minun ystävistänikään häntä tuntenut. Me
keskustelimme -- kuten herrojen palvelijat keskustelevat, sir, tokko
kukaan häntä tuntisi -- mutta ei kukaan meistä tunne Kesteveniä. Me
emme voi muistaa häntä. Minulla on ystäviä, jotka tuntevat jokaisen
tuollaisen miehen West Endin hienostokorttelissa, ja minä olen
osoittanut Kestevenin heille; kukaan ei tunne häntä."

Hextall tunsi nyt jo joutuneensa pitkälle asioihin, joten hän rupesi
arastelematta jatkamaan kyselyjään. "Tiedättekö miten ja milloin herra
Tress kohtasi hänet?"

"En varmasti, sir", vastasi Fowler. "Se on -- miten he kohtasivat.
Minä kyllä tiedän, milloin se tapahtui. Herra Tress oli juuri ottanut
minut palvelukseensa: hänellä oli siihen aikaan viime talvena huoneusto
Carlton-hotellissa. Hän matkusti Newburyn esteratsastuskilpailuihin
pariksi päiväksi ja asui Readingissa -- minä en ollut hänen kanssaan,
sillä minä olin ankarasti vilustunut. Sieltä tullessaan hän toi
Kestevenin -- eikä tämä senjälkeen enää hänestä eronnut. Silloin he
siis kohtasivat, sir; mutta miten he kohtasivat tahi kuka heidät
teki tuttaviksi, sitä minä en tiedä. Minä oletan, että he aivan
yksinkertaisesti löysivät toinen toisensa -- kilpa-ajoradalla."

"Rohkenen sanoa, että te voitte vastata kysymykseen, joka mahdollisesti
on hyvin epäsovelias", huomautti Hextall. "Missä tilassa Kesteven oli
tänne saapuessaan? Minä tarkoitan -- miltä hän teistä näytti? Oliko hän
hyvin puettu -- näyttikö hän olevan hyvissä varoissa?"

Palvelija nauroi ivallisesti.

"Hän oli kyllin hyvin puettu, sir", vastasi hän, "mutta se olikin
hänen ainoa pukunsa: ensiluokan villapuku. Se ja soma päällystakki
sekä hyvillä liinavaatteilla ja pukeutumisvälineillä täytetty pieni
matkalaukku -- siinä kaikki mitä tullessaan toi. Mutta", hän lisäsi
silmää iskien, "parin viikon kuluttua oli hänellä jo yllin kyllin --
ainakin enemmän kuin mitä tusinalliseen hänen matkalaukkuunsa olisi
mahtunut!"

"Tarkoitatte -- herra Tressin kustannuksella?" esitti Hextall.

"Aivan niin, sir -- herra Tressin kustannuksella. Minä tietenkin
tiedän, sillä kauppiaat puhuvat. Herra Tress vei hänet kaikkien
hankkijoittensa luokse -- vaattureille, sukkakauppaan, suutarille,
hattuliikkeeseen -- kaikki he lähettivät laskunsa herra Tressille.
Herra siunatkoon, sir!" huudahti Fowler. "Ei kukaan Piccadillyssa
esiintyvä mies ole Kesteveniä paremmin puettu! Oh, hän kerää höyheniä
pesäänsä, siitä ei ole epäilemistäkään! Julkea herra, sir, ja ovela.
Nauttii lasillisesta hyvää viiniä ja tuntee mikä on hyvää, mutta ei
koskaan maista väkijuomia aterioitten väliaikoina, ja aterioidessaankin
varsin kohtuullisesti. Hän ei ole niitä miehiä, jotka heti aamulla
tahtovat konjakkia ja soodavettä tahi samppanjapuolikkaan --
kiinalainen tee tahi hyvä kahvi on hänen merkkinsä. Ovathan miehen
ainoana pääomana hänen aivonsa, sir -- vai mitä?"

"Tarkoitatteko, että Kesteven osaa huolehtia omastaan?" virkkoi Hextall
hymyillen.

"Ei kukaan paremmin, sir. Hänellä on aina järki tallella. Minä olen
huomannut, että kun he aikovat pelata illalla täällä tahi Lynne
Courtissa, niin ei Kesteven nauti väkijuomia edes ruokapöydässä. Ei
missään nimessä! -- hörppäys sitruunamehulla höystettyä kivennäisvettä
on ainoa mitä hän tahtoo."

"Erästä seikkaa minä en oikein käsitä", huomautti Hextall. "Minä en
ymmärrä, minkätähden hän viettelee herra Tressiä juopotteluun."

Fowler pudisti päätänsä.

"Sitä hän ei tee, sir -- se minun on sanominen hänen puolustuksekseen",
vastasi hän vilpittömästi. "Neiti Paquita syyttää häntä siitä, mutta
hän on väärässä. Totuus on se, että herra Tress on joutunut siihen
peliin jo ennenkuin Kesteven esiintyi näyttämölle. Tullessani hänen
palvelukseensa, hän oli jonkun ajan asunut yksin tuossa huoneustossa,
joka hänellä oli Carltonissa, ja minä huomasin, että hän oli ottanut
tavakseen juoda kolmanneksen samppanjaa heti vuoteesta noustuaan. Nyt
hän on jo pitemmällä, sir -- väkevä konjakki ja soodavesisekoitus
on nyt hänen aamujuomansa. Ei! -- se ei ole Kestevenin syy! Minun
mielipiteeni on -- mutta mahdollisesti minulla ei ole oikeutta sen
esittämiseen."

"Sanokaa vain mitä ajattelette", keskeytti Hextall. "Se ei mene
pitemmälle."

"Nähkääs, minä luulen, että Kesteven näkee miten asiat ovat ja paikkaa
kukkaroaan mahdollisimman nopeasti", vastasi palvelija. "Ja siksipä
minä käsitän minkävuoksi hän toissayönä toi nuo kaksi miestä tänne --
ja sitte jätti palauttamatta rahat tummalle miehelle, joka palasi tänne
eilisiltana. Minä tunnen kaikki muut, jotka ovat käyneet täällä, mutta
en noita kahta -- heitä minä en tunne, ja olenpa vakuutettu, että on
olemassa jotakin salaperäistä heissä ja tuossa yössä. Kuulkaahan, mitä
minun on tehtävä, sir, jos tuo mies palaa? Varoitanko minä...?"

Samalla kuului ulko-ovelta ovikellon kilahdus. Fowler pyysi anteeksi ja
meni avaamaan. Hetkistä myöhemmin hän palasi puistellen päätään.

"Tohtori, hän on taas täällä!" kuiskasi hän. "Hän on ovella ja se
toinen mies on hänen seurassaan."




V

KREIKKALAISET HERRAT


Kuullessaan tuon uutisen kuohahti Hextallin sisimmässä. Hän huomasi
joutuneensa epämiellyttävään tilanteeseen. Ilmeisesti oli noilla
miehillä paha mielessä. Ja huoneuston isäntä oli poissa ja hänen
neuvonantajansa hänen seurassaan; Fowler oli sittenkin vain palvelija.
Mutta tuolla, oven tahi parin takana oli sairas.

"No, entä sitten?" hän kysyi katsahtaen palvelijaan.

Fowler vastasi kysymykseen puistelemalla päätään; se ilmaisi
hämmennystä ja avuttomuutta. Selvästi huomasi, että hän kuului
niihin ihmisiin, jotka vaistomaisesti ovat riippuvaisia omaansa
voimakkaammasta tahdosta.

"He eivät poistu minun pyynnöstäni, sir", hän sanoi. "He ilmoittivat
jäävänsä paikoilleen kunnes tapaavat jonkun talonväestä. Minä
ajattelin, että mahdollisesti te puhuttelisitte heitä -- olettehan te
tohtori."

"Missä he ovat?" kysyi Hextall vastenmielisesti. "Salissako?"

"Ei, sir, -- minä en päästänyt heitä sisään. He ovat portailla. Minä
ilmoitin heille, ettei herra Tress ja Kesteven ole kotona, mutta he
eivät uskoneet minua. Mahdollisesti, jos te sanotte -- ah! --" Hän
keskeytti, kun ovikello kilahti uudelleen. "Siellä he ovat, kuten
huomaatte, sir! Jos he alkavat tuon pelin --"

Hextall poistui huoneesta ja astui etuovelle. Hän avasi sen hiljaa ja,
pujahdettuaan ulos, sulki sen perässään. Ulkona odottelevat miehet,
jotka olivat keskikokoisia ja hentovartaloisia, vetäytyivät taaksepäin
hänen ilmaantuessaan ja katsoivat hieman hämillään hänen kookkaaseen
vartaloonsa. Ja toinen mutisi seuralaiselleen pari sanaa:

"Se on tohtori!"

"Kuulkaahan nyt!" sanoi Hextall luonteenomaisella mutkattomuudellaan.
"Teidän on hyväntahtoisesti poistuttava. Minä en salli teidän häiritä
potilastani soitollanne ja kolkutuksillanne. Palvelija on teille
sanonut, etteivät herrat Tress ja Kesteven ole täällä -- he ovat poissa
kotoa. Te olette tietoisia, että neiti Tressiä kohtasi vakava tapaturma
toissayönä -- teidän läsnäollessanne. Hänen lääkärinään --"

Yrmeäkatseinen mies keskeytti hänet hymyillen puolittain epäuskoisesti
ja ivallisesti.

"Tuo kaikki on oikein", hän sanoi huomattavasti muukalaisella
murteella. "Mutta me emme tiedä mitään neiti Tressistä tahi neiti
Kenhyvästä -- me emme tiedä kenenkään täällä asujan nimeä -- neidin,
rouvan tahi herran. Me haemme noita kahta miestä, jotka tapasimme
täällä toissa yönä -- miehen, joka toi meidät tänne, ja sen toisen,
jonka kohtasimme täällä -- nuoren naisen seurassa." Hextall säpsähti
kuullessaan sen ylenkatseellisen äänensävyn, jolla viimeiset sanat oli
lausuttu. Hän punastui ja suoristautui ja loi puhujaan varoittavan
katseen.

"Teidän on parasta käyttää kohteliaampaa äänensävyä", hän huomautti.
Puhuteltu naurahti, näyttäen mustien viiksien alta valkoiset hampaansa,
ja hänen silmiinsä tuli närkästynyt ilme.

"Hyvä on -- aivan niin!" hän virkkoi silmäten toveriinsa. "Jos minä
puhun teille peittelemättömästi, niin vieläkin peittelemättömämmin
voin puhua poliisille -- eikö niin? Me kutsumme poliisin, ellemme saa
hyvitystä täällä, ymmärrättehän? Teitä emme tarkoita loukata -- te
olette lääkäri -- niinpä niin! Mutta -- te ette tiedä kaikkea."

"Minä en voi sallia sairaani häiritsemistä", toisti Hextall, joka ei
osannut muutakaan sanoa. "Minun on pyydettävä teitä poistumaan. Tulkaa
takaisin -- jos teidän täytyy -- kun herra Tress koteutuu."

"Herra Tress? Oh, niin, mutta me emme tunne ketään herra Tressiä",
väitti puhetta johtava samalla kun hänen toverinsa nauroi epäilevästi.
"Ainoa minkä tunnemme on -- tämä huoneusto. Ja mitä meille täällä
tapahtui. Osan te siitä näitte -- lopun. Kuulkaahan!" hän jatkoi
vilkkaammin. "Me selitämme teille, miten asian laita on, niin. Sitten
te ymmärrätte. Me olemme kreikkalaisia herrasmiehiä -- liikealalla
Manchesterissa -- hyvin tunnettuja herrasmiehiä. Me tulimme Lontooseen
hieman huvittelemaan, niinpä niin. Toissailtana söimme päivällistä
Imperial-kahvilassa -- hyvä on. Jouduimme puheisiin -- tiedättehän --
tuon täällä näkemänne vanhemman hienonnäköisen miehen kanssa. Joimme
pari lasillista hänen seurassaan -- hyvin miellyttävä mies, kerrassaan
mukava. Hän esitti, että pelaisimme hieman korttia erään hänen
ystävänsä luona. Hyvä on -- meillä ei ole mitään pientä peliseuraa
vastaan, niinhän? Me tulemme hänen mukanaan tänne ja tapaamme tuon
nuoren miehen ja -- nuoren naisen. Kaikki sujuu alussa hyvin --
nautimme toiset lasilliset -- puhelemme -- peräti miellyttävää -- oh
peräti! Sitten nuori nainen poistuu, ja me ryhdymme pelaamaan. Me
pelaamme jonkun ajan ja minä rupean voittamaan -- täysin rehellisesti
minä voitan. Minä en harjoita petosta -- en! Miksi minä niin tekisin?
-- Minä olen herrasmies; minulla itselläni on kylliksi rahoja -- mutta!
-- minä annan teille nimikorttini, osoittaakseni kuka olen -- ystäväni
antaa myös nimikorttinsa. Kysykää Manchesterissa keltä tahansa tokko he
tuntevat meidän nimemme -- ah, niin!"

Ennenkuin Hextall oli ennättänyt tekemään mitään heitä estääkseen,
veti kumpainenkin esille kauniin nimikorttikotelon ja pakotti hänet
vastaanottamaan erinomaisesti valmistetun ja piirretyn nimikortin.
Hän silmäsi niihin ja luki: Mr. Victor Demetriadi -- Mr. George
Chimbouloglos. Kumpaisenkin kortin kulmaan oli merkitty osoite, joka
viittasi erääseen Manchesterin parhaista asuntokortteleista.

"Nämä! -- kaikki oikein -- niinhän?" jatkoi herra Victor Demetriadi.
"Peräti mukiinmeneviä -- eikö niin? No hyvä, minä kerron teille
edelleen. Me jatkamme pelaamista -- minä voitan enemmän -- minä voitan
kaksitoista sataa puntaa -- niin!"

"Kaksitoista sataa puntaa!" huudahti Hextall.

"Niin, mutta puoli tuntia varemmin minä olin häviöllä viisitoista
sataa!" kivahti Demetriadi. "Silloin ei ollut puhetta petoksesta --
ei! Mutta, nähkääs, me olimme sopineet, että peli lopetettaisiin
täsmällisesti kello kaksi. No, viittä minuuttia vaille kaksi minä
olen voitolla kaksitoista sataa -- ne ovat minun taskussani, koska me
suoritimme häviömme pelin aikana. Silloin tulee tyttö -- tuo nuori
nainen -- revolverin kanssa ja sanoo, että me olemme petkuttaneet hänen
veljeään -- varsinkin minä! -- ja uhkaa ampua -- varsinkin minut -- ja
pitää revolveria päätäni kohti ojennettuna. Oh! -- se oli niin sanottu
suunniteltu kuje! Kujepa tietystikin. Jos minä olisin ollut häviöllä --
jos minun ystäväni Chimbouloglos olisi ollut häviöllä kello kaksi --
mitä?"

"Se ei ainakaan ollut kuje, että minun hoidokkiani ammuttiin",
huomautti Hextall tyynesti.

Nuoret miehet kääntyivät ja katsahtivat toisiinsa. Heidän
silmäyksessään välähti yhteisymmärrys, joka ei jäänyt Hextallilta
huomaamatta. Mutta kumpikaan ei puhunut, ja Hextallin mieleen juolahti
äkkiä kysyä heiltä erästä seikkaa.

"Koska te näitte tapauksen, niin tietänette miten hän sai ampumahaavan?"

Vielä kerran he katsahtivat toisiinsa. Sitten toisen katse näytti
vastaavan toisen kysymykseen, jonka jälkeen vaiti ollut mies puhui.

"Vanhempi miehistä riensi ottamaan häneltä revolveria", sanoi hän
tyynesti ja vähemmän murteellisesti kuin hänen toverinsa. "Nainen
taisteli sen puolesta, jolloin revolveri laukesi. Mutta hän onnistui
sen sittenkin pitämään ja uhkasi sillä meitä kunnes te saavuitte."

Demetriadi nauroi.

"Lorua!" virkkoi hän ivallisesti. "Kaikki tuo kuului juoneen! Sanonpa
teille, että jos minä olisin hävinnyt -- jos minun ystäväni olisi
hävinnyt paljon -- ah, silloin olisi kaikki ollut hyvin. Se oli pelkkää
huijausta -- kaikki tietysti olivat liittolaisia."

"Mikäli minä ymmärrän", sanoi Hextall, joka nyt oli päättänyt selvittää
asian perinpohjin, "kuulutte te suostuneen luovuttamaan rahat sillä
ehdolla, että ne palautettaisiin teille takaisin eilispäivänä. Onko se
niin?"

"On! Vanhempi mies sanoi: 'Pankaa rahat takaisin ja rauhoittakaa
tyttö, ja minä tuon ne teille Imperial-kahvilaan puolen päivän aikaan
-- varmasti!' Ja Chimbouloglos tässä sanoi samoin. Niinpä minä annoin
takaisin. Mutta -- me menemme Imperial-kahvilaan eilen puolen päivän
aikaan ja odotamme -- ei kuulu miestä eikä rahoja! Ei, minut on
puijattu -- johdettu ansaan! Mutta --"

Hän viittasi sormellaan suljettuun oveen Hextallin takana, ja hänen
valkoiset hampaansa välähtivät tummien viiksien varjosta.

"Minä tahdon rahani, jotka olen rehellisesti voittanut, tahi minä
kostan!" hän huudahti. "Minä käännyn poliisiin. Chimbouloglos, hän
sanoo: 'Jätä sikseen -- älä vaivaa itseäsi -- tuo raha ei merkitse
mitään!' Aivan niin -- raha ei merkitse mitään -- minulla on paljon
rahaa -- minä olen hyvin rikas mies. Mutta -- minun kunniani! Minut
tuodaan tänne -- peliluolaan, niinpä niinkin. Minä voitan rahat
rehellisesti ja suorasti, kuten sanotaan -- silloin minua uhataan
revolverilla ja pakotetaan luovuttamaan rahat pois eräällä lupauksella
-- ja miehet livistävät! Mutta -- nainen on täällä -- satimessa! Lorua!
-- Chimbouloglos on mitä rahvaan pojat nimittävät tomppeliksi!"

"Herra Chimbouloglos on hyvin viisas mies", sanoi Hextall. "Minä annan
teille saman neuvon. Ja minä vakuutan, että teillä on väärä käsitys
sisällä olevasta nuoresta naisesta -- kerrassaan väärä!"

"Väärä!" huudahti loukattu. "Mitä! -- Vaikka hän ojentaa revolverin
otsaani ja uhkaa ampua ulos aivoni ellen luovuttaisi rahoja, jotka
rehellisesti voitin? Oh, ei, ei, ei! -- minä en ole hupsu, herra
tohtori -- älkäähän toki!"

Lyhyen hiljaisuuden vallitessa tarkasti tohtori miehiä lähemmin.
Herra George Chimbouloglos näytti hyväluontoiselta ja levolliselta
nuorukaiselta; herra Victor Demetriadi, huolimatta hänen yrmeistä
silmistään, näytti omaavan muutamia hyviä ominaisuuksia. Paquitan
äskettäin hankkima ritari päätti hänen hyväkseen noudattaa
valtioviisautta ja koettaa mitä vetoaminen nuorten miesten
kunniantuntoon vaikuttaisi.

"Minä olen vakuutettu, ettette te, herra Demetriadi, ole hupsu", sanoi
hän, "ja minä olen myöskin varma, että te molemmat olette kunnian
miehiä. Olettakaahan, että minä annan kunniasanani siitä, että te
olette erehtyneet?"

Chimbouloglos nyökkäsi heti hyväksyvästi, mutta Demetriadi haritti
vastaan. "Mutta minähän näin itse!" hän huudahti. "Mitä! -- arveletteko
etten tiedä mikä revolveri on -- minä?"

"Meidän ei sovi seisoa täällä puhelemassa koko päivää", sanoi Hextall.
"Tulkaa minun luokseni hetkiseksi, ja minä luulen voivani selittää
teille asiat -- kaikki paitsi yhtä."

Kreikkalaiset seurasivat häntä vitkastelematta. Ja johdattaessaan heitä
Wimpole-kadulle, mietti Hextall syvästi ihmetellen tämän maailman
ääretöntä pienuutta. Hän oli itse Lancashirestä ja oli suorittanut
lääketieteelliset opintonsa ja sairaalakokeensa Victoria-yliopistossa
Manchesterissa; niin ollen hän tunsi Manchesterin hyvin, joten oli
myös heti huomannut, että noiden kreikkalaisten nimet olivat samoja,
jotka edustivat kahta johtavinta kauppataloa tuon suuren Lancashiren
kaupungin kreikkalaisessa kauppayhdyskunnassa. Nämä olivat nähtävästi
noiden talojen nuorina vesoina saapuneet Lontooseen huvittelemaan --
ja nyt oli herra Victor Demetriadin itserakkaus ja kunniantunto saanut
kolauksen. Paquitan tähden hänen siis oli kreikkalaisille annettava
selitys -- Kestevenin kustannuksella.

Ollen jossakin määrin valtioviisas, puhui Hextall ensin Manchesterista
ja omista suhteistaan siellä -- se johti asian ystävällisemmälle
pohjalle. Sitten, vannottaen heidät säilyttämään kaikki salaisuutenaan
ja vedoten heidän kunniantuntoonsa, hän kertoi heille niin paljon kuin
katsoi tarpeelliseksi. Ja hänen suureksi huojennuksekseen hyväksyi
Demetriadi heti selityksen.

"Oh, siinä tapauksessa!" hän huudahti, levittäen käsiään; "tietenkään
ei minulla ole mitään sanomista, niinpä niin. Ei mitään! Olen
pahoillani nuoren neidin puolesta. Mutta tuo veitikka -- jota te
nimitätte Kesteveniksi, mitä? Ah! Ja --" Hän keskeytti äkisti ja
katsahti toveriinsa. Taas he vaihtoivat puhuvia katseita, kuten Hextall
oli jo kahdesti ennenkin huomannut. Vihdoin Demetriadi sai sanotuksi:

"Mahdollisesti meidän on paras kertoa teille mitä me näimme tahi
luulimme nähneemme. Jotakin, mikä sai meidät --"

Chimbouloglos keskeytti hänet rauhallisesti.

"Minä en ainoastaan luule nähneeni", hän virkkoi. "Minä näin!"

"Kerro sinä hänelle, sitten", kehoitti Demetriadi. "Nähkääpä", hän
lisäsi kääntyen Hextalliin, "minä -- mahdollisesti minä en nähnyt
niin selvästi kuin Chimbouloglos tuona yönä -- minä olin nauttinut
aika runsaasti viiniä, niinpä niinkin. En tosin liiaksi, mutta
kylliksi. Mutta Chimbouloglos ei nauttinut -- hän siis näki selvästi,
ymmärrättehän."

"Mitä te näitte?" kysyi Hextall. Chimbouloglos karisti tuhkan
savukkeestaan ja katsoi miettivästi sen jälkeen. Kun hän sitten katsoi
Hextalliin, oli hänen ilmeensä hyvin vakava ja hän pudisti päätään.

"Sen sanominen on vakava asia", hän vastasi, "enkä minä sitä
sanoisikaan, ellen olisi varma. Mutta kun te kerran kerroitte meille
tietonne tuosta Kestevenistä, niin minäkin kerron teille siitä. Tuo
revolveri ei lauennut vahingossa."

"Mitä!" huudahti Hextall. "Tarkoitatteko --"

"Tarkoitan olevani ehdottomasti varma, että Kesteven laukaisi sen
koettaessaan valloittaa sitä neidiltä", sanoi Chimbouloglos. "Minä
käsitin silloin, että Kesteven aikoi ampua hänet. Olin ihan heidän
takanaan, joten näin Kestevenin käden. Silloin juuri teki neiti
äkillisen liikkeen -- ilman sitä olisi luoti lävistänyt hänen
sydämensä. Siitä olen varma."

"Te voitte luottaa Chimbouloglosiin", huomautti Demetriadi. "Jos hän
sanoo nähneensä, niin hän näki."

Hextall vastaanotti nämä tiedot äänettömänä. Ja kun hänen vieraansa
olivat poistuneet, istui hän kauan tuijottaen tyhjyyteen ja miettien.
Salaisuuden ilmakehän syvensi äkkiä jokin, joka näytti murhan enteeltä.
Yhdessä noita nopeita sisällisiä näkemyksiä, jotka tulevat ikäänkuin
suoraan kutsuttuina, näki hän kuinka Kestevenille, jos hän todella
halusi vapautua Paquita Tressistä, tarjoutui revolverista taisteltaessa
hyvä tilaisuus tarkoituksensa saavuttamiseen itseään vaaraanpanematta.
Kukaan ei olisi epäillyt, että hän tarkoitti ampua hänet: hänellähän
oli mahdollisimman hyvä syy väliintuloon ennenkuin tyttö olisi
vahingoittanut toisia ja itseään. Se olisi siis käynyt helposti päinsä
-- Kestevenillä ei ollut aavistustakaan, että nuorella kreikkalaisella
oli erinomaisen tarkkaavat silmät. Helposti tehty! Mitä enemmän Hextall
ajatteli, sitä kernaammin hän uskoi kuulemaansa kertomukseen. Mutta
-- miksi Kesteven halusi tappaa Paquitan? Se oli suuri kysymys -- ja
sellainen, joka nostatti monta muuta kysymystä, mietelmää ja pulmaa.
Kaikkien näiden varjosta kohosi eräs tosiasia -- Paquita oli vaarassa.
Hän ryhtyi päivän työhön todeten, että lupaus auttaa Paquitaa kietoisi
hänet tapausten sarjaan, jonka tulosta nyt vielä oli mahdoton ennustaa.




VI

HERRA SMITH PUMPPUPIHASTA


Kello viisi samana iltapäivänä hyppäsi Hextall vuokra-autosta Middle
Templen kujan päässä ja, nopeasti laskeutuen pitkin ikivanhaa
kulkuväylää, kääntyi Pumppupihaan, missä kiipesi erään jakson hyvin
kuluneita portaita, kunnes saapui tammiovelle, jonka kamanaan oli
maalattu himmennein valkoisin kirjaimin nimi "John Smith". Jotka olivat
selvillä pihan moninaisten asuntojen omituisista salaisuuksista,
olisivat noista himmenneistä kirjaimista ja ovenkamanasta vetäneet
kaksi tosiasiallista johtopäätöstä, nimittäin ensiksi sen, että herra
John Smith oli omistanut kaksoisoven takana olevan huoneuston jo jonkun
ajan, ja toiseksi, ettei hän sitä jakanut kenenkään kanssa. Näistä
kahdesta tosiasiasta he ehkä olisivat edelleen päätelleet, että herra
John Smith oli menestyksellinen asianajaja, jonka ei tarvinnut jakaa
huoneitaan ja kirjureitaan, vaan piti niitä komeillakseen. Siinä he
kuitenkin olisivat olleet väärässä -- yksinkertainen totuus oli; että
Smith, Hextallin vanha koulutoveri, oli huomattavan varakas mies,
joka huvittelihe hieman asianajolla ja teki kovasti sellaista työtä,
jota toiset olisivat nimittäneet hölynpölyksi. Hän nautti monista
huoneistaan, eikä hän niissä milloinkaan tuntenut ikävää huolimatta
siitä tosiasiasta, että hän piti vain yhtä sihteeriä, joka oli
täsmällisesti tavattavissa kello kymmenen ja puoli kuuden välillä.

Vastaukseksi Hextallin koputukseen avasi tämä sihteeri ulommaisen
tammioven. Hän oli omituisen muotoinen, hieman karsassilmäinen
ja punatukkainen olento, ja John Smith kerskui, että tältä kului
jokaisena iltapäivänä puoli viiden ja puoli kuuden välinen aika niiden
mustetahrojen pesemiseen, jotka hän oli koonnut päivän kuluessa,
koskapa musteen läikytteleminen ja tuhraaminen käsiin ja naamaan näytti
olevan yksi hänen elämänsä päätarkoituksista. Hextall tapasi hänet
tässä peseytymishommassa ja katsoi häneen tarkkaavasti, nimittäin
mikäli häntä saattoi eroittaa saippuavaahdon ja pyyhinröykkiön takaa.

"Hyvää iltapäivää, Styler", sanoi Hextall. "Onko herra Smith kotona?"

"Ei, hän ei ole, tohtori Hextall, ja se on totuus, niin tavaton kuin
se onkin", vastasi Styler iloisesti ja ujostelematta. "Asia on niin,
sir, että erittäin mielenkiintoinen juttu on esillä rikosasiain
keskusoikeudessa, ja herra Smith on ollut siellä koko päivän. Minä
katsahdin sinne itsekin iltapäivällä, sir, ja silloin jutun oletettiin
päättyvän kello viisi tahi ennemmin, joten minä en luule hänen enää
kauan viipyvän. Ettekö tule sisälle, tohtori? Kuulemani perusteella
arvelen jutun päättyvän pian -- se on tavallinen murhajuttu, mutta on
siinä eräitä hyvin sieviä ja mielenkiintoisia yksityiskohtia: nepä ovat
tietysti esimiehenikin houkutelleet."

"Murhajutut ynnä muut sellaiset luullakseni miellyttävät teitä, Styler,
niinhän?" huomautti Hextall astuessaan Smithin sisimpään huoneeseen ja
istuutuen. "Te pidätte sellaisesta kiihoituksesta."

"Suorastaan rakastan sitä!" vastasi Styler, hangaten pontevasti
pyyhkeellä itseään. "Se on, tohtori Hextall, minun ruokani, juomani,
lämpöni, tupakkani ja mielitiettyni! Ah, minä olen edistynyt, niinpä
vainkin! Tänne tultuani -- kolme vuotta sitten -- minä olen kehittänyt
tietojani rikosoikeudessa ihan ihmeellisesti! Herra Smith on ollut
minulle äärettömän hyvä: minulla on käytettävänäni kaikki nämä kirjat,
sir, ja arvaamattoman suurena etuoikeutena olen saanut istua herra
Smithin jalkojen juuressa, ja asuntooni minä olen keräillyt kauniin
pikkukokoelman rikosoikeudellisia kirjoja ja oikeuspäätöksiä -- ja,
tohtori Hextall, näin puheen tullen, jos minun sopii huomauttaa siitä,
olisin kiitollinen, jos teillä olisi jokin hyvä oikeuslääketieteellinen
teos, jonka voisitte luovuttaa? Joko Guyn ja Ferrierin, sir, tahi
Taylorin? Minä olen kuukausimääriä haeskellut sellaista vanhojen
kirjojen myymälöistä, mutta --"

"Minä katson", vastasi Hextall huvitettuna. "Mutta mitä te teette
kaikella tuolla tiedon paljoudella, Styler?"

Sihteeri, joka antoi viimeistä kiilloitusta suurille ja ulkoneville
korvilleen, alkoi hymyillä. Hymy sai alkunsa huulien keskustasta
ja laajeni sitten asteittain, kunnes se verkalleen paljasti suuret
haikalan hampaat. Hextallille juolahti vaistomaisesti mieleen
Eläintieteellisen puutarhan altaassa kitaansa avaava alligaattori.

"Ah, sittenpä nähdään, sir", vastasi Styler häveliäästi. "Perästä
kuuluu! Roomaa ei ole luullakseni päivässä rakennettu, tohtori Hextall.
Minulta ei puutu kunnianhimoa, sir, ja -- täällä tulee esimies."

Säteillen mielihyvästä Hextallille, tuli huoneeseen pieni, lihava,
pyöreäkasvoinen herra, kultasankaiset silmälasit lauhkeakatseisten
silmiensä edessä. Hän näytti miltei kunnianarvoiselta huolimatta
siitä seikasta, ettei hän ilmeisestikään ollut vielä kolmeakymmentä
vuotta vanhempi. Hän oli puettu peruukkiin ja viittaan, peruukki
hieman vinossa ja viitta nostettuna sykkyrään valkoisella kädellä,
ja hän näytti lauhkeatapaisimmalta mieheltä mikä koskaan oli
vaihtanut sävyisiä sukkeluuksia lainopillisen pilailijan kanssa.
Hänen ulkomuodostaan päättäen ei kukaan olisi arvannut, että herra
John Smithillä oli rikosasioihin nähden sama maku kuin hänen
sihteerilläänkin.

"Halloo, Hextall!" sanoi hän äänellä, joka oli yhtä lauhkea ja sävyisä
kuin hänen katseensakin. "Enpä odottanut tapaavani sinua täältä. Mikä
sinut on tänne tuonut?"

"Asia, joka miellyttää sinua", vastasi Hextall. "Eräs -- juttu."

"Senpä minä arvasin jo sinut nähdessäni", huomautti Smith. Hän heitti
viitan yltään, antoi peruukin Stylerille, istuutui nojatuoliin ja veti
savukekotelon esille. "Jotakin alaasi kuuluvaa?" hän tiedusti sihteerin
poistuttua. "Ja se on tietenkin erittäin tärkeä. Muutoin sinä et
olisikaan täällä; luultavasti olisit odottanut kunnes olisi tavattu.
Ota savuke ja kerro mitä se on."

Hän sijoittautui paremmin istuimelle, nojasi päänsä mukavasti tuolin
täytettyyn selkänojaan, sulki kultasankaisten silmälasien verhoamat
silmänsä ja kuunteli keskeyttämättä Hextallin kertomusta. Kun se
oli päättynyt, heitti hän pois savukkeensa, riisui silmälasinsa ja
kohottautui istuimellaan. Lauhkeat siniset silmät välähtivät äkkiä
tarkkaaviksi.

"Tuohan on syvästi mielenkiintoista, Hextall", hän sanoi. "Se herättää
-- mielenkiintoani. Se on jo paljon myönnetty. Jutun pinnallisten
tosiasiain takana on paljon muuta."

"Niinkö luulet?" kysyi Hextall väkinäisesti. Hän oli puolittain
toivonut, että Smith olisi jutulle hymähtänyt ja nauranut. "Sinä siis
arvelet asiaa suuremman huomion arvoiseksi?"

"Oh, varmastikin! Pelkäänpä, että sinun on tartuttava siihen niin
vakavasti kuin tuolle nuorelle neidille vakuutitkin", vastasi
Smith levollisesti hymyillen. "Ja kun minä tunnen sinun hieman
ritarillisuuteen taipuvan luonteesi, niin olenpa varma, että sen tulet
tekemäänkin. Nyt minä teen pari huomautusta. Kaikkein ensiksi tuon
nuorten kreikkalaisten kertomuksen suhteen. Kun minä satun olemaan
manchesterilainen, niin ei ole ollenkaan ihme, että minä tunnen
nuo veitikat -- ainoastaan tunnen heidät -- minä kohtasin molemmat
ollessani viimeksi Manchesterissa. Nuori Victor on vanhan suurkauppiaan
Antonio Demetriadin veljenpoika -- hän on äskettäin saapunut siihen
liikkeeseen Ateenasta ja on hiukan taipuva hurjasteluun. Toinen
poikanen on säännöllisempää lajia. Jos George Chimbouloglos sanoo
olevansa varma, että hän näki tuon Kestevenin yrittävän ampua neiti
Paquitaa, niin voit olla vakuutettu, että hän näki -- jotakin
sellaista."

Hextallin kasvot synkistyivät ja hän huokasi syvään.

"Silloin -- hän on vaarassa?" mutisi hän.

"Minä sanoisin, hän ja hänen molemmat veljensä ovat uhatut --
Kestevenin puolelta", vastasi Smith yksinkertaisesti. "Seuraava kysymys
on -- miksi? Se on saatava selville."

"Kerroinhan minä sinulle, mitä kamaripalvelija Fowler sanoi", huomautti
tohtori Hextall. "Kukaan ei tunne Kesteveniä."

"Ei kukaan niistä, jotka Fowler tuntee", oikaisi Smith. "Mutta Fowlerin
maailma on rajoitettu hänen kaltaisiinsa -- Fowlerin miestoverien
herroihin. Joku kyllä tuntee Kestevenin. Haluatko saada minut avuksesi?"

"Jos sinä suostut!" huudahti Hextall. "Minä tiedän, että kunhan sinä
vain ryhdyt, niin teet sen perusteellisesti. Mutta -- mitä me voimme
tehdä?"

Smith hymyili ja sytytti uuden savukkeen.

"Enpä arvioisi kykyäni paljoksikaan, ellen voisi jotakin saada aikaan",
hän vastasi. "Meidän on saatava selville Kestevenistä -- kuka hän on.
No, voitko sinä luottaa tuohon palvelijaan, Fowleriin?"

"Luullakseni", virkkoi Hextall. "Hän ei varmastikaan pidä Kestevenistä."

"Voisitko saada Fowlerin tulemaan tänä iltana asuntoosi tunnin ajaksi?"
kysyi Smith. "Sinä voit? Hyvä -- järjestä kello yhdeksäksi. Minä
lähetän Stylerin häntä kohtaamaan. Jätä sinä heidät kahdenkesken. Ja
pyydä sinä Fowleria tuomaan, jos mahdollista, Kestevenin ja Darrellin
valokuvat."

"Styler!" huudahti Hextall. "Aiotko panna hänet työhön?"

"Minä aion panna työhön nerokkaimman vainukoiran minkä tunnen", vastasi
Smith. "Jätä se minun huolekseni! Mentyäsi minä selostan omalla
tavallani Stylerille kertomasi ja lähetän hänet pakinoimaan Fowlerin
seurassa tänä iltana. Sen jälkeen ryhtyy Styler omalla tavallaan
ottamaan selvää Kestevenistä. Mutta -- hän kyllä tulee onnistumaan."

"Luuletko niin?" kysyi Hextall puolittain epäillen.

"Siitä lyön veikkaa uuden silinterihattuni!" vastasi Smith. "Eikä hän
siinä kauan viivy."

"Mutta oletahan, ettei hänestä ole mitään selville saatavissa?"
huomautti Hextall.

Smithin kasvot kävivät harkitseviksi.

"Hyvä ystäväiseni!" hän sanoi. "Noh -- noh! Jokaisesta ihmisestä on
jotakin selville saatavissa. Missä on sinun tietosi ihmisluonteesta?
Jätä Styler tuohon hommaan. Se asia on siis päätetty. Nyt me tulemme
kysymykseen numero kaksi -- se koskee neiti Paquitaa. Hän näyttää
nykyään olevan huolellisessa hoidossa -- joku hoitajattarista on aina
hänen seurassaan?"

"Aina", vastasi Hextall.

"Se on oikein hyvä", virkkoi Smith. "Kuinka pian hänet voidaan siirtää
Lynne Courtiin?"

"Oh -- kolmen päivän kuluttua."

"Se on myös hyvä. Nyt sinun on noudatettava ohjeitani. Sinun itsesi
on vietävä neiti Paquita sinne -- sinähän suoritat tuon matkan
autolla vajaassa kahdessa tunnissa -- ja sitten, sinä silmäilet
siellä paikkoja. Mutta -- tärkeämpi kuin tuo -- on vakuuttaa hänelle,
että hänen on ainakin jonkun aikaa pidettävä nuo kaksi hoitajatarta.
Heidän on matkustettava hänen seurassaan. Sinun on annettava heille
tiukka määräys, että jonkun heistä, kunnes toisin määrätään, on häntä
pidettävä silmällä alituisesti -- alituisesti. Ymmärräthän, yöllä
ja päivällä. Huolehdithan siitä? -- voithan täysin luottaa noihin
hoitajattariin?"

Hextall muisti Paquitan äskeisen sydänyöhairahduksen. Silloin hän ei
ollut paljoakaan välittänyt hoitajattarestaan. Mutta mietittyään hän
päätteli, että Paquita oli nyt paljon tottelevaisempi, joten hän uskoi
tämän noudattavan hänen määräyksiään.

"Hyvä on", hän vastasi. "Minä huolehdin siitä. Häntä vartioidaan yöllä
ja päivällä."

"Mainiota -- että niin teet", sanoi Smith. "Minä annan sinulle nämä
ohjeet tarkoituksella. Samassa mielessä minä vaadin sinua matkustamaan
potilaasi seurassa Lynne Courtiin. Minä tahdon, että sinä näet tuon
pienen veljen, josta hän on puhunut."

"Niinkö?" tiedusti Hextall ihmetellen. "Minkä tähden?"

"Sinä olet nähnyt neiti Paquitan; sinä olet nähnyt vanhemman veljen;
nyt sinun on nähtävä nuorempikin. Minä haluan, että sinä otat huomioon,
onko hän terve poikanen; kuka on hänen hoitajansa; kaikki mitä satut
hänestä ja hänen oloistaan huomaamaan. Älä välinä minkätähden, -- mutta
anna minulle palattuasi selostus havainnoistasi."

"Minä en tiedä mihin sinä pyrit", sanoi Hextall, "mutta minä tottelen
sinua".

"Minä tiedän mihin pyrin. Samalla kun sinä toimitat näitä asioita,
tulen minä tekemään jotakin muuta -- tutustumaan läpikotaisin
Tress-suvun historiaan ja asianhaaroihin, joiden perusteella nämä
nuoret saavuttivat nykyisen rikkautensa. Onpa hyvä asia, Hextall, että
tämänluontoisissa tapauksissa sinun ja minun laiseni suojelusenkelit
voivat penkoa asiat selviksi -- ja tässä erikoistapauksessa varsinkin.
Minä luulen tuon nuoren väen kaipaavan suojelusta. Mutta onko sinulla
aavistustakaan, mihin tuo nuori aasi Darrell on joutunut?"

"Ei vähäistäkään! Mutta tietenkin hän on Kestevenin seurassa."

"Oh, tietysti! Mutta mitäs tuosta! Joko he itse tahi tiedot heistä
kyllä aikoinaan saapuvat. Ja nyt olemme tehneet kaikki mitä
nykyhetkellä on ollut tehtävissä, joten sinä voit poistua järjestämään
Fowlerin ja Stylerin kohtausta kotiisi kello yhdeksältä tänä iltana.
Kun sitten olet vienyt neiti Paquitan ja hänen hoitajattarensa Lynne
Courtiin, niin tule takaisin ja anna minulle selostus."

Hextall otti aina John Smithin sanat vakavalta kannalta, joten hän
nousi tottelevaisesti ja astahti ovelle. Mutta ennenkuin hän sen avasi,
rohkeni hän vielä tehdä erään kysymyksen.

"Onko minun jätettävä Styler ja palvelija yksin?"

"Ehdottomasti -- äläkä jälkeenpäinkään tee Stylerille mitään
kysymyksiä", vastasi Smith suopeasti hymyillen. "Stylerin omituiset
menettelytavat ovat niinkuin myyrän, eikä hän, kuten muutkaan myyrät,
halua tulla nähdyksi penkoessaan maanalaista käytävää. Hän kuitenkin
poikkeaa myyrästä eräässä tärkeässä suhteessa -- hän ei hävitä työnsä
todistuksia. Nyt sinä poistut ja jätät asiat minulle."

Hextall palasi West Endiin ja tapasi Fowlerin ja järjesti hänen
kanssaan kohtausta koskevat seikat, erikoisesti painostaen, että oli
pidettävä asia salaisuutena. Kuten hän oli odottanutkin, tapasi hän
palvelijan valmiina ja halukkaana ryhtymään vaikka mihin juoneen
Kesteveniä vastaan; kävi ilmi, että hänellä oli useampia riita-asioita
ratkaistavana tuon olennon kanssa, joten hän oli hyvinkin iloinen
saadessaan aloittaa leikin. Mitä sitten hänen ja Stylerin välisessä
neuvottelussa tuona iltana ilmeni, sitä ei Hextall tietänyt,
mutta hän sattui näkemään heidät poislähtiessä eteisessään ja,
päättäen määrätystä välkkeestä palvelijan silmissä ja teikaroivasta
tyytyväisyyden ilmeestä sihteerin omituisilla kasvoilla, hän kuvitteli,
että heidän salainen keskustelunsa oli tuottanut kumpaisellekin
nautintoa.




VII

VARHAISET AAMUN SÄHKÖSANOMAT


Viimeistellessään seuraavana aamuna pukeutumistaan, kuuli Hextall
vuokra-auton pysähtyvän ovensa eteen, ja katsahdettuaan akkunasta, hän
näki John Smithin laskeutuvan siitä erään kookkaan, yksinkertaisesti
puetun keski-ikäisen naisen seuraamana. Nopeasti hän päätti
pukeutumisensa ja kiirehti vastaan, tavaten vieraansa eteisessään.

"Pari sanaa kanssasi", sanoi Smith. "Tämä on sairaanhoitajatar
Palliser. Salli hänen istua jossakin odotushuoneessasi muutama
minuutti, kunnes me puhelemme. Kuulehan nyt", hän jatkoi heidän
päästyään kahden vastaanottohuoneeseen. "Tuo nainen tuolla on täysin
koulutettu ja asianmukaisesti laillistettu sairaanhoitajatar. Hän on
myös minun arvokkaimpia avustajiani."

"Ja-ha!" myönsi Hextall, joka jo huomasi mitä Smith tarkoitti. "Ja sinä
tahdot --"

"Minä tahdon, että sinä viet hänet yhtenä potilaasi hoitajattarena
Lynne Courtiin. Sinähän voit helposti päästä vapaaksi yhdestä
nykyisestä hoitajattaresta ja ottaa Palliserin hänen tilalleen. Tee
se herättämättä mitään epäilyksiä tuossa toisessa hoitajattaressa.
Mitä hoitajatar Palliseriin tulee, niin hän kyllä pitää hyvän huolen,
ettei herätä kenessäkään epäilyksiä -- hän on niin älykäs kuin sillä
koulutuksella suinkin voi olla. Minä olen käyttänyt hänen palveluksiaan
ennemmin -- usean kerran. Sinun on ainoastaan järjestettävä hänen
kanssaan -- no -- milloin hänen on saavuttava sairaan luokse."

"Luullakseni sinä haluat hänet toimeen, että hän voisi antaa sinulle
tietoja?" virkkoi Hextall.

"Aivan niin -- varsinkin sen jälkeen, mitä Styler kertoi minulle eilen
illalla. Hän sai Fowlerilta tietoonsa paljon sellaista, mitä sinä et
olisi saanut. Mutta älä välitä siitä nyt. Järjestä sinä tämä asia ja
vie neiti Paquita kahden hoitajattaren kanssa Surreyhin -- milloin se
voi tapahtua?"

"Ylihuomenna", vastasi Hextall arvelematta. "Iltapäivällä."

Hänellä ei ollut vaikeuksia Smithin toivomusten toteuttamisessa.

Paquita, nopeasti toipuen tapaturman ensimmäisestä iskusta, oli
ilmeisesti hyvinkin mielissään, kun sai jättää lääkärin ja uuden
ystävänsä huoleksi kaikki järjestelytoimet, joita tämä katsoi
tarpeellisiksi. Niinpä hän jätti huoneuston hilpein mielin. Hän ja
Hextall matkustivat yhdessä autossa, hoitajattaret toisessa. Koko
matkan Surreyn maanteillä hän nauroi ja liverteli iloisen vilkkaasti.
Mutta kun he olivat tulleet Sussexin rajalla vuoristoseutuun, kävi hän
miettiväksi, jopa melkein synkäksi.

"Tuolla on Lynne Court!" huudahti hän äkkiä, viitaten erääseen taloon,
joka näkyi taivaan rannalla kaukaisella mäellä. "Tuolla -- ylhäällä
metsän keskellä. Minä luulin tulevani sen nähdessäni iloiseksi -- ja
nyt ei niin käynytkään."

"Miksi?" kysyi Hextall.

"Koska minä en tiedä mitä siellä tullessani kohtaan'" hän vastasi.
"He saattavat olla siellä -- Darrell ja Kesteven. Jos he ovat, niin
on siellä heidän seurassaan enemmänkin Kestevenin laisia. Siinä
tapauksessa --"

"En luule teidän tapaavan heitä siellä", virkkoi Hextall. "Ja jos he
ovat -- no, silloin minun on puhuttava heille melko selvästi."

Paquita huokasi.

"Mikä siunattu asia, että Fowler sattui löytämään teidät!" sanoi
hän koruttomasti. "Ja mikä lohdutus, että on lähellä mies, johon
voi turvautua! Onko teidän todellakin palattava Lontooseen -- heti
paikalla?"

"Täytyy!" vastasi Hextall pakotetulla päättäväisyydellä. "Mutta minä
olen aina tavattavissa, tiedättehän."

Lynne Courtissa ei ollut Darrellia eikä Kesteveniä. Ja itse Lynne
Court, vanha, harmaaseinäinen ja puolittain hirsistä rakennettu
aateliskartano, joka sijaitsi kuusipuiden keskellä Sussexin tasangon
yläpuolelle kohoavan mäki jonon rinteellä, näytti Hextallista
ainoastaan rauhanajatuksia herättävältä.

Rakennus itsessään oli vanhanaikainen ja kuvankaunis; sen puutarhat
ja leikkikentät olivat ihanat: eteläiseltä parvekkeelta vilahti
silmiin Englannin kanaali; koko paikka oli sellainen, missä saattoi
elää unelmoiden elämänsä. Nähtävästi Paquita huomasi mitä hänen
seuralaisensa ajatteli, joten hän, heidän saavuttuaan taloon, kääntyi
hänen puoleensa ja virkkoi hiljaisella äänellä:

"Se on ihana ja kaikki olisi hyvin -- ellei olisi -- te tiedätte mitä.
-- Tässä on minun pieni veljeni, Ronnie."

Kuuliaisena John Smithille antamalleen lupaukselle, katsoi Hextall
mielenkiintoisesti poikaan, joka saapui juosten tervehtimään
sisartaan. Hän oli sievä, terveennäköinen seitsemän vanha, valpas
ja vilkasluontoinen poikanen. Hextall kuvitteli, että espanjalaisen
rodun merkit ilmenivät hänessä selvempinä kuin sisaressa ja veljessä.
Silminnähtävästi hänessä ei ollut mitään vikaa ruumiillisesti tahi
henkisesti, joten Hextall kohdisti huomionsa poikaa seuranneeseen
nuoreen naiseen, solakkaan, sievännäköiseen, päättävän vakavaan
ja kunnolliseen, jonka Paquita hänelle esitti neiti Brockiksi,
kotiopettajattareksi. Näiden kahden taakse, oven lähettyville,
oli kerääntynyt muutamia ylimpiä palvelijoita, kuten arvokas
taloudenhoitajatar, vakavakasvoinen isännöitsijä, lakeija tahi
pari, kaikki ilmeisesti iloissaan nuoren emäntänsä näkemisestä.
Muutamassa minuutissa sai Hextall vaikutuksen suuresta mukavuudesta
ja yltäkylläisyydestä -- suuri talo, joukottain palvelijoita, kaikki
nykyajan mukavuudet mitä vain sydän saattoi vaatia, hyvin rasvattu
perhekoneisto, josta, ulkonaisesti, ei puuttunut mitään. Ja tämän nuori
isäntä oli poissa, reuhaamassa ja mässäämässä -- missä?

Paquita, pontevana huolimatta äskeisestä tapaturmasta, tahtoi itse
saattaa hoitajattaret heille kuuluviin huoneisiin. Hextall jäi hetkeksi
yksinään kirjastoon, joka sijaitsi rakennuksen eteläisessä sivussa. Hän
oli miettimässä miten tämä kaikki tulisi päättymään, kun Paquita palasi
hänen luokseen koko lailla huolissaan. Hän sulki oven perässään ja vei
Hextallin erääseen akkunasyvennykseen.

"Ronnie kertoi minulle jotakin kummallista", hän sanoi. "Hän kertoi
toissailtana nähneensä Kestevenin!"

"Kestevenin! Missä?" huudahti Hextall.

Paquita katsahti oveen ja alensi äänensä kuiskaukseksi.

"Minä kerron mitä hän sanoi minulle", virkkoi Paquita. "Hän on näppärä
poika ja hänellä on ikäisekseen kyllin älyä säilyttämään asiat omana
tietonaan. Hän sanoo, että toissailtana -- joku ilta sitten -- hän ei
vuoteeseen käytyään voinut nukkua, joten hän nousi ylös ihailemaan
akkunasta kuutamoa. Ja parvekkeella, lähellä marjakuusta, hän näki
Kestevenin -- neiti Brockin seurassa."

"Kotiopettajattaren!"

"Niin. Hän johtui kertomaan tämän minulle kuullessaan minun kysyvän
taloudenhoitajattarelta tokko herra Tress tahi herra Kesteven ovat
tahi ovat olleet täällä senjälkeen kun minä poistuin. Kun hän vastasi
kielteisesti, niin Ronnie veti minut syrjään ja kertoi tuon. Ja nyt
se tuottaa minulle huolta, koska juuri Kesteven hankki neiti Brockin
meille. Minä tarvitsin kotiopettajatarta Ronnielle, ja hän toi neiti
Brockin."

"Ettekö arvele pojan erehtyneen?" kysyi Hextall äänettömyyden jälkeen.

"En! Minä olen varma, ettei hän ole erehtynyt. Ronnie on hyvin
tarkkanäköinen. Mitä minun on tehtävä? Onko minun kysyttävä neiti
Brockilta, mitä Kesteven täällä teki?"

Hextall pohti nopeasti asiaa.

"Ei!" hän vastasi. "Älkää! Odottakaa. Katsokaahan!" hän jatkoi
vakuuttavasti. "Minä tahdon, että te tunnette itsenne täysin
levolliseksi niin kauvan kuin nuo kaksi hoitajatarta ovat luonanne.
Olkaa hyvä ja totelkaa heitä -- minun mielikseni. Jos milloin hyvänsä
tarvitsette minua, niin on teidän ainoastaan sähkötettävä, jolloin minä
ilmestyn tänne niin pian kuin auto vain kuljettaa. Kaikissa tapauksissa
minä tulen tänne teitä katsomaan ylihuomenna -- lääkärinä, tiedättehän."

"Minä en pelkää omasta puolestani", vastasi Paquita. "Minä ihmettelen,
missä minun onneton veljeni on. Tietenkin minä tiedän, mitä tapahtuu.
Hän ilmestyy takaisin päivän tahi parin kuluttua katuvana ja
onnettomana, koska jätti minut Lontoossa, ja hän tulee lupaamaan
parannusta, ja sitten Kesteven tulee uudelleen näyttämölle, jolloin --
mutta mitäpä hyödyttää puhua? Tulkaa ottamaan hieman teetä."

Hextall viipyi Lynne Courtissa illansuuhun, ja sitten keskusteltuaan
luottamuksellisesti kahden hoitajattaren kanssa ja luvattuaan
Paquitalle palata seuraavana päivänä, hän ohjasi autonsa Lontoota
kohden. Tuntia myöhemmin, hiljaa ajaessaan Epsomin esikaupunkikatua
pitkin ja silmäillessään äsken ostamaansa iltalehteä, kuuli hän
itseään huudettavan nimeltä ja, silmätessään ylös, näki Fowlerin, joka
ajoi autossaan vastakkaiseen suuntaan. Palvelija selitti merkeillä
haluavansa puhua ja seisauttaen autonsa astui ulos, jolloin Hextall
kiiruhti liittymään häneen. He kävelivät tien sivuun.

"Minä olen matkalla Lynne Courtiin, sir", sanoi Fowler. "Minä sain
tämän sähkösanoman pari tuntia sitten."

Hän veti esille sähkösanoman ja antoi sen Hextallille, joka heti
huomasi, että se oli lähetetty Folkestonesta. Se oli osoitettu
Fowlerille Queen-Anne-kadun asuntoon ja sisälsi:

    "Ottakaa heti Rolls-Royce vajasta, ajakaa Lynne Courtiin ja
    odottakaa siellä kunnes tulen.

                                           DARRELL TRESS."

"Näettekö mistä se on lähetetty, sir?" sanoi Fowler osoittaen
postimerkkiin. "Minä oletan heidän olleen merimatkalla Boulognessa,
koettaen sikäläistä kasinoa. He tulevat Lynne Courtiin jolloinkin tänä
iltana."

Hextall tuijotti sähkösanomaan näkemättä sen sanoja. Hänen ajatuksensa
olivat toisaalla. Hän harkitsi tokko hänen olisi kerrottava Fowlerille,
mitä Ronnie Tress oli ilmoittanut sisarelleen. Hän toivoi, että Smith
tahi edes Styler olisi ollut saapuvilla.

"Kuulkaahan nyt, Fowler", sanoi hän äkkiä. "Teihin on luotettu
melkoisesti ja teihin tullaan luottamaan enemmän. Minä en tiedä, mitä
herra Smithin sihteeri järjesteli teidän kanssanne eilen illalla --"

"Ankarasti meidän välinen asia -- toistaiseksi, sir", sanoi Fowler.

"Aivan niin. Aikomukseni oli jatkaa -- mutta minä uskon teidän olevan
tietoisen, että tämä on tahi tulee olemaan vakava tehtävä, joten
jokaisen tähän kuuluvan on pidettävä silmänsä auki -- nuoren väen
hyväksi, jota te palvelette. Ymmärrättehän?"

"Oivallisesti, sir -- ei kukaan paremmin. Minä teen parhaani, tohtori
Hextall. Luottakaa minuun."

"Hyvä! Lynne Courtissa minä äsken kuulin jotakin, joka tekee
levottomaksi", jatkoi Hextall. "Mahdollisesti se ei merkitse mitään
-- mutta saattaa myös merkitä paljonkin. Minä uskon sen teille." Hän
kertoi palvelijalle, mitä poika oli nähnyt. Ja kuullessaan mainittavan
neiti Brockin nimen, Fowler väläytti silmiään ja hymyili ymmärtävästi.

"Ah, aivan niin, sir!" hän huudahti. "Minua ei tuo tieto hämmästytä.
Olen nähnyt ennenkin Kestevenin ja tuon kotiopettajattaren
keskustelevan kaikessa rauhassa. Tuollaisessa suuressa talossa, sir,
jossa on viljalti soppia ja nurkkia ja jossa kuljeskellaan kaikkina
aikoina -- asioilla ja muuten -- joutuu tutustumaan kummallisiin
asioihin. Oh, niin -- minä en ole hämmästynyt! Mutta se osoittaa, että
Kesteven on käynyt siellä salaisesti senjälkeen kun hän ja isäntä
jättivät Queen-Anne-kadun."

"Nähtävästi", myönsi Hextall. Hän ei voinut keksiä mitään asiallista
sanottavaa, mutta joku vaisto sai hänet pidättämään Fowleria. "No",
jatkoi hän lyhyen äänettömyyden kuluttua, "en voi muistaa mitään
sanottavaa, Fowler. Pitäkää silmät auki -- tutkikaa kaikkea mitä voitte
-- ja sähköttäkää heti kun minua tarvitaan. Minä katson, mitä sillä
aikaa voimme tehdä."

"Hyvä on, sir; luottakaa minuun", vastasi Fowler. "Jos ilmenee jotakin
epäilyttävää, niin kyllä lähetän tiedon heti."

Hextall tervehti, palasi vaunulleen ja jatkoi matkaansa. Ennenkuin
hän pääsi Lontooseen, halusi hän useamman kerran käskeä ohjaajaa
kääntämään takaisin Lynne Courtiin. Hän olisi voinut helposti
selittää takaisintulonsa, ja silloin hän olisi ollut paikalla Darrell
Tressin ja tämän seuralaisen palatessa illalla, kuten he varmasti
tekisivät. Mutta hän pelkäsi herättävänsä liikaa hälinää ja Kestevenin
epäluuloja; sitäpaitsi, olihan Paquitalla kykenevät henkivartijat.
Hän siis lopultakin päätyi kotiinsa aprikoiden, mikä tulisi olemaan
seuraava kehitysaste tässä omituisessa salaisuudessa, johon hänet oli
vedetty niin äkkiä ja ihmeellisellä tavalla. Hän olisi mielellään
vaihtanut ajatuksia John Smithin kanssa, ja pari kertaa soittikin tälle
puhelimella -- kerran Smithin huoneustoon Adelphi-rakennusryhmässä ja
kerran hänen kerhoonsa. Mutta Smith ei ollut kotona eikä kerhossakaan,
eikä hän saanut mitään tietoja.

Sinä yönä erään potilaan tilan paheneminen sai Hextallin valvomaan
kello kolmeen asti; tästä johtuen hän seuraavana aamuna heräsi
tavallista myöhemmin. Hän heräsi makuuhuoneensa oven ulkopuolelta
kuuluviin ääniin; hetkistä myöhemmin, kovan koputuksen jälkeen, ovi
aukeni ja sisään astui John Smith. Ja kädessään kantoi Smith kahta
sähkösanomaa.

"Sinun palvelijattaresi otti tämän vastaan minun saapuessani ovellesi",
sanoi hän lyhyellä tavallaan, samalla ojentaen vaaleankeltaisen
kirjekuoren Hextallille. "Niinpä minä toin sen sinulle. Luehan --
minulla on verrattain hyvä aavistus sen sisällöstä."

Puolinukuksissa repäisi Hextall kuoren auki ja luki. Sähkösanoma oli
lähetetty kylän toimistosta kello kahdeksan. Ja se sisälsi:

    "Kesteven löydettiin varhain tänä aamuna täältä kuoliaaksi
    ammuttuna. FOWLER."

Mutisten hämmästyksestä lykkäsi Hextall sähkösanoman Smithille. Mutta
Smith silmäsi siihen miltei välinpitämättömästi.

"Fowlerilta -- tietenkin", hän sanoi. "Aivan niin! Ammuttu kuoliaaksi?
Aivan niin -- mutta kuinka? Mutta katso nyt minun sähkösanomaani,
Hextall. Tämä on hoitajatar Palliserilta. Hän, kuten huomaat, on
täsmällisempi tiedonannoissaan. Katso!"

Smith ojensi toisen sähkösanoman, ja Hextall, joka nyt oli
täydellisesti valveilla, luki sen sisällön yhdellä silmäyksellä.

"Kesteven murhattiin viime yön kuluessa Lynne Courtin kuusistossa."




VIII

SELVÄ MURHA


Hextall viskasi sähkösanomat takaisin Smithille ja hyppäsi vuoteeltaan.
Nyt hän oli jo täydellisesti valveilla ja hänen aivonsa ponnistautuivat
kiivaasti pohtimaan näiden merkillisten uutisten esille asettamaa
pulmaa. Syntyvien ajatusten ja tunteiden joukosta pakottautui yksi
järkähtämätön vakaumus esille.

"Minun on mentävä heti Lynne Courtiin!" sanoi hän ryhtyessään
pukeutumaan. "Se on varma!"

"Entä sinun päivätyösi?" huomautti Smith. "Sekin on otettava huomioon."

"Minä tiedän. Onneksi minä voin ilman vaikeutta saada apua eräältä
lääkäriltä tässä vieressä. Taivaan nimessä, Smith! mikä tavaton
yllätys! Luultavasti sinun Palliserisi tietää, mitä hän kirjoittaa?"

"Jos hoitajatar Palliser sanoo, että Kesteven on murhattu, on hän
murhattu", vastasi Smith. "Hän tarkoitti painostaa sitä asiaa minulle,
ettei tarvitsisi epäillä kuolemaa itsemurhasta tahi tapaturmasta
johtuneeksi. Hän on viisas nainen ja hän pääsee asioista selville
parissa minuutissa. Seuraavana tehtävänä on Kestevenin murhaajan
selville saaminen. Kuulehan -- minä lähden mukaasi."

"Hyvä -- hyvä!" huudahti Hextall kiirehtien pukeutumistaan. "Sehän on
suuri huojennus."

"Niin on myöskin Styler -- joka on ulkona autossa. Ja kun meistä
kumpikaan ei ole saanut aamiaista, niin minä pistäydyn ilmoittamassa
palvelijallesi, että me aterioimme yhdessä kiireesti. Meidän on
päästävä Lynne Courtiin mahdollisimman pian."

Jäätyään yksin tulvahti Hextallin mieleen muisto, joka nostatti kauhun
väreet hänen ruumiissaan. Hän muisti Paquitan sanat, jotka hän oli
lausunut kaikella vakavuudella, istuessaan nojatuolissa ja purkaessaan
huoliaan hänelle.

_"Minä olen monasti joutunut kiusaukseen ampua hänet! -- Minä olisin
kerran sen voinut tehdä, eikä kukaan olisi sitä koskaan tietänyt!"_

Oliko eilis-iltana mahdollisesti tapahtunut jotakin sellaista, joka
olisi saattanut tytön epätoivoon; oliko hän epätoivoissaan ehkä
tappanut miehen, joka oli aiheuttanut niin paljon harmia? Niin saattoi
olla -- ja kuitenkin sitä oletusta vastusti tosiasia, että Hextall
oli hänet jättänyt tarkan valvonnan ja huolenpidon alaiseksi; näytti
siis mahdottomalta, että hän voisi tehdä mitään noiden kahden naisen
tietämättä, jotka hän oli jättänyt tytöstä huolehtimaan. Hän muisteli
uudestaan Fowlerin sähkösanoman sisältöä. "Löydetty ammuttuna täältä",
ilmoitti Fowler. "Murhattu Lynne Courtin kuusistossa", sanoi hoitajatar
Palliser täsmällisemmin. Se siis oli ulkona, poissa talosta. Sen
jälkeen Hextall tunsi itsensä iloisemmaksi -- hän ei voinut pitää
todenmukaisena, että Paquita olisi voinut karata hoitajattariltaan ulos
yöllä. Kuitenkin painosti häntä Lynne Courtiin mennessä raskas huoli,
ja hän oli pakotettu itselleen tunnustamaan mielenkiintonsa Paquitaan
johtuvan siitä epäilemättömästä tosiasiasta, että hän oli korviaan
myöten häneen rakastunut.

