The Project Gutenberg eBook, Tähtien turvatit II, by Zacharias Topelius, Translated by Theodolinda Hahnsson This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have to check the laws of the country where you are located before using this ebook. Title: Tähtien turvatit II Aika- ja luonnekuvaus kuningatar Kristiinan ajoilta Author: Zacharias Topelius Release Date: July 25, 2017 [eBook #55197] Language: Finnish Character set encoding: ISO-8859-1 ***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TÄHTIEN TURVATIT II*** E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen TÄHTIEN TURVATIT II Aika- ja luonnekuvaus Kuningatar Kristiinan ajoilta Kirj. ZACHARIAS TOPELIUS Suomentanut Th. Hahnsson Helsingissä, G. W. Edlund, 1890. Kuopion Uusi (Gust. Bergroth'in Lesken) Kirjapaino. TOINEN OSA. NUO KOLME. SISÄLLYS: 1. Laineitten lelu. 2. Kolmordenin metsässä. 3. Spartalaisia. 4. Kellarissa. 5. Salarippi. 6. Oppi oppia vastaan. 7. Doxa. 8. Voitonsanoma. 9. Kolme turvattia. 10. Vaeltava juutalainen. 11. Linnan palo. 12. Juutalainen ja valtiomies. 13. Suomalainen raamattu. 14. Joululahjoja. 15. Ostajia ja myyjiä. 16. Ruhtinatar Radzivil. 17. Ratsastushuone ja kirkkopiha. 18. Miinoja ja vastamiinoja. 19. Korkeudet ja syvyydet. 20. Tuhkimus. 21. Kuka on maankavaltaja. 22. Riseberga. 23. Regensburg. 24. Elämää koskevia kysymyksiä. 1. Laineitten lelu. Näe itsesi kuvassasi! Syyskuun 16 päivänä 1642 nosti hänen majesteettinsa sotapriki, Andromeda, purjeensa lähteäkseen Turusta Norrköpingiin, siellä vaihettaaksensa kuusitoista malmitykkiä yhtä moneen halvemmasta metallista valmistettuun rautatykkiin. Nämät olivat sitä oivallisempaa laatua, jota kruununkommissarius, herra Louis de Geer, äsken oli ruvennut valmistamaan hollantilaisen sotalaivaston mallien mukaan. Andromeda oli kruunun merivenheistä kelvollisuutensa vuoksi tunnettu ja sai nyt tilaisuuden paremmuuttansa osottaa. Se oli nyt Gottilaisen Hiekkaluodon kohdalla, Itämeren keskellä, kun päiväntasaus-tuulet sen yllättivät, ja sen täytyi kovin pyrkiä tuulen puoleen voidaksensa suunnata vastapäätä olevaan Norrköpingiin. Itämeri on, kuten tunnettu, epäluotettava: se alkaa äkkiä kuohuella ja yhtä pian se jälleen taas tyyntyy, mutta näytettyään hyrskyvää, raivoisaa luonnettaan, ovat sen rantamat pirstaleita täynnä. Oli puolipäivän aika, sateli vähän väliä, ja lounastuuli, joka vapaasti saattoi puhaltaa etelässä päin olevan avaran, aukean meren yli, raivostui yhä hurjemmaksi, kun se oli kokoon pusertunut Kalmarin salmessa, nuollut Ölannin kalkkitomuja ja tehnyt pukinhyppäyksen Gotlannin luoteisen rannikon yli. Meri oli hirveän korkeissa aalloissa, Andromeda purjehti ylihanka-tuulta ja pyrki turhaan ruotsalaisen vallin turviin. Se keikkui ja kallistui niin, että sen raakapuut saattoivat kastaa itseään valkoisiin, vaahtoaviin aaltoihin. Sen kansi oli vinossa. Siinä oli vaikea pitää tasapainoa ja totella käskyä. Kaikki, mitä irtainta oli laivalla, kierieli suojapuolelle; laine laineen perästä syöksyi kohisten alihangan keulan kyljen yli. Mutta perille piti Andromedan päästä, se oli suomalaisista aineksista, ja rakennettu Reposaaren laivaveistämössä lähellä Porin kaupunkia. Ja ikään kuin tämä ei olisi kylliksi voinut todistaa sen kansallista itsepintaisuutta, oli laivan kuljettajana nuori Herman Fleming, jonka koko suvun tiedettiin olevan ykspäisin kaikista ykspäisistä suomalaisista. Herman Fleming oli mainehikkaan valtio-amiraali Flemingin poika ja lapsuudesta kasvatettu merimies-ammattiin. Oltuaan ulkomaan-matkoilla kehittääksensä itseään ja valmistuakseen isänsä jälkeiseksi, oli hän nyt kolmenkolmatta-vuotisena tänä 'syksynä' sattumalta käynyt kotimaassa Louhisaaressa, kun Andromeda komennettiin merelle. Hän pyysi heti, että hän saisi viedä prikin Norrköpingiin. Tämä oli hänen ensimmäinen opinkokeensa laivapäällikkönä; perille piti veneen kulkeman ja perille tahtoi hän, vaikka tässä olisi tikkuja tuullut. Tämä nuori merimies ei ollut rakastettavan isänsä kaltainen; hän oli tyly ja vastenmielinen, ja sellaisena saattoi hän itsensä sittemmin Kaarle Kustaan hallitusaikana reduktioni-miehenä, ja ollen mahtavista vaikuttavimpia, säätyläistensä vihattavaksi. Mutta hän oli viisas, neuvokas ja rohkea. Hän saattoi pelkäämättä taistella aikakautta vastaan, samati kuin hän nyt taisteli Itämeren aaltojen kanssa. Hän oli äsken katsonut, että suojapuolen tykkiportit olivat visusti kiinnisuljettuina ja istui nyt nuora vyötäisillä peräkannella luoden vakaan jörömäisen katseensa vuoron ruorimieheen ja kompassiin, joka oli visapyttyyn kiinnitetty. "Mikä nyt, Parainen?" huudahti hän kiivaasti ruorimiehelle. "Lasketko sinä?... Älä helkkarissa laskekkaan, mies! Luovaa!" "Keulapurje elää", vastasi Parainen lyhyesti. Hän oli vanha ahavoittunut silakanpyytäjä Paraisista ja oli tottunut suolaiseen veteen aina siitä asti, kun hän airoon tarttua saattoi. "Sinä siellä, kiristä purjenuoraa!... Ja sinä, pikipöksy, pidä suuntaa! Länsilounaasta länteenpäin! Tuuli kiihtyy." "Se puhaltaa paremmin etelästä, kun me vallia preijaamme", rohkeni ruorimies muistuttaa, samalla kun hän nyreämielisesti komentoa totellen johti alusta tuuleen. Priki kohosi, rajusti polkien aaltoja ja kallistui oitis taas uudesta tuulenpuuskasta. Purjeet veivät taaksepäin ja hyökylaine, korkeampi kuin edelläkäviät, vieri keulan kyljen yli sekä priiskotti vedellä naishenkilöä, joka istui lähimpänä kokkapuuta kokoonkäärityn ankkuritouvin suojassa. Samassa kuului rytinä. Äärimmäinen, kokkaan päin, tuulen puolella oleva laivakannen-tykki, oli irtaantunut ja kierieli alustoineen raskaasti suojapuolella olevaa laivanparrasta kohden. Silmänräpäys vielä, ja se olisi mahdottomalla painollaan musertanut koko laidoituksen, irroittanut kaaripuun prikin kyljestä, ja syössyt mereen. Mutta parhaaseen aikaan viskattiin sen eteen tammipölkky, joka sattui olemaan lähitteellä ja tämänpä onnistui hillitä tuon jättiläisen kulkua. "Laske!" komennettiin. Priki laskeutui myötätuuleen ja kohotti, ikäänkuin henkeä vetäen, raakapuunsa aaltojen hyrskystä. Päällikkö kiirehti muutamien merimiesten kanssa kokkaan ja hänen onnistui saada kiinni tuo petturi, joka oli vähällä viedä koko prikin häviöön. Se oli pikainen, vaan raskas työ. Joka kerta kun laiva kallistui, koetti tuo kapinallinen tykki päästä irti, se nousi ylöspäin, se puski kuten haavoitettu puhveli, se musersi merisotilaan reiden ja puristi verta tykkimiehen kynsistä. Vihdoin oli se kuitenkin kiinni. Nyt katsottiin, etteivät toiset puhvelit tuota tekoa saaneet matkia, ja Andromeda oli pelastettu. Herman Fleming katseli tammipölkkyä ja tuota naisolentoa, joka vapisevana seisoi hänen vieressään, märkään nahkaviittaan verhottuna. "Olipa oikein oiva työ, jonka sait toimeen tuon tammipölkyn viskaamisella!" sanoi hän tavallista leppeämmällä äänellä. "Mitä täällä teet?" "Minä luen", vastasi olento, viskaten taaksepäin liepukan viitastaan. Nyt tuli esiin nuoret, kauniit tytönkasvot, jotka nauroivat estääksensä paria salaista peljästyksen kyyneltä näkymästä. "Luet? Hyökylaineitten keskellä?" kysyi nuori päällikkö teeskentelemättömällä hämmästyksellä. "Oli liian pimeä tuolla alhaalla, ja aika kävi pitkäksi", sanoi tyttö. "Tuotapa kerrassaan saattaa lukunäläksi sanoa. Mitä sinä luet? Arvattavasti pyhän Britan ihmetöistä?" Ja Fleming otti hymyillen läpimärän kirjan tytöltä, joka ei ennättänyt tarpeeksi pian sitä piilottaa viittansa alle. "Latinaa! _Tacitus_!" huudahti hän, katsahtaessaan nimilehteen. "Luetko _sinä_ latinaa? Mutta kuka sinä siis olet? Oletko sinä" .. ja äänensä muuttui kunnioittavammaksi, "oletteko Kurjen neitejä?" Tyttö ei vastannut. Hän liukui ketteränä kuin orava ahtaita kajutan portaita alas laivan peräpuolelle, jonne katosi. Andromedan hämmästyneellä nuorella päälliköllä ei ollut aikaa seurata häntä; priki vaati kaiken hänen huomionsa. Hän päätti ensi tilaisuudessa ottaa selkoa, keitä matkustajia Turussa hänen laivaansa oli tullut. Andromedan päällikkö tunsi etevimmän näistä matkustajista, Turun hovi-oikeuden presidentin, valtaneuvoksen Juho Knuutinpoika Kurjen, joka äsken oli nimitetty Länsigöötanmaan ja Taalain laamanniksi ja nyt, kun oli tilaisuutta, matkusti Ruotsiin kruunun laivassa, jossa aina oli paremmin mukavuuksia tarjona. Fleming oli osottanut kunnioitustansa presidentin rouvalle, ylhäiselle, hienosti sivistyneelle Sofia de la Gardielle sekä hänen vanhimmalle, Barbro tyttärellensä, jonka sanottiin menneen kihloihin herra Kustaa Evertin poika Hornille. Mutta Herman Fleming ei ollut mikään naisten ritari eikä huolinut tulla lähemmin tutuksi presidentin lukuisain seuralaisten kanssa. Hän oli Kurjen perheelle jättänyt oman kajuuttansa sekä peräkannella kaiken tilan, mikä käytettävissä oli; itse hän tyytyi olemaan perämiehen kajuutassa laivan keskustassa, ja oli mielestään tällä tavoin osottanut näille matkustajille kaikkea sitä kohteliaisuutta, kuin heidän korkea yhteiskunnallinen asemansa vaati. Laivan peräpuoli oli, sen ajan tavan mukaan, korotettu kuten hollantilainen koffi ja siinä oli tilaa kahdelle päällitysten olevalle kajuutalle. Ylemmässä, joka oli varustettu valoisilla, nyt laineitten vuoksi visusti kiinniteljetyillä akkunoilla, asui Kurjen perhe neljässä sivu-osastossa, joittenka välillä oli vähäinen salonki. Tätä nimitettiin, kajuuttakamppanjaksi. Ala-kajuutassa, jossa oli muutamia ahtaita, pimeitä makuupaikkoja varastohuoneiden välillä, asui palvelusväki. Andromedan matkustajat olivat nyt pahan ilman takia olleet kuudetta päivää sisään suljettuina tässä merimies-asunnossa, varustettuna Turusta kaikenlaisilla tarpeilla, joita paitsi tuo rikas presidentti ei tahtonut olla edes merimatkalla. Vaikka matkustajat olivatkin varustaneet itsensä elääkseen mukavasti laivamatkalla, niin se ei kuitenkaan estänyt heidän pakollista arestiansa tuntumasta kovin ikävältä. "Vankeus ja hukkumisen mahdollisuus" -- näin kuului se lyhyt kertomus, jonka C. G. Ehrensvärd sata vuotta myöhemmin teki eräästä merimatkasta. Kurjen perhe sai kokea kaikki tuollaisen aseman vastukset. Ei ole ensinkään hauskaa, kun näkee asuntonsa lattian nousevan melkein kohtisuoraan ylös päin, kun sitä vastoin seinä muodostuu lattiaksi ja päällysvaatteet vastaisen seinän nauloissa kohoavat aaveentapaisina seinästä ulospäin. Yhtä epämukavaa on, kun ruoalla ollessaan saa lautaset sisältöineen syliinsä, tahi kun vastaisen puolen pöydät ja tuolit sekä pesukaapit lähtevät itsepäisikseen kulkemaan kohti nukkuvan vuodetta ja herättävät hänet levottomasta unesta. Siellähän ei sopinut kaikkea naulata kiinni eikä nuorilla sitoa. Presidentti Kurki näki ilokseen näädän nahalla sisustetut polussaappaansa, jotka hän syyskylmää varten oli mukaansa ottanut, tekevän kävelyretken ilman sisällä olevia jalkoja, hänen vuoteeltansa vastaisen seinäliistan luo, ja sitten erinomaisesta onnen sattumuksesta yhtä jalattomina kävelevän takaisin hänen vuoteensa luo jälleen. Epäilemättä oli viisainta tällaisessa horjuvassa tilassa pysyä alallaan ja maata siinä, mihinkä kerran oli asettunut makaamaan. Tätä varovaisuutta perheen jäsenet myöskin kärsivällisesti käyttivät, ainoastaan silloin tällöin he yksitoikkoisuuden vaihdoksi joivat vesipisaran tahi söivät sillin palasen, kaikkien niitten herkullisten laitosten asemesta, joita olivat mukaansa ottaneet, mutta eipä tämäkään voinut kokonaan estää sisällistä kapinaa. Sitä vastoin nuot onnettomat palveliat ja kammarineitsyet, joittenka, ollen itse hoivattomina, täytyi uskaltaa käydä noilla lattioilla palvellaksensa avutonta herrasväkeänsä, nähtiin usein kaatuvan uutteruutensa taakkaa kantaessaan ja