Kukaan kolmesta ei matkalla paljoakaan puhunut ennenkuin he saivat
näkyviinsä korkealla kuusimetsäisellä mäenrinteellä seisovan Lynne
Courtin. Kun he kääntyivät kylään mäen juurella, nykäisi Smith
autonkuljettajaa.

"Katsohan", sanoi hän Hextallille. "Styler ja minä emme ainakaan
halua tulla sinun mukanasi taloon. Minä tunnen tämän paikkakunnan --
täällä on maantien varrella hyvä majatalo -- me poistumme sen luona ja
odotamme tapahtumain kehitystä. Ajakaa _Lynnen Vaakunaan_", jatkoi hän
kääntyen ohjaajaan. "Me pysähdymme sinne."

Majatalon edustalla he näkivät Fowlerin puhumassa virkapukuiselle
poliisikomisariukselle. Nähtyään Hextallin astui hän nopeasti esille ja
avasi vaunun oven.

"Iloitsen, että tulitte, sir", sanoi hän. "Minä juuri nyt lähetin
teille toisen sähkösanoman -- neiti Tressiltä. Hän pyysi teitä tulemaan
tänne."

"Voiko neiti Tress hyvin?" kysyi Hextall.

"Kyllä, sir -- tietenkin poissa suunniltaan. Kaikki ovat suunniltaan.
Minä myös samalla lähetin sähkösanoman herra Tressiltä hänen
lainopilliselle neuvonantajilleen. Siinä pyydetään jotakuta heistä heti
saapumaan tänne ja tuomaan etsivä mukanaan. Mutta, niinkuin minä jo
sanoin tälle komisariukselle, minä luulen, että tarvitaan koko lauma
etsiviä tämän jutun selvittämiseen!"

"Hextall", sanoi Smith, "meidän lienee paras mennä majataloon ja
kuulla mitä Fowlerilla on kerrottavaa. Mahdollisesti komisarius tulee
mukanamme? No nyt", jatkoi hän hetkistä myöhemmin, kun oli sijoituttu
yksityishuoneeseen, "ehkä te, Fowler, kerrotte meille tapahtuman
tärkeimmät tosiasiat. Oletan teidän ne tuntevan?"

Fowler, joka oli vaihtanut muutaman sanan Stylerin kanssa kahden
kesken, loi Smithiin kunnioittavan katseen.

"Niin, minä tiedän mitä tapahtui, sir", rastasi hän. "Minä tunnen ne
ulkonaiset seikat, joita te ehkä nimitätte tosiasioiksi, sir. Mutta
niiden ohella on paljon muuta, sir!"

"Kertokaa meille selvät tosiasiat, olkaa hyvä", sanoi Smith.

"Hyvä on, sir, se kävi näin", vastasi Fowler. "Minä saavuin Lynne
Courtiin kello seitsemän tienoissa eilen illalla, odottamaan herra
Tressin kotiin palaamista. Hän saapui kello kymmenen. Herra Kesteven
oli hänen seurassaan. He olivat ajaneet autolla Brightonista;
ohjaajalta minä sain kuulla, että he olivat aterioineet siellä hotelli
Metropolissa. Ja he toivat herra Tickellin mukanaan."

"Kuka", kysyi Smith, "on herra Tickell?"

"Herra Maurice Tickell, sir. Minä en voi määritellä -- tarkemmin.
Hän on herra, joka on vieraillut herra Tressin huoneustossa
Queen-Anne-kadulla, mutta täällä hänen en luule koskaan olleen."
Komisarius liitti sanasen. "Hän ei ole ollut", virkkoi hän. "Sen
tosiasian minä sain tietää isännöitsijältä. Tämä oli ensimmäinen kerta,
kun herra Tickell vieraili Lynne Courtissa."

Smith viittasi Fowleria jatkamaan.

"Niin, sir", jatkoi Fowler pudistaen päätään, "herra Tress oli
nähtävästi aterioinut melko ylellisesti -- ymmärrättehän? Minä
saatoin hänet heti vuoteeseen. Hän oli aina tuossa tilanteessa
helposti hoidettavissa, sir -- hän ei milloinkaan: riitele tahi melua
-- ja kun huomasin hänen nukahtaneen, ilmoitin minä neiti Tressin
hoitajattarille, että hän oli saapunut -- arvelin parhaimmaksi antaa
neiti Tressille siitä tiedon."

"Ilmoittivatko he hänelle?" kysyi Hextall.

"Kyllä, sir; hoitajatar Palliser ilmoitti hänelle. Ja myöskin,
että herra Kesteven ja Tickell olivat talossa; minä arvelin, että
oli parasta antaa hänen tietää kaikki. Minä odotin hänen huoneensa
ulkopuolella hoitajatar Palliserin ilmoittaessa hänelle. Hoitajatar
Palliser sanoi neidin rauhoittuneen kuultuaan herra Tressin nukkuvan.
Sitten minä poistuin. Herra Mountain -- se on isännöitsijä -- kertoi
minulle noiden toisten menneen biljardihuoneeseen, johon heille oli
viety voileipiä ja viskiä ja soodavettä. Minä katsahdin sisälle --
omaksi huvikseni. He pelasivat pyramidia."

"Kumpikin selvinä?" kysyi Smith.

Fowler katsoi Hextalliin merkitsevästi hymyillen.

"Minä en ole nähnyt heitä koskaan muunlaisina, sir", vastasi hän.
"Herra Kesteven oli liian viisas edes vieteltäväksi juoppouteen,
enkä minä ole nähnyt herra Tickellinkään juovan juuri paljoa. Ei;
he vain huvittivat itseään ja söivät välillä voileipiä. Ja he
olivat edelleen siellä biljardihuoneessa, mutta ei enää pelaten,
vaan istuen ja tupakoiden, kun herra Mountain liikkui tavallisella
iltatarkastuksellaan. Herra Kesteven sanoi hänelle, ettei hänen
tarvitsisi odottaa, sillä hän kyllä sammuttaisi valot. Sellaista oli
tapahtunut usein ennenkin -- hänellä oli tapana istua myöhään ylhäällä
-- niin Kestevenillä oli, täällä ja kaupungissa. Niinpä Mountain meni
vuoteeseen. Ja kun hän oli noussut ylös aamulla -- kello kuusi --
tapasi hän biljardihuoneen valot yhä palamassa, ja yksi nurmikolle päin
aukeavista oviakkunoista oli auki --"

"Kokonaan auki -- vai vähän raollaan?" kysyi Smith.

"Se oli vähän raollaan, sir. Minä näin sen itse muutamia minuutteja
myöhemmin, sillä Mountain huomautti minulle siitä. Minä olin noussut
tavallista aikaisemmin ja käynyt katsomassa herra Tressiä, joka
nukkui sikeästi, jonka jälkeen menin alas saamaan kupin aamuteetä,
kun Mountain kutsui minut biljardihuoneeseen ja näytti minulle
ikkunaa. Hän on hieman levoton sellaisissa asioissa. Seisoessamme
tuon akkunan ääressä viittasi yksi puutarhureista kentän toiselta
puolelta kuusiston laidalta meille. Me saatoimme eroittaa, että hän oli
jostakin kuohuksissaan, ja heti kun hän oli viitannut meille läksi hän
juoksemaan luoksemme, ja me menimme häntä vastaan. Hän asuu eräässä
majassa puiston laidassa aivan tämän kylän ulkopuolella ja saapuu joka
aamu työhönsä kuusikkoon. Me saatoimme nähdä, että jokin asia sai hänet
hätäilemään, ja hän purkikin sen esille meitä lähestyessään. 'Tuolla
edempänä kuusikossa makaa eräs herra kuolleena!' sanoi hän. 'Se on
herra Kesteven. Ja hänen kasvoillaan on verta!' Silloin Mountain ja
minä kiirehdimme miehen seurassa, ja hän vei meidät suoraan paikalle
-- pienelle aukeamalle, missä oli yksinkertainen istuin. Kesteven
makasi sen vieressä, ja hän oli varmasti kuollut, kylmä ja kankea.
Me huomasimme heti kuinka hänet oli murhattu -- ammuttu ohimon läpi.
Silloin me ryhdyimme asianmukaisiin toimiin."

"Minkä luontoisiin?" kysyi Smith. "Mountain lähetti puutarhurin
noutamaan kylästä poliisia ja lääkäriä, ja hän jäi ruumiin luokse siksi
ajaksi kun minä menin taloon kertomaan asiasta herra Tressille ja herra
Tickellille", vastasi Fowler. "Kun minä oletin herra Tressin tuohon
aikaan aamulla olevan hieman uneliaan, menin ensiksi herra Tickellin
huoneeseen. Mutta hän ei ollut siellä!"

Poliisikomisarius, joka oli seurannut Fowlerin kertomusta hyväksyvän
näköisenä, rykäisi, puisteli päätään ja hymyili. Oli ilmeistä, että
hän oli vetänyt omat johtopäätöksensä juuri tuosta palvelijan äsken
mainitsemasta tosiasiasta.

"Hän ei ollut siellä", kertoi Fowler, "ja, hänen vuoteessaan ei
oltu maattu. Mutta minä huomasin yhden asian -- en voinut olla sitä
huomaamatta. Hän oli peseytynyt ja ajellut partansa ennenkuin hän oli
lähtenyt!"

"Peseytynyt -- ajellut partansa!" huudahti Smith. "Mitä -- yölläkö?"

"Yöllä tahi varhain aamulla, sir, milloin se lienee tapahtunutkin",
vastasi Fowler. "Hän oli tullessaan tuonut vain pienen matkalaukun, ja
se virui siellä hänen huoneessaan avattuna. Hänen parranajovehkeensä
olivat pukeutumispöydällä, eikä hän edes ollut vaivaantunut pyyhkimään
partaveistään. Tuon kaiken minä huomasin yhdellä silmäyksellä, kuten te
mahdollisesti määrittelisitte, sir, ja minä suljin ja lukitsin oven ja
--"

"Toivottavasti ei kukaan ole käynyt siellä sen jälkeen?" sanoi Smith.

Poliisikomisarius näytti avainta. "Sitä ei ole tehty, sir", huomautti
hän juhlallisesti. "Minä olen huolehtinut siitä. Se on siinä kunnossa,
mihin Fowler sen jätti."

"Jatkakaa, Fowler", määräsi Smith, "Mitä te sitte teitte?"

"Minä herätin lakeijat, sir, ja menimme takaisin kuusistoon; olin
nimittäin päättänyt, etten herättäisi herra Tressiä toistaiseksi.
Mennessäni ohitse tuli hoitajatar Palliser neiti Tressin huoneesta,
jolloin minä kerroin hänelle, mitä oli tapahtunut. Hän tuli kuusistoon
seurassamme. Tietenkin me katselimme ympärillemme, mutta me emme
koskeneet mihinkään, kunnes lääkäri ja poliisi saapui. Kun he hetkistä
myöhemmin tulivat, ottivat he asian johdon huolekseen. Ja minä rohkenen
sanoa", lopetti Fowler katsahtaen seuralaisiinsa, "komisarius osaa
teille kertoa lopun paremmin kuin minä".

Kuulijat kääntyivät äänettöminä komisariukseen, jolloin tämän olento
muuttui tärkeännäköiseksi.

"Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että kerron teille, herrat, mikä
jo on yhteistä omaisuutta", huomautti hän. "Mutta tietysti minä en
voi, asian tällä asteella ollen sanoa, mitkä minun omat vaikutelmani
ja johtopäätökseni ovat, vaikkakin minä saatan niihin viitata. Me
löysimme ruumiin siitä paikasta ja siinä asennossa, kuin herra Fowler
tässä jo ilmoitti, ja lääkäri sanoi olettavansa, että mies oli ollut
kuolleena jo muutaman tunnin. Aluksi me epäilimme sitä itsemurhaksi,
mutta pian huomasimme, ettei niin voinut olla, koska lähettyviltä ei
löytynyt asetta. Ihminen ei voi ampua itseään ja vapautua revolverista.
Sitäpaitsi tämä mies oli saanut surmansa silmänräpäyksessä. Me toimimme
ruumiin sieltä pois, käskin aidata köydellä aukeaman ja jätimme miehen
vartijaksi. Sitten me lääkärin kanssa tarkastimme ruumiin. Hän voi
teille ilmoittaa, mitä hän löysi; minä kerron teille, mitä minä löysin.
Minä en löytänyt mitään. Ei jälkeäkään mistään -- paitsi nenäliinaa ja
kynsisaksia."

"No?" huomautti Smith tyynesti. "Entä sitten?"

Komisarius näytti pahastuneelta, kun hänen draamallinen ilmoituksensa
ei tehnyt mitään vaikutusta.

"Siellä ei oikeastaan ollut mitään, mikäli asia koskee ruumista",
vastasi hän hieman nyreissään. "Sitten saapui eräs lakeijoista
ilmoittamaan minulle, että yksi herra Tressille kuuluvista
polkupyöristä oli kadonnut yöllä. Ja tietenkin minä silloin näin, miten
asiat olivat. Luonnollisesti! Ja siitä seurasi, että me toimitimme
herra Tickellin perään hälytyksen. Ennen iltaa luulemme saavamme hänet
käsiimme."

"Ah!" huudahti Smith nousten tuoliltaan. "Te arvelette, että Tickell on
murhaaja?"

"Niin minä teen!" vastasi komisarius äreästi. "Hänet me toimitamme
silmukkaan!"

Smith nyökäytti päätään levollisesti. Sitten hän viittasi Hextallia ja
Styleriä seuraamaan itseään ulos.




IX

SAIPPUAKUPPI


Lakimies meni edellä kylän raitille ja kääntyi Lynne Courtin portille
päin. Hän oli ilmeisesti syvissä aatoksissa, eikä kumpikaan hänen
kumppaneistaan häirinnyt häntä, mutta äkkiä hän pyörähti heidän
puoleensa.

"Hextall!" lausui hän. "Kaikkein ensiksi meidän on päästävä varmalle
pohjalle. Nyt täytyy nuoren Tressin jo varmasti olla selvinnyt
humalastaan. Lähdetään taloon Sinun on mentävä hänen puheilleen ja
kerrottava hänelle, että sait tiedon tapahtumasta, ja kun lisäksi olit
huolissasi hänen sisarensa terveydentilasta, kiiruhdit tänne ja toit
mukanasi erään ystäväsi, josta saattaa olla hyötyä. Sillä välin te,
Styler -- mutta tulkaahan tänne, annan teille ohjeet."

Hän vei sihteerinsä syrjään ja piti hänen kanssaan lyhyen neuvottelun,
jonka jälkeen Styler kääntyi palaamaan majataloon. Smith tuli takaisin
Hextallin luokse, ja yhdessä he ripeästi astelivat kuusikon lävitse
Lynne Courtille.

Darrell Tress ehätti heitä vastaan pengermälle. Smith silmäili häntä
arvostelevasti ja jupisi nopeasti seuralaiselleen:

"Tämän miekkosen kasvoista on helppo lukea. Heikko -- hyvänluontoinen
-- hyvin helposti johdettavissa -- luonnollisesti perin riippuvainen
muista ihmisistä. Hän on kovin hyvillään tulostamme -- arvaa meidän
ottavan vastuunalaisuuden hänen hartioiltaan. Tunnen tämänkaltaiset
nuorukaiset, ja se, että joku ampui tänä aamuna kuulan Kestevenin
kalloon, oli -- tekisi mieleni väittää -- hänen tähänastisen
elämänuransa oivallisin tapaus. Hextall, meidän on koetettava kääntää
tämä mies uudelle ladulle ja tehdä hänestä yhteiskunnan kunnollinen
jäsen."

Näkyi varsin selvästi, että Darrell oli hyvillään ja että hänen
mielensä keventyi, kun hän näki Hextallin. Hän pudisti vieraan kättä
tarpeellista lämpimämmin ja lausui hänet tervetulleeksi samalla tavoin
kuin haaksirikkoutunut tervehtii pelastajaansa.

"Oi, olenpa totisesti kovin kiitollinen siitä, että tulitte, tohtori!"
puhkesi hän muitta mutkitta puhumaan ilmeisesti aavistamattakaan, mikä
Hextallin oli sinne tuonut. "On niin lohdullista, kun täällä on joku
-- lähetin noutamaan asianajajaani ja pyysin häntä tuomaan muassaan
etsivän, mutta he eivät voi ehtiä tänne ihan heti. Täkäläiset poliisit
ovat tietystikin käyneet käsiksi asiaan, mutta --"

"Tässä on ystäväni herra John Smith Middle Templestä", esitteli
Hextall, vetäen Smithiä eteenpäin. "Herra Smithin mieltä kiinnittävät
tällaiset jutut, ja hänestä saattaa teille olla hyötyä."

Darrell pudisti Smithin kättä yhtä ylenpalttisen sydämellisesti.

"Olette tavattoman ystävällinen", ylisteli hän. "Olen teille äärettömän
kiitollinen. Me talonväki olemme luonnollisesti kaikki ihan sekaisin,
mutta poliisit ovat jo sentään lähettäneet eri puolille ympäristöön
kuulutuksia siitä Tickell-heittiöstä, joten --"

"Luuletteko Kestevenin ampujaksi Tickelliä?" pisti Smith väliin.

"Johan toki! Varmasti luulen!" vastasi Darrell. "Kukapa muu sitten?
Nähkääs, en tiedä Tickellistä tuskin mitään -- olen tavannut hänet
vain kilpa-ajoissa ja muissa sentapaisissa tilaisuuksissa --
Kesteven esitteli hänet minulle -- ja joitakuita kertoja hän on
ollut asunnossani pelaamassa korttia. Olenpa taitanut olla suunnaton
aasi, ymmärrättehän, tällaisissa asioissa mutta nyt sain järkyttävän
läksytyksen, jumaliste! ja nyt teen käännöksen, totisesti teen, lempo
soikoon! ja parannan tapani ja muuta semmoista, ymmärrättehän. Ja
kuulkaahan, en ole vielä kertonut sitä poliisille, mutta tiedättekö,
Kestevenillä oli eilen illalla taskussaan koko joukko rahaa --
tukuittain! -- ja minulle mainittiin, että kun hänen taskunsa tänä
aamuna tutkittiin, olivat ne tyhjät, hitto vieköön -- tyhjät! Nähkääs,
Hextall, olimme Boulognessa päivän tai pari, Kesteven ja minä, ja
meillä oli vietävänmoinen onni -- tavaton! -- ja toimme sieltä
aika lailla rahaa, ja eilen illalla olivat sekä minun että hänen
omat voittonsa Kestevenillä -- totisesti! -- hänellä lienee ollut
viisi- tai kuusituhatta puntaa seteleinä, Ranskan ja Englannin. Ja
Tickelliin yhdyimme Brightonissa, jonne jäimme syömään päivällistä, ja
hän lähti mukaamme tänne, ja hitto soikoon, se lurjus tappoi kunnon
Kesteven-poloisen niiden rahojen tähden, sen voisin vannoa! Mutta hän
ei ole voinut ennättää varsin pitkälle, vai mitä? Ja varmasti joku
nappaa hänet kiinni. Mutta ettekö halua lähteä katsomaan sitä paikkaa,
missä hän teki tekonsa, hiisi vieköön! -- senkin kunnoton koira!"

Hextall jätti Smithin Lynne Courtin nuoren isännän seuraan ja meni itse
sisälle taloon ja sitten suoraa päätä Paquitan huoneeseen. Sen oven
ulkopuolella hän kohtasi hoitajatar Palliserin.

"Onko teillä mitään ilmoitettavaa?" tiedusti hän vietyään hoitajattaren
syrjemmälle.

"Ei mitään, sir", vastasi nainen kerkeästi. "Neiti Tressillä oli
oikein rauhallinen yö, ja hän voi varsin hyvin tänä aamuna. Hänellä
ei luonnollisesti ollut aavistustakaan koko tapahtumasta, ennenkuin
kerroimme hänelle siitä. Aluksi hän säikähti, mutta tuntuu nyt olevan
koko hyvällä tuulella."

Kun Hextall kuuli sen, keventyi hänen mielensä äärettömästi, ja hän
viivytteli hetkisen.

"Kuulitteko mitään, mikä olisi tämän tapahtuman yhteydessä?" tiedusti
hän. "Esimerkiksi laukauksen?"

"En mitään", vakuutti hoitajatar. "Yö oli hyvin rauhallinen. Neiti
Tress häiriytyi kuullessaan herrojen saapuneen, mutta hän rauhoittui
Fowlerin ilmoitettua, että herra Tress oli sikeässä unessa vuoteessaan.
Hoitajatar Hicks nukkui neiti Tressin makuukamarin viereisessä pienessä
vierashuoneessa, ja hänen sanojensa mukaan kului yö erittäin hyvin --
neiti Tress nukkui heräämättä aamuun saakka."

"Sepä hyvä!" sanoi Hextall. "Kehoitan häntä pysymään tänään omissa
huoneissaan; hänen ei pidä lainkaan mennä alakertaan. Pitäkää siitä
huoli!"

Sittenhän meni Paquitan arkihuoneeseen. Tyttö istui avonaisen ikkunan
ääressä uutterasti ommellen jotakin koruompelusta. Tohtorin astuessa
sisään hän ponnahti iloisesti huudahtaen pystyyn ja riensi häntä
vastaan. Hextall ei malttanut olla pitämättä hänen kättään omassaan
hieman kauemmin kuin lääkärin velvollisuus olisi vaatinut.

"Jo täällä!" kummasteli Paquita. "Mutta vasta juuri äskenhän teille
sähkötin."

"Kuulin uutisen ensimmäiseksi herättyäni tänä aamuna ja lähdin heti",
selitti Hextall, saattaen tytön takaisin tuoliinsa. "Olin peloissani --
teidän tähtenne."

Paquita pani kätensä ristiin helmaansa ja pudisti päätään.

"En -- en oikein tiedä, mitä ajattelin", hän virkkoi miettivästi.
"En juuri voi väittää surevani. Mutta luultavasti olen pahoillani --
tavallani -- mies-rukka. Mutta -- oliko se hyvin väärin? Kun minulle
ilmoitettiin, että hän oli kuollut -- tunsin sydämeni niin äärettömästi
keventyvän. Ette tiedä -- ette tekään, vaikka olenkin kertonut teille
niin paljon -- minkälainen painajainen se mies on ollut. Olen varma,
että hän olisi sananmukaisesti syössyt Darrellin turmioon, sekä
ruumiillisesti että sielullisesti! Ja Darrell kävi täällä tänä aamuna;
hän katuu niin hirveästi kaikkea, vakuuttaa saaneensa järkyttävän
opetuksen ja hartaasti vannoo parantavansa elämänsä ja olevansa --
niin, vaikka kuinka hyvä -- ja neuvottehan minua tukemaan häntä,
teettehän sen?" lopetti hän puheensa, luoden toiseen vetoavan katseen,
joka sai Hextallin rakastumaan häneen entistä kiivaammin. "Uskon
varmasti hänen tarkoittavan totta -- tällä kertaa."

"Kyllä minä autan", lupasi Hextall. "Suurin este on joka tapauksessa
poissa."

"Niin", vahvisti tyttö. "Se -- se tuntuu melkein kuin kaitselmuksen
huolenpidolta, eikö tunnukin? Muistatteko, mitä sanoin teille silloin
yöllä käydessäni kotonanne? Minusta oli useammin kuin kerran tuntunut,
että olisin voinut ampua hänet. No niin, eikö ole kummallista -- viime
yönä näin sellaista unta, että ammuin hänet -- jossakin metsikössä
-- kaikki oli niin sekavaa ja omituista -- mutta elävästi muistan
ampuneeni hänet ja nähneeni hänen kaatuvan, ja kaatumisen jälkeen hänen
kasvonsa --"

"Älkää muistelko sitä!" kielsi Hextall jyrkästi. "Se johtui siitä,
että olette niin paljon pohtinut näitä asioita. Heittäkää ne nyt pois
mielestänne!"

"Kyllä", lupasi Paquita, "kyllä koetan. Mutta eikö ole kummallista,
että näin sellaista unta juuri sinä yönä, jona hänet ammuttiin?
Otaksuttavasti uneen vaipuessani ajattelin hänen olevan talossamme.
Luuletteko, että se kauhea mies, joka hänet murhasi, joutuu kiinni? Oi,
ette usko, kuinka iloinen olen! Darrell lupasi juhlallisesti -- hyvin
juhlallisesti, ettei hän enää milloinkaan tuo tänne sentapaista väkeä.
Hän aikoo jyrkästi luopua kaikesta sellaisesta ja tuumii sensijaan
käydä käsiksi politiikkaan ja mennä parlamenttiin."

Hextall antoi Paquitan haastella, kunnes arveli hänen puhuneen
kylliksi. Lausuttuaan tiukat ohjeet siitä, mitä tytön oli sinä
päivänä tehtävä, ja ilahdutettuaan häntä ilmoittamalla, ettei hän
aikonut palata kaupunkiin ennenkuin iltamyöhällä tahi mahdollisesti
vasta seuraavana päivänä, hän jätti potilaan sairaanhoitajattarien
huomaan. Mennessään talon lävitse etsimään Smithiä hän kohtasi
Ronnie-pojan ja tämän opettajattaren ja pysähtyi puhuttelemaan heitä.
Mutta lapseen hän kiinnitti huomiota vain näennäisesti; hän halusi
silmäillä neiti Brockia tarkoin sen vuoksi, mitä Paquita oli kertonut
hänelle edellisenä päivänä. Mutta neiti Brockia ei viivytteleminen
huvittanut, ja pian hän vetäytyi synkänpuoleisen käytävän pimentoon.
Mutta Hextallin terävä lääkärin silmä pani merkille, että neiti Brockin
silmien alukset olivat mustat, suun ympärillä oli pingoittunut piirre
ja hänen poskensa olivat hämärästä huolimatta silmäänpistävän kalpeat,
ja hän veti omat johtopäätöksensä.

"Tuo tyttö tietää jotakin", ajatteli hän poistuessaan talosta ja
kävellessään Smithiä etsimään. "Ja hän myöskin näyttää sellaiselta
naiselta, joka osaa pitää salaisuudet omina tietoinaan. Omituista! Jos
kerran Kesteven oli Tressin seurassa Boulognessa, niin miten saattoi
poika sinä iltana nähdä hänet täällä puhelemassa kotiopettajattaren
kanssa? Pojan on täytynyt erehtyä -- mutta sittenkin, Paquita tuntui
epäilemättä uskovan, että hän oli nähnyt heidät yhdessä. Se seikka
voidaan kuitenkin pian selvittää -- kun se on tarpeellista."

Hän tapasi Darrellin ja Smithin kuusikosta, murhanäyttämöltä. Mikään ei
osoittanut, että tällä paikalla -- se oli pieni aukeama kuusimetsikön
sydämessä, ja sen keskellä oli puistopenkki -- oli tapahtunut
murhenäytelmä. Ei näkynyt minkäänlaisia jälkiä taistelusta, ruohoa
ei ollut tallattu, eikä sinne ollut jäänyt mitään. Mutta aukeaman
ympärille olivat poliisit pingoittaneet köyden ja asettaneet vahdiksi
konstaapelin pitämään tungettelijoita loitolla. Hextallin lähestyessä
Smith pudisti päätään.

"Täällä ei ole mitään nähtävää", sanoi hän. "Ei mitään! Ei merkkiäkään
-- paitsi vähän verta muutamilla ruohonlehdillä. Mutta kun tämä
paikka on näin lähellä taloa, on omituista, ettei kukaan kuullut
laukausta. Arvioin matkan täältä läntiselle siipirakennukselle vajaaksi
kahdeksisadaksi metriksi -- ja yön hiljaisuudessa laukaistun revolverin
pamahdus kajahtaisi paljon kauemmaksi. Ja se panee minut aprikoimaan,
tokkohan Kesteven todella ammuttiin täällä vai tuotiinko hänet tänne
murhan jälkeen. Tuo mies", jatkoi hän, osoittaen konstaapelia,
"kuvasi, missä asennossa ruumis löydettäessä oli, ja minun teoriani
mukaan, joka perustuu silminnäkijäin lausuntoihin, se asento ei sovi
yhteen äkillisen, silmänräpäyksellisen kuoleman kanssa. Mies, joka on
saanut kuulan aivoihinsa, kaatuu määrätyllä tavalla, jonka selitän
myöhemmin -- mutta tämä ruumis ei ollut kaatunut siten. Mutta kaikkeen
siihen syvennymme myöhemmin; poliisikomisarius näkyy tulevan tuolla,
ja haluaisin saada häneltä sen huoneen avaimen, johon Tickell jätti
tavaransa, vilkaistakseni sinne."

Komisarius oli perin valmis opastamaan heidät makuukamariin, jonka oven
Fowler oli visusti lukinnut, mutta vaati, ettei mihinkään saisi koskea,
ennenkuin hänen omat esimiehensä maaseutukaupungista ja Lontoosta
odotettu etsivä olisivat suorittaneet tutkimuksensa.

"Kaikki on samassa kunnossa kuin meidän ensiksi tullessamme tänne,
hyvät herrat", virkkoi hän kehoittaessaan Hextallia ja Smithiä astumaan
huoneeseen. "Ja herra Fowler vakuutti, ettei mitään ollut liikutettu
sitä ennenkään -- kaikki on miehen omilta jäljiltä. Mutta paljon hän ei
ole jättänyt, kuten saatte nähdä."

Hextall ei tosiaankaan nähnyt paljoa. Vuoteen jalkopäähän sijoitetulla
pikku pöydällä oli pieni, avattu matkalaukku. Siinä näkyi olevan
vain liinavaatteita ja pukeutumis- ja siistiytymisvehkeitä.
Pukeutumispöydällä virui partaveitsi, jota ei oltu puhdistettu
käyttämisen jälkeen; sen likellä oli posliininen saippuakuppi. Siihen
Smith tirkisti uteliaasti, nostaen sitten äkkiä pyöreäkasvoisen päänsä
pystyyn ja hymyillen.

"Juuri tuon tahdoin tietää!" riemuitsi hän. "Se on hyvin valaiseva
seikka. Se herrasmies jätti viiksensä tänne. Katsokaahan!"

"Ette saa koskea mihinkään, sir!" varoitti komisarius. "Ei ainoatakaan
esinettä saa siirtää tai --"

"Emme hipaise neulaankaan", tyynnytti Smith häntä. "Sellaisten
ihmisten, jotka osaavat käyttää silmiään, ei tarvitse hypistellä
mitään. Näetkö, Hextall? Tickell ilmeisesti ajoi pois viiksensä --
ne olivat pienet ja mustat -- ja huuhteli karvat partaveitsestä
tähän saippuakuppiin. Nähnet myös, että häneltä on jäänyt niitä
muutamia veitseenkin -- ja joitakuita näkyy tarttuneen myöskin tuohon
pyyhinliinaan. No, mitä päättelette siitä, komisarius?" hän jatkoi,
kääntyen poliisiupseeriin päin ja hymyillen veitikkamaisesti. "Olitte
tietysti huomannut sen, vai mitä?"

"En; en ollut erikoisesti pannut sitä merkille", tunnusti komisarius.
"Mutta järkeni sanoi minulle, että jos joku mies tehtyään murhan
tulee tänne ja ajaa partansa, hän poistuu täältä parrattomana ja
viiksettömänä. Ja kuulutuksissamme tiedustelemmekin sileäksi ajeltua
miestä. Heiltä jää aina joku yksityiskohta huomaamatta, näiltä
tällaisilta veitikoilta -- tämä miekkonen paljasti itsensä jättämällä
nuo parranajokojeet tuolla tavoin levälleen."

"Arveletteko hänen ajaneen partansa, sitten kun oli ampunut uhrinsa?"
kysyi Smith viattoman näköisenä.

Komisarius ei vaivautunut vastaamaan siihen kysymykseen muutoin kuin
katseella. Hän kyyditsi kävijät ulos huoneesta, pani oven jälleen
lukkoon ja meni tiehensä. Hänen edettyään pois näkyvistä Smith veti
Hextallin syvään ikkunakomeroon.

"Hypistelin sittenkin jotakin, vaikka kumpikaan teistä ei havainnut
sitä", virkkoi hän. "Katsohan!"

Hän ojensi kumppaninsa nähtäväksi ohutta, valkeata kangaskaistaletta,
joka Hextallista näytti pelkältä rievunpalaselta.




X

NAINEN MENEE, TOINEN TULEE


"Tiedätkö, mitä tuo on?" kysyi Smith naurahtaen ovelasti. "Etkö?
Sitten sanon sen sinulle. Se on kappale tekoviiksien kääreenä ollutta
harsokangasta. Maurice Tickell, kuka hän lieneekin, ei ollut täältä
poistuessaan sileäksi ajeltu, kuten tuo arvoisa poliisiystävämme
kuvittelee, vaan hänen ylähuultaan koristivat toisenmuotoiset ja hieman
toisenväriset viikset kuin tavallisesti. Ja se, rakas Hextall, on
mielestäni varma todistus siitä, ettei Tickell murhannut Kesteveniä,
ei tiedä, kuka murhan teki, eikä tällä hetkellä aavistaakaan -- jollei
ole lukenut uutista jostakin aikaisesta iltapäivälehdestä -- Kestevenin
kuolleen. Käsitätkö?"

"Järkeni ei ole yhtä nokkela kuin sinun, Smith", vastasi Hextall. "En
käsitä."

"Useampi kuin yksi viisas on sanonut, että todennäköisyys on elämän
ohjaaja", huomautti Smith. "Kaikissa tällaisissa jutuissa pidän hyvin
tärkeänä sitä, mikä on todennäköistä -- kuuntelen perin epäilevästi,
jopa kärsimättömästi kaikkia epätodennäköisiä olettamuksia. Pohjautuen
Tressin ilmoitukseen, että Kestevenillä oli paljon rahaa taskussaan, on
ystävämme poliisikomisarius kehittänyt teorian, että Tickell houkutteli
Kestevenin ulkosalle, ampui hänet vajaan kahdensadan metrin päässä
talosta, jossa silloin oli vuoteessa viisitoista tai kaksikymmentä
henkilöä, jotkut heistä epäilemättä nukuksissa, mutta jotkut taas
valveilla tai herkkäunisia, ryösti uhrinsa, palasi taloon, ajoi pois
viiksensä, anasti polkupyörän ja katosi. Pötyä!"

"Entä mitä sinä arvelet todenperään tapahtuneen?" tiedusti Hextall.

"Luullakseni Kesteven ja Tickell kaiken todennäköisyyden mukaan olivat
yhdessä punoneet jonkun enemmän tai vähemmän rikollisen ja epäilyttävän
suunnitelman ja tarkoituksellisesti istuneet valveilla myöhään, pohtien
asiaansa. Luultavasti Tickellin oli saman asian vuoksi, mikä se
lieneekin ollut, kadottava ulkonäkö hieman muutettuna. Pane mieleesi
-- _en passant_ -- ulkonäön vähäinen muuttaminen on paljoa tehokkaampi
kuin huoliteltu, liioiteltu naamioiminen. Viiksien kiertäminen ylöspäin
-- ennen pyöreästi kaartuneen parran leikkaaminen suipohkoksi --
ne ovat taitotemppuja, joiden arvon naamioimismestarit tuntevat.
Mutta edelleen -- Tickell teki hätäisesti sellaisen pienen muutoksen
ulkonäköönsä -- ja tällöin Kesteven epäilemättä oli hänen seurassaan.
Sitten Kesteven vei hänet siihen huoneeseen, jossa polkupyöriä
säilytetään, niitä on siellä useita -- ja Tickell valitsi niistä yhden.
Senjälkeen Kesteven näytti hänelle oikotien kartanon alueen ja kuusikon
lävitse maantielle. Ja sitten Kesteven lähti -- jonnekin. Siellä hänet
ammuttiin -- ja ruumis tuotiin sinne, mistä se löydettiin. Onko selvä?"

"Siinä tapauksessa", huomautti Hextall, "murhaaja on jossakin
saapuvilla -- ihan lähellä".

"Juuri niin. Murhaaja on -- tai oli -- läheisyydessä, otaksuttavasti on
parhaillaan. Kesteven epäilemättä meni jonnekin -- lähelle -- sovittuun
kohtaukseen niin myöhäiseen aikaan, todennäköisesti kahdentoista
ja yhden välillä yöllä. Ja niinpä voidaan tutkimukset suunnata
kahdelle taholle. Parhaillaan on Styler liikkeellä toisella suunnalla
-- tutustumassa, kuten saattaisimme sanoa, lähimmän ympäristön
etnografiaan -- hankkimassa tietoja tämän paikkakunnan ihmisistä ja
niin edelleen -- ja toiselle suunnalle käyvät tiedustelut hän pani
alulle haastatellessaan Fowleria sinun asunnossasi -- on nimittäin
saatava selville, kuka Kesteven oikeastaan on. Tutkintotuomari,
valamiehistö ja poliisiviranomaiset tahtovat luonnollisestikin tietää,
kuka Kesteven oli ja mikä hän oli miehiään. En usko Darrell Tressin
osaavan kertoa siitä paljoakaan -- otaksuttavasti Tickell osaa ja
kertoo enemmän."

"Kun hänet löydetään", virkkoi Hextall.

"Noo!" äänsi Smith välinpitämättömästi. "Tickell löydetään
neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa, jollei hän ole ehtinyt
pujahtaa pois Englannista varhain tänä aamuna, kuten on saattanut
käydä. Minusta tuntuu, että Tickell otaksuttavasti vei osan niistä
rahoista, jotka Tressin kertoman mukaan olivat Kestevenin taskussa.
Olkoonpa Tickell kuka tahansa, säälin häntä, sillä todennäköisesti
hän joutuu hirteen tämän jutun tähden -- ihan kuten komisarius niin
hyväntahtoisesti ennusti."

"Niinkö luulet -- vaikka pidätkin häntä viattomana?" huudahti Hextall.

"Niin, varmasti! Erittäinkin, jos sillä herrasmiehellä -- kuten on
luultavaa -- on huono maine ja hämärä luonne. Punnitsehan asianhaaroja
-- ikäänkuin olisit brittiläinen valamies! Harkitse tarkoin --
pyh, Tickellin toiveet ovat kovin kehnot -- totisesti! Hän joutuu
silmukkaan, olkoonpa hän vaikka kuinka viaton, sillä poliisi esittää
häntä vastaan raskaat todistukset. Rakas ystävä, poliisit, viranomaiset
ja yleisö näkevät mielellään, että noudatetaan pinnallista ja helposti
ymmärrettävää menettelyä. Tässä tapauksessa mies livistää yön
hiljaisuudessa ulkonäkö hieman muunnettuna, perin epäiltävissä oloissa,
jättäen jälkeensä murhatun miehen, otaksuttavasti osa murhatun rahoista
taskussaan -- siispä hän tietysti on syypää -- kuka muu sitten? 'Teitä
epäilimme ensiksi -- siis te olette syyllinen', sanovat kaikki.
'Epäilimme teitä jo heti alusta alkaen emmekä tahdo epäillä ketään
muita!' Sentähden Tickell joutuu hirteen."

Samassa tuli palvelija ilmoittamaan, että puolinen oli pöydässä,
ja Hextall ja Smith menivät alakertaan. Siellä oli Darrell Tress
keskustelemassa naisen kanssa, jonka hän esitteli rouva Rentoniksi,
naapurikseen. Rouva Renton, komea, kyvykkään näköinen nainen, loi
vastatulleihin nopean, arvostelevan katseen ja kääntyi sitten Hextallin
puoleen, samalla kun seurue istuutui pöytään.

"Pistäydyin katsomaan, voisinko millään tavoin olla avuksi neiti
Tressille", alkoi hän. "Neiti Tress ilmoitti minulle olevansa teidän
hoidossanne, tohtori Hextall, joten minun kaiketi oli tiedustettava
teiltä? Saanko tavata häntä?"

Hextallista tuntui, että koska hän oli lääketieteellinen neuvonantaja,
oli hänellä oikeus silmäillä kysyjää tarkoin. Rouva Renton, päätteli
hän, oli jonkunlainen arvohenkilö, ilmeisesti älykäs, itseensäluottava
ja voimakasluonteinen; hänen muodikas pukunsa, hänen silminnähtävä
malttinsa, koko hänen olemuksensa viittasivat siihen, että hän oli
läpikotaisin maailmannainen. Hän katsoi Hextalliin kasvoillaan avoimen
kysyvä ilme, joka samalla vihjasi, että hän tunsi talon olot hyvästi.
Ja hänen katseensa tehosi Hextalliin.

"Kyllä luullakseni", vastasi tohtori, "jollette ole neiti Tressin
puheilla liian kauan ettekä puhu tämänaamuisesta tapahtumasta enempää
kuin on välttämätöntä -- siis vain viittaus siihen."

"Oh, luonnollisesti!" huudahti rouva Renton. "Tulin keskustelemaan
hänen kanssaan kokonaan muista asioista. Totisesti saanemme kaikki
kuulla siitä kylliksemme myöhemmin -- virallisesti. Sanomalehdet,
ymmärrättehän?"

"Ihan liiankin paljon", jupisi Darrell. Hän ilmeisesti aikoi panna
lupaamansa parannuksen alulle; sillä samoin kuin molemmat miehiset
vieraansa hänkin oli torjunut hovimestarin tarjoaman samppanjan
ja joi sensijaan wiskyä ja soodaa. Hextall pani merkille, kuinka
voimakkaasti tämäkin verrattain viaton sekoitus vaikutti häneen --
hänen kätensä muuttuivat vakavammiksi, silmänsä kirkkaammiksi ja
äänensä hillitymmäksi -- ja lääkäri oivalsi, mikä oli vienyt hänen
isäntänsä hurjasteluihin, joista hän oli niin paljon kuullut. Darrell
Tressin hermot olivat ilmeisesti hyvin helposti ärtyvät; ne olivat
ajaneet hänet juomaan -- ja hänet kyllä ehdittiin vielä parantaa,
mietti Hextall, päättäen yrittää sitä. "Liiankin paljon", toisti
Tress. "Otaksuttavasti täällä vilisee sanomalehtien kirjeenvaihtajia,
ennenkuin tämä päivä on lopussa. Minkä tähden ei tällaisia juttuja
voida järjestää kaikessa hiljaisuudessa?"

"Koska elämme sellaisena aikana, jolloin pidetään perin tarkkaa vaaria
kaikesta, mitä jonkun toisen oven edustalla tapahtuu", selitti Smith.
"Salassa pitäminen on mahdotonta -- vaikkapa tahtoisi tappaa parhaan
ystävänsä."

Rouva Renton silmäili tutkivasti vastassaan istuvaa Smithiä. Tämä
puolestaan katsoi häntä silmiin kasvoillaan viaton ja hyväntahtoinen
ilmeensä.

"Eikö teidän luullaksenne nykyisin siis mikään pysy salassa?" kysyi
rouva.

"Päinvastoin", vastasi Smith, "ei luultavasti milloinkaan ole
salaisuuksia ollut näin paljon kuin nyt. Elämme salaisuuksien aikaa.
Entiseen aikaan esimerkiksi en olisi voinut syödä puolista seurassanne
tietämättä, mikä mies iso-isänne oli; mutta nyt en välitä vähääkään
siitä, pesikö äitinne ehkä toisten vaatteita. Salaisuudet alkoivat
silloin, kun sukutaulut katosivat."

"Olette sellainen herrasmies, jolla on eriskummaisen ristiriitaisia,
huonoja tottumuksia", virkkoi rouva Renton. "Juuri äsken väititte, että
nykyajalla on mahdoton pitää mitään salassa."

"Juuri niin", myönsi Smith. "Tapani on sanoa yhdellä kertaa toista,
toisella toista. Ainoastaan sellainen ihminen, joka horjumatta
totuttautuu alituisesti esittämään keskenään ristiriitaisia väitteitä,
puhuu aina totta. Sitäpaitsi en ajatellut samaa kuin te -- edellisessä
tapauksessa ajattelin tekojen, jälkimäisessä olemisen salassapitämistä.
Käsitättekö erotuksen?"

"Te taidatte ilveillä minulle", vastasi rouva Renton. "Mutta kenties
esiinnyttekin metafyysikkona vain kujeillen -- niinkö?"

"Mainiota!" mutisi Smith. "Pidän suuressa arvossa mielipidettänne."

Darrell Tress katsahti hymyillen Hextalliin. Hänellä oli hämärä tunne,
että hänen naisvieraansa ja tämä pieni, lihava lontoolainen olivat
molemmat sukkelia sanaseppiä, joiden keskustelua hän ei pystynyt
seuraamaan, ja hän alkoi pakista tohtorille aiheista, jotka olivat
enemmän hänen makuunsa -- urheilusta, kilparatsastuksesta, kriketistä.
Hän oli ilmeisesti mielissään, kun seurue nousi pöydästä ja rouva
Renton lähti Hextallin luvalla katsomaan Paquitaa.

"Tulkaa biljardihuoneeseen polttamaan sikaari!" kehoitti hän. "Älykäs
nainen, vai mitä?" jatkoi hän opastaessaan toisia upeasti sisustettuun
biljardihuoneeseen. Siellä hän heittäytyi tuoliin. "Verraton
keskustelutoveri, eikö olekin?"

"Viehättävä nainen", kehui Smith. "Naapurinne, niinhän muistaakseni
sanoitte?"

"Asuu ihan tuon metsikön takana, Warren-nimisessä talossa", vastasi
Darrell. "Kaunis paikka. Nuori leski, tämä rouva Renton. Hän on
aikaisemmin käynyt täällä vain yhden kerran, ja me olemme olleet
ainoastaan kerran hänen luonaan. Minusta hän oli kovin ystävällinen
tullessaan nyt katsomaan, eikö teistäkin? Nähkääs, me tunnemme täällä
tuskin ketään. Mutta kaikki se muuttuu, muuttuu kun muuttuukin! Minä --
hyvä Jumala, en ensinkään huomannut!"

Hän hyppäsi äkkiä tuolista, johon oli istuutunut, loi siihen kammoisen
katseen ja vaipui toiseen.

"Tuo!" huomautti hän hiljaa. "Tuo on se tuoli, jossa hän -- Kesteven
-- aina istui! Hän ei täällä ollessaan huolinut mistään muusta. Minä
siirrätän sen pois."

"Älkää toki!" esteli Smith. "Älkää ainakaan nyt! Minä istun siinä
-- varsin hyvä mukavien tuolien tuntija se mies-poloinen olikin",
jatkoi hän istuutuessaan. "Muuten, kun rouva Renton nyt on poistunut
seurastamme, voimme kolmisin puhella vähän, erittäinkin kun minun
lienee palattava Lontooseen. Kuten Hextall teille mainitsi, olen
hyvin innostunut rikosasioihin ja uskaltanen väittää olevani aika
hyvin perehtynyt niihin. Jos kokemuksestani on teille apua, olen
mielihyvin käytettävissänne. Otaksuttavasti olette selvillä siitä,
että tutkintotuomari pitää kuulustelun Kestevenin kuoleman johdosta --
luultavasti huomenna?"

"Poliisit puhuivat siitä", vastasi Darrell. "Minun on kai sinne
mentävä?"

"Varmasti teidän on mentävä, sillä te olette tärkein todistaja", sanoi
Smith. "Jutun keskeinen kysymys on: kuka Kesteven oikeastaan oli? En
luule teidän tietävän sitä -- mutta jotakin tiedätte. Älkää kertoko nyt
mitä tiedätte tai mitä ette tiedä -- siitä kaikesta saatte kyllä vielä
tehdä selkoa. Mutta erästä seikkaa haluaisin teiltä tiedustaa", jatkoi
Smith, jolle Hextall asemalta ajaessa oli maininnut Rennien nähneen
neiti Brockin ja Kestevenin yhdessä. "Kerroitte Kestevenin kanssa
viettäneenne viime päivät Boulognessa. No niin -- oliko Kesteven koko
ajan seurassanne?"

"Ei", vastasi Darrell empimättä. "Ei ollut. Hän erosi minusta
neljäksikolmatta tunniksi -- käydäkseen Lontoossa asioillaan. Hän lähti
puolenpäivän aikaan ja palasi seuraavana päivänä samoihin aikoihin.
Juuri hänen poissaollessaan", lisäsi hän hihittäen, "oli minulla
valtava pelionni. Totisesti! Sellaista onnea ette ole ikinä nähneet",
jatkoi hän, näyttäen hermostuneesti haluavan puhua mistä muusta
hyvänsä, mutta ei pääasiasta. "Voitin kaikki edessäni olevat panokset
joka kierroksella. Kesteven arveli --"

"Suokaa anteeksi!" keskeytti Smith hänen lauseensa muitta mutkitta.
"Mutta tämä Kestevenin poissaolo on tärkeä siihen nähden, mistä
koetan ottaa selvää teidän puolestanne. Sanoitte Kestevenin olleen
poissa neljäkolmatta tuntia -- poistuneen keskipäivällä ja palanneen
samaan aikaan seuraavana päivänä. Siis hän kai palasi aamulaivalla
Folkstonesta?"

"Niin hän teki", vahvisti Darrell. "Olin häntä vastassa."

Samassa astui biljardihuoneeseen hovimestari ja katsoi isäntäänsä,
ilmeisesti haluten puhutella häntä. Darrell meni ovelle, ja Smith
kallistui kuiskuttamaan Hextallille.

"Pojan sisarellensa kertoma juttu pitää paikkansa, kuten näet. Kesteven
ennätti tietenkin varsin hyvin tulla Lontooseen, käväistä täällä ja
palata Boulogneen neljässäkolmatta tunnissa. Ydinkohta on, minkälaiset
olivat hänen ja kotiopettajattaren, neiti Brockin, väliset suhteet?
Siitä meidän on hankittava selko."

Darrellin palatessa keskustelemasta Mountainin kanssa kuvastui hänen
kasvoistaan levottomuutta ja ällistystä.

"Totisesti!" huudahti hän. "Minut saa hirttää, jollei ole ilmestynyt
toinen arvoituksellinen pulma! Neiti Brock on kadonnut!"

Hextall ja Smith ponnahtivat pystyyn, vilkaisten toisiinsa ja Smithin
katse oli varoittava.

"Pikku veljenne opettajatarko?" kysyi hän, kääntyen Darrellin puoleen.
"Ette kai tarkoita, että hän on todella kadonnut -- selittämättömällä
tavalla?"

"Häntä ei ainakaan ole löydetty mistään koko talosta", vastasi Darrell.
"Hän tuli kello kaksitoista Ronnien kanssa kävelyltä sisälle, luovutti
pojan erään tallirengin huostaan, joka opettaa häntä ratsastamaan
ponylla, meni omaan huoneeseensa yläkertaan, eikä häntä senjälkeen ole
näkynyt. Palvelijat ovat etsineet häntä joka paikasta, mutta turhaan.
Hän ei näet tullut alakertaan, kun päivällinen oli pöydässä häntä ja
Ronnieta varten, ja palvelija, joka meni koputtamaan hänen ovelleen,
ei saanut vastausta. Huoneen ovi onkin lukossa, mutta talonhoitaja on
käynyt sisällä ikkunasta, joka avautuu parvekkeelle. Ja hän on kertonut
Mountainille, että huoneessa on kaikki sekaisin. Totisesti! Emmeköhän
lähde sinne katsomaan?" Hän meni edellä yläkertaan Hextallin ja Smithin
seuratessa. Smith nykäisi ystävänsä hihasta.

"Arvasin, että täällä olisi salaperäisiä arvoituksia kosolta", jupisi
hän. "Jos vainukoiramainen sihteerini puuhaa puoliksikaan yhtä paljon
kuin minä, Hextall, on meillä yllin kyllin keskusteltavaa tämän päivän
päättyessä."




XI

KAALINISTUTTAJA


Erottuaan esimiehestään Lynne Courtin portilla Styler
palasi majataloon. Sitä lähestyessään hän näki Fowlerin ja
poliisikomisariuksen poistuvan sieltä ja lähtevän verkkaisesti
astelemaan kylän raittia pitkin. Majatalon isäntä seurasi heitä
ulos, pysähtyi kynnykselle ja jäi tuijottamaan heidän jälkeensä,
miettivästi raapien paljaita käsivarsiaan. Hän tunsi sihteerin sen
seurueen jäseneksi, joka äsken oli ollut neuvottelemassa hänen
vierashuoneessaan, ja nyökkäsi ystävällisesti. Styler vastasi
tervehdykseen sydämellisesti; kylän majatalon isäntä oli juuri
sellainen mies, jota hän sillä hetkellä tarvitsi.

"Jos mieleni on ikimaailmassa tehnyt mitään", alkoi Styler, "niin
nyt haluaisin tuopin vilpoisaa olutta, jota teillä tietysti on
kellarissanne. Mitä te itse arvelette siitä?"

Isäntä oivalsi, että vieras oli hauska ja puhelias seuramies, ja
kehoitti häntä astumaan samaan huoneeseen, josta hän oli kymmenen
minuuttia sitten lähtenyt. Sitten hän nouti haarikan vaahtoavaa olutta
ja kaksi lasia ja nykäisi vierastaan juhlallisesti.

"Olette kaiketi saapuneet tänne kartanossa sattuneen tapauksen
johdosta?" hän virkkoi silmäillen Stylerin teräviä piirteitä.
"Epäilemättä lakimies?"

"Sinnepäin", vastasi Styler kiertäessään savuketta. "Kummallinen juttu,
eikö olekin?"

"Niin!" myönsi isäntä. "Olette oikeassa! Siitä ei niinkään hevillä eikä
hätäisesti saada selvää. Ainakin minusta siltä tuntuu sen nojalla, mitä
kuulin poliisikomisariukselta ja herra Fowlerilta. Kenties te tiedätte
enemmän."

"En sen enempää kuin tekään", vakuutti Styler.

Isäntä istuutui ja sytytti sammuneen sikaarinsa. Hän oli ilmeisesti
puhetuulella, ja Styler oli siitä mielissään.

"Näyttää siltä, että se mies, joka lähti polkupyörällä ajamaan
yönselkään, on sen tehnyt", huomautti isäntä. "Varmasti juuri hän on
murhaaja -- se ei voi olla kukaan muu."

"Ei suinkaan se saattaisi olla salametsästäjäin työtä, vai mitä?"
esitti Styler. "Niitä ei näillä mailla ole!" selitti isäntä.
"Salametsästäjiä! Ei ole mitään pyydystettävää, ei ainakaan Tressin
tilalla. Se ei ole mikään riistatila, se -- vanha herra Tress, setä,
joka oli tilan omistajana ennen tätä nykyistä nuorta herraa, ei ollut
lainkaan urheilumiehiä -- kaikki hänen harrastuksensa keskittyivät
kukkiin, harvinaisiin kasveihin ja puihin ja muihin sellaisiin. Komeita
puutarhoja ja vainioita, hyvin hoidettuja puistoja, mutta ei paljoa
riistaeläimiä -- muutamia peltopyitä, jänis, pari -- mutta ei mitään
sellaista, mitä salametsästäjäin luulisi kannattavan tavoitella. Ei,
sir -- sitä miestä ei lopettanut kukaan paikkakuntalainen."

"Te otaksuttavasti tunnette kaikki täkäläiset ihmiset", virkkoi Styler.
"Niitä ei lienekään kovin paljoa, vai mitä?"

"Tunnen joka miekkosen täällä Lynnessä", kehui isäntä. "Ja joka naisen
ja lapsen myöskin. Tämä on pieni paikkakunta, kuten sanoitte -- täällä
ei ole muukalaisia. Nimittäin lukuunottamatta nuorta leskirouvaa, joka
sijoittui Warreniin joku aika sitten, ja vanhaa herraa, joka ihan äsken
muutti metsikössä olevaan kalustettuun huvilaan. Ainoastaan he kaksi
-- rouva Renton on nuoren lesken nimi, ja vanhusta nimitetään herra
Peggeksi -- ovat sellaisia, jotka eivät ole syntyneet ja kasvaneet
täällä. Eikä hevin voisi uskoa hienon, nuoren leskirouvan eikä liioin
myöskään vanhan herran hiipivän öiseen aikaan revolveri kädessä
metsässä ja ampuvan ihmisiä, vai mitä arvelette? Niin, sir, murhaaja
ei ole lynneläinen! Jollei se ole hän -- Tickell -- jota parhaillaan
etsitään, niin sitten on juttu arvoituksellinen, se on varma!"

"Niinpä niin", sanoi Styler lämpimästi. "Nuori leskikö? Onko hän kaunis
nainen?"

"Tavattoman kaunis", vakuutti isäntä. "Hieno ihminen -- vallasnainen.
Palveluskuntaa ei ole paljon, ymmärrättehän, mutta riittävästi -- kaksi
tai kolme palvelijatarta ja yksi poika."

"On kummallista", huomautti Styler, ilmeellään vihjaten ehdottomasti
pitävänsä majatalon isäntää maailmanmiehenä, "ja varmaankin olette
tekin pannut sen merkille, että nämä nuoret lesket poikkeuksetta
hautautuvat, kuten saattaisi nimittää, todelliseen maaseutuelämään --
jossa ei ole ketään, johon he niinsanoaksemme voisivat kohdistaa uuden
yrityksen. Kummallista, eikö olekin?"

"No, enpä tiedä", vastasi isäntä viisaannäköisenä. "Nähkääs, ensi
vuoden aikana ja vähän ylikin he mielellään pysyttelevät varjossa,
hautoen aatoksiaan. Mutta sanonpa teille erään asian", jatkoi hän,
silmää iskien. "Olen aina huomannut, että sellainen miettimisaika
herättää heidät kaipaamaan uutta puolisoa -- niin!"

"Onko tämä rouva tehnyt sensuuntaisia yrityksiä?" tiedusti Styler.

"Ei; en voi väittää, että mitään sellaista olisi havaittu", oli
vastaus. "Hän on hiljaisenpuoleinen ihminen -- kuluttaa suuren osan
ajastaan puutarhassaan ja muissa sen tapaisissa hommissa. Eikä meillä
täällä olekaan avioliittoon aikovia herrasmiehiä; paikkakuntamme
on köyhä sellaisista. Onhan tosin herra Tress -- mutta tämä rouva
Renton on hieman liian vanha hänelle -- hänenlaisensa sopisi hyvin
keski-ikäiselle miehelle. Ymmärrättehän -- suunnilleen sellaiselle kuin
teidän esimiehellenne, joka äsken oli täällä."

"Ahaa!" äänsi Styler. "Epäilemättä. Käsitän tarkoituksenne. Näyttää
komealta varakkaan miehen pöydän päässä, niinkö? Kehoitan esimiestäni
pitämään silmänsä auki."

"Lakimies arvattavasti?" virkkoi isäntä uteliaasti. "Niin arvelin,
kun näin teidän pysähtyvän ovelle. Sanoin muorille: 'Ne ovat niitä
lainoppineita', sanoin. 'Niitä tulee tänne tukuittain tämän jutun
tähden. No niin, tuuli on perin onneton, jollei se tuo kellekään mitään
hyvää, kuten sanotaan, ja uskonpa, että tästä puuhasta heruu rahaa
teidän kaltaistenne taskuihin, nuori mies."

"Ei heru, jos istun täällä koko aamun", vastasi Styler. Hän joi
oluensa, ilmoitti pistäytyvänsä hieman myöhemmin haukkaamassa vähän
puolista ja lähti kylään. Ne, jotka siellä hänet näkivät, olisivat
saattaneet kuvitella, ettei hänellä ollut päämäärää eikä tehtävää,
sillä hän vain katseli sikäläisten parin, kolmen myymälän ikkunoita,
vetelehti kuusien varjostaman kirkkomaan ympärillä ja viivytteli koulun
avoimen oven seuduilla, otaksuttavasti kuunnellen sisältä kantautuvaa
nuorekkaiden äänten sorinaa. Mutta Stylerillä oli tarkoituksensa, ja
hän pyrki siihen omalla tavallaan. Hän oli jo saanut selville, että
tässä pienessä seurakunnassa oli vain kaksi henkilöä, joiden entisyys
ei ollut yleisesti tunnettu -- vanha herra ja nuori rouva; hän aikoi
hiukan tarkastaa heitä kumpaakin. Ja koska hän oli kuljeksiessaan
pitänyt silmänsä avoinna, oli hän kirkkotarhan viereiseltä matalalta
kummulta nähnyt, että Lynne Courtin läheisissä metsiköissä oli
yksi isohko ja yksi pienehkö talo, ja suuntasi askeleensa näihin
metsikköihin eräitä kapeita kujia ja polkuja myöten. Sillä sisäinen
aavistus ja päättelemiskyky -- jotka molemmat olivat Stylerin vahvoja
puolia -- sanoivat hänelle, että ison talon täytyi olla Warren
ja pienen kalustettu huvila, joista molemmista _Lynnen Vaakunan_
isäntä oli puhunut, ja häntä halutti silmäillä niitä tarkemmin ja
nähdä niiden asukkaat. Se kaikki oli osana hänen -- ja John Smithin
suunnitelmassa. Jos jossakin piirissä on sattunut jotakin tavatonta, on
ensinnä hankittava tarkat tiedot siinä piirissä asuvista henkilöistä
ja pohdittava, ovatko he todennäköisesti millään tavoin sekaantuneet
tapahtumaan vai eivätkö -- sillä, kuten Styler ei väsynyt vakuuttamasta
itselleen, ei koskaan tiedä, kuka ja mikä kukin on, ennenkuin hänet
on kääntänyt nurin, eikä milloinkaan voi pitää liian tarkkaa vaaria
pienistä yksityiskohdista. Hän oli herkistänyt korviaan kuullessaan
majatalon isännän mainitsevan tätä nuorta leskeä ja tätä vanhaa herraa
-- he eivät ainakaan olleet Lynnen syntyperäisiä asukkaita, ja heistä
oli otettava selko.

Warren oli hyvin tavallinen, siisti, perin kunnioitettavan näköinen
asunto. Se oli nykyaikainen kivitalo -- uusimallisia rakennuksia, jotka
nykyisin ovat muodissa eteläisissä kreivikunnissa. Sen oli ilmeisesti
rakennuttanut henkilö, joka tahtoi siitä lepopaikan vetäydyttyään
syrjään perin menestykselliseksi koituneesta liike-elämästä. Siinä
oli useita päätyjä ja vielä useampia omituisia ikkunoita, nurkkauksia
ja soppia, ja seiniä koristivat rehevät muratit sekä klemati- ja
villiviiniköynnökset; nurmikot ja puutarhat olivat huolellisesti
hoidetut. Se oli juuri sellainen paikka, jossa elämän otaksuisi
loistavan tasaisen mieluisesti ja jossa erinomaisesti valmistettu
päivällinen luultavasti olisi pöydässä täsmälleen kello puolikahdeksan.
Stylerin kävellessä ohitse oli sievä palvelijatar sivuportilla
puhelemassa teurastajan juoksupojan kanssa. Heidän laajentuneista
silmistään hän arvasi heidän keskustelevan edellisen yön tapahtumista.
Mutta palvelustytön emännästä hän ei sillä kertaa nähnyt vilahdustakaan.

Hänen huomionsa toinen esine -- huvila -- oli kokonaan toisenlaatuinen
kuin Warren. Se oli sananmukaisesti metsän sisässä, aukeamalla, ja
Styler, joka oli lähestynyt sitä rohkeasti poiketen poljetuilta teiltä
ja painautuen intiaanien tavalla tiheikköihin, saattoi edetä likelle
sitä tuoreen, rehevän lehvistön suojassa, jonka viikon kestänyt
lämmin keväinen sää oli saanut versomaan. Hän kuuli ääniä -- vienoja
maalaisääniä -- hiipiessään huvilan puutarhaa reunustavan kuusama-aidan
taakse. Ja visusti varoen itse vähääkään kolisemasta hän tirkisti
kiiltävän lehvistön raoista. Ainoastaan muutaman metrin päässä hänestä
oli vanhahko herrasmies istuttamassa kaalintaimia, työskennellessään
ratokseen hyräillen hilpeätä laulua.

Hän oli hauskannäköinen vanha herra -- näköjään niin viaton vanhus
kuin suinkin saattaa tavata, vakuutti Styler, vanhaan totuttuun
tapaansa puhellen itsekseen. Juuri silloin ei Styler voinut nähdä
hänen kasvojaan -- hän näki vain takaapäin mukavat, väljät, valkean
ja mustan kirjavasta, ruudukkaisesta villakankaasta valmistetut
housut, kirkasviiruisen paidan, vielä loistavammat, silkkiset
housunkannattimet ja ison panamahatun. Mies, jonka yllä tämä asu oli,
seisoi selin pensasaitaan ja sen takana piileskelevään tähyilijään
ja kasvot puutarhan toisella puolella olevaan huvilaan päin. Hänen
toisella puolellaan oli olkipunoksinen koppa täynnä kaalintaimia;
oikeassa kädessään hänellä oli palikka, jota puutarhurit nimittävät
istutuspuikoksi; tällä puikolla hän pisteli maahan reikiä säännöllisten
välimatkojen päähän; tehtyään kymmenkunta reikää hän varovasti sijoitti
niihin kuhunkin kaalintaimen ja peitti sitten yhtä huolellisesti juuret
mullalla. Ja tällä tavoin puuhaillessaan hän lauloi maalaislaulelmien
säkeitä hauskalla, miellyttävällä äänellä, joka oli hieman särkynyt,
mietti Styler, mutta silti vielä hyvin sointuva.

"Hiljainen, rauhallinen vanha veitikka tämä!" puheli tähyilijä
itsekseen. "Ei ainakaan syntiä eikä pahanilkisyyttä näytä asustavan
hänen vanhassa ruhossaan. Mutta ajatella, että mies istuttaa kaalia tai
turnipsia tahi sipulia tai mitä nuo taimet lienevätkin noin suorastaan
suruttoman iloisena, vaikka ihan hänen ovellaan on äsken tapahtunut
verinen murha! Ihmeellistä se minusta on! Tämä vanhus lienee filosofi."

Hän käänsi huomionsa vanhuksesta vanhuksen asuntoon. Se oli hauska
pikku rakennus, huvilantapainen; seinät olivat osittain tiiliset,
osittain kalkitut; kuistin räystäät olivat ulkonevat, ja ovelta vei
ruusukuja portille. Avoimesta ikkunasta Styler näki vilahduksen
hauskasta sisustuksesta; siellä oli tauluja, kirjoja, valkoisen liinan
peittämä pöytä, jolla välkkyi hopeisia ja lasisia astioita. Ja samassa
kun hän näki sen, tuli ovelle taloudenhoitajattaren näköinen nainen ja
huusi kaalinistuttajalle.

"Päivällisenne on valmis, herra Pegge", ilmoitti hän. "Tuonko pöytään
olutta, sir?"

"Mainio ehdotus, rouva Pridd", vastasi herra Pegge, oikaisihe suoraksi
ja lähti astelemaan huvilaan. "Kannullinen, madam -- ja kauniisti
vaahtoavaa, olkaa hyvä!"

Kelpo herrasmies oli parhaiksi ehtinyt asuntonsa ovelle, kun Styler
havaitsi jotakin, mikä kiinnitti hänen mieltään enemmän kuin mikään
hänen siihen saakka näkemänsä. Pensasaidan sisäpuolella, ihan
vastapäätä sitä kohtaa, jossa hän oli polvillaan silmä sopivassa
lehvistön aukossa, oli puutarhajyrä. Sen päälle oli herra Peggy
huolettomasti viskannut takkinsa ja takin povitaskusta pisti näkyviin
kulunut, nahkainen lompakko, joka nähtävästi oli täynnä papereita.

"Ahaa! Mikä löytö! Mikä -- todella odottamaton onnenpotkaisu!" ihasteli
Styler kiihkeän innostuneena -- varovasti hilliten ääntänsä. "Kas niin!
Sepä onni!"

Mikään ei olisi kyennyt niissä oloissa estämään Styleriä tarkastamasta
sitä lompakkoa, ei kunniantunto, ei hienotunteisuus, ei häpeä -- ei
mikään! Hän odotti, kunnes näki herra Peggen istuutuvan pöytään ja
käyvän käsiksi päivälliseensä. Tarkaten sitten toisella silmällään
vanhusta ja toisella kaikkea muuta hän työnsi kätensä lehvien välitse
ja sieppasi lompakon itselleen. Ja varmistauduttuaan siitä, että sen
omistaja söi ja joi vähääkään aavistamatta, mitä hänen rauhaisen
puutarhansa toisessa päässä oli tekeillä, Styler silmäili hätäisesti,
mutta varmisti lompakossa olleita papereita yhtä nopeasti kuin
pankkinkonttoristi laskee seteleitä. Tämän tarkastelun aikana hänen
kasvoillaan väikkyi jos jonkinlaisia ilmeitä, ja pantuaan lompakon
takaisin paikalleen hän jupisi sanan tai pari.

"Laupias Luoja! Tänne hän siis on piiloutunut, vai niin?" mutisi hän.
"Tämäpä on löytö! Onni -- eikä suinkaan puolinainen!"

Hän viipyi vielä jonkun aikaa, sillä hän tahtoi nähdä herra Peggen
edestäpäin. Vihdoin Pegge herkesi arterioimasta, tuli kuistille,
istuutui nojatuoliin ja sytytti sikaarin. Silloin Styler hänet näki;
hän oli hiljaisennäköinen, harmaapartainen vanhus.

"Hyvä Jumala!" supisi Styler. "Tuollainen hän siis on nykyisin, vai
niin? No hyvä -- hyvä!"

Hän pysyi hievahtamatta piilossaan, kunnes sikaaria polttava herra
Pegge nukahti. Sitten hän hiipi pois metsiköstä ja palasi majataloon.
Siellä hän söi leipää ja juustoa ja joi olutta, mennen sitten
kävelemään varjoisaan puutarhaan, josta John Smith hänet tapasi.

Senjälkeen John Smith ja Styler menivät kävelylle läheisen niityn
keskelle ja keskustelivat pitkään, minkä jälkeen Styler poistui
lähimmälle rautatieasemalle ja astui Lontooseen menevään junaan,
kun taas hänen esimiehensä palasi hitaasti Lynne Courtiin syvissä
aatoksissa.




XII

SALAPERÄISIÄ MIEHIÄ


Smith ja Hextall viettivät sen illan Darrell Tressin vieraina. Ja siitä
hetkestä, jolloin Smith palasi käväistyään kylässä, seuraavaan aamuun
saakka hän ei maininnut mitään Kestevenin kuolemasta. Sensijaan hän
ryhtyi kasvattamaan nuorta isäntäänsä. Hän ehdotti, että lähdettäisiin
kävelemään tilan maille, ja piti Darrellin kielen liikkeessä,
haastattaen häntä tilan asioista. Päivällispöydässä hän puheli
Darrellille urheilusta ja hämmästytti Hextallia kilparatsastuksia
koskevilla tiedoillaan. Aterian jälkeen he pelasivat biljardia. Darrell
Tress meni sinä iltana makuulle paremmassa kunnossa kuin kuukausiin,
ja Fowler, joka pistäytyi Hextallin huoneeseen kysymään, voisiko hän
millään tavoin palvella vierasta, huomautti siitä.

"Se teidän ystävänne on tehnyt nuorelle isännällemme sanomattoman
paljon hyvää, sir", sanoi hän. "Juuri sitä hän kaipaa -- parempaa
seuraa entisen pelaavan ja juopottelevan joukkion asemesta. Tänä
iltana hän on kuin toinen mies, ja se on mainio asia, sillä hän taitaa
huomisessa kuulustelussa tarvita koko järkensä."

Hextall odotti kuulustelua levottomuuden ja uteliaisuuden sekaisin
tuntein. Uteliaisuus oli luonnollinen; levottomuutta hän ei osannut
selittää. Myöskin Darrell oli huolestunut; hänestä oli silminnähtävän
vastenmielistä kertoa julkisesti hänen ja Kestevenin välisistä
suhteista. Hänen oma asianajajansa, joka saapui Lontoosta varhain
aamulla, antoi hänelle saman neuvon, jota Smith oli jo teroittanut
hänen mieleensä -- kertoa kaikki, mitä tiesi, mitään salaamatta. Ja
asianajajalleen hän vastasi samoin kuin Smithille -- hän ei tiennyt
juuri mitään.

Kylän koulusali, johon tutkintotuomarin ja hänen kaksitoista
nuhteetonta ja vakaata valamiestään olivat saapuneet kuulustelemaan
Kestevenin kuoleman yhteydessä olevia seikkoja, oli Lynne Courtin
seurueen saapuessa ääriään myöten tupaten täysi. Eikä siinä kylliksi;
myöskin pihalla tungeksi, innokkaasti pohtivaa väkeä. Tieto tästä
tavattomissa olosuhteissa sattuneesta tapahtumasta oli levinnyt
laajalle, ja ihmisiä oli tullut läheltä ja kaukaa ammentaakseen
alkulähteistä mahdollisia tuoreita uutisia Kestevenistä, Tickelliä
koskevasta kuulutuksesta ja kotiopettajattaren omituisesta
katoamisesta. Darrell Tressia kiusasi pihalla seisovien ihmisten karkea
uteliaisuus, ja hän oli ilmeisesti hermostunut nähdessään koulusalin
kuulijoita täynnä olevat penkkirivit. Hyvillä mielin hän pujahti
istumaan niille paikoille, jotka eräs poliisikonstaapeli oli varannut
hänelle ja hänen ystävilleen, ja hänen kumppaninsa käsittivät, että hän
oli hyvin tuskastunut ajatellessaan joutuvansa todistamaan. Hän katseli
hermostuneena tutkintotuomaria, viranomaisia edustavia lakimiehiä ja
valamiesten jäykkiä kasvoja. Kaikesta päättäen hän olisi saattanut olla
syytettyjen aitiossa oleva vanki eikä todistaja, jonka joka tapauksessa
oli ainoastaan kerrottava, mitä tiesi. Ja silloin alkoi Hextall
aprikoida, tiesiköhän Darrell Tress sellaista, mitä hän ei halunnut
ilmaista.

Kuulustelun alkuvaiheet eivät olleet mielenkiintoisia eivätkä
kiihoittavia. Tutkintatuomari, läheisestä naapurikaupungista saapunut
lakimies, ilmeisesti varovasanainen ja valpas mies, ei viitannut
lainkaan kuulustelun poikkeukselliseen luonteeseen esittäessään
huomautuksensa ja ohjeensa valamiehille. Itse asiassa hän lausui
nämä huomautukset mahdollisimman suppeasti, kosketellen valamiesten
tehtävän määrättyä tarkoitusta. Hyvin lyhyessä ajassa valamiehistö oli
käynyt katsomassa ruumista (joka silloin virui kylän ruumishuoneessa),
kuulustelu oli alkanut ja ensimmäiset kolme todistajaa antaneet
lausuntonsa ja saaneet poistua. He olivat se mies, joka oli löytänyt
Kestevenin virumasta kuolleena kuusikossa, häntä tutkimaan noudettu
lääkäri ja hovimestari Mountain. Kellään heistä ei ollut paljoa
kerrottavaa. Puutarhuri kertoi, miten ja mistä hän oli löytänyt ruumiin
kymmenen minuuttia vaille kuusi aamulla. Tohtori todisti, että vainaja
oli kuollut aivoihin osuneesta kuulasta, joka varmasti oli ammuttu
läheltä, ja että hän oli kuollut silmänräpäyksessä, otaksuttavasti
viisi ja puoli tuntia aikaisemmin kuin hän tutki ruumista. Ja
hovimestari ilmoitti tuntevansa vainajan samaksi mieheksi, jonka hän
oli tuntenut herra John Kesteveninä; tämän, joka usein oli käynyt
Lynne Courtissa, hän oli viimeksi vähää ennen kello kahtatoista murhan
edellisenä iltana nähnyt elossa ja hyvässä voinnissa herra Maurice
Tickellin, talon toisen vieraan, seurassa.

Mutta siinä ei ollut paljoakaan sellaista, mikä olisi kiinnittänyt
kuuntelijoiden, sekä virallisten että epävirallisten, mieltä --
paitsi sitä, että he nyt kuulivat kuvaukset silminnäkijöiltä.
Huhujen ja julkisten selostusten nojalla he olivat jo tutustuneet
näihin seikkoihin. Fowlerin ja poliisikomisariuksen lausunnot olivat
jännittävämpiä. Kamaripalvelija kertoi nähneensä Kestevenin ja
Tickellin istuvan yhdessä, polttelevan tupakkaa ja keskustelevan
ilmeisesti perin ystävällisesti keskenään myöhään yöllä; hänet ja
Mountain oli varhain seuraavana aamuna kutsuttu kuusikossa olevalle
aukeamalle; hän oli huomannut, ettei Tickellin huoneessa ollut ketään,
ja vähän myöhemmin havainnut, että yksi hänen isäntänsä polkupyöristä
oli kadonnut. Komisarius ilmoitti tarkastaneensa vainajan vaatteet;
niiden taskuista ei ollut löytynyt mitään muuta kuin nenäliina ja
kynsisakset. Kaksi tahi kolme kunnollista, rehellistä, jäyhäkasvoista
valamiestä hengähti syvään ja pudisti päätään kuullessaan sen, ja Smith
kuiskasi Hextallille, että heidän mielipiteensä oli nyt valmis eikä
enää ikinä muuttuisi -- ryöstömurha, se oli heidän uskonsa, ehdottoman
vankka ja horjumaton.

Darrell Tress nousi todistamaan. Hän oli silmäänpistävän hermostunut
ja epävarma, ja älykäspiirteinen, teräväsilmäinen lakimies, joka oli
saapunut Lontoosta ohjaamaan jutun menoa oikeusviranomaisten puolesta,
silmäili häntä hieman uteliaasti, ikäänkuin ihmetellen, minkä tähden
ihminen pelkäsi niin yksinkertaista asiaa. Hän esitti tahallaan
todistajalle pari, kolme muodollista kysymystä herättääkseen hänessä
itseluottamusta. Sitten hän kävi käsiksi ydinkohtaan, lausuen nopeasti
ja varmasti suoranaisen kysymyksen.

"Olette luultavasti nähnyt sen miehen ruumiin, jonka kuoleman yhteydessä
olevien seikkojen selvillesaamiseksi tämä kuulustelu pidetään?"
tiedusti hän.

"Näin sen eilen", myönsi Darrell.

"Kenen ruumis se on?" kysyi lakimies terävästi.

Darrell tuijotti kyselijään, sitten tutkintatuomariin, sitten jälleen
kysyjään.

"Kestevenin", vastasi hän vihdoin. "John Kestevenin tietysti."

"John Kestevenin ruumis. Kuka oli John Kesteven? Sanoitte 'tietysti';
siis tietysti tiedätte sen."

"Tiedän ainoastaan sen", virkkoi Darrell hitaasti, "että tunsin hänet
John Kestevenin nimellä. Niin hän itse nimitti itseään."

"Kuka hän oli?"

"Minä -- en tiedä sitä."

"Missä hän asui?"

Darrellin kasvot kirkastuivat hänen kuullessaan sen kysymyksen.

"Siitä saakka, kun opin hänet tuntemaan, hän asui minun luonani",
vastasi hän empimättä.

"Missä hän asui sitä ennen? Missä hän asui silloin, kun ensi kerran
kohtasitte hänet?"

Darrell pudisti päätään.

"Siitä ei minulla ole aavistustakaan", vastasi hän. "En kuullut hänen
koskaan puhuvan siitä."

"Onko minun siis uskottava teidän ottaneen tämän miehen, joka nimitti
itseään John Kesteveniksi, suoraan taloonne tai taloihinne tietämättä
mitään hänen entisyydestään?"

"Oh, no, tiesinhän luonnollisesti jotakin!"

"Mitä tiesitte?"

"No niin, tiesin, että hän oli kelpo -- hyvä kumppani -- ja niin
edelleen", sanoi Darrell epävarmasti. "Minä -- nähkääs, en kysellyt
häneltä mitään. Hän ja minä pidimme toisistamme, ymmärrättehän."

"Kyllä käsitän. Ja niinpä te otitte hänet -- ventovieraan -- perheenne
jäseneksi?"

"Ei; en ottanut!" murahti Darrell, näyttäen äkkiä pirteyden merkkejä.
"Kehoitin häntä jäämään vähäksi aikaa -- ja hän viipyi yhä."

"Ymmärrän! -- Ja nyt, herra Tress, missä ja milloin tapasitte John
Kestevenin ensi kerran?"

"Eräässä hotellissa Readingissä -- viime talvena."

"Miten kohtasitte hänet? Esittelikö teidät joku toisillenne?"

"Ei. Se tapahtui ollessani yksin matkalla Newburyn
esteratsastuskilpailuihin. Pysähdyin Readingiin, ja hän oli samassa
hotellissa. Hän puhutteli minua sinä iltana biljardisalissa, ja
seuraavana päivänä menimme kilparatsastukseen yhdessä. Tulimme näette
oikein hyvin toimeen, ja minä pyysin häntä vieraakseni Lontoossa."

"Mainitsiko hän teille mitään itsestään, kuka ja mikä mies hän oli,
mistä hän tuli? Ajatelkaahan!"

"Niin, kyllä, jotakin hän puhui", vastasi Darrell äkkiä oltuaan
hetkisen vaiti. "Hän sanoi juuri äsken tulleensa Afrikan
länsirannikolta, jossa hän oli ollut useita vuosia."

"Ilmoittiko hän teille, mitä hän oli siellä hommannut?"

"Muistaakseni hän oli harjoittanut jonkinlaista kauppaa. En muista
millaista. Se ei kiinnittänyt mieltäni."

"Millaisissa varoissa hän oli? Hyvissä? Huonoissa? No, herra Tress,
antakaa tulla! Oliko hän hyvin puettu? Oliko hänellä rahaa taskussaan?
Oliko hänellä muassaan runsaasti tavaroita, vaatteita ja muuta
sellaista? Sen varmasti muistatte."

"Hänellä ei ollut paljon vaatteita", vastasi Darrell mutkattomasti,
"koska hän oli vasta äsken palannut Englantiin".

"Epäilemättä veitte hänet oman vaatturinne liikkeeseen?"

"Kyllä, niin tein."

"Sallikaa minun esittää teille hyvin suora kysymys -- velvollisuuteni
on tehdä se. Suorititteko te hänen maksettavakseen sillä tavoin
kertyneet laskut?"

"En. Hän suoritti ne itse. Ne lähetettiin minun asuntooni -- mutta
Kesteven ne maksoi."

"Hänellä oli siis rahaa?"

"Hänellä oli aina rahaa runsaasti siitä asti, kun tutustuin häneen."

"Saiko hän rahaa teiltä? Niin, muistelkaahan! Lainasiko hän tai
voittiko hän teiltä silloin, kun ensi kerran kohtasitte toisenne --
sinä iltana Readingissa?"

"Ei lainannut. Hän voitti jonkun verran -- ei paljoa -- korttipelissä.
Ja hieman biljardissa -- mitättömän vähän. Pelasimme biljardia koko
illan ja sitten myöhemmin minun huoneessani korttia tunnin tai pari."

"Sanoitte -- 'ei paljoa'. No, kuinka paljon?"

"Niin -- en tiedä! Ehkä parisataa. Ja seuraavana päivänä hän voitti
koko joukon rahaa kilparatsastuksessa."

"Hän oli siis kortinpeluri ja löi vetoja ratsastuskilpailuissa. Te
pelasitte kaiketi aika paljon korttia yhdessä myöhemmin?"

"Kyllä."

"Menetittekö hänelle paljon?"

"En juuri hänelle. Joskus voitin häneltä."

"Esitän teille kysymyksen: menetittekö tälle miehelle paljon rahaa
siitä alkaen, kun opitte hänet tuntemaan, tähän saakka?"

"En; en menettänyt! Pelasimme korttia aika paljon -- muiden kanssa
-- mutta koskaan en hävinnyt paljoa. Minulla on tavattoman hyvä onni
korttipelissä. Luonnollisesti menetin joskus."

Kuulustelija piti pienen pysähdyksen, silmäillen muistiinpanojaan, ja
jatkoi sitten toista latua myöten.

"Tämä mies, joka oli teille tuttu Kestevenin nimellä, asui luonanne
tutustumisestanne lähtien kuolemaansa saakka -- joko huoneistossanne
Lontoossa tahi talossanne täällä Lynne Courtissa?"

"Niin."

"Eikö hän koskaan puhunut teille tarkemmin entisyydestään, omasta
elämästään, perheestään?"

"Ei; en koskaan kysellyt häneltä mitään. Ne eivät olleet minun
asioitani -- ne eivät kimittäneet mieltäni."

"Te ja hän sovitte oikein hyvin yhteen?"

"Tulimme toimeen hyvin", vastasi Darrell. Hän ei enää ollut
hermostunut, mutta alkoi muuttua vastahakoiseksi ja jöröksi tutkinnon
jatkuessa ja luoda kuulustelijaan silmäyksiä, jotka eivät ennustaneet
hyvää.

"No niin. Sitten tulemme äskeisiin tapauksiin. Joitakuita päiviä sitten
te ja tämä mies matkustitte yhdessä Boulogneen; siellä pelasitte, ja
teillä oli hyvä onni?"

"Harvinaisen hyvä onni."

"Palasitte Folkstoneen Kestevenin kuoleman edellisenä iltapäivänä
ja ajoitte luullakseni autolla kotiin, pysähtyen Brightoniin
päivälliselle, ja kaikki voittonne olivat kai Kestevenin taskussa?"

"Niin. Viisi- tai kuusituhatta puntaa -- Ranskan ja Englannin
seteleinä", vastasi Darrell kärsimättömästi. "Ne olivat hänellä myöskin
silloin, kun erosin hänestä ja Tickellistä samana iltana. Voisin kertoa
teille kaikki tietoni kahdessa minuutissa, jos sallisitte minun kertoa
omalla tavallani!" puhkesi hän äkkiä puhumaan. "En ymmärrä tällaista
kyselyä."

"Hieman malttia, herra Tress", sanoi kuulustelija tyynnyttävästi.
"Mikäli olen kuullut, kohtasitte herra Tickellin Brightonissa ja otitte
hänet mukaanne. Asia on siis niin? No, mikä mies herra Tickell on?"

"En tiedä."

"Mitä tiedätte herra Tickellistä? Kertokaa se omalla tavallanne!"

"En tiedä muuta kuin sen, että hän silloin tällöin kävi Kestevenin
seurassa asunnossani pelaamassa korttia ja että kerran tai pari olen
nähnyt hänet ratsastuskilpailuissa", selitti Darrell. "En tiedä hänestä
sen enempää, en niin mitään."

"Ette tiedä, kuka ja mikä mies hän on, missä hän asuu --"

Koulusalin ovella äkkiä alkanut hälinä sai lakimiehen keskeyttämään
lauseensa. Väkijoukon lävitse tunkeutui konstaapeli, pitäen
vaaleankeltaista kirjekuorta ihmisten päiden yläpuolella. Hän ojensi
sen pöydän yli lakimiehelle, joka repi sen auki, luki sen sisällön ja
kääntyi tutkintotuomarin puoleen.

"Minun lienee paras ilmoittaa tämä uutinen teille heti, sir", virkkoi
hän kohteliaasti. "Se mies, josta puhumme, on löydetty."




XIII

KARTTALUONNOKSEN MUISTIINPANOT


Ihmistungoksen täyttämässä huoneessa syntyneen hälinän ja kiihkeiden
huudahdusten aikana sähkösanoma siirtyi kädestä käteen pöydän ääressä
istuvien kesken, ja pian kumartuivat Smith ja Hextall yhdessä sitä
tarkastamaan.

"Lynchfieldin poliisikomisariukselta", jupisi Smith. "Lynchfield? --
Ahaa! Se on Hampshiren rajalla, Southamptonin tien varrella. 'Tickellin
kuvausta vastaava mies makaa tajuttomana polkupyörätapaturmasta eräässä
majassa täällä lähellä. Lähettäkää joku tuntemaan!' Ahaa! Näetkö,
Hextall, hän on yrittänyt Southamptoniin pujahtaakseen pois maasta.
Mitähän nuo miehet nyt aikovat?"

Lontoolainen lakimies, tutkintotuomari, valamiehistön puheenjohtaja
ja poliisipäällikkö kuiskuttelivat keskenään pöydän päässä. Äkkiä
tutkintotuomari nosti päänsä pystyyn.

"Asiain näin ollen", lausui hän, "lienee meidän parasta jatkaa
kuulustelua viikon kuluttua tästä päivästä. Hyvin otaksuttavasti, hyvät
herrat, esitetään teille silloin paljon tärkeämpiä todistuksia."

Kiihtynyt kuulijakunta ahtautui ovesta ulos, paisuttaen koulun pihalle
keräytynyttä tungosta, ja saliin jääneet viranomaiset ja todistajat
alkoivat ryhmittäin keskustella. Darrell Tress tuli Smithin ja
Hextallin luokse entistäkin hermostuneemman ja levottomamman näköisenä.

"Totisesti -- kuulkaahan!" huudahti hän. "Luuletteko -- että se mies
tosiaankin on Tickell -- luuletteko?"

Poliisipäällikkö, joka touhuisesti lähestyi heitä, kuuli Darrellin
sanat.

"Teidän on lähdettävä mukaamme, herra Tress", sanoi hän.
"Otaksuttavasti varsin monet palvelijoistanne tuntisivat hänet, mutta
on paljon parempi, jos te itse tulette. Auto odottaa minua ulkona,
ja minä ja komisarius aiomme lähteä heti. Kuinka pian voitte te olla
valmis?"

Darrell katsahti molempiin kumppaneihinsa. Oli selvää, ettei tämä retki
lainkaan miellyttänyt häntä, ja taaskin herätti hänen käyttäytymisensä
Hextallissa epämääräistä kummastusta ja levottomuutta. Mutta Smith
tarttui Darrellin käsivarteen ja talutti hänet ovelle.

"Myöskin teidän autonne on tuolla ulkona, Tress", virkkoi hän.
"Lähdetään -- Hextall ja minä tulemme mukaan. Kuinka kauan", lisäsi
hän, kääntyen poliisipäällikön puoleen, "kuinka kauan tarvitsemme
ehtiäksemme Lynchfieldiin?"

"Lynchfieldiin? Niin -- hiukan toista tuntia", vastasi puhuteltu. "Se
on noin kolmenkymmenen kilometrin päässä."

Autot, poliisiviranomaiset toisessa, Darrell molempine kumppaneineen
toisessa, kiitivät kylän kujalle kokoontuneen kiihtyneen väkijoukon
lävitse. Darrell vältti uteliaasti tähyileviä katseita ja nojautui
taaksepäin autossaan, pyyhkien otsaansa.

"Toivoisinpa hartaasti, etten olisi ikinä tavannut Kesteveniä enkä
Tickelliä enkä ketään koko siitä hornan joukkueesta!" murahti hän,
kun kylä oli jäänyt heidän jälkeensä ja he olivat kääntyneet kumpujen
ylitse Hampshiren rajalle vievälle tielle. "Ja toivoisinpa, että
Tickell olisi päässyt livahtamaan pakoon, niin toivon, jumaliste! Niin
teen, jottei minua enää vaivattaisi tällä lemmon jutulla. Ja totisesti,
niin pian kun sallitte Paquitan lähteä, Hextall, otan mukaani hänet ja
pojan, ja matkustamme jonnekin ulkomaille -- Egyptiin tai Intiaan tai
mihin hyvänsä -- ja pysymme syrjässä, kunnes koko melu on vaimennut."

"Nyt on huono vuodenaika, Tress, lähtisittepä sitten Egyptiin tai
Intiaan", huomautti Smith kylmäkiskoisesti. "Ja pelkäänpä teitä
tarvittavan Tickelliä tuomittaessa. Tehän olette tärkein todistaja,
kuten käsitätte."

Darrell näytti uudelleen ärtyvän ja käyvän kärsimättömäksi. Hextall,
joka oivalsi, että hänen hermonsa olivat vakavasti järkkyneet, ehätti
tyynnyttämään häntä.

"Eihän ole sanottu, tuleeko lainkaan oikeudenkäyntiä, Smith",
virkkoi hän, vilkaisten lakimieheen merkitsevästi. "Puhutte miehen
tuomitsemisesta, vaikka Tickelliä ei vielä ole edes kuulusteltu. Ja
sitä paitsi, jos Tickelliä on kohdannut paha tapaturma, hän ei ehkä
toinnukaan. Saatamme tavata hänet kuolleena."

Darrell hytkähti istuimellaan, ja häneltä luiskahti huudahdus, jonka
Hextall tiesi vilpittömäksi.

"Totisesti. Toivoisin, että hän olisi kuollut! Se olisi paras uutinen,
mitä olen kuullut -- eilispäivän jälkeen. Silloin tämä kaikki
päättyisi. Pidättekö sitä todennäköisenä?" jatkoi hän, kääntyen
innokkaasti Hextalliin päin. "Pidättekö, tosissanne?"

"En osaa sanoa, onko se todennäköistä vai eikö", vastasi Hextall, jota
Barreliin kummallinen käytös taaskin epämääräisesti vaivasi. "Mutta
otaksuttavasti sattui sähkösanomassa mainittu tapaturma johonkin aikaan
eilisaamuna, ja jos hän on ollut tajuttomana kokonaisen vuorokauden,
niin hän on vaarallisesti loukkaantunut."

Autot kiitivät edelleen, rinnettä alas, toista ylös, kumpujen
poikki, kunnes ne kellon juuri lyödessä kahtatoista, pysähtyivät
poliisikamarin edustalle hauskassa, pienessä kauppalassa, joka oli
viehättävän metsäisen maiseman keskellä. Pari viranomaista tuli kadulle
tervehtimään Lynnen poliisimiehiä, ja Darrell ja hänen kumppaninsa
laskeutuivat autostaan, mennen sitten heidän luokseen. Lynchfieldin
poliisipäällikkö oli jo aloittanut kertomuksensa, mutta hänen
lynneläinen virkaveljensä keskeytti sen.

"Odottakaahan vähän!" pyysi hän. "Tämä on herra Tress Lynne Courtista,
ja nämä herrat ovat hänen ystäviään. Kertokaa heille kaikki alusta
alkaen; he kaikki ovat mukana jutussa."

"Minulla ei ole varsin paljoa kerrottavaa", sanoi paikkakunnan
poliisipäällikkö. "Ensimmäisen vihjauksenhan saimme teikäläisiltä
eilisaamuna, kun saapui kuvaus miehestä, ja pidimme valppaasti silmällä
piiriämme koko eilisen päivän, koska näet olemme teidän paikkakuntanne
ja Portsmouthin ja Southamptonin välillä ja arvelimme hänen
mahdollisesti pyrkivän rannikolle. Emme kuitenkaan kuulleet emmekä
nähneet mitään ennenkuin puolikahdeksan tänä aamuna. Silloin saapui
tänne muuan työläinen tuomaan tietoja. Hän asuu tämän ja erään toisen,
kolmen tai neljän kilometrin päässä kauppalasta länteenpäin vievän
maantien välisellä sivuraitilla, ja hänen majansa on ainoa niillä
tienoin. Hän kertoi, että eilen aamulla kello seitsemän vaiheilla,
hänen lähdettyään työhönsä, oli hänen vaimonsa lähtenyt heidän kujaansa
myöten noutamaan vettä lähteestä. Tunnen sen paikan, josta hän puhui;
kujassa on jyrkkä mäki ja äkkikäänne, ja lähteen lähellä on hylätty
kivilouhimo. Vaimo kuuli louhimosta valitusta ja löysi sinne mentyään
miehen, josta sähkötin teille. Hän on Tickell, se on ehdottoman varma!
Hän oli ilmeisesti viskautunut pyörältään suoraan louhimon kaiteiden
ylitse ja loukkaantunut pahoin -- jonkunlaisessa puolittaisessa
tajuttomuuden tilassa, kun nainen hänet tapasi. Vaimo haki vettä ja
virvoitteli häntä, ja jonkun ajan kuluttua hän sai viedyksi miehen
majaansa. Sitten hän meni tiedottomaksi ja pyörtyi uudelleen, ja
sellaisena hän oli koko päivän, välillä viroten ja sitten pyörtyen
jälleen. Majan asukkaat ovat vanhanpuoleista väkeä; läheisyydessä ei
ollut ketään, eikä vaimo tiennyt, mitä tehdä. Hän olisi päivän aikana
tahtonut lähteä noutamaan lääkäriä, mutta mies ei sitä sallinut, vaan
vakuutti kyllä tointuvansa ja pian olevansa hyvässä kunnossa. Mökin
isännän tullessa illalla kotiin, hän näytti voivan paremmin ja sanoi
jälleen paranevänsä täydelleen, jos hänen vain sallittaisiin levätä
aamuun saakka. Mutta aamulla hän oli tajuttomana ja entistä ankarammin
sairaana, minkä vuoksi mies tuli tänne hakemaan lääkäriä, joka neuvoi
häntä tulemaan tänne ja kertomaan meille tapahtumasta. Luonnollisesti
johtui Tickell heti mieleemme ja lähdimme siis mökille. Ja epäilemättä
mies on Tickell. Hänellä on koko joukko niitä rahoja taskussaan."

Darrell Tress hätkähti ja kävi hyvin kalpeaksi. Smith sekaantui
puheeseen, esittäen kysymyksen, joka siirsi huomion häneen.

"Mistä tiesitte, että Tickellillä oli, kuten sanoitte, niitä rahoja
taskussaan?" tiedusti hän.

Lynnen komisarius vastasi:

"Lähetin ympäristölle tiedon, että Tickellillä saattoi olla suuri summa
ranskalaisia ja englantilaisia seteleitä."

"Ja hänellä on!" jatkoi sikäläinen poliisipäällikkö. "Ainakin hänellä
on osa rahoista: muistaakseni kolmen- ja neljäntuhannen punnan välillä
Englannin pankin seteleitä -- mutta ranskalaista rahaa ei ollenkaan.
Tarkastimme hänen taskunsa. Ja muuta ei hänellä juuri olekaan, ei
minkäänlaisia papereita, lukuunottamatta kummallista karttaa tai
luonnosta, josta emme päässeet selville. Mutta meidän olisi paras
lähteä sinne -- jätin kaksi miestäni mökkiin, ja myöskin lääkäri on
siellä."

"Mitä sanoi lääkäri?" kysyi Hextall.

"Hän sanoi, että mies on hyvin pahasti vahingoittunut, sir -- sisäisiä
vammoja ja vioittunut kallo", vastasi poliisipäällikkö. "On epäiltävää,
voidaanko hänet siirtää sairaalaan."

He kaikki nousivat taaskin autoihinsa, Lynchfieldin poliisit
lynneläisten virkaveljiensä seuraan; ajettuaan pikku kauppalan lävitse
ja kolmisen kilometriä maantietä myöten he saapuivat kapealle raitille,
joka kääntyi jyrkästi valtatieltä, mutkittelevana pian kadoten sitä
varjostavien puiden sekaan. Siellä poliisit laskeutuivat autostaan, ja
koko seurue lähti jalkaisin eteenpäin raittia pitkin.

"Meistä on suorastaan ihme, että mies edes koettikaan ajaa tällä
kujalla", huomautti Lynchfieldin poliisipäällikkö. "Saatte omin silmin
nähdä, miltä se näyttää -- siinä ajaminen on hulluutta. Emme voi
kuvitella muun houkutelleen häntä siihen kuin sen seikan, että siltä
tieltä, jolta juuri lähdimme, näkyy toinen tuolla laaksossa kulkeva tie
ja tämä raitti on oikotie sinne. Mutta ei tietenkään arvaa sitä niin
jyrkäksi ennenkuin on saapunut tähän käänteeseen. Joka tapauksessa,
juuri tuossa hän suistui louhokseen -- kuten näette, hän on syöksynyt
noiden kaiteiden lävitse -- ja nyt hän viruu tuossa mökissä. Voimme
tietenkin tavata hänet kuolleena -- se on mahdollista."

Hextall, joka etupäässä vain tarkkaili Darrell Tressiä, havaitsi toivon
välähdyksen hänen silmissään -- oli liiankin selvää, ettei mikään
olisi hänestä niin tervetullut kuin se tieto, että Tickell olisi iäksi
vaiennut. Tohtorin aprikoidessa Tressin outoa käytöstä he saapuivat
mökin ovelle ja kohtasivat lääkärin ja konstaapelin, jotka tulivat ulos
heitä vastaan. Nähdessään Lynchfieldin poliisipäällikön kysyvän katseen
lääkäri pudisti päätään.

"Yhäti tajuttomana", ilmoitti hän. "En tiedä, pitäisikö suorittaa
leikkaus -- minun on saatava apua ja neuvoja."

"Tämä herra on lääkäri", esitteli Lynnen komisarius. "Tohtori Hextall
-- lontoolainen lääkäri luullakseni, sir?"

Molemmat lääkärit astuivat syrjään puhelemaan, ja poliisipäällikkö
kääntyi Darrellin puoleen.

"Tulkaahan sisälle, herra Tress, katsomaan, onko tämä mies Tickell!"
kehoitti hän. "Siihen ei teiltä kulu minuuttiakaan, eikä se vaivaa
häntä, jos hän on tajuton."

Darrell meni mökkiin kovin vastahakoisen näköisenä Smithin seuratessa
hänen kintereillään. Loukkaantunut mies makasi väliaikaiseksi kyhätyllä
vuoteella, jonka ääressä istui konstaapeli. Darrell loi yhden ainoan
hätäisen silmäyksen sairaan kalpeihin kasvoihin ja kääntyi sitten
toisaalle.

"Se on luonnollisesti Tickell", virkkoi hän. "Riittääkö se?"

Hän pyörähti ympäri ja aikoi poistua mökistä, mutta poliisipäällikkö
kutsui hänet toiseen huoneeseen, ahtaan eteisen toisella puolen
olevaan, pieneen vierassaliin. Siellä poliisipäällikkö otti esille
norfolkilaisen takin ja veti sen taskusta lompakon, jonka ympärillä oli
vahva, joustava kisko.

"Tässä kaikki, mitä löysimme hänen taskuistaan", sanoi hän Smithille,
jota kai piti tärkeänä henkilönä. "Hänellä ei ollut mitään muuta
kuin kello perineen, sormus tai pari ja joitakuita pikku esineitä.
Kuulkaahan, herra Tress! Ovatko nuo setelit samoja rahoja, joista
olemme kuulleet? Ovat? No hyvä! Niitä on kaikkiaan, kuten mainitsin,
lähemmä neljätuhatta puntaa. Koko sitova todistus siitä, kuka
Kestevenin murhasi, se! Ja tässä on ainoa hänen taskuistaan löytämämme
paperikaistale -- enkä minä kuolemaksenikaan saa selville, mikä se on.
Näyttää jonkun kartan kappaleelta tai joltakin sentapaiselta. Mitä
te siitä arvelette, sir?" lisäsi hän, ojentaen pahasti rypistyneen
ja kokoon taitetun kirjoitusarkinpuolikkaan Smithille. "Mikäli olen
kuullut, olette te hyvin perehtynyt tällaisiin asioihin."

Smith otti paperin käteensä ja silmäili sitä tarkoin. Siinä
oli karkeasti hahmoiteltu, melkein näkymättömäksi tahrautunut
lyijykynäpiirros, lampaankäpälän muotoinen; siihen oli vedetty paljon
viivoja, ja näiden viivojen viereen oli muutamiin paikkoihin merkitty
numeroja. Kuvion alla oli selityksiä, kuten Smithistä näytti. Ne
olivat perin arvoituksellisia. Ykkösen numeron kohdalla oli kirjain
W; kakkosen kohdalla P V; kolmosen T:n K; nelosen L. Kaiken tämän
alapuolelle oli kirjoitettu kaksi riviä: "Minä iltana tahansa
12:sta--18:teen, 8 1/2--9 1/2" ja "T-- Yritys; V-- Suoritus."

"Jollei teillä ole mitään sitä vastaan", virkkoi Smith, "valmistan
itselleni jäljennöksen tästä paperista. Sitten voin ehkä saada selvän
sen merkityksestä joutoaikoinani. Tietysti se merkitsee jotakin."

"Olen teille hyvin kiitollinen", sanoi poliisipäällikkö. "Olen
hyvilläni kaikesta avusta. En usko, että hän" -- hän nyökkäsi toiseen
huoneeseen päin -- "ilmaisisi sitä meille, vaikka kykenisikin. No niin,
herra Tress", jatkoi hän, kääntyen Darrellin puoleen, joka jörönä
tarkkaili Smithin puuhia, "siellä se mies on, kuten näette, ja voitte
pitää varmana, että hän joutuu hirteen, sir! Kuukauden kuluttua --"

Darrell nielaisi kirouksen ja poistui äkeissään mökistä raittiiseen
ilmaan.




XIV

HYYTÄVÄ PELKO


Pian astuivat Hextall ja lynchfieldiläinen lääkäri siihen huoneeseen,
jossa Smith valmisti karkeatekoista jäljennöstä salaperäisestä kartasta.

"Aiomme siirtää hänet kauppalan sairaalaan", ilmoitti Lynchfieldin
tohtori. "Hänessä on suoritettava leikkaus. Teidän", jatkoi hän
poliisiviranomaisille, "On siis heti ryhdyttävä valmistaviin
toimenpiteisiin. Minä jään siksi aikaa hänen luokseen. Tuo on
kummallinen kapine", huomautti hän Smithille, osoittaen karttaa.
"Katselin sitä tänä aamuna. Saatteko siitä selvän?"

"En vielä", vastasi Smith. Hän pisti piirtämänsä jäljennöksen
taskuunsa, vei Hextallin pihalle ja osoitti Darrellia, joka synkkänä
käveli kujalla. "Katsohan, Hextall!" kehoitti hän. "Mikä Tressiä
vaivaa? Minusta on ihan ilmeistä, että hän olisi mielellään antanut
puolet omaisuudestaan jos olisimme tavanneet tämän miekkosen kuolleena
tai jos te lääkärit voisitte taata hänen kuolevan. Minkä tähden? Kun
eilenaamulla saavuimme Lontoosta, uskoi hän varmasti, että Tickell
oli tappanut Kestevenin, kuten muistatte, ja olisi kovin kärkkäästi
tahtonut nähdä hänet hirressä sen tähden. Nyt hänen mielensä näkyy
tyyten muuttuneen. Vielä kerran kysyn -- minkä tähden?"

"Hermot", vastasi Hextall. "Hänen hermostonsa ei ole milloinkaan ollut
vankka, eikä hänen viimeaikainen elämänsä ole sitä vahvistanut. Hän
ei jaksa kestää tällaista julkisuutta, kuulusteluja ja kaikkea muuta.
Siinä kaikki."

Smith pudisti päätään.

"Ei!" väitti hän. "Ei se siitä johdu. Tuo mies on kuullut jotakin --
eilisen jälkeen. Jokin painaa hänen mieltään. Katsohan häntä!"

Ilmeisesti välittämättä siitä, että häntä tarkkailtiin, tai huomaamatta
sitä Darrell oli jäänyt seisomaan kujalle. Hän jupisi itsekseen; hänen
kalpeat kasvonsa nytkähtelivät miltei suonenvedontapaisesti, ja äkkiä
hän heilautti molempia käsiään ylöspäin, tehden epätoivoisen näköisen
liikkeen.

"Totisesti -- katsohan häntä!" toisti Smith. "Äläkä uskottele, että
se johtuu pelkästä hermostumisesta! Sanon sinulle, että tuo miekkonen
on eilisen jälkeen kuullut jotakin, mitä me emme tiedä. Ja hän hautoo
sitä, kunnes joutuu hyytävän, tappavan pelon valtaan. Mies-poloinen!"

"Siinä tapauksessa ei täällä vetelehtiminen ole hänelle lainkaan
hyväksi", virkkoi Hextall. "Olemme tehneet kaikki, mitä meiltä
vaadittiin, ja voimme aivan hyvin lähteä paluumatkalle heti."

Darrellin mieli näytti silminnähtävästi keventyvän, kun hänelle
ehdotettiin, että lähdettäisiin takaisin Lynne Courtiin. Hän antoi
ohjaajalleen lyhyen määräyksen ajaa nopeasti. Koko paluumatkan hän oli
alakuloinen ja vaitelias, ja perille saavuttua hän valitti päätänsä
särkevän ankarasti ja jätti Hextallin ja Smithin syömään puolista
kahdenkesken. Palvelijoiden kuullen nämä kaksi eivät hiiskuneet mitään
senaamuisista tapahtumista, mutta aterian jälkeen he menivät pihamaan
rauhaiseen nurkkaukseen, ja kummankin mielessä oli ajatus, että heidän
oli keskusteltava asioista. Ja Smith veti taskustaan omituisen kartan
jäljennöksen, levitti sen polvilleen ja kiinnitti siihen kumppaninsa
huomiota.

"Mitä arvelet tuosta, Hextall?" tiedusti hän. "Jos olisit löytänyt tuon
paperiliuskan -- jostakin -- niin minkä vaikutuksen se olisi sinuun
tehnyt? Mikä se on? Onko tämä lampaankäpälänmuotoinen piirros jonkun
piirin kartta? Ovatko nämä kirjaimet paikannimien alkukirjaimia? Ovatko
nämä salaperäiset numerot määräyksiä ja ohjeita? Otaksuttavasti ne ovat
-- mutta niiden merkityksen selville saaminen on visainen tehtävä.
Mutta kuitenkin -- olisin valmis panemaan koko omaisuuteni tätä
puolittain poltettua sikaaria vastaan vetoon siitä, että karkeatekoinen
piirros, josta tämä on jäljennetty, sisältää Kestevenin murhan koko
salaisuuden!"

Hextall otti jäljennöksen omaan käteensä ja tarkasti sitä.

"Se näyttää alkeelliselta matkakartalta", virkkoi hän oltuaan hetken
vaiti. "Ja kaikki nämä merkinnät ovat otaksuttavasti neuvoja, miten
päästään johonkin määrättyyn paikkaan. Mutta missä on tämän kartan
esittämä piiri, ja mitä nämä muut merkit tarkoittavat? Siinä on vain
yksi seikka, joka herättää mielessäni ajatuksen."

"Minä tunnustan, etten näe mitään sellaista, mikä toisi mieleeni
mitään", mutisi Smith. "Mitä sinä näet?"

"Kas tämän!" vastasi Hextall. "Näetkö tuon rivin: 'Minä iltana tahansa
12:sta--18:teen; 8 l/2--9 1/2?' Etkö päättele siitä mitään?"

"En!" huudahti Smith. "En mitään!"

"No niin", sanoi Hextall, "kenties en oikeastaan minäkään. Mutta
minusta tuntuu jotakin merkitsevän se, että tänään on toukokuun
kolmastoista päivä ja että eilen luonnollisestikin oli -- kahdestoista.
Entä sitten?"

Smith tuijotti häneen, vihelsi ja sieppasi paperin.

"Totisesti -- hyvä!" intoili hän. "Hyvä! Alan käsittää. Luulet --"

"Pitäisin tätä", jatkoi Hextall, "muistiinpanoina otaksuttavasti
Tickellille annetuista ohjeista, joiden mukaan hänen piti mennä
jonnekin tapaamaan jotakuta jonakin -- minä hyvänsä -- iltana
kahdennentoista ja kahdeksannentoista päivän välisenä aikana kello
puoliyhdeksän ja puolikymmenen välillä. Ja myöskin luulen Tickellin
olleen matkalla suorittamaan sitä tehtävää, kun hänelle sattui
tapaturma."

"Päätelmäsi tuntuu järkevältä", myönsi Smith ja pani paperin
huolellisesti lompakkoonsa. "Siitä kuviosta ja siihen tehdyistä
merkinnöistä otetaan selvää, ennenkuin monta tuntia on kulunut. Lähden
kaupunkiin viiden junassa. Entä sinä?"

"Olen sopinut, että jään tänne huomiseen saakka", vastasi Hextall.
"Tahdon nähdä neiti Tressin kunnollisesti toipuvana -- ja myöskin
haluan puhella Tressin kanssa. Mielin vakavasti yrittää saada hänet
kääntymään paremmalle tolalle."

"Ensin on sinun laitettava hänen hermonsa kuntoon", huomautti Smith.
"Tänä aamuna häntä järkyttivät monet seikat aika tavalla. Kunpa
tietäisin, mitä hänen mielessään liikkui! Tämä on paljoa pulmallisempi
juttu kuin kumpikaan meistä alussa kuvitteli. Olen entistä varmempi
siitä, että Tickell on yhtä viaton siihen murhaan kuin minäkin."

"Kuka sitten on syypää?" tokaisi Hextall.

"Joku henkilö, jota hyvin todennäköisesti ei lainkaan ahdisteta",
vastasi Smith. "On kuitenkin pari seikkaa, joihin huomio on
kohdistettava. Ollessaan eilen täällä vähän aikaa teki Styler pienen,
mielenkiintoisen havainnon, jolla saattaa olla merkitystä tähän juttuun
nähden, ja hän palasi heti Lontooseen jatkaakseen tutkimuksia sen
johdosta. Kerron siitä sinulle myöhemmin -- en vielä. Ja vähää ennen
kuin saimme tiedon murhasta oli Styler saanut hieman vihiä Kestevenin
asioista, hyvin vähän tosin, mutta se on kuitenkin jotakin, ja hän
työskentelee sen pohjalla. Haluan niin ollen joutua kuulemaan hänen
selostustaan."

"Mitä hän sai selville Kestevenistä -- onko senkin kertominen liian
aikaista?" tiedusti Hextall. "Olen perin utelias, kuten tiedät."

"No, olkoon menneeksi!" suostui Smith. "Voin kertoa sinulle sen. Se
on hyvin pieni seikka -- mutta voi paisua suureksi -- saatamme sen
avulla saada selville, kuka Kesteven oli. Ollessaan haastattelemassa
Fowleria sinun luonasi, Styler taivutti Fowlerin viemään hänet
Tressin asuntoon Queen-Anne-kadun varrelle, jotta hän saisi tarkastaa
siellä olevia Kestevenin tavaroita. Hän halusi nähdä, olisiko siellä
joitakin papereita, joista kävisi ilmi, mistä Kesteven oli tullut,
ennenkuin lyöttäytyi Tressin seuraan. Päällisin puolin katsottuna
ei lippaissa, matka-arkuissa ja vaatteissa ollut mitään, ei edes
ainoatakaan kirjettä! Mutta Styler on sitkeä veitikka eikä vähällä jää
neuvottomaksi ja on suorastaan nero löytämään esineitä kummallisista
paikoista. Hän sai käsiinsä sen ainoan puvun, joka Kestevenillä oli,
ennenkuin hän pääsi Tressin 'talouteen', ja siitä hän löysi salataskun,
joka oli ommeltu vuoriin ja jossa oli öljyttyyn silkkiin kiedottuna --
vihkimätodistus."

"Vihkimätodistus?" huudahti Hextall.

"Kesteveninkö?"

"Ei siinä ollut hänen nimeään", sanoi Smith. "Mutta mieleni tekisi
väittää, että se oli hänen, koskapa hän niin huolellisesti säilytti
sitä. Se oli todistus avioliitosta, joka oli joitakuita vuosia sitten
solmittu eräässä vähän tunnetussa kirkossa Cityssä. Styler jäljensi
sen silloin, kun hän sen löysi -- mutta nyt lienee alkuperäinenkin
hänen hallussaan -- hän sai Fowlerilta huoneiston avaimen ennen kuin
lähti Lontooseen. Ehkä siis saamme jotakin selville sen nojalla -- olen
alkanut kehittää omaa teoriaani siitä asiasta."

"Minkälaista?" kysyi Hextall.

"Kotiopettajatar, neiti Brock, joka on kadonnut niin omituisesti,
saattaa olla Kestevenin vaimo", vastasi Smith. "Kestevenhän hänet tänne
toimitti, kuten tiedät. No niin, nyt lähden asemalle. Tule saattamaan
minua sinne!"

Kun ystävykset saapuivat asemalle -- se oli pelkkä pysäkki kylän
toisessa laidassa -- ajoi rouva Renton sinne siroilla, ponyhevosen
vetämillä rattailla seurassaan vanhahko, sotilaallisen näköinen mies,
joka lähti samassa junassa kuin Smithkin. Rouva Renton tuli Hextallin
puheille.

"Saanko viedä teidät rattaillani kartanoon?" kysyi hän. "Ajan näette
ihan sen portin ohitse."

Hextall kiitti ja sijoittui sotilaallisen miehen tyhjäksi jättämälle
paikalle. Rouva Renton hoputti ponynsa juoksuun ja alkoi heti pakista.

"Ette saa pitää minua pelkkänä juorukellona, tohtori Hextall", varoitti
hän, "mutta kuten kaikki maalaiset olen minäkin utelias tietämään
tarkoin kaikki, mitä tapahtuu ihan oman kodin kynnyksellä. Onko totta,
että Tickell on löydetty ja että olitte katsomassa häntä?"

Hextall punnitsi asiaa ennenkuin vastasi. Olisihan kaikki, mitä hän
tiesi yksinäisen mökin tapahtumista, yleisesti tunnettua seuraavana
aamuna; jos hän kertoisi ne tosiseikat rouva Rentonille, ehättäisi hän
vain antamaan tietoja ennen sanomalehtien ilmestymistä. Ja niinpä hän
lyhyesti selosti, mitä oli tapahtunut.

"Olisi kai parasta, että se mies-parka kuolisi", virkkoi rouva Renton.
"Se säästäisi niin paljon ikävyyksiä, eikö totta? Olen hirveän
pahoillani Tressien tähden; on kauheata, kun ihminen kiskotaan
oikeussaleihin ja kuulusteluihin ja kaikkeen sentapaiseen. Varmastikin
Darrell Tress kammoaa sellaista."

Että Darrell Tress pelkäsi jotakin, se kävi Hextallista yhä
selvemmäksi, ennenkuin se päivä oli lopussa. Darrell oli äärimmäisen
rauhaton; hän ei jaksanut kauan pysyä samalla tuolilla eikä edes
samassa huoneessakaan; aterioiminen hänen seurassaan oli suoranainen
koettelemus; oli hyödytöntä koettaakaan saada häntä pelaamaan
biljardia. Ja vihdoin Hextall vei hänet syrjään ja haastoi hänelle
suoraan.

"Kuulkaahan! Puhun avoimesti ja teeskentelemättä. Oletteko juonut
mitään tänään?"

"En!" ärähti Darrell. "Enkä eilenkään -- puolisen jälkeen. Näitte, mitä
silloin nautin. Aion luopua koko siitä tavarasta. En ole maistanut
tippaakaan -- kunniasanalla!"

"Siinäpä se", sanoi Hextall. "Sentähden ovatkin hermonne ärtyneet ja
arat, ja te olette kovin huonolla tuulella, ette saa unta ensi yönä
ja olette vieläkin surkeammassa kunnossa huomenaamulla! Teidän on
luovuttava vanhoista tavoistanne asteittain -- äkkijyrkät toimenpiteet
eivät kelpaa. Nyt käytte istumaan tuohon tuoliin, poltatte kaikessa
rauhassa sikaarin ja ryyppäätte sopivan annoksen wiskyä. Minä annan
teille unilääkettä ja hoidan teidät vuoteeseen niin kuin pitääkin.
Antautukaa minun hoivaani, Tress, ja minä parannan teidät monessa
suhteessa."

Darrell muuttui lapsimaisen tottelevaiseksi, ja kun Hextall lopuksi
erosi hänestä hänen makuukamarinsa ovella, tuntui hän saaneen takaisin
hyvän tuulensa. Mutta heidän lyödessään kättä synkistyivät hänen
kasvonsa.

"Olenpa taitanut olla kovin omituinen tänään", pahoitteli hän. "Mutta
totisesti on minulla ollut syytä olla huolissani, sen vakuutan. Asia on
-- mutta kenties kerron teille siitä huomenna -- minua taitaa nukuttaa
nyt."

"Se on oikein -- nukkukaa!" kehoitti Hextall.

Hän poistui omaan huoneeseensa, aprikoiden, mitähän Darrellilla
oli kerrottavaa. Mutta lopen väsyneenä hän pian vaipui uneen.
Ihan yhtä äkkiä kuin oli nukkunut hän myöskin heräsi hätkähtäen.
Hänen makuuhuoneensa avoimesta ikkunasta kuului jonkun toisen
ikkunan avaamisesta johtuvaa ääntä ja jalkojen hiljaista sipsutusta
parvekkeelta, jolle päin ikkunat olivat. Talon sen siiven julkisivu
oli nurmikoille ja niiden takana olevaan kuusikkoon päin, ja yläkerran
kaikki ikkunat olivat lasiovia; parveke, jolle ne avautuivat, jatkui
pitkin siiven julkisivua, ja sen toisessa päässä oli vanhat, puutarhaan
vievät kiviportaat. Hextallin kuulemat hiljaiset askeleet etenivät
portaille päin ja vaimenivat äkkiä.

Oudon, kauhean pelon vallassa Hextall ponnahti vuoteestaan, kiskoi
ylleen vähän vaatteita ja pujahti parvekkeelle. Hän tiesi, että
Paquitan makuukamarin ikkuna oli kolmas hänen huoneestaan lukien, ja
riensi sinne. Ja pilvien himmentämässä kuutamossa hän sitten erotti sen
olevan auki, ja kun hän nopeasti kääntyi parvekkeen kaiteelle, näki hän
valkoisen hahmon katoavan kuusikon reunimmaisten puiden sekaan.

Silloin hän käsitti tapahtuman, ja kun hän tarttui kylmiin kiviin,
puistatti häntä pelko hänen ajatellessaan, mitä se tieto merkitsi.
Paquita käveli unissaan! Ja hän oli mennyt Kestevenin murhan
näyttämölle! Tuntui kuluvan pitkä aika, ennenkuin valkea hahmo
jälleen ilmestyi puiden välistä. Hän palasi... hän asteli suoraan
portaita, parveketta ja huonettaan kohti. Hän liikkui nopeasti,
ja Hextall peräytyi pimentoon tarkkailemaan -- kunnes tyttö,
tuijottaen etäisyyteen, mutta loistavat silmät levällään, lipui
hänen ohitseen kuin aave ja meni sisälle. Ja kun Hextall sitten
liikahti, tunsi hän tiukan, vimmaisen otteen käsivarressaan ja kuuman
henkäyksen poskellaan, ja Darrellin ääni, yhtä vimmaisena kuin hänen
puristuksensakin, sähisi hänen korvaansa:

"Te ette nähnyt häntä, sanon minä! Kuuletteko, ette nähnyt! Näitte
unta, te pahuksen hupsu! Te olitte --"

Sitten ääni vaimeni, raju ote heltyi, ja Hextall pyörähti kiivaasti
ympäri, samalla kun hänen isäntänsä vaipui hänen jalkojensa juureen,
päästäen kummallisen, korisevan ähkäisyn.




XV

VALPAS PALVELIJA


Tukehtumista muistuttava ääni, joka lähti Darrell Tressin huulilta
hänen vaipuessaan tajuttomana parvekkeelle, vaimeni äkkiä, ja haudan
hiljaisuus verhosi Hextallin ja näiden kummallisten tapahtumien
näyttämön. Hän itse kuunteli henkeään pidättäen jokainen hermo
jännittyneenä pelosta ja pahoista aavistuksista. Tuskaisesti hän
odotti, mitä saattaisi kuulua Paquitan huoneen avoimesta ikkunasta.
Mutta pian hän erotti vuoteen hiljaista, tuskin kuuluvaa natinaa ja
arvasi Paquitan jälleen vaipuneen normaaliseen uneen ja olevan sillä
hetkellä turvassa. Huokaisten syvään helpotuksesta, hän kumartui,
nosti Darrellin lattialta ja puolittain kantoi, puolittain raahasi
hänet sisälle, laskien hänet siellä hellävaroen ikkunan lähellä
olevalle sohvalle. Sitten hän juoksi omaan huoneeseensa, otti
laukustaan virvoittavia lääkkeitä ja kiiruhti hiljaa hiipien takaisin;
hän ei halunnut herättää ketään, ei edes Fowleria eikä kumpaakaan
hoitajatarta, peläten Darrellin tointuessaan puhelevan liikaa.

Tultuaan jälleen tajuihinsa Darrell ponnahti äkkiä istumaan, huudahti
hillitysti ja tuijotti Hextalliin sekavannäköisenä. Ja huomattuaan
Darrellin vironneen ehätti Hextall sulkemaan ikkunaa. Mitä hyvänsä
Darrellilia olikin sanottavaa, se ei saanut kuulua huoneen ulkopuolelle.

"Te?" kummasteli Darrell. "Minä -- minä luulin teitä Waltersiksi. Minä
-- mitä on tapahtunut?"

Mitään vastaamatta Hextall antoi hänelle ryypyn konjakkia. Darrellin
muisti palasi, ja hän alkoi voihkia surkeasti.

"Nyt muistan -- muistan!" hän melkein uikutti. "Minä -- oi, hyvä
Jumala, tekö se siis olittekin! Ja näittekö hänet?"

"Reipastautukaahan toki!" rohkaisi Hextall. "No -- älkää olko noin
säikähtynyt! Kas niin -- nyt teidän on parempi olla. Rauhoittukaahan,
mies! Ja tyynnyttyänne kertokaa, mitä haluatte!"

Darrellia, joka huojutti päätään edestakaisin ja jupisi itsekseen,
värisytti, ja Hextall veti peitteen hänen verhokseen. Mutta Darrell
työnsi sen syrjään, naurahtaen heikosti.

"Ei se johdu -- siitä", sopersi hän. "Vapisen pelosta. Oi, hyvä Jumala,
Hextall, ette aavista, mitä olen kestänyt siitä -- siitä -- eilisestäkö
alkaen? En tiedä. Ja -- sitten -- minun piti nähdä se omin silmin!"

"Mitä niin?" kysyi Hextall. "Harkitkaa itse, mitä puhutte!"

"Walters sen minulle kertoi", virkkoi Darrell. "Walters -- tiedättehän,
kuka hän on. Muuan palvelijoistani. Taisin olla puolinukuksissa äsken,
kun syöksyin ulos ja näin -- hänet -- ja kaappasin teistä kiinni.
Luulin teitä Waltersiksi ja tahdoin saada teidät -- tarkoitan Waltersin
-- uskomaan, että te -- että hän -- ei nähnytkään -- Paquitaa. Mutta --
voi, hyvä Jumala! -- minä näin hänet!"

Hextall istuutui hänen viereensä ja juotti hänelle lopun konjakista.

"No, mitä Walters teille kertoi?" tiedusti hän. Hän tiesi, että
Darrellin mieli oli suistunut radaltaan ja hämmentynyt ja ettei se
selviäisi, ennenkuin hän olisi uskonut huolensa jollekulle. Ja lisäksi
oli ajateltava Paquitan turvallisuutta. "Kertokaa pian, mitä Walters
puhui!" toisti hän. "Älkää pelätkö -- ei ole mitään hätää, Tress."

"Nyt muistan", sanoi Darrell, jännittäen äkkiä tahtoaan. "Se oli
varhain eilisaamuna -- ennenkuin lähdimme sinne kirottuun kuulusteluun.
Walters tuli huoneeseeni ja sanoi, että hän tiesi jotakin, mikä hänen
mielestään piti ilmaista minulle. Hän oli muka viime aikoina nukkunut
hyvin huonosti, eivätkä hänen nauttimansa lääkkeet olleet vähääkään
auttaneet; hänen oli ollut tapana viime töikseen iltaisin kävellä
tunnin aika pihamaalla ja puutarhassa. Tuonnottain -- sinä iltana,
jona Kesteven ammuttiin -- hän oli samalla tavoin ollut ulkosalla, ja
tullessaan hollantilaisen puutarhan halki, joka on rakennuksen tuossa
päässä -- tämän siiven päässä, ymmärrättehän -- hän oli nähnyt -- oli
nähnyt Paquitan! Hyvä Jumala, mies! Hän oli nähnyt Paquitan, pienen
sisar-raukkani! Voi!"

"Tyyntykää!" komensi Hextall, laskien kätensä Darrellin ranteelle.
"Tyyntykää toki! Hillitkää itseänne! Entä sitten? Minäkin näin
sisarenne kävelevän unissaan tänä iltana -- samoin näitte te. Se ei
ole lainkaan tavatonta -- muutamiin ihmisiin nähden. Hänellä on paljon
huolia ja koettelemuksia, ja hänen hermostonsa --"

Darrell pudisti päätään lohduttomasti.