vääntelevän itseänsä, tarpeellista kunnioitusta osottamatta, mitä kummallisemmissa asennoissa. Kaiken sen vaivan ja vastuksen aikana, jota matkustajat Itämerellä saivat kärsiä, oli ainoastaan yksi, jolla oli jalat, kädet ja pää niin vallassaan, ettei hän hoivannut ainoastaan itseänsä vaan saattoi myöskin pitää huolta surkeassa tilassa olevista matkakumppaneistaan. Se oli sama nuori tyttö, joka äsken Andromedan keulan luona oli osottanut niin suurta neuvokkaisuutta, ja joka välistä virkistyksekseen hiipi laivankannelle, siellä hyökylaineitten keskellä lukeaksensa jotakuta rakasta kirjaa. Hänen solakka, luonnikas vartalonsa oli nuortea ja sujuva. Ei kallistumiset eivätkä kaltevat pinnat estäneet häntä tasapainossa pysymästä, hän näytti olevan, kuten kärpänen, luotu katossa kulkemaan. Ja hän oli joka paikassa, missä häntä parahiten tarvittiin, -- välistä herran, rouvan, tahi lasten luona, väliin taas noitten jalattomien palveliain luona; toisinaan hänellä oli pikarillinen viiniä tahi vettä ja toisinaan hän oli avussa sellaisessa, jota ei kukaan muu jaksanut tehdä. Välistä hän taas koetti lohduttaa matkustajia näillä ilahuttavilla sanoilla, että nuot vaivat ja vastukset kyllä piankin loppuisivat. Palveliko hän hädässä olevia lähimmäisiänsä hellyydestä, myötätuntoisuudesta ja avuliaasta sydämmestä? Ehkäpä, ehkä ei. Ihmissydän sisältää monta salaista syvyyttä. Jos siinä olikin myötätuntoisuutta, niin oli siinä kentiesi myöskin seassa jotakin muuta. Se miellyttää nuorten itserakkautta, kun yksin saattavat olla pystyssä, silloin kun kaikki muut kompastelevat ja lankeavat. Etevyyttä on myöskin se, kun yksin voi ajatella, ja toimia, vapaana käyttäen päätään, käsiään ja jalkojaan, kun kaikki muut makaavat kykenemättömyyden kahlehissa. Selvittäköön tuon sielutieteellisen arvoituksen, ken kykenee! Täydellinen itsekieltäminen on korkein, mutta myöskin harvinaisin kaikista hyveistä. Löytyy ainoastaan _yksi_, joka on täydellisesti voinut sitä tehdä. "Minä näin elämän puun ja sen lehdet olivat kaikki lakastuneet, ainoastaan _yksi_ oli vehreä." Tuli hämärän aika. Tyttö astui ylempään kajuttaan, jota ainoastaan heiluva kattolamppu valaisi, ja kuuli heti kiireisen kellon soitannon, joka vaati häntä apuun. Se oli presidentin rouva, joka soitti. Tämä armollinen rouva makasi siinä avuttomana, itkevänä, hermostuneena ja kärsimättömänä tuossa yksinäisessä tilassa, mikä hänelle oli varsin tavatonta. "Eikö täällä ole ketään elävää olentoa? Olen soittanut puolen tuntia eikä kukaan kuule minua. Oi, minä kuolen, me joudumme perikatoon, ja nuot lapsi raukat, elävätkö he vielä? Mene, Hagar, katso, ovatko he vielä hengissä, ja auta heitä, sinä ainoa, joka saatat olla liikkeellä! Jumalani, miksikä lähdimmekään tälle kauhistuttavalle merelle? Laiva menee palasiksi, se ei saata kestää, me emme koskaan enään saa Ruotsia nähdä, me olemme hukassa!" Hagar -- sillä se oli hän, meren eksynyt lastu, elämän laineitten lelu, orpolapsi Kaskaksen torpasta, -- Hagar juoksi lasten suojaan eli hyttiin ja tapasi heidät nukkuvina, opettajattaren hän näki lattialla mitä surkeimmassa tilassa, mutta ei henki vaarassa ollut. Hagar palasi presidentin rouvan luo, tuoden hänelle näitä lohduttavia sanomia. "Nuoret neidet nukkuvat, mamselli de Meran on merikipeä, ei ole, armollinen rouva, mitään vaaraa ensinkään. Me lähenemme ruotsalaista rannikkoa; ennen päivää on meillä tyyntä ja huomenna olemme onnellisesti Norrköpingissä. Mitä teidän armonne käskee? Muutaman tipanko _essentia dulcista_? Tahi ehkäpä palan paistettua silliä? Teidän armonne ei ole kahteen päivään syönyt mitään." "Hagar", sanoi tuo avuton rouva, koettaen kesken itkuansa ja huokauksiansa hillitä malttamattomuuttaan, "minä en aina ole ollut hyvä sinua kohtaan, ja sinulla on vikoja, lapsi, häijyjä vikoja... Mutta minä olen antanut sinun tuntea asemaasi enemmän, kuin minun olisi pitänyt. Näetkös, se on ollut sen tähden, että presidentti on ollut liiaksi hellä sinulle ja se ei ole tehnyt sinulle hyvää... Sinä olet kummallinen lapsi, Hagar... Minä luulen välistä, että sinulla on sydän... kuten nytkin... Olen väliin melkein valmis pitämään sinua hyvänä... kuten nyt, jolloin sinä yksin palvelet ja lohdutat meitä kaikkia. Tule tänne, minä tahdon sinua suudella... noin! Kuulustele, tarvitseeko presidentti jotakin... ja mene sitten lasten luo, älä jätä heitä! Minä pelkään, että, jos meidän vielä täytyy kokea sellaista hirveätä tuustausta kuin äsken, niin nuot pienet tulevat paiskatuiksi vuoteiltaan alas ja loukkaantuvat niin, että kuolevat." Hagar läksi ja sydämmensä oli täynnä ihmetteleviä ja harvinaisia tunteita. Hän oli kaksi vuotta sitten turvattomana lapsena otettu presidentin taloon. Tuo armollinen rouva ei koskaan ollut paha häntä kohtaan, mutta aina yhtä kylmä, yhtä vaativa ja hänen vikojaan ojentava, kun presidentti sitä vastoin oli ollut tyytyväinen Hagariin, melkeinpä isällisesti hellä kummilastansa kohtaan. Presidentti Kurki oli yhtä oppinut kuin rikas ja mahtava; hän ei voinut salata hellyyttänsä tuota lahjakasta lasta kohtaan; hän koetti kaikin tavoin toimittaa tytölle sitä opetusta, jota hän janosi ja joka myöskin oli saatavissa uuden akatemian professorein luona Turussa. Mutta sen ohessa oli Hagar kuitenkin ollut tässä mahtavassa talossa puolimiten palveliana ja kasvattina, lukuhuoneessa hän oli prinsessana, perheessä alhaisempi opettajatarta, alhaisempi kammarineitsyttä, kadehdittu, moitittu; palveliattaret häntä epäluuloisesti katselivat, sillä he olivat samaa mieltä kuin armollinen rouva, palveliat, jotka seurasivat herransa esimerkkiä, imartelivat häntä. Lapset olivat aina Hagarin puolella; vanhimmat pojat samati, mutta tyttäret vastustajina. Miesten suosio ja oman sukupuolen epäsuosio oli hänen osakseen tullut. Hän seurasi Kurjen perhettä Ruotsiin samallaisena epämääräisenä olentona, puolittain palveliana ja kasvattityttärenä, puettuna kuten tyttäret ja syöden perheen kanssa samasta pöydästä, mutta muuten täytyi hänen toimittaa kaikki työt palveliatarten kanssa yhdessä. Nyt unhotti hän kaikki, siitä ilosta, kun saisi nähdä jotakin uutta ja suurenlaista, kun saisi nähdä Ruotsin ja sen pääkaupungin, jotka eivät ainoastaan etäisen köyhän Suomen, vaan myöskin monen mahtavan Eurooppalaisen maan eteen kuvastuivat siihen aikaan urhojen kehtona, lähteenä, josta voimaa ja etevyyttä virtaili. Kun Hagar hytistä astui kajuuttakamppanjaan, kohtasi häntä hullunkurinen ihmis-surkeuden näky. Tuulen hätyyttämänä oli priki aina yhäti kallistellut melkoisesti, joten sen purjeraakojen päät suoja-puolella merta lakasivat. Kajuutan kaltevalla lattialla koperoitsi joku ihmis-olento, kieriellen punaiselta vivahtavassa nesteessä, joka väkevästi hajahti aromintulta, ainetta, jota siihen aikaan oli tapa käyttää varokeinona merikipua vastaan. Hagar tunsi hovimestari Antonius Papen, joka nyt kuten ainakin oli hyvin käherröittynä; palvelian virkapuku oli hänen yllänsä ja polvihousut, silkkisukat, kengät hopeasolkineen, sekä rinnalla röyhys, kaikki sen mukaan, kuin presidentti Kurjen hovitavat vaativat, mutta hänen nykyinen asemansa ei suinkaan ollut hovimainen. Hänen vieressään oli rikkilyöty karahviini, jonka pirstaleet olivat haavoittaneet hänen oikean kätensä ja joka luultavasti oli sisältänyt mintun sekaista ruusuvettä. Tämä onneton oli liiallisesta palveliainnosta uskaltanut liikkeelle, valmistaaksensa herrallensa virvoitusta, ja makasi siinä nyt kuten päätön kukko, joka letkuttaa siivillään pääsemättä mihinkään. "Mitä se on?" kuului presidentin ääni hytistä huutavan. "Ah, armollinen herra, suokaa anteeksi, minä olen kuoleman oma; minä vuodatan verta niin, että minusta kohta tulee loppu!" "Ei se ole vaarallista, vain riipale kädessä", vakuutti Hagar, koettaen turhaan nostaa pystyyn kaatunutta. "Ah, sinä kulta pikku enkelini, auta minua nyt minun viimeisessä hetkessäni; näethän vereni virtana juoksevan lattialla!" valitti onneton hovimestari samalla, kun hän tarttui tytön käteen ja kaatui aina, kun laiva keikahti, pää alaspäin suojapuolen kuoppaan. "Auta minua jaloilleni, rakas kissanpoika, tahi anna minun kuitenkin kuolla niin, että pääni on ylöspäin, minä olen jo saanut halvauksen! Olethan sinä melkein oma kummilapseni; minä olen ollut mukana sinun ristiäisissäsi, sinä pieni siunattu mustalaistyttö!" Samassa hän muisti, että hänen herrallaan oli suurempi syy itselleen omistaa risti-isän nimen, ja lisäsi: "Niin, minä tarkoitin, hänen armonsa kummilapsi, ja näe, sen vuoksi sinun täytyy minua auttaa, kun minä annan henkeni isäntäni puolesta..." "Papen sopisi kontata seinää myöten portaille, niin minä teitä auttaisin vuoteellenne; ei hän tuollaisesta riipaleesta kuole", lohdutteli Hagar, huonosti salaten hymyilyänsä. Hovimestari totteli neuvoa ja hänen onnistui vihdoin päästä siihen luotettavaan satamaan, jota hänen ei milloinkaan olisi pitänyt jättää. Hagar naputti presidentin ovelle. "Astu sisään!" Tuo mahtava ylimys makasi siinä yhtä avutonna, kun hänen halvin palveliansa, mutta hän säilytti selkeän järkensä ja oli kylliksi älykäs hiljaisuudessa odottamaan parempaa aikaa. "Tahtooko teidän armonne jotakin? Hänen armonsa on levoton teidän armonne terveydentilasta." "Sano hänelle, että minä voin hyvin ja pyydä häntä olemaan kärsivällisenä. Kuinka lapset voivat?" "He ovat syöneet voileivän ja nukkuvat jo." "Hyvä, ruotsalaisen vallin pitäisi pian tulla näkyviimme. Laiva törähti kai noin tunti takaperin?" "Priki kävi liika jyrkästi tuuleen, purjeet veivät takaisin päin, yksi kanuuna kallistui ja kieri paikoiltansa. Se on nyt asemassaan eikä vaaraa ole mitään." "Vanhako olet?" kysyi presidentti, jolla nyt oli hyvää aikaa kaikkia ajatella. "Minä olin kolmentoista ja puolen vuoden vanha, kun teidän armonne sanoi minulle: Sinä saat lukea!" "Siis kohta kuudentoista-vuotias. Hagar, nyt on jo aika antaa sinulle sukunimi. Minkä nimen tahdot ottaa?" Hagar oli ääneti. Saman kysymyksen oli hän kerran tehnyt veljellensä; se oli elämän osotekortti, nimileima, joka kerran oli painettava tulevaisuuden valkoiselle lehdelle. Ja hän olisi tahtonut vastata kuten veljensäkin: antakaa minulle nimeksi Ei-kukaan! Mutta hän vastasi hetken epäiltyään: "Teidän armonne tietää sen paremmin. Minä olen kotoisin tähdistä." "Sinulla on äitisi jälkeen perintö", jatkoi presidentti. "Saapas nähdä... entä jos nimittäisit itseäsi Ringiksi... Hagar Ring? Minun täytyy tuota ajatella. Hyvää yötä." Sitte kuin Hagar oli vienyt sanan, että hänen armonsa, presidentti, oli hyvissä voimissa, asetti hän itsellensä yösijan lattialle lasten oven ulkopuolelle ja pani märän nahkaviitan pään-alustaksi. Priki keikkui yhä vielä, ja kattolamppu, joka heilui sen mukaan, levitti liehuvan, levottoman valon pimeään kajuuttaan. Väsyneen tytön ajatukset uupuivat ja pian hän vaipui nuoruuden onnelliseen uneen, Lethen unholaan, jossa kaikki huolet haihtuvat. Aamupuoleen rupesivat kujeilevat unen-näöt tavallista leikkiänsä laskemaan. Hagar oli jälleen lastu, joka uiskenteli avaralla merellä. Aalto aaltoa ajeli loppumattomissa riveissä ja virutteli häntä vaahdollaan. Välistä hän nousi korkealle taivasta kohden, toisinaan hän jälleen makasi syviin laaksoihin haudattuna, voimattomana, aaltojen saaliina. Jospa hän toki saattaisi tarttua kallioon, kun merien vuo ohitse juoksi, kallioon, venheen anturaan, uiskentelevaan laivanhylkyyn! Hän tarvitsi pohjaa. Oi, mistäpä hän koko avarassa maailmassa löytäisi pohjaa, perustusta? Hagar oli lapsi, aallot hänen kehtonsa; miksikä kehto lakkasi kiikkumasta. Hän kuuli unissaan rahisevan jyminän prikin keulankokasta, ja heräsi oitis tämän perästä