"Niin, niin; mutta Kesteven ammuttiin juuri niihin aikoihin, lääkärin
lausunnon mukaan", vastasi hän. "Lääkäri väitti sen tapahtuneen
kahdentoista ja yhden välillä, ja Walters kertoi nähneensä Paquitan
kahtakymmentä vaille yksi."

"Mutta sittenkin", intti Hextall. "Sehän oli pelkkä sattuma. Laupias
taivas, mies, ettehän luule --"

Darrell nosti kättään, tehden toivottoman avuttoman eleen.

"Voi!" voihkaisi hän, "Walters sanoi -- Walters sanoi, että hänen --
että hänen kädessään oli revolveri. Walters näki sen!"

Äkkiä hän antoi käsiensä painua; seuraavana sekuntina hän taivutti
kasvonsa niitä vasten ja alkoi nyyhkyttää. Hextall nousi hitaasti
pystyyn ja jäi äänettömänä seisomaan, tuijottaen tyhjyyteen.

Oliko se mahdollista? Se kysymys pyöri hänen tyrmistyneissä aivoissaan,
kunnes hän ei osannut ajatella mitään muuta -- ei edes vierellään
istuvaa perinpohjaisesti murtunutta miestä. Hänen mieleensä muistui,
mitä Paquita oli lausunut käydessään sydänyöllä hänen asunnossaan
Wimpole-kadun varrella -- että hän oli usein tuntenut kiusausta tappaa
Kestevenin; hän muisti myöskin Paquitan miltei epätoivoisesti puhuneen
siitä, mitä hän olisi saattanut tehdä. _"Olisin saattanut ampua hänet
useammin kuin kerran, eikä kukaan olisi sitä ikinä aavistanut."_
Ja vähitellen hän alkoi pohtia sellaista mahdollisuutta. Hän tiesi
unissakävijäin nukkuessaan usein tekevän sellaista, mitä ovat valveilla
ollessaan miettineet; olisihan Paquita, joka oli hautonut häntä
kiusaavaa asiaa, saattanut...

Mutta äkkiä Hextall katkaisi ajatuksensa, äännähtäen kärsimättömästi.
Pyh! Miten olisi sellaista voinut tapahtua? Nuoren, unissaan kävelevän
naisen olisi pitänyt ampua vilkas, valpas mies, jonka tiedettiin
melkein aina olevan hyvin varuillaan! Mahdotonta -- mahdotonta --;
mahdotonta! Sellaista ei ollut saattanut tapahtua! Mutta vaikka hän
kuinka hoki sanaa "mahdotonta", kuiskasi joku sisäinen ääni hänelle:
"Niin -- mahdotonta -- mutta kuitenkin... mahdollista!"

Hän kääntyi Darrellin puoleen ja pudisti häntä olkapäästä melkein
rajusti.

"Mies, hoi!" sanoi hän. "Se on luonnollista, Tress, mutta meidän on
mietittävä. Luuletteko sen miehen pitävän suunsa kiinni?"

"Maksoin hänelle, että hän sen tekisi", vastasi Darrell.

"Hänen pyynnöstäänkö?" tiedusti Hextall. "Kiristystäkö?"

"Ei -- ei lainkaan. Hän ei pyytänyt mitään. Kenties hän odotti sitä.
Joka tapauksessa annoin hänelle sievät rahat, ja hän lupasi olla
hiiskumatta mitään."

"Sepä vahinko! Hän odottaa enemmän. Mutta luuletteko joka tapauksessa,
ettei hän vielä ole puhunut asiasta kellekään?"

"Olen varma siitä, ettei hän ole puhunut. Hän on kunnon poika --
kerrassaan."

"Teidän on sallittava minun tavata häntä huomenaamulla, Tress.
Siihen mennessä koettakaa nukkua ja olla ajattelematta koko juttua!
Antakaahan, kun koetan selittää teille", jatkoi Hextall, "kuinka tuiki
mahdotonta on, että olisi tapahtunut sillä tavoin kuin te tunnutte
pelkäävän. Nähkääs --"

Hän istuutui ja puheli vakavasti jonkun aikaa, esittäen syitä yhtä
paljon tukeakseen omaa uskoaan kuin rauhoittaakseen Tressiä. Ja vihdoin
hän poistui Darrellin luota, joka nyt oli tyyntyneempi, meni suoraa
päätä hoitajatar Palliserin ovelle ja koputti hiljaa.

Hoitajatar Palliser tuli melkein heti hänen luokseen käytävään.
Hänen tuomansa kynttilän valossa Hextall silmäili häntä tarkemmin
kuin koskaan sitä ennen. Hän oli kookas, rakenteeltaan sopusuhtainen
nainen, ruumiiltaan ilmeisesti hyvin voimakas. Hän näytti lähentelevän
keski-iän alkuvuosia, mutta hänen kasvoissaan oli vielä huomattavan
kauneuden merkkejä. Mutta häntä katsellessaan ei Hextall etsinyt
sellaisia piirteitä, vaan pohti, oliko hän tosiaankin niin kykenevä ja
valpas sairaanhoitajatar kuin John Smith oli väittänyt.

"Kenen vuoro on tänä yönä olla neiti Pressin pukeutumishuoneessa?"
tiedusti Hextall. "Jompikumpi teistä hoitajattarista luonnollisesti
aina nukkuu siellä?"

Neiti Palliser näytti jonkun verran hämmästyvän.

"Tietysti!" vastasi hän. "Tulostamme saakka on toinen meistä aina ollut
siellä. Tänä yönä on siellä neiti Hicks."

"Sitten neiti Hicks nukkuu ihan liian raskaasti", huomautti Hextall.
"Neiti Tress on kävellyt unissaan."

Hoitajatar Palliser näytti hämmästyvän enemmän ja käyvän levottomaksi.
Hän kääntyi heti Paquitan ovelle päin, mutta Hextall pysäytti hänet.

"Malttakaahan!" kehoitti hän. "Neiti Tress on varmastikin paneutunut
jälleen makuulle, mutta voitte itse tuossa paikassa pistäytyä
varmistumassa siitä. Haluaisin kysyä teiltä, kumman valvontavuoro oli
tulo-iltananne -- ensimmäisenä yönä."

"Neiti Hicksin, tohtori", kuului vastaus. "Olemme vuorotellen."

"Koko yön yhteen menoon?"

"Niin. Hoitajatar Hicks kertoi neiti Tressin nukkuneen hyvin koko
ensimmäisen yön, ja viime yönä, jolloin oli minun vuoroni, hän varmasti
nukkui, koska olin valveilla hyvin paljon -- minä saan huonosti unta."

"Hyvä on", virkkoi Hextall. "Käykää pukeutumishuoneen kautta
katsomassa, vaivaako neiti Tressiä mikään. Jos siellä molemmat ovat
unessa, niin älkää häiritkö heitä! Eikä teidän tarvitse virkkaa mitään
hoitajatar Hicksille -- puhun hänelle itse."

Sitten hän poistui omaan huoneeseensa, ei nukkumaan, vaan ajattelemaan.
Seisoessaan ikkunan ääressä, katsellen nurmikon kuutamoläikkiä, hän
vakuutti itselleen, että jos hänen oli koskaan eläissään pitänyt
ajatella varmasti ja selvästi, se oli nyt tarpeen. Ei lainkaan
hyödyttänyt antautua epämääräisten haihattelujen johdettavaksi.
Se, mitä Walters, palvelija, oli Darrell Tressille kertonut, oli
jotakuinkin suoranainen syytös -- että Paquita oli ampunut Kestevenin.
Yksinkertaisena tositapahtuman mainintana hänen todistuksensa oli
sensisältöinen, että hän oli nähnyt neiti Tressin tulevan kuusikosta
päin kahtakymmentä minuuttia vaille yksi murhayönä revolveri kädessään.

Se oli selvä totuus -- koristelematta lausuttuna. Eikä Walters ollut
maininnut -- ei ainakaan Darrellin selostuksen mukaan, että hänen
nuori emäntänsä oli kävellyt unissaan. Hän oli mutkattomasti kertonut
nähneensä neiti Tressin määrätyllä kellonlyömällä, määrätyssä paikassa,
revolveri kädessä. Hän ei mahdollisesti ollut huomannut, että Paquita
käveli unissaan. Hän ei kenties ollut ihan likellä. Valaistus ehkä
oli himmeä. Otaksuttavasti ei palvelijan mieleenkään johtunut, että
toinen oli liikkunut unissaan. Ja otaksuttavasti mies pian pitäisi
velvollisuutenaan sanoa: "Tämä mies, Tickell, on vaarassa joutua
hirteen Kestevenin murhasta, ja kuitenkin voin minä todistaa, että
Kestevenin ampuja hyvin todennäköisesti on emäntäni. Jos sellainen
tilanne syntyisi..."

Hextall koetti palauttaa mieleensä kaikki, mitä tiesi unissakävelystä.
Se ei ollut paljoa. Hän tiesi sitä olevan useita lajeja. Oli sellainen
tila, jossa aistit eivät olleet tyyten herpaantuneet -- jonkinlainen
puolittainen uni. Oli yleisesti tunnettu unissakävelyn laatu, jolloin
henkilö nukkuneena lähtee vuoteestaan ja liikkuu näennäisesti
ilman päämäärää, mutta jolloin häntä joskus ohjaa unessa jatkuvan
sielutoiminnan sanelema suoranainen tarkoitus. Ja sitten oli vielä
kolmas -- hypnoottisen vaikutuksen aiheuttama uni. Sellaisen aikana,
sen hän tiesi, näyttää ihminen olevan täydelleen aistiensa herra,
näyttää olevan täysin valveilla, mutta tosiasiallisesti onkin kokonaan
hypnotisoijan määräysvallassa. Hän tiesi myöskin, ettei ihmistä voida
sellaisesta unesta herättää tavallisilla keinoilla; hänet voi vapauttaa
siitä tilasta vain hypnotisoija, joka hänet on siihen vaivuttanut.
Se tieto sai Hextallin miettimään tekosyytä mennäkseen Paquitan
puheille varhain seuraavana aamuna. Tyttö voi hyvin ja oli kaikin
puolin normaalinen, ja Hextall varmistui siitä, ettei hänellä ollut
aavistustakaan yöllisestä seikkailustaan. Hypnoositeoria kumoutui
niin ollen tässä tapauksessa. Hypnoottista vaikutusta ei siis ollut,
vakuutti hän itsekseen; tapaus oli tavallista unissakävelyä.

Myöhemmin samana päivänä Hextallin onnistui toimittaa Paquita ja
molemmat hoitajattaret pois talosta, lähettäen heidät kaikki yhdessä
ajelulle. Sitten hän etsi käsiinsä Darrellin ja vei hänet Paquitan
huoneeseen.

"Yksi seikka", virkkoi hän, "meidän on tehtävä heti, Tress. Meidän
on otettava selko siitä revolverijutusta. Walters väittää, että
sisarellanne oli revolveri. Siispä täytyy revolverin olla hänen
huoneessaan. Teidän on etsittävä se."

"Se ei liene vaikeata", vastasi Darrell. "Paquita ja minä olemme
lapsuudesta alkaen tottuneet pitämään käsillä revolverin tai pari
-- asuimme villissä seudussa ennenkuin tulimme Englantiin. Se on
otaksuttavasti hänen pukeutumispöytänsä jossakin laatikossa."

Hän löysi revolverin muutamissa minuuteissa. Se oli pienessä komerossa
Paquitan vuoteen lähellä. Revolveri oli kuusipiippuinen, ja yhdestä
piipusta Darrell pian otti ammutun panoksen hylsyn.




XVI

JÄRJESTELMÄLLISTÄ PÄÄTTELYÄ


Miehet katsoivat toisiinsa äänettöminä, samalla kun Darrell laski
revolverin ja hylsyn läheiselle pöydälle, ja kummastakin tuntui
kuluneen kauan, ennenkuin Hextall puhkesi puhumaan.

"Tuo", sanoi hän hiljaa, "saattaa olla sama panos, jonka sisarenne
laukaisi vahingossa kaupunkiasunnossanne".

Mutta Darrell pudisti surkeana päätään.

"Ei!" mutisi hän. "Revolveri ei ole sama. Minä otin talteen sen aseen,
joka hänellä oli siellä -- tai Kesteven otti. Joka tapauksessa sain
minä sen, ja nyt se on lukon takana makuuhuoneessani asunnossani."

Hextall otti revolverin käteensä ja tarkasti sitä.

"En tunne näitä vehkeitä lainkaan", ilmoitti hän. "Te otaksuttavasti
tunnette. Osaatteko erottaa, onko tällä ammuttu äskettäin?"

Darrell otti käteensä hylsyn ja vilkaisi siihen melkein
välinpitämättömästi.

"Niin tekisi mieleni väittää", vastasi hän. Otettuaan revolverin
Hextallilta hän kiskoi siitä pois jälelläolevat panokset ja pisti ne
taskuunsa. "Minun on tarkastettava tätä huonetta saadakseni selville,
onko Paquitalla näitä enemmän. Jos hänellä on taipumuksia kävellä
unissaan, käsissään tällaisia vehkeitä, ei se vetele. Mutta -- mitä on
tehtävä, Hextall?"

"Mihin nähden?" kysäisi Hextall, joka koetti miettiä asioita selviksi.

Darrell loi häneen katseen, johon sisältyi paljon vihjauksia.

"Walters-miekkoseen", vastasi hän. "Totisesti! Hän voi rehennellä
meille! Otaksukaamme --"

"Älkää otaksuko mitään!" keskeytti Hextall. "Malttakaas! Minä menen
Waltersin pakinoille. Lähdetään heti häntä etsimään."

Mutta sen sanottuaan hän heti oivalsi, kuinka toivottoman hyödytöntä
hänen oli yrittääkään puhella palvelijalle. Jos mies kertoisi tietonsa,
syntyisi ehdottomasti vaikeuksia, joiden lopputulosta olisi mahdoton
aavistaa. Hän kuvitteli, miten kävisi, jos poliisit kuulisivat tämän
uutisen. Se tarjoaisi virka-intoiselle etsijälle sellaisen tilaisuuden,
jollaista ei usein esiintyisi. Hänen ajatuksensa lienevät heijastuneet
hänen kasvoistaan, sillä häneen katsahdettuaan Darrell ähkäisi.

"Ehdotuksenne on kyllä hyvä, Hextall", myönsi hän, "mutta olemme tyyten
hänen armoillaan. Jos annamme hänen huomata --"

"Emme saa paljastaa hänelle mitään", risti Hextall väliin. "Tahdon vain
tavata häntä -- arvioida häntä."

Walters kutsuttiin Darrellin työhuoneeseen; hänen kasvonsa kuvastivat
tylsää kunnioitusta ja huomaavaisuutta hänen santaansa ja tohtori
Hextallia kohtaan, hän vastasi tyynesti ja kohteliaasti kaikkiin
lääkärin kysymyksiin. Oli aivan totta, että hän Kestevenin kuolinyönä
oli nähnyt neiti Tressin ja sellaisissa oloissa tuin oli kuvattu. Hän
ei ollut ollut varsin likellä emäntäänsä, mutta oli pannut merkille,
että hänellä oli revolveri kädessä. Hän ei ollut hiiskunut sanaakaan
tästä asiasta kenellekään muulle kuin herra Tressille. Hextallin
puhuessa hänelle hän kuunteli tarkkaavasti. Neiti Tressin mielentila,
selitti Hextall, oli viime aikoina ollut pahasti häiriintynyt, ja hän
oli ilmeisesti alkanut kävellä unissaan. Otaksuttavasti oli hänen
sieluntoimintansa ollut sellainen, että hän mainittuna yönä oli ottanut
revolverin mukaansa lähtiessään liikkeelle. Ja olisi parasta, ettei
Walters ainakaan toistaiseksi mainitsisi tapahtumasta kenellekään.

Walters nyökkäsi ymmärtävän näköisenä.

"En hiisku siitä sanaakaan, sir", lupasi iän. "En ole aikonutkaan puhua
siitä mitään. Pidin velvollisuutenani kertoa siitä herra Tressille,
mutta mieleenikään ei ole johtunut mainita siitä muille. Saatte luottaa
minuun, sir."

"Sepä hyvä", kiitti Hextall. "Olen siitä hyvilläni. Ja sitten haluaisin
lisäksi tiedusta teiltä erästä seikkaa, Walters. Mikäli olen kuullut,
olitte te Kestevenin kuolinyönä keskiyön vaiheilla jonkun aikaa
kävelemässä puistossa ja pihamaalla?"

"Kokonaisen tunnin, sir", vastasi Walters. "Noin kello yhdestätoista ja
neljästäkymmenestäviidestä kymmentä vaille yhteen."

"Oliko yö hyvin hiljainen?" kysyi Hextall.

"Yöt ovat aina hiljaisia täällä, sir. Ei koskaan kuule muuta kuin ehkä
koiranhaukuntaa jostakusta talosta tai kaukaista junan jyrinää."

"Juuri niin. No sitten: kuulitteko laukauksen pamahdusta ulkosalla
viettämänne tunnin aikana?"

"En, sir -- varmasti en! Ajattelin sitä itsekin, sir, nähdessäni
revolverin emäntäni kädessä -- ainakin ajattelin sitä seuraavana aamuna
kuullessani herra Kestevenin kuolemasta."

"Jos puistossa, pihamaalla tai puutarhassa olisi siihen aikaan --
teidän ollessanne ulkosalla, käsitättehän -- ammuttu laukaus, olisitte
te kuullut sen?"

"En olisi voinut olla kuulematta sitä. Pienenkin pistoolin pamahdus
olisi kantautunut pitkän matkan päähän niin hiljaisena yönä. Ja
senvuoksi olin ehdottoman varma, sir, ettei neiti Tress ollut
laukaissut revolveriaan ollessaan ulkosalla. En hetkeäkään ollut
kaukana rakennuksesta enkä mitenkään olisi voinut olla kuulematta
laukausta -- niin, minkäänlaista laukausta joka olisi ammuttu
korkeintaan puolentoista kilometrin matkalla."

"On hyvä, että olette ajatellut sitä", kehui Hextall. Palvelijan
poistuttua sitä ennen vielä kerran luvattuaan pitää asian tarkoin
salassa tohtori kääntyi Darrellin puoleen ja hymyili rohkaisevasti. "Se
on paras uutinen, mitä olemme saaneet, Tress", sanoi hän. "Minun on
kerrottava se Smithille heti. Ettekö oivalla, mitä se merkitsee -- se,
ettei Walters kuullut laukausta?"

"En ihan tarkoin", tunnusti Darrell.

"Sen merkitys on jo välähtänyt mieleen useammallekin meistä", selitti
Hextall. "Se merkitsee, että hyvin uskottavasti Kesteveniä ei ammuttu
siellä, mistä hänet löydettiin, vaan jossakin lähiseudun talossa ja
että hänen ruumiinsa kannettiin kuusikon aukeamalle myöhempään samana
aamuna. Minun on todella puhuttava siitä Smithille, niin pian kun ehdin
Lontooseen tänään iltapäivällä."

"Aiotteko lähteä luotamme?" huudahti Darrell pahoitellen.

"Minun täytyy -- järjestin itselleni vapaata aikaa vain kaksi
päivää. Mutta minulla on ehdotus teille. Mielelläni pitäisin
sisarenne hoidossani vielä jonkun aikaa -- enkä sitäpaitsi usko,
että hänen on oikein hyvä oleskella täällä juuri nyt -- ja arvelen,
että menettelisitte viisaasti siirtyessänne joksikin aikaa asumaan
kaupunkiin. Huoneistonne on kyllin tilava teitä itseänne, sisartanne ja
veljeänne varten, eikö olekin?"

"Sepä on totisesti hyvä ehdotus, ja me noudatamme sitä!" vastasi
Darrell. "Tietenkin on huoneistossa riittävästi tilaa meille kaikille
kolmelle, ja me lähdemme heti -- toissaöisen tapauksen jälkeen tuntuu
tämä paikka minusta hieman vastenmieliseltä. Mutta todella -- emme ole
kuulleet mitään neiti Brockista."

"Kotiopettajattaresta? Niin -- siinä uusi arvoituksellinen pulma",
lisäsi Hextall. "Mitä tiedätte hänestä?"

"En mitään! Paquita ja minä arvelimme, että nuoren veljemme pitäisi
saada opettajatar, ymmärrättehän; satuimme mainitsemaan siitä
Kestevenille, ja heti hän vakuutti tuntevansa sopivan henkilön ja toi
neiti Brockin meille. Tuota noin -- luuletteko hänen tietävän jotakin
tästä jutusta?"

"Se on tärkeä kysymys", sanoi Hextall. "Samoin kuin kaikkiin muihin
ei siihenkään saada vastausta tällä hetkellä. Koko tässä jutussa on
paljon pulmallisia ongelmia, Tress, ja pelkäänpä, että olemme vasta sen
liepeillä. Mitähän Smith ja hänen sihteerinsä ovat saaneet aikaan?"

Samana iltapäivänä heti Lontooseen saavuttuaan hän ajoi suoraan Smithin
asunnolle ja tapasi Smithin ja Stylerin syventyneinä tutkimaan karttoja
ja papereita. Ennenkuin Hextall kyseli heidän kuulumisiaan hän kertoi
heille, mitä yöllä oli tapahtunut ja mitä hän oli kuullut Waltersilta.
Molemmat kuuntelivat hyvin tarkkaavasti.

"Palvelijan lausunnosta saattaa koitua hyvin tärkeä todistus",
huomautti Smith. "Toivottavasti hän on sellainen mies, johon voi
luottaa. Oletko varma siitä? No niin, se on hyvä. Kesteveniä ei
tietystikään ammuttu siellä, mistä hänet löydettiin! Hänet kannettiin
sinne -- se on varma. Me edistymme, Hextall -- Styler ja minä emme
ole olleet jouten viimeisten neljänkolmatta tunnin aikana, sen voin
vakuuttaa."

"Olen pelkkänä korvana", virkkoi Hextall, silmäillen Smithin paperien
peitossa olevaa pöytää.

"No niin -- saat kuulla. Ensiksikin muistanet minun maininneen, että
Styler lähti tänne nimenomaan etsiäkseen Tressin asunnosta Kestevenin
vanhan puvun, jonka salataskusta hän oli aikaisemmin löytänyt
vihkimätodistuksen. Kerroin sinulle myöskin Fowlerin luovuttaneen
hänelle huoneiston avaimen."

"Muistan sen", vahvisti Hextall.

"Kertokaa tohtori Hextallille, mitä löysitte käydessänne huoneistossa
eilenillalla, Styler!" komensi Smith, kääntyen sihteerinsä puoleen ja
virnistäen veitikkamaisesti.

"Huomasin jonkun käyneen siellä ennen minua, tohtori Hextall",
ilmoitti Styler empimättä ja vilkkaasti. "Niin, sir -- ja samassa
tarkoituksessa. Ja ken hän lieneekään ollut, hän oli mennyt suoraa
päätä noutamaan, mitä hän --"

"Nainen -- nainen!" jupisi Smith. "Epäilemättä nainen."

"No niin, mitä hän halusi saada", jatkoi Styler. "En kuitenkaan ole
yhtä varma kuin te siitä, että hän oli nainen. Mutta siinä huoneessa,
jossa Kesteven oli asunut, oli takki vuoteelle viskattuna, ja joku oli
ratkonut salataskun auki, ja tietystikin oli vihkimätodistus poissa!"

"Mutta onhan teillä siitä jäljennös?" huomautti Hextall.

"Olisimme paljoa mieluummin halunneet alkuperäisen", vastasi Smith
kuivasti. "Mutta -- se on luiskahtanut käsistämme. Tiedämme sentään,
missä vihkiminen suoritettiin."

"Millä perusteilla väität, että sen ottaja oli nainen?" tiedusti
Hextall.

"Se oli nainen", vakuutti Smith. "Ja se nainen oli kotiopettajatar
-- neiti Brock. Siitä panen vetoa vaikka miljoonan yhtä vastaan!
Styleristä ei se seikka tunnu niin varmalta kuin minusta -- mutta
saadaanpahan nähdä. Mutta tällä välin, Hextall, olemme ratkaisseet tuon
omituisen kartan arvoituksen. Nimittäin Styler ratkaisi sen. Sanoinhan
sinulle, että Styler on tavattoman älykäs -- hänestä sukeutuu vielä
joskus nykyaikainen Vidocq. Selittäkää se tohtori Hextallille, Styler!"

Styler, joka oli tavallisuuden mukaan tahrinut itsensä musteeseen,
hypisteli hänen ja Smithin välillä olevia paperikasoja.

"Olette kenties liian varma asiasta, sir", alkoi hän vaatimattomasti.
"Teidän olisi pitänyt sanoa, että luulen ratkaisseeni sen. En
kuitenkaan usko pahasti erehtyneeni. Jos suvaitsette silmäillä
herra Smithin piirtämää luonnosta, tohtori Hextall, huomaatte, että
se on muodoltaan jotensakin lampaankäpälän näköinen -- oikeastaan
hyvin epäsäännöllinen kolmio, kuten saattaisi sanoa. Ja näette,
että piirroksen erinäisissä osissa on numeroita, jotka viittaavat
alareunassa oleviin kirjaimiin. Vaivattuani tuolla vehkeellä aivojani
koko viime yön ja osan tätä aamua pälkähti äkkiä päähäni, että se on
jotakin rannikon osaa esittävä kartta. Ja silloin minun oli selvästikin
otettava kartta ja tarkastettava rannikkoamme. Ja avattuani kartan
selvisi koko asia. Katsokaahan tänne! Tämä karkeatekoinen luonnos
kuvaa Portlandia ja kappaletta manteresta. Kirjain W merkitsee
Weymouthia. Kirjaimet P V merkitsevät Portlandin vankila. Kirjaimet
T:n K on ilmeisesti tarkoitettu osoittamaan maantien ohessa olevaa
ravintolaa, joka on merkitty tälle uudelle sotilaskartalle ja jonka
nimi on _Tanskan Kuningas_. Kirjain L tarkoittaa varmaankin tuota
lahdelmaa, joka on rannikolla parin kolmen kilometrin päässä _Tanskan
kuninkaasta_. Mitä arvelette, tohtori Hextall?"

"Sukkela selitys, Styler!" kehui Hextall.

"No niin, se kaikki on luonnollisestikin vain kirjainyhtymien varassa",
jatkoi Styler. "Mutta ei saata olla huomaamatta, että Portlandissa ne
ovat ja ettei niitä ole koko rannikolla samanlaisina yhtyminä -- ei
missään esiinny samalla kertaa kirjaimia W, P V, T:n K ja L yhdessä.
Niin, ja sitten muut merkinnät. Näettehän, mitä tuossa rivissä on:
'Minä iltana tahansa 12:sta--18:teen; 8 l/2--9 l/2.' Otaksun sen
merkitsevän, että joku --"

"Nimittäin Tickell -- jos se on hänen oikea nimensä", mutisi Smith.

"Joku -- otaksuttavasti Tickell -- saattoi kohdata jonkun toisen joko
_Tanskan Kuninkaan_ ravintolassa tai tuolla poukamassa minä iltana
hyvänsä tämän kuun 12:nnen ja 18:nnen päivän välisenä aikana kello
puoli yhdeksän ja puolikymmenen välillä. Kirjaimet T ja V sekä niistä
seuraavat sanat taas ovat varsin selvät. T merkitsee _tunnussanaa_, ja
se on _yritys_, V merkitsee _vastausta_, ja se on _suoritus_. Niin minä
ainakin ne selitän."

Smith katsoi Hextalliin huulillaan ovela hymy ja ylpeillen sihteerinsä
taidosta.

"Älykäs nuori mies, eikö olekin?" kehui hän hihittäen. "Saat nähdä,
että se osoittautuu täsmälleen paikkansapitäväksi -- varmasti!"

"Mihin luulette sen tähtäävän?" kysyi Hextall.

Smith ja Styler vilkaisivat toisiinsa. Molemmat hymyilivät.

"Niin!" äänsi Smith. "Voimmehan ilmaista sen sinulle, koska olet
yhdessä juonessa kanssamme. Koska Portland epäilemättä on oikea
paikka, niin luulemme tämän kallisarvoisen töherryksen viittaavan
johonkin suunnitelmaan, joka koskee jotakuta mainitussa laitoksessa
vankeusrangaistustaan suorittavaa herrasmiestä; Ja koska vielä on
muutamia päiviä kahdeksanteentoista, aiomme Styler ja minä lähteä
Weymouthiin ensimmäisessä pikajunassa huomenaamulla -- tutkiaksemme
asiaa itse paikalla."




XVII

NEITI BROCK


Hextallia hymyilytti Smithin ajokoiraa muistuttava into, ja hän nousi
poistuakseen, mutta lakimies pidätti häntä.

"Odotahan vähän!" kehoitti hän. "Siinä ei ole kaikki. Koska olemme
kertoneet sinulle näin paljon, Hextall, niin saatamme kertoa
enemmänkin. Luultavasti muistanet, että eilen keskustellessamme Lynne
Courtin puutarhassa mainitsin Stylerin lyhyen sielläolonsa aikana
tehneet mielenkiintoisen havainnon ja palanneen Lontooseen tutkimaan
eräitä sen yhteydessä olevia seikkoja."

"Kyllä sen muistan", myönsi Hextall.

"Ja myöskin lupasin kertoa sinulle siitä havainnosta myöhemmin", jatkoi
Smith. "No niin; teen sen nyt, jotta tietäisit kaikki tämän asian
yhteydessä olevat seikat. Mahdollisesti muistat senkin, että heti
Lynneen saavuttuamme puhelimme poliisikomisariuksen ja Fowlerin kanssa
majatalossa, minkä jälkeen sinä ja minä lähdimme yhdessä kartanoon,
jättäen Stylerin huolehtimaan -- muista asioista. Niinpä niin; niitä
asioita hoitaessaan Styler osui pienelle, hauskalle huvilalle, joka
sijaitsee Lynne Courtin läheisyydessä metsikössä, eräällä aukeamalla
noin kolmen neljänneskilometrin päässä siitä paikasta, mistä Kestevenin
ruumis löydettiin. Hän oli kuullut siitä huvilasta majatalon isännältä,
joka oli kertonut hänelle, että sen oli äskettäin kalustettuna
vuokrannut muuan vanhahko herrasmies nimeltään Samuel Pegge.
Jouduttuaan sattumalta tämän maaseutulaisen turvapaikan läheisyyteen
Styler tirkisti varovasti sen pensasaidan lävitse ja näki itse Peggen,
joka oli maalaispuuhassa, istuttamassa kaalintaimia. Kuvittelehan sitä,
Hextall! Juuri saman päivän aamuna, vain muutamia tunteja aikaisemmin
oli tehty erittäin salaperäinen murha kolmen neljänneskilometrin
päässä hänestä, ja kuitenkin herra Pegge rauhallisesti istutti kaaleja
maanviljelysvehkeellä, jota luullakseni nimitetään 'istutuspuikoksi'.
Totisesti, kuvittelehan sitä!"

"Mieluummin kuulisin, mitä sinulla on kerrottavaa, Smith", tokaisi
Hextall. "Jääköön kuvitteleminen silleen!"

"Meidän ammatistamme ei olisi paljoakaan hyötyä, jollemme silloin
tällöin harjoittaisi mielikuvitustamme", huomautti Smith juhlallisesti.
"Minusta on herra Samuel Peggen senaamuisella maalaispuuhailulla
harvinaisen tärkeä merkitys, ja kenties se -- mutta sinä et oivalla
tarkoitustani, Hextall, ja siksipä tyydyn esittämään koristamattoman
tosiasian. Herra Pegge oli riisunut takkinsa, koska ilma oli lämmin
-- ja hänen takkinsa oli Stylerin ulottuvissa. Kun herra Pegge meni
huvilaansa syömään päivällistä tai puolista, tarkasti Styler, joka on
taitava ja neuvokas tarkkailija, takin povitaskussa olevan lompakon
sisällön. Ja silloin hän teki hämmästyttävän havainnon, että hänen
näkyvissään -- hänen silmiensä edessä, sillä hän näki herra Peggen
avoimesta ikkunasta, oli eräs kuuluisimpia nykyajan -- rikollisia!"

"Kuka?" tiedusti Hextall.

"Septimus Philcox", vastasi Smith, nyökäten vakavasti. "Septimus
Philcox! Mitä! Eikö se nimi johda mitään mieleesi? Niinpä niin!
Mutta minultahan unohtui, että se oli liike-elämän juttu ja etteivät
sellaiset asiat kiinnitä mieltäsi. Septimus Philcox, rakas Hextall,
oli kuuluisan Imperial Splendour-joukkueen johtaja ja tärkein mies.
Silmäilehän alun toistakymmentä vuotta vanhoja sanomalehtiä, niin voit
perehtyä Imperial Splendour-juttuun -- perin hyvin! Imperial Splendour
Development and Enterprise Society oli suurimpia huijauksia, mitä
koskaan on syötetty herkkäuskoiselle yleisölle. Philcox oli sen pää,
sen edustaja, sen henki ja sielu -- ja lopuksi Philcox sai neljätoista
vuotta -- kahdesta tuomiosta, kummastakin seitsemän, molemmat määrät
erikseen suoritettaviksi -- ja hänen tärkeimmät apurinsa saivat
lyhempiä vankeusrangaistuksia. Ja oltuaan mallikelpoinen vanki -- kuten
sentapaiset miekkoset aina ovat, minkä tiedät -- Philcox pääsi muutamia
kuukausia sitten ehdonalaiseen vapauteen ja katosi heti senjälkeen
taaskin julkisuudesta, hautautuen sievään huvilaan istuttaakseen siellä
kaaleja Samuel Peggen nimisenä. Oletko jaksanut seurata?"

"Mistä", tiedusti Hextall, "mistä Styler tiesi, että herra Samuel Pegge
oli Septimus Philcox?"

"Se kysymys on paikallaan", virkkoi Smith. "Mutta siihen on helppo
vastata. Otaksuttavasti tiedät, että kaikki rikoksellisluontoiset
henkilöt ovat tavattoman turhamaisia ja lisäksi tuskaisen mielellään
kuulevat ja näkevät kaikkea mahdollista itsestään. Niinpä Styler
löysikin siitä lompakosta koko joukon sanomalehtileikkeleitä
-- Philcoxia vastaan käydyn oikeusjutun selostuksia ja niin
edelleen. Mutta hän löysi paljoa tärkeämmän asiakirjan -- Philcoxin
vapautuspassin. Sen nähtyään Styler tiesi, kenen, läheisyydessä hän
oli. Ja Stylerin kuvauksen mukaan Imperial Splendour Societyn entinen
suuri johtaja on hyvin pirteä ja sydämellinen vanha herra, joka nauttii
huonosti vietetyn elämänsä illasta. Mitäs nyt arvelet?"

"Otaksuttavasti poliisit tietävät, että Samuel Pegge on Septimus
Philcox", huomautti Hextall.

"Lontoon etsivässä osastossa, Scotland Yardissa, se luonnollisesti
tiedetään", vastasi Smith. "Meillä on siellä ystävä tai pari --
Styler oli eilen puheissa heidän kanssaan. Niin, kyllä he tietävät!
Philcoxilla on näet pari kunnianarvoista poikaa, ja he ovat myöntäneet
vanhukselle siksi hyvät tulot, että hän pystyy elämään yhtä
kunnianarvoisesti. Ja saat olla varma, ettei Lynne Courtin läheisyyden
asukkaista ainoakaan epäile herra Samuel Peggeä samaksi Septimus
Philcoxiksi, jonka rikollinen toiminta herätti niin paljon yleistä
huomiota kaksitoista vuotta takaperin!"

"Entä sitten?" kysäisi Hextall.

"Entä sitten -- mitä?" kummasteli Smith.

"Luuletko Philcoxin eli Peggen millään tavoin sekaantuneen äskeisiin
tapahtumiin!" tiedusti Hextall. "Luuletko Peggen lainkaan sotkeutuneen
Kestevenin tai Tickellin hommiin?"

"En vielä tiedä, mitä luulemme", vastasi Smith, katsoen Styleriin,
joka oli innokkaana kuunnellut oman työskentelynsä selostusta. "Mutta
sen tiedämme, että Philcox vasta muutamia kuukausia sitten päästettiin
Portlandista ehdolliseen vapauteen ja että Tickellin taskusta on
löydetty kartta tahi luonnos tai miksi sitä nimitettäneenkin,
joka mielestämme jotakuinkin varmasti kuvaa Portlandin seutua. Ja
luullakseni Styler ja minä tiedämme enemmän, ennenkuin monta päivää on
kulunut."

"Ja lähdettekö sinne heti?" kysyi Hextall.

"Lähdemme Weymouthiin huomenaamulla -- ensimmäisessä Paddingtonin
asemalta lähtevässä pikajunassa", myönsi Smith. "Luonnollisesti
menettelemme tuiki varovasti. Varovaisuustoimenpiteemme alkavat
nyt -- tunnussanamme, rakas Hextall, on perinpohjaisuus. Minä
esiinnyn matkailevana herrasmiehenä tavallisessa matkailijain
räikeänvärisessä tweedkankaisessa asussa -- saatan lisätä siihen pienen
amatööritaiteilijanpiirteen ja ottaa kainalooni luonnoskirjan, sillä
osaan käyttää kynää. Styler taas on moottoripyöräilijä ja ottaa koneen
mukaansa. Emme tunne toisiamme Paddingtonissa, ja vaikka majoitummekin
samaan hotelliin, olemme ventovieraita toisillemme, kunnes joudumme
toistemme seuraan sattumalta -- ihan sattumalta -- tupakkasalissa.
Samoin poikkeamme ihan sattumalta ymmärräthän, ihan kuin vahingossa,
molemmat huomenillalla maantien ohessa olevaan _Tanskan Kuninkaan_
majataloon kello puoliyhdeksän ja puolikymmenen välillä -- vain
nähdäksemme, mitä siellä ilmaantuu Ja olemme siellä -- ainakin toinen
meistä on siellä -- joka ilta, kunnes kahdeksastoista päivä on tullut
ja mennyt."

"Salli minun ehdottaa parannusta suunnitelmaanne", virkkoi Hextall.
"Eikö olisi paljon parempi jommankumman teistä sijoittua --
matkailijana -- _Tanskan Kuninkaaseen_?"

Styler murahti hyväksyvästi, ja hetkisen mietittyään Smith nyökkäsi
mukautuvasti.

"Hyvä!" myönsi hän. "Epäilemättä olisi, jos siellä vain on tilaa; ja
jollei siellä ole, voivat he varmaankin saada vuokratuksi huoneen
jostakin naapuritalosta. Styler, se joutuu minun osalleni -- olen
taiteilija ja haluan piirtää luonnoksia rannikkomaisemista. Sitten
voitte te pyörällänne piipahtaa siellä Weymouthista käsin. Hyvä
ehdotus, Hextall -- kiitos siitä!"

Hextall tiukkasi Smithin lupaamaan kertoa hänelle retken tuloksista
ja lähti astelemaan länteen päin. Kello oli silloin kuusi, ja
hänen astellessaan Strandilla käydäkseen lääkärinvälineiden
myymälässä johtui hänen mieleensä äkkiä, ettei hän ollut sähköttänyt
taloudenhoitajattarelleen paluustaan, joten kotosalla ei olisi
valmistettu hänelle päivällistä. Hän eli nauttinut puolista aikaisin
Lynne Courtissa, ja nyt hänen oli nälkä. Senvuoksi hän käytyään
lääkärinvälineiden liikkeessä kääntyi Charing Crossin rautatieasemalle,
aikoen syödä päivällistä sikäläisessä ravintolassa. Ensiksi hän meni
ostamaan kirjamyymälästä lehden tai pari yksinäisen ateriansa ratoksi
ja huomasi äkkiä neiti Brockin.

Opettajatar oli ilmeisesti tullut kirjamyymälälle samanlaiselle
asialle kuin hänkin. Hän oli parhaiksi ehtinyt valita kuvalukemiston,
ja onneksi hänen huomionsa oli kiintynyt kirjakauppa-apulaisen
hänelle antamiin vaihtorahoihin, joita hän laski. Oli myöskin onni,
että asemalla oli siihen aikaan tungokseen asti kotiin palaavia
liikemiehiä. Hextall vetäytyi ihmisten taakse piiloon ja piti silmällä
hentoa, tyynipukuista hahmoa. Tämä kohtaus pani hänet hieman ymmälle.
Varmastikin oli hänen velvollisuutensa seurata neiti Brockin liikkeitä,
kun tämä kerran oli sattumalta tullut hänen näkyviinsä -- kenties olisi
hänen pitänyt mennä hänen puheilleenkin. Synnynnäinen arkailu ja ujous
estivät häntä siitä -- mitäpä oikeutta hänellä olisikaan ollut sekautua
neiti Brockin puuhiin? Ja hänen empiessään neiti Brock pisti saamansa
pienet rahat kukkaroonsa, otti lukemistonsa ja poistui junasillan yli,
kadoten ravintolaan. Hänkin otaksuttavasti aikoi nauttia virvokkeita.

Hextall viipyi hetkisen, liikkuen sinne tänne, mutta aina tähyillen
ovea, josta kotiopettajatar oli mennyt. Vihdoin hän, yhäti
saamattomasti epäröiden, meni ovelle, astui muutamia askelia sisälle
saliin ja katsahti ympärilleen. Silloin hän näki neiti Brockin
uudelleen. Hän istui pienen pöydän ääressä kaukaisessa sopessa; hänen
kädessään oli ruokalista, ja tarjoilija odotti vierellä. Ilmeisesti
neiti Brock aikoi syödä päivällistä.

Hextall peräytyi nopeasti, saaden äkkiä oivallisen mielijohteen. Hän
riensi likimpään puhelinkoppiin, selaili hätäisesti luettelon lehtiä
ja soitti Smithin asuntoon Templeen. Hetkisen kuluttua vastasi Styler
hänelle. Smith, ilmoitti Styler, oli juuri lähtenyt ulos, mutta hän,
Styler, oli kyllä kotosalla.

"Laittautukaa sitten heti autoon ja tulkaa tapaamaan minua Charing
Crossin päälinjan lippumyymälässä niin nopeasti kuin suinkin ehditte!"
komensi Hextall. "Älkää vitkastelko sekuntiakaan, älkää edes
vastataksenne -- hyvin tärkeä asia!"

Hän uskoi niin varmasti Stylerin tottelevan heti, että soitti puhelimen
kiinni ja kiiruhti kopista etsimään sopivaa tähystyspaikkaa, josta
saattoi pitää silmällä ravintolan ovea. Vähän väliä hän pistäytyi
lippumyymälässä, ja kymmenen minuutin kuluttua tuli Styler juoksujalkaa
hänen luokseen.

"Kelpo mies!" huudahti Hextall. Hän veti sihteerin asemasillalle ja
osoitti ovea, jonka takana neiti Brock epäilemättä aterioi kaikessa
rauhassa. "Styler", sanoi hän, "neiti Brock -- kotiopettajatar --
tiedättehän -- on tuolla!"

Stylerin terävät piirteet muuttuivat entistäkin ajokoiramaisemmiksi, ja
hänen silmänsä välähtivät.

"Yksinkö?" tiedusti hän.

"Yksin. Mutta tunnetteko hänet -- näittekö hänet Lynne Courtissa?
Ettekö? Menkää sitten vähän matkaa sisälle tuosta ovesta! Sitten hänet
näette. Hän istuu pöydässä tuonpuolisessa päässä, oikeanpuolisessa
nurkassa -- hoikka, vaaleatukkainen, nuori nainen, yllään
yksinkertainen, tumma takki ja samanlainen hame ette voi hänestä
erehtyä. Hänen -- hänen hattunsa on muistaakseni hieman kallellaan."

Styler pujahti tiehensä ja palasi kahden minuutin kuluttua.

"Selvä on", virkkoi hän. "Näin hänet."

"Entä nyt!" kysyi Hextall. "Häntä kai pitäisi -- vai mitä?"

"Minä seuraan häntä", vastasi Styler. "Hän ei tunne minua. Te kadotkaa,
tohtori! Jättäkää koko asia minun hoitooni! Minulla ei ole muuta
tekemistä kuin huomisen matkan valmistaminen ja sitä varten voin
istua valveilla vaikka koko yön. Kuulkaahan -- käväisen asunnossanne
myöhemmällä kertomassa, missä hän on liikkunut."

Hextall poistui ja söi päivällistä toisaalla. Sitten hän ajoi kotiinsa
ja vietti iltansa, kuunnellen hänen poissaolonsa aikana hänen
potilaitaan hoitaneen lääkärin selostusta. Ja illemmalla saapui Styler
hänen luoksensa yhtä järkkymättömänä ja varmana kuin ainakin.

"Seurasin häntä", ilmoitti Styler jäätyään kahden kesken Hextallin
kanssa. "Hän kuluttikin aika tavalla aikaa ateriaansa! Mutta vihdoin
hän tuli ulos, otti auton ja ajoi erääseen taloon Kensingtoniin. Ja
muutamia minuutteja sen jälkeen, kun hän oli mennyt sisälle, saapui
toinen auto, ja siitä laskeutui -- rouva Renton! Siinä siis uusi pieni
rengas ketjuumme, tohtori, ja sitä on tutkittava, sitten kun herra
Smith ja minä palaamme retkeltämme."




XVIII

MERIKAPTEENI


Auringon alkaessa seuraavana päivänä painua mailleen seisoi lyhyt,
tanakahko herrasmies, jolla oli kultasankaiset silmälasit nenällään,
päässään hirvenmetsästäjän hattu, yllään hyvin räikeäjuovainen
tweedpuku, jalassa heleän väriset sukat ja silmäänpistävät,
paksuanturaiset kengät, toisessa kädessään luonnoskirja, ja toisessa
haalistunut, vihreä sateenvarjo, kunnaan reunalla, joka kohosi
Portland-niemen läntisten kallioiden välissä hiljaisena ja autiona
lepäävän vähäisen poukaman rannalla. Hänen jalkojensa juurella levisi
harmaa ulappa, joka leveänä, pieniä aluksia keinuttavana lahdelmana
ulottuu Portlandista Exen suulle; hänen oikealla puolellaan yhä
epäselvimpänä, päivänvalon häipyessä hämyksi ja hämärän sitten
muuttuessa yön ensimmäisiksi varjoiksi, kohosivat Dorsetin töyryt
ja niemekkeet kallioiden ja vierinkivien peittämältä laajalta
tasangolta, jota kansa nimittää Chesil-rantamaksi. Ja hänen takanaan
oli asumuksineen ja vallituksineen niemi, jossa, kuten koko maailma
tietää, sijaitsee yksi Englannin suurimpia vankilaitoksia ja myöskin,
mitä eivät yhtä hyvin tiedä muut kuin matkailijat, varsin uuttera ja
tiheästi asuttu pikku kauppaloiden ja kylien muodostama yhdyskunta.
Smith tunsi tämän seudun jo ennestään. Loma-aikojaan viettäessään hän
oli useimmin kuin kerran samonnut ikävystyttävän pitkän ja uuvuttavan
taipaleen mannermaalta muinaiselle Isle of Vindilisille, joka, saatuaan
itse myöhemmin uuden Portland-nimensä, on antanut arvonimen herttualle
ja tarjoaa asunnon lukuisille epatoille, kunnes heidän moninaiset
rikkomuksensa on sovitettu. Hän tunsi sen historian tarkoin aina
niiltä ajoilta saakka, jolloin siellä asuivat entisaikojen balearit,
kivenlinkoajat. Hän oli käynyt sen kaikissa kuuluisissa paikoissa:
Fortune's Wellissä, Deadman's Bayssa, Bow-and-Arrow Castlessa
ja Pennsylvaniassa. Ja hän oli usein pysähtynyt lukemaan näille
karuille, jylhille lakeuksille sinne tänne pystytetyissä, lukuisissa
ilmoitustauluissa kaikille niille ihmisille uhattuja rangaistuksia,
jotka millään tavoin auttavat tai edistävät kummuilla oleviin isoihin,
kolkkoihin rakennuksiin teljettyjen vankien karkausyrityksiä. Yksi
tällainen ilmoitustaulu oli ihan hänen seisomapaikkansa takana, ja hän
kääntyi lukemaan sen varoittavan sisällön, ennenkuin aurinko vaipui
kaukaisen Devonshiren etäisten kunnaiden taakse.

Se oli ankara ja perin selväsanainen, tämä ilmoitus. Se oli osoitettu
olennoille, jotka tunnetaan "vapaina henkilöinä" -- mikä tuntui
viittaavan siihen, että viranomaisten mielestä maailmassa on vain
kahteen luokkaan kuuluvia yksilöitä: ne, jotka olivat varmasti
teljettyinä Portlandin vankilaan, ja ne, jotka eivät olleet.
Tällaisille vapaille ihmisille tiedotettiin mutkattomasti, että
vankien karkaamisen avustamisyrityksiä pidettäisiin roistontöinä ja
ettei rikollinen saisi nauttia minkäänlaisia takuuvapautuksen etuja --
toisin sanoen, että jos laki saisi hänet kynsiinsä, pitäisi se hänet
lujasti otteessaan, kunnes hänet olisi tutkittu ja tuomittu. Samalla
oli näille vapaille henkilöille kuitenkin lausuttu arvokkaita ja
rauhoittavia lupauksia. Jos vapaa henkilö sattuisi pelkästään suopean
onnenpotkaisun tai sulan sattuman avulla löytämään vaatteita, kirjeitä
tai rahaa, jotka ilmeisesti tai todennäköisesti tahi luultavasti oli
jätetty edistämään vankien karkaamista, ja veisi sellaiset rahat tai
kirjeet tai vaatteet asianomaisille virkamiehille, palkitsisivat nämä
häntä, jolleivät he epäilisi ja todistaisi hänen toimineen yhdessä
juonessa jonkun sellaisen henkilön kanssa, joka aikoi rohkaista
tällaisia karkausyrityksiä. Senvuoksi oli Smithistä aina tuntunut,
että Portlandia tutkittaessa oli oltava varovainen, sillä muutoin
saatettaisiin epäillä tutkijan innokkaasti pyrkivän vapauttamaan
jonkun tuomitun murtovarkaan, petollisen liikemiehen tai jonkun muun
lurjuksen, joka oli lähetetty louhimaan kiviä viideksi, seitsemäksi tai
viideksitoista vuodeksi.

"Otaksuttavasti Styler ja minä olemme tietämättämme sekaantuneet
johonkin sellaiseen hommaan!" mietti Smith kääntyessään astelemaan
sisämaahan. "Jollei koko tämä puuha ole juuri sellaista, niin
sanottakoon minua hottentotiksi!"

Hän ja Styler olivat jo yhdessä päätelleet, mitä salaperäinen
karttaluonnos oikeastaan merkitsi. Se oli epäilemättä jonkun salajuonen
yhteydessä, jonka päätarkoituksena oli jonkun noiden uhkaavien muurien
sisällä viruvan vangin vapauttaminen auttamalla hänet karkuun.
Heidän teoriansa mukaan se vanki oli Kestevenin tai Tickellin
ystävä, otaksuttavasti rikostoveri, ja Kesteven oli luovuttanut
Tickellille rahaa asian edistämistä varten. Tickellin taskussa olleet
rahat oli todennäköisesti aiottu vartijoiden tai viranomaisten tai
joidenkuiden muiden henkilöiden lahjomiseksi. Jos Stylerin selittämä
luonnos merkitsi mitään, niin sen merkitys oli, että Tickellin
oli välittäjänä kohdattava joku henkilö tai joitakuita henkilöitä
jonakin iltana kahdennentoista ja kahdeksannentoista päivän välisenä
aikana _Tanskan Kuninkaassa_ sopimuksen tekoa varten. No niin, nyt
oli viidestoista päivä -- toukokuun viidestoista -- joka oli näiden
rajojen keskivälissä. Ja vaikka Tickell ei ollutkaan täällä, olivat
Smith ja Styler, ja tuolla kummulla, ylängön juurella, oli _Tanskan
Kuningas_. Kaikki oli valmista; kaikki oli hyvässä järjestyksessä,
paitsi yhtä seikkaa, joka tuntui Smithistä äärettömän tärkeältä, kun
hän johtui sitä ajattelemaan. Olivathan hänen ja Stylerin mietteet
sittenkin ainoastaan pelkkää arvailua, eivätkä he lainkaan tunteneet
yksityiskohtia.

"Se on sulaan onneen luottamista", puheli Smith yksikseen. "Ja miten
minun laitani lieneekin, Styler on niitä ihmisiä, joilla on yletön onni
-- jätän jutun suurimmaksi osaksi Stylerin varaan."

Esiintyen loma-aikaansa viettävänä taiteilijana hän oli saanut
vuokratuksi huoneen majatalosta ja lähti nyt astelemaan takaisin
sinne syödäkseen illallista. Majatalo oli varsin kodikas paikka,
vanhanaikainen, ja sijaitsi maantien varrella yhtä pitkän matkan päässä
sisämaan kylästä, jossa asui kivenhakkaajia, ja rannikkokylästä, jonka
asukkaat olivat kalastajia. Sen mukavuudet olivat alkeelliset, ja liike
näytti vähäiseltä. Ja kun Smith syötyään kananmunista ja silavasta
valmistetun ruokalajin, ainoan, mitä talossa sinä iltana pystyttiin
hänelle tarjoamaan, meni matalaan tarjoiluhuoneeseen polttamaan
piipullisen tupakkaa ja odottamaan, mitä mahdollisesti sattuisi,
ei siellä ollut ketään muita kuin emäntä, joka kiilloitti laseja
tarjoilupöydän takana.

Mutta pian astui sisälle mies. Hän oli pienikokoinen, puettu siistiin,
siniseen, merimieskuosiseen sarssipukuun, keski-ikäinen, kultaiset
renkaat korvissa, ja silmänurkkien ympärillä runsaasti ryppyjä. Hänen
harmahtava partansa oli leikattu suipoksi kuin torpeedo, ja puhuessaan
hänen oli tapana nytkäytellä sitä ylöspäin; kaikki hänen liikkeensä
olivat nopeat ja nykäysmäiset. Edetessään tarjoilupöydän luokse hän loi
varjoisessa nurkassa istuvaan Smithiin terävän, tutkivan silmäyksen,
siirtäen sitten katseensa taaskin heti toisaalle.

"Iltaa, muori Bassett!" tervehti vastatullut rattoisasti. "Tavallinen
ryyppy, tehkää hyvin, madam."

Emäntä otti hyllyltä rommipullon ja kaasi siitä aimo annoksen pikariin,
jonka hän sitten asetti pöydälle sokeriastian ja kuuman vesilasin
viereen.

"Iltaa, kapteeni Polbeck!" vastasi hän. "Ettehän olekaan vielä
lähtenyt? Luulin teidän aikovan merelle tällä viikolla."

Pieni mies sekoitti rommin ja veden niin huolellisesti, että se
osoitti hänellä olevan monivuotisen kokemuksen, ja maistoi lasista
arvostelevasti.

"En lähde ennenkuin viikon lopulla, madam", selitti hän.
"Kahdeskymmenes on lähtöpäivä -- vielä neljä päivää saan nauttia
Englannin ja kodin suloudesta! Hilpeäksi terveydeksi teille, muori
Bassett -- ja teille, sir, pyytäen anteeksi vapaata käytöstäni", lisäsi
hän, kohottaen lasiaan Smithille, joka ehätti kumartamaan ja nostamaan
omaansa. "Pitkää ikää meille kaikille!"

"Samoin teille, kapteeni!" toivotti emäntä vastaan. "Taidatte lähteä
samoille seuduille, samoille väylille, joita aina olette purjehtinut?"

"Juuri niin, madam", myönsi kapteeni Polbeck. "Samoille väylille, joita
olen kyntänyt kokorajan ja joka matkallani viimeisten viidenkolmatta
vuoden aikana. Barbados--Tobago--Trinidad--Georgetown -- ne ovat minun
määräpaikkojani, muori Bassett, kuten hyvin tiedätte, koska olen tuonut
teille monta sievää tavarakääröä milloin mistäkin niistä", jatkoi hän,
iskien silmää ja vilkaisten Smithiinkin. "Niiltä rannoilta löytää
hauskoja esineitä, madam."

Smithin mielenkiinto kapteeni Polbeckia kohtaan häipyi. Tämä ei
selvästikään ollut se mies tai niitä miehiä, joita hän ja Styler
halusivat tavata. Hän avasi matkaoppaan ja alkoi lukea sitä, jättäen
merenkulkijan ja majatalon emännän keskustelemaan omalla tavallaan.
Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt kääntää lehteäkään, avautui ulko-ovi
ja sisälle astui autovaippaan puettu mies autolasit silmiensä verhona,
paksun pölykerroksen peittämä moottoripyöräilijä. Vilkaistuaan häneen
Smith syventyi jälleen kirjaansa.

Styler riisui käsineensä, kopautti niistä pois tomun, meni
tarjoilupöydän ääreen ja pyysi jotakin viatonta virvoketta. Hän vaihtoi
tervehdyksiä emännän ja kapteeni Polbeckin kanssa, ja viiden minuutin
kuluttua oli hänen ja merimiehen kesken ystävällinen keskustelu
käynnissä. Silloin alkoi Smith herkistää korviaan, sillä Styler johti
keskustelua monia syrjäpolkuja myöten ja käytti runsaasti kauniita
sanoja. Tällä välin hän oli saanut kapteeni Polbeckin nurkkaukseen
ja tarjonnut hänelle sikaarin, ja he pohtivat kapteeni Scottin
etelänaparetkeä, joka juuri niihin aikoihin aloitettiin.

"Niinpä niin, hyvä herra", virkkoi Styler vihdoin ikäänkuin
satunnaisesti. "Se on vaikea yritys, se -- hyvin vaikea yritys!"

Smith oli vähällä hytkähtää istuimellaan. Mitä tuo maltiton Styler
tavoitteli? _Yritys?_ Sehän oli tunnussana! Smith ei mitenkään
malttanut olla vaivihkaa katsahtamatta pieneen merenkulkijaan. Ja hän
näki Polbeckin luovan Styleriin erikoisen merkitsevän katseen.

"Yritys?" kertasi hän. "Niin -- kyllä. Mutta sen suoritus ei ole niin
vaikea kuin luulette."

_Suoritus!_ Tunnussanan vastaus! Tämä siis oli oikea mies -- tämä
pienikokoinen kapteeni, joka teki matkoja Länsi-Intian satamiin,
brittiläiseen Guianaan ja sen pääkaupunkiin Georgetowniin! Mitä sitten
olivat kaikki hänen ja Stylerin ennakkolaskelmat --

Vilkaistessaan kirjastaan hän näki Stylerin ja kapteeni Polbeckin
poistuvan tarjoiluhuoneesta pimeään yöhön. Niin, se oli oikea mies,
se oli varmaa! No hyvä, Styler oli teräväpäinen veitikka, ja saattoi
luottaa, että hän tiesi tehtävänsä. Styler kyllä --

Hänen parhaillaan miettiessään, mitä oli tekeillä, palasi Styler
tarjoiluhuoneeseen, otti hyvin näkyvästi matkakartan, jonka hän oli
jättänyt pöydälle, ja poistui sitten, iskien merkitsevästi silmää
esimiehelleen. Ja pian nousi Smith seisomaan, ojensi käsivarsiaan,
lausui emännälle jotakin illasta ja lähti ulos.

Styler odotti häntä hämyisessä kivieteisessä. Hän vei Smithin
maantielle ja osoitti vähän matkan päässä tiellä astelevaa hahmoa, joka
kuvastui läntisen taivaan rusotusta vastaan.

"Tuo on miekkosemme!" supatti Styler. "Hän uskoo täydelleen, että me
olemme ne henkilöt, jotka hänen piti kohdata. Mutta minä en ymmärrä
koko juttua -- puuhamme -- ymmärrättehän tarkoitukseni, sir -- ei
koske lainkaan Portlandia. Ja meidän on oltava tietävinämme kaikki ja
annettava hänen puhua -- sitten kyllä kaikki selviää. Jättäkää asia
minun hoitooni, sir! Ilmoitin hänelle, että te olette se herrasmies,
jonka on järjestettävä rahallinen puoli."

Kapteeni Polbeck kääntyi ja tuli heitä vastaan, kun he lähtivät
kävelemään yksinäistä maantietä. Hän pudisti Smithin kättä
ylenpalttisen ystävällisesti.

"Palvelukseksenne, sir!" kuiskasi hän. "Surma minut periköön, jollen
edeltäpäin arvellut teitä siksi herrasmieheksi, joka minun piti
kohdata, tai yhdeksi niistä. Vilkaisin teihin tullessani sisään ja
näin teidänkin katsovan minuun. Mutta ehkä te odotitte tilaisuutta
lausuaksenne tunnussanan?"

"Olette oikeassa, kapteeni. Odotin sitä", vakuutti Smith.

"Juuri niin, ja se onkin ihan paikallaan -- tällaisissa asioissa ei voi
olla liian varovainen. Mutta tämä toinen herra pujautti tunnussanan
puheeseensa taitavasti, sen hän teki", kehui kapteeni. "'Yritys', sanoi
hän! -- kas niin! Ja 'suoritus', sanoin minä -- täsmälleen! Hyvä! Ja
nyt voimme keskustella asiasta, hyvät herrat."

"Esittäkäähän te suunnitelmanne, kapteeni!" kehoitti Styler. "Sitten
saatamme puhella rahoista. Lienee kai turvallista puhua täällä?"

"On varmasti, sir -- tähän aikaan illasta ei täällä ole ketään
liikkeellä", vastasi Polbeck. "No niin, suunnitelmat siis ensin.
Ne ovat yksinkertaiset ja selvät. Kaikki käy tähän tapaan: lähden
Weymouthista kahdentenakymmenentenä päivänä -- ensin käyn Länsi-Intian
satamissa ja sitten purjehdin Georgetowniin. Siellä viivyn pari
viikkoa, ottaen alukseeni lastin demeraralaista sokeria. Niiden kahden
viikon ajalla tuodaan mies maitse laivaani -- niiltä ranskalaisilta
alueilta. Siihen tarvitaan neljä päivää. Siten ne, joiden on se
suoritettava, saavat neljä päivää menomatkaansa varten, sitten kun olen
saapunut Georgetowniin, päivän tai pari hommatakseen hänet vapaaksi,
ja neljä päivää tuodakseen hänet perille. Sitten he saattavat hänet
alukseeni, ja minä tuon hänet suoraapäätä kotiin Englantiin. Kaikki se
luonnollisestikin sillä ehdolla, että vien heille rahat ja saan oman
osuuteni. Teillä kai on rahaerä valmiina, hyvät herrat?"

Stylerin onnistui nykäistä Smithiä, ja hän otti itse vastatakseen tähän
kysymykseen.

"Raha-asiat kyllä järjestyvät, kapteeni", vakuutti hän. "Mutta
menetelläksemme liike-elämän tapaan, mikä olikaan sovittu summa
täsmälleen? Meillä tietysti on siitä muistiinpano, mutta haluaisimme
teidän muodollisesti toteavan sen oikeaksi."

"Juuri niin -- juuri niin!" myönteli Polbeck. "Liikeasia kuin
liikeasia. Summa on se, jonka sikäläiset otaksuttavasti ilmoittivat
kirjeessä niille, joita te edustatte. Kolmetuhatta puntaa sikäläisille,
viisisataa minulle. Puolet minun osuudestani on maksettava nyt,
toiset puolet laskettuani hänet maihin Englannissa. Heidän rahansa,
kolmetuhatta, on minun vietävä sinne. Ja erikoisesti saamani määräys,
hyvät herrat, on -- kultaa!"




XIX

PYY PIVOSSA


Taaskin Styler nykäisi esimiestään; uudelleen hän kävi puhetorveksi.

"Kultaako?" kertasi hän. "No hyvä, kapteeni -- Englannin
punnankolikoita tietysti?"

"Englannin punnankolikoita, niin on käsketty, sir", vahvisti Polbeck.
"Eivät mitkään siitä metallista tehdyt kappaleet ole niiden veroisia,
hyvät herrat!"

"No niin, mutta emme luonnollisesti kanna kolmeatuhatta kultapuntaa
liivintaskuissamme", huomautti Styler. "Mutta meillä on sellaista,
minkä pian voimme niiksi vaihtaa. Teidän, kapteeni, on huomenna tultava
tapaamaan meitä Weymouthissa."

"Se sopii, sir", lupautui Polbeck. "Milloin tahansa ja missä vain
haluatte, hyvät herrat. Näin kotimaissa ollessani asun tosin tuolla
taempana olevassa kylässä, mutta käyn Weymouthissa joka päivä. Huomenna
siis, niinkö? Mihinkähän aikaan ja missä?"

Siihen kysymykseen vastasi Smith.

"Kahdentoista aikana -- postikonttorin edustalla. Sopiiko se teille,
kapteeni?"

"Mainiosti, sir", vakuutti Polbeck. "Pistäydyn joka aamu katsomassa,
miten alukseni lastaaminen sujuu -- vien sekalaista tavaraa noihin
Länsi-Intian satamiin. Entä niiden kultarahojen kuljetus, hyvät herrat?
Kolmetuhatta puntaa painaa aika paljon. Jos voisitte panettaa ne lujiin
pusseihin pankissa, niin minä voisin tuoda muassani pari vankkaa poikaa
niitä kantamaan."

"Tulkaa ensin kohtaamaan meitä! Sen asian saamme pian järjestetyksi",
lupasi Smith. "Voisittehan viedä ne laivallenne vaikka ajurilla. Siis
huomenna kello kaksitoista päivällä postitoimiston edustalla."

Pian Polbeck toivotti hyvää yötä ja poistui maantietä pitkin
ilmeisesti epäilemättä mitään ja perin tyytyväisenä. Sen sijaan
että Smith ja Styler olisivat palanneet majataloon, he lähtivätkin
kävelemään kallioille päin. Iltaruskon viimeinen hehku oli himmennyt
lännen taivaalla, ja yö verhosi maan ja meren tummaan, paksuun
vaippaansa. Harvat maisemat olisivat saattaneet näyttää autiommilta
ja yksinäisemmiltä, mutta sittenkin kumpaakin miestä peloitti puhella
peittelemättä.

"Varovasti, Styler!" kuiskasi Smith. "On mahdoton aavistaa, keitä
täällä on liikkeellä. Mutta puheltava meidän on. Kun nyt olen tavannut
tuon miehen, toivoisin olevani Weymouthissa."

"Se käy helposti", virkkoi Styler. "Ajatte sinne moottoripyörälläni.
Voitte istua takanani, sir, ja minä ohjaan vakavasti. Kuten
huomautitte, on mahdoton arvata, minkälaisia kuuntelijoita täällä
saattaa hiipiä -- eikä tuo majatalokaan näytä kovin mukavalta, ja me
olemme tehneet kaikki, mitä tarvitaan."

Weymouthiin palaaminen tuntui järkevimmältä menettelyltä, ja Smith kävi
majatalossa selittämässä emännälle lähtöään ja maksamassa laskunsa,
otti vähäiset tavaransa ja poistui jälleen maantielle, jossa Styler
järjesteli pyöräänsä. Tunnin kuluttua he olivat mukavan hotellin
hiljaisessa makuuhuoneessa, välissään uniryyppyyn tarvittavat ainekset,
ja kohdistivat kaksin miehin koko älynsä hetken pulman pohdintaan.

"Styler", lausui Smith, "tämä juttu ei ole lainkaan sellainen,
jollaiseksi kuvittelimme sen muodostuvan. Ei ole lainkaan kysymyksessä
auttaa jotakin vankia karkaamaan Portlandista. Eittämättä on homma
samanluontoinen, mutta sen menettelytapa, vivahdus ja merkitys ovat
kokonaan toisenlaiset, ja saamme kiittää onnentähteämme siitä, että
kapteeni Polbeck mukautui kaikkeen niin yksinkertaisesti ja helposti.
No niin, miltä kaikki tämä teistä tuntuu?"

"Nähtävästi aiotaan tuoda joku Englantilainen kotimaahan jostakin;
jotkut henkilöt vaativat kolmetuhatta puntaa ollakseen siinä mukana;
Polbeck vaatii viisisataa puntaa omalle osalleen", vastasi Styler. "Sen
pitemmälle, sir, en ole päässyt -- en pääse."

"Minä olen mennyt pitemmälle", sanoi Smith. "Ajattelen seuraavasti.
Tämä miekkonen, Polbeck, on ilmeisesti jonkun kauppa-aluksen --
luultavasti pienen kuunarin -- laivuri -- ja käy säännöllisillä
matkoilla Länsi-Intiassa, Barbadosissa, Tobagossa. Trinidadissa ja niin
edelleen, sekä Georgetownissa brittiläisessä Guianassa. Brittiläisessä
Guianassa, huomatkaa, Styler! No, tiedättekö mitään Guianasta?"

"En paljoakaan, sir, paitsi sen, että se on Etelä-Amerikassa",
tunnusti Styler. "Mutta tiedän enemmän, ennenkuin kello on kymmenen
huomenaamulla, jos tässä kaupungissa on lainakirjasto."

"No niin, minä tiedän siksi paljon, että tulemme toimeen tänä
iltana", virkkoi Smith. "Guiana on laajahko maa-alue Etelä-Amerikan
koilliskulmassa. Se on jaettu -- mikäli vain Euroopan vallat otetaan
huomioon -- Englannin, Hollannin ja Ranskan kesken, joten on olemassa
brittiläinen, hollantilainen ja ranskalainen Guiana. Georgetown
on brittiläisen Guianan pääkaupunki -- se on suurehko paikka,
tärkeänlainen satama. Mutta meitä ei liikuta Georgetown, Styler, muuta
kuin sikäli, että se on se satama, josta Polbeck aikoo ottaa laivaansa
tämän -- jonkun. Meistä on tärkeä ranskalainen Guiana -- josta se joku
on noudettava. Arvaatteko, minkä tähden ranskalainen Guiana on meistä
tärkeä?"

"Tällä hetkellä -- en", vastasi Styler. "Siispä ilmoitan sen teille.
Meitä liikuttavat se ja sieltä noudettava salaperäinen joku, koska
ranskalainen Guiana on juuri se siirtomaa, Styler, johon Kanaalin
tuolla puolen asuvat naapurimme lähettävät rangaistusvankinsa --
ainakin pitkiksi ajoiksi tuomitut. Se siis -- oivallatteko?"

"Tämä joku on otaksuttavasti ranskalainen rikosvanki!" huudahti Styler.

"Juuri niin, poikani! Ranskalainen rangaistusvanki -- ja luultavasti
semmoinen, joka on tuomittu hyvin raskaasta rikoksesta. Muistan tämän
asian kyllin hyvin kertoakseni, että Ranskan hallitus aikoinaan kokeili
rangaistussiirtolain perustamista Guianan alueelle; tulokset eivät
vastanneet odotuksia, mutta edelleenkin lähetetään rikosvankeja sinne,
Cayenneen ja joihinkuihin sen läheisiin saariin -- kuuluisa kapteeni
Dreyfushan oli sikäläisellä tunnetulla Pirunsaarella. Pitäen kaiken
tämän mielessäni, Styler, kuvittelen asianlaidan seuraavaksi. Tämä joku
on ranskalainen rikosvanki --"

"Saattaa olla Ranskassa tuomittu englantilainen", huomautti Styler.

"Erinomainen ajatus, Styler, -- niin hän saattaa olla ja lieneekin.
Joka tapauksessa hän on ranskalaiseen Guianaan lähetetty rikosvanki,
ja hänellä on täällä Englannissa vanhoja tuttavia, jotka kykenevät
tekemään jotakin hänen vapauttamisekseen. Luullakseni Kesteven on
niistä yksi ja Tickell mahdollisesti toinen. Otaksuttavasti siellä,
todennäköisesti Georgetownissa on joku henkilö, joka voi auttaa tämän
miehen karkuun; hän tai he ovat olleet kirjeenvaihdossa täkäläisten
kanssa, ja Polbeck on pelkkä välittäjä. Ja mielessäni pyörii kolme
tärkeää kysymystä. Ensiksi: missä määrin, jos lainkaan, Kestevenin
murha on tämän salajuonen yhteydessä? Toiseksi: onko Samuel Pegge,
toisella nimellä Septimus Philcox, jollakin tavoin sekaantunut siihen?
Kolmanneksi: kuinka paljon enemmän kapteeni Polbeck tietää siitä kuin
hän on teille ja minulle kertonut? Kaksi ensimmäistä kohtaa saamme
jättää silleen tällä hetkellä; niistä saadaan ehdottomasti selko
aikanaan. Kolmas meidän on koetettava jollakin tavoin selvittää heti."

Styler mietti äänettömänä hetkisen.

"Meidän on muistettava muuan seikka, sir", sanoi hän vihdoin. "Polbeck
myönsi meille, ettei hän hyötyisi puuhasta muuta kuin viisisataa
puntaa."

"Juuri niin!" virkkoi Smith. "Ajatukseni juoksevat samaa latua. Ja
huomenna toimimme sen pohjalla."

Tämän päätöksen mukaisesti Smith oli sähkösanomatoimistossa, niin pian
kuin se aukaistiin seuraavana aamuna, ja viisi minuuttia yli kahdeksan
hän oli lähettänyt Darrell Tressille sanoman, jossa hän tiedusti,
valtuuttaisiko tämä hänet, Smithin, kuluttamaan parisataa puntaa
Kestevenin jutussa. Darrellin vastaus, joka tuotiin Smithille hänen
ollessaan aamiaisella Stylerin kanssa, oli kuvaava. Smith sai kuluttaa
pari tuhatta, jos halusi; hän, Darrell, oli kovin hyvillään kuullessaan
hänen työskentelevän asiassa.

"On mainiota, että ihmisen tukena on äveriäs nuori mies", huomautti
Smith kuivakiskoisesti ojentaessaan Darrellin sähkösanoman
sihteerilleen. "Nyt voimme puhutella merimiesystäväämme paremmin
toivein. Mikäli saatoin eilisiltaisen näkemäni perusteella arvostella
kapteeni Polbeckiä, luulisin häntä varmasti sellaiseksi mieheksi;
josta pyy pivossa on parempi kuin kaksi oksalla. Joka tapauksessa
tunnustelemme häntä."

Käymällä eräässä sikäläisessä pankkiliikkeessä ja sähköttämällä omaan
lontoolaiseen pankkiinsa Smith sai paljon ennen keskipäivää näppiinsä
pari uudenuutukaista sadan punnan seteliä. Ja kahdentoista aikaan
saapui kapteeni Polbeck virkkuna ja valmiina suorittamaan osansa
kaupasta. Hän ei näyttänyt vähääkään kummastuvan, kun Smith ja Styler
opastivat hänet hotellinsa tupakkasalongin rauhaiseen sopukkaan ja
osoittivat hänelle vieraanvaraisuuttaan, tarjoten hänelle rommia ja
sikaareja. Mutta hänen ällistyksensä oli syvällinen ja kestävä, kun
Smith asianajajan selvään ja perinpohjaiseen tapaan esitti hänelle
asian oikean laidan, ja hänen kasvonsa venyivät kovin pitkiksi, kun hän
käsitti, että tilaisuus ansaita viisisataa puntaa verrattain helposta
työstä oli luisumassa, niin, oli jo luisunut hänen käsistään. Hänen
romminsa jäähtyi, hänen sikaarinsa sammui, ja hän silmäili näitä kahta
ihan liian ovelaa herrasmiestä milteipä harmistuneen näköisenä.

"Kova onni!" puhkesi hän äkkiä puhumaan epätoivoisesti. "Sillä
viisisatasella aioin ostaa sen pienen talon, jossa asun! Niinpä
niin! Koko ajan minusta tuntuikin, että siinä jutussa oli jotakin
eittämättömän vaarallista. Se on lopussa, niinkö? Sitten minun lienee
parasta sanoa teille jäähyväiset."

"Älkäähän vielä, kapteeni!" esteli Smith. "Virittäkää uusi sikaari,
täyttäkää lasinne jälleen ja vilkaiskaa näihin lappusiin!"

Hän ojensi kahta seteliään Polbeckin nähtäviksi, ja merikapteeni
säpsähti.

"Ne ovat teidän, jos suostutte ilmaisemaan meille kaikki, mitä haluamme
tietää", lupasi Smith. "Kuulkaahan, teillä ei ole minkäänlaisia
velvollisuuksia niitä ihmisiä kohtaan. Kertokaa meille kaikki, mitä
tiedätte -- kaikki yksityiskohdat -- tästä asiasta! Sen tehtyänne
saatte pistää nuo setelit taskuunne. Katsokaahan!"

Hän laski setelit pöydälle ja sijoitti niiden päälle pikarin. Ja
Styler, joka valppaasti tähysti kapteeni Polbeckia, näki hänen
silmäinsä kiiluvan.

"Kas noin, hyvät herrat", äänsi hän mieli ilmeisesti hyvin
keventyneenä. "Se on rehti tarjous, ja minä hyväksyn sen. Mutta älkää
pettykö, jollen tunnu osaavan kertoa teille varsin paljoa! Joka
tapauksessa puhun teille koko totuuden."

"Se riittää", vakuutti Smith. "Muuta emme halua."

"No niin, siis; se kävi näin", jatkoi Polbeck. "Kun viimeksi, noin
neljä kuukautta sitten, olin Georgetownissa, kysyi muuan outo mies,
joka hieroutui tuttavakseni eräässä kapakassa, tahtoisinko ansaita
viisisataa puntaa. Luonnollisesti, vastasin, tahdoin -- jos tehtävä
vain oli rehellinen. Sitten hän ilmaisi, että oli autettava karkaamaan
erästä englantilaista, joka oli väärin tuomittu Ranskassa ja lähetetty
ranskalaisten rangaistussiirtolaan Cayenneen -- elinkaudeksi."

"Elinkaudeksi!" huudahti Smith.

"Elinkaudeksi, sir. Liikerikos -- jonkunlainen petos -- ei suinkaan
murha, ei edes pahoinpitely; muutoin en olisi puuttunut asiaan, vaikka
tuomio olisikin ollut väärä, kuten se saattoi olla ja saattoi olla
olemattakin. Mutta kun asia oli, kuten mies väitti, ja kysymyksessä oli
englantilainen ja Cayenne on toisenniminen helvetti, suostuin siihen.
Sitten puhelimme yksityiskohdista. Mies vakuutti, että Englannissa oli
mahtavia ja vaikutusvaltaisia henkilöitä, jotka hankkisivat tarvittavat
rahat, kolmetuhatta puntaa. Minun oli toimittava välittäjänä ja
tuotava ne rahat kullassa Georgetowniin. Hän tiedusti minulta jotakin
täkäläistä paikkaa, jossa voisin kohdata niiden henkilöiden edustajat
saadakseni rahat. Kun asun siinä kylässä, jonka näitte eilen illalla,
ehdotin sopivaksi paikaksi _Tanskan Kuningasta_ ja laskettuani
päivämäärät mainitsin voivani käydä siellä joka ilta tämän toukokuun
kahdennentoista ja kahdeksannentoista päivän välillä. Ja joka ilta
olenkin siellä ollut, ja eilenillalla saavuitte te -- ja muuta en
todellakaan tiedä", lopetti kapteeni Polbeck, silmäillen seteleitä. "En
jaksa muistaa sen enempää siitä."

"Kuulitteko sen miehen nimen, jonka karkaamista suunniteltiin?"
tiedusti Smith.

"En kertaakaan, sir! En saanut tietää muuta kuin sen että hänet
tuotaisiin laivaani Georgetownissa ja että minun piti laskea hänet
maihin Englannissa -- Falmouthissa, Plymouthissa, täällä -- missä
hyvänsä."

"Kuka oli se mies, jonka kanssa asiasta sovitte?" kysyi Styler.

"Sitäkään en osaa sanoa. Hän kävi usein siinä kapakassa, josta puhuin
-- siellä käy paljon merimiehiä, ja luultavasti hän oli etsimässä
sopivaa miestä tehtäväänsä varten."

"Mainitsiko hän ehkä sattumalta, kuinka kauan tämä englantilainen oli
ollut Cayennessa?" kysyi Smith.

"Kas siinä!" riemuitsi Polbeck. "Sen hän ilmoitti! Kuusi vuotta."

Smith ei kysellyt kapteenilta sen enempää. Polbeckin otettua setelit ja
poistuttua hän kääntyi Stylerin puoleen.

"Ja nyt toimeen!" virkkoi hän. "Ensi työksi on tarkastettava
ranskalaisia tuomioselostuksia. Se on aikamoinen puuha, Styler -- mutta
se on mahdollinen ja se on tehtävä. Se on ainoa mahdollisuutemme,
jollei --"

Siihen soppeen, jossa he istuivat, tuli tarjoilija, tuoden asettimella
sähkösanoman.

"Herra Smith -- herra John Smith? Sähkösanoma teille, sir."

Smith repäisi kuoren auki. Ja Styler kumartui likemmäksi, totellen
esimiehensä kehoittavaa nyökkäystä, ja luki sanoman yhtä aikaa hänen
kanssaan.

    "Lynchfieldin poliisipäällikkö sähkötti juuri äsken Tickellin
    äkkiä kuolleen sairaalassa kello kymmenen tänä aamuna.

                                                   TRESS."




XX

KUKKAVIHKO JA TAIKAKORU


Smith käänsi miettivänä kokoon Barreliin sähkösanoman, pani sen
huolellisesti taskuunsa ja otti sitten toisesta taskustaan kartan,
alkaen levittää sitä pöydälle, jonka ääressä hän ja Styler istuivat.

"Styler", alkoi hän, "meidän on heti lähdettävä Lynchfieldiin. Jos
Tickellin kuoleman yhteydessä on jotakin kuulemisen arvoista, täytyy
meidän saada se kuulla. Ja nyt on kysymys -- miten päästä sinne
mahdollisimman pian? Me olemme täällä, Weymouthissa -- tuossa on
Lynchfield -- sadan tai sadankymmenen kilometrin päässä täältä, mikäli
voin kartasta päättää. Ja sikäli kuin minusta näyttää, tekee rautatie
sinne pitkän kierroksen ja kulkee mäkisiä maita, minkä lisäksi on usein
vaihdettava junaa. Mitä arvelette autosta?"

"Teitä varten auto -- minä voin ajaa moottoripyörälläni", vastasi
Styler. "Kello on täsmälleen puoli kaksitoista -- saavumme sinne neljän
tienoissa. Eikä sinne sen pikemmin pääsisi junallakaan. Tämän hotellin
lähellä on autotalli -- menenkö tilaamaan parhaan saatavissa olevan
auton?"

"Tehkää se heti", suostui Smith. "Sillä välin minä suoritan laskumme
ja panetan vähän ruokaa evääksi -- meidän on syötävä puolinen
matkalla. Tämä Tickellin kuolema on tärkeä tapaus -- se johtaa uusiin
käänteisiin. Lähtekää jo!"

Esimies ja käskyläinen kuluttivat seuraavat kolme tuntia, kiitäen
kahden kreivikunnan liepeen poikki ja yhden kokonaisen kreivikunnan
halki. Juuri kun kauppalan kello alkoi lyödä neljää, pysähtyivät he
Lynchfieldin poliisikamarin edustalle, ja pian heidät opastettiin
poliisipäällikön puheille. Tämä oli ollut mukana Smithin, Hextallin ja
Barreliin käydessä siinä mökissä, johon Tickell oli häntä kohdanneen
tapaturman jälkeen saatettu, ja hän tunsi Smithin heti.

"Ahaa!" äänsi hän. "Olette siis kai kuulleet? Mies on kuollut."

"Herra Tress sähkötti siitä minulle", vastasi Smith. "Käsitättehän?
Pidän silmällä tämän jutun kehitystä hänen puolestaan. Tickell kuoli
otaksuttavasti äkkiä?"

"Hänen tilansa paheni, ja hän kuoli hyvin äkkiä tänä aamuna -- hän
murtui", kertoi poliisipäällikkö lakoonisesti. "Se juttu on siis
päättynyt."

Smith oli huomauttamaisillaan, että tämä todennäköisesti oli vasta
alkua, mutta muisti virkamiesten järjen toimivan ainoastaan määrätyllä
tavoin ja hillitsi kieltänsä.

"Otaksuttavasti teillä ei ole sen enempiä tietoja?" kysyi hän. "Ei
mitään sen enempää ole kai tullut ilmi -- täällä?"

"Ei mitään! Emme ole kuulleet mitään -- emme saaneet selville mitään.
Entä te?" tokaisi poliisipäällikkö, kääntyen haastattelijaansa päin
veitikkamaisen näköisenä. "Te amatöörit -- suokaa anteeksi sanontatapa!
-- olette joskus näppärämpiä, kuten tiedätte."

"Emme mitään Tickellistä", vastasi Smith. "En tiedä hänestä mitään
muuta kuin sen, minkä tiesin ollessani täällä tuonnottain."

"Niinpä niin, se on kummallinen juttu minun mielestäni", huomautti
poliisipäällikkö. "Siitä on ollut sanomalehdissä aika paljon uutisia
-- nuo kirotut reportterit ovat kiusanneet minut melkein hulluksi! --
ja luultavasti ihmiset ovat märehtineet sen yhteydessä olevia seikkoja
Land's Endistä John o'Groatsiin saakka, mutta sittenkään ei ole
ilmestynyt ketään tuntemaan tätä miestä. Se on tavatonta!"

"Ei myöskään ole ilmestynyt ketään, joka olisi tuntenut Kestevenin",
virkkoi Smith.

"Siinäpä se!" huudahti poliisipäällikkö. "Kaksi miestä! Ihan kuin
olisivat pudonneet taivaasta tai kuin olisi meri viskannut heidät
rannalle, sillä kukaan ei tunnu tietävän heistä mitään. Mutta onhan
jonkun täytynyt tuntea Kesteven samoin kuin Tickellkin. Luonnollisesti
he ovat saattaneet viime aikoina käyttää vääriä nimiä, mutta olemmehan
julkaisseet heidän valokuvansa kaikissa lehdissä, jotka sellaisia
painattavat. Eikä sittenkään saavu ketään kertomaan heistä mitään!
Mutta eikö herra Tress kuulustelussa maininnut kohdanneensa Kestevenin
joissakin ratsastuskilpailuissa? Niin, kyllä, Newburyssa. No niin, jos
Kesteven usein kävi ratsastuskilpailuissa, on jonkun täytynyt tuntea
hänet. Mitähän tämä hiljaisuus oikein merkinnee?"

"Ihan samaa koetan minäkin selvittää", vastasi Smith. "Ja koska täältä
ilmeisesti ei ole tietoja saatavissa, matkustan edemmäksi."

"Niin, me emme tiedä mitään", sanoi poliisipäällikkö. "Tiedämme
vain sen, että Kestevenin ampujaksi epäilty mies joutui tapaturman
johdosta käsiimme ja kuoli vammoihinsa ilmaisematta meille hitustakaan
itsestään. Siinä kaikki. Ja kuten mainitsin, siihen se päättyy. Mutta
kuulkaahan!" ehätti hän lisäämään, kun Smith alkoi siirtyä ovelle.
"Näin meidän kesken puhuen, herra Smith, luuletteko te, että se mies,
joka viruu tuolla kuolleena, tosiaankin murhasi Kestevenin?"

"En!" vastasi Smith. "Sitä en usko."

"Juuri niin", vahvisti poliisipäällikkö hymyillen. "Onko teillä
aavistustakaan, kuka sen teki? Ehdottomasti kahden kesken,
ymmärrättehän, herra Smith."

"Ehdottomasti suoraan sanoen -- minulla ei ole", tunnusti Smith.
"Minulla ei ole siitä sen parempaa aavistusta kuin tuolla
kirjoituspöydällänne -- kuin sillä saattaisi olla. Mutta sittenkin olen
ihan varma, ettei Tickell sitä tehnyt."

"Niinpä niin, se on kummallinen juttu", toisti poliisipäällikkö. "En
koskaan ole tutustunut kummallisempaan... Oletteko te?"

"Kyllä", kehaisi Smith, avaten oven. "Ainakin puoli tusinaa kertaa."

Poliisipäällikkö naurahti epäilevästi, ja Smith ja Styler poistuivat
hänen luotaan kadulle.

"Entä nyt?" tiedusti Styler. "Täällä ei ole mitään tekemistä."

Smith nousi autoon.

"Lynne Courtiin, Styler", ilmoitti hän. "Käydään katsomassa, miten
asiat siellä sujuvat. Ajakaa edellä, jos tunnette tien -- jollette,
niin minä neuvon ohjaajaa!"

Mutta Styler oli tutkinut matkakarttaa syödessään voileipiä ja
juodessaan olutta tien syrjässä olleessa majatalossa ja lasketti hyvää
vauhtia edellä Lynneä kohti. Ennen kello viittä hän ohjasi auton
kylän tavallisesti niin hiljaiselle raitille. Sinä iltapäivänä ei
raitti kuitenkaan ollut suinkaan hiljainen -- kirkkotarhan ympärille
oli keräytynyt paljon väkeä, ja itse kirkkotarhassa seisoi ihmisiä
ryhmittyneinä erääseen kohtaan. Ja kun Smith pysäytettyään auton
_Lynnen Vaakunan_ edustalle tiedusti tämän hälinän syytä, selitti
majatalon isäntä, joka oli tullut ulos tervehtimään häntä ja Styleriä,
hyvin muistettuja vieraitaan, että Kestevenin ruumis oli haudattu sinä
iltapäivänä ja että kaikki nämä ihmiset olivat saapuneet läheltä ja
kaukaa sulan uteliaisuuden kannustamina.

"Kaikki kävi hyvin hiljaisesti tästä väen paljoudesta huolimatta",
jatkoi hän, heilauttaen kättään ihmisiin päin, joista monet parhaillaan
lähestyivät hänen oveaan. "Murehtijoita ei ollut ketään, sir, ei
ketään muita kuin herra Tress -- niin, herra Tress ja pari hänen
palvelijaansa. Kummallista, sir, ettei ainoatakaan hänen sukulaistaan
eikä ystäväänsä ollut saapunut."

"Perin kummallista", myönsi Smith. Hän laskeutui autostaan ja viittasi
Styleriä seuraamaan itseään. Yhdessä he menivät raitin poikki
kirkkotarhaan ja astelivat Kestevenin haudalle. Haudankaivaja oli
juuri saanut turpeet tasoitetuksi kummulle, ja Smithin lähestyessä hän
sijoitti niiden päälle orvokkikimppua.

"Katsokaahan tuota, Styler!" supatti Smith heidän saapuessaan naudalle.
"Orvokkikimppu! Kukahan muistelee Kesteveniä niin hellästi, että on
lähettänyt tuon?"

Styler kumartui kääntämään kukkakimpun toisin päin.

"Siihen ei ole kiinnitetty korttia, herra Smith", huomautti hän.

Smith katsahti haudankaivajaan, joka kokoili työvälineitään.

"Tiedättekö, kuka laski tämän kukkakimpun haudalle?" kysyi hän.

"Kyllä, sir", vastasi haudankaivaja vitkastelematta. "Minä sen tein."

"Otaksuttavasti oli sen sitten joku lähettänyt teille sitä varten?"
jatkoi Smith. "Kuulkaahan, en kysele pelkästä uteliaisuudesta. Olette
nähnyt minut ennenkin, muistattehan -- kuulustelussa."

"Oh, mielelläni olen valmis kertomaan kaikki, mitä tiedän", vakuutti
mies empimättä, sujauttaen taskuunsa pari Smithin ojentamaa kolikkoa.
"Tietääkseni ei siinä ole mitään salaista. Jos tulette tänne, sir, niin
näytän teille."

Hän opasti heidät kirkkotarhan tietä myöten tornin juurella olevaan
synkkään huoneeseen, joka ilmeisesti oli varattu lapioiden, kuokkien,
kankien, mittanuorien, vainajien viimeisten leposijain valmistamiseen
tarvittavien kolkkojen vehkeiden säilytyspaikaksi. Siellä hän osoitti
vanhalle pyökkiselle pöydälle huolimattomasti heitettyä pahvilaatikkoa,
jonka vieressä virui rypistetty konekirjoitusarkki.

"Sain sen orvokkivihon tuossa laatikossa tämän päivän aamupostissa",
ilmoitti hän. "Ja tuo kirje oli kukkakimpun päällä, ja siihen oli
neulalla kiinnitetty viiden shillingin postiosoitus. Voittehan lukea,
mitä kirjeessä on -- se on ihan kuin painettua."

Smith otti arkin pöydältä ja luki sen koneella kirjoitetun sisällyksen:

_"Lynnen haudankaivajaa pyydetään hyväntahtoisesti laskemaan tämä
kukkakimppu John Kestevenin haudalle."_

"Tietenkään", huomautti haudankaivaja, "siinä ei mainita lähettäjän
nimeä, vai mitä?"

Smith otti käteensä laatikon kannen. Siinä ainakin oli vihjaus.
Kannessa oli painettu osoitelappu: Hethertonin kukkakauppa,
Gloucester-tie, S. W. Hän kääntyi toisaalle, vilkaisten Styleriin.

"Herra Tress kai oli hautajaisissa?" kysyi hän heidän poistuessaan
tornista.

"Kyllä, herra Tress ja kaksi hänen palvelijaansa, sir -- hovimestari
ja kamaripalvelija", vastasi haudankaivaja. "Ei ketään muita -- tuota
töllistelijäjoukkoa lukuunottamatta."

"Herra Tress on otaksuttavasti palannut Lynne Courtiin?" sanoi Smith.
"Kuinka kauan siitä on?"

"Ei, sir -- herra Tress lähti Lontooseen", oikaisi haudankaivaja.
"Hän ja hänen palvelijansa -- Fowler -- poistuivat heti hautajaisten
päätyttyä tuosta portista. Tänä aamuna kuulin heidän lähtevän pois --
kartano jätetään tyhjille joksikin aikaa, paria tai kolmea palvelijaa
lukuunottamatta."

"Onko myöskin neiti Tress poistunut?" tiedusti Smith.

"Näin neiti Tressin tänä aamuna menevän kylän lävitse muutamien
hoitajattarien ja pikku pojan seurassa", kertoi haudankaivaja.
"Kartanossa ei nyt ole ainoatakaan perheenjäsentä -- vain herra
Mountain ja palvelijat."

Smith ja Styler astelivat kirkkotarhan portille ja pysähtyivät sen
luona, kääntyen katsomaan toisiinsa.

"Hethertonin kukkakauppa, Gloucester-tie", virkkoi Smith. "Älkää
unohtako sitä, Styler!"

Styler nyökkäsi ikäänkuin huomauttaakseen, että varoitus oli tarpeeton.

"Se talo, johon näin ensin neiti Brockin ja sitten rouva Rentonin
menevän, on hyvin lähellä Gloucester-tietä", sanoi hän.

"Niin onkin", vahvisti Smith. "Ja juuri niillä seuduin meidän on
suoritettava hieman kuulusteluja. Nyt, Styler, palataan kaupunkiin;
täällä on tarpeetonta viipyä, kun kerran Tressit ovat poissa. Käsken
ohjaajan saattaa minut asemalle; te otaksuttavasti menette pyörällänne.
Ensi yön lepäämme. Huomenaamulla tulkaa tapaamaan minua Gloucester-tien
piiriasemalle kello kymmenen!"

Sitten Smith nousi autoon ja ajoi Lynnen asemalle, ajatellen
orvokkikimppua. Joku oli surrut Kesteveniä siksi haikeasti, että oli
lähettänyt kukkia vainajan yksinäiselle haudalle. Mutta kuka se oli?
Eiköhän näiden kukkien avulla voisi saada jotakin tärkeätä vihjausta?

"Ja jos voi", mietti hän ensimmäisen junan viedessä häntä Lontooseen,
"niin kovalle ottaa, jos Styler ja minä emme saa sitä selville. Yksi
seikka on varma -- se orvokkivihko ei ollut lähtöisin keltään Tressin
perheen jäseneltä."

Sillä välin Styler, joka tunsi kaipaavansa virvokkeita ja arveli kelpo
aterian olevan hyvän evästyksen hänen lähtiessään Lontooseen, alkoi
työntää moottoripyöräänsä takaisin majataloon, aikoen syödä ja juoda
siellä. Matkalla hän kohtasi Lynnen poliisikomisariuksen, joka hänet
nähdessään hymyili ovelannäköisenä.

"Yhäti jälkiä nuuhkimassa?" huomautti hän, hyvin tietäen Stylerin
ja tämän esimiehen olevan, kuten hän nimitti, hänen tieteensä
amatöörituhrustelijoita. "Mitäs kuuluu?"

"Eipä muuta kuin sitä, että Tickell on kuollut", vastasi Styler.

"Noo, sen saimme me tietää varhain tänä aamuna", kehui komisarius.
"Niinpä niin, hän pelasti kuin pelastikin kaulansa. Hänet olisi
hirtetty, se on ihan varma."

"Oletteko te kuullut mitään?" tiedusti Styler.

Komisarius mittasi kysyjää katseellaan. Hänen ilmeensä oli aluksi
ankaran virallinen, mutta alkoi sitten lientyä.

"Kas niin!" äänsi hän. "Taidamme olla kaikki samassa juonessa -- mutta
me ajamme asiaa niin sanoakseni tiukan täsmällisesti, kun taas te ja
esimiehenne ette niin tee. Lakimies, eikö niin, esimiehenne? Niin,
kuulin sen kuulustelussa. No niin, tietääkseni emme ole kuulleet sen
enempää kuin tekään. Mutta olemme löytäneet pienen esineen, josta voi
tulla hyötyä -- muuan miehistäni löysi sen sille aukeamalle vievältä
polulta, jossa Kestevenin ruumis virui."

"Mikä se on?" kysyi Styler.

Komisarius kääntyi mitään vastaamatta, mennen edellä poliisiasemalle.
Siellä hän otti virkahuoneensa kassakaapista pienen pahvirasian,
jossa oli pumpuliin kääritty esine. Kierrettyään kääreen auki hän
ojensi vähäisen kultakappaleen, hindulaisen epäjumalan pään muotoisen
taikahelyn, joka kuluneen renkaan katkettua ilmeisesti oli kirvonnut
jonkun kellonperistä.




XXI

KESKIPÄIVÄN LISÄLEHTI


Styler otti pienen kultahelyn vasempaan käteensä ja pyöritteli sitä
varovasti oikean kätensä etusormella.

"Ulkomaista tavaraa, komisarius", huomautti hän. "Hienoa työtä, eikö
olekin! Intialaista kirjailua luullakseni -- olen ennenkin nähnyt
tällaisia vehkeitä. Ja vanha se on myöskin -- katsokaahan, kuinka
kulunutta on kaiverrus tai miksi sitä nimitettäneen. Ja tämä siihen
jäänyt renkaankappale -- hankautunut ohueksi kuin kultapaperi!"

"Niin, senpä vuoksi se onkin pudonnut kellonperistä tai joistakin
muista ketjuista", sanoi komisarius. "Olemme tarkoin etsineet niiden
ketjujen useampia renkaita, mutta emme ole löytäneet mitään. Mutta
onhan tuokin jonkinlainen tienviitta, vai mitä, herra Styler?"

"Se on epävarmaa", väitti Styler. "Hyvin monet viattomat ihmiset ovat
saattaneet pudottaa tuollaisen pikku helyn. Niissä metsiköissä kai
kävelee koko joukko ihmisiä?"

"Ei suinkaan", pani komisarius vastaan. "Vanha herra Tress, nykyisen
nuoren isännän setä, piti tuiki tarkkaa huolta kartanon puistosta ja
alueesta eikä sallinut kenenkään liikkua siellä, varoen harvinaisia
puitaan ja pensaitaan ja muuta semmoista, ja sama komento on jatkunut
-- siellä ei liiku ketään muita kuin Lynne Courtin asukkaita. Ja tuo
kultapalanen, herra Styler, on pudotettu äskettäin -- se oli yhtä hyvin
säilynyt ja kirkas kuin se nytkin on -- se ei ollut virunut kauan
ulkoilmassa."

"Mistä se oikein löytyi?" kysyi Styler. "Oliko se hyvin lähellä
Kestevenin ruumiin löytöpaikkaa?"

Komisarius penkoi asiakirjakasaa ja veti esille käärön kalkkiopaperia,
levittäen sen sitten pöydälleen ja kiinnittäen sen paperipainoilla.

"Me teetimme tämän kartan", sanoi hän. "Arvelimme siitä joskus olevan
hyötyä -- siihen on merkitty välimatkat ja niin edelleen. Kuten näette,
siinä on Lynne Court -- rakennus, puutarhat, leikkikentät, puisto
ja läheisin ympäristö. Tuossa on talo, tuossa se paikka -- aukeama
kuusistossa -- josta Kesteven löydettiin ammuttuna -- kahden ja puolen
sadan metrin päässä talosta. Tuossa on polku, joka vie aukeamalta
metsän läpi Lynchfieldin tielle aukeavalle portille. No niin, eräs
miehistäni löysi tämän helyn tuon polun vierestä, sitä kohdalta, johon
olen punaisella musteella merkinnyt pienen ristin. Näettekö?"

"Kyllä näen", myönsi Styler. Hän silmäili karttaa perinpohjaisesti ja
pani merkille, että sen paikan, josta koru oli löydetty, erottivat vain
puiston ulkoreunan tiheiköt herra Samuel Peggen huvimajasta toisella
puolen ja rouva Rentonin komeammasta asunnosta toisella puolen. "Kyllä
sen näen. Ette kaiketi huomannut siellä minkäänlaisia taistelun
merkkejä?"

"Emme jälkeäkään", vakuutti komisarius. "Kävin itse katsomassa. Ja heti
kun tämä hely oli löydetty, riensin Lynchfieldiin ottamaan selkoa,
oliko Tickellillä mitään tämäntapaisia koristuksia kellonperissään.
Mutta hänen kellonperänsä olivat yksinkertaiset, sileät teräsketjut.
Eikä se ole pudonnut Kesteveniltäkään, eikä kukaan kartanon asukkaista
tuntenut sitä -- vein sen sinne ja näytin sitä kaikille."

Mielessään Styler halveksi tällaista tiedustelutapaa, mutta hän piti
suunsa kiinni siihen nähden. Hänen nälkäinen vatsansa alkoi esittää
vaatimuksiaan äänekkäämmin.

"No niin, pitäkää se tarkoin tallella", kehoitti hän, siirtyen ovelle
päin. "Ei koskaan voi edeltäpäin tietää, kuinka tärkeihin seurauksiin
tuollaiset pikku seikat saattavat johtaa. Minäkin pidän silmäni auki,
ja jos kuulen jotakin, tulen puheillenne, kuten toivon teidänkin
kertovan minulle kuulemanne. Kuten mainitsitte, olemme kaikki samassa
juonessa."

Sitten hän meni _Lynnen Vaakunaan_ syömään ja juomaan, kuunnellen
valppain korvin ihmisten täyttämässä majatalossa syntynyttä puhelua.
Hän kuuli suuren joukon hämmästyttävän omituisia otaksumisia ja
varmistui siitä, ettei keskinkertaisesta vetelehtijästä ole mikään
sen mieluisempaa kuin omien mielipiteittensä lausuminen sellaisista
asioista, joita hän ei ymmärrä. Vihdoin hän ajoi verkkaisesti takaisin
Lontooseen ja paneutui aikaisin makuulle. Seuraavana aamuna hän
kohtasi Smithin Gloucester-tien asemalla yllään arvokkain pukunsa
moottoriasunsa sijasta.

"Se oli oikein, Styler", kehui Smith, joka puolestaan oli puettu
perin moitteettomaan vaatteukseen. "Oli hyvä, että ajattelitte sitä.
Meidän on tänään tunkeuduttava vakavien ja siistien ihmisten seuraan
-- ainakin niin arvelen. Ja ennen kaikkea kukkakauppaan. Meidän on
jos suinkin mahdollista, saatava tietää, kuka orvokkikimpun lähetti.
Luonnollisesti", jatkoi hän esimiehen ja käskyläisen astellessa
Gloucester-tiellä, "luonnollisesti olette muodostanut jonkunlaisen
mielipiteen siitä asiasta".

"Enpä juuri", vastasi Styler. "Se ei vielä ole oikein joutunut
toimintakentälleni, jos niin saan sanoa, sir -- mutta otaksuttavasti
niin käy muutamien minuuttien kuluessa. Jos kuulisin, että kukkavihon
lähettäjä on neiti Brock, niin tietäisin, mitä ajattelisin. Samoin
tietäisin sen, jos kuulisin, että sen on lähettänyt rouva Renton, joka
äsken kävi tapaamassa neiti Brockia. Mutta -- me emme saa kuulla, että
sen lähettäjä oli kumpikaan heistä, herra Smith."

"Niinkö luulette, Styler?" kummasteli Smith. "Miten niin? Antakaahan
tulla!"

"He molemmat ovat hiukan liian ovelia", selitti Styler, "ainakin, jos
kykenemme arvostelemaan luonteita".

Smith vatvoi mielessään tätä arvelua, kunnes he saapuivat
kukkamyymälään. Sen kynnyksellä varmistui hänenkin mielessään se
johtopäätös, että hänen sihteerinsä oli otaksuttavasti oikeassa. Rouva
Renton oli varmasti sellainen nainen, joka osasi pitää asiansa omina
tietoinaan; ja yhtä varmasti näytti neiti Brock sellaiselta nuorelta
ihmiseltä, joka ei ainoastaan kyennyt toimimaan salaisesti, vaan
myöskin viekkaasti.

"Taidattepa totisesti olla oikeassa, Styler", huomautti hän. "Nythän
sen näemme."

Muutamissa minuuteissa todettiin Stylerin aavistus paikkansapitäväksi.
Kohtelias myymälänjohtajatar, jolle Smith ojensi käyntikorttinsa ja
puheli muutamia sanoja kahdenkeskisesti, kertoi tiedustelijoille
kaikki, mitä itse tiesi. Ja kuten Styler oli arvannut, ei sitä ollut
paljon, ja sen merkitys oli mitätön. Johtajatar ei osannut kertoa
heille muuta kuin sen, että toissapäivänä oli myymälään (suureen,
vilkkaaseen, muodikkaaseen liikkeeseen) saapunut palveluspuvussa
oleva poika (jota hän ei ihan varmasti ollut ennen nähnyt eikä
myöskään tuntisi, koska kaikki palveluspukuiset pojat hänen mielestään
olivat jotakuinkin samannäköiset) tuoden kirjeen, jonka hän nyt
näytti vieraille. Kirjeessä oli toinen Lynnen haudankaivajalle
Surreyhin osoitettu kirje, ja se oli suljettu sinetillä. Koneella
kirjoitetussa päällyskirjeessä ei ollut nimeä eikä osoitetta, ja siinä
yksinkertaisesti pyydettiin, että liikkeessä valmistettaisiin yhden
punnan arvoinen (kirje sisälsi kultaisen punnankolikon) orvokkivihko,
ja se lähetettäisiin toiseen kirjeeseen merkityn osoitteen mukaan ja
viimemainittu kirje pantaisiin kukkavihon laatikkoon.

"Se kaikki suoritettiin heti -- laatikko lähetettiin samana iltapäivänä
postipakettina", lisäsi johtajatar, silminnähtävästi ihastuneena
toivoessaan kuulevansa salaperäisestä tapahtumasta. "Mutta lähettäjästä
en, ikävä kyllä, tiedä sen enempää, sir. Jos joskus tuntisin sen pojan
--"

"Kuten jo huomautitte, madam, ovat kaikki palveluspukuiset pojat hyvin
toistensa näköisiä", virkkoi Smith vakavana. "Ja tässä kaupunginosassa
heitä on luullakseni monia satoja."

Hän vei Stylerin myymälästä ja kääntyi piiriasemalle päin.

"Niin se kävi, Styler", totesi hän. "Sieltä ei paljoa herunut.
Yhtä kaikki voitte joskus ottaa selkoa, onko siinä talossa, johon
kotiopettajatar sinä iltana ajoi, palveluspukuista poikaa. Se käy
helposti huomiota herättämättä. Mutta nyt lähdemme takaisin Cityyn.
Onko teillä sen vihkimätodistuksen jäljennös taskussanne?"

"Tässä se on", vastasi Styler. "Pidättekö sitä tärkeänä?"

"Jos kerran Kesteven piti sitä niin tärkeänä, että säilytti sitä
ommeltuna sen ainoan takkinsa salataskuun, joka hänellä oli tullessaan
asumaan Darrell Tressin luokse, ja jos joku toinenkin piti sitä
kyllin tärkeänä varastaakseen sen siitä salataskusta heti Kestevenin
kuoleman jälkeen, niin luonnollisesti myöskin minä pidän sitä hyvin
tärkeänä. Ja tämän nojalla, Styler -- käy ilmi, että se henkilö,
joka niin kiihkeästi halusi saada sen haltuunsa Kestevenin kuoltua,
ei tunne näitä asioita ollenkaan. Hän -- olen varma siitä, että hän
on nainen (vaikka saattaisihan hän kylläkin olla naisen yllytyksestä
toimiva mies) -- todennäköisesti kuvittelee, että jos vihkimätodistus
tuhotaan ja vastaava kirkonkirjan vienti tuhritaan tai hävitetään, on
avioliiton kaikista jäljistä ja muistoista selviydytty. Se on tietenkin
hölynpölyä, koska Somerset Housessa on luettelo kaikista avioliitoista.
Mutta se seikka, hyvä Styler, ei ole kaikkien tiedossa -- tavallinen
yleisö kokonaisuutena on merkillisen tietämätön tällaisiin pikku
asioihin nähden. Kuten sanoin, halusi se henkilö, jonka kanssa olemme
tekemisissä, saada käsiinsä Kestevenin niin huolekkaasti kätkemän
todistuksen otaksuttavasti hävittääksensä sen -- tai ainakin tarkoin
varoakseen, ettei se pääsisi julkisuuteen. Ja nyt uskon entistä
lujemmin, että Kestevenin murha ja se avioliitto, jota tämä todistus
koskee, ovat jollakin tavattomalla tavalla kietoutuneet toisiinsa, ja
nyt olemme matkalla siihen kirkkoon, jossa se avioliitto solmittiin,
katsomaan, mitä sieltä saamme selville. Voitte huutaa tuota ajuria; sen
verrattain turvaisilla rattailla silmällemme vielä kerran teillä olevaa
todistusjäljennöstä."

"Minne hänen on ajettava?" tiedusti Styler heidän noustessaan
rattaille. "En tiedä, missä se kirkko on."

"Minä tiedän", vastasi Smith. "Ja se onkin varsin mielenkiintoinen
vanha paikka. Käskekää ajurin pysäyttää Cornhillin puoliväliin --
lopussa kävelemme. Ja nyt", lisäsi hän rattaiden lähdettyä liikkeelle,
"antakaa minulle jäljennös, jotta saan virkistää muistiani!"

Styler otti esille muistikirjansa ja avasi sen sivun, johon hän oli
jäljentänyt todistuksen. Smith tarkasti sitä hitaasti ja miettivästi
heidän ajaessaan Cityyn päin ja kiinnitti vihdoin sihteerinsä huomiota
muutamiin kohtiin.

"Kas niin, Styler! Punnitkaamme tätä kohta kohdalta. Tämä on todistus
avioliitosta, joka solmittiin St. Eanswythen kirkossa, Lontoon Cityssä,
lokakuun kuudentenatoista päivänä 1904 -- siis lähes kymmenen vuotta
sitten. Vihittävät olivat nuorimies Edward Charleston Legette ja
neito Maud Eleanor Rivers. Molemmat olivat täysi-ikäisiä. Sulhasen
osoitteeksi on ilmoitettu Metropole-hotelli, Charing Cross, ja
morsiamen Broom Lodge, Alnwickin lähellä, Northumberlandissa. Sen
mukaan täytyi toisen heistä, sulhasen, hankkia lainmukainen asunto St.
Eanswythen seurakunnassa, minkä hän saattoi helposti tehdä vuokraamalla
huoneen kolmeksi viikoksi ja jättämällä sinne matkalaukun. Meidän on
mahdollisesti selvitettävä, minkätähden nämä ihmiset valitsivat juuri
tämän Cityn seurakunnan vihkimäpaikakseen, Styler; minusta tuntuu,
että heillä oli siihen joku painava syy. Mutta tässä on todistus
siitä, että vihkimisen suoritti asianmukaisesti Gervase Bright,
kirkkoherra, Anthony Dentonin ja Sarah Giddinsin ollessa saapuvilla.
Minun mielestäni Anthony Denton ja Sarah Giddins olivat ja saattavat
vieläkin olla -- sillä siitä ei ole täyttä kymmentä vuotta -- kirkon
vahtimestari tai suntio ja siivoojatar tai penkkiovien avaaja. Sen
nojalla arvelen herra Legetten ja neiti Riversin viettäneen häänsä
hiljaisesti ottamatta ystäviään vihkimisen todistajiksi. Ja ennen
kaikkea toivon pastori Gervase Brightin vieläkin olevan siellä
kirkkoherrana tai ainakin elossa ja hyvissä sielun voimissa, jotta hän
voisi kertoa meille jotakin."

Ajuri seisautti vaununsa keskelle Cornhillin meluisaa hyörinää, ja
Smith opasti heti kumppaninsa sokkeloisille pihoille, kujille ja
kapeille käytäville, pujottelehtien rakennusten välitse, joista jotkut
olivat uusia, toiset taas huomattavan vanhoja. Styler yleensä kerskui
tuntevansa Lontoon erittäin hyvin, mutta nyt hänen oli tunnustettava,
että hän oli joutunut oudolle alueelle ja ettei hän ollut tiennyt
niillä seuduin olevan kirkkoa.

"Cityssä on joitakuita vanhoja kirkkoja, Styler, piilossa
tämäntapaisissa syrjäisissä kolkissa", huomautti Smith. "Ne ovat
somia vanhanaikaisia rakennuksia, ja sunnuntaisin niihin kokoontuu
seurakuntaa alulle toistakymmentä. Ja nyt olemme perillä", jatkoi
hän heidän käännyttyään kahdennestakymmenennestä kulmauksesta ja
saavuttuaan vähäiselle aukiolle, jossa yksinäinen plataani kohosi
aidatulla nurmiläikällä harmaiden muurien ympäröimänä. "Tässä on St.
Eanswythen, marttyyrineidon, kirkko, ja tuolla luultavasti on pappila.
Meidän --"

Läheisestä kujasta juoksi sanomalehtipoika, kiljuen täyttä kurkkua.

"Keskipäivän lisälehti! Lynne Courtin murhajuttu! Huomiotaherättävä
käänne! Lisälehti!" Smith sieppasi pojalta liuskan ja viskasi hänelle
muutamia kuparikolikoita.

"Otaksuttavasti se on ainoastaan Tickellin juttu", virkkoi hän
epäillen. "Mitäpä muuta --"

Seuraavalla hetkellä hän sysäsi paperin Stylerin silmien eteen. Ja
Styler unohti kaiken muun tuijottaessaan mustaan otsakkeeseen.

LYNNE COURTIN JUTTU

KADOKSISSA OLLUT OPETTAJATAR NEITI BROCK LÖYDETTY MURHATTUNA HYDE
PARKISSA.




XXII.

SELVITYSTÄ NEITI BROCKISTA


Smith luki hätäisesti ne muutamat rivit, joita tuskin huomasi lehteä
painoon pantaessa saapuneiden viimeisten tietojen sarekkeelta, luovutti
lehden Stylerille, murahti ja kääntyi astelemaan vanhaan kirkkoon päin.
Styler levitti lehden ja luki:

"Tänä aamuna kohta päivän valjettua löydettiin Reformaattorin puun
läheltä Hyde-puistosta, nuoren, ilmeisesti teräaseella surmatun naisen
ruumis, joka todennäköisesti oli virunut paikallaan jo muutamia
tunteja. Nyt on vainaja tunnettu neiti Brockiksi, kotiopettajattareksi,
joka katosi Lynne Courtista kohta John Kestevenin nimellä tunnetun
miehen murhan jälkeen."

Styler rypisti sanomalehden taskuunsa ja lähti esimiehensä jälkeen,
joka heti osoitti kirkon vieressä olevan kirkkoherranviraston ovea.

"Yksi asia kerrallaan, Styler ", sanoi Smith. "Ensin suoritamme
sen tehtävän, jonka tähden olemme Cityyn tulleet, ennenkuin edes
keskustelemme neiti Brockin kuolemasta. Mutta yksi huomautus kuitenkin:
Jos neiti Brock todella on murhattu, silloin jutussa luullakseni
ilmenee arvaamattomia käänteitä, ja meidän on kenties aloitettava
tutkimuksemme uudelleen alusta alkaen. Ja -- kukapa tietää? -- ehkä
saamme jonkun tärkeän tiedon täältä."

Smithin lähetettyä käyntikorttinsa käskettiin hänet ja Styler
vanhanaikaiseen vierashuoneeseen, jonka seiniä peittivät kirjahyllyt.
Pian saapui sinne heidän luokseen pappi, jonka nähdessään Smith heti
tunsi pettymystä. Sillä St. Eanswythen kirkkoherra oli verrattain nuori
mies ja hänestä huokui eräänlainen uransa alussa olevan sielunpaimenen
tuntu, minkä vuoksi Smithin päähän heti pälkähti, ettei tämä mies ollut
solminnut sitä avioliittoa, josta hän ja Styler olivat hankkimassa
tietoja.

"En tiedä", alkoi Smith, käyden suoraan käsiksi asiaan, "onko minulla
kunnia puhutella pastori Gervase Brightia?"

Kirkkoherra pudisti hymyillen päätänsä.

"Pastori Bright kuoli kaksi vuotta sitten. Minä olen hänen seuraajansa."

"Mieltäni pahoittaa kuulla, että pastori Bright on kuollut", valitti
Smith. "Olisin halunnut tavata erikoisesti juuri häntä erään
virka-asian tähden. Mutta tämän kirkon palveluksessa oli aikaisemmin
kaksi henkilöä, jotka ehkä ovat vielä elossa -- Anthony Denton-niminen
mies ja Sarah Qiddins-niminen nainen?"

"Suntio ja siivoojatar", vastasi kirkkoherra. "Myöskin he ovat
kuolleet. Minä itse hautasin heidät."

Smith ravisti päätään ja otti esille Stylerin todistusjäljennöksen.
"Sepä kova onni", vastasi hän. "Olisin tahtonut puhutella jotakin
niistä henkilöistä, jotka olivat henkilökohtaisesti saapuvilla,
kun tässä, kuten näette, pastori Bright-vainajan kirjoittaman
vihkimätodistuksen jäljennöksessä mainittu avioliitto solmittiin. Te
ette luonnollisestikaan tiedä siitä mitään?"

Kirkkoherra, joka vilkaisi jäljennökseen, kohotti kulmakarvojaan ja
huudahti vilkkaasti:

"Ohoo, niinköhän!" sanoi hän naurahtaen. "Mutta kummallista kylläkin
käytiin minulta tiedustamassa tätä samaa vihkimistä -- antakaahan
kun katson vielä -- niin, Edward Charleston Legetten ja Maud Eleanor
Riversin vihkimistä -- ihan äskettäin -- toissapäivänä, täsmällisesti
sanoen."

"Niinkö todellakin?" huudahti Smith. "Mutta kuulkaahan! Minusta -- ja
sihteeristäni herra Styleristä -- se on hyvin mielenkiintoista. Saanko
kysyä, kuka teiltä sitä tiedusteli? Voin vakuuttaa, etten kysy sitä
pelkästä uteliaisuudesta."

Kirkkoherra, joka oli jo pannut merkille Smithin käyntikortin osoitteen
korkean lakitieteellisen luonteen, vastasi empimättä.

"Tiedustaja oli nuori rouvashenkilö. Luullakseni osaan kuvailla häntä.
Hyvin hoikka, jokseenkin sievä, vaaleatukkainen, harmaasilmäinen --
kenties silmät olivat hiukan siniselle vivahtavat -- rauhallisesti
puettu, käytökseltään ujo ja hillitty. Satutteko ehkä tuntemaan hänet
kuvaukseni nojalla?"

Smith katsahti Styleriin, ja he kumpikin pudistivat päätään. Sitten
Styler veti taskustaan sanomalehden ja ojensi sen Smithille, joka
näytti sitä ällistyneelle kirkkoherralle.

"Kuvauksenne tuntuu meistä hyvin sopivan tässä mainittuun onnettomaan
nuoreen naiseen", virkkoi Smith. "Siitä näette, kuka hän oli. Sattuiko
hän ehkä mainitsemaan teille nimensä?"

Perin tyrmistyneenä kirkkoherra otti sanomalehden Smithin kädestä
ja luki itsekseen lyhyen uutisen Hyde-puistossa tehdystä löydöstä.
Senjälkeen hän ojensi lehden takaisin, pudistaen päätään.

"Ei!" vastasi hän. "Hän ei ilmaissut nimeään. Hän pyrki puheilleni --
niin, se oli toissapäivänä kello neljän vaiheilla iltapäivällä -- ja
näytti vihkimätodistusta --"

"Todistusta?" kertasi Smith, vilkaisten Styleriin. "Alkuperäistä
todistustako eikä tämäntapaista jäljennöstä?"

"Niin, todistusta -- tavallista vihkimätodistusta -- jonka edeltäjäni,
pastori Bright, oli asianmukaisesti kirjoittanut ja allekirjoittanut",
vakuutti kirkkoherra. "Hän halusi verrata sitä avioliittoluettelon
vastaavaan merkintään. Hän teki sen -- minun nähteni. Ja samoin kuin
tekin oli hänkin ilmeisesti pahoillaan siitä, että pastori Bright ja
vihkimisen molemmat todistajat ovat kuolleet."

"Neiti Brock, epäilemättä", jupisi Smith. "Mutta mitähän hän lienee
hakenut -- saammeko tarkastaa sitä luetteloa?" lisäsi hän, äkkiä
katkaisten oman lauseensa. "Tahtoisin mielelläni nähdä vihittyjen
käsialoja."

Kirkkoherra otti luettelon esille kassakaapista, ja pian Smith ja
Styler kumartuivat lukemaan merkintää ja tarkastamaan nimikirjoituksia.
He molemmat olivat huolellisesti tutustuneet muutamiin Kestevenin
kirjoittamiin ja olivat uteliaita näkemään, oliko hänen ja
todistuksessa mainitun miehen käsialoissa yhtäläisiä piirteitä.
Mutta tuntemattoman Edward Charleston Legetten käsiala ei lainkaan
muistuttanut Kestevenin kirjoitusta. Ja Maud Eleanor Riversin
nimikirjoituksesta -- hienoa, italialaista käsialaa -- ei käynyt ilmi
mitään muuta kuin se, että sen oli kirjoittanut hyvän kasvatuksen
saanut nainen.

Pian he poistuivat St. Eanswythen rauhalliselta alueelta luvattuaan
hyvin uteliaalle kirkkoherralle antaa hänelle asiasta lisävalaistusta
sitä mukaa kuin sitä ilmaantuisi ja palasivat yhdessä Cornhillin
tungokseen. Mutta ennenkuin he ehtivät pois hiljaisilta kujilta,
taputti Smith sihteerinsä käsivartta.

"Styler!" sanoi hän. "Neiti Brock näytti kirkkoherralle epäilemättä
samaa todistusta, jota Kesteven niin huolellisesti säilytti takkinsa
salataskussa. Siispä juuri neiti Brock tunkeutui Darrel Tressin
asuntoon ja otti sen."

"Niin päättelin, sir, heti kun kirkkoherra siitä kertoi", vastasi
Styler. "Nyt olen aprikoinut, mitähän varten hän tahtoi nähdä
luetteloa."

"Sitä en minäkään jaksa tällä hetkellä käsittää", tunnusti Smith.
"Mutta siihen hänellä epäilemättä oli hyvä syy. Ja nyt, Styler,
lähdemme taaskin ajamaan -- Kensingtoniin. Käskekää ajurin viedä
meidät sille talolle -- tai sen lähelle -- johon näitte neiti Brockin
toissa-iltana menevän!"

Heidän laskeuduttuaan ajurin rattailta hiljaisen kadun kulmassa,
Victoria-tien ja Kensington-aukion välillä sijaitsevien yhtä
hiljaisten liikeväylien muodostamassa verkossa, Styler vitkastelematta
ohjasi kumppaninsa eräälle talolle, joka silminnähtävästi oli
täysihoitolarakennuksia. Ja heidän astellessaan sen ja katukäytävän
välillä olevan pienen puutarhan poikki avautui ovi ja siitä ilmestyivät
Darrell Tress ja Hextall ilmeisesti harmistuneen ja huolestuneen, hyvin
suulaasti juttelevan emännän seuraamina. Nähdessään uudet tulijat
näytti viimeksimainittu ärtyneenä peräytyvän takaisin taloon, mutta
Hextallin sanat pysähdyttivät hänet.

"Ei mitään hätää", sanoi tohtori rauhoittavasti. "Nämä herrat hoitavat
tätä juttua herra Tressin puolesta. Ja koska me voimme kertoa heille
kaikki teiltä saamamme tiedot, eivät he vaivaa teitä."

"Ja siitä olen totisesti hyvilläni!" riemuitsi nainen. "En ole
saanut hetkisenkään rauhaa tästä aamusta kello seitsemästä alkaen,
kun poliiseja, etsiviä ja sanomalehtiherroja on juossut kimpussani.
Koska se nuori nais-parka oli tämän herrasmiehen palveluksessa, olin
luonnollisesti mielihyvin valmis kertomaan hänelle kaikki, mutta nyt
tiedätte yhtä paljon kuin minäkin, ja --"

"Juuri niin", keskeytti Hextall, viitaten vastatulleita vetäytymään
takaisin! "Emme tällä kertaa enää kiusaa teitä. Tule, Smith", jatkoi
hän, tarttuen asianajajan kainaloon ja taluttaen häntä poispäin.
"Olemme saaneet kaikki saatavissa olevat tiedot, ja minä voin kertoa ne
sinulle. Tuo nainen on tulemaisillaan hulluksi tämän jutun tähden --
meidän saapuessamme oli siellä kolme miestä."

"Ja jos ne miehet olivat etsiviä, on joku heistä epäilemättä
tarkastanut neiti Brockilta jääneet tavarat", virkkoi Smith.

"Niin on -- ainakin poliisit ovat", myönsi Hextall. "Mutta he eivät
löytäneet mitään. Eikä emäntäkään tiedä juuri mitään. Mutta jotakin hän
sentään kertoi. Nimittäin", jatkoi hän kaikkien neljän poistuttua
puutarhasta ja seisahduttua ryhmäksi portin edustalle, "että neiti Brock
oli saapunut tänne joku päivä sitten iltapäivällä -- samana päivänä,
jona hän katosi Lynne Courtista. Hän oli aikaisemmin, kaksi vuotta
takaperin, asunut täällä kuukauden päivät ja oli niin ollen tuttu talossa.
Hän ilmoitti emännälle tarvitsevansa taaskin asuntoa ja valitsi
seurustelusalin kerroksesta kaksi huonetta. Matkatavaroita hänellä ei
ollut muassaan -- niiden piti muka tulla myöhemmin, mutta niitä ei ole
kuulunut. Hän pysytteli sisällä seuraavaan päivään saakka, mennen
sitten ulos iltapäivän keskivaiheilla. Hän palasi kello kahdeksan
illalla, ja kohta sen jälkeen tuli hänen luokseen rouvasihminen, joka
varmastikin oli rouva Renton. Sen me luonnollisesti tiedämme --
Stylerhän näki rouva Rentonin saapuvan."

"Kello kahdeksan ja kaksikymmentäviisi, täsmällisesti", huomautti
Styler. "Neiti Brock meni sisälle kello kahdeksan ja viisitoista."

"Rouva Renton viipyi neiti Brockin luona jonkun aikaa", jatkoi Hextall.
"Siitä ei emäntä tietenkään osaa kertoa mitään, koska vierailussa
ei ollut mitään epäilyttävää. Mutta hän itse päästi rouva Rentonin
sisälle ja näki hänet taaskin hänen poistuessaan, joten ei ole lainkaan
vaikea todeta, että kävijä oli rouva Renton, mitä asiaa hänellä sitten
lieneekään ollut."

"Hän ei intäkään, ettei hän ollut täällä", tokaisi Smith. "Jatkahan!"

"Koko eilispäivän oli neiti Brock kotosalla", pitkitti Hextall.
"Seitsemän seuduissa illalla hän sai sähkösanoman. Tuntia myöhemmin
hän lähti ulos. Emännän palvelija, joka oli ulkosalla asioilla, näki
neiti Brockin heti hänen tultuaan talosta. Hänen seurassaan oli mies
-- kookas, vanhahkon näköinen mies, mikäli palvelija muisti. Palvelija
näki heidät puhelemassa tuolla kadunkulmassa. Katua myöten lähestyi
ajuri, mies huusi sitä, he nousivat molemmat rattaille ja ajoivat pois.
Ja senjälkeen ei neiti Brock palannut eikä emäntä kuullut hänestä
mitään, ennenkuin tänä aamuna saapui poliisi kertomaan, että hänen
ruumiinsa oli löydetty Hyde-puistosta."

"Mistä saattoi hänen löytäjänsä arvata, kuka hän oli?" kummasteli Smith.

"Sähkösanoma löytyi hänen käsilaukustaan", selitti Hextall. "Minä
näin sen -- Tress ja minä menimme poliisilaitokselle, heti kun
kuulimme tapahtumasta. Sähkösanomasta ei paljoa viisastu. Sen sisältö
oli yksinkertaisesti: 'Asuntosi kohdalla tänä iltana kahdeksan.'
Allekirjoitusta ei ollut."

"Panitko merkille, mistä se oli lähetetty?" kysyi Smith.

"Kyllä. Regent-kadulta -- neljännestä vaille kahdeksan."

"Sähkösanoma on luonnollisesti poliisien hallussa", sanoi Smith.

"Niin tietysti -- kaikki on heidän hallussaan. Ja muuten", lisäsi
Hextall, "he löysivät hänen laukustaan jotakin, mitä sinä varmasti
pidät tärkeänä -- summan ranskalaisia seteleitä."

"Ahaa!" äänsi Smith. "Se on merkittävä tosiaankin!"

"Hänellä oli mukanaan hyvä joukko rahaa. Mutta sähkösanomaa
lukuunottamatta ei minkäänlaisia papereita", jatkoi Hextall. "Mikä
murhan vaikutin lieneekin ollut, ainakaan se ei ollut ryöstö. Hänen
rahansa ja arvoesineensä olivat kaikki koskemattomina. Mutta poliisit
väittivät kuitenkin, että merkeistä päättäen hänen taskujaan ja
vaatteitaan oli tarkastettu."

"Ahaa! Vai niin!" huudahti Smith, katsahtaen Styleriin. "Niinpä
tietenkin. No niin, tässä seisominen ei hyödytä mitään. Muita tietoja
ette kai emännältä saanut?"

"Emme", vastasi Hextall. "Mutta mitä aiot tehdä?"

Ennenkuin Smith ennätti vastata, pyörähti kadunkulmasta heihin päin
ajuri ja vaunujen ikkunasta näkyivät Fowlerin kasvot. Nähtyään
isäntänsä hän pysäytti ajurin, hypähti maahan ja riensi Darrellin
luokse perin huolestuneen näköisenä.

"Voitteko te ja tohtori Hextall tulla kotiin, sir?" virkkoi hän. "Teitä
tarvitaan siellä."




XXIII

SMITHIN SELOSTUS ASEMASTA


Darrell Tress, joka Hextallin ja Smithin puhellessa oli seisonut
synkkänä ja äänettömänä, hätkähti ja katsahti kamaripalvelijaansa
epäluuloisesti.

"Mitä nyt, Fowler?" kysyi hän. "Onko jotakin muuta vinossa? Olen
tulemaisillani sairaaksi tästä! Mitä on tapahtunut?" Fowler loi ryhmän
muihin jäseniin laajasisältöisen katseen. "Walters, sir", sopersi hän.

Darrell säpsähti uudelleen -- tällä kertaa rajusti. Hän kääntyi
Hextallin puoleen, ja hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi.

"Walters!" huudahti hän. "Mitä --"

Hän katkaisi lauseensa äkkiä, yhäti tuijottaen Hextalliin. Ja Hextall
alkoi nopeasti puhua palvelijalle.

"Mikä hätänä, Fowler?" tiedusti hän. "Mitä Waltersista?"

"Luultavasti hän on mennyt sekaisin, sir", vastasi Fowler. "Ainakin
siltä näyttää. Senjälkeen kun te ja herra Tress olitte tänä aamuna
lähteneet, saimme tietää, miten neiti Brockin oli käynyt, sir --
muuan poika tuli myymään sanomalehtiä ja minä ostin yhden. Ja vähän
senjälkeen tapasin Waltersin eteissalissa itkemässä ja valittamassa.
Sitten hän alkoi höpistä kaikenlaista kummallista, hyvin sekavasti. Sen
verran minulle selvisi, että hän oli rakastunut neiti Brockiin ja että
tämän äkillinen kuolema oli pahasti järkyttänyt hänen tasapainoansa.
Hän puhui -- vimmaisen hurjistuneena, sir -- murhasta ja revolvereista
enkä muista mistä kaikesta, ja vihdoin hän jupisi jotakin sellaista,
että hän ilmoittaa poliiseille kaikki, mitä tietää, ja äkkiä, ennenkuin
ennätin häntä estää, hän sieppasi hatun päähänsä ja syöksyi ulos
huoneistosta sanoen, ettei hän enää pidä asioita omina tietoinaan, vaan
menee Scotland Yardiin. Ja siksi arvelin tulla teitä hakemaan, sir --
tiesin, minne olitte menneet."

Hextall viittasi Darrellia nousemaan odottavan ajurin vaunuihin ja
kääntyi puhuttelemaan Smithiä.

"Seuraa heti perässä Tressin huoneistoon Stylerin ja Fowlerin kanssa!"
pyysi hän hiljaa. "Saatatte olla siellä hyödyksi. Minä menen sinne
suoraapäätä Tressin seurassa -- haluan keskustella hänen kanssaan."

Vaunujen lähtiessä liikkeelle Darrel vaipui niiden nurkkaan, ähkäisten
epätoivoisesti.

"Kaikki on hukassa, Hextall!" valitti hän. "Se aasi on varmasti mennyt
etsivään osastoon ja kertonut siellä kaikki Paquitasta ja hänen
unissakävelystään. Ja nyt tullaan vangitsemaan hänet!"

"Ei sen todistuksen nojalla minun luullakseni", rauhoitti Hextall
häntä. "Tarvittanee toki varmemmat perusteet, ennenkuin mennään niin
pitkälle."

Mutta vaikka hän koettikin saada äänensä mahdollisimman vakuuttavaksi,
ei hän suinkaan ollut rauhallinen tämän äkillisen ja odottamattoman
käänteen johdosta. Hän ei tietenkään ollut lainkaan otaksunut
sellaista mahdolliseksi. Mutta nyt hän oivalsi, kuinka luonnollisesti
kaikki oli käynyt. Walters oli epäilemättä salaisesti rakastanut
kotiopettajatarta; tieto rakastetun traagillisesta kuolemasta oli
järkyttänyt hänet pois suunniltaan, ja hän oli heti alkanut mielessään
hautoa katkeria kuvitteluja salaperäisen tapahtuman johdosta, jolloin
yksi vaikutelma varmasti esiintyi selvänä hänen ajatuksissaan --
nimittäin se, että hän oli todella nähnyt Paquitan revolveri kädessä
Kestevenin murhayönä. Ja se vaikutelma johti uusiin kuvitteluihin
-- otaksuttavasti hän oli huomaavinaan jonkun ovelasti järjestetyn
murhasuunnitelman, jonka yksi uhri oli Kesteven ja toinen neiti Brock;
heti hän oli unohtanut luvanneensa pitää asian salassa ja pysyä vaiti
sekä syöksynyt umpimähkään kertomaan poliiseille kaikki tietonsa.

"Ikävä tilanne", jatkoi Hextall oltuaan vähän aikaa vaiti, "mutta en
usko poliisien vangitsevan sisartanne sen nojalla, mitä Walters voi
ilmaista siitä yöstä. Mutta yhtä kaikki minua peloittaa, että meidän on
oltava valmiit kuulusteluihin."

Darrell murahti harmistuneena. Hän alkoi valitella toisten
väliintulosta: hän oli poistunut Lynne Courtista sen vuoksi, että
Kestevenin juttu oli kiinnittänyt siihen yleisön huomion, ja nyt hän
saisi Lontoossa kestää vielä kiusallisempaa huomiota. Hänen olisi
pitänyt, arveli hän, noudattaa ensimmäistä vaistomaista ajatustaan ja
viedä sisarensa ja veljensä mannermaalle.

"Sitä olisitte tuskin voinut tehdä", sanoi Hextall. "Teitä vaaditaan
todistajaksi vielä monta kertaa, kuten käsitätte. Emmekähän me
aavistaneet asioiden kehittyvän tällaiseen suuntaan emmekä kuvitelleet,
että Walters oli rakastunut opettajattareen. Ehkä hän ei sittenkään ole
mennyt poliisien puheille."

Mutta kun he tuntia myöhemmin olivat pohtimassa asioita Smithin
ja Stylerin seurassa Darrellin huoneessa hänen Queen-Anne-kadun
varrella sijaitsevassa asunnossaan, ilmoitti Fowler kaksi vierasta,
jotka sisälle ohjattuina osoittautuivat New Scotland Yardin
miehiksi. Huoneistosta lähdettyään Walters oli mennyt suoraapäätä
poliisilaitoksen keskusasemalle ja kertonut kaikki. Ja nyt viranomaiset
halusivat tietoja. Noudattaen tavanmukaista virallista varovaisuutta
he kyselivät asioita asteittain. He tiedustivat, oliko Walters
täydessä tolkussaan, olivatko hänen väitteensä oikeat, oliko hänen
ilmaisemastaan tapahtumasta mitään sen enempää kertomista.

"Hän mainitsi jo selostaneensa näkemänsä teille, herra Tress, ja
myöskin teille, tohtori Hextall", virkkoi vanhempi vieraista. "Te niin
ollen tunnette yksityiskohdat yhtä tarkoin kuin mekin. Teidän täytyy
myöntää, että tämä todistus saattaa sekoittaa neiti Tressin Kestevenin
kuoleman yhteyteen. Hän oli liikkeellä niillä seuduin revolveri
kädessään --"

"En ole ikinä kuullut unissakävijän ampuneen täysin valveilla ollutta
henkilöä!" keskeytti Smith ivallisesti. "Tekisi mieleni väittää, ettei
lääketiede tunne ainoatakaan sellaista tapausta! Koko juttu on tuiki
järjetön. Se osoittaisi --"

Etsivä hymyili vieläkin ivallisemmin kuin Smith.

"Hetkinen!" pyysi hän, kohottaen sormeaan. "Emme me tiedä neiti
Tressin kävelleen unissaan. Siitä ei Walters puhunut mitään. Hän
kertoi ainoastaan tämän: 'Sinä ja sinä yönä, siihen ja siihen aikaan,
näin neiti Tressin tulevan sen kuusikon suunnalta, josta Kestevenin
ruumis myöhemmin löydettiin, ja hänen kädessään oli revolveri!'
Ymmärrättekö? Jos mies löydetään jostakin paikasta kuoliaaksi ammuttuna
ja todistetaan jonkun henkilön olleen sen paikan läheisyydessä muassaan
revolveri suunnilleen kuoleman aikana -- niin mitä sitten? Mikäli
me tunnemme asioita, on neiti Tressillä saattanut olla syytä ampua
Kesteven. Emmekä me tiedä, että hän on unissakävijä."

Hextall oli kuiskaillut Smithin kanssa ja kiinnitti nyt vieraiden
huomiota itseensä.

"Neuvoteltuani herra Smithin ja ystävämme herra Tressin kanssa katson
parhaaksi kertoa teille kaikki, mitä tiedän", virkkoi hän. "Herra Tress
on luonnollisesti hyvin huolissaan sisarensa turvallisuudesta eikä
suinkaan halua, että näyttäisimme koettavan salata mitään. Saattanen
sen vuoksi ilmoittaa teille omasta kokemuksestani tietäväni, että neiti
Tressillä on unissakävijän taipumuksia, ja olevani ehdottoman varma
siitä, että hän liikkui unissaan silloin, kun Walters hänet näki."

Sitten hän kuvasi yksityiskohtaisesti kokemuksensa ja näkemänsä
ollessaan viimeistä yötä Lynne Courtissa; tahtoen esittää koko totuuden
hän kertoi revolverin löydöstä ja siitä, että sen yksi panos oli
ollut tyhjä. Etsivät kuuntelivat äänettöminä, eivätkä heidän kasvonsa
vähääkään värähtäneet, ja kun he eivät vastanneet heti Hextallin
lopetettua, kävi Darrell maltittomaksi.

"Kuulkaahan!" puhkesi hän äkkiä puhumaan. "Tahdon tietää, miten asiat
ovat! Olemme kertoneet teille kaikki tietomme -- ainakin tohtori
Hextall kertoi; emmekä osaa kertoa enempää, koska emme tiedä enempää.
Ja nyt tahdon tietää -- aiotteko vangita sisareni."

Vanhempi etsivä hymyili.

"Emme ainakaan tällä hetkellä, herra Tress", vastasi hän. "Ilmoitinhan
teille, että tulimme tiedustelemaan, ja sen olemme tehneet. Nyt
meidän on vain palattava selostamaan työmme tuloksia. Jos tarvitsemme
sisartanne vielä -- lisäkuulusteluja varten, käsitättehän", lisäsi hän,
katsahtaen Smithiin -- "no niin, otaksuttavasti tapaamme hänet milloin
hyvänsä täältä tai Lynne Courtista".

"Hän ei missään nimessä lähde karkuun", murahti Darrell jurosti.
"Mutta jos tahdotte kuulla neuvoani, niin suuntaatte koko huomionne
saadaksenne selville, kuka todella murhasi Kestevenin ja myöskin neiti
Brockin, ettekä haihattele perättömien vihjausten mukaan. En ole
kovinkaan sukkelapäinen, mutta panen vetoa tuhat puntaa kuutta pennyä
vastaan siitä, että Kestevenin murhaaja myöskin surmasi neiti Brockin!
Ja jos se Walters-tomppeli on päämajassanne, voitte ilmoittaa hänelle,
että hänen on parasta pysyä poissa täältä -- en huoli häntä enää
palvelukseeni."

Etsivät poistuivat hymyhuulin, ja heidän ehdittyään pois huoneesta
kehoitti Smith muita sijoittumaan jälleen paikoilleen saman pöydän
ympärille, jonka ääressä he olivat keskustelleet tilanteesta ennen
viranomaisten käyntiä.

"Kuulkaahan nyt!" alkoi hän. "Meidän on parasta tarkastella asioita
kylmästi. Minua peloittaa -- hyvin pahasti peloittaa -- että tämä
päättyy neiti Tressin vangitsemiseen. Tunnet nämä miekkoset, Hextall;
kerran saatuaan todennäköiseltä tuntuvan ajatuksen he pitävät siitä
kiinni hellittämättä kuin kuolema. Ja nyt on edessämme se kovin surkea
ja tärkeä seikka, että Tickell on kuollut."

"Miksi se on niin tärkeä -- ja surkea?" tokaisi Darrell.

"Koska poliisit olivat mielessään päättäneet, että Tickell oli
syyllinen", selitti Smith jyrkästi. "Jos Tickell olisi elänyt, olisivat
he hirtättäneet hänet -- se on varma kuin kohtalo! Mutta Tickell pääsi
heidän käsistään -- nyt he kääntyvät siihen suuntaan, jossa vastustus
on vähäisin. Walters johti heidät jäljille -- eikä kannata inttää,
ettei sisartanne vastaan, Tress, olisi silminnäkijän todistusta. Kuten
toinen äskeisistä miehistä huomautti, eivät he tiedä, minkälaisia syitä
neiti Tressillä saattoi olla halutakseen surmata Kestevenin. Eivätkä he
myöskään tiedä, että hän tosiaankin liikkui unissaan Waltersin nähdessä
hänet. He tietävät sinun, Hextall, ja teidän, Tress, löytäneen hänen
huoneestaan revolverin, jonka yksi panos oli äskettäin laukaistu.
Niin, kyllä todennäköisyys on neiti Tressiä vastaan! Mainitsen --
huomautan teille -- kaikesta tästä, koska tosiasiain kierteleminen
ja sivuuttaminen ei hyödytä mitään; meidän on punnittava kylmiä
tosiseikkoja. Ja sallikaa minun nyt luetella teille tosiasiat --
seuratkaa esitystäni tarkoin, te kaikki, ja miettikää, ettekö johdu
saamaan johtopäätökseen, johon minä olen jo tullut! Otan esiin asiat
yhden kerrallaan.

"Ensiksi. Näyttää epäilemättömältä, että sinä yönä, jona te, Tress,
palasitte Lynne Courtiin seurassanne Kesteven ja Tickell, viimemainitut
pitivät neuvottelun, jonka johdosta Tickell lähti Weymouthiin muassaan
suuri rahasumma, aikoen luovuttaa sen kapteeni Polbeckille; rahat oli
käytettävä sellaisen suunnitelman toteuttamiseksi, jonka tarkoituksena
oli auttaa eräs tuntematon mies -- nimittäkäämme häntä X:ksi -- karkuun
ranskalaisen Guianan rangaistussiirtolasta.

"Toiseksi. En lainkaan epäile, että Kesteven ja neiti Brock tunsivat
St. Eanswythen kirkossa Cityssä vihittyjen, Edward Charleston Legetten
ja Maud Eleanor Riversin nimiä silloin käyttäneiden henkilöjen
avioliiton yhteydessä olevan salaisuuden. Neiti Brock epäilemättä
tiesi vihkimätodistuksen olevan Kestevenin hallussa piilotettuna tähän
huoneistoon jätettyyn pukuun; epäilemättä hän miehen kuoleman jälkeen
lähti Lynne Courtista, aikoen tulla tähän asuntoon anastaakseen sen.

"Kolmanneksi. Sanoin jo, että nämä kaksi kohtaa ovat mielestäni
ehdottoman varmat. Nyt siirryn kiistanalaisemmalle alueelle. Esitän
itselleni kaksi kysymystä. Toinen on: Onko ranskalaisessa Guianassa
oleva englantilainen rikosvanki sen vihkimätodistuksen yhteydessä,
jota Kesteven säilytti niin huolellisesti ja jonka neiti Brock hänen
kuoltuaan niin välttämättä tahtoi saada? Toinen on: Saivatko sekä
Kesteven että neiti Brock surmansa henkilön tai henkilöiden kädestä,
jotka tahtoivat vaimentaa heidät, koska he tunsivat nämä asiat? No
niin -- omasta puolestani minun ei ole kovinkaan vaikea vastata näihin
kysymyksiin. Minä vastaan niihin molempiin -- molempiin, huomatkaa! --
myöntävästi. Minun mielestäni voitaisiin näiden murhien koko salaisuus
selvittää, jos saataisiin käsiin se mies, kuka hän sitten lieneekin,
joka nyt on vankina ranskalaisen Guianan rangaistussiirtolassa! Hän
otaksuttavasti tietää, _tietää!_ -- Ja --"

Varovainen koputus ovelle ilmoitti Fowlerin tulevan huoneeseen; hän
astui äänettömänä sisälle ja sulki oven jälkeensä.

"Rouva Renton pyrkii puheillenne, sir", ilmoitti hän, lähestyen
Darrellia. "Hän käski minun sanoa välttämättä haluavansa tavata teitä,
tohtori Hextallia ja herra Smithiä -- heti."




XXIV

ROUVA RENTONIN KERTOMUS


Ennenkuin Darrell ehti kylliksi selviytyä ällistyksestään vastatakseen
Fowlerille, nykäisi hänen vieressään istuva Smith häntä hiljaa hihasta.

"Sallikaa minulle puheenvuoro, Tress!" pyysi hän. "Missä", jatkoi hän,
kääntyen kamaripalvelijan puoleen, "rouva Renton on?"

"Seurusteluhuoneessa, sir", vastasi Fowler empimättä.

"Pyytäkää häntä odottamaan hetkinen, kunnes herra Tress vapautuu",
käski Smith. Fowlerin poistuttua huoneesta hän kääntyi kumppaniensa
puoleen ja ravisti päätään varoittavasti. "Sana varoitukseksi
teille kaikille. Rouva Renton saapuu tietysti tänne; valitkaa
huolellisesti sananne, joka mies! Oikeastaan -- älkää virkkako
mitään! Antakaa minun kuulla, mitä hän puhuu! Sillä muistakaa, ettei
rouva Renton tietääksemme aavista Stylerin nähneen hänen ajavan
siihen taloon Kensingtonissa, jossa neiti Brock asui. Emme ole
hiiskuneet siitä kenellekään, kuten tiedätte, emme poliiseille emmekä
sanomalehtimiehille. Yhtäkaikki olisin valmis lyömään kuinka paljon
tahansa vetoa siitä, että hän on tullut puheillemme juuri siitä
asiasta. Ja nyt, Tress, kutsukaa hänet sisälle -- ja muistakaa sanani.
Antaa hänen puhua -- me kuuntelemme."

Rouva Renton, jonka Fowler pian opasti sisälle, silmäili tutkivasti
neljää miestä, jotka nousivat seisomaan hänen astuessaan sisälle.
Stylerin nähdessään hän epäröi ja oli vetäytymäisillään takaisin.

"Sihteerini ja apulaiseni, rouva Renton", kiiruhti Smith esittelemään,
heiluttaen kättään Styleriin päin. "Täysin vaitelias ja luotettava
nuori mies, madam -- teidän ei tarvitse lainkaan pelätä puhuessanne
hänen kuultensa."

Rouva Renton kumarsi ja istuutui Hextallin tarjoamaan tuoliin saman
pitkulaisen pöydän päähän, jonka ääressä miehet olivat istuneet. Hän
heilautti syrjään huntunsa, paljastaen jonkun verran kiihtyneet ja
hämmentyneet kasvonsa.

"Tulin tänne", sanoi hän, "koska arvasin tapaavani tohtori Hextallin
ja hera Smithin luotanne, herra Tress, ja -- ja -- lyhyesti, olen
kauhean huolissani -- ja kaipaan neuvoa -- tässä -- tässä kamalassa
neiti Brockin jutussa, tiedättehän. Olette tietenkin lukenut viimeisiä
sanomalehtiä?"

"Emme -- ainakin olen varma, ettemme ole lukeneet mitään sellaista,
mitä te tarkoitatte", vastasi Smith, ryhtyen seurueen puhetorveksi.
"Viimeinen näkemämme oli kai keskipäivän lisälehti. Siinä ei ollut
paljoakaan, kuten tiedätte."

"Niin, mutta tässä on paljoa myöhäisempi!" huudahti rouva Renton,
ottaen laukustaan kokoontaitetun sanomalehden. "Ostin sen tunti
takaperin -- sen sisältö juuri ajoikin minut tänne -- olen tosiaankin
huolissani, koska en tahdo, että minut sekoitetaan tähän hirveään
juttuun, enkä totisesti tajua, miksi se pitäisi tehdä."

Hän ojensi sanomalehden Smithille, joka hätäisesti luki hänen
osoittamansa uutisen.

"HYDE-PUISTON MURHA.

"Viimeiset tiedustelut neiti Brockin, Lynne Courtin kotiopettajattaren,
murhan johdosta osoittavat uhrin kaksi päivää sitten vuokranneen
huoneiston Laburnum-pengermän varrella, joka on rauhallinen katu
Kensington-aukion läheisyydessä. Siellä oli häntä käynyt tapaamassa
yksi vieras, jota emäntä, rouva Hodgson, osaa mainiosti kuvailla.
Tärkeämpi tämän salaperäisen arvoituksen yhteydessä ilmennyt seikka
on se, että murhan edellisenä iltana -- siis eilenillalla -- rouva
Hodgsonin palvelija näki neiti Brockin astuvan ajurinvaunuihin
Laburnum-pengermän kulmassa erään kookkaan miehen seurassa, jonka
palvelija muistaa olleen pitkän, vanhahkon ja sotilaallisen näköisen.
Poliisit työskentelevät ankarasti, koettaen päästä naisvieraan, ajurin
ja neiti Brockin seurassa olleen miehen jäljille."

Smith laski sanomalehden kädestään ja katsoi rouva Rentoniin.

"No?" äänsi hän.

"No niin", vastasi rouva Renton, "minä olen siinä uutisessa mainittu
vieras. Juuri minä kävin neiti Brockin asunnossa. Olin siellä,
niin, kenties puoli tuntia. Ja tahtoisin kysyä teiltä -- luuletteko
poliisien vaivaavan minua? Luuletteko heidän saavan asian selville?
Luuletteko, että minun on esiinnyttävä todistajana ja niin edelleen?
Ja arveletteko, että minun olisi parasta, viisainta mennä suoraan
poliisiasemalle ja kertoa kaikki, mitä tiedän?"

"Se", virkkoi Smith, hiljaa potkaisten Styleriä pöydän alla, "se
riippuu kokonaan siitä, mitä tiedätte".

"En tiedä juuri mitään!" vakuutti rouva Renton. "Ja se, mitä tiedän,
saattaa minut perin ymmälle. Kaikki oli niin -- niin kovin kummallista."

"Mikä sitten oli kummallista?" tiedusti Smith.

"Oi, kaikki! Neiti Brock -- hänen käyttäytymisensä -- hänen -- oi, se
oli kummallista kaikki!" huudahti rouva Renton. "En ole ymmärtänyt enkä
ymmärrä sitä ollenkaan. Ehkä minun olisi parasta selittää. Nähkääs,
tulin kaupunkiin muutamiksi päiviksi. Kaupungissa ollessani asun aina
Claridgen hotellissa ja päivää ennen saapumistani lähetän sanomalehtiin
-- _Timesiin, Morning Postiin, Telegraphiin_ -- ilmoituksen siitä,
että aion viipyä Claridgessa niin ja niin kauan. Siten saavat
ystäväni tietää minun olevan kaupungissa, ja se säästää minulta aika
lailla puuhaa. Tuonnottain kaupunkiin lähteissäni lähetin tietysti
tavanmukaisen ilmoituksen. Ja otaksuttavasti näki neiti Brock juuri
siitä, että olen Claridgessa. Joka tapauksessa sain ollessani siellä
ensimmäistä iltapäivää häneltä kirjeen, jossa hän pyysi minua tulemaan
hänen luokseen samana iltana."

"Se kirje ei kaiketi ole muassanne, rouva Renton?" kysyi Smith.

Rouva Renton aukaisi heti laukkunsa.

"Mutta tietysti se on!" huudahti hän. "Kas tässä!"

Hän viskasi pöydälle pahasti rypistyneen arkin halpaa kirjoituspaperia;
Smith otti sen ja kiinnitti siihen muiden miesten huomiota. Se oli
päivätty Laburnum-pengermällä, ja merkeistä näkyi, että se oli
hätäisesti kirjoitettu.

    "Hyvä rouva Renton.

    Sanomalehdestä näin Teidän asuvan Claridgen hotellissa. Olisin
    teille suuresti kiitollinen, jos tulisitte tapaamaan minua
    otsikossa mainitussa paikassa kello puoli yhdeksän tänä iltana.
    Olen kovin pahoillani vaivatessani Teitä, mutta uskon varmasti
    Teidän tulevan, kun ilmoitan Teille, että olen hyvin vaikeassa
    asemassa.

                                          Kunnioittaen Teidän
                                            _Sophie Brock_."

"Tuo on otaksuttavasti neiti Brockin käsialaa, Tress?" tiedusti Smith.
"Tunnettehan sen?"

"Niin, kyllä se on varmasti hänen käsialaansa", vakuutti Darrell.
"Hieman hutiloitua, mutta hänen se on."

Smith ojensi kirjeen takaisin.

"Menitte siis sinne, rouva Renton?" huomautti hän.

"Koska minulla ei ollut mitään muita sopimuksia sen illan varalle,
menin", myönsi rouva Renton. "Tosinhan se tuntui minusta omituiselta
pyynnöltä, enkä jaksanut käsittää, miksi se oli esitetty juuri minulle
ja miksi neiti Brock ei voinut tulla hotelliini. Mutta luonteessani on
kelpo annos uteliaisuutta, ja kun ajattelin neiti Brockin karanneen
talostanne, herra Tress, Kesteven-jutun tähden, niin minä -- no niin
-- menin. Söin siinä tarkoituksessa päivälliseni aikaisin ja ajoin
sinne heti päivällisen jälkeen. Ja kun sinne saavuttuani kohtasin neiti
Brockin, jouduin entistä pahemmin ymmälle!"

"Kuinka niin?" kysyi Smith, joka kuunteli hänen jokaista sanaansa hyvin
tarkkaavasti. "Mikä teitä erikoisesti hämmästytti?"

"Neiti Brockin käyttäytyminen ja puheet -- tai se, mitä hän ei sanonut
-- ja ja hänen esiintymisensä -- ja kaikki", vastasi rouva Renton;
"Hän ei oikein näyttänyt olevan selvillä siitä, mitä teki. Hän ei
kertonut tai ei voinut kertoa, mikä se vaiva oli, johon hän kirjeessään
viittasi; hän puhui katkonaisesti ja kävi yhtenään ikkunan ääressä
tähyämässä kadulle --"

"Ikäänkuin olisi odottanut jotakuta, niinkö?" pisti Smith väliin.

"En tiedä, odottiko hän jotakuta vai eikö", sanoi rouva Renton. "Tiedän
vain, mitä hän teki ja että hän oli rauhaton ja vaivautunut. Ja kesken
kaiken saapui hänelle sähkösanoma, ja --"

"Ahaa!" huudahti Smith. Hän loi Hextalliin merkitsevän katseen. "Niin",
jatkoi hän sitten, kääntyen jälleen rouva Rentoniin päin. "Sähkösanoma,
vai niin? Entä sitten? Hän luonnollisesti luki sen teidän nähtenne?"

"Hän luki sen minun nähteni ja poltti sen minun nähteni", vastasi rouva
Renton. "Hänen vierashuoneensa pöydällä oli makuukamarin kynttilä, ja
hän sytytti sen ja poltti siinä sähkösanoman heti sen luettuaan. Ja
sitten hän lausui -- toistan hänen sanansa niin tarkoin kuin muistan:
'Voi, rouva Renton, en voi puhua enkä kertoa teille mistään tänä
iltana. Suvaitsisitteko poistua ja sallia minun tulla luoksenne päivän
tai parin perästä?' Ja näin hänen olevan hyvin kiihtyneen jostakin,
minkä vuoksi lähdin -- heti paikalla."

"Ja -- siinäkö kaikki?" tiedusti Smith, katsahtaen kertojaan terävästi.

"Siinä kaikki!" vakuutti rouva Renton jyrkästi ja empimättä. "Poistuin
hänen luotaan kuulematta, minkä tähden hän oli minua kutsunut tai mikä
oli hätänä -- kuulematta mitään. Enkä sitten nähnyt häntä enkä kuullut
hänestä, ennenkuin tänään keskipäivällä ostin sanomalehden ja luin,
että hänen ruumiinsa oli löydetty. Ja nyt oikein todella, herra Smith,
mitä neuvoisitte minua tekemään?"

Smith näytti punnitsevan tätä kysymystä; toiset tarkkasivat häntä
äänettöminä ja mitään tekemättä -- paitsi Styleria, joka hiljaa kyhäsi
rivin paperilapulle ja työnsi sen vaatimattomasti pöytää pitkin
esimiehensä nähtäväksi.

"No niin, se kysymys vaatii hieman miettimistä, rouva Renton", virkkoi
Smith vihdoin. "Ja ennenkuin vastaan teille, haluaisin esittää
kysymyksen tai pari. Tunsitteko neiti Brockin yleensä hyvin?"

"Minäkö?" huudahti rouva Renton ilmeisen kummastuneena. "Hyvä Jumala,
enhän toki! Kuinka olisin hänet tuntenut? Näin hänet herra Tressin
talossa -- silloin tällöin. Kerran tahi pari kohtasin hänet maantiellä
Lynne Courtin läheisyydessä tai Lynnen kylässä hänen ollessaan
ulkosalla herra Tressin pienen veljen kanssa. Niin, en tuntenut sitä
nais-parkaa lainkaan -- sen enempää."

"Sikäli kuin te voitte käsittää, ei hänellä niin ollen ollut mitään
syytä vedota teihin?" jatkoi Smith.

"Ei vähääkään! Sehän minua niin ällistyttikin. Ja", lisäsi rouva Renton
miettivästi, "kummastuin sitäkin enemmän, kun hän oli vedonnut minuun
ja minä vastannut hänelle, eikä hänellä tuntunutkaan olevan mitään
minulle kerrottavaa, sitten kun olin mennyt hänen luokseen. Olin
totisesti perinpohjin ymmällä ja hämmästynyt koko jutun tähden."

"Niinpä niin", virkkoi Smith. "Oletteko puhunut kaikesta tästä
kellekään muille kuin meille? Maininnut siitä jollekulle --
kenellekään?"

"Kyllä olen", myönsi rouva Renton. "Mainitsin siitä veljelleni, majuri
Esmondhaughille ollessani seuraavana päivänä hänen kanssaan puolisella.
Te tunnette hänet -- olette ainakin nähnyt hänet seurassani Lynnen
asemalla. Ettekö muista -- saatoin hänet autolla asemalle eräänä
päivänä ja te lähditte Lontooseen samassa junassa, herra Smith?"

"Muistan oikein hyvin -- kookas, vanhanpuoleinen mies", vastasi Smith
miettivästi. "No niin! Entä mitä majuri Esmondhaugh arveli?"

"Ei mitään, paitsi että se kaikki oli hyvin kummallista", sanoi rouva
Renton. "Ja niinhän se olikin. Ja -- mitä on minun tehtävä?"

"No niin", vastasi Smith, katsahtaen toisiin miehiin, "luullakseni
menettelette viisaimmin, jos menette kertomaan New Scotland Yardin
viranomaisille kaiken sen, mitä olette kertonut meille. Ja -- teidän
asemassanne menisin heti. Jos sen teette, säästätte itseltänne
sen harmin, että teitä tullaan etsimään, että teitä tiedustellaan
sanomalehti-ilmoituksissa, että teitä vakoillaan -- ja paljon muuta."

Rouva Renton nyökkäsi, huokaisten helpotuksesta, ja nousi heti pystyyn.

"Te olette varmasti oikeassa", virkkoi hän. "Ja minä lähden juuri nyt.
Ehkä palvelijanne hankkii minulle ajurin, herra Tress? -- Ajan sinne
suoraapäätä."

Smith saattoi rouva Rentonin ajuriin, jonka Fowler heti kutsui. Kun
hän palasi toisten seuraan, kuvastui hänen kasvoistaan jokin salainen
päätös.

"Nyt, Tress," sanoi hän, "haihduttakaamme mielestämme äskeinen pieni
välinäytös ja palatkaamme siihen asiaan jota olimme pohtimassa. Olen
päättänyt noudattaa määrättyä toimintasuunnitelmaa ja käydä siihen
käsiksi tällä minuutilla. Mainitsin jo teille, että minun mielestäni
sisarenne on vaarassa. Valtuutatteko minut käyttämään kolmetuhatta
puntaa, jos se on tarpeellista -- heti?"

"Kolmekymmentätuhatta, jos niin haluatte", vastasi Darrell epäröimättä.
"Kirjoittakaa maksuosoitus heti, jos tahdotte."

"Voitte lähettää kolmentuhannen maksuosoituksen minulle tänä iltana
asuntooni", virkkoi Smith. "Seuraavien neljänkolmatta tunnin kuluessa
olen minä matkalla -- samoin Styler. Tapaamme teidät huomenillalla.
Siihen mennessä älkää jättäkö neiti Tressiä yksin. Ja nyt, Styler,
lähdetään!"

Kadulla Smith tarttui sihteerinsä käsivarteen.

"Styler, teidän on heti lähdettävä Lynneen", käski hän, "ja oltava yötä
_Lynnen Vaakunassa_. Ottakaa millä ilveellä hyvänsä selvä siitä, oliko
rouva Rentonilla vieraita Kestevenin murhayönä ja keitä he olivat!
Tulkaa kohtaamaan minua huoneistooni kello seitsemän huomenillalla.
Minä puolestani lähden ensi junassa Weymouthiin -- Polbeckin puheille."




XXV

SOPIVA SÄHKÖSANOMA


Ennen sen illan päättymistä Smith oli taaskin Weymouthissa hauskasti
sijoittuneena samaan hotelliin, jossa hän ja Styler olivat
haastatelleet kapteeni Polbeckia vasta kaksi päivää aikaisemmin. Kello
yhdeksän seuraavana aamuna hän oli syönyt aamiaista; ennen kymmentä
hän oli laivalaitureilla etsimässä Polbeckia ja hänen kuunariaan. Ja
neljännestä yli kymmenen hän oli löytänyt pienen merimiehen ja istui
hänen kanssaan kahden kesken kajuutassa, jossa oli parhaiksi tilaa
kääntyä ympäri.

Polbeck oli ovelan utelias. Heti Smithin pyöreät kasvot nähtyään hän
arvasi tämän näennäisesti yksinkertaisen lontoolaisen herrasmiehen,
jolla oli kultasankaiset silmälasit, tarvitsevan häntä ja koettavan
hankkia lisätietoja. Hänen terävissä silmissään alkoi väikkyä uusia
edullisia sopimuksia. Eikä Smith jättänyt häntä kauaksi aikaa
epäilyksen valtaan, vaan kävi suoraan käsiksi asiaan, niin pian
kun Polbeck oli saattanut hänet kajuuttaan ja sulkenut oven heidän
jälkeensä.

"Tulin Lontoosta myöhään eilenillalla tavatakseni uudelleen teidät,
kapteeni", alkoi Smith. "Olisin heti saavuttuani lähtenyt Portlandiin
teitä etsimään, jollei olisi ollut liian myöhäistä. Sitäpaitsi muistin,
ettette lähde merelle ennenkuin yhdentenäkolmatta päivänä, joten
uskoin varmasti tapaavani teidät täältä tänä aamuna. Tarvitsen teiltä
lisää tietoja, ja te saatte hyvän maksun kaikesta, mitä voitte minulle
ilmaista."

"Mielihyvin kerron teille kaikki, mitä osaan, sir", lupasi Polbeck.
"Mutta", lisäsi hän, pudistaen päätään puolittain surullisesti, "eipä
taida olla paljoa, jos on ensinkään, sellaista, mitä en jo ole teille
kertonut".

"Kenties on minun mieleeni johtunut uusia asioita", virkkoi Smith.
"Teistä saattaa todellakin olla minulle hyötyä. No niin, ettekö tiedä
sen englantilaisen nimeä, jota teidän oli osaltanne avustettava
karkaamaan ranskalaisten rangaistussiirtolasta Guianasta?"

"En tiedä", vastasi Polbeck. "En ole sitä koskaan kuullut."

"Ettekö kuullut häntä mainittavan jollakin liikanimellä?"

"En! Häntä ei kertaakaan nimitetty muutoin kuin englantilaiseksi."

"Ettekö myöskään tiedä sen miehen nimeä, jonka kanssa olitte
neuvotteluissa?"

"En. Mutta", riemastui Polbeck muistin äkkiä välähtäessä, "hänet tunnen
lisänimellä, tunnen kun tunnenkin!"

"Ahaa! Sepä hyvä!" sanoi Smith, huoahtaen helpotuksesta. "Mikä hänen
lisänimensä sitten oli?"

"Kuuba-Sam", vastasi Polbeck empimättä. "Se miekkonen kehuskeli
yhtenään, mitä kaikkea hän oli tehnyt Kuubassa -- joka minun
luullakseni oli käynyt hänelle liian kuumaksi."

"Tunnettiinko hänet yleisesti sillä nimellä?" tiedusti Smith.

"En koskaan kuullut häntä mainittavan millään muulla", vastasi Polbeck.
"Niin, kyllä hänet tunnetaan sillä nimellä hyvin Georgetownissa --
ainakin siinä kapakassa, jossa hänet aina kohtasin."

"Se on oikein hyvä. Mikä sitten on sen kapakan nimi", kysyi Smith,
"olipa se sitten kapakka, ravintola tai vierasmaja?"

"Aykinin ravintola -- niin sitä nimitetään, ja se sijaitsee
Gunfire-telakalla. Se on englantilaisten ja amerikkalaisten
lempikapakka. Ravintolaksihan sitä sanotaan, mutta se on jonkunlainen
hotelli, johon saa majoittua, jos tahtoo", sanoi Polbeck. "Monta kertaa
olen itsekin asunut siellä."

"Sekin on hyvä, kapteeni -- edistymme mainiosti", kehui Smith. "Te
kykenette sittenkin antamaan minulle arvokkaita tietoja. Ja nyt
kaikkein tärkein kysymys: Tunnetteko Georgetownissa ketään ihmistä --
liikemiestä -- johon voitte täydelleen luottaa?"

"Kyllä tunnen, sir", vakuutti Polbeck varmasti. "Se sikäläinen
asiamies, jonka kanssa olen suhteissa, on niin suora mies kuin suinkin
saattaa tavata. Daniel Brine, yleinen välitysliike. Olen tuntenut hänet
lähes kaksikymmentä vuotta."

"Onko hän sellainen mies, että hän suorittaisi teille jonkun salaisen
luottamustehtävän, jos sähköttäisitte hänelle?" tiedusti Smith.

"Kyllä hän sen tekisi, sir", vastasi Polbeck. "Ei kukaan paremmin.
Minun on ollut sähkötettävä Daniel Brinelle aikaisemminkin -- tietysti
pikku asioissa. Mutta jollette ole ennen sähköttänyt sinne, sir,
varoitan teitä, sillä se on kallista hommaa -- viisi shillingiä kuusi
pennyä sana, jollei sanomaa lähetetä hitaana, ja silloinkin on maksu
puolet siitä."

"Kulunkeja tuskin saamme arkailla", huomautti Smith. "Ne on maksettava.
Jos teillä on jotakin puuhaa aluksessanne, kapteeni, jättäkää
minut kyhäämään sähkösanomaa. Kun olen sommitellut sen mieleiseeni
muotoon, menemme yhdessä lennätintoimistoon. Voitteko antaa minulle
kirjoitusvehkeet?"

Polbeck otti esille vanhanmallisen kirjoitustelineen ja kirjepaperia,
selitti haluavansa huolehtia laivansa lastaamisesta ja poistui
kannelle, jättäen Smithin omaan työhönsä. Se ei ollutkaan niin
helppoa kuin hän oli luullut; hänen kävi vaikeaksi täsmälleen
ilmaista tarkoituksensa yli viidentuhannen kilometrin päässä olevalle
miehelle. Ja asia sellaisenaan oli arkaluontoinen. Smith tiesi varsin
hyvin, ettei hän saanut tehdä mitään auttaakseen, ei edes näyttää
haluavansa auttaa karkuun miestä, joka ystävällisessä valtakunnassa
oli tuomittu vankeusrangaistukseen; jos kävisi ilmi, että sellaista
oli yritetty, johtaisi se ikäviin selkkauksiin Englannin ja Ranskan
ulkoministeriöiden välillä. Hän ei suinkaan halunnut avustaa nykyisin
Cayennessa säilytettyä salaperäistä englantilaista karkaamaan, vaan
saada varman selon siitä, kuka hän oli. Kuuba-Sam saattoi sen tietää,
mutta saattoi olla tietämättäkin. Mutta nykyisissä vakavissa oloissa
hänen varmasti kannatti kuluttaa jonkun verran Darrell Tressin rahoja
saadakseen selville, mitä Kuuba-Sam tiesi.

Vihdoinkin Smith sai kokoon seuraavan sanoman, jonka hän luki lävitse
viiteen tai kuuteen kertaan, ennenkuin kutsui Polbeckin kuulemaan sitä.

"Brine, Georgetown, Demerara. Menkää tapaamaan Kuuba-Samia Aykinin
ravintolassa. Kertokaa hänelle, että englantilaisen asia on nyt
toisissa käsissä, kaikki valmiina, mutta ennen alkua vaaditaan
todistuksia Kuuba-Samin vilpittömyydestä. Hänen on heti sähkötettävä
englantilaisen nimi ja milloin hän lähti Ranskasta osoitteella Smith,
68 c, Pumppu-piha, Lontoo. Hänen tehtyään sen maksakaa hänelle
sata puntaa, jotka olen sähköttänyt teille British Guiana-pankkiin
Georgetowniin, ja käskekää hänen olla valmiina odottaen lisäohjeita.
Polbeck, Weymouth."

"Kuinka varovainen herra Kuuba-Sam lieneekin, tämän pitäisi pystyä
häneen, jos hän vielä on elävien kirjoissa", mietti Smith mennessään
portaille huutamaan Polbeckia. "Siinä ei mikään voi herättää hänen
epäluulojaan, mutta kaikki lietsoo hänen toiveitaan. Tulkaahan, alas,
kapteeni, katsomaan tätä", jatkoi hän ääneen nähdessään Polbeckin
vantteran olemuksen kannella. "Mitä arvelette siitä?" kysyi hän
laskettuaan paperiarkin merimiehen eteen. "Ymmärrättehän, mihin tähtään
-- tahdon tietää, mitä nimeä se englantilainen käyttää. Tepsiikö tuo
Kuuba-Samiin? Onko hän sellainen veitikka, joka halukkaasti tarttuu
sataan puntaan?"

Polbeck luki sähkösanoman hitaasti, luki sen toistamiseen ja alkoi
sitten kynsiä korvallistaan.

"No", virkkoi hän, "hänen ei juuri voisi sanoa olevan kireissä oloissa,
tämän Kuuba-Samin. Hänellä on aina ollut rahaa tarpeisiinsa. Mutta
onhan sata puntaa pelkästä miehen nimen ilmoittamisesta hyvä maksu.
Tiedän kuitenkin", jatkoi hän, naurahtaen viekkaasti, "mikä tehoaa
Kuuba-Samiin vieläkin paremmin. Parantaaksenne tuota sanomaa on teidän
ainoastaan lisättävä siihen kaksi sanaa."

"Mitkä niin?" kysyi Smith.

"'Ja rahalähetyksiä'", vastasi Polbeck, iskien ovelasti silmää. "'Ja
rahalähetyksiä'. Antakaa tuon lopun kuulua: 'olla valmiina odottaen
lisäohjeita ja rahalähetyksiä'. Käsitättekö? Silloin hän arvelee asian
sujuvan vieläkin nopeammin kuin hän on luullut. Lisätkää ne, herra,
lisätkää ne sanat!"

"Hyvä huomautus!" kiitti Smith ja kirjoitti sanat paperiin. "Ja
nyt, kapteeni, voitte tulla mukaani pankkiin ja lennätintoimistoon,
joten saamme tämän pikku puuhan suoritetuksi. Katsokaahan! Nyt on
puoliyksitoista Englannin aikaa. Paljonkohan kello on siellä kaukana?"

"Georgetown, sir, on suunnilleen viisikymmentäkahdeksan astetta länteen
päin Greenwichistä", vastasi Polbeck viisaan näköisenä. "Siellä on siis
tällä hetkellä noin kahtakymmentä minuuttia vaille seitsemän aamulla."

"Siten saatamme otaksua asiamiehenne Daniel Brinen saavan tämän
sähkösanoman ryhtyessään töihinsä", sanoi Smith. "Sitten hänen kaiketi
on odotettava Kuuba-Samia."

"Kuuba-Samin tapana oli pistäytyä Aykinin kapakkaan kello yhdentoista
tienoissa aamupäivällä", huomautti Polbeck, "ja koska Brine
tavallisesti tuli sinne vähän myöhemmin, kohtaavat he luultavasti
toisensa, kun kello meillä on noin kolme."

"Siinä tapauksessa, ja jos Kuuba-Sam on Georgetownissa, voin odottaa
sähkösanoman saapuvan Lontooseen kello kuuden vaiheilla tänä iltana",
virkkoi Smith. "Lähdetään järjestämään asia."

Kun Smith oli aikaisemmin ollut asioissa erään Weymouthin pankin
kanssa, ei hänen ollut ensinkään vaikea saada käteistä rahaa eikä
lähettää sata puntaa Daniel Brinen nimelle British Guiana-pankkiin
Georgetowniin. Eikä hän tarvinnut pitkää aikaa lähettääkseen
sähkösanoman lennätinkonttorista ja antaakseen kapteeni Polbeckille
setelin, jonka saamisesta mies näytti olevan perin mielissään.

"Jos voin vielä tehdä jotakin, sir, teen sen hyvin mielelläni",
vakuutti hän. "Mainitkaa vain asia, niin tässä on mies valmiina!"

"Siinä tapauksessa suokaa minulle se nautinto, että syötte puolista
kanssani", vastasi Smith, suunnaten askeleensa hotelliansa kohti.
"Olemme suorittaneet asiamme ja voimme huvitella tunnin. Sen jälkeen on
minun lähdettävä pikajunassa Lontooseen."

Polbeck ja Georgetownin sähkösanoma olivat vieneet Smithiltä koko
aamun, joten hän ei ollut ehtinyt lainkaan ajattelemaan neiti Brockin
juttua. Aamiaista syödessään hän oli silmäillyt aamulehteä ja nähnyt,
ettei uusia käänteitä ollut ilmaantunut; ainakaan ei poliisilaitos
ollut antanut sanomalehdille tuoreita tietoja. Smith ei niin ollen
tiennyt, oliko rouva Renton lupauksensa mukaan käynyt New Scotland
Yardissa ja mitä siitä oli koitunut. Mitään uutta ei myöskään ollut
sanomalehdessä, jonka hän osti junassa lähtiessään Weymouthin asemalta
aikaisin sinä iltapäivänä. Mutta Readingiin saavuttuaan hän sai Lontoon
iltalehtien aikaisemmat painokset, ja huomiotaherättävä otsake osoitti
poliisien olleen toimeliaita -- tai ainakin saaneen osakseen kunnian
toisten toimeliaisuudesta.

Otsakkeessa puhuttiin tärkeistä käänteistä. Mutta ensimmäisen kappaleen
luettuaan Smith nauroi hiljaa ja ivallisesti. Ilmeisesti oli rouva
Renton käynyt etsivässä osastossa ja kertonut viranomaisille täsmälleen
samat asiat kuin oli kertonut Darrell Tressin työhuoneessa olleille
miehille. Ja sanomalehdille annetun, virallisen tiedotuksen nojalla oli
perin selvää, että viranomaiset katsoivat tämän täydelleen selittävän,
miksi rouva Renton oli käynyt neiti Brockin asunnossa.

"On aivan ilmeistä", jatkui selostus, "että kovaonninen nuori nainen
oli kovin hermostunut ja huolestunut rouva Rentonin käydessä hänen
luonaan, ja emännän, rouva Hodgsonin lausunto tuntuu osoittavan,
että hän oli yhtä hermostunut ja vaivautunut seuraavana päivänä.
Rouva Hodgsonin sanojen mukaan neiti Brock tuskin maistoi hänelle
tarjottuja ruokia, hänen nähtiin ja kuultiin paljon kävelevän
edestakaisin huoneessaan, ja hän oli silminnähtävästi tuskainen ja
hajamielinen. Hän näytti äärimmäisen hermostuneelta, kun hänelle
tuotiin aikaisemmin mainittu sähkösanoma, ja palvelija, joka näki hänen
astuvan ajurin vaunuihin tuntemattoman miehen seurassa, väittää hänen
puhuneen kumppanilleen hyvin kiihtyneeseen tapaan. Onneksi on ajuri
ilmoittautunut. Myöhään eilenillalla hän saapui New Scotland Yardiin
ja kertoi tarinansa viranomaisille. Hän muisti, että kysymyksessä
olevat henkilöt olivat pysähdyttäneet hänet Laburnum-pengermän
kulmassa, ja miehen käskystä hän oli ajanut Park Lanen kohdalle Upper
Grosvenor-kadulle, jota myöten hän oli jatkanut matkaansa laskettuaan
kyydittävänsä maahan. Poliisit suorittivat tiedusteluja tämän
kertomuksen perusteella."

Smith naurahti taaskin heittäessään sanomalehden syrjään. Sen jälkeen
hän vaipui pohtimaan asioita oman järkeilynsä mukaisesti ja oli yhäti
mietteissään, kun hän kello seitsemän saapui Pumppu-pihaan, aukaisi
toimistonsa oven ja näki vastassaan aina säntillisen Stylerin.




XXVI

STYLERIN HAVAINTOJA


Sillä aikaa kun Smith matkasi Weymouthiin, meni Styler, jonka aika
ei ollut niin täpärällä, verkkaisesti asuntoonsa, pani uskollisen
moottoripyöränsä kuntoon ja lähti aikanansa hupaiselle ilta-ajelulle
pitkin Surrayta. Hänellä ei ollut erikoista syytä saapua Lynneen
ennen pimeän tuloa, ja sen mukaisesti lian eteni etelään päin
kohtuullista vauhtia. Ajan runsaus myöskin viekoitteli Stylerin
matkansa puolivälissä poikkeamaan miellyttävään, tien ohessa olevaan
majataloon Dorkingin läheisyydessä ja tilaamaan tuopin vaahtoavaa,
karvasta olutta; ja kun hän rakasti todellista maalaisluontoa ja
raitista ilmaa, vei hän tuoppinsa kapakan pihalle ja istuutui
rakennuksen vinoruutuisten ikkunoiden ja heiluvan nimikilven alle
sijoitetulle penkille. Ja istuessaan tummenevassa hämärässä,
keskustellen ystävällisesti erään tavarankuljettajan kanssa, joka
juotti hevosiaan altaasta, hän huomasi Lontoosta päin etelää kohti
kiitävän siron auton. Se suhahti majatalon ohitse vinhaa vauhtia ja
oli kadonnut yhdessä sekunnissa. Mutta Stylerillä oli erittäin terävät
silmät, ja hän oli tuntenut komeassa autossa istuvista henkilöistä
toisen rouva Rentoniksi. Mutta hän oli hyvillään nähdessään, ettei
rouva Renton tuntenut häntä aikaisemmin samana päivänä Darrell Tressin
asunnossa kohtaamansa seurueen neljänneksi jäseneksi. Rouva Renton
ei itse asiassa vilkaissutkaan majataloon eikä sen penkillä istuvaan
oluenjuojaan; ohi kiitäessään hän innokkaasti keskusteli kumppaninsa
kanssa. Ja Styler pani merkille, että hänen puhetoverinsa oli pitkä,
vanhahko herra, joka ulkonäöstä päättäen oli tai oli ollut armeijassa.

Styler tyhjensi oluttuoppinsa vähääkään hätäilemättä, mutta noustuaan
jälleen pyörälleen hän kiihdytti nopeuttaan. Pimeä alkoi olla käsissä,
kun hän ajoi _Lynnen Vaakunan_ tallipihalle, sijoitti koneensa
vaunuvajaan ja meni tarjoiluhuoneeseen tilaamaan yösijaa. Siellä hän
viipyi muutamia minuutteja, tarinoiden isännän kanssa; sitten hän
vihjasi, että hänen oli suoritettava pieni asia kylässä, ja lähti
pimeään ulko-ilmaan. Isäntä luuli Stylerin aikovan poliisiasemalle,
mutta vaikka Styler kääntyikin siihen suuntaan, poikkesi hän pian
toisaalle. Jos joku olisi seurannut hänen jälkiään, olisi hän huomannut
niiden monien mutkien ja koukeroiden jälkeen vievän rouva Rentonin
asunnon, Warrenin, läheisyyteen.

Kuten hyvin monilla muilla ihmisillä, jotka ovat antautuneet tällaisiin
tutkimuksiin, ei Stylerilläkään ollut selvää käsitystä siitä, mitä
hän aikoi tehdä. Mutta hänellä oli hyvä usko sattumaan; hän uskoi
varmasti, että ilmenisi jotakin, mistä olisi hänelle hyötyä ja etua.
Aluksi hän luikerteli käärmeen tavoin rouva Rentonin rauhaiselle
pihalle ja silmäili taloa pensaan suotuisesta piilosta. Sekä ylä- että
alakerrassa oli valaistuja ikkunoita, mutta koska kaikki verhot olivat
tiiviisti suljetut, oivalsi Styler pian, ettei hän saisi kovinkaan
hyvää tilaisuutta tirkistää sisälle. Se oli harmillista, koska hän
oli toivonut näkevänsä rouva Rentonin kumppanin läheltä. Hänen sitten
aprikoidessaan, mitä hänen pitäisi ensinnä tehdä, avautui eteissalin
ovi, ja sisältä tulvivassa valossa Styler näki rouva Rentonin ja hänen
kanssaan autossa istuneen miehen astuvan ulos ja lähtevän ripeästi
kävelemään erästä sivukäytävää myöten. Minuutin kuluttua hän kuuli
puutarhaportin salvan kalahtavan ja sitten askelia kovalta maantieltä.
Vielä toisen minuutin kuluttua hän oli kiskaissut kengät jalastaan,
pujahtanut pois pensaikosta ja seurasi askelten ääniä turvallisen
välimatkan päässä.

Hänen edellään olevat henkilöt nousivat rinnettä ja astelivat raittia
pitkin Lynne Courtin puistoa ja kartanoaluetta ympäröivää metsikköä
kohti. Styler arveli rouva Rentonin kumppaneineen ehkä mielivän sinne;
ja minne tahansa he menisivät, sinne veisi hänenkin matkansa. Mutta
ennenkuin hän ennätti sen enempää pohtia sitä seikkaa, kääntyivät hänen
vainuttavansa syrjään ja lähtivät metsäpolkua pitkin suoraan sitä
syrjäistä majaa kohti, jossa Samuel Pegge asui.

Stylerin sydän alkoi sykkiä rajummin. Tämä, mietti hän itsekseen, tämä
oli jo jotakin; tämä oli oikein todellinen seikkailu! Vierailulle
Samuel Peggen, toiselta nimeltä Septimus Philcoxin, luokse
myöhänlaiseen illalla ja salakähmäiseen tapaan -- hyvä! Jospa hän
nyt vain voisi muuttua hengeksi, joista kuulee puhuttavan, tunkeutua
kenenkään näkemättä majaan ja olla saapuvilla alkavassa keskustelussa,
kuullen kaikki, mitä puhuttaisiin! Oi, sepä olisi todellakin ihana,
oivallinen temppu! Mutta koska Styler oli olennaisen aineellinen, oli
sellainen mukava menettely kerrassaan mahdoton toteuttaa ja ainoa, mitä
hän voi tehdä, oli tehdä, mitä voi -- niissä oloissa.

Styler tunsi Peggen kotoisen järjestelyn kyllin hyvin tietääkseen
tämän kelpo herrasmiehen asuvan yksin. Hänen taloudestaan huolehti
muuan kylän vaimo, joka saapui kello kymmenen ja poistui kello viisi,
joten Pegge vietti iltansa yksin. Senvuoksi ei hänen, Stylerin, olisi
kovinkaan vaikeata tarkastella majan ympäristöä. Ja kuultuaan, että
rouva Renton kumppaneineen päästettiin sisälle, hän jätti kenkänsä
polun vieressä kasvavan, mukavan rautatammipensaan alle, sujahteli
puulta puulle, pensaalta pensaalle ja vihdoin hiipi kuistille
silmäilläkseen varovasti ikkunasta ainoaan valaistuun huoneeseen.

Sen ikkunan edessä ei ollut muuta kuin huolimattomasti vedetty pitsinen
verho, ja pysytellen tarkoin pylvästön varjossa näki Styler tarkoin ja
esteettömästi huoneen ja sielläolijat. Pegge näytti olleen nauttimassa
illan rauhasta vieraittensa saapuessa häiritsemään häntä. Takassa
roihusi kirkas valkea, pesälaa'an lähelle oli vedetty lepotuoli ja
keskelle lattiata sijoitetulla pöydällä oli karahvi, suihkupullo ja
tupakka-astia. Samalla pöydällä virui myöskin kasa kuvalukemistoja ja
sanomalehtiä sekä keltaselkämyksinen romaani, jonka Pegge ilmeisesti
oli viskannut kädestään alassuin pöydälle, kun ovelle kolkutettiin.

Huoneessa olevat kolme henkilöä olivat jo syventyneet keskusteluun,
kun Stylerin onnistui saada heidät näkyviinsä. Rouva Renton istui
lepotuolissa, josta Pegge oli juuri noussut; hänen kumppaninsa istui
toisessa pöydän toisella puolen. Pegge seisoi ruusupuinen piippu
kädessään uunimatolla heidän välissään. Hän kuunteli hyvin tarkkaavasti
toisen miehen sanoja, ja Styler kiroili talon rakentajaa liian hyvästä
työstä. Se ei ilmeisestikään ollut hutiloimalla valmistettu rakennus,
sillä ikkuna sopi puitteisiinsa tiiviisti, eikä ainoatakaan ääntä
tunkeutunut raoista hänen korviinsa. Ja vaikka hän tähyili ja odotti
runsaasti puoli tuntia, ei hän kuullut mitään eikä nähnyt mitään
tavallisuudesta poikkeavaa. Sisälläolijat näyttivät pohtivan jotakin
-- jotakin vakavaluontoista, päättäen heidän kasvojensa ilmeistä.
Milloin puhui rouva Renton, milloin hänen kumppaninsa, milloin Pegge.
He näkyivät olevan perin hyvissä väleissä; vanhahko herrasmies hyväksyi
Peggen tarjouksen ja otti lasin wiskyä ja soodaa käteensä ja viritti
sikaarin laatikosta, jonka Pegge otti tulisijan yläpuolella olevalta
hyllyltä. He näyttivät tosiaankin olevan hyvin ystävällisiä toisilleen,
ja uudelleen Styler sadatteli talon rakentajaa.

"Toivottavasti hänen saamansa vuokra ei riitä korvaamaan niitä menoja,
jotka hän kulutti tähän kirottuun paikkaan!" tuumi Styler. "Jos hän
vain olisi käyttänyt tuoretta puuta kyhätessään tämän kirotun ikkunan
puitteita, olisi siinä nyt sellaisia halkeamia, joihin voisi työntää
sormensa, ja silloin kuulisin, mitä nuo kolme puhelevat. Mutta nyt en
erota edes kärpäsen surinan vertaa! Joka tapauksessa he keskustelevat
jostakin vakavasta -- sen erotan heidän kasvoistaan."

Puolen tunnin kuluttua Peggen vieraat nousivat seisomaan ja aikoivat
nähtävästi lähteä, ja senvuoksi Styler pujahti portille, otti kenkänsä
ja piiloutui tien ohessa kasvavaan pensaikkoon. Pian rouva Renton
ja hänen kumppaninsa tulivat majasta ja lähtivät kotiin päin, ja
Styler herkisti korviaan, toivoen heidän lausuvan jonkun valaisevan
huomautuksen mennessään hänen ohitseen. Mutta he astelivat polkua
alaspäin äänettöminä; miehen polttaman sikaarin hieno tuoksu haihtui;
askelten ääni häipyi, ja Styler oli yksin keväisessä yössä.

Oltuaan jonkun aikaa kahden vaiheilla hän lähti verkalleen Warrenia
kohti. Hän ei ollut likimainkaan tyytyväinen, vaikka olikin lisännyt
tietovarastoonsa hyvin mielenkiintoisen havainnon. Oli varmasti jotakin
-- kenties hyvinkin paljon -- että hän oli saanut selville rouva
Rentonin kumppaneineen olevan ystävällisissä ja läheisissä suhteissa
entisen rikosvangin, aikoinaan kuuluisan Imperial Splendour Development
and Enterprise Societyn esimiehen ja toimitusjohtajan, kanssa. Äkkiä
Styler hätkähti -- melkein hypähti kengissään, jotka hän oli hyvin
miettivänä vetänyt takaisin jalkaansa.

"Hitto!" huudahti hän hiljaa. "Hitto soikoon! Tietystikään he eivät
tiedä, kuka se vanha veitikka on! He eivät tiedä, että Samuel Pegge
on Septimus Philcox! Luonnollisesti eivät! -- Rouva Renton pitää
sitä vanhaa veijaria vain naapurinaan. Mutta sittenkin olen valmis
vannomaan, ettei tämäniltainen käynti ollut pelkkä ystävällinen
vierailu. Ei sinnepäinkään! Se oli totisesti vakava, asiallinen
haastattelu! Mitä se koski? Tulimmaista! Tuhannen tulimmaista! Mitä se
koski?"

Juuri silloin Styler huomasi olevansa Warrenin portin kohdalla. Hänen
mieleensä juolahti äkkiä loistava ajatus; hän työnsi oven auki, astui
pihalle, käveli päättävästi pääovelle ja soitti kelloa. Hän kuuli sen
kimeän kilinän kaikuvan hiljaisessa talossa. Seuraavalla hetkellä hänen
eteensä ilmestyi siisti sisäkkö, joka katseli häntä silminnähtävästi
ällistyneenä.

"Onko rouva Renton kotosalla?" tiedusti Styler. "Sepä hyvä -- kiitos.
Tahtoisitteko hyväntahtoisesti kysyä häneltä, ottaisiko hän puheilleen
herra Stylerin, herra Smithin sihteerin? Ilmoittakaa hänelle, että olen
tullut Lontoosta tapaamaan häntä."

Palvelijatar painoi vaivoin tämän sanoman mieleensä, kehoitti Styleriä
astumaan sisälle ja katosi eteissalin oikealla puolella olevaan
huoneeseen, jonka ikkunasta Styler oli talolle saapuessaan nähnyt
loistavan valoa. Pian hän palasi, pyytäen vierasta tulemaan sisälle, ja
Styler, joka jo oli valmistautunut esittämään aikomaansa osaa, astui
eteenpäin kohtaamaan rouva Rentonia, joka oli tullut huoneen ovelle
hyvin kummastuneen näköisenä.

"Hyvää iltaa, rouva", alkoi Styler tuiki itsevarmana ja luottavana. "On
ikävää, että vaivaan teitä näin myöhään, mutta mieleemme johtui teidän
lähdettyänne eräs kysymys --"

Rouva Renton viittasi häntä astumaan sisälle ja sulki oven tultuaan
itse jälessä. Hän osoitti vanhahkoa herrasmiestä, joka nyt oli
lopettanut Peggen tarjoaman sikaarin ja valitsi parhaillaan uutta
vanhanaikaisesta kotelosta, mutta keskeytti puuhansa, kiinnitti
monokkelin oikeaan silmäänsä ja tuijotti Styleriin uteliaana.

"Veljeni, majuri Esmondhaugh, josta kuulitte minun puhuvan tänään",
esitteli rouva Renton. "Majuri Esmondhaugh tietää hyvin, mitä herra
Tressin luona tänään tapahtui, herra Styler, joten voitte puhua hänen
kuultensa. Mistä on kysymys -- ja mistä tiesitte minun olevan täällä?"

"Tiedustin hotellistanne, madam, ja kuulin teidän lähteneen
maaseudulle", vastasi häpeilemätön Styler. "Ja kun meidän oli kysyttävä
teiltä paria tärkeätä seikkaa, hyppäsin moottoripyörälleni ja ajoin
tänne. Ensinnä neiti Brockin luona käyntinne, rouva Renton", jatkoi
hän, istuutuen emännän osoittamalle tuolille. "Saattaisitteko, madam,
virkistää muistianne, kylliksi muistaaksenne, sattuikohan mitään -- --
jotakin pikku seikkaa -- mikä herätti tai mietittyänne herättäisi
teissä ajatuksen, että neiti Brock narrasi teidät sinne -- narrasi,
huomatkaa! -- kohtaamaan jotakuta!"

Rouva Renton, joka oli silmäillyt vierastaan hyvin uteliaana, säpsähti.

"Sitä en ole ajatellut", virkkoi hän miettivästi. "Mutta kerroinhan
teille, että hän kävi vähäväliä ikkunan ääressä tähyilemässä kadulle.
Se olisi saattanut merkitä sitä, mihin viittasitte."

"Entä se -- nimitämmekö sitä rauhattomuudeksi, madam? -- näyttikö se
-- asettuvan hänen saatuaan mainitsemanne sähkösanoman?" kysyi Styler.
"Nämä tuntuvat epäilemättä pikku seikoilta, mutta ovat hyvin tärkeitä."

"Saatuaan sähkösanoman", vastasi rouva Renton, "hän yksinkertaisesti
pyysi minua -- kuten kerroin -- menemään tieheni."

"Juuri niin, juuri niin!" äänsi Styler, ravistaen päätään
salaperäisesti. "Se luonnollisestikin selittää sen -- toinen henkilö
ei tullutkaan. Ette kai voi vaivata muistianne siinä määrin, että
muistaisitte hänen kertaakaan vihjanneen -- jonkun kolmannen henkilön
saapumiseen?"

"Vaivaamatta muistiani voin vakuuttaa teille, ettei hän sitä tehnyt!"
vastasi rouva Renton jyrkästi. "Siitä olen ehdottoman varma."

Styler nousi pystyyn ja pudisti päätään vieläkin salaperäisemmin.

"Niinpä niin, niinpä niin, madam!" virkkoi hän. "Niin -- tietenkään
hän ei sitä tehnyt, rouva Renton, ei tehnyt! Aikoi tuottaa teille
yllätyksen, madam -- siinä se. Niin juuri, tietysti!"

"Minkälaisen yllätyksen?" tiedusti rouva Renton.

Mutta Styler kohoili kättään torjuvasti.

"Teidän täytyy suoda minulle anteeksi", sanoi hän, hymyillen ovelasti.
"Valtiosalaisuuksia, ymmärrättehän, madam. Tärkeätä kuitenkin on,
että jotkut merkit -- kovaonnisen naisen usein toistunut ikkunasta
tähyäminen -- osoittavat hänen odottaneen jotakuta."

Sitten Styler kumarsi ja poistui, vastaukseksi rouva Rentonin kyselyyn
selitettyään yöpyvänsä _Lynnen Vaakunaan_. Ja siihen majataloon hän
lähtikin suoraapäätä heti Warrenista päästyään. Sinne jouduttuaan hän
istui puoleen yöhön saakka valveilla pakisten isännän kanssa. Maata
pannessaan hänellä oli lohdullinen tieto siitä, että hän oli saanut
selville useita tärkeitä seikkoja, joilla hän voisi ilahduttaa Smithin
korvia viimemainitun palattua omalta retkeltään.




XXVII

ESMONDHAUGHIEN SUKUTAULU


Styler, joka mielellään nautti elämästään, milloin vain ammatilliset
tehtävät saattoivat hänet maaseudulle, virui seuraavana aamuna
vuoteensa lavendelituoksuisten raitien välissä verrattain myöhään.
Sen jälkeen hän kulutti aikaansa, kuten hän nimitti aitomaalaisen
liikkiö- ja muna-aamiaisen kimpussa lähes kello yhteentoista. Hän oli
suorittanut kaikki tehtävänsä, ja hänellä oli useita tunteja vapaata
aikaa, ennenkuin hänen sopimuksen mukaisesti oli mentävä tapaamaan
esimiestään tämän toimistossa Pumppu-pihassa. Ja koska maaseutu
häntä viehätti, päätti hän tehdä mutkan palatessaan Lontooseen. Hän
poikkeaisi Dorkingiin ja sieltä Reigateen, ehkäpä aina Sevenoaksiin
saakka, levähtäen silloin tällöin tiepuolessa olevissa majataloissa,
jotka tehosivat hänen luonteessaan piilevään, kehittymättömään
taiteelliseen vaistoon. Päivä oli kaunis, tiet olivat hyviä, ja
hyvällä moottoripyörällä saattaa seitsemässä tunnissa katkaista pitkän
matkan. Ennenkuin kirkonkello löi kaksitoista, maksoi Styler senvuoksi
laskunsa, sanoi jäähyväiset isännälle, jolle hän leikillisesti
huomautti, ettei hänen saapumisestaan pitäisi koskaan kummastua, ja
lähti itään päin. Mutta kiitäessään kylän raitilla hän tuli äkkiä
ajatelleeksi, että tuntuisi säädyttömältä ja epäkohteliaalta, jollei
hän kävisi poliisiasemalla tervehtimässä komisariusta. Niinpä hän pian
seisautti koneensa, minkä jälkeen hänet kohta opastettiin arvoisan
poliisimiehen pyhättöön.

Komisarius, joka käsitteli monenlaisia sinisiä papereita, ojensi
kätensä ja salli tuikeiden piirteittensä laueta virnistykseen.

"Omituista! Ajattelin juuri teitä", virkkoi hän. "Mietin, että minulla
olisi jotakin kertomista teille, kun ensi kerran tapaamme, nähkääs."

"Nyt on se ensi kerta", vastasi Styler. "Aina valmis kuulemaan uutisia."

"Muistattehan sen intialaisen helyn -- taikakalun, muistokorun, tai
mikä se lieneekin", jatkoi komisarius, "kultaisen vehkeen".

"Kyllä muistan", myönsi Styler. "Entä sitten?"

"Olen saanut selville, kenen se on", ilmoitti hänen puhetoverinsa,
virnistäen taaskin. "Lyhyesti sanoen, hän on saanut sen takaisin. Ja
minä -- nimittäin me -- olemme saaneet tuon!"

Hän osoitti kirjoituspöytänsä eristettyä osaa, jossa oli
uudenuutukainen Englannin Pankin seteli kirjepainimen alla.
Rauhallisesti ja kursailematta Styler nosti painimen syrjään ja katsoi,
kuinka suuri seteli oli.

"Viisipuntanen, kas vain", huomautti hän. "Palkkioksi kaiketi? Ohoo!
Entä kelle se hely sitten kuului tai kuuluu?"

"Majuri Esmondhaughille -- rouva Rentonin veljelle", vastasi
komisarius. "Hän on sotilashenkilö -- lienette nähnyt hänet näillä
main. Hän oli täällä Kestevenin murhan tapahtuessa."

"Ahaa, varmasti olen hänet huomannut", virkkoi Styler huolettomasti.
"Kookas mies, harmaat viikset. Niinkö -- se on siis hänen? No niin,
viitonen lienee teille yhtä tervetullut kuin kenelle muulle hyvänsä, ja
onhan kaikesta aina jollekulle jotakin hyötyä."

"Niin, meitä on kaksi tai kolme jakamassa tuota", sanoi komisarius.
"Majuri Esmondhaughin se hely on. Hän kävi täällä noin tunti sitten.
'Kuulkaahan!' alkoi hän. 'Ollessani tuonnottain täällä sisareni luona
kadotin kellonperistäni helyn -- pienen, kultaisen, kaiverretun korun
-- ja lupaan palkkion sen löytäjälle, lupaan viisi puntaa!' sanoi
hän. 'Se oli muisto. En tiedä, mihin sen pudotin', sanoi hän. 'Se on
saattanut tapahtua tuolla raitilla tai Warreniin vievällä kujalla tai
jollakin Lynne Courtin puiston metsäpolulla -- kävelin siellä tunnin
tai pari sinä iltana. Voitteko panna kylään nähtäväksi pari ilmoitusta,
joissa luvataan viiden punnan löytöpalkkio?' sanoi hän. 'Tahtoisin
kovin mielelläni sen takaisin -- se oli muisto', sanoi hän uudelleen.
Sen enempää vitkastelematta minä senvuoksi otin korun esille ja ojensin
sen hänelle. Ja olipa hän totisesti hämmästynyt. 'Mistä sen löysitte?'
sanoi hän. 'Eräältä Lynne Courtin polulta tutkiessamme murhaa', sanoin
minä. 'Ahaa, niinpä niin!' sanoi hän. 'Olin niillä seuduin kävelemässä
juuri sinä iltana', sanoi hän. Ja sitten hän huomautti, että tämä
viitonen oli meidän, ja pisti sen tuohon, kauniisti kylläkin, ja siinä
se on. Kuten näette, ei siinä helyssä siis sittenkään ole mitään
salaperäistä", lopetti komisarius. "Perin selvä juttu. No, entä mitäs
teille kuuluu? Otaksuttavasti olette ollut täällä tutkimusmatkalla?"

"Minulta unohtui eräs esine tänne viimeksi täällä käydessäni",
valehteli Styler. "Eipä minulla erikoisia uutisia ole. Ovatko
lontoolaiset virkaveljenne jo käyneet täällä tiedustelemassa neiti
Brockin jutun tähden?"

"Eivät vielä", vastasi komisarius. "Mutta otaksun heidän sen tekevän.
No -- mitä arvelette? Oliko se saman käden työtä?"

"Jos minun pitäisi selittää teille mitä ajattelen", virkkoi Styler,
"viipyisin täällä koko päivän. Sen kuitenkin sanon, että lopuksi saamme
kaikki suuren yllätyksen. Ja onpa hauska, että voitte hyvin ja hyvää
jatkoa! Minun on mentävä tapaamaan esimiestäni."

Mutta ennen sitä kohtausta Styler oli miettinyt asioita kelpo tavalla
ja oli täysin valmis pohtimaan niistä selostettuaan ne Smithille
Pumppu-pihan rauhallisessa toimistossa. Smith oli kuunnellut
äänettömänä ja tarkkaavana ja oli innokas tekemään kaikesta lyhykäisen
luettelon.

"Ja nyt, Styler", virkkoi hän, vetäen eteensä paperiarkin ja alkaen
kirjoittaa, "pannaanpa suppeasti muistiin, mitä tiedämme kuulustelujen
ja teidän havaintojenne nojalla. Pistän ne paperille -- tuntuu niin
varmalta nähdä asiat kirjoitettuina, vaikka paperi heti senjälkeen
joutuisikin tuleen tai paperikoppaan.

"1:o. Tiedämme majuri Esmondhaughin olleen Lynnessä Kestevenin
murhayönä.

"2:o. Tiedämme hänen sinä yönä tai iltana liikkuneen Lynne Courtin
metsässä ja pudottaneen siellä korun, jonka katoamista hän ei lainkaan
salaa.

"3:o. --"

"Tuossa toisessa kohdassa on eräs pykälä", keskeytti Styler. "Minkä
tähden majuri ei ilmoittanut katoamisesta heti? Miksi hän vitkasteli ja
kertoi siitä poliiseille vasta useita päiviä myöhemmin? Johtuiko hänen
menonsa poliisien puheille jollakin tavoin siitä, että minä kävin eilen
illalla hänen sisarensa luona?"

"Suoraan sanoen, Styler", virkkoi Smith, "teidän pitäisi saada koko
joukko enemmän tietoja majuri Esmondhaughista".

"Suoraan sanoen, sir", vastasi Styler, "meidän on saatava koko joukko
enemmän tietoja sekä majuri Esmondhaughista että rouva Rentonista --
molemmista! Totisesti -- meidän on!"

"Hyvä, hyvä -- myönnän sen", sanoi Smith. "Ja -- me saamme. Sillä --
jatkaaksemme:

"3:o. Nyt tiedämme, että rouva Rentonin, majuri Esmondhaughin ja
Samuel Peggen -- toisella nimellä Septimus Philcoxin -- kesken on joku
salaisuus."

"Onko se salaisuus -- vaiko liikeasia -- vaiko jotakin ihan viatonta?"
tokaisi Styler. "Olen miettinyt sitä joka suuntaan. He saattoivat mennä
tapaamaan sitä vanhaa veitikkaa monesta syystä. Yhdestä seikasta olen
varma, herra Smith -- he eivät tiedä, että Samuel Pegge on Septimus
Philcox."

"Kuinka niin?" kysyi Smith.

"Koska olen varma siitä, että majuri Esmondhaugh on herrasmies ja
kunnianmies -- näyttää ainakin siltä", vastasi Styler, "enkä jaksa
käsittää herrasmiestä, joka ottaa vastaan wiskyä ja soodaa ja sikaarin
entiseltä rikosvangilta. Ymmärrättekö?"

Smithin silmät tuikahtivat kultasankaisten silmälasien takaa.

"Septimus Philcox, Styler, poikaseni", sanoi hän, "oli aikansa
joustavimpia ja miellyttävimpiä herrasmiehiä. Vielä nytkin hyvin monet
ihmiset uskovat, että häntä kohdeltiin perin huonosti ja että, jos
laki olisi antanut hänen olla rauhassa, hän olisi hoitanut Imperial
Splendour-yhtymän asiat ja hankkinut osakkaille tavattomat voitot.
Majuri Esmondhaugh -- palveluksesta eronneet sotilashenkilöt ovat
tunnetusti omituisia, minkä seikan salaperäistä syytä kukaan ei ole
koskaan selittänyt -- saattaa olla sellainen osakas, joka edelleenkin
syvästi luottaa Septimukseen. Mutta sanonpa teille erään asian, Styler
-- eräästä pienestä seikasta meidän olisi otettava selkoa -- nimittäin
siitä, mitä väkeä majuri Esmondhaugh ja hänen sisarensa, rouva Renton,
ovat. Heistä emme tiedä mitään! He saattavat olla väärillä teillä
liikkuvia ihmisiä, mikäli me tiedämme. Katsotaanhan! Mitä hakemistoja
meillä on täällä, Styler? Mitä teillä on huoneessanne?"

Styler nousi ja katosi omaan pyhättöönsä, jossa hän alkoi etsiä
tietokirjojen täyttämältä hyllyltä.

"Täällä on vanha pääriluettelo", ilmoitti hän avoimesta ovesta,
"aateliskalenteri -- se on viimevuotinen -- ja tuossa on vanha 'Kuka
kukin on' ja kymmenen tai kaksikymmentä armeijan luetteloa, joita
saatte kerran kuukaudessa, ja useita Whitakerin almanakkoja".

"Armeijan luettelo tietystikin", virkkoi Smith, joka ylpeili siitä,
että hän lakikoulun pataljoonan jäsenenä oli tekemisissä sotilasasiain
kanssa. "Tuokaa se -- majuri on joka tapauksessa siinä mainittu.
Kas tässä", jatkoi hän selailtuaan luetteloa vähän aikaa. "Tässä
hän on: Godfrey Hamilton Esmondhaugh, D.S.O., M.V.O., viimeksi
yhdeksännessäkymmenennessäyhdeksännessä ulaanieskadroonassa -- se
on tietenkin hän, Styler. Mutta se ei ilmaise meille mitään hänen
perheestään. Annappa kun ajattelen; niin -- muistelen, että on
senniminen pohjanpuolelaissuku. Meidän täytyy tosiaankin hankkia
kunnollisia hakemistoja, Styler! Teidän on tilattava niitä heti --
kaikenlaatuisia. Esmondhaugh! Katsokaahan Whitakerista, onko siellä
sennimistä ritaria tai baronettia -- näinä kansanvallan aikoina on
niitä leivottu uusia niin paljon, että niitä vilisee kuin mustikoita
eikä paraskaan aatelisten tarkkaa ja jaksa pitää niitä mielessään!"

"Baronettien luettelossa on sir Godfrey Dawkes Esmondhaugh", ilmoitti
Styler, silmäiltyään Whitakerin almanakkaa, "eikä hän olekaan nousukas,
sillä hänet aateloitiin 1681".

Smithiltä pääsi kiihkeä huudahdus, ja hän tarttui aateliskalenteriin,
jonka Styler oli tuonut toisesta huoneesta.

"Hyvä -- hyvä!" hoki hän. "Muistinhan kuulleeni sen nimen --
näettekö, mitä merkitsee hyvä muisti? Esmondhaugh, niin -- kas,
tässä se on, Styler -- se on löydetty! Kuunnelkaahan! Täällä on
koko joukko. Hm! Näin se kuuluu, nimittäin sisältö, kun jätetään
pois turhat koristukset. Godfrey Dawkes Esmondhaugh, Esmondhaughin,
Northumberlandissa, yhdeksäs baronetti. Kaupunkiasunto Eaton-aukio
563, S. W. Aliluutnantti. Ollut parlamentin jäsen. Maata 3,167 acrea.
Syntynyt heinäk. 12 p:nä 1837 -- vanha herra, Styler. Leski. Puoliso
oli Joan Cicely, sir David Chillinglinin tytär, Chillinglin Towerista,
Northumberlandista. Jälkeläisiä: Godfrey Hamilton, majuri, syntynyt
1875 -- siinä meidän miehemme; Rosalind, syntynyt 1884, avioliittoon
1906, puoliso Arthur Charles Renton, ylempi Brook-katu 320, W. Maud,
syntynyt 1885, avioliittoon 1913, puoliso John Patrick Angus, kuudes
Oronsayn kreivi. Styler!"

"Sir!" huudahti Styler, hätkähtäen esimiehensä kiihkeätä ääntä.

"Kuulitteko sen, Styler? Rouva Rentonin -- ja majuri Esmondhaughin --
sisar on kreivitär!"

"Kuulin, sir. Kuulin muutakin. Hänen nimensä on Maud."

Smith nosti katseensa aateliskalenterista.

"No?" äänsi hän.

"Siinä vihkimätodistuksessa mainitun naisen nimi oli Maud", selitti
Styler.

"Ahaa! Niin olikin", vahvisti Smith. "Maud Eleanor Rivers, Broom
Lodgesta, Northumberlandista, neito! Hm! No niin, Maud ei ole
harvinainen naisten nimi. Tuokaahan pääriluettelo -- se on muistaakseni
julkaistu vain vuosi tai pari takaperin."

Styler toi paksun nidoksen, ja Smith käänteli sen lehtiä, kunnes löysi
haluamansa kohdan.

"Tässä se on", virkkoi hän. "John Patrick Angus Chisholm-Huntley,
kuudes Oronsayn kreivi ja niin edelleen -- paljon yksityisseikkoja,
jotka eivät liikuta meitä. Syntynyt 1881 -- nainut -- niin, siinä se
on -- Maudin, Esmondhaughin baronetin sir Godfreyn toisen tyttären.
Asunto: Oronsay-linna, N. B., ja Upper Grosvenor-katu 86, W. -- Styler!"

Taaskin tuo terävä huudahdus hätkähdytti Styleriä.

"Eikö ajuri kertonut kyydinneensä neiti Brockin ja tuntemattoman miehen
Laburnum-pengermältä Upper Grosvenor-kadun kulmaan?" kysyi Smith.

"Niin hän kertoi", vastasi Styler.

Smith sulki kirjan ja nousi seisomaan.

"Olemme saamaisillamme selville jotakin, mutta en tiedä, mitä se on",
virkkoi hän. "Tämä --"

Ulomman toimistohuoneen puhelinkello alkoi äkkiä kilistä. Styler meni
vastaamaan ja palasi pian kasvoillaan merkitsevä ilme.

"Tohtori Hextall kutsuu meitä -- molempia! -- heti", ilmoitti hän.




XXVIII

KREIKKALAISET TAAS ESILLÄ


Heti Hextallin sanoman kuultuaan Smith sieppasi hattunsa ja
päällystakkinsa. Mutta kiskoessaan takkia yllensä hän pysähtyi kesken
kaiken ja silmäili Styleriä hieman huolestuneen näköisenä.

"Sepä kiusallista", harmitteli hän. "Sähkösanoma saapuu! Toisen meistä
pitäisi olla täällä ottamassa se vastaan. Sanoiko Hextall tarvitsevansa
meitä molempia -- nimenomaan?"

"Hän sanoi: 'Voitteko te molemmat tulla heti luokseni?'" vastasi
Styler. "Mutta hän ei tuntunut erikoisen kiihtyneeltä." Smith harkitsi
hetkisen ja teki pian päätöksensä.

"En halua viivytystä, jos se sähkösanoma tulee", sanoi hän. "Jääkää
te tänne ainakin vähäksi aikaa, ja jos se tulee, tuokaa se Hextallin
asuntoon! Soittakaa minulle sinne, että aiotte tulla! Minä puolestani
ilmoitan puhelimitse teille, jos siellä on jotakin erikoista tekeillä."

Hän kiiruhti Strandille, huusi ensimmäisen näkemänsä vapaan ajurin
ja ajoi suoraapäätä Hextallin asunnolle Wimpole-kadulle. Hextall oli
ilmeisesti odottanut häntä ja vei hänet heti yksityiseen huoneeseensa.

"Totisesti, Smith!" alkoi hän. "Tämä alkaa käydä kirotun vakavaksi.
Emmekö voi tehdä mitään? Jotakin on tehtävä! Jollei -- no niin, minä
pelkään -- oikeastaan olen varma, että jotakin tapahtuu."

Smith oli jo huomannut, että Hextall oli hermostunut, kiihtynyt ja
hämmentynyt, ja senvuoksi hän itse tekeytyi tyyneksi, asialliseksi,
liikemiesmäiseksi. Hän riisui päällystakin ja hatun yltään, valitsi
mukavimman tuolin ja sytytti kylmäverisesti savukkeen.

"Nyt, rakas naapuri", sanoi hän sitten, "sinun olisi parasta kertoa
minulle, mitä on tapahtunut. Mutta luullakseni osaan minä kertoa sen
sinulle. Sinua tapaamassa on käynyt joku etsivän osaston päämajan
miehiä. Sinua on vaivattu neiti Paquitaa koskevilla kysymyksillä. Suu
puhtaaksi!"

Hextall liikahti kärsimättömän levottomasti.

"Yksi heistä oli luonani eilen-illalla", huudahti hän, "toinen tänä
aamuna, kaksi taaskin tunti sitten, ja kaikki he esittivät minulle
kysymyksiä, joita minä pidän tuiki naurettavina! Luulinko tätä
mahdolliseksi? Pidinkö sitä mahdollisena? Olinko pannut merkille
sen? Olinko nähnyt tämän? Sanoin heille kaikille, että he tuntuivat
koettavan saada minua viittailemaan, miten neiti Tress olisi voinut tai
saattanut ampua tai ampunut Kestevenin."

"Niin tietysti, rakas Hextall; mitä muuta varten arvelet mies-parkojen
tulleen?" huomautti Smith nauraen. "Heidän on tehtävä työnsä,
täytettävä juhlalliset velvollisuutensa, ja luonnollisesti he
käyttävät jokaista tilaisuutta saadakseen jonkun auttamaan työssä
ja huojentamaan velvollisuuksia. He olisivat sinulle rajattoman
kiitollisia, jos tekisit jutun yksinkertaisemmaksi ja sanoisit heti
uskovasi varsin mahdolliseksi sen, että neiti Paquita ampui Kestevenin.
Nämä herrat eivät niin kovin paljoa välitä vaikuttimista, jolleivät ne
ole kouraantuntuvia ja heille avuksi; he pitävät selvistä, suorista
todistuksista. Mutta saitko sinä puolestasi mitään irti heiltä?
Ilmoittivatko he sinulle, aikovatko he toimia Waltersin ilmiannon
nojalla? Aikovatko he vangita neiti Tressin?"

"Oh, en tiedä!" vastasi Hextall ähkäisten. "Ne kaksi, jotka olivat
täällä tunti sitten, puhuivat hyvin varovasti jotakin sentapaista,
etteivät he ryhdy äärimmäisiin toimenpiteisiin, jolleivät todistukset
ole hyvin raskauttavat, mutta --"

"Täsmälleen; ja he ovat vaivanneet sinua, toivoen sinun lujittavan
heidän todistusketjuaan", virkkoi Smith. "Toivottavasti olet kiinteästi
pysynyt varmalla kannalla koko ajan puhellessasi heidän kanssaan. Miten
esiinnyit?"

"Kerroin heille suoraan, että neiti Tressillä on unissakävijän
taipumuksia ja ettei hän mitenkään ollut voinut ampua Kesteveniä
liikkuessaan unissaan", vastasi Hextall. "Joku heistä tahtoi
todenteolla tietää, pidinkö mahdollisena, että hän oli lähtenyt
ulkosalle ja ampunut Kestevenin normaalisessa tilassaan ja vaipunut
unissakävijän tilaan teon tehtyään palatessaan taloon! Aasi!"

"Sano mieluummin tieteellinen mietiskelijä, jonka ajatukset eivät
vielä ole saavuttaneet kypsyysastetta", huomautti Smith. "No niin,
mainitsinhan sinulle ja Tressille, että aina siitä alkaen, kun
Walters kävi kertomassa tietonsa poliiseille, on ollut olemassa
se vaara, että neiti Paquita vangitaan -- kaikki on sen varassa,
kuinka tärkeänä johtavat viranomaiset pitävät palvelijan lausuntoa
ja minkälaisia lisätodistuksia he saavat haalituksi kokoon. Epäluulo
on luonnollisestikin olemassa -- sitä vastaan ei kannata väittää.
Ja tärkein tehtävä, Hextall, päästääksemme sinut ja kaikki muutkin
kaikesta levottomuudesta, on sen miehen tai naisen löytäminen, joka
murhasi sekä Kestevenin että neiti Brockin -- sillä on yhtä varmaa kuin
kohtalo, että ne murhat olivat saman käden työtä!"

"Miehen tai naisen?" kertasi Hextall. "Luuletko todellakin, että se on
saattanut olla naisen puuhaa?"

"Miksi ei? Kuka nainen hyvänsä osaa käyttää revolveria", vastasi Smith.
"Muutamat seikat -- minun ei tarvinne vielä syventyä niihin -- panevat
minut ajattelemaan, että murhaaja mahdollisesti oli nainen. Sinun on
muistettava, että nainen on liukkaampi kuin mies -- useammassa mielessä
kuin yhdessä ja useammalla tavoin -- ja että hänellä on enemmän
oveluutta, suurempi pettämiskyky ja paremmat piiloutumistilaisuudet.
Niin, Hextall, se käsi, joka riisti hengen niiltä molemmilta, saattoi
olla naisen."

Hextall, joka oli rauhattomasti kävellyt edestakaisin huoneessa,
seisahtui uuninmatolle ja loi Smithiin tutkivan katseen.

"Kunniasanalla, Smith!" huudahti hän. "Uskotko todella saavasi selville
murhaajan -- kummassakin tapauksessa? Tahtoisin sen tietää."

"Kunniasanalla, uskon saavani selville murhaajan molemmissa
tapauksissa", vakuutti Smith. "Ja kuten jo huomautin, olemme
tekemisissä vain yhden syyllisen kanssa. Tässä nuorassa on paljon
säikeitä tässä kudoksessa paljon poimuja ja käänteitä, mutta asteettain
löydämme muutamien päitä ja anomme toisten solmuja. Yhdestä asiasta
olen varsin varma -- näiden murhien vaikutin osoittautuu hyvin
yllättäväksi. Ja epäämättömän varmasti voin nyt jo vakuuttaa sinulle
sen, ettei se millään tavoin ole ystäviesi Tressien yhteydessä. Darrel
ja Paquita Tress ovat ihan satunnaisia lisiä -- pelkkiä korsia, jotka
sula sattuma on imenyt tähän pyörteeseen. Minä tiedän sen! Tiedän sen
vakuutan. Juuri senvuoksi odotan rauhallisena, että poliisit ehkä
alkavat syyttää neiti Paquitaa. Se olisi hänestä vastenmielistä; se
merkitsisi, että häntä pidettäisiin Brixtonissa muutamia päiviä, mutta
--"

Samassa astui huoneeseen Hextallin sisäkkö, ja Smith nousi pystyyn,
ennenkuin hän ehti virkkaa mitään.

"Tulitteko käskemään minua puhelimeen?" kysyi hän. "Ahaa, niin
arvelinkin. Suo anteeksi, Hextall! Viivyn vain minuutin -- soittaja on
luultavasti Styler."

Hän oli niin varma olettamuksensa paikkansapitäväisyydestä, että
hän heti tiedusti Styleriltä sähkösanomaa. Styler vastasi ihan yhtä
lakoonisesti:

"Se saapui -- juuri äsken!"

"Tuokaa se tänne heti!" komensi Smith. Hän palasi Hextallin luokse,
vaipui jälleen nojatuoliinsa ja alkoi jatkaa katkennutta esitystään.
"Olisi epämieluista Paquitalle", toisti hän, "jos hänet vangittaisiin
ja häntä syytettäisiin Kestevenin kuoleman aiheuttamisesta; se olisi
epämieluista hänen veljelleen, epämieluista kaikille. Mutta", puhui
hän edelleen, "sellaisia ikävyyksiä on joskus mahdoton torjua; joka
tapauksessa Paquitaan kohdistetun syytöksen täytyy romahtaa; ja se,
että yleisön huomio kiintyy juttuun, saattaa mahdollisesti edistää
todellisen syyllisen kiinnijoutumista."

"Minä toivoisin, että se saataisiin aikaan jollakin muulla tavoin",
murahti Hextall jurosti. "Tahtoisin pitää neiti Tressin erillään siitä.
Minusta on tavatonta, etteivät poliisit kykene tekemään mitään! Miksi
he tuhlaavat niin paljon aikaa udellakseen minulta kaikenlaista eivätkä
etsi sitä miestä, joka nähtiin neiti Brockin seurassa? Minkä tähden he
eivät --"

"Rakas ystävä!" keskeytti Smith nauraen. "Sinä et ymmärrä poliisiemme
menettelytapoja. Minä arvasin, miten kävisi, heti kun kuulin Waltersin
lörpötelleen, Viralliset poliisimme pitävät aina selvistä asioista.
Ja käsitäthän, on epäilemättä selvää, että neiti Paquita Tress oli
revolveri muassaan Kestevenin läheisyydessä murhan aikana ja sentähden
--"

"Sentähden he heti unohtavat, että neiti Brock on viimeksi nähty
elävänä oudon miehen seurassa, jonka löytämiseksi he eivät näy tehneen
mitään!" huudahti Hextall katkerasti.

"No, no, ethän sinä tiedä, mitä he ovat tehneet ja parhaillaan
tekevät!" tyynnytti Smith. "Ethän oikein tiedä sitäkään, mitä minä
puuhaan ja mitä olen puuhannut."

"Mieluummin haluaisin tietää sen kuin sen, mitä ne toiset ajavat
takaa", vastasi Hextall. "Otaksuttavasti sinulla on syviä juonia --
mutta minä olen kauhean huolissani, Smith -- kauhean!"

"Kas niin", virkkoi Smith, kun Styler samassa saapui huoneeseen,
"tässä tulee jotakin, mistä ehkä saat vähän tietoja -- se on yli
viidentuhannen kilometrin päästä saapunut sanoma, Hextall. Ja se
saattanee tuntua sinusta merkityksettömältä -- mutta minusta sillä ehkä
on suuri merkitys -- nimittäin luettuani sen."

Hän avasi hitaasti Stylerin ojentaman kuoren ja levitti yhtä
verkkaisesti sen sisältämän arkin. Siinä ainakin oli vastaus. Hän luki
sen ääneti ja miettivästi.

    "Smith, Pumppu-piha, Lontoo.

    Sain sähkösanomanne ja rahalähetyksenne Polbeckin ja Brinen
    välityksellä. Kysymyksessä oleva mies teki itsemurhan Cayennessa
    kolme viikkoa sitten. Oli tuomittu Pariisissa kuusi vuotta sitten
    Spencer Eilisin nimellä. Oli minulle tuttu Charleston Legettenä,
    Amerikan kansalaisena. Jos asia on sanomalehdissämme selostetun
    Kesteven-jutun yhteydessä, voin antaa tärkeitä tietoja.
    Sähköttäkää seuraavalla osoitteella, ja tarvittaessa voin lähteä
    seuraavassa laivassa Englantiin.

                                      _Sam Edwards, Georgetown_."

Smith otti silmälasit nenältään ja ojensi mitään virkkamatta
sähkösanoman Stylerille. Hän tarkkaili, kun Styler luki sen, ja
kehoitti sitten antamaan sen Hextallille. Tämä luki sen, antoi sen
takaisin Smithille ja pudisti päätään.

"En luonnollisestikaan tiedä, mitä se merkitsee", sanoi hän. "Te sen
kaiketi tiedätte. Mutta tärkeämpää minusta onkin, auttaako tuo teitä?
Onko se luonut lisävalaistusta --"

Hän katkaisi lauseensa, kun sisäkkö astui taaskin huoneeseen -- tällä
kertaa tuoden käyntikortin. Vilkaistuaan siihen Hextall kääntyi Smithin
puoleen, päästäen puolittain tukahdutetun kiukkuisen huudahduksen.

"Siellä on taaskin joku poliisi!" jupisi hän. "Kirottua --"

"Rakas naapuri, anna heti opastaa tämä mies sisälle", kehoitti Smith.
"Tietysti -- tietysti! Hän epäilemättä luulee olevansa ylettömän
kohtelias sinua kohtaan vaivautuessaan niin paljon -- et tiedä, kuinka
miellyttäviä poliisimme voivat olla, jos haluavat. Anna hänen tulla
sisälle heti!"

Mies, joka astui huoneeseen -- toinen niistä, jotka olivat käyneet
Darrell Tressin asunnossa edellisenä iltapäivänä -- oli tosiaankin
varsin miellyttävä ja herttainen. Hän tervehti Smithiä ja Styleriä
huulillaan kohtelias, hyväntuulinen hymy ja kääntyi anteeksipyytävästi
Hextallin puoleen.

"Te ajattelette, etten ikinä lakkaa teitä vaivaamasta, tohtori",
alkoi hän istuutuessaan. "Mutta asia on niin, että arvelin parhaaksi
ilmoittaa teille, miten juttu sujuu. Minua peloittaa, että nuoren
neidin on annettava jonkunlainen selitys, jos hän voi."

"Suoraan puhuen", virkkoi Hextall hieman ärtyneesti, "tarkoitatte, että
hänet vangitaan? Paras sanoa se suoraan."

Etsivä katsahti Smithiin ja hymyili jälleen.

"No niin, jos pidätte suorasta puheesta, sir -- kyllä", vastasi hän.
"Otaksuttavasti huomenaamulla. Nähkääs, häntä vastaan on riittävästi
todistuksia sitä varten. Hämmästynette, hyvät herrat, mutta asia on
niin, että kamaripalvelija on kielinyt!"

"Kamaripalvelija? Fowlerko?" huudahti Hextall.

"Juuri hän, tohtori, Fowler", myönsi etsivä tyynesti. "Hän kävi
osastolla tänä iltana -- selittäen, ettei hän enää suostunut pitämään
asioita salassa. Hän kertoi siitä herra Tressin asunnossa sattuneesta
tapahtumasta, jota varten teidät kutsuttiin. Ja ymmärrät tehän, sir,
jos neiti oli valmis käyttämään revolveriaan sinä iltana, niin minkä
tähden --"

Taaskin sisäkkö avasi oven -- tällä kertaa päästäen sisälle vieraan,
jolla ilmeisesti oli hyvin kiire. Heti hänet nähtyään Hextall ja
Smith ponnahtivat pystyyn. Tulija oli Victor Demetriadi hilpeänä,
hyväntuulisena, ja heti huomasi, että hänellä oli kiihdyttäviä uutisia.
Hän astui käsi ojossa Hextallin luokse, hymyillen leveästi.

"Hyvää iltaa -- kuinka voitte -- hyvin?" huudahti hän. "Oh, niin!
Pistäydyin tänne kertomaan teille hyvän uutisen. Luultavasti ystäväni
Chimbouloglos ja minä olemme -- niin! -- miten sanotte -- tavoittaneet
sen miehen, joka tappoi Kestevenin ja pienen kotiopettajatarrukan --
niin; kyllä!"




XXIX

CAFÉ NOIR


Neljä miestä, jotka seisoivat huoneessa, erilaisissa, hämmästystä
kuvaavissa asennoissa, tuijottivat Victor Demetriadiin, ikäänkuin
hän olisi ollut suoraan siniseltä taivaalta laipion läpi singahtanut
ukonnuoli. Hetkisen vallitsi kuoleman hiljaisuus; sitten Smith astui
askeleen tulokkaaseen päin, joka edelleenkin hymyili ryhmälle ikäänkuin
perin mielissään tekemästään vaikutuksesta.

"Te -- mitä?" virkkoi Smith. "Mitä?" Demetriadi heilautti kättään,
tehden kuvaavan liikkeen.

"Niin kyllä!" huudahti hän. "Te olette -- vai mitä? -- ällistyneet?
Ette lainkaan -- kun selitän sen teille, eikö niin?"

"Selittäkää sitten Jumalan tähden!" pyysi Smith. Hän loi
Hextalliin kysyvän silmäyksen. "Tietystikin toinen kreikkalaisista
herrasmiehistänne?" mutisi hän. "Armias taivas -- millainen tilanne!"

"Herra Demetriadi", vastasi Hextall. "Istukaa, herra Demetriadi! Onko
teillä jotakin meille ilmoitettavaa?"

Demetriadi istuutui ja otti esille savukekotelonsa.

"Sallitteko?" kysyi hän. "Niin, kyllä minulla on. Tulin luoksenne,
tohtori, suoraa päätä -- no? Nämä herrat -- ovat kai ystäviänne?"

"Olette tavannut minut aikaisemmin", pisti Smith äkkiä väliin, "vaikka
ette muista. Kohtasin teidät ja Chimbouloglosin Manchesterissa viime
talvena -- herra Porrin luona."

"Niinkö?" huudahti Demetriadi. "Ahaa, nyt muistan -- te olette Smith
-- ettekö olekin? Muistan silmälasinne -- luonnollisesti. Voitte kai
hyvin?"

"Voin koko paljon paremmin saatuani tietää, mitä olette tullut
kertomaan meille", vastasi Smith. "Väititte Chimbouloglosin kanssa
tavanneenne Kestevenin ja neiti Brockin murhaajan --"

"Niin kyllä, niin, luulemme olevamme oikeassa", sanoi Demetriadi
hilpeästi. "Se ei ole varmaa, käsitättehän, mutta hyvin todennäköistä.
Kerron teille, mitä tiedämme -- ja olemme nähneet, vai mitä? Nähkääs,
tohtori", jatkoi hän kääntyen Hextallin puoleen, "silloin kun puhelimme
kanssanne tuolla kadunkulman takana olevassa huoneistossa sattuneen
pikku jutun jälkeen, emme me, Chimbouloglos ja minä, kertoneet teille
kaikkea. Emme hiiskuneet mitään siitä, missä ensi kerran kohtasimme
Kestevenin ja miten tutustuimme häneen -- emmehän?"

"Kyllä, kyllä siitä mainitsitte", vastasi Hextall. "Kerroitte
tavanneenne hänet Café Imperialissa ja joutuneenne puheisiin hänen
kanssaan."

"Vai -- niin! -- mutta siinä ei ollut kaikki!" huudahti Demetriadi.
"Nähkääs, Chimbouloglos ja minä söimme sinä iltana hyvin myöhään
päivällistä Café Imperialissa -- tämä Kesteven oli myöskin
päivällisellä, viereisessä pöydässä. No niin, hänen syödessään tulee
hänen puheilleen toinen mies -- myöskin hyvännäköinen, hieno mies -- ja
he puhelevat paljon. Toinen mies -- hän ei syönyt -- nautti ryypyn tai
pari, poltti sikaarin, ja koko ajan hän ja Kesteven puhelivat paljon
hiljaa, ymmärrättehän. Vihdoin hän poistui, tämä toinen mies, poistui
koko kahvilasta. Ja jollakin tavoin -- en muista miten -- Chimbouloglos
ja minä jouduimme keskustelemaan Kestevenin kanssa, ymmärrättehän --
jollakin tavoin aloimme seurustella ystävysten tapaan. Ja loppujen
lopuksi hän pyysi meitä siihen pieneen korttipeliin."

Smith vilkaisi New Scotland Yardin mieheen.

"Herra Demetriadi", huomautti hän, "tarkoittaa herra Tressin
asunnossa sattunutta kohtausta, josta Fowler, kamaripalvelija, on
hyväntahtoisuudessaan käynyt kielimässä. Herra Demetriadi on toinen
siellä olleista herrasmiehistä."

"Niin kyllä, minä olin siellä!" vahvisti Demetriadi hihittäen. "Juuri
minuthan piti ampua petollisen pelaamisen tähden -- hohhoo! Mutta
sen kaiken unohdamme nyt -- ei se mitään ole! Mutta Kesteveniä me
emme unohda, Chimbouloglos ja minä. Ja nähtyämme sanomalehdistä
selostuksen ajattelimme paljon -- aika paljon. Juuri silloin kuitenkin
poistuimme Lontoosta -- lähdimme muutamiksi päiviksi Brightoniin --
huvittelemaan. Eikä meillä Brightonissa ollessamme ollut lainkaan
aikaa ajatella murhia -- siellä pidetään hauskaa, vai mitä? Mutta
tuonnottain palasimme tänne ja saman päivän iltana menimme syömään
päivällistä Chimbouloglosin sedän herra Antonio Chimbouloglosin luokse
Park-Lanen varrella -- hän on hyvin rikas mies, tämä vanha Antonio --
tunnetteko hänet? Niin -- innokas taulujen kokoilija ja niin edelleen.
No niin, vanha Antonio tarjosi meille erittäin hyvän päivällisen ja
näytti tauluja, mutta me -- ymmärrättehän -- ikävystyimme hiukan
siihen ja halusimme nähdä jotakin eloisampaa. Niinpä toivotimme herra
Antoniolle hyvää yötä vähää vaille kymmenen ja selitimme lähtevämme
hotelliimme. Ja sitten astelimme Park Lanea pitkin käsikoukkua, aikoen
jonnekin, missä on hupaisempaa. Ja juuri silloin näimme miehen, josta
puhuin teille -- sen miehen, joka keskusteli Kestevenin kanssa Café
Imperialissa. Käsitättekö?"

"Missä nimenomaan näitte tämän miehen?" tiedusti Smith.

"Sanon sen teille. Upper Grosvenor-kadun kulmassa -- hän tuli sitä
katua pitkin. Ja", lisäsi Demetriadi huulillaan merkitsevä hymy, joka
paljasti hänen mustien viiksien takaa välkkyvät valkeat hampaansa, "hän
ei ollut yksin".

"Eikö yksin? Kuka sitten oli hänen seurassaan?" kysyi Smith.

Demetriadi viskasi pois savukkeensa ja näpsäytti sormiaan. "Sanon sen!"
kehaisi hän painokkaasti. "Neiti Brock."

Smith vilkaisi muiden kolmen kasvoihin, joista kaikista kuvastui
kiihkeä jännitys. Sitten hän kääntyi kreikkalaisen puoleen tekeytyen
epäilevän näköiseksi.

"No, olkaahan toki!" virkkoi hän. "Mistä tiedätte, että se oli neiti
Brock?"

"Emme tietäneet sitä -- silloin", tunnusti Demetriadi. "Silloin
tiesimme vain sen, että mies oli sama kuin se, jonka näimme Kestevenin
seurassa Café Imperialissa -- hänestä emme voineet erehtyä! Ja nainen
oli nuori,-- hento, pieni, sievä, vaaleatukkainen. Kun seuraavana
päivänä luimme sanomalehtiä, silloin tiesimme, että hän oli pieni
kotiopettajatar -- neiti Brock. Niin juuri!"

Kaikki neljä kuuntelijaa istuivat äänettöminä minuutin tai pari. Sitten
etsivä tiedusti rauhallisesti:

"Mitä he tekivät, herra Demetriadi?"

"He vain kävelivät ja puhelivat -- kävelivät aika ripeästi", vastasi
kreikkalainen. "He sivuuttivat meidät kadunkulmassa olevan lampun
kohdalla ja menivät edelleen."

"Panitteko merkille, mihin suuntaan?" kysyi etsivä.

"Kyllä -- kerron sen teille. He menivät kadun poikki Stanhope-portille
-- niinhän sitä nimitätte -- ja sitten puistoon", vastasi Demetriadi.

"Oletteko siitä varma?"

"Kyllä, ihan varma. Me tarkkailimme heitä. Huomautin Chimbouloglosille:
'Tuo on sama miekkonen, joka oli murhatun Kestevenin seurassa.'
Ja Chimbouloglos vastasi: 'Kyllä näin hänet.' Niin, siitä ei ole
epäilyksen hiventäkään! Minulla on nopea -- miten sanottekaan --
huomiokyky."

"No?" äänsi Smith vähän aikaa kestäneen äänettömyyden jälkeen. "Entä
sitten?"

"Niin, entä sitten? -- juuri niin", vastasi Demetriadi taaskin
hymyillen. "Nyt alkaa sukkela kohta -- vai mitä? Seuraavana päivänä
kuulimme Hyde-puistossa tapahtuneesta murhasta -- luimme siitä
sanomalehdistä. Luimme kuvauksen nuoresta naisesta. Katsoimme
toisiimme. Sanoimme: 'Se on sama nuori nainen, jonka eilenillalla
näimme sen miehen seurassa!' Minä sanoin niin -- Chimbouloglos sanoi
niin myöskin. Molemmat sanoimme: 'Se on epäilemätöntä. Emme ole, kuten
te sanotte, pölkkypäitä -- emme vainkaan!' Sitten sanoimme -- jos vielä
kerran näemme sen miehen, jonkun toisen kerran, vai mitä?"

"Juuri niin!" huudahti Smith. "Jos!"

Kreikkalainen purskahti nauramaan ja heilutti uutta, juuri kotelostaan
ottamaansa savuketta.

"Niin!" äänsi hän. "Me näimme hänet. Näemme hänet nytkin -- ainakin
Chimbouloglos näkee! Niin -- kyllä!"

"Näkee? Chimbouloglos? Missä?" tiedusti Smith. "Taivaan tähden, mies,
älkää kujeilko tällaisessa asiassa!"

Demetriadi viritti tyynesti savukkeensa ja viskasi tulitikun pois,
heilauttaen taaskin kättään.

"Kaikki on hyvin", vakuutti hän varmasti. "Älkää hätäilkö.
Chimbouloglosilla on kaksi silmää kasvoissaan ja kaksi takaraivossaan.
Asia on näin: tänään me menimme päivälliselle Café Noiriin --
tunnettehan Café Noirin? Äskettäin avattu ravintola. Hauska paikka --
muistuttaa enemmän Pariisia kuin Lontoota, kuten tiedätte -- niin. Ja
meidän lopettaessamme tuli se mies syömään päivällistään: Käsitättehän
--"

Smith, joka oli laskenut hattunsa ja päällystakkinsa syrjään tullessaan
Hextallin huoneeseen, liikahti sitä tuolia kohti, jolle hän oli ne
heittänyt.

"Hyvä Jumala!" jupisi hän hiljaa. "Lähdetään!" huudahti hän sitten.
"Mennään kaikki sinne niin nopeasti kuin päästään -- tuhlaamme --
olemme tuhlanneet -- aikaa. Tulkaa kaikki!"

"Ei ole hätää, ei hätää!" tyynnytti Demetriadi yhäti järkkymättömän
kylmäverisenä. "Älkää olko levoton, hyvä herra Smith. Kuuntelimme, kun
hän tilasi ateriansa -- kuluu runsas tunti, ennenkuin se on lopussa.
Nyt ei ole vielä puolta tuntia siitä, kun lähdin sieltä ja kiiruhdin
tänne, ja Chimbouloglos väijyy sitä miestä niinkuin kissa hiirtä. Jos
se mies lähtee, seuraa Chimbouloglos -- jos hän menee minne ikinä
tahansa, menee George Chimbouloglos sinne myöskin. Kaikki hyvin!"

"Parasta on myöskin olla hiukan varovainen, sir", huomautti Styler.
"Meidän kaikkien neljän ei sopisi marssia yhdessä sinne sisälle. Ja
vielä yksi asia." Hän loi etsivään viekkaan katseen. "Hän saattaisi
tuntea teidät", lisäsi hän. "Se ei kelpaisi, käsitättehän?"

"En usko hänen tuntevan minua", väitti etsivä. "Yhtä kaikki on
sanoissanne paljon perää. Enkä minäkään neuvoisi meitä kaikkia menemään
sinne. Se ei ole hyväksi. Ja", jatkoi hän, silmäillen Styleriä
arvostelevasti, "jos kukaan kykenee seuraamaan jälkiä, niin luulisin
teidän kykenevän. Sallikaa minun tehdä ehdotus, sir", lisäsi hän,
kääntyen Smithin puoleen. "Voimme kaikki keskittyä tämän Café Noirin
luokse -- minä tiedän, missä se on -- mutta menemme erikseen emmekä
mene sisälle -- paitsi tätä teidän apulaistanne, jollaiseksi hänet
otaksun. Menköön herra Demetriadi takaisin -- seuratkoon herra Styler
ihan hänen kintereillään. Herra Styler voi tilata jotakin, ja hän
saa pian selville, kuka mies on -- herra Demetriadi antaa hänelle
vihjauksen. Miehen lähtiessä seuratkoon herra Styler häntä. Me muut
voimme olla tähyilemässä kadulla -- joka tapauksessa näemme miehen
vilahdukselta ja voimme pitää herra Stylerin näkyvissämme."

Viisihenkinen seurue jakautui kahteen osaan. Styler ja kreikkalainen
lähtivät samalla ajurilla; Hextall, Smith ja etsivä seurasivat
toisella. Oxford-sirkuksen luona Styler ja hänen kumppaninsa
laskeutuivat maahan ja lähtivät kävelemään pitkin sivukatua, jonka
varrella Café Noirin nimellä tunnettu uusi laitos oli äskettäin
avannut ovensa. Ennenkuin he saapuivat sinne, nykäisi Demetriadi, joka
ilmeisesti nautti seikkailuistaan suuresti, Styleriä hihasta.

"Ja nyt", kuiskasi hän, "teemme sotasuunnitelmamme, vai mitä? Minä
menen sisälle ja liityn ystäväni seuraan -- niinkö? Istumme pikku
pöydässä jokseenkin lähellä ovea -- mies on vastaisella puolella.
Te tulette sisään myöhemmin -- sijoitutte meidän kanssamme samalle
seinämälle -- katsotte huoneen poikki ja näette hänet -- hän on iso
mies, näyttää siltä kuin olisi ollut sotilaana -- viikset kierretyt
ylöspäin, ymmärrättehän?"

"Selvä on", vakuutti Styler. "Kyllä minä hänet näen, hyvä herra. Ja
kun hän lähtee, katsahdan teihin, ja jos olen oikeassa, katsahdatte te
minuun, ja sitten seuraan häntä. Ja jos te lähdette seuraamaan, niin
muistakaa olla varovaisia! Älkää seuratko häntä, vaan minua! Minä olen
tottunut heidän temppuihinsa -- ollut mukana aina viisitoistavuotiaasta
saakka."

Kreikkalainen nyökkäsi ja astui pian ravintolan ovesta sisälle. Styler
meni jälessä vasta muutamien minuuttien kuluttua. Sitten hänkin
tekeytyi huolettomaksi, asteli verkalleen uuteen liikkeeseen, vilkaisi
ylimalkaisesti ympärilleen ja istuutui sellaisen pöydän ääreen, joka
oli lähellä Demetriadin ja Chimbouloglosin istumapaikkaa. Hetkisen hän
käytti tilatakseen jotakin sellaista, mitä voitiin tarjota viipymättä.
Tarjoilijan poistuttua hänen luotaan hän katsahti naapureihinsa
näennäisen välinpitämättömästi. Ja suoraan hänen kohdallaan oli
Demetriadin kuvaama mies, huolettomasti lukien iltalehteä polttaessaan
sikaariaan ja ryyppiessään kahviaan.

Styler ei tuntenut tätä miestä. Hän tunsi suuren joukon West Endin
hämäriä olentoja, mutta tämä mies oli hänelle uppo-outo. Hän oivalsi
heti, että hänen olisi voinut sanoa vastaavan sitä kuvausta, jonka
poliisit olivat saaneet Laburnum-pengermän palvelijattarelta ja
neiti Brockia ja hänen kumppaniaan Upper Grosvenor-kadun kulmaan
kyydinneeltä ajurilta. Mutta samalla hän näki, että mies oli jotensakin
tavallisen mallinen -- kookas, vanhuuden puolelle kallistuva,
sotilaallisen näköinen, hyvin puettu, ihmiskunnan täysikarvainen
kaupunkilaisedustaja. Saattoiko hän olla se mies, jota poliisit
jo väijyivät? Olisiko hän siinä tapauksessa uskaltanut näyttäytyä
ravintolassa, johon sen uutuus ja omalaatuisuus juuri silloin
houkuttelivat ihmisiä suurissa joukoin? Hän olisi saattanut ajatella,
mietti Styler, olisi saattanut sen tehdä, että pelkkä rohkeus takaisi
hänen turvallisuutensa. Runsaan puolituntisen kuluttua saapumisestaan
Styler seurasi pitkää tuntematonta Café Norista ja asteli hänen
jälessään Oxford-kadulle. Minuutin kuluttua siitä, kun hän oli
lähtenyt ravintolasta, hän sivuutti Hextallin, sitten etsivät ja
vihdoin Smithin. Stylerin kasvot olivat ilmeettömät kuin kiviseinän
hänen mennessään heidän ohitseen, mutta hänen onnistui nykäistä heistä
kutakin verkkaisesti edetessään vainuttavansa jälessä.




XXX

VALAISTU IKKUNA


Kookas tuntematon asteli verkkaisesti Oxford-sirkuksen suuntaan,
rauhallisesti tupruttaen uutta sikaria, jonka hän oli ottanut
täysinäisestä kotelosta juuri ravintolasta lähtiessään. Hänen
liikkeensä, hänen koko sävynsä ja käyttäytymisensä alkoivat
arveluttaa Styleriä -- ne eivät totisesti olleet samanlaisia kuin
vainotun miehen, eivät sellaisen miehen, joka tietää, että häntä joku
epäilee, että hänestä on ollut kuvaus sanomalehdessä ja että sen
seurauksena välttämättä on hänen vangitsemisensa tai hänen vapautensa
häiritseminen. Kun tarkkaili häntä hänen kävellessään iltatungoksessa,
heräsi katselijassa ajatus, että hän tunsi olonsa vapaaksi ja
riippumattomaksi -- hän ei esiintynyt pälyillen eikä piileksien, hänen
käyttäytymisensä ei antanut aihetta luulla, että häntä peloitti toisten
huomio. Oxford-sirkuksen kaakkoisnurkalla hän seisahtui rauhallisesti,
katseli ympärilleen, vilkaisi läheisyydessä olevaan kelloon, veti
oman taskukellonsa esiin ja vertasi sitä isoon seinäkelloon, osti
sanomalehtipojalta iltalehden ja kääntyi Langham-torille päin. Perin
omituinen veitikka, ajatteli Styler pysytellessään visusti perässä --
ja epäilemättä kummallinen tämä ajo johon he kaikki olivat ryhtyneet!

Stylerin jälessä seuraavien kolmen miehen eteneminen keskeytyi
äkkiä. Etsivä oli edellä, Smithin ja Hextallin astellessa näennäisen
huolettomina muutamia metrejä jälempänä, ja hänen luokseen tuli
mies, jonka ulkoasu oli hyvin samanlainen kuin hänenkin, veti hänet
ihmisvilinästä katukiveyksen reunalle ja vaihtoi hänen kanssaan
muutamia sanoja. Pian kääntyi etsivä katselemaan kumppaneitaan ja
viittasi terävästi Smithiä ja Hextallia lähestymään. Smith huomasi heti
jotakin tapahtuneen ja riensi hänen luokseen.

"Työtoverini", sanoi etsivä, osoittaen tulokasta. "Hän kertoi juuri
äsken, että neiti Tress saatetaan vangita milloin tahansa -- tänä
iltana hyvin luultavasti. Siinä tapauksessa --"

"Siinä tapauksessa", keskeytti Smith ottaen tilanteen johdon käsiinsä
ja puhuen ponnekkaan jyrkästi, "täytyy sinun, Hextall, palata Tressin
asuntoon heti! Lähde -- tässä paikassa! Sinun on oltava saapuvilla. Ja
kuulkaahan", jatkoi hän, kääntyen etsivän puoleen ja samalla luoden
huolestuneen katseen loittonevaan Styleriin, "menkää te tohtori
Hextallin kanssa -- menettehän? Jos teikäläisiä saapuisi sinne, Tressin
huoneistoon, selittäkää, ettei ole tietoja -- koettakaa taivuttaa
heidät --"

"Minä menen, herra Smith, mutta jos sinne lainkaan tullaan tänä yönä,
en kykene tekemään paljoa, jos mitään", virkkoi etsivä. "Tiedättehän --"

"Tiedän -- tiedän!" katkaisi Smith hänen lauseensa, työntäen heitä
molempia ajurinvaunuihin päin, joitten ohjaajalle hän oli vinhasti
viittoillut. "Mutta menkää -- heti! Tehkää mitä voitte! Minun täytyy
seurata sihteeriäni. Älä hukkaa minuuttiakaan, Hextall", varoitti hän
toisten noustessa vaunuihin. "Jos tyttö on yksin, kuten saattaa olla,
pelästyy hän kuoliaaksi. Ja kuulehan -- jos kävisi pahimmin, taivuta
heidät sallimaan sairaanhoitajatar Palliserin seurata häntä! Hän on
vielä siellä, eikö olekin? Ja sinä -- vakuuta heille, ettei hän ole
kyllin hyvissä voimissa mennäkseen yksin! Käsitäthän?"

Hextall nyökkäsi synkkänä, ja Smith ilmoitti ajurille Tressin asunnon
osoitteen ja viittasi häntä lähtemään liikkeelle. Ajurin poistuttua hän
kääntyi rientämään Stylerin jälessä ja kohtasi molemmat kreikkalaiset.
Demetriadi osoitti sormellaan.

"He menivät tuonne", sanoi hän, iskien silmää ovelannäköisesti. "Se
mies ja teidän palvelijanne. Hyvä! Me seuraamme heitä -- eikö niin?"

"Älkää!" kielsi Smith. "Jos te kaksi tahdotte auttaa meitä, niin älkää
tehkö sitä. Jos meitä on liian paljon, turmelemme kaikki. Sihteerini
pystyy suorittamaan kaiken tarvittavan tarkkailun. Jos todella tahdotte
auttaa, menkää takaisin sinne kahvilaan -- ottakaa vielä ryyppy,
polttakaa sikaari ja pistäytykää Hextallin luokse myöhemmällä tänä
iltana."

Demetriadi näytti hetkisen pettyneeltä, mutta äkkiä hänen kasvonsa
kirkastuivat ja hän veti kumppaniaan taaksepäin.

"Hyvä niinkin!" virkkoi hän. "Teemme niinkuin te luulette parhaaksi
-- selvä on, tulemme tapaamaan teitä tohtorin luona -- vai mitä? --
joskus. Onni mukananne!"

Smith kiiruhti kadunkulman ympäri Upper Regent-kadulle. Keväinen
ilta oli pimennyt, ja silläkin kirkkaasti valaistulla liikeväylällä
oli varjoisia läikkiä. Yhdestä sellaisesta edessä päin olevasta hän
näki Stylerin ilmestyvän ja kävelevän hitaasti edelleen. Ja Stylerin
jälkeen lähti hänkin, verkalleen, varovasti. Hän tunsi Stylerin kyllin
hyvin tietääkseen, ettei mikään vähempi kuin vedenpaisumus saisi häntä
menettämään näkyvistään seuraamaansa miestä.

Mies asteli leveätä käytävää pitkin, katsellen välinpitämättömästi
ympärilleen, kunnes saapui Margaret-kadulle. Sitten hän kääntyi,
meni kadun poikki ja samosi edelleen yhtä hitaasti, kunnes saapui
eräälle Kaikkien Pyhien kirkon läheisyydessä olevalle talolle. Sinne
hän astui sisälle. Styler, joka piti häntä tarkoin silmällä kadun
vastaiselta puolelta, näki hänen menevän himmeästi valaistun eteisen
läpi ja nousevan sen takaosassa olevia portaita ylös. Minuutin kuluttua
kierrettiin valo palamaan eräässä toisen kerroksen huoneessa, ja sen
ikkunaan vedettiin verhot. Sitten kulki kookkaan miehen varjo verhon
poikki.

Styler kiersi kadun päitse, ennenkuin lähestyi avonaista ovea. Ketään
ei ollut näkyvissä, kun hän pujahti siitä sisälle; kadulla oli silloin
verrattain vähän liikettä. Mutta vähän matkan päässä hän erotti Smithin
juurevan hahmon, ja käväistyään hämärässä eteisessä -- mikä temppu kävi
kymmenessä sekunnissa -- hän meni esimiehensä luokse ja veti hänet
ulkonevan ovipylvästön varjoon.

"Hän on tuolla", kuiskasi Styler, osoittaen toisen kerroksen valaistua
ikkunaa. "Tuo talo on nyt ilmeisesti vuokrattu toimistoiksi. Kävin
vilkaisemassa eteisen asukasluetteloon. Toisen kerroksen kadun puolella
on Francis Milhirst, yksityinen tiedustelutoimisto."

Smith säpsähti ja jäi tuijottamaan sihteeriinsä.

"Yksityinen tiedustelutoimisto, vai niin?" mutisi hän. "Hm -- toisilla
ja selvemmillä sanoilla lausuttuna: yksityisetsivä. Jos hän on se mies,
Styler --"

"Hän on joka tapauksessa se mies, jota kreikkalainen osoitti",
vahtasi Styler. "Näin hänen menevän yläkertaan, näin hänen kiertävän
kaasulamppunsa palamaan, näin hänen varjonsa ikkunaverholla. Eikä
toisessa kerroksessa kadun puolella ole muita -- siis luulen, että hän
on Francis Milhirst -- mikä mies hän sitten lieneekin."

"Jos hän on yksityisetsivä", virkkoi Smith epäilevänä, "tuntuu --"

Äkkiä Styler veti isäntäänsä vielä syvemmälle sen oven varjoon, jossa
he seisoivat.

"Pysytelkää taempana!" supatti hän. "Kääntykää oveen päin!"

Koneellisesti Smith totteli näitä jyrkkiä määräyksiä, ja samassa kiiti
auto heidän ohitseen, hidasti vauhtiaan ja pysähtyi lähelle sen talon
ovea, josta Styler oli juuri äsken tullut. Pian heltisi ote, jonka
Styler oli kouraissut hänen käsivarrestaan, ja hän tunsi sihteerin
kääntävän häntä ympäri.

"Katsokaahan!" mutisi Styler. "Näettekö?"

Varovasti Smith pilkisti ovenpielen takaa. Hän näki kolmen miehen
laskeutuvan autosta ja menevän käytävän poikki samaan taloon, johon
Stylerin vainuama kookas mies oli mennyt. Mutta hänen näkönsä ei ollut
kovinkaan hyvä hämärässä, ja hän ravisti päätään.

"Näin kolme hahmoa, mutta sen enempää en erottanut", valitti hän.
"Näittekö te -- jonkun, jonka tunsitte?"

Styler ei vastannut mitään vähään aikaan. Hän tarkasti autoa.
Liveripukuinen ohjaaja oli laskeutunut avaamaan ovea miehille, jotka
olivat äsken menneet taloon -- nyt hän pamautti sen jälleen kiinni,
nousi omalle istuimelleen ja ajoi Wells-kadun kulmaan. Styler veti
esimiehensä takaisin katukäytävälle.

"Näin ainakin kaksi, jotka tunsin!" huudahti hän. "Tämä alkaa käydä
hieman hämäräksi, sir! Niin, kaksi -- Esmondhaughin ensiksikin. Ja
toiseksi Peggen! Peggen -- Philcoxin! Mitä ihmettä se merkitsee? Ne
kaksi -- tuonne -- yhdessä?"

"Mutta olihan vielä kolmas", huomautti Smith.

"Nuorehko, keikarinnäköinen mies", vastasi Styler. "En tunne häntä.
Kyllä näin heidät kaikki. He olivat näkyvissäni vain hetkisen -- tuo
kaasulamppu valaisi heidät selvästi. Esmondhaugh ja Pegge -- sen miehen
luokse! Hyvä Jumala! Kaiken tämän takana ja pohjalla piilee jotakin,
mitä me emme ole ottaneet huomioon laskuissamme. Yksityisetsivä,
niinkö?" jatkoi hän, ikäänkuin ääneen ajatellen. "Nähty neiti
Brockin seurassa -- nyt neuvottelemassa majuri Esmondhaughin -- ja
Pegge-vanhuksen kanssa -- hm!"

"Emmehän me tiedä, että he ovat menneet sen miehen puheille", huomautti
Smith. "Tuossa rakennuksessa on tietysti muitakin liikkeitä."

"Pohjakerroksessa myymälä -- yksi; vakuutustoimisto -- kaksi; Milhirst
-- kolme; muotiliike, madame se ja se. He eivät ole menneet sisälle
ostamaan muotitarpeita tai jotakin muuta eivätkä vakuutusasioissa
tähän aikaan illasta", vastasi Styler. "Sitäpaitsi -- katsokaahan!" He
olivat puhellessaan siirtyneet kadun poikki, ja nyt Styler heilautti
peukaloaan valaistua ikkunaa kohti. Ikkunaverholle kuvastui selvästi
kookas hahmo, jonka päässä oli homburgilainen hattu.

"Tuo on majuri Esmondhaugh", vakuutti sihteeri. "Tunnen hänet
hatustaan. He neuvottelevat jostakin, tietysti. Antaisin puolet
kaikesta, mitä ikänä saan omakseni, jos tietäisin, mistä he
keskustelevat -- kuvaannollisesti puhuen! Kaikki tämä on seuraus
Esmondhaughin, rouva Rentonin ja Pegge-vanhuksen eilisiltaisesta
keskustelusta Peggen asunnossa. Mutta miten sekaantuu tämä
yksityisetsivä leikkiin? Mitä hän on puuhaillut? Onko hän ollut heidän
palveluksessaan?"

"Otaksuttavasti osuitte nyt naulan kantaan, hyvä ystävä", virkkoi
Smith, naurahtaen kuivasti. "Sen arvelun luulisin pitävän paikkansa. Ja
siinä tapauksessa --"

"Joka tapauksessa meidän on pidettävä heitä silmällä", sekaantui Styler
puheeseen. Hän katsahti huolestuneena kahden puolen pitkin katua.
"Missä ovat tohtori Hextall ja etsivänosaston mies, sir?"

Smith selitti lyhyesti, miten asiat olivat, eikä Styler lausunut
minkäänlaisia huomautuksia eikä osoittanut erikoista mielenkiintoa;
silminnähtävästi hän oli keskittänyt kaikki ajatuksensa ja kaiken
tarmonsa valaistuun ikkunaan.

"Yhtäkaikki", sanoi hän äkkiä, "jos neiti Tressiä uhkaa välitön vaara,
on meillä sitäkin enemmän syytä olla päästämättä tätä joukkiota
näkyvistämme".

"Ei minunkaan tarkoitukseni ole kadottaa heitä näkyvistämme", vastasi
Smith, "etenkin kun majuri Esmondhaugh ja Septimus Philcox selvästikin
ovat jollakin tavoin liittoutuneet. Ilmeisesti he eivät aio viipyä
kauan -- onhan auto odottamassa."

Styler katsahti autoon päin; hänen katsoessaan ohjaaja käänsi sen
ympäri ja ajoi katua myöten takaisin sen talon kohdalle, jossa valo
paloi. Siihen hän seisautti vaunun, ja Styler viittasi Smithille ja
lähti astelemaan poispäin.

"Meidän ei tarvitse näyttää itseämme tuolle ohjaajalle", virkkoi
hän. "Meidän olisi parasta erota. Pitäkää te silmällä tämän kadun
Regent-kadun puolista päätä! Minä pujahdan vähän ajan kuluttua takaisin
vahtimaan tätä autoa -- varmasti he tulevat siihen ennemmin tai
myöhemmin."

"On parempikin suunnitelma", pani Smith vastaan. "Minä menen kadun
päähän, etsin vuokra-auton ja pidän sen valmiina. Sillä he lähtevät
tuossa autossa, ja meidän on seurattava heitä."

"Entä -- se mies!" intti Styler. "Se mies, jota vainusin -- Milhirst,
jos se on hänen nimensä. Häntähän me olemme ajamassa takaa."

"Minun luullakseni", selitti Smith, "saatte nähdä hänen lähtevän
toisten mukaan. Jollei hän sitä tee -- sitten voimme päättää, miten
menetellä. Mutta minä uskon hänen lähtevän -- ja luulenpa arvaavani,
minne he ajavat! Pitäkää te siis silmällä, mitä täällä tapahtuu,
Styler, sillä aikaa kun minä noudan auton valmiiksi. Jos he lähtevät,
niin juoskaa tuonne kadun yläpäähän! Kulmassa tapaatte minut."

Sihteeri nyökkäsi, pyörähti ympäri ja lähti astelemaan takaisin päin
Margaret-katua pitkin huolettoman vetelehtijän tapaan. Näennäisesti hän
ei katsellut mitään eikä nähnyt mitään, mutta koko ajan hän tähyili
valaistua ikkunaa ja ovella odottavaa autoa. Silloin tällöin lipui
varjo ikkunan kaihtimen ohitse; useammin kuin kerran Styler tunsi
sen muodon. Siinä huoneessa oli epäilemättä tuo omituisesti yhtynyt
kolmikko, joka oli tullut tapaamaan salaperäistä neljättä. Ja alhaalla
katukivityksellä luki autonohjaaja sanomalehteä autonlyhtyjen valossa,
odotellen huolettomana.

Äkkiä sammui valo toisessa kerroksessa. Kadun vastaisella puolella
peräytyi Styler lähimpään pimentoon tähyämään. Pian hän näki miesten
laskeutuvan portaita himmeästi valaistuun eteiseen; sitten kaksoisovi
sysättiin auki, ja he tulivat näkyviin. Styler oli pelkkänä silmänä
ja laski. Yksi -- kaksi -- kolme -- neljä! Kaikki siis -- ja kaikki
nousivat autoon.

Juuri silloin oli kadulla hyvin hiljaista; auton oven läjähdys kuulosti
räjähdykseltä. Ja Styler, jonka korva oli yhtä tarkka kuin silmäkin,
erotti selvästi kimakan, käskevän äänen ohjaajalle lausuman määräyksen.

"Wilson -- ajakaa suoraan New Scotland Yardiin!"




XXXI

KOPUTUS OVELLE


Kun Hextall lähti ajamaan etsivän seurassa, tuntui hänestä, ikäänkuin
kaikki olisi ollut hukassa. Hän oli jo oppinut käsittämään, kuinka
painavia todistuksia Paquitaa vastaan voitiin esittää; hän tiesi kuinka
voittamattoman tylsiä valamiehet -- ja parasaikeisetkin tuomarit
-- saattavat olla; hän aavisti, että joka tapauksessa olisi heillä
kaikilla odotettavissa ikävyyksiä, herjauksia, katkeria kärsimyksiä.
Paquita vangittuna -- Paquita raahattuna viranomaisten kuulusteltavaksi
-- Paquita heitettynä johonkin kammottavaan pidätyskoppiin -- Paquita
tutkittavana ja tuomittavana muodikkaiden naispuolisten pilkkaajien ja
vampyyrien nähden -- uh! se oli liian kamalaa ajateltavaksi. Vastoin
tahtoaankin hän ähkyi ääneen. Seuraavalla hetkellä hän pyörähti
jyrkästi ja harmistuneesti seuralaisensa puoleen, sillä etsivä oli
nauranut -- nauranut hiljaa, mutta eittämättä nauranut.

"Ei mitään pahaa, tohtori Hextall!" ehätti toinen tyynnyttämään.
"Suonette minulle anteeksi -- omat ajatukseni. Ja nyt, sir, kun olemme
päässeet eroon ylen hoppuisesta ystävästänne, seisauttanette ajurin,
jotta voimme laskeutua maahan ja haastella hiukan rauhallisesti. Herra
Smith on hiukan -- hätäinen."

Kovin ällistyneenä tästä uudesta käänteestä, pysäytti Hextall ajurin
Harley-kadun kulmassa, painoi kuskin käteen rahakolikon laskeutuessaan
maahan ja kääntyi maltittomana etsivän puoleen. "Mitä tarkoitatte?"
huudahti hän. "Millä tavoin -- hätäinen?"

"Tarkoitan", vastasi etsivä tyynesti, "että tällainen hoppu on ihan
tarpeeton. Herra Smith ei ymmärrä näitä asioita yhtä hyvin kuin minä,
ja hän joudutti meidät ajurinvaunuihin ja matkaan sallimatta minun
puhua. Jos meikäläiset päättävät pidättää neiti Tressin tänä iltana, ei
se missään nimessä tapahdu tuntiin tai pariin -- nähkääs. Asianlaita on
niin, että -- määräys on minun taskussani."

"Teidän taskussanne?" jupisi Hextall. "Teillä on -- ase?"

"Se on ollut minulla aamusta saakka", vastasi etsivä. "Ja -- siinäpä
se! Ja ennenkuin teen sillä mitään, menen käymään päämajassa kertomassa
tänä iltana saamani tiedot. Jotakin siitä sukeutuu, tohtori --
varmasti! Näittehän minun puhuttelevan muuatta miestä, kun olimme Café
Noirin edustalla? No niin, hän oli yksi miehiäni ja pitää nyt silmällä
sitä miekkosta, josta kreikkalainen nuori herra meille kertoi -- herra
Smith sihteereineen saattavat hoitaa asian oikein hyvin, mutta minä
tahtoisin olla varma. Se tuntematon on siis kaksinkertaisen tarkkailun
alainen, ja mihin hän tänä iltana menneekin, seurataan häntä varmasti.
Ja kuten sanoin, ennenkuin teen mitään, käyn osastolla. Ja niin ollen
--"

Hän pysähtyi ja katsoi Hextalliin kasvoillaan hymy, joka oli hyvin
läheisesti silmäniskun luontoinen. Ja Hextall tuijotti häneen
ihmeissään.

"Nähkääs", jatkoi etsivä pian, "minä en mieskohtaisesti usko neiti
Tressiä syylliseksi -- en uskokaan! Se on kaikki pötyä -- siitä
huolimatta, mitä renki ja kamaripalvelija ovat kertoneet. Mutta
minähän olen vain välikappale. Sittenkin, kuten jo mainitsin, on
vangitsemismääräys uskottu minulle käytettäväksi harkintani mukaan --
se mies, joka äsken minua puhutteli, ei tietänyt sitä eikä kaikkia
muita puuhiani -- enkä aio panna sitä toimeen, ennenkuin olen
päämajassa kertonut tästä uudesta käänteestä. Ja niin ollen --"

Taaskin hän katsoi Hextalliin ovelannäköisesti, ja äkkiä Hextall
punehtui viriävästä toivosta.

"Tarkoitatteko -- tuota --" hän sopersi hätäisesti. "Tarkoitatteko --"

"Tarkoitan", vastasi etsivä, "että jos olisin teidän kengissänne ja
tietäisin, mitä te nyt tiedätte, toimittaisin neiti Tressin johonkin
sivulle kuudeksineljättä tai vaikkapa vain neljäksikolmatta tunniksi
-- senjälkeen ja ehkä paljoa ennenkin on määräykseni pelkkää tuhlattua
paperia. Ja kuulkaahan, tohtori -- olen kohdellut teitä herrasmiehen
tavoin -- kohdelkaa te minua samoin. Onko teillä jossakin joku ystävä,
jonka luokse voisitte viedä neiti Tressin, niin että jos tulisimme
tapaamaan häntä tänä iltana tai huomenna, emme löytäisi häntä eivätkä
palvelijatkaan luonnollisesti tietäisi, mihin hän on mennyt?"

"Kyllä!" vakuutti Hextall. "Kyllä minulla on."

"Entä annatteko minulle kunniasananne siitä, että tuotte hänet esille,
jos minun pitäisi pyytää sitä?" kysyi etsivä. "Antaudun teidän
valtaanne, nähkääs."

"Kyllä annan!" vastasi Hextall. Hän ojensi kiihkeästi kätensä, ja hänen
kumppaninsa nauroi hiljaa puristaessaan sitä.

"Sepä hyvä, tohtori", virkkoi hän. "Ja nyt sitten -- noudattakaa
neuvoani! Älkää hiiskuko mitään todellisesta asianlaidasta neiti
Tressille älkääkä hänen veljelleen, mutta menetelkää niinkuin parhaaksi
katsotte saadaksenne hänet pois heidän asunnostaan -- heti. Sen te
kyllä osaatte järjestää. Esittäkää mitä syitä hyvänsä -- mutta viekää
hänet pois. Ja sitten -- niin, toivomme, että hän voi palata vaaratta.
Nyt lähden asioilleni -- te menkää hoitamaan omat tehtävänne."

Hän poistui nyökättyään rauhoittavasti. Huojentuneena välittömän
vaaran aiheuttamasta huolesta ja suuresti ihmetellen tätä ammatillisen
valtiotaidon näytettä riensi Hextall Queen-Anne-kadulle. Hän oli jo
etsivän puheita kuunnellessaan osittain päättänyt mitä tekisi. Hänellä
oli sisar, joka asui Hampsteadissa ja johon hän saattoi luottaa;
hänen huostaansa hän uskoisi Paquitan ainakin kuudeksineljättä
tai neljäksikolmatta tunniksi, joiden kuluessa voitiin toivoa
suuria tuloksia. Hänen tarvitsi vain toimittaa Paquita pois -- jos
kävisi välttämättömäksi, olisi hänen kerrottava Darrellille asia
peittelemättä; Paquitan itsensä hän taas varmasti uskoi tekevän kaikki,
mitä hän pyytäisi.

Mutta lähdön pitäisi käydä varmasti ja salaisesti; astellessaan
Tressien asunnolle hän alkoi pohtia ja suunnitella. Onneksi oli
Tressien palveluskunta Waltersin ja Fowlerin luopumisen jälkeen
vajanainen -- huoneistossa ei nyt ollut ainoatakaan miespalvelijaa.
Mutta palvelijattaria siellä oli kaksi tai kolme, ja saattaisi olla
vaikea viedä Paquita pois heidän tietämättään. Lisäsi siellä oli
hoitajatar Palliser, joka edelleen oli huolehtimassa Paquitasta, vaikka
tämä olikin jo toipuva. Toinen hoitajatar oli vapautettu toimestaan
Tressien palattua Lynne Courtista; myöskin hoitajatar Palliser olisi
voitu vapauttaa, mutta Hextall oli pitänyt häntä edelleen Smithin
nimenomaisesta pyynnöstä. Nyt hän olisi vastuksena. Mutta Hextall oli
neuvokas, ja keksimiskykyinen ja koputtaessaan huoneiston pääovelle hän
tiesi, miten pääsisi eroon hoitajatar Palliserista.

"Onko herra Tress kotosalla?" tiedusti hän ovea avanneelta sisäköltä.
"Tapaanko hänet työhuoneestaan?"

"Herra Tress on ulkosalla, sir", vastasi tyttö. "Hän lähti noin tunti
sitten. Kuulin hänen mainitsevan menevänsä kerhoon, sir."

Hextall kääntyi työhuoneen ovelta seurustelusalin ovelle.

"Neiti Tress on tietysti kotona?" sanoi hän. "Täälläkö?"

Sisäkkö empi.

"Luullakseni neiti Tress on paneutunut makuulle, sir", vastasi hän
sitten. "Hän meni jo huoneeseensa, sen tiedän. Hoitajatar on hänen
luonaan."

"Niinkö?" virkkoi Hextall. "No, pyytäkää neiti Palliseria tulemaan
puheilleni työhuoneeseen, teettehän sen."

Tyttö katosi käytävään, ja Hextall meni työhuoneeseen ja kiersi
keskipöydällä olevan lampun palamaan. Hetkisen väikkyi hänen silmissään
kuva Paquitasta, joka olisi kutsuttu outojen miesten tutkivien
katseiden eteen kuulemaan, että häntä syytettiin --.

"Se on jollakin tavoin estettävä!" jupisi hän vavahtaen. "Niin ei saa
käydä!"

Ovelta kuului keveitä askelia, ja sisälle astui hoitajatar Palliser
kylmänä ja hillittynä. Hän katsoi Hextalliin ilmeisen ällistyneenä.

"Neiti Tress oli juuri vuoteeseen menossa, tohtori Hextall", ilmoitti
hän. "On teidän määräämänne aika -- kello kymmenen."

"Kyllä -- kyllä", vastasi Hextall, vilkaisten uuninreunustalla
naksuttavaan kelloon. "Mutta haluaisin erikoisesti puhutella häntä.
Pyytäkää häntä tulemaan luokseni hetkiseksi. Ja oletteko hyvä ja
tulette itsekin hänen kanssaan, neiti? Pyytäisin teitä tekemään minulle
palveluksen."

Hoitajatar Palliserin poistuttua huoneesta Hextall katsahti
peilikuvaansa. Hän oli hermostunut ja huonossa vireessä, ja suureksi
harmikseen hän huomasi näyttävänsä kalpealta ja huolestuneelta.

"Reipastaudu, sinä aasi!" mutisi hän. "Nyt on aika --"

Hän kääntyi äkkiä; huoneeseen saapui Paquita, ja hänen takanaan oli
kookas neiti Palliser. Ja suureksi mielihyväkseen Hextall näki Paquitan
vielä olevan täydessä asussa eikä yöpuvussa, kuten hän oli pelännyt. Se
oli hyvä -- nyt kävisi kaikki helposti -- hän kietoisi tytön vaippaan,
kiidättäisi kadulle, lähimmän kulman ympäri ja pois. Mutta ensin --
hoitajatar Palliser.

"Hetkinen", sanoi hän, nyökäten herttaisesti Paquitalle tytön
astuessa sisään. "Haluaisin puhua teille, neiti Palliser." Ja hän
meni Paquitan ohitse ja viittasi hoitajatarta takaisin eteissaliin.
"Kuulkaahan, neiti", alkoi hän, puhuen niin huolettomasti kuin
kykeni; "pyytäisin teitä tekemään minulle palveluksen. Tiedättehän,
missä asun -- Wimpole-kadun kulman takana. Menisittekö sinne ja
pyytäisitte sisäkköni opastamaan teidät pieneen kamariin, johon
päästään pukeutumishuoneestani? Takan viereisessä, vasemmanpuolisessa
sopessa näette pienen, seinään upotetun kassakaapin. Tässä on sen
avain. Kaapissa, oikeanpuolisessa lippaassa on pieni kotelo, jonka
pronssilevyssä on nimeni alkukirjaimet. Tuokaa se minulle. Jollei se
olisi siinä, niin etsikää sitä kaapista!"

Hoitajatar Palliser otti avaimen hiiskumatta mitään ja kääntyi heti
eteissalin ovelle.

"Mikä olikaan numeronne, tohtori Hextall?" kysyi hän.

"Kuusikymmentäkolme A", vastasi Hextall, yhäti tekeytyen huolettomaksi.
"Ovella on nimikilpi. Sallikaa minun avata!"

Hän aukaisi hoitajattarelle huoneiston oven, siirtyi syrjään
päästääkseen hänet ulos ja sulki oven jälleen. Sitten hän veti syvälle
henkeään ja asteli suoraan takaisin työhuoneeseen. Tähän asti oli
kaikki sujunut hyvin -- pieni kotelo, jota noutamaan hän oli hoitajatar
Palliserin lähettänyt, oli juuri sillä hetkellä hänen päällystakkinsa
taskussa. Neiti Palliser viipyisi poissa ainakin neljännestunnin ja
sillä aikaa --

Paquita tuijotti häneen kummastuneen kysyvänä, kun hän palasi
huoneeseen ja sulki oven jälkeensä.

"Jotakin on viassa!" virkkoi tyttö. "Näen sen -- näin sen, heti kun
tulin luoksenne. Mitä --"

Hextall meni suoraan hänen luokseen ja tarttui hänen molempiin käsiinsä.

"Kuulkaahan!" sanoi hän. "Nyt ei ole aika puhella -- meidän on
toimittava. Jotakin on tapahtunut -- joskus toiste kerron, mitä se on.
Mutta nyt haluaisin teidän tekevän täsmälleen, kuten pyydän. Teettekö?"

Hän piti yhäti Paquitan käsiä omissaan, ja kiihkeässä innossaan hän
huomaamattaan veti tyttöä puoleensa; lähemmäksi tullessaan Paquita
alkoi vapista ja vetäytyä takaisin.

"Kyllä!" kuiskasi hän. "Tietysti. Mutta -- mitä?"

"Tahtoisin teidän -- heti, huomatkaa! -- ottavan yllenne vaipan --
lämpimän -- ja lähtevän ulkosalle kanssani", vastasi Hextall. "Älkää
välittäkö, mitä käteenne sattuu -- kunhan se vain kelpaa verhoksenne.
Pääasia on -- nopeus! Juoskaa nyt noutamaan jotakin!"

Hän hellitti tytön kädet ja melkein työnsi hänet ovelle. Mutta ovella
Paquita kääntyi äkillisen, levottoman ajatuksen valtaamana.

"Darrell?" huudahti hän. "Ei kai Darrellille ole sattunut mitään pahaa?"

"Ei mitään!" vakuutti Hextall, maltittomana melkein polkien jalkaa.
"Siellä päin ei ole mitään heikkoa. Täyttäkää vain pyyntöni -- ja
joutukaa!"

Hän kuuli Paquitan juoksevan eteissalin poikki ja käytävää myöten
huoneeseensa ja hänen huoneensa oven sulkeutuvan hänen jälkeensä.
Sitten alkoivat välttämättömät minuutit tuntua hänestä tunneilta.
Hän meni ikkunan ääreen, siirsi kaihtimen syrjään ja katsoi kadulle.
Kadunkulmassa oli pieni ryhmä miehiä, jotka seisoivat lähellä lamppua
ja ilmeisesti keskustelivat vakavasti. Hetkisen hänen sydämensä
sykähteli rajusti pelosta, mutta sitten hän muisti ystävällisen etsivän
viimeiset sanat.

"Hän sanoi: 'ei tuntiin tai pariin!'" jupisi Hextall. "Tuntiin tai
pariin! Ja hän tarkoitti totta -- olen valmis vannomaan, että hän
tarkoitti totta!"

Eteissalista kuului hiljaisia askelia, ja hän juoksi hätäisesti lattian
poikki. Vaippa yllään seisoi Paquita odottamassa -- hymyillen.

"Tulkaa!" kuiskasi Hextall ja astui ovea kohti.

Mutta kun hän laski kätensä rivalle ja painoi sitä, kuului
ulkopuolisesta laudoituksesta kolkutus, jyrkkä, vaativa. Hän raotti
nopeasti ovea pari sentimetriä, tirkisti raosta ja horjahti taaksepäin,
tukahduttaen epätoivon ähkäisyn. Portaissa seisoi miehiä, joiden pelkkä
ulkonäkö jo ilmaisi heidän ammattinsa.




XXXII

SISEMPI HUONE


Kun auto omituisesti kokoonpantuine seurueineen oli pyyhältänyt
Stylerin ohitse ja kääntynyt Margaret-kadulta eteläänpäin, asteli
Styler verkalleen katukäytävää myöten Smithiä vastaan. Tämä oli
jo nähnyt auton ja miltei tanssi maltittomuudesta. Hän viittoi
tarmokkaasti Stylerille toisella kädellään, osoittaen toisella ajuria,
joka seisoi odottamassa käytävän reunalla Regent-kadulla.

"Joutukaa! Joutukaa!" hoputti hän Stylerin lähestyessä. "He ovat
livahtamaisillaan käsistämme!"

"Ei tarvitse kiirehtiä, sir", vastasi Styler järkkymättömän tyynesti.
"Minä tiedän, minne he lähtivät."

"Minne?" tiedusti Smith. "Minne?"

"New Scotland Yardiin. Kuulin keikarinnäköisen miehen antavan
määräyksen ohjaajalle. He menivät kaikki -- Esmondhaugh, Pegge, nuori
teikari ja se mies, jota seurasimme -- Milhirst, kuten otaksun hänen
nimensä olevan. Ja sanonpa teille, miten on asia, herra Smith", jatkoi
Styler, äkillisen, synkän päättäväisen purkauksen vallassa. "Minun
luullakseni me olemme hävinneet!"

"Hävinneet?" kummasteli Smith. "Miten? Mitä tarkoitatte?"

"Hävinneet!" toisti Styler entistä synkempänä. "Tulimmaista! Keittomme
on sotkettu. Jalansijamme on rikottu. Olemme käyttäytyneet kuin
sylilapset tai sokeat hevoset! Sitä minä ajattelen."

Smith vilkaisi tuskaisesti odottavaan ajuriin ja sitten sihteeriinsä.

"Jos puhuisitte selvästi, niin ymmärtäisin, mitä tarkoitatte", murahti
hän äreästi. "Mitä ihmettä oikein tarkoitatte, mies?"

"Sitä, mitä sanon -- kielenkäyttöni on vain hiukan -- miten sitä
nimitetään? -- kuvaannollista", vastasi Styler.

"Tarkoitan, että joku -- luultavasti tämä Milhirst -- korjaa
tulokset nenämme editse. Mitä tarkoittaa kaikki tämä -- tämä majuri
Esmondhaughin, vanhan Pegge-Philcoxin ja kolmannen tuntemattoman
miekkosen kohtaus yksityisetsivän toimistossa? Ja he kaikki sitten
etsivän poliisin päämajaan! Niin -- hän on viekas veitikka, tämä majuri
-- hän on tehnyt minulle kepposen! Minusta tuntui, että hän loi minuun
kummallisen katseen, kun eilenillalla tapasin hänet rouva Rentonin
luona -- niin kyllä! Asia on niin, herra Smith, että joku on tehnyt
myyräntyötä, puuhaillut maan alla. En ole vedonlyöjä", lopetti Styler
juhlallisesti, "mutta jos olisin, panisin kaikki säästöni vetoon siitä,
että nämä veitikat ovat saaneet murhat selville ja menneet etsivään
osastoon tekemään niistä selkoa! Ja me olemme -- hävinneet!"

Smith ei vastannut mitään. Hänelle alkoi selvitä, että hänen
sihteerinsä sanoissa oli paljon perää -- nämä liikkeet olivat
todellakin tavattomia. Hän asteli kadunkulmauksessa minuutin tai pari
syvissä mietteissä.

"Kas niin!" huudahti hän äkkiä. "Tunnemme siellä erään miehen, joka
ilmaisee meille, mitä on tekeillä. Tulkaa, Styler, me menemme heidän
jälessään."

Hän työnsi Stylerin vaunuihin, käski ajurin seisauttaa Whitehallissa ja
ähkäisi vaipuessaan istumaan soppeen ja pamauttaessaan oven kiinni.

"On kovin ikävä, jos lopuksi petymme saaliistamme, Styler", valitti
hän. "Mutta mitä nämä ihmiset saattavat tietää?"

"Mitäpä kukaan tietäisi, mitä me tiedämme?" tokaisi Styler. "Me emme
tiedä, mitä poliisit tietävät... Emme tiedä, mitä tämä Milhirst tietää
-- emmekä myöskään sitä, mitä Esmondhaugh ja Pegge tietävät. He ovat
hoitaneet omaa peliään -- me olemme hoitaneet omaamme. Mutta yhdestä
seikasta olen ollut varma aina siitä saakka, kun menin sinne Café
Noriin."

"Mistä niin?" kysyi Smith.

"Siitä, että tuo Milhirst-miekkonen ei ole mikään rikollinen", vastasi
Styler varmasti. "En välitä vähääkään hänen ja Kestevenin suhteista
enkä siitä, kuinka usein hänet nähtiin pienen kotiopettajattaren
seurassa. Niin, sir -- sitä miestä ei vainuta -- hän vainuaa. Ei
yksikään rikollinen olisi poistunut sieltä kahvilasta sillä tavoin kuin
hän poistui eikä astellut hänen toimistoonsa hänen tavallaan. Minussa
on hieman psykoloogin vikaa, vaikka niin ei ehkä luulla, ja minä saan
varsin pian selon muutamista ihmisistä!"

Smithin pohtiessa tätä huomautusta ajuri pysähtyi Whitehallissa,
ja laskeuduttuaan vaunuista kävelivät hän ja Styler reippaasti New
Scotland Yardiin päin. Mutta heidän lähestyessään sen rakennusrykelmän
sisäänkäytävää ajoi sieltä ulos toinen ajuri, ja vaunujen vieriessä
ohitse Stylerin tarkat silmät osuivat valppaina kyydittäviin.

"Siinä oli se Milhirst ja pari etsivää!" huudahti hän. "Tunnen molemmat
viimemainitut ulkonäöltä, mutta en tiedä heidän nimeään. No niin,
jonnekin he ovat joka tapauksessa menossa!"

"Mikäli me tiedämme", huomautti Smith "on se veitikka saatettu juuri
vangita".

"Ei, sir!" väitti Styler varmana. "Ei sinnepäinkään -- he ovat kolmisin
menossa vangitsemaan jotakuta. Ja tuossa ovat majuri ja muut."

Stylerin puhuessa he olivat kääntyneet nurkkauksesta, ja vähän matkan
päässä seisoivat eräällä ovella majuri Esmondhaugh, Samuel Pegge ja
se nuorehko mies, joka oli ollut molempien edellämainittujen mukana
Margaret-kadun toimistossa, ja heidän seurassaan oli kaksi tai kolme
miestä, jotka näyttivät viranomaisilta. Yksityinen auto, joka oli sinä
iltana ollut niin paljon näkyvissä, oli seisautettu kiveyksen reunalle;
sen takana oli kahdet tai kolmet ajurinvaunut. Ja kadunkulmauksessa
kävelevien Smithin ja Stylerin katsoessa sinnepäin, astui se mies, jota
Styler oli nimittänyt teikariksi, yksinään autoon ja ajoi suunnalleen,
kun taas Pegge samoin yksin astui ajurin vaunuihin ja katosi toiseen
suuntaan. Hetkistä myöhemmin majuri Esmondhaugh nyökkäsi ja lausui
sanan jäähyväisiksi ovella seisovalle ryhmälle, kääntyi ja lähti
keppiään heilutellen astelemaan Whitehallia ja valppaasti tarkkailevia
kumppanuksia kohti.

"Puhutelkaa häntä, Styler!" supatti Smith. "Hän muistaa teidät.
Koettakaa saada jotakin selville!"

Styler astui esille varjosta, jossa hän ja Smith olivat tähyilleet, ja
sijoittui lähestyvän Esmondhaughin tielle.

"Suokaa anteeksi, majuri", alkoi hän anteeksipyytäen. "Tuntenette
minut, sir -- eilenillalla, siellä Warrenissa, muistattehan?"

Majuri Esmondhaugh, joka ilmeisesti oli vaipunut joihinkin syviin
mietteisiin, pysähtyi, jäi tuijottamaan puhujaan, kiinnitti monokkelin
oikeaan silmäänsä ja taivutti rotevaa vartaloaan tarkastaakseen
kysyjää. Sitten hän vilkaisi Smithiin -- ja hymyili omituisesti ja
arvoituksellisesti.

"Niin -- hm -- ahaa!" äänsi hän. "Juuri niin. Herra -- hm -- Styler,
muistaakseni? Niin, kyllä muistan teidät varsin hyvin. Ja tämä herra
epäilemättä on tohtori Hextallin ystävä, herra Smith?"

Smith siirtyi likemmäksi; hän oli päättänyt hankkia jonkunlaista
hyvitystä ilkeästä tilanteesta.

"Teidän täytyy suoda meille anteeksi, että häiritsemme teitä, majuri
Esmondhaugh", pyysi hän. "Asia on niin -- varmaankin tiedätte, että me
herra Tressin puolesta koetamme selvittää näitä murhia. Ja --"

Majuri Esmondhaugh keskeytti hänen sanansa, heilauttaen kättään.

"Kyllä, kyllä, niin olen muistaakseni kuullut, herra Smith", sanoi
hän. "Mutta todellakaan minä -- minä en voi kertoa teille mitään.
Minä -- asia on niin, että kaikki on näiden ihmisten huostassa --
poliisiviranomaisten, ymmärrättehän -- näiden täkäläisten. Luullakseni
-- niin, jos kenties siunailette huomisaamuisia sanomalehtiä, niin
näette -- hm."

Häntä näytti haluttavan poistua tiehensä, ja huomattuaan, ettei hän
tahtonut ilmaista mitään, Smith kumarsi ja vetäytyi takaisin. Mutta
Styleristä ei ollut niin helppo selviytyä.

"Ettekö voi kertoa meille mitään, majuri?" kysyi hän vakavasti. "Olemme
nähneet kauheasti vaivaa, seuranneet pitkiä jälkiä tänä iltana ja
tiedämme teidän tietävän enemmän kuin me tiedämme, ja --"

"No niin, todellakin, herra Styler", vastasi majuri Esmondhaugh
varsin suopeasti. "Tosiaankin -- toivoisin voivani, ymmärrättehän,
mutta sitten, nähkääs, minun ei pitäisi, tiedättehän. Hm. Minä --
ammattisalaisuus, käsitättehän, hm. Mutta sanonpa teille", huudahti hän
äkkiä iloisena kuten sellainen mies, jonka äly ei ole juuri säkenöivä
ja joka saa harvinaisen mielijohteen, "sanonpa teille erään seikan,
nähkääs -- ajattelen, että jos -- niin -- jos käytte ystävänne, tohtori
Hextallin luona pian, kuulette jotakin -- niin, jotakin varsin, niin
kyllä, varsin tärkeätä, käsitättehän! Ikävä, etten voi viipyä, herra
Smith -- minulla on kauhean kiireellinen kohtaus, ja nyt olen jo
myöhästynyt."

Nyökättyään hymyillen hän asteli kiireesti edelleen, ja Smith ja Styler
jäivät katselemaan toisiansa. Sitten hekin lähtivät liikkeelle ja
palasivat Whitehalliin. "Hänen käytöksestään päättäen en uskoisi, että
hänellä olisi ollut kovinkaan paljoa ilmaistavaa", huomautti Smith.
"Mitä te arvelette, Styler?"

"Minä arvelen -- noustaan tuon ajurin vaunuihin ja ajetaan tohtorin
asunnolle, sir", ehdotti Styler. "Majuri Esmondhaughia ei mielestäni
juuri voi pitää mielikuvitukseltaan voimakkaana herrasmiehenä ja
jos hän sanoo, että Hextallin luona kuulemme jotakin, niin kuulemme
myöskin."

Heidän saapuessaan Hextallin asunnolle ei siinä ulkoapäin ollut mitään
nähtävää; ei myöskään Queen-Anne-kadulla ollut mitään erikoista heidän
ajaessaan siitä ohitse. Styler oli katsahtanut Tressien huoneiston
valaistuihin ikkunoihin ja kadulle avautuvaan yhteiseen oveen --
kummassakaan ei ollut näkynyt mitään tavatonta. Eikä Hextallin sisäkön
käytös ollut lainkaan tavallisuudesta poikkeava, kun hän päästi heidät
sisälle.

"Tohtori Hextall ei ole palannut, sitten kun hän lähti teidän
seurassanne", ilmoitti hän. "Tahdotteko tulla sisälle odottamaan? En
tiedä, mihin aikaan hän tulee kotiin. Ne ulkomaalaiset nuoret herrat
olivat täällä äsken, mutta he lähtivät jälleen pois."

"No, me odotamme", vastasi Smith. "Tohtori Hextall ei voi viipyä kauan."

Tuntien talon hyvin Smith meni edellä ruokasaliin. Vain vähän toista
tuntia sitten he olivat kaikki lähteneet sieltä Demetriadin saavuttua
uutisineen, ja tuolit, joissa he olivat istuneet, olivat yhäti samoissa
asennoissa, joihin he olivat ne jättäneet. Pieneen sisähuoneeseen
vievän parioven toinen puolisko oli auki, ja siellä sisällä oli
hoitajatar Palliser lamppu kädessä koluamassa hyllyjä ja kirjakaappeja.
Kuultuaan heidän saapuvan hän katsahti isompaan huoneeseen.

"Herra Smith, toivoisin teidän ja herra Stylerin auttavan minua
etsimään erästä esinettä. Tohtori Hextall lähetti herra Tressin
asunnosta minut noutamaan pientä koteloa, jonka hän vakuutti olevan
tuolla kaapissa. Mutta sitä ei siellä ole, ja nyt etsin sitä;
luultavasti hän tarvitsee sitä välttämättä."

"Onko tohtori Hextall siis siellä?" kysyi Smith, astuen huoneeseen.
"Onko hän ollut siellä kauan?"

"Hän on siellä neiti Tressin seurassa", vastasi sairaanhoitajatar.
"Hän saapui neidin ollessa paneutumaisillaan makuulle. Varmastikin hän
tarvitsee tätä koteloa jotakin erityistä tarvetta varten, ja hän sanoi
minun löytävän sen jostakin muualta, jollei se olisi siellä, missä hän
arveli. Herra Styler -- ettekö katsoisi, onko se tuossa komerossa?"

Smith, joka silmäili ympärilleen välinpitämättömästi eikä ollut
erikoisen innostunut etsimään, kuuli äkkiä askelia eteishallista.
Sitten hän erotti Hextallin äänen.

Hän vilkaisi Styleriin, meni ruokasaliin ja sulki parioven jälkeensä.
Ja hänen työntäessään sitä kiinni avautui eteishallista tuova ovi,
ja saliin astui Hextall kalpeana, sekavannäköisenä, mutta ilmeisesti
omituisen tarmon puuskan vallassa. Hänen jälessään seurasi tyynesti
kolme miestä -- Margaret-kadun kookas mies ja ne miehet, joiden
seurassa hän oli lähtenyt ajamaan New Scotland Yardista.

Äkkiä Smithistä tuntui kuin hänen jalkansa olisivat tarttuneet mattoon,
jolla hän seisoi. Hän töllisteli Hextalliin suu auki. Ja Hextall
sai kahdesti kostuttaa huuliaan kielensä kärjellä, ennenkuin pystyi
puhumaan. Sittenkin hänen äänensä oli kuiva ja käheä.

"Sairaanhoitajatar", kuiskasi hän. "Onko hän täällä?"

Entistä enemmän ihmeissään Smith kohotti kättään ja osoitti sormellaan
perähuoneeseen. Hextall nyökkäsi, katsahti takanaan oleviin miehiin ja
ikäänkuin päätettyään tehdä ankaran ponnistuksen kiskaisi oven äkkiä
auki.

"Hoitajatar!" lausui hän, pakottaen äänensä rauhalliseksi. "Tulkaa
tänne, olkaa hyvä!"

Neiti Palliser tuli huoneesta suoraan mieskolmikon keskelle. Ja sitten
Smith näki ja käsitti kaikki, ja myöskin komeron hyllyjä penkonut
Styler kääntyi katsomaan, näki ja ymmärsi.

Myöskin nainen ymmärsi. Ja nopeasti kuin pelästynyt käärme sujahti
hänen oikea kätensä hoitajatarpuvun sivutaskuun. Mutta poliisinsilmät
olivat kerkeät näkemään ja poliisinkädet vikkelät toimimaan, ja
ennenkuin Smith ennätti hievahtaakaan, kuuli hän kilahduksen, näki
jotakin kirkasta välähtävän ja arvasi lain kouran taaskin tarttuneen --
mihin?

Hetkisen ajan Smith sitten näki vastauksen tähän kysymykseen, kun
naisen julkeat, kostonhimoiset silmät uhkuivat ruumiillistunutta
pirullisuutta ja ilkeyttä. Hoitajatar Palliser oikaisihe ja purskahti
nauramaan; ja ainakin kaksi miestä, jotka kuulivat sen naurun, tunsivat
näkevänsä siitä unta ja hikoilevansa pelosta unissaan -- eivät
ainoastaan kerran, vaan monesti vastaisuudessa.

"Te kirotut!" sähähti hoitajatar Palliser, kiristellen hampaitaan.
"Olkaa kirottuja kaikki tyyni! Mutta vähätpä siitä! Ette kykene
riistämään minulta sitä tyydytystä, jonka heidän surmaamisensa minulle
tuotti."




XXXIII

SELVITYS


Ennenkuin Smith ennätti tointua ällistyksestään, olivat etsivät
kiidättäneet hoitajatar Palliserin huoneesta ja koko talosta, ja vasta
kuultuaan ulko-oven sulkeutuvan hän sai puhelahjansa takaisin.

"Hoitajatar Palliser!" huudahti hän. "Luotetuimpia apulaisiani!
Syytettynä murhasta! Mahdotonta! Siinä täytyy olla suuri erehdys!"

Hän kääntyi Hextallin puoleen kiukkuisena ja harmissaan. Mutta Hextall,
joka oli vieläkin hyvin kalpea ja pyyhki hermostuneesti otsaansa,
pudisti päätään ja osoitti kookasta miestä, joka oli pysytellyt
takalistolla ja silmäili nyt Smithiä miettivästi.

"Kysy -- häneltä!" kehoitti Hextall. "Minä -- minä olen yhtä
hämmästynyt kuin sinäkin. Ja minä olen -- järkytetty. Emmekö -- emmekö
ota ryyppyä?"

Hän astui epävakaisesti tarjoilupöydän luokse, mutta sinne päästyään
hän nojasi sitä vastaan ja kääntyi Stylerin puoleen, hymyillen heikosti.

"Kuulkaahan. Styler! Tulkaa te -- ottamaan meille -- konjakkia!" kutsui
hän. "Hyvä Jumala! Kylläpä sain iskun!"

"Iskun!" huudahti Smith. "Niinpä kai." Hän pyörähti kookkaaseen mieheen
päin. "Te siis tunnette koko jutun, niinkö? No niin, eikö teidän sopisi
kertoa meillekin? Väitättekö tosissanne, että hoitajatar Palliser
surmasi Kestevenin -- ja neiti Brockin? Mahdotonta!"

Mies istuutui lähimpään tuoliin ja katseli Smithiä silmissään hyvin
merkitsevä ilme.

"Neiti Brock" puhkesi hän puhumaan, "oli sisareni. Se nainen tappoi
hänet -- samoin kuin myöskin sen miehen, jota nimitätte Kesteveniksi.
Todistukset ovat varsin selvät -- sitäpaitsi kuulittehan, mitä hän itse
sanoi."

"Jumala sieluani armahtakoon!" jupisi Smith. "Kuuletteko sitä, Styler?
Ettekö te ole hämmästynyt?"

"En milloinkaan hämmästy mistään, sir", vastasi Styler, rauhallisesti
käsitellen pulloja ja karahvia. "Huomautinhan teille jonkun
työskentelevän maan alla. Yhtä kaikki, ollakseni rehellinen en voi
väittää koskaan epäilleeni juuri sitä henkilöä. Mutta", lisäsi hän
työntäessään pikarin Hextallin käteen, "nähtyäni hänen katseensa,
silloin kun hän tunnusti, uskoisin hänen pystyvän surmaamaan vielä
joitakuita ihmisiä lisää. Ja luullakseni arvaan hänen vaikuttimensa
näissä kahdessa tapauksessa. Kostoa, vai mitä, herra Milhirst, eikö
ollutkin?" lopetti hän, katsahtaen kookkaaseen mieheen. "No, ei teidän
tarvitse säpsähtää sitä, että tiedän nimenne -- me osaamme katsella
ympärillemme yhtä hyvin kuin kuka hyvänsä."

"Tahtoisin tietää kaikki", sanoi Hextall, joka virkistyi
Stylerin hoitamana. "En tiedä mitään; minä -- minä luulin teidän
ja niiden toisten tulleen herra Tressin asuntoon -- kokonaan
toisessa tarkoituksessa. Toivoisin teidän kertovan meille kaikki
totuudenmukaisesti. Ottakaa ryyppy ja kertokaa!"

"Se on pitkä ja sekava tarina, tohtori Hextall", vastasi Milhirst.
"Enkä tällä hetkellä voi muuta kuin esittää teille sen pelkät
hahmopiirteet -- kuulette lisää, kun sitä naista tutkitaan ja
tuomitaan. Sanoitte muuten muistaakseni, herra Smith, että hän oli
apulaisenne?"

"Hän oli palveluksessani", murahti Smith. "Ja luotin häneen."

"Yhtä kaikki en otaksu teidän tietävän hänestä paljoakaan", huomautti
Milhirst. "Enkä voi väittää itsekään tietäväni varsin paljoa --
mutta äskeisten tapahtumien yhteydessä tiedän hänestä kyllin paljon
vakuuttaakseni, että hänet varmasti hirtetään. No niin -- jos aion
lyhyesti esittää teille tietoni, on minun alettava siitä, mikä
tuntuu alulta. Ja minun on mainittava muutamien arvoasemassa olevien
henkilöjen nimet -- niitä ei muuten voidakaan pitää salassa. Ja
ensimmäinen on Oronsayn kreivitär."

Smith nykäisi Styleriä, joka juuri silloin sivuutti hänet viedessään
Milhirstille lasia.

"Lady Oronsay", jatkoi Milhirst, "on sir Godfrey Esmondhaughin nuorempi
tytär ja majuri Esmondhaughin ja rouva Rentonin sisar. Hänellä on
-- noh niin, omaperäinen ja päättävä luonne -- hän on sellainen,
jollaisia nimitetään nykyaikaisiksi naisiksi. Hyvin monta vuotta
sitten -- suhteellisesti puhuen -- hän saapui Lontooseen elääkseen
omaa elämäänsä -- hän piti taiteesta, hän hankki oman atelierin ja
joutui sitten niin sanottuun boheemipiiriin -- se lienee ollut perin
soma joukkue. Teidän on muistettava, että hän oli nuori -- hän käytti
otettua nimeä -- eikä kenties ollut kovin tarkka. Joka tapauksessa
hän teki hyvin ajattelemattoman teon -- hän mieltyi rajusti erääseen
mieheen, jonka hän kohtasi niihin aikoihin, ja meni hänen kanssaan
avioliittoon; heidät vihittiin eräässä Cityn kirkossa, ja hän käytti
otettua nimeään eikä ilmaissut miehelle, kuka hän oikeastaan oli. Mies
käytti vihittäessä nimeä Edward Charleston Legette ja muutamia viikkoja
senjälkeen hylkäsi hänet.

"Teidän on pidettävä tämä mies mielessänne -- hän on tässä yhteydessä
tärkeä tekijä; hänellä oli muitakin nimiä, mutta me pidämme kiinni
Legettestä. Legette ilmestyi näkyviin Ranskassa, jossa hän liittyi
yhtiöön Kestevenin, Tickellin ja minun kanssani. Se oli luvallinen
yhtiö -- sen tarkoituksena oli sovelluttaa erästä viimeistellyn
tarkoin kehitettyä pelaamisjärjestelmää Monte Carlossa, Homburgissa
ja Boulognessa. Parina vuotena ansaitsimme hyvin -- sitten minä otin
osuuteni, palasin Englantiin ja ryhdyin muihin puuhiin -- myöhemmin
antauduin sille alalle, jolla nyt olen. Muita en vähään aikaan juuri
nähnyt paitsi Kesteveniä. Minun kauttani hän oppi tuntemaan sisareni,
jonka te tunnette neiti Brockina, ja minun tietämättäni he solmivat
avioliiton. Ikäväkseni on minun tunnustettava, että Kestevenillä oli
sisareeni hyvin paha vaikutus ja hän käytti sisartani useammin kuin
kerran alttiina välineenä toteuttaessaan suunnitelmiaan.

"Kuusi tai seitsemän vuotta sitten joutui Ranskaan jäänyt
Legette sikäläisten poliisien kynsiin, ja häneen kohdistettiin
hyvin raskas syytös petoksesta ja väärennyksestä -- niin raskas,
että hänet tuomittiin pakkotyöhön elinkaudeksi ja lähetettiin
aikanaan ranskalaiseen Guianaan, Cayennen rangaistussiirtolaan.
Hän oli pysytellyt jollakin tavoin kosketuksissa Kestevenin
kanssa, ja sitten kun hänet oli tuomittu, joutui erinäisiä hänen
papereitaan ja asiakirjojaan Kestevenin haltuun. Niiden joukossa
oli äsken mainitsemani avioliiton vihkimätodistus ja sitä koskevia
muistiinpanoja. Kesteven, joka aina ajatteli tulevaisuutta, pisti nämä
paperit varmaan säilöön tulevan tarpeen varalle.

"Varsin kohta senjälkeen joutui Kesteven itse ikävyyksiin täällä --
samoin Tickell. He katosivat vähäksi aikaa -- Dartmoorin vankilaan.
Ja siellä ollessaan he kumpikin sattumalta tutustuivat vanhaan
herrasmieheen, jonka te tunnette nimellä Samuel Pegge ja joka
oikeastaan on Septimus Philcox.

"Kesteven oli jättänyt koko joukon asiakirjoja vaimonsa
talletettavaksi -- ja viimemainitulla oli luontainen lahja nuuskia
asioita selville. Hän antautui ottamaan mahdollisimman tarkan selon
Legetten ja tuntemattoman naisen avioliitosta. Ja hän sai selville
-- hän piti kaikki omina tietoinaan, muistakaa! -- eräitä omituisia
seikkoja. Hän sai selville, että todistuksessa mainittu neiti Maud
Eleanor Rivers oikeastaan oli neiti Maud Esmondhaugh, joka aikoja
sitten oli katunut boheemielämään tekemäänsä hyppäystä ja palannut
omaan piiriinsä. Vieläpä hän odotettuaan seitsemän vuotta kuulematta
Legettestä mitään oli mennyt uudelleen avioliittoon -- loordi Oronsayn
kanssa, jolle -- voin ilmoittaa teille -- hän tunnusti koko jutun. He
olivat jonkun verran tiedustelleet, ja heillä oli hyvä syy olettaa
Legetten todella kuolleen -- missään nimessä he eivät saaneet tietää,
että hän oli Spencer Ellis, joka oli elinkautisena vankina Cayennessa.
Mutta Kestevenin vaimo sai kaiken tämän selville -- ja lisäksi hän
pääsi kosketuksiin eräiden brittiläisessä Guianassa asuvien henkilöiden
kanssa, jotka olivat runsasta palkkiota vastaan valmiit järjestämään
niin, että Ellis pääsisi vapaaksi.

"Kaikki tämä oli valmista, ennenkuin Kesteven ja Tickell uudelleen
pääsivät Dartmoorista ihmisten ilmoille. Melkein heti Kesteven tutustui
nuoreen herra Darrell Tressiin ja alkoi imeä hänen omaisuuttaan
kuiviin, mutta varovasti. Hän vei vaimonsa Tressien perheeseen neiti
Brockin, kotiopettajattaren, nimellä. Kesteven, hänen vaimonsa ja
Tickell sommittelivat sillä välin jättiläismäistä suunnitelmaa
loordi Oronsayn kiristämiseksi. Ja juuri silloin Kesteven teki
suuren erehdyksen. He tarvitsivat määrätyn summan käteistä rahaa
-- erinäisistä syistä Kesteven ei tahtonut ottaa sitä Tressiltä.
Mutta kuten mainitsin, Kesteven oli tutustunut Septimus Philcoxiin
Dartmoorissa ja tiesi Philcoxin helposti voivan hankkia pääomaa.
Kohdattuaan Philcoxin Lynnessä hän, arvellen Philcoxia yhtä suureksi
roistoksi kuin hän itse oli ja valmiiksi yhtymään hänen rumiin
puuhiinsa, oli kyllin typerä kertoakseen Philcoxille salajuonesta ja
pyytääkseen häntä hankkimaan tarvittavat rahat, luvaten palkkioksi
melkoisen osan tuloista. Se oli hänen erehdyksensä -- Philcox esiintyi
hänelle viekkaasti, urkki häneltä kaikki tiedot -- ja kertoi ne rouva
Rentonille, naapurilleen, jonka hän tiesi lady Oronsayn sisareksi.

"Mutta juuri sitten tapahtumat kehittyivät hyvin nopeasti, ja minun
on puhuttava niistä myöhempien havaintojen valossa. Neiti Tressille
sattui tapaturma, ja hän saapui Lynne Courtiin seurassaan kaksi
hoitajatarta. Toinen näistä hoitajattarista oli Ann Palliser, jolla
oli syytä hautoa kostonhimoisia tunteita Kesteveniä vastaan ja joka
olikin etsinyt häntä vuosikausia. Samana iltana, jona hän saapui
Lynneen, ilmestyi sinne Kestevenkin, ja hän ilmeisesti näki Kestevenin
ja tämän vaimon välisen kohtauksen talossa. Kun Kesteven myöhemmällä
meni ulkosalle näyttämään Tickellille oikopolkua tielle, jota myöten
Tickellin piti lähteä Weymouthiin kohtaamaan erästä asiamiestä
Ellis-Legetten jutun tähden, väijyi Ann Palliser häntä, seurasi häntä
ja ampui hänet. Kukaan ei näyttänyt epäilevänkään häntä -- paitsi
Kestevenin vaimo. Tämä epäili häntä -- ja seuraavana päivänä hän
karkasi Lynnestä Lontooseen tapaamaan minua, veljeään, ja pyytämään
apua minulta. Ja nyt minä --"

"Hetkinen, suvaitkaa!" keskeytti Smith. "Miten johtui neiti Brock eli
rouva Kesteven epäilemään Palliseria?"

"Kerron sen teille", vastasi Milhirst. "On muistettava, että sisareni
terävänäköisyys oli suuresti herkistynyt Kestevenin koulussa ja
että hän oli hyvin neuvokas. Hän kuuli Kestevenin murhasta kello
puolikahdeksan, noustessaan makuulta. Kymmentä minuuttia myöhemmin
hän näki Palliserin lähtevän talosta kylään päin. Hän oli jo pohtinut
kaikenlaisia mahdollisuuksia ja hautonut monenlaisia mietteitä ja
tiesi, että Palliser oli ainoa todella outo henkilö talossa. Palliserin
huone oli hänen huoneensa vieressä -- hän pujahti sinne. Ja pienessä
käsilaukussa, jonka hän muiden muassa tarkasti, hän löysi muutamia
vuosia aikaisemmin otetun Kestevenin valokuvan ja joitakuita kirjeitä.
Hän löysi myöskin joitakuita Palliserin osoitekortteja ja otti niistä
yhden -- onnellinen ajatus!

"Te ette kenties pidä sitä kovinkaan paljona toimintapohjaksi, mutta
sisaressani oli paljon -- nimitettäköön sitä viekkaudeksi, jos niin
haluatte -- ja se riitti hänelle. Hän lähti -- hiljaa. Kesteven oli
edellisenä iltana antanut hänelle rahaa; hän otti rahat mukaansa.
Hänellä oli myöskin herra Tressin Queen-Anne-kadun varrella sijaitsevan
asunnon avain, ja heti kaupunkiin saavuttuaan hän kävi ottamassa sieltä
mainitsemani vihkimätodistuksen -- se oli kätketty hänen miehensä
vanhaan pukuun. Sitten hän tuli minun toimistooni. Kovaksi onneksi
olin matkoilla Pohjois-Englannissa. Hän oli hyvin hätäytynyt ja sai
sihteerini sähköttämään minulle, pyytäen minua palaamaan. Senjälkeen
hän kävi vuokraamassa asunnon, jossa hän oli ennenkin majaillut. Ja
sitten hän teki teon, jota hän oli miettinyt aamusta saakka. Hän
tiesi rouva Rentonin olevan kaupungissa ja kirjoitti viimemainitulle,
pyytäen häntä tulemaan käymään luonaan, aikoen kertoa hänelle koko
kiristyssuunnitelman jutun; nyt, kun Kesteven oli kuollut, ei hän enää
tahtonut tietää siitä mitään. Mutta ennenkuin hän ehti sitä tehdä, hän
sai minulta sähkösanoman, jossa ilmoitin palaavani heti.

"Niinpä hän lähetti rouva Rentonin pois ja hänen poistuttuaan lähti
tapaamaan minua King's Crossin rautatieasemalle, kertoen siellä minulle
kaikki. Se oli tietystikin kaikki uutta minulle -- salajuoni nimittäin.
Mutta ennen kaikkea oli otettava selkoa Palliserin ja Kestevenin
ilmeisistä suhteista. Seuraavana päivänä sain apua poliisilaitokselta,
ja me tarkastimme Palliserin huoneet. Ja sieltä löysimme runsaasti
sellaisia papereita, jotka osoittivat, että Palliserilla oli yllin
kyllin syytä olla mustasukkainen ja kostonhimoinen Kesteveniä kohtaan,
jonka hän oli tuntenut muutamia vuosia aikaisemmin ja jota hän oli
siitä pitäen etsinyt.

"Nyt siis olivat poliisit työssä samoin kuin minäkin. Mutta oli
tehtävä enemmänkin -- ja tuloksia saatiin enemmän. Samana iltana vein
sisareni loordi Oronsayn luokse hänen asuntoonsa kertomaan hänelle
kiristyssuunnitelmasta -- hän oli luonnollisestikin jo kuullut rouva
Rentonilta ja majuri Esmondhaughilta, mitä Philcox oli paljastanut.
Juuri minä tietystikin ajoin sisareni kanssa Laburnum-pengermältä
Upper-Grosnevor-kadun kulmaan. Ilmoitin sen poliiseille paljoa
aikaisemmin kuin ajuri ilmoittautui -- poliisit ja minä olemme
olleet yhteistyössä koko ajan. Ja lähdettyämme loordi Oronsayn luota
sisareni ja minä kävelimme takaisin Stanhope-portille, keskustellen
asioista. Hän tahtoi mennä puiston halki käydäkseen erään ystävänsä
luona Kensingtonin High-kadun varrella ja vasta sitten palata kotiinsa
Laburnum-pengermälle. Minä olisin tahtonut hänen ajavan, mutta hän
halusi kävellä. Olin sopinut kohtaavani erään etsivän ja saatettuani
sisartani vähän matkaa puistoon erosin hänestä. Hän asteli leveätä
tietä -- se on hyvin valaistu, se muistettakoon -- joka vie puiston
halki Kensingtonia kohti. Seuraavana aamuna kuulin, että hänet oli
löydetty kuoliaaksi iskettynä."

Milhirst keskeytti esityksensä ja otti vasta nyt ryypyn Stylerin
ojentamasta lasista. Häntä uteliaana tarkastavat kolme miestä
oivalsivat, että hän ilmeisesti oli jyrkän päättäväinen mies, ja kaksi
heistä tunsi kiihkeätä ammatillista mielenkiintoa nähdessään omituisen
välkkeen alkavan kiilua hänen silmistään, kun hän ryhtyi jatkamaan
kertomustaan.

"Kuoliaaksi iskettynä!" kertasi hän miettivästi. "En ollut koskaan
ollut paljoa sisareni seurassa, hyvät herrat, enkä voi rehellisesti
väittää, että olisimme olleet kovin kiintyneet toisiimme, mutta kun
minut vietiin häntä katsomaan, vannoin, etten lepäisi, ennenkuin musta
lippu vetäistäisiin ilmaan murhaajattarelle! Sanon murhaajattarelle,
koska luonnollisesti olin varma siitä, että hänet oli tappanut
sama naaraspiru, joka jo oli surmannut hänen puolisonsa. Mutta se
oli todistettava. Ja nyt minun on esitettävä teille asianhaaroihin
perustuvia todistuksia, joista viimeiset me, etsivät ja minä, saimme
yhdessä vasta tänään.

"Aikaisin sen päivän iltana, jona sisareni murhattiin, saapuivat
herra ja neiti Tress, hoitajattaret ja joitakuita palvelijoita Lynne
Courtista Queen-Anne-kadun varrella olevaan huoneistoon. He tulivat
perille vähää vaille seitsemän. Kello kahdeksan poistui hoitajatar
Palliser sieltä pariksi tunniksi käydäkseen omassa asunnossaan. Se
sijaitsee, kuten herra Smith otaksuttavasti tietää, Trevor-aukion
varrella Knightsbridgessä. Emäntänsä kertoman mukaan Palliser saapui
sinne puoli yhdeksän ja poistui sieltä, saman todistajan mukaan, viittä
minuuttia vaille kymmenen. Ja lähtiessään hän mainitsi emännälle
aikovansa palata Queen-Anne-kadulle kävellen puiston halki. Jos
silmäilette karttaa, näette hänen osuneen kulkemaan pohjoiseen päin
samaa tietä, jota sisareni meni etelään päin. He kohtasivat toisensa!
Ja ihan epäilemättä Palliser iski sisareni kuoliaaksi ja raahasi hänen
ruumiinsa tien lähellä kasvavaan pensaikkoon, josta se löydettiin
seuraavana aamuna. Emmekä lainkaan epäile sitäkään, että hänen
käyttämänsä ase oli lääkärinveitsi, jonka, kuten tohtori Hextall voi
kertoa teille, löysimme puoli tuntia sitten hänen käsilaukustaan herra
Tressin huoneistossa."

Milhirst nousi ja alkoi panna päällystakkinsa nappeja kiinni. Hän
katsoi Smithiin, ja Smith katsoi häneen. Sitten Smith pisti kätensä
taskuunsa ja otti esille Georgetownista saapuneen sähkösanoman.

"Tuo saattaa kiinnittää teidän ja asiakkaittenne mieltä, herra
Milhirst", huomautti hän. "Te voitte ottaa sen -- minä olen nyt jo
erossa tästä jutusta!"

Milhirst otti sanoman ja luki sen tarkkaavasta Sitten hän laski sen
jälleen pöydälle.

"Olen teille hyvin kiitollinen, herra Smith", virkkoi hän. "Mutta
me tiedämme sen jo -- saimme sen tiedon Ranskan viranomaisilta --
virallisesti -- kaksi päivää sitten. Mutta kiitoksia silti -- niiden
henkilöiden puolesta, joita asia koskee."

"No, eipä mitään, eipä mitään!" torjui Smith alistuvasti. "On hauska,
että yrityksenne ovat onnistuneet." Hän odotti, kunnes Milhirst oli
poistunut ja silmäili sitten miettivästi Hextallia ja Styleriä.
"Kuinkahan kauan", jupisi hän, "olisi kestänyt, ennenkuin Styler ja
minä olisimme päässeet siihen hirveään johtopäätökseen! Minä -- mikä
hätänä, Hextall?"

"Olen pahoillani, että keskeytän sinut, vanha veikko", vastasi Hextall,
joka ilmeisesti oli kuin tulisilla hiilillä. "Mutta minun -- minun on
lähdettävä. Minä -- asia on niin, nähkääs, että neiti Tress odottaa
minua."

Silloin Smith ja Styler poistuivat virkkamatta enää sanaakaan, ja
erottuaan heistä oman asuntonsa ovella Hextall juoksi minkä jaksoi
takaisin Tressien huoneistolle ja Paquitan luokse.

Eikä Paquitan ole vielä tähän mennessä onnistunut saada
henkilääkäriltään -- joka siinä tilaisuudessa pääsi korkeammalle
paikalle hänen arvosteluasteikossaan ja lähemmäksi hänen sydäntään
-- selitystä siihen, mistä johtui, että Hextall ilman minkäänlaisia
huomautuksia, ennakkopuheita tai sanajärkeilyä painoi hänet rintaansa
vasten ja piti häntä siinä ikäänkuin olisi äänettömästi kiittänyt
jumalia siitä, ettei mikään voisi ikinä siepata häneltä Paquitaa.




*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LYNNE COURTIN SALAISUUS ***

Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the
United States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away--you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you will have to check the laws of the country where
  you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that:

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
  works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation's website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without
widespread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This website includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.