siitä erinomaisesta hiljaisuudesta, mikä hänen ympärillään vallitsi. Hän koski kajuutan lattiaan, se oli nyt vaakasuorassa asemassa; se ei enään ollut kallellaan. Hän nousi istualle ja näki lampun himmeässä valossa, että kätensä ei häntä pettänyt. Kaikki oli hiljaista, kaikki oli unessa. Ei kuulunut touvien kitinää, ei aaltojen eikä tuulen kohinaa. Uteliaana nousi hän ylös ja lähti kajuutan portaille tiedustellaksensa, mitä tämä merkitsi. Oli vielä pimeä, mutta taivas oli tähtikirkas. Hän saattoi nähdä vähän matkan päässä olevan mustan raidan, joka kohosi yli meren pinnan. Mikä se oli, siitä ei saattanut olla epätiedossa; se oli ruotsalainen valli, Itä-Göötanmaan rannikko. Andromeda oli laskenut ankkuriin Norrköpingin sataman suulle, arvattavasti odottaaksensa päivän valoa, ja kiikkui nyt ankkuroittuna vienossa tuulessa, joka tuskin värähytti veden pintaa. Paraisen ennustus oli käynyt toteen: lounastuuli oli rannikon lähellä käynyt eteläiseksi, joten priki sivutuulessa kiireesti läheni päämaaliansa. Yön ilma oli viileä. Hagar läksi sisälle heittääksensä viittansa olkapäilleen ja palasi sitten portaille. Prikin kansi näytti tyhjältä; ainoastaan puoli-unessa olevan tähystäjän sääri pisti esiin märssykorin ylitse. Mastot aaveentapaisine taklinkineen kohoutuivat tuntemattomiin korkeuksiin ja varjostivat laivankantta. Tykit makasivat kuin tottelevaiset lapset: ne eivät enään tarvinneet vahvoja kiinnipidikkeitä ja köyttämisiä. Näkö-ala tuon tähtikirkkaan taivaan ja tumman meren yli oli komea, jokainen tuikkaava tähti näytti tippuvan alas aallon kuohuun hopeoittaen mainingin kimaltelevaa harjaa ja taas jälleen katoavan varjoon. Hagar oli tähtiä rakastanut aina, niin pitkältä kuin hän muistaa saattoi. Eikö hän ollut jossakin salaisessa suku-yhteydessä noitten yön loistavien lyhtyjen kanssa? Eivätkö ne hänen ystäviänsä olleet aina siitä asti, jolloin hän Tuurholman yksinäisillä vuorilla istuen tahtoi oppia tuntemaan taivaan portaita? Olivat, hän käsitti niitä ja ne käsittivät häntä paremmin kuin ihmiset, paremmin kuin hän, itse. Ne tutkivat hänen käsittämätöntä sisällistä luonnettansa, ne tunsivat tuon levottoman, janoavan, etsivän, halajavan, tutkivan, rauhattoman hengen, joka hänessä oli, ja ne tiesivät sen maalin, vaikka hän itse ei sitä tietänyt. Hän oli kasvanut pois ensimmäisen kasvatti-äitinsä hurskaasta lapsen-uskosta; hän ei etsinyt, tahi ei luullut etsivänsä enään sitä Jumalaa, joka oli taivaan kannelle asettanut nuot loistavat kappaleet. Hän etsi tiedon janolla ulkopuolellaan ja sisällään olevaa äärettömyyttä, mutta se ei enään hänen mielessään saanut persoonallista muotoa; se katosi olemuksen hämärään syvyyteen, ilmiöitten avariin moninaisuuksiin. Mistä hän tuli? Mihinkä hän meni? Jos hän oli tähdistä kotoisin, miksikä hän siis oli täällä? Ja jos hän sinne lähtisi takaisin, niin kukapa hänelle siivet antaisi? Ei yhtään vastausta kuulunut, ei löytynyt pohjaa. Kuka hän oli? Miksikä hän oli maailmassa? Hän etsi menneisyydestä ja nykyisyydestä. Kaikkialla löysi hän ainoastaan uivan lastun, laineitten lelun, tähtien löytölapsen. Niin kummalliselta kuin kuuluneekin, niin ajatellaan tällaisia ajatuksia useammin viidentoista- kuin viidenkymmen-vuotiaana. Mutta Hagar ei olisi ollut nuoruuden rajalla oleva lapsi, jos hän kauan olisi harhaillut näissä autioissa ajatusten avaruuksissa. Hän katsella tuijotti tuohon suureen kirkkaaseen tähteen, hänen elämänsä tähteen, joka oli ollut hänen uskottunsa siitä elokuun-illasta asti, jolloin hän istui vuorella Hållvikin luona. -- "Vastaa minulle, sinä, sillä sinun täytyy se tietää!..." Tähti katseli häntä, se ikään kuin valui häneen. Hän ikään kuin uiskenteli valovirrassa; hänen ajatuksensa katosivat taas uinailevan unelmiin... Tähti, -- ei se, kuin taivaalla tuikkasi, vaan tuo, joka uneksivan tytön sieluun oli valunut -- sai sanat ja puhui hänelle: Minä olen sinun ja veljesi tähti ja vieläpä kolmannenkin. Ilman minua olisit menehtynyt talvi-yöhön, ennen kuin päivän valon näit. Ilman minua olisit jäänyt uupuneena pimeydessä elämään sen turpeen päällä, joka oli nähnyt sinun syntyvän. Minutta olisit koko elämäsi ajan merellä uiva lastu etkä löytäisi milloinkaan halajamisellesi satamaa, et olemisellesi määrän päätä. Etkö tiedä, että minä olen juokseva puronen Kaikkivaltiaan voimasta, joka turvaan ja suojelen sinua maailman matkallasi, -- olen säde Hänen valostansa, joka sinua on johtava ajatusten varjonäytelmässä? Etsi! Etsi! Etsi, niin varmaan viimein olet löytävä, mutta etsi Hänen valossansa äläkä omassasi, sillä omasi on pimeyttä! Katso, minä olen antanut sinulle ensimmäisen kirjasi, ja olen vielä antava sinulle monta. Mutta minun olentoni on voima eikä rakkaus; älä pyydä minua antamaan sinulle, mitä en ole lähetetty jakamaan. Itse sinun sitä tulee ansaita; minä nyt sinun jätän. Katso, kolmas, jota minä turvaan, on lähellä, ja minä olen antanut tuolle maan tomussa olevalle hengelle samat lahjat kuin sinulle, mutta suuremman vallan niitä "käyttämään Kaikkivaltiaan palvelukseen. Katsele itseäsi kuvassasi, mutta kavahda itseäsi; valta on väärinkäytöstä! Hyvästi!" Aamunkoitto valkeni etäällä Liivinmaan rannikoilla, tähdet kalpenivat, ja hälvenivät vihdoin aivan, mutta vieläkin meren harhaileva lastu, Hagar, nukkui Andromedan kajuuttaan vievässä porraskäytävässä. 2. Kolmordenin metsässä. He seisoivat uhkaavina, silmä silmää vastaan, kuten kaksi kotkan poikaista, jotka lennossa siipensä ovat yhteen suhauttaneet. "Tänne päin! _En avant!_... Tuolla... katajapensaissa!... Akselson, riennä sitä vastaan! Missä on Martens? Oih nuo kelvottomat, kaikki he jäävät jälkeen!... Näetkö sitä? se varmaan piilee siellä. Se olisi ollut kuoleman oma, elleivät nuo pahanpäiväiset pensaat tuossa olisi sitä varjoamassa olleet... Houkuttele Bella tänne, aja se ulos!... Minä annan hirttää nuot koirat, jotka ajavat jäniksiä, kun minulla täällä on Mikko parinkymmenen askeleen päässä... Mitä? Sinä et näe mitään?... Tuossa... tuossa! Ammu!... Sivuitseko? Ampua lukinverkkoja!... Se katosi kivien väliin... _Adieu, mon plaisir!_" Kahdesta laukauksesta lähtenyt hento savu nousi ilmaan sillä välin, kuin hoikka, keltainen olento, jonka tuskin saattoi huomata syksyn kellastuneitten lehtien välistä, puikahti vikkelästi ylös lähellä olevasta metsämäestä. Puhuja oli tyttö, joka ratsastaen raivasi itselleen tietä rytöpuitten ja pensastojen yli Kolmordenin metsissä. Hänen poskensa hehkuivat, hänen musta barettilakkinsa oli tarttunut riippuvaan puun-oksaan; hajalla olevat hiuksensa liehuivat vapaasti hänen kiivaasti ratsastaessaan, eikä hän ensinkään huomannut, että hänen vaahtoinen hevosensa, joka pystyyn nousi, kun hän sitä kannusti, oli toisen etujalkansa nyrjähyttänyt. "Mikä nyt Caballero?" jatkoi hän, koettaen turhaan kannustaa kaunista ontuvaa andalusialaistansa menemään ylös mäkeä, jonne otus oli kadonnut. "Sinä et tahdo, sinä? Mutta _minä_ tahdon!" Ja hän pani malttamattoman loukatun hallitsiattaren äänen koron tuohon _minä_ sanaan. Taaskin andalusialainen nousi pystyyn ja tällä kertaa niin kiivaasti, että vähemmän tottunut ratsastajatar auttamattomasti olisi tullut satulasta maahan viskatuksi. Tuo nuori tyttö löi sitä ruoskallaan kerta toisensa perästä, ikään kuin kannukset eivät olisi tunkeneet tarpeeksi syvään sen verisiin kylkiin. Mutta turhaan. Tämän jalon eläimen joka ainoa jäsen vapisi eikä saatu sitä askeltakaan menemään eteen päin. Hän astui alas hevosen selästä ja kohotti jälleen ruoskansa, kun ratsumies, joka häntä seurasi kolmenkymmenen askeleen päässä, läheni. "Caballero ontuu, se on nyrjähyttänyt vasemman etujalkansa", ilmoitti ratsumies kunnioittavasti. Kohotettu ruoska laskeutui lyömättä ja ratsastajatar vastasi naurahtaen, siten peittääksensä, että häntä vähän hävetti: "Ontuuko se? Mikollapa tänään on onni. Koko luonto on pukenut itsensä sen keltaiseen pukuun ja katso, nyt on se purrut hevostani jalkaan! Missä ovat koirat, ja missä metsästäjät?" "He seurasivat koiria, jotka ajoivat jäniksiä, kun armollinen röökinä näki ketun ja poikkesi äkkipäätä sivulle päin. Armollinen röökinä ratsastaa niin, ettei kukaan helposti armollisen röökinän jälkiä seuraa. Minä satuin olemaan lähimpänä." "Hyvä, Akselson. Mitä nyt Caballeron teemme?" sanoi tyttö, joka annettuaan ohjat ratsumiehelle, heittäytyi huolettomasti alas sammaltuneelle kivelle, jolloin hänen rintansa vielä vuoroon kohoutui ja laskeutui kovan ratsastuksen vaivasta. "Klaus herra ja metsästäjät ovat varmaan kuulleet laukaukset", vastasi ratsumies, "mutta vielä kuluu aikaa, ennenkuin ennättävät tänne. Suvaitseeko armollinen röökinä olla niin alhainen, että ratsastatte minun hevosellani? Tuima tottelee kyllä ohjia ja kuljettaa niin kevyesti kuin riippakeinu. Minä vaihetan satulaa ja talutan Caballeron kaupunkiin. Se saa varmaankin seisoa viikon tahi pari tallissa." Nuori tyttö kurotti kättään ottaaksensa pihlajamarjatertun, joka riippui siinä lähellä, maistoi marjoja, mutta havaitsi ne happamiksi ja viskasi ne pois. Hänen eloisat kasvonsa sävyt saivat ilvehtivän muodon. "Vai niin! Sinä luulet että Klaus herra minun löytää, kun hän on kuullut laukaukset! Mutta _jollei_ hän minua löydä? Minä otan hevosesi, Akselson... ei, sinun ei tarvitse vaihettaa satulaa... ja ratsastan yksin kaupunkiin. Taluta Caballero, minnekkä haluat. Ja kun tapaat meidän metsästäjämme, niin sano heille, että olet minun löytänyt satulasta alas viskattuna ja kuolleena jossakin vuorenrotkossa. Mitä kaikkea voikaan tapahtua ketunjahdissa? Niitä kyllä löytyy, jotka _te deumia_ veisaavat sen uutisen takia. Ole totinen vain ja näytä surkealta ja purista muutamia valekyyneleitä silmistäsi... Ah, tästäpä tulee äärettömän hauskaa; sinun täytyy sitten kertoa minulle, millä tavoin he irvistelevät! Oiva henkivartiasto! Ranskan kuninkaalla ei ole parempaa. Niin, tee siten, Akselson, sinä saat kultavitjat, jos pelästytät heidät järjeltään." "Ei armollinen röökinä saata yksin ratsastaa kaupunkiin tuon poluttoman metsän läpi, ja minulta saattaa pääkin mennä siitä hyvästä", uskalsi huolestunut ratsumies vastata. "Sinun pääsi? No entäpäs? On niitä päättömiä ihmisiä Ruotsissa ilman sinuakin." Ja tyttö nauroi niin hurjan iloisesti, kuin ainoastaan viidentoista vuotiaana nauretaan. "Jättäisinkö minä armollisen röökinän yksin!... Kolmordenista mainitaan yhtä ja toista, kuten jokainen tietää. Ihmiset sanovat, että kun täällä on pimeätä, niin kuulee nimeänsä huudettavan jokaisesta pensaasta ja auringon paistaessa sissit täällä reutastavat... Se, joka tänne metsään tulee, ei helpolla takaisin pääse... On mahdollista, että hän löydetään rämeikköön kaivettuna." Tyttö nousi pystyyn ja kohotti puoleksi uhkaavana, mutta myöskin hymyilevänä, ruoskaansa. "Totteletko, vai etkö? Minnekkä päin on kaupunki?" "Marmoriruukki on meistä itään päin, Bräviki etelässä ja Björnsnäsi lännessä, suorastaan auringon oikealla puolen. Sieltä menee tie kaupunkiin oikoiseen etelään päin, mutta sinne on runsas penikulma, ja ainoastaan eksyttäviä polkuja..." Vastauksen sijasta latasi hän uudestaan aseensa, viskasi sen olallensa, astui keveästi hypäten ratsumiehen satulaan ja oli aikeessa ratsastaa matkoihinsa, kun hän huomasi, ett'ei olisi hänen arvonsa ja naisellisen kunniansa mukaista tulla tuolla tavoin miehen satulassa Norrköpingiin. "Vaiheta satulat!" määräsi hän ja astui alas jälleen. Ratsumiehen täytyi totella. Hetken kuluttua näki hän nuoren hallitsiattarensa iloisena ratsastavan Tuiman selässä vasemmalle päin, pitkin tuskin näkyvää metsäpolkua, samalla, kuin hän nauraen toisti entisen käskynsä. "Henkesi uhalla, Akselson, muista, että olen kuollut vuorenrotkoon! Ja ota vain vaaria siitä, minkälaiset muodot heillä on, kun tuota kerrot! Ajattele kultavitjoja." "Hän kuollut vuorenrotkoon!" matki sotilas harmissaan. "Onko hän hassu? Mitä pahuuksen temppuja nuo tuommoiset ovat! Pannahinen, sen on metsänhaltia hänen päähänsä pistänyt! He panisivat minun heti rautoihin; minä olisin muka ottanut paavilta lahjoja ja tuupannut hänen rotkoon. Ja ennen kuin he saisivat tiedon _causasta_, kuten Klaus herra sanoo, hakkaisivat he oitis paikalla minun sekä keltaiseksi että siniseksi, ja hirtättäisivät minun kuten hullun koiran lähimpään tammeen. 'Ei vaikka sianlihaa ja voitaleipää saisin', sanoi suomalainen. Minä panen Caballeron kiinni pihlajaan, koska se ei saata kävellä, ja patikoitsen niin pikaa kuin jalkani ennättävät seuralaisten luo. Meidän täytyy saada hänet kiinni, ennen kuin hänelle mitään pahaa tapahtuu temppujensa vuoksi tässä pannahitten metsässä. Hyi, pahanen, täällä on kolkkoa!" Sillä välin kuin Sven Akselson pahoilla mielin kiirehti etsimään metsästäjiä, on meillä aikaa seurata nuorta ratsastajatarta hänen seikkaperäiselle matkallensa pahassa huudossa olevan metsän läpi. Kolmorden oli silloin ja vieläpä kauan myöhemmässäkin ajassa, Keski-Ruotsin laajin, rotkoisin metsäseutu, joka ulottui yli Södermanlandin lounaisen sekä Itä-Göötanmaan koillisen osan alas Bråvikiin päin. Tätä synkän kaunista, mutta hedelmätöntä ja harvaan asuttua seutua luultiin menninkäisten olopaikaksi ja se tarjosi todellakin suojaa monelle metsäritarille, joilla oli syytä pysyä hiukan loitompana Nyköpingin ja Norrköpingin kaupungeista. Oli puoliselkeä syyskuun päivä, noin keskipäivän vaiheilla; ilma oli kesäinen, lämmin ja tyyni sateenkuurojen perästä, jotka olivat raivonneet edellisenä päivänä Itämeren rannikoilla. Ratsastajatar jatkoi huolettomana ratsastustansa osotettuun suuntaan, hyräillen saksalaista ballaadia paremmin ajankuluksi kuin huviksi, sillä hänen epävarma äänensä ei ilmaissut soitannollisia taipumuksia. Hän hengitti mielihalulla havumetsän pihkaista tuoksua; hänen sydämmensä tuntui keveältä ja mielensä oli iloinen. Jahdin jännittävä maltittomuus oli unohtunut; täällä oli hän vapaa kaikista siteistä, ilman mitään ilkeää vahtia, huoletonna siitä, mitä suuressa maailmassa soveliaana pidetään. Kukapa täällä häntä moitti, jos hän päivän helteessä paljasti olkapäänsä tahi teki mitä hänen vallaton oikullinen mielensä halusi? Side siteen perästä höltyi hänen yksinkertaisessa, melkeinpä kehnonpuolisessa ratsastuspuvussaan, eikä hän taaksepäin katsahtanut, kun hän ratsastaessaan kadotti toisen kenkänsä, samoin kuin hän ennen oli hukannut barettinsa. Jos hän olisi rakastanut luontoa, olisi hän luultavasti seisahtunut katselemaan muutamia noista viehättävistä näkö-aloista, joita seutu tarjosi, siinä missä metsää katkaisi joku laakso-paikka, jonka läpi puro lirisi ja lumoava, laaja kuvaus täynnä ylänköjä ja alankoja avautui katselian eteen. Mutta hän ratsasti niitten ohitse, suomatta silmän luontiakaan maansa ihanuudelle. Hän otti esiin kaksitoistataitteisen kirjan, jolla oli pergamenttikannet. Hän koetti lukea, siinä missä maa oli tasaisempi, mutta se ei käynyt laatuun. Hän vaipui ajatuksiin, jotka usein häiriytyivät, kun hänen täytyi torjua pois eteen sattuva riippakoivun-oksa, tahi etsiä polkua, joka pensastoon oli kadonnut, tahi kun hänen täytyi laukata läpi rämeikön, taikka tiellä olevan metsä-puron poikki. Mitä hän ajatteli? Ajatuksille ei sanoja syntynyt, mutta hänen kasvonsa kävivät eloisammiksi ja ilmaus niissä vaihteli lakkaamatta. Välistä hän ääneensä nauroi ja toisinaan hän suutuksissaan ruoskallansa löi puunrunkoja, ikään kuin hän solvaamisesta olisi tahtonut rangaista jotakuta, ja väliin hän seisahtui kuuntelemaan, josko häntä takaa ajettiin. Eipä saattanut erehtyä tuon tytön luonteesta, hänen kiivautensa ja rikas mielikuvituksensa tuli selvästi näkyviin, mutta hänen olentonsa näytti muuttuvan jokaisessa liikkeessä. Tuossa tuokiossa saattoi hän taas kylmänä, levollisena miettiä, mitä tietä hän kulkisi, päästäksensä lyhintä matkaa eksyttävän metsän läpi. Hänen silmänsä täytyi olla tarkka. Polku, joka ensin oli ollut selvä, katosi pian sammalmättäisiin ja kanervikkoon tahi katajistoon, tullaksensa taas näkyviin pensaston tahi vuorenkallion toisella puolen. Hänen ei olisi pitänyt olla kaukana Björnsnäsistä, mutta eipä vielä merkkiäkään ihmis-asunnosta näkynyt, ei aitausta, ei latoa, ei lehmän kelloa. Muutamia valkoiseksi käyneitä luita näkyi polun vieressä. Olivatko ne eläinten vaiko murhattujen ihmisten luita? Ratsastajatar nauroi taas, -- hän nauroi usein. Akselson oli kuunnellut hullunkurisia kansantaruja. Tyttö, hän ei tuntenut vähintäkään pelkoa, mutta katsoi vain, oliko hänen pyssyssään ruutia. Silloin etäältä kuului koiran haukunta. Bella se oli, joka taas oli ruvennut ajamaan jänestä. Akselson oli varmaan saavuttanut metsästysseuran. Nyt ei enään metsästetty, nyt etsittiin häntä, elävänä tahi kuolleena. Jospa tuo tyhmä sotilas nyt edes olisi ymmärtänyt pelästyttää metsästäjiä, kuten hän oli käskenyt? Missään tapauksessa he eivät saisi häntä löytää näin ilman hattua ja kenkää, heidän täytyi vielä vapista sekä hänen että oman henkensä puolesta. Hän ratsasti kiireemmin. Metsä kävi jälleen taajemmaksi, pensastot läpitunkemattomiksi, polkua ei näkynyt. Hänen täytyi astua alas hevosen selästä ja taluttaa sitä puitten välistä; aurinko hänellä oli tien-oppaana. Nyt hän tuli joen luo, joka oli liian leveä hevosen yli-hypättäväksi. Ei näkynyt siltaa, ranta oli liejuinen. Joen toisella puolen seisoi rannalla rääsyinen poika onkimassa rautukaloja. Tyttö huusi häntä hankkimaan venettä. Poika ei ymmärtänyt häntä; hän vain katseli tyttöä hämmästyneenä ja ääneti. Hevosten astuntaa ja ääniä kuului jo vähän matkan päässä metsästä. Hän otti esiin vähäisen kukkaron taskustaan ja viskasi joen ylitse hopeataalarin, joka putosi alas pojan jalkojen eteen. Nyt poika häntä käsitti. Hän juoksi vähän matkaa pitkin rantaa ja viittasi tyttöä tekemään samoin. Hän ratsasti pojan osottamaa tietä ja tuli kaalamolle sekä oli piankin toisella rannalla. Täällä oli hänen edessään kapea ajo-tie; hän ratsasti sitä pitkin ja läheni sysihautaa. Sysimies seisoi haudan ääressä ja katseli häntä yhtä hämmästyneenä kuin poikakin. Tyttö ei ehtinyt kysyä mitään, sillä takaa-ajajat olivat jo joen toisella rannalla. Hän kannusti hevostaan ja jatkoi kiireistä ratsastustansa. Metsä harveni, jo näkyi aitaus, vainiopätkä ja talonpojan talo. Hetkisen hän aikoi paeta taloon, mutta samassa hän muutti mielensä ja ratsasti eteen päin viipymättä. Ei, heidän ei pitänyt saada häntä kiinni; hänen täytyi ennen heitä joutua kaupunkiin, vaikka hän sitten kuoliaaksi ratsastaisi Sven Akselsonin Tuiman. Silloin aukeni lavea näkö-ala yli Bråvikin vedenpinnan, joka kimalteli auringonloisteessa. Ei ainoakaan väre häirinnyt sen välkkyvää tyyneyttä. Sotapriki oli ankkurissa aivan lähellä kaaliproomujen lasti-siltaa ja kuivasi siinä märkiä purjeitansa. Tämä näky antoi ratsastajalle uutta rohkeutta. Ellei hän kaupunkiin ennättäisi, antaisi hän hevosensa juosta minne hyvään ja menisi itse piiloon. He eivät saisi häntä kiinni, sitä voittoa hän ei heille soisi. Hän jatkoi hurjaa vauhtiansa, kun erään kallion ohi kuljettaessa äkkinäisessä käänteessä, hevonen pelästyi esinettä, joka pitkänään oikoili kallion juurella. Aavistamatta edeltäpäin tuollaista tapausta ei ratsastajatar voinut pitää varaansa, vaan kaatui satulastaan ja putosi päistikkaa loikoilevan esineen syliin. Tuo esine oli, kuten hän itsekkin, nuori tyttö. Putous oli yhtä äkkinäinen kuin odottamaton. Molemmat tytöt kopsahuttivat päänsä yhteen ja tuo vieras huudahti peljästyksestä. Ratsastajatar laahasi hevosen perässä vähän matkaa, sillä hänen jalkansa oli takertunut jalustimeen, mutta hänen onnistui päästä irti ja hän nousi samassa seisoalle, mutta posket olivat punaisina vihasta. "Sinä siellä, sinä, mitä varten sinä hevostani pelästytät?" Ja noita harmistuneita sanoja seurasi samassa silmänräpäyksessä ruoskan lyönti, joka jätti punaisen jäljen tytön paljastettuun kaulaan. Tuo vieras tyttö, niin pian kuin hän tointui hämmästyksestään, suuttui yhtä äkkiä kuin ratsastajakin. "Ja sinä siinä, -- lyötkö sinä minua sen vuoksi, että ratsastat kuin mieletön katsomatta eteesi?" huudahti hän, yhtä hehkuvan punaisena, samalla kuin hän tempasi ruoskan käteensä ja koki sitä taittaa. Mutta ruoska oli palmikoitusta ruo'osta ja hopeavartinen eikä taittunut, kun sitä taivutti. "Koetappas lyödä minua vielä kerta!" sanoi loukattu uhkaavalla äänellä. He seisoivat muutaman silmänräpäyksen uhkaavina silmä silmää vasten, kuten kaksi kotkan poikaista, jotka lennossa siipensä ovat yhteen suhauttaneet. Molemmat olivat he lapsuuden ja nuoruuden välisellä rajalla, 15 tahi 16 vuotisia; molemmat kiivaat, ylpeät, uskaliaat, molemmat tutkivat he toisiansa samallaisilla tummilla, säihkyvillä silmillä. Heissä oli ulkonainen yhdennäköisyys ja sisällinen sielunheimolaisuus; metsästäjättären ratsastuspuku oli tuskin kalliimpi kuin vieraan tytön kamlottivaatteet, ja molemmissa ilmaantui yhtä suuri välinpitämättömyys puvun järjestyksestä, joka heidän ikäisissään tavallisesti on hyvinkin suuresta arvosta. Vaikka yhtä kehittynyt ikänsä suhteen, oli vieraan tytön vartalo kuitenkin pitempi ja hänen kasvonsa piirteet säännöllisemmän kauniit, tämän etevyyden palkitsi ratsastajattaren varma ryhti ja mahtava lujuus, joka osotti, että hän oli tottunut käskemään sekä tulemaan totelluksi. Akselsonin pelästynyt hevonen oli laukannut pois tyhjine satuloineen. Oli niin tyyntä ja hiljaista, ett'ei lehtikään suhahtanut, ei laineen loiskina rannan piikiviä vasten kuulunut. Tässä äänettömässä tyvenessä kuului hevostenkavioin astunta tieltä. "Piilota minua! Piilota minua!" huudahti ratsastajatar äkkiä, ja samassa hänen suuttumuksensa silmänräpäyksellisesti haihtui, kun hän lapsellisessa malttamattomuudessaan tahtoi, ett'ei tuo metsästysseura häntä saavuttaisi, jonka edelle hän yksipäisesti oli päättänyt joutua. Ja kun toinen; tyttö häntä katseli ymmärtämättä noin eriskummallista pyyntöä, juoksi hän pähkinäpensaston taakse, joka peitti vierua ja piilotti hänet ohikulkevien näkyvistä. Uteliaana, mutta yhtä muuttuneilla tunteilla odotti toinen mitä nyt tapahtuman piti. Ajotiellä läheni ratsastajajoukko. Siinä oli kuusi tahi kahdeksan loistavasti puettua herraa, joita seurasi heidän ratsumiehensä. Näitten jäljessä ratsasti kaksi surkeassa tilassa olevaa kammarineitosta, jotka suonenvedontapaisesti pitivät kiinni hevosharjasta. Heidän jäljessään tuli taas kaksi hengästynyttä ja pelästynyttä aatelis-neitosta kavaljeerineen ja palvelioineen. Koko tämä joukko, jossa oli viidettäkymmentä metsästäjää ja metsästäjätärtä, seurasi pakenevan jälkiä, jonka sysimies oli ilmi antanut. Onneksi pakenevalle oli koirat pantu metsässä kahleisiin ja olivat siis jääneet kauas jälkeen takaa-ajajista. "Oletko nähnyt kuningatarta?" kysyi etummainen ratsastaja pähkinäpensaan vieressä olevalta tytöltä. "En", vastasi tyttö, asettuen pensaan eteen siihen kohtaan, missä se oli harvin. Ja hän tunsi hienon väristyksen jäsenissään. "Kuningatar? Miksikä kuningatar piiloutuisi? Oliko tässä jotakin petosta?..." "Hänen on täytynyt ratsastaa tästä ohitse", lisäsi tuo ylhäinen herra samalla, kun hän empien pysähytteli hevostansa hetkisen. "Minä näen Tuiman jäljet. Se on tässä pelästynyt ja hypännyt sivulle päin", huomautti Sven Akselson, joka oli jättänyt Caballeron eräälle kumppanilleen ja johti nyt etsintää käyttäen toverinsa hevosta. "Hyvänen aika, oliko se hän?" huudahti tyttö, enemmän teeskennellyllä hämmästyksellä. "Jaa, hän ratsasti äsken tästä ohitse Åbyhyn päin." "Mutta Tuima on tässä pelästynyt!" toisti Akselson yksipäisesti. Häntä ei kukaan kuullut. Metsästäjät, sotilaat, neidet ja immet laukkasivat eteen päin. Kaikilla heillä oli syytä, eikä aivan vähänkään, etsiä maat ja mantereet, löytääksensä häntä, jota hakivat, sillä pakeneva ei ollut mikään vähä-arvoinen henkilö, vaan itse kuningatar Kristiina, joka jo silloin oli tunnettu pontevuutensa, hyvän järkensä ja oikullisuutensa takia. Mitä varten hän oli ilman aihetta paennut jahtiseurastansa ja pannut toimeen tuollaisen melun, sitäpä hän tuskin itse tiesi. Hän oli harmissaan epäonnistuneen ketun-jahdin vuoksi, ja häntä huvitti harmittaa muita. Kristiinasta on sanottu, ett'ei hän koskaan ollut lapsi. Tämä luulo oli niitä erehdyksiä, joihin meitä usein saattaa se, jolla on liika aikaisin kehittynyt luonto. Hänen ymmärryksensä ja käsityskykynsä lensi perhonsiivillä lapsuuden rajojen yli, mutta luonteensa pohjassa ja toiminnan seurauksien arvaamisessa oli hän seurannut lapsuuden kehityslakia. Ja nyt oli hän pian täyttävä 16 vuotta; nyt hän tunsi, nuoruuden portilla ja nuoruuden vapaudenhalulla, kuinka vastakohtainen se pakkotila, jonka mukaan hänen vielä täytyi taipua, oli tuolle melkein itsevaltiaalle kuningasvallalle, johonka hän katsoi itsensä syntyneeksi. Tuo hänen lähiseuransa, joka samalla häntä mairitteli, kun se häntä kietoi, sen täytyi nähdä, yhtäkaikki miten, että hänellä oli itsenäinen tahto sekä että hän saattoi toimia sen mukaan. Epäluuloinen hän sen lisäksi oli. Hän oli saanut päähänsä sen mielikuvituksen, että muutamat valtiaat halusta olisivat nähneet, että joku onnettomuus häntä olisi kohdannut, jonka jälkeen he sitten mielinmäärinsä saattaisivat ilman häntä hallita Ruotsia. Ja hänen mielestään oli hyvin hauska pettää näitä heidän toiveitansa. Hän tuli nyt esiin pähkinäpensastosta huudahtaen harmistuneena tuon tyhmämäisen tavan takia, jolla Akselson oli hänen käskynsä toimittanut. Hän ei ollut niin säästäväinen karkeitten sanojen jakamisessa, tuo nuori Kristiina, kuin hänen arvoonsa ja kasvatukseensa nähden olisi saattanut luulla. Hän oli jotakin oppinut myöskin ratsumiehiltä, koska hän ratsasti kuten poika satulassaan ja osotti erinomaista taitoa kaikissa ruumiinharjoituksissa. "Minä petin heidät!" sanoi toinen tyttö, joka ensi ihastuksessaan onnistuneen kepposensa perästä, unohti kenenkä kanssa hän puhui. "Hoh, sinä et huonosti näyttelisi ranskalaista ilveilystä, sinä!" vastasi kuningatar, jonka vilkkaasta vaihtelevasta mielestä tuo viimeinen ystävän palvelus jo oli poistanut entisen suuttumuksen. "Särkeekö päätäsi?" lisäsi hän, kun näki tytön hautovan ohimoitaan veteen kastetulla nenäliinallansa. "Ei paljon, mutta kyllä siinä oli kova kovaa vastassa, kun me kaksi löimme päämme yhteen." Ja hän oli vähällä lisätä: Eikö _sinun_ päätäsi särje? Mutta nyt hän muisti tuon uskomattoman asian, että hänen edessään oli kuningatar ja hän nöyryytti oitis toverimaisen käytöksensä sekä kysyi, oliko armollinen röökinä loukannut itseänsä. Kuningatar oli ainoa, jolla siihen aikaan oli oikeus röökinän nimitykseen; se oli tavallinen nimitys yksityisissä keskusteluissa. Aateliston tyttäriä vielä nimitettiin neideiksi. "Luuletko _minun_ pääni korkista olevan?" vastasi nuori kuningatar iloisesti. "Mutta nuot herrat löytävät irtaimen hevoseni ja palaavat takaisin. Neuvo minulle joku keino, miten pääsisin kaupunkiin ennen heitä!" "Armollisen röökinän sopisi soudattaa itsensä sinne." "Soutaa? Se on hyvä. Mistä minä veneen saan?" "Andromeda on lastauslaiturin luona. Minä pyydän veneen Herman herralta." "Hyvä. Sano, että minä oitis tahdon veneen ja kuusi soutajaa sekä kaksi merisotamiestä minua saattamaan! Miksikä ei Andromeda ole kulkenut kaupunkiin asti?" "Me saimme aamulla aivan tyynen sekä vastavirran, joten oli mahdotonta päästä edemmäksi." "No siis vene. Joudu! Jollei sinua uskota, niin ota tämä sormukseni! Mutta ei sanaakaan putoamisestani! Tuo ilkeä Tuima, minä annan ampua sen! Ei saa hiiskuakkaan asiasta, ymmärrätkö?... Odota! Hattusi ja oikea kenkäsi! Olen hukannut omani metsään." Lukia on jo varmaankin arvannut, että se oli yön lapsi Hagar, joka oli käyttänyt Andromedan vastentahtoista lepoa hengittääksensä maa-ilmaa laiturin lähellä ja oli siinä sattunut joutumaan tuohon eriskummalliseen kohtaukseen. Ja Hagar oli oitis valmis. Avojaloin ja ilman hattua juoksi hän sotaprikille kuningattaren käskyä toimittamaan. Tämä käytti aikaansa järjestämällä pukuansa niin hyvään kuntoon kuin tässä mahdollista oli, jotta hän siinä saattaisi esiintyä. Kristiina piti yhtä paljon huolta kuninkaallisesta arvostansa, kuin hän oli välinpitämätön vaatetuksestaan, milloin ankarat seura-elämän tavat eivät sitä vaatineet. Siivoaminen oli niin kömpelösti ja kiireisesti tehty, kuin odottaakkin sopi prinsessalta, joka ei ollut tottunut, auttamaan itseänsä eikä sitä paitsi huolinut siitä miten se onnistui. Hame pantiin kiinni ja rypyt oikaistiin muutamilla kiireillä käden silityksillä, mutta siihen jäi kuitenkin sinne tänne joku heinän korsi tahi lehti, joita metsässä oli tarttunut kiinni. Hiukset sidottiin niin hyvin kuin hätätilassa kävi laatuun. Hagarin hattu ja kenkä sopivat mainiosti, mutta kengässä oli sen ajan tavan mukaan korko, ja Kristiina ei kärsinyt korkoja. Empimättä otti hän jahtiveitsensä hameentaskustaan ja rupesi leikkaamaan korkoja kengistä. Hän koetti juuri par'aikaa tuota vaivalloista työtä toimeen saada, kun Hagar palasi Herman Flemingin parissa. "Vene odottaa teidän majesteettinne määräyksiä", ilmoitti Herman herra tehden kunniaa kankean merimiehen tapaan. "Hyvä, minä olen oitis valmis", vastasi kuningatar huolettomasti tervehtien. "Auta minua sinä... Mikä nimesi on?" "Hagar." "Auta minua tuota korkoa saamaan pois, kuules! Tuommoinen hassu keksintö, jolla tehdään ihmisiä ontuviksi! Ja Hagar koetti kuningattaren kanssa yhdistetyin voimin saada korkoa pois leikatuksi, mutta se oli rautanauloilla kiinnitetty ja kesti kaikkia heidän ponnistuksiansa vastaan. Heidän täytyi pyytää apuunsa kummastelevaa merimiestä, jonka vihdoin onnistui saada tuo vastahakoinen esine pois paikaltaan sillä menestyksellä, että kengästäkin kappale seurasi mukana." "Nyt saatan kulkea", sanoi kuningatar, koetellen tyytyväisenä kenkäänsä. "Kas tässä, avojalka!" Hän antoi Hagarille kultarahan. Hagar tunsi itsensä nöyryytetyksi. "Armollisen röökinän luvalla tahdon antaa tämän kauniin rahan Norrköpingin köyhille", vastasi hän. "Oletko sinä ylpeä?" Ja Kristiina loi läpitunkevan ylenkatseellisen silmäyksen ylpeytensä kilpailiaan. "Minun kenkäni ei ansaitsisi niin suurta kunniaa, jos se myytäisiin", vastasi Hagar samalla, kun hän antoi takaisin kuninkaallisen sormuksen. Kuningatar käänsi hänelle selkänsä ja tarttui Herman Flemingin käsivarteen lähteäkseen pois. Samassa hän astui kirjan päälle. "Minä olen hukannut _Tacitukseni_", sanoi hän. Fleming kumartui alas, otti kirjan ja kurkotti sen kuningattarelle. "Tässä on Tacitus", sanoi hän hymyillen jäykällä tavallaan ja katsahtaen Hagariin, sillä hän tunsi tuon märän esineen, jonka hän oli nähnyt Andromedan keulanko kassa. "Mutta tämä ei ole _minun_ kirjani!" huudahti Kristiina. Tuo roomalainen oli kauniimpiin kansiin sidottu, kuin hänen omansa. "Suokaa anteeksi", sanoi Hagar, "se on minun." Jos hän tässä hetkessä olisi ilmaissut pienintäkään ylpeyttä tahi voitonriemua, olisivat he taas törmänneet yhteen, sillä tuo oppinut kuningatar olisi yhtä anteeksi antamattomana pitänyt oppinsa, kuin ylpeytensä kilpailua. Mutta mitä Hagar tunsikin, ymmärsi hän sitä kuitenkin salata. Hänen sanansa olivat koulutytön eikä mitään muuta. "_Sinäkö_ luet _Tacitusta_?" kysyi kuningatar; -- saman kysymyksen oli Fleming tehnyt. "Siinä on paljon, jota minä en vielä ymmärrä oikein", vastasi hän kyllä järkevästi. Tacitus on aina syvälle menevien ajatustensa ja lyhyen lause-tapansa vuoksi kuulunut roomalaisten aikakirjojen vaikeimmin käsitettäviin kirjoittajiin. Kristiina tiesi sen omasta kokemuksestaan. "Sinä saatat seurata minua kaupunkiin", sanoi hän, ollen silmänräpäyksessä jälleen suopeammalla tuulella. "Minä tahdon nähdä, mitenkä sinä selviät tuosta vänkelästä herrasta." Nähtyänsä etäällä muutamia ratsastajia, kiirehti kuningatar askeleitansa. Hetkisen kuluttua istui hän veneessä joka reippaasti, soudettuna vei hänet Norrköpingiin. Flemingillä ja muutamilla merisotamiehillä oli kunnia saattaa häntä kaupunkiin. Hagarille suotiin sija veneen keulatuhdolle ja hän sai vastata muutamiin vähäpätöisiin kysymyksiin, joita kuningatar hänen henkilöään koskevista asioista suvaitsi kysyä. Vastaukset unohtuivat yhtä pian kuin kysymyksetkin; meren lastu oli taas tuuli-ajolla tuntemattomilla laineilla. Presidentti Kurki perheineen oli juuri äsken herkullista päivällistä syödessään koettanut palauttaa voimiansa merimatkan vaivojen perästä, kun he hämmästyivät palvelusväen huudosta, että kuningatar oli lastisillalla. Kentiesi hän vielä kunnioittaisi prikiä vierailullaan. Mitäpä he tekisivät, näin _deshabillé_, jokapäiväisissä puvuissaan kun olivat? He uskalsivat lähteä kannelle kurkistamaan ja ennättivät juuri aikoinaan nähdäkseen nenäliinan viittauksen, veneen keulankokasta, kun kuninkaallinen vieras jo oli kaukana ulkona Bråvikin laineilla. "Se on Hagar!" huudahti pieni Katariina Kurki, joka kymmenen vuotta myöhemmin tuli kuningattaren hovineideksi. "Hagar? Mahdotonta", vakuutti presidentti. "Hän on mäellä tuolla metsässä. Olen lähettänyt Papen häntä hakemaan ruoalle." "Sinä et koskaan ole milläsikään hänen huolimattomuudestansa", sanoi presidentin rouva. "Täällä tulee Pape... Noh?" "Hagar käski minun ilmoittaa hänen armollensa, että hän oli saanut käskyn seurata kuningatarta kaupunkiin. Minä vaivoin ennätin viskata hänelle kenkäparin", -- selitti hovimestari, joka nyt oli jälleen saavuttanut koko virkaolentonsa arvoisuuden. Presidentti ei saattanut olla hymyilemättä. "Sofia", sanoi hän puolisolleen, "minä en ihmettelisi, jos sattumus kerran olisi vienyt nuo tytön tyngät yhteen. He ovat kuin yhdestä sulattimesta valetut ja sitä paitsi syntyneet samana yönä. Mutta jollen heitä väärin tunne, olen varma siitä, ett'eivät kauvan sovussa pysy. Kuningatar ja mustalaistyttö! Sallimus saattaa välistä laskea hyvin kummallista leikkiä... Pape, hanki luotettava vene! Me annamme soutaa itsemme Norrköpingiin." 3. Spartalaisia. Älä kadehdi kuningatarta! Minä tiedän sen nyt... olen tehnyt ensi kokeeni tänään. Paitsi Kristiinan kuutta ensimäistä lapsuuden vuotta on ehkä hänen kuudestoista vuotensa 1642, se joka tämän kuningattaren kirjavasta elämästä on vähimmän tunnettu ja josta on vähimmän puhuttu. Hän ei enään ollut se ihmelapsi, joka herätti suurta huomiota eikä vielä se nuori impi, joka pian oli kummastuttava maailmaa. Hänen opintonsa oli lopetettu, hänen luonteensa oli kehityksessään. Hän oli perivä kruunun, mikä jokaisen voiton perästä sai suuremman loiston, mutta hän ei sitä vielä kantanut, sen valta kuului vielä valtakunnan hoitajille; hän itse seisoi sen varjossa odottamassa. Hänen henkilönsä näytti joutuvan unohdukseen hänen arvonsa takia, jota ei saatettu unohtaa. Kaikkein silmät olivat luotu Saksan sotaa kohden, Torstensonin taisteluihin, vaaroihin ja voittoihin, ranskalaiseen liittoon ja Tanskanmaan epäiltävään käytökseen. Mutta juuri tänä Kristiinan kuudentenatoista vuotena tapahtui hänessä itsessään se huomaamaton, vaan tärkeä muutos, joka luonnonlain voimalla siirsi kuningatarlapsen, aivan kuten muutkin hänen ikäisensä, aamuruskosta täydelliseen päivän valoon, lapsuuden unelmista ja mielipiteistä nuoruuden kohinaan, joka on täynnä hehkuvaa elinvoimaa. Norrköping, joka sijaitsee siinä, missä Motalan joki laskee Bråvikiin, oli ennen Kustaa II Aadolfin aikaa ainoastaan varakkaitten itägötalaisten markkinapaikkana, mutta kasvoi Louis de Geerin, kuninkaallisten oikeuksien, sekä edullisen asemansa kautta pikaa Ruotsin etevimmäksi tehdaskaupungiksi. Sen 4,000 asukasta olivat ikään kuin puusta pudonneet siihen aikaan tapahtuneen kuninkaallisen vierailun takia. Ala-ikäinen Kristiina kuningatar oli siinä iässä, että hänen täytyi tutustua valtakuntaansa sekä sen edistyttämislähteisiin. Hän läksi Norrköpingiin ja mukanaan oli hänellä valtiokansleri, useita neuvoston jäseniä, ylihovimestaritar Beata Oxenstjerna, joka oli naimisissa Kaarlo Bonden kanssa, sekä orpanansa pfaltzkreivitär Maria Eufrosyne, yhdenikäisensä, neiti Ebba Sparre sekä lukuisa seurue. Näinä päivinä ajateltiin huvia ja hyötyä. Kuningatar tarkasteli rautatyölaitoksia, haarniskapajaa ja tehtaita sekä muita huomattavia paikkoja. Hän oli tiedonhaluinen ja kyseli lakkaamatta, hän tahtoi tietää, millä tavoin ruotsalaista rautaa valmistettaessa tuo kummallinen jalostuttamistyö toimitettiin. Vihdoin hän väsyi, aivan kuten muutkin hänen ikäisensä, ja silloin pantiin toimeen hänen huviksensa Kolmordenin metsästysretki. Miten se päättyi, tunnemme jo. Kammariherra Klaus Wrangel, joka jahtia johti, tahtoi ajella hirviä, mutta metsä oli liika lavea ja aika liian lyhyt. Tyydyttiin siis jäniksiin. Kuningatar ampui satulassaan istuen jäniksen, joka juoksi täyttä vauhtia. Siinä ei ollut kyllä, hän havaitsi ketun, kettu petti hänen, hän petti metsästysseuransa, ja tämän loppu oli kuperkeikka. Kun Kristiina palasi kaupunkiin, näytti hän kalpealta ja uupuneelta. Ei se ollutkaan lastenleikkiä, tuo putoaminen satulasta sekä jalustimissa laahaaminen. Hän ei ensi innossaan ollut minänsäkään olevinaan, kun hän tahtoi pilkata takaa-ajajoitaan. Mutta kun jännitys oli ohitse, vei luonto voiton. Hänen päätänsä, selkäänsä ja rintaansa kolotti sanomattomasti. Vilkkaassa mielikuvituksessaan luuli hän, että häneltä kylkiluu oli taittunut. Vaivoin hän Flemingin avulla saattoi kulkea tuon lyhyen matkan satamalaiturilta torin varrella olevaan de Geerin taloon, jossa hän asui. Täällä hän herätti kovaa hämmästystä ja rouva Beata Oxenstjerna otti hänen hoitoonsa. Kristiina ei rakastanut tätä kurittajaansa, jolla perheen-emännän kaikkien avujen ohessa myöskin oli karkea käytös, ja joka ei koettanutkaan salata, että hän vastenmielisesti alistui tätä vallanpitäjien hänelle uskomaa arkaa tehtävää toimittamaan. Koko hoviväki tuli liikkeelle ja pelästyi vielä lisäksi, kun metsästäjät palasivat takaisin, jotka eivät tietäneet kuningattaren putoamisesta hevosen selästä eikä hänen katoamisensa syytä, mutta sitä paremmin Kolmordenin huonon maineen. Sven Akselson oli puhunut epäselviä sanoja jostakin, joka olisi tapahtunut vuorenrotkossa. Sen piti tapahtuneen, mutta ei kuitenkaan tapahtunutkaan: Siitä ei kukaan viisastunut. Hovilääkäriä lähetettiin tuomaan ja hän määräsi suonen iskemistä. Kylkiluista ei ollut yksikään poikki, mutta useita raamukkeita havaittiin selässä ja olkapäissä sekä mustelma oikeassa ohimossa. Kristiina ei tahtonut ilmoittaa, mistä hän ne oli saanut. Ei kenenkään pitänyt iloitseman siitä, että hän oli oikullisuudestaan tullut rangaistuksi. Ruhtinatar Maria Eufrosyne oli myöskin levottomuudesta ja pelosta varsin pahoin voipa. Ne molemmat kammarineitsyet, jotka seurasivat mukana kuningattaren lähintä palvelusta varten, olivat puolikuolleina kovan ratsastuksen ja pelästyksen takia. Tuima oli löydetty syömässä eräällä metsänrinteellä. Kummallisia huhuja kulki suusta suuhun. Kersti röökinä oli viety peikkojen luolaan, tahi vaivoin päässyt sissien kynsistä. Hän oli tullut lumotuksi, -- "muserretuksi", kuten sanantapa kansankielellä kuului. Metsästäjien muistiin johtui nyt se vieras tyttö, joka heitä oli saattanut harhateille Åbyhyn ja he pitivät häntä jotenkin epäluulon-alaisena. Häntä tuli kuulustella. Mutta mistä hänen löytäisi? Häntä ei kaukaa tarvinnutkaan etsiä. Ei kenelläkään ollut aikaa muistella Hagaria. Tuntemattomana vieraassa maassa, ei hän uskaltanut tunkea kuningattaren asuntoon, vaan istui talon portailla odottaen uusia käskyjä. Siinä Sven Akselson hänen näki ja tunsi. Hän kyllä vielä muisti, että Tuima oli pelästynyt siinä paikassa, jossa tyttö oli seisonut pähkinäpensaan luona. Hagaria äkkiarvaamatta valmistaumattomana kyseltiin, mutta hän ei vastannut mitään. Hän muisti kuningattaren hartaan toivon, että hänen seikkailunsa ei tulisi tunnetuksi sekä salasi järkähtämättömänä kaikki muut asiat, paitsi sen, että hän oli saanut käskyn seurata kuningatarta kaupunkiin. Hän vietiin Beata rouvan luo, joka luuli häntä suomalaiseksi kammarineitsyeksi. "No niin", sanoi tuo ankara rouva, saatuansa Hagarin henkilöstä ne tiedot, joita hän luuli tarvitsevansa. "Sinä olet suomalainen, sinä? Tiedätkö, mitä sinusta puhutaan? Sanotaan, että sinä olet velho, ja olet käyttänyt pahoja juonia. Mutta tiedätkö, miten velhoja rangaistaan? Niitä vitsoilla ruoskitaan ja lavalla poltetaan. Ajattele sitä, sinä ilkipintainen elävä; älä valehtele, vastaa kysymyksiini! Mitä Kersti röökinälle metsässä tapahtui? Mitä varten hänen hevosensa tyhjin satuloin löydettiin? Miksikä Klaus herralle valehtelit, että röökinä oli ratsastanut Åbyhyn päin?" "Minä luulin metsästäjien tarkoittavan hänelle jotakin pahaa", vastasi tyttö viimeiseen kysymykseen sekä oli toisiin puuttumatta. "No, entä sitten! Minä tahdon tietää mitä varten röökinä on haavoitettu, ja kuka häntä on haavoittanut." "Hän on ehkä puita vasten loukannut itsensä. Siellä Kolmordenin metsässä on vaikea ratsastaa." "Turhia puheita! Sinä tiedät enemmän, kuin tahdot ilmoittaa. Saanko vastauksen vai enkö?" Hagar oli vaiti. "Akselson, tuo vitsa!" Akselson ei ollutkaan hidas tuomaan pähkinä-vitsaa, joka siihen aikaan aina oli saatavissa luvallista kotikuria varten. "Noh", sanoi Beata rouva tarkoittavasti, "saanko nyt vastausta?" Hagar oli yhä vieläkin vaiti. Se, joka muistaa Hagaria ja Bennua siitä ajasta, jolloin Kaskaksen torpassa olivat, tietää, ett'ei Dordei milloinkaan uskaltanut heitä vitsalla uhata, koska he siitä kävivät tuhatta hullummiksi. "Apollonia", jatkoi Beata rouva vahva-kouraiselle kyökkipiialle, joka uteliaana seisoi ovella, puolittain pelästyneenä, puolittain iloiten siitä, että tuo nuori velho saisi ansaitun kurituksen, "avaa tytön hame ja paljasta hänen hartiansa!" Apollonia läheni. Hagar juoksi takaisin päin, tarttui kaiteeseen, joka oli seinän ääressä, ja huusi: "Koetappas koskea minuun! Minä olen täällä kuningattaren käskystä, eikä kenelläkään muulla ole oikeutta kuulustella ja kysellä minua!" Kuningatar oli kyllä vielä ala-ikäinen ja ylihovimestarittarensa hoidon alainen, mutta hän oli kuitenkin kuningatar. Beata rouva mietiskeli. "Vie noidanpenikka kellariin, ja salpaa ovi! Hän pyytää tutkimusta; sitä hänen saaman pitää, että korvissaan vinkuu. Sinä siellä", lisäsi hän tytölle, "muista piiskuria! Ja muista polttolavaa! Ja kun olet harkinnut asiaa, saat koputtaa kattoon! Kyökkiin se kyllä kuuluu, ja minä tahdon sitte katsoa, mitä puolestasi tehdä saatan." Hagar vietiin ynseänä, mutta vastusta tekemättä talon kellariin, jonka kostean holvin alla hän tuskin oikoisena saattoi seisoa, ja suljettiin sinne parannukselle. Beata rouva toivoi, että hän piankin nöyrtyisi. Aateliset edut antoivat tälle ankaralle, mutta oikeutta rakastavalle rouvalle tuomiovallan, johon ei kuningasvaltakaan saattanut koskea. Kerrotaan juuri 1642 vuosiluvulta, että valtiokansleri oli antanut rangaista erästä palveliaa, vaikka kuningatar oli rukoillut hänen puolestaan. Kristiina makasi kuumeessa, joka enemmän oli syntynyt hermojen kiihotuksesta, kuin ruumiin ulkonaisista tahi sisällisistä vammoista. Ebba Sparre istui kuninkaallisen ystävänsä vieressä. -- "Kärsitkö kovin?" kysyi hän, pestessään lyijyvedellä naarmua joka oli haavoitetun oikeanpuolisessa olkapäässä, se olikin vasenta nähtävästi korkeampi. Tuo kaunis Ebba sinutteli kuningatarta, kun kahden kesken olivat. "En yhtään", sanoi Kristiina. "Minä ennätin kuitenkin kaupunkiin ennen teitä." "Mutta hirveästi sinä meitä pelästytit! Dora on vuoteen omana, Sidonia sylkee verta. Neito raukat ratsastivat itsensä kuoliaaksi. Miksikä sinä meistä ratsastit pois?" "Miksikä ei Wrangel ajanut esiin hirveä? Väsyyhän noihin kurjiin jäniksiin. Minä havaitsin ketun, ja sitten... minua halutti itse olla otuksena. Onhan hyvä totuttaa itseänsä. Monet koirat kruunua nalkuttavat." "Suo minun hautoa ohimoitasi! Mistä sait tuon sinermän?" "Minä metsänhaltialle annoin korville, ja hän on luultavasti minua kynsäissyt." Ebban hämmästynyt katsanto osotti, ett'ei hän tuota aivan mahdottomana pitänyt, kun samassa heidän puheensa keskeytyi, Beata rouvan tullessa sisälle. Hän katsoi tarpeelliseksi kieltää kuumesairasta puhumasta. "Lääkäri", kuiskasi hän Ebballe, "tahtoo tietää, mihinkä ja miten kuningatar on itseänsä loukannut. Onko hän sinulle ilmaissut mitään?" "Hän sanoo metsänhaltian häntä kynsäisseen", vastasi Ebba Sparre viattomasti. "Hullutusta! Vaan meidän päivinämmehän usein kuulee puhuttavan noidan tempuista. Minä olen ottanut epäluulonalaisen henkilön talteen; älä puhu siitä mitään! Sairas täytyy jättää rauhaan." Ikään kuin tämän määräyksen ivaksi, ilmoitettiin hetken kuluttua, että valtiokansleri oli tullut eikä häntä saatettu estää kuningatarta tapaamasta. Tuo kuuluisa Aksel Oxenstjerna, kuningas ilman nimeä, oli siihen aikaan 59 vuotias. Hän oli pitkävartaloinen ja voimakas, hiukset harmaat, otsa korkea, silmät siniset ja hänen poskissaan hehkui vielä nuoruuden heleä puna. Hyvin saattoi käsittää, että tämä mies osasi käskeä: hänpä oli "se akseli, jonka ympäri maailma (lue: hänen aikakautensa) pyöri"; mutta hän saattoi myöskin olla persoonallisesti rakastettava, ja kuninkaallista perhettä kohtaan oli hän sitä ainakin. Hänen oli jo täytynyt sanoa montakin karvasta totuutta nuorelle kuningattarellensa ja hänen tuli myöhemmin sanoa hänelle vielä paljoa enemmän; mutta hän ei milloinkaan unhottanut, että hän puhui "suuren Kustaa Aadolfin tyttärelle". Valtiokansleri ei salannut sitä, että hän oli tyytymätön Kristiinan ajattelemattomaan metsästysseikkailuun, vaan tuli hänelle sitä ilmoittamaan. "Minä havaitsen", sanoi hän, "suurella mielipahalla teidän majesteettinne epäterveyden. Sepä nyt on tullut noitten vahingollisten huvien seuraukseksi, enkä tiedä muuta neuvoa, kuin että otetaan opiksi toistaiseksi se, mitä nyt ei enään voi tekemättömäksi tehdä. Teidän majesteettinne on myöskin nyt onnellisesti siihen ikään tullut, jolloin järjen tulee vallita ja itse tiedätte, kuinka kallis ja suuriarvoinen teidän korkea persoonanne on koko valtakunnan menestymiselle. Ei todellakaan löydy Ruotsin metsissä yhtäkään niin jaloa metsän-eläintä, että se olisi ainoankaan naarmun arvoinen, joka teissä on, sillä joll'ette nuoruuden rohkeassa innossa varokkaan omaa ihoanne, tulee teidän kuitenkin ajatella, että koko ruumiillanne ja sielullanne olette Jumalan ja Ruotsin kansan oma. Enkä ole minä tätä sanonut pahoittaakseni teidän mieltänne, armollinen röökinä, koska te itse kärsitte vahingostanne, josta minä nyt toivon ja Jumalaa rukoilen, että piankin iloksemme pääsisitte. Vaan ottakaa se tulevaisuutta varten varoitukseksi suosiolla vastaan, samati kuin sen teille rakkaudesta, velvollisella arvonannolla sanonut on teidän ja teidän suuren isänne uskollinen palvella, joka ei mitään parempaa tiedä, kuin että hänen armollinen kuningattarensa tulisi onnelliseen hallitukseen täällä ajassa ja sen perästä valittuin rauhaan." Tämän jälkeen hän lempeästi hymyillen suuteli kuningattaren kättä, ikään kuin anteeksi anoen, mitä hänen neuvossaan ehkä oli ollut loukkaavaa. Aksel Oxenstjerna oli niin tottunut punnitsemaan sanojansa, jotka tähän aikaan painoivat paljon Euroopan vaa'assa, ettei meidän päiviemme pikakirjoittajien eikä kirjanpainajien olisi tarvinnut panna kirjaintakaan lisäksi. Jos kuolevaisten joukossa löytyi ainoakaan, jota kohtaan tuo isätön Kristiina saattoi, ja jota kohtaan hänen tuli tuntea tyttären rakkautta, oli tämä mies todellakin sellainen. Hän ei ainoastaan ollut etevin hänen holhojistaan, joka oli kantanut hänen kruununsa taakkaa, vaan hän oli aina kuningattaren ensimmäisistä lapsuuden ajoista ollut hänen isällisenä neuvonantajanaan. Ja Kristiina ei saattanut olla häntä kunnioittamatta; hän oli todellakin ainoa, jonka edessä Kristiinan omapäinen luonne taipui, ainoa, jota hän -- ei ainakaan vielä -- uskaltanut vastustaa. Mutta rakastaa häntä kuten isää, taipua tyttären vapaa-ehtoisella tottelevaisuudella hänen neuvojensa mukaan, sitä ei hän taitanut. Siksi oli Oxenstjerna liiaksi paljon Kristiinaa etevämpi, ja selitys Kristiinan arvotuksen tapaiseen luontoon, sellaisena, joksi se alkoi muodostua hänen kuudentenatoista vuotenansa, oli juuri siinä, ett'ei hän kärsinyt ketään rinnallansa, vielä vähemmän itseään etevämpänä. Hän saattoi kunnioittaa, pitää arvossa, ihailla, rakastaa toista tahi toista, jonka hän luuli rakkauttansa tahi kunnioitustansa ansainneeksi, ja ne ovat paljo erehtyneet, jotka ovat sanoneet, ettei hän koskaan voinut rakastaa ketään eikä mitään muuta paitsi itseään. Mutta sitä hän saattoi tehdä ainoastaan sillä ehdolla, että tuo kukaan eli mikään oli häntä heikompi. Jos tahtoi nousta hänen suosioonsa, silloin ei ainoastaan saanut näyttää niitä ominaisuuksia, joita hän piti korkeimmassa arvossa, miltei tärkeämpi oli, että asettui häntä alemmaksi, se hänen suosionsa menetti, joka tahtoi olla tasa-arvossa hänen kanssaan tahi häntä etevämpi. Hän ei vaatinut alammaisuutta, vaikka hänen luonteensa kiivaudessa välistä siltä näytti, sillä orjakin saattoi nöyryyttää itseänsä ja hän ylenkatsoi orjia. Hän tarvitsi ja tahtoi olla tuo "verraton", joksi hän sitten tuli, siinä sana, joka ilmilausuu hänen yksinäisen suuruutensa. Kristiina nousi istualle ja vastasi huolettomalla äänellä, joka ei puhunut samaa, kuin hänen kuumeentapaisesti kiiltävät silmänsä: "Minä ratsastin liian kiireesti, olen vain väsynyt, se menee pian ohitse." Valtiokansleri katseli häntä tutkistellen. Hän pelkäsi, että Kristiina ehkä saisi uudestaan äkkinäisen kivun puuskan, sellaisen, joka usein häntä vaivasi hänen kasvavalla iällään. "Nyt on paras pysyä levossa", varoitti hän. "Kommissarius De Geer odottaa tuolla ulkona, saadaksensa tietää, kuinka terveytenne laita on. Hänen alammainen toivonsa on, saada kunnian vastaanottaa armollisen kuningattarensa huomenna vieraana Finspångissa. Minä vastaan hänelle, että tämä on toistaiseksi jätettävä, sillä matka tuottaisi haittaa." "Suvaitkaa, teidän lemmellisyytenne, vastata kommisariukselle, että minä ilolla otan vastaan hänen kutsumuksensa huomiseksi", lausui hän. "Onko sotamarsalkka Horn saapunut Norrköpingiin? Muistaakseni häntä tänään odotetaan." "Hän saapui tänne tänään", vastasi valtiokansleri, hämmästyneenä tuosta, kun näki sairaan noin äkkiä voimistuvan. "Minä toivon näkeväni hänen, teidän ja De Geerin tänä ehtoona illallis-aterialla klo 7." "Ei, sitä teidän majesteettinne nykyinen heikkous ei millään muotoa salli", muistutti Oxenstjerna. "Mitä? Teidän lemmellisyytenne tahtoo, että noin etevän sankarin, joka äsken on Sveitsissä, Hollannissa ja Ranskassa otettu vastaan suurilla kunnian-osotuksilla, paluumatkallaan täytyisi odottaa, päästäksensä minun puheilleni! Hän ei ole Ruotsissa ollut kolmeentoista vuoteen, enkä minä saata häntä muistaa; minä olin lapsi, kun hän lähti sotaan. Kutsukaa häntä illallis-aterialle; minä olen täydellisen terve. Ja asessori Stjernhjelm, eikö hän eilen saapunut tänne Tartosta? Minä toivon saavani nähdä hänet myöskin. Hän tulee nyt olemaan valtakuntamme muinaislöytöjen tutkia. Minä tahdon häneltä kysyä, saattaako hän asettaa uuteen kuntoon Stäketin. Nuot rauniot ovat kummalliset; olin vähällä saada niskani poikki, kun kävin siellä kesällä." Kuningatar puhui pikaa ja kärsimättömästi; kuumetta oli sanoissakin. Valtiokansleri vaihtoi silmäyksiä sisarensa kanssa, jonka levottomuus kuningattaren suhteen nähtävästi ilmaantui, mutta katsoi parhaaksi olla Kristiinalle vastaansanomatta _tällä haavaa_. Kuume olisi saattanut käydä kovemmaksi. Siis päätettiin, että mainitut kolme herraa kutsuttaisiin hovi-aterialle samana iltana, ja jos kuningatar, kuten arvata saattoi, olisi estetty olemasta läsnä, niin valtiokansleri sekä hänen sisarensa osottaisivat kunniaa vieraille. Mutta hän oli läsnä. Hän ei _tahtonut_ olla kipeänä, hän ei _tahtonut_ olla satulasta viskattuna, hän ei _tahtonut_, että luultaisiin hänen saaneen rangaistusta ajattelemattomasta ratsastuksestaan. Ei kukaan saisi aavistaa, miten vilunväreet kävivät hänen jäsenissään eikä miten uuvuttava voimattomuus kerta toisensa perästä häntä pyörrytti niin, että oli tainnoksiin menemäisillään. Hän oli antanut pukeakkin itsensä tavallista huolellisemmin. Hän puhui paljon, ehkä liian paljon, mutta hän puhui viisaasti, ja missä aine sen salli, myöskin sukkeluuksia pistellen. Tässä nähtiin ensi kerran se Kristiina, joka oli maailmaa hämmästyttävä. Valtiokansleri kuunteli häntä ihmetellen, ja kaikki muut ihastuksella. Hän oli muutamien tuntien kuluessa ikään kuin kasvanut. Kuningatar-lapsi näytti jonkun äkki-arvaamattoman käänteen kautta muuttuneen kuningatar-neidoksi. Presidentti Kurki, joka heti tultuansa kiirehti osottamaan kunniaa näille ylhäisille matkustajille tervehtimällä heitä, kutsuttiin myöskin hovi-illallisille, jotka olivat valmistetut 14 hengelle. Norrköpingillä oli se harvinainen onni, että näki kuningattarensa ympärille koottuna viisi miestä, jotka jo olivat ja vielä edeskin päin tulivat olemaan viiden yhteiskunnallisen suunnan etevimpinä edustajina: valtiohoidon, sodan, lainkäytön, teollisuuden ja kirjallisuuden. Tänä iltana teki viidentoista-vuotias prinsessa näytekokeen, ja missä tilassa! Hänen oikealla puolellaan istui valtiokansleri ja vasemmalla sotamarsalkka Horn. Näitten naapurien vieressä ei hän millään muotoa tahtonut näyttää mitään heikkoutta, mutta oli varovaisuuden vuoksi pitänyt takanaan Ebba Sparren lähinnä palvelevana hovineitona. Tuon tuostakin nojasi hän ystävänsä olkaa vasten, ikäänkuin kuiskatakseen hänelle jotakin määräystä, vaikka hän todellisuudessa tarvitsi tukea, jotta heikkoutensa ei tulisi ilmi. Siinä puhuttiin sodasta, Torstensonin matkasta Olmützia vastaan sekä tulevan suuren taistelun mahdollisuudesta; tämä oli kuukautta ennen Breitenfeldin toista tappelua. Horn oli äsken kieltäytynyt myöntymästä Venedigin tasavallan kunniaa tuottavaan tarjoumukseen, että hän ylipäällikkönä johtaisi sen sotajoukkoja turkkilaisia vastaan. Kristiina lausui leikillisesti, että niin halusta kuin hän tahtoikin nähdä sotamarsalkkaa Ruotsissa, olisi hän kuitenkin vielä halukkaammin tahtonut nähdä häntä Konstantinopolissa. "Mutta ei kuitenkaan vankina", virkkoi Horn. "Teitä saattaa sulkea sisään, vaan ei koskaan kukistaa", vastasi kuningatar. "Teidän elämänne on satu. Haltiat pitävät teitä teljettynä vuorissaan seitsemän vuotta, ja te palaatte nuorentuneena uusiin mainetöihin." "Tottumus tekee ihmeitä", vastasi Horn hymyillen. "Suomalaiset pirtit ja saksalaiset kenttä-olot ovat siitä hyvät, etteivät pilaa meitä pehmeillä vuoteilla." "Älkää sitä sanoko, sotamarsalkka! Te sekä teidän maamiehenne lämmittelette halusta itseänne valkean ääressä. Teillä oli kylläkin kuuma Breitenfeldin luona, mutta siellä olittekin kuninkaan oikeana kätenä." "Minun mielestäni sotilaan on parempi kadottaa oikea kätensä, kuin nähdä sitä kahleissa", vastasi sotamarsalkka. "Pahinta oli Ingolstadtissa, ett'en saanut taistella nuoren kuningattareni puolesta. Kerran", lisäsi hän, "olin niin onnellinen, että sain tehdä teidän majesteetillenne palveluksen. Se oli silloin, kun kunniakseni sain luottamustoimen pyytää Brandenburgin prinsessaa kuningas-vainajalle, teidän suurelle isällenne." "Kun minä tulen kuudenkymmenen vuotiaaksi", vastasi Kristiina samaan tapaan, "kiitän minä teitä olemuksestani, jos se silloin on osottanut kiitosta ansainneensa." Kustaa Horn oli nyt viidenkymmenen vuoden vanha, hän ei ollut pitkävartaloinen, mutta roteva ruumiiltaan, hiukset pitkät, ruskeat ja kähäräiset, silmät ruskeat ja lempeät, otsa kalpea, iho keltaisen kalpea, viikset lyhyet ja hänen kasvonsa ilmaisivat melkein surullista vakavuutta, jossa hymyily, joka nyt hänen muotoaan kirkastutti, oli yhtä miellyttävä kuin harvinainen vieras. Nuo suomalaisten pirtit, jotka kuuluivat hänen lapsuutensa muistoihin, olivat painaneet häneen poistumattoman leimansa kansasta, "min urheus, min vakavuus, min miehuus kuolon voittaa." Hollantilainen Louis De Geer, joka nyt oli 53 vuotias ja vuoden ollut ruotsalaisena aatelismiehenä, oli luonnon vakavuudessa ja teeskentelemättömässä hurskaudessa Hornin sielunheimolainen, mutta muuten hänen vastakohtansa, aivan kuten sota on rauhan vastakohta. Hänen yllään oli rikkaan porvarin pitkä, musta, visusti kiinninapitettu samettinuttu ja leveä, sileä kaulusta, josta kaksi silkkitupsua riippui. Muutama ohut kähärä korvien luona, huolellisesti leikattu täysparta ja musta patalakki paljaalla päälaella, ympäröivät hänen korkeaa otsaansa, hieno-ihoisia poskiansa ja viisaita, hyväntahtoisia, levollisia silmiänsä. Hänen olennossaan oli jotakin vaatimatonta ja enemmän itsekseen olevaa: siinä näki edessään hiljaisen kauppiaan, joka lakkaamatta odotteli ajan vaiheita ja osasi niitä käyttää, mutta joka samalla myöskin herätti luottamusta sen rehellisyyden ja lujuuden kautta, joka hänessä kuvautui. Hän oli nyt juuri kaupoissa kruunun kanssa, ostaaksensa Finspångin, joka hänellä oli arennilla ollut vuodesta 1618, ja sen lisäksi vielä nuo mahtavat, Dannemoran ympärillä olevat rautatehtaat. Sellaista mahtavaa rautateollisuuden harjoittajaa ei Ruotsi vielä siihen aikaan ollut milloinkaan nähnyt. Jos hän tunsi arvonsa, ei se myöskään hallitsevilta jäänyt huomaamattomiin. "Te tahdotte ostaa itsellenne parhaat kartanot, mitä Ruotsissa on", sanoi kuningatar leikillään De Geerille. "Kun minä ne arennille otin, olivat ne huonoimmat, mitä Ruotsissa löytyi", vastasi kauppias levollisesti. "Herra De Geer ei ole tyytyväinen Ruotsiin", virkkoi Oxenstjerna yhtä levollisesti. "Hän harjoittaa kauppaa Guinea-rannikoilla ja tarjoo meille Afrikan pantavaksi Ruotsin vallan alle." Kristiinan tunteita tenhosi kaikki, mikä oli suurenmoista. "Hyvä, herra De Geer", sanoi hän. "Pitäkää sananne, niin saattopa nähdä, ett'emme ole yhtä mustia, kuin uudet alammaisemme. Teidän herttuallinen kilpenne pitää koristettaman kullasta valetulla murjaanilla." "Siinä, missä Jumala armonsa antaa", vastasi kauppias, "saatetaan jotakin tehdä järjellä ja rahalla. Minä tiedän Euroopassa ainoastaan yhden miehen, joka olisi kyllin viisas ja kylliksi rikas pannaksensa valtansa alle Afrikan, ja se mies on juutalainen." "Mitä? Uusi Salomoko?" "Ruben Zevi Regensburgissa." "Hänen tunnemme aivan hyvin", nauroi valtiokansleri. "Hän oli tyytynyt 30 prosenttiin pienistä taskuveloistamme; saattaa toisessa tilaisuudessa pyytää 50. Ei, teidän vapaasukuisuutenne, me olemme vastaiseksi tyytyväisiä Eurooppaamme, kun ainoastaan taitaisimme sitä taitavasti nauttia ja hoitaa, mutta kun tarvitsemme enemmän, tahdomme juuri teidät Afrikaan lähettää." Asessori Stjernhjelm, joka vuonna 1631 oli saanut helisevän aatelisen nimensä yksinkertaisen Yrjö Olavinpojan sijasta, kuului tuumivan, että, jos Ruotsin valtakunta hallittavaksensa ottaisi murjaaneja ja pakanoita, ei juutalaisetkaan rahakukkaroineen olisi ylenkatsottavia. Stjernhjelm oli nyt 54 vuotinen, tunnettu oppineeksi, teräväpäiseksi ja teräväkieliseksi tuomariksi, sekä muinais-olojen kertoiliaksi, mutta oli tähän asti melkein tuntematon runoiltana. Hänen yllään oli tuomarin avara, pitkä takki, sekä kuten De Geerilläkin, patalakki päässä. Hiukset riippuivat tuuheina molemmin puolin päätä; viikset ja puoliparta antoivat hänelle ankaran muodon. Presidentti Kurki yhtyi vastustamaan juutalaisia. He olivat oikeuksia vailla Roomalaisessa valtakunnassa ja muualla yhteiskunnallisissa suhteissa ahtaalle ahdattuina. De Geer muistutti, että juutalaiset Hollannissa tekivät rahakauppiaina hyvää apua. Keskustelu kävi vilkkaasti. Ei kukaan huomannut, että kuningattaren kasvoissa väri vaihteli sekä että hän usein katkaisi puheensa ikään kuin hengittääksensä. Hän oli Stjernhjelmin kanssa alkanut keskustelua Stäketistä ja sen historiasta, kun hän äkkiä tarttui kovasti Ebba Sparren käsivarteen kesken lausetta. Beata rouva, jonka terävät silmät aina olivat varuillaan, huomasi liikkeen, hän nousi pöydän äärestä ja läheni kuningatarta. Kaikki katsoivat sinne päin, illallisvieraat loivat kysyvät silmäykset toisiinsa. Mitä oli tämä? Eikö kuningatar voinut hyvin?... Se kesti ainoastaan muutaman sekunnin. Itse valtiokansleri, joka istui lähinnä, ei ennättänyt huolestunutta kysymystä tehdä, ennenkuin Kristiina, yhtä kalpeana kuin hän äsken oli ollut punaisena, jatkoi keskustelua entisellä leikillisellä tavallaan. "Älkää kieltäkö, asessori, että Stäketissä kummittelee! Onko se Kustaa Trolle, joka siellä aaveilee? Sitä asessorin tulisi tietää, joka itse pitää _spiritus familiarista_ ja niin sanoakseni tuntee kaikki salaiset asiat. Älkää kieltäkö, että olette sytyttänyt valkean erään talonpojan partaan noitalasillanne sekä että milloin hyvään saatatte tehdä kirpusta norsun!" "Kun minulla on onni puhdistaa itseäni noin oppineen kuningattaren edessä, täytyy minun puolustaa suurennuslasi raukkaani", vastasi Stjernhjelm, jonka oli vähän aikaa sitten julkisessa puheessa täytynyt vastustaa liiviläisten pappien soimauksia, he kun häntä syyttivät noitumisesta ja ateismista, jumalattomuudesta. "Uskotelkaa vain minulle sitä!" jatkoi Kristiina iloisesti. "Jos teillä on suurennuslasi, niin lainatkaa, rakas asessori, se valtiorahastonhoitajalle, että hän rahastohuoneessamme kerrankin saisi hauskan hetken. Varmaan myöskin Lennart herra tuolla ulkomailla tulisi suuresti iloitsemaan, kun hän näkisi pataljoonansa monenkertaisesti lisääntyvän. Ja tyytyväisimmäksi tulee herra De Geer, hän tekee rautakankia neulankärjestä." Kello läheni 9, joka siihen aikaan oli hyvin myöhäinen tunti. Ateria lopetettiin pitkällä iltarukouksella ja vieraat osottivat velvollista kunnioitustansa suutelemalla kuningattaren kättä. Sitte erottiin. "Vie minua huoneisiini!" kuiskasi kuningatar ystävälleen. Hän oli ainoastaan suurella voimiensa ponnistamisella jaksanut sanoa muutamia kohteliaita sanoja hyvästijättö-menoissa. Ebba Sparre talutti häntä makuuhuoneesen. Siellä oli vielä yksi koetus kestettävänä eikä se vähimpiin voimiin tyytynytkään. Beata rouva myöskin velvollisuuden mukaisesti seurasi kuningatarta. Hän epäili Kristiinan teeskennelleen: hän tahtoi tietää kaikkea, mitä hänen ei pitänyt saaman tietää. Sen lisäksi annettiin monta perinpohjaista neuvoa yöksi, vuoteen valmistamisesta, vahdinpidosta, lääkkeistä ja yölampusta! Nämä 20 minuuttia olivat mitä kärsimättömimpiä. Vaikka Kristiina joka hetki oli tainnoksiin menemäisillään, täytyi hänen kuunnella varoituksia ja vastata niihin rauhoittavalla tavalla. Jollei tämä olisi onnistunut, olisi Beata rouva jäänyt yöksi makuuhuoneeseen. Mutta se onnistui. Tuo uuttera hoitaja läksi, vakuutettuna siitä, että ainoastaan vähäinen voimattomuus oli jäljellä, joka kyllä yön levon jälkeen haihtuisi. Tuskin oli ovi suljettu hänen jälkeensä, ennenkuin kuningatar pyörtyi niin äkkiarvaamatta, että hän olisi pudonnut suin päin lattiaan, jollei kammarineitsyt, joka hänet riisui, olisi seisonut hänen vieressään. Kutsuttaisiinko lääkäriä? Ei... kuningatar oli sen kieltänyt. Väkevät hajuvedet saattoivat hänen kuitenkin vihdoin tointumaan. "Ebba", kuiskasi Kristiina heikolla äänellä, kun hän ajatuksiaan oli koonnut, "älä kadehdi kuningatarta! Minä tiedän sen nyt... Minä olen tänään tehnyt näytekokeen!" Levoton oli yö, välistä Kristiina hourailikin. Hän luuli jälleen olevansa metsästämässä Kolmordenin metsässä... Hän ratsasti andalusialaisellaan, se laukkasi hänen kanssaan yli puitten latvojen aina pilvien sisään. Purppuranpunaiset hattarat ympäröivät häntä, ne riensivät salaman nopeudella hänen ohitsensa... korkeammalle, korkeammalle... aurinkoon asti ja tuolle puolen auringon!... Korkeammalle! Korkeammalle! Silloin makasi hän taas avuttomana maan päällä; nuori mustahiuksinen noita tempasi ratsuruoskan häneltä, sanoen... jaa, mitä hän sanoi, sitä ei kukaan saattanut käsittää. Kun Beata rouva tuli kello 3 aamulla sisään, oli kuningatar juuri nukahtanut. Kuume vähentyi, hengitys kävi levollisemmaksi. Nuoruuden elinvoima otti vähitellen takaisin loukatun oikeutensa. Huvimatka Finspångiin täytyi kuitenkin jättää tuonnemmaksi, se tehtiin kolme päivää myöhemmin, kun kuningatar oli aivan entiselleen parantunut. 4. Kellarissa. Ei... ei mitään pelkuruutta! Huolenpito hovista maaseutukaupungissa ja sen lisäksi nuori, kaikkea muuta kuin helposti johdettava kuningatar, joka vielä oli sairaskin, oli niin anastanut Beata rouvan ajatukset, että hän seuraavana päivänä vasta kello 10 edeltä puolisen, kun hän meni kyökkiin, määrätäkseen päivällisistä, muisti tuon kohtauksen, joka siellä tapahtui edellisenä päivänä. "Noh", sanoi hän kyökkipiika Apollonialle, "koska lutus tuolla alhaalla kattoon koputti?" "Hän ei ole koputtanut, teidän armonne." "Mitä? Istuuko hän vielä kellarissa?" "Minä odotin teidän armonne käskyä." "Eikö hän ole saanut mitään ruokaa?" "Ei, kas, mitäpä hän olisi saanut?" Vanki oli teljetty sisään kello 5 jälestä puolenpäivän, 17 tuntia oli kulunut, ja Beata rouva ei ollut mikään sydämmetön hirmuvaltias. Hän lähti Apollonian kanssa itse avaamaan vankilan ovea, ja otti mukaansa palttuleipää ja sahtia. Tuo pimeä, kostea kellari sai matalan holvatun kattonsa alle valoa yhdestä ainoasta pienestä aukosta, josta kylmä syksytuuli sisään tulvasi. Sillitynnyrit ja laareihin pannut juurikasvit levittivät epämiellyttävää lemua ympärilleen. Kalkkia oli läjittäin yhdessä nurkassa, märkää savea toisessa. Puoleksi lahonneitten hyllyjen päällä seisoi ruukkuja; tiilisora ja särjettyjen savi-astijain palaset peittivät multalattian. Siellä täällä oli pesupönttöjä, saavi tahi kerinpuitten puolikas, parkitsematon lehmänvuota ja tuntemattomia, ikävännäköisiä kapineita, joita hätimiten oli sinne kokoon korjattu, kun hovia varten siivottiin, ja joittenka laatua ei voinut puolipimeässä erottaa. Ilma oli kellarissa ummehtunut, kostea ja kylmä. Hagarin ensimmäinen ajatus, kun hän sisään teljettiin, oli pako. Tämä oli ensi kerta, jolloin häneltä vapaus riistettiin. Hän tutki ovea, muuria, lattiaa, kattoa ja aukkoa: ei mistään ollut mahdollista päästä ulos. Hän kaatoi sillinelikon kumoon ja sai siten istumapaikan. Hänen mielensä kiihtyi niin, että hän olisi tahtonut kaataa nurin koko talon, jos olisi voinut, mutta siihen hänellä ei voimaa ollut. Kyyneleettömin silmin ja katkerin mielin vietti hän muutamia tuntia siksi, että hän väsymyksestä nukkui. Kun hän heräsi, oli aukosta näkyvä heikko päivän valo kadonnut ja nyt oli hänen ympärillään pilkkopimeä. Hänen oli vilu ja nälkä. Jospa hänellä edes olisi ollut tulukset, kuiva tikku, lamppu tahi talikynttilä! Mitä on ihmiselimen olemus ilman valoa? Pimeys on tuo pelottava tuntematon, pimeys on enempi kuin kuolema, se on tyhjä tyhjyys. Se elävä henki, joka asui Hagarin rinnassa, halasi valonsädettä eikä saanut ainoatakaan. Hän tunsi väsymättömän halun kartuttaa itseänsä, oppia taistelemaan ja toimimaan. Työttömyys häntä rasitti ja veltostutti. Hän nousi seisoalle ja rupesi hapuilemaan pimeässä kellarin tavaroitten välissä. Ruukuissa oli kaikenlaisia sallaatti varoja, kurkkuja, sipulia, y.m. Hän löysi myöskin porkkanoita, nauriita, juurikoita. Hän puri niistä palasen, ne olivat mauttomia, mutta hän söi muutamia; ne sammuttivat hänen nälkäänsä. Leipää ei löytynyt, ei jauhojakaan eikä viljaa. Jospa hän olisi koettanut avata sillinelikon? Miksikä ei? Se onnistui monen vaivan perästä, mutta silli oli suolaista... Oliko hänellä juotavaa? Hän kuuli miten vesi holvista tippui yhdessä nurkassa aina pitkien välihetkien kuluttua. Lattialla oli vesilätäkkö, mutta veteen oli sekaantunut kalkkia. Hän ei uskaltanut maistaa silliä, vaan istui jälleen nelikon päälle. Tunnit kuluivat, sillä välin kun hän istui kuunnellen etäällä kuuluvia epämääräisiä ihmis-ääniä. Kun ne taukosivat kuulumasta, arvasi hän, että yö oli tullut. Kokonainen pitkä syysyö yksinäisyydessä, äänettömyydessä, nälässä, pimeydessä ja kylmyydessä! Hänen tarvitsi ainoastaan tarttua saavin tankoon, joka oli hänen vieressään, ja sillä koputtaa kattoon, niin häntä kuultaisiin... ja tultaisiin häntä vapauttamaan tästä hirveästä, leivättömästä vankeudesta... Tämä ajatus juolahti hänen mieleensä niin luonnollisesti, niin itsestään, kuten sen tietysti pitikin tuleman tällaisessa tilaisuudessa. Uudestaan ja aina uudestaan tuli se hänen mieleensä. Se oli välttämätön, mutta sitä vastustettiin. Hagar nauroi ääneensä. "Minun tarvitsisi vain kertoa, että kuningatar on pudonnut hevosen selästä, että hän löi minua sekä että minä melkein olin häntä takaisin lyömäisilläni... Mutta sitten minun myöskin tulisi lisätä, että hän on kieltänyt minua mitään puhumasta. Mikä voiton riemu tuolle ilkeälle rouvalle! Mikä rangaistus kuningattarelle, joka lähetti minun tänne, eikä sitten hiukkaakaan huoli siitä, että minua täällä kuoliaaksi kidutetaan. Semmoinen nukkekuningatar! Onko hän parempi kuin minä sen vuoksi, että hänen isänsä on ollut kuningas? Kukapa sen sanoo, ett'en minä ole korkeampaa sukuperää kuin hän? On jotakin kummallista tuossa tähdessä tuolla ylhäällä. Minä tunnen sen itsessäni. Minä näen sen loisteen läpi kivimuurien. Mitä on se? Ja kuka olen minä?" Kun Hagarin ajatukset kerran olivat ruvenneet kulkemaan tätä suuntaa, pääsi hänen mielikuvituksensa vapaasti lentämään. Hän ei enään tuntenut mitään tyhjyyttä eikä yksinäisyyttä. Hän oli kotonaan noissa arvoituksentapaisissa avaruuksissa, joissa on etsintää ilman määrää, kysymyksiä ilman vastausta. Oliko hän niissä onnellinen tahi onneton, sitä ei hän tietänyt. Kentiesi toisinaan onneton, toisinaan onnellinen. Hänen sielunsa oli kameleontti, joka lakkaamatta väriä vaihteli. Hän oli yhtä vähän runollinen kuin soitannollinen ja kuitenkin hänen ajatuksensa sai näitten heimolaisuudessa olevien mielentilain muodon. Hän rupesi laulamaan. Jollei muun vuoksi, niin kuitenkin ajan vietteeksi. En tiedä kehtoan, En minne tieni vie, En mitä halajan, Mi kohtaloni lie. Sen tiedät tähteni, Loisteessa taivaasi, Sinä sanomaton, Saavuttamaton, äänetön tähtöseni! Kun yö on valoton, Ja vaivat raskaita, Mull' aarre toki on, Ja tuki tiedossa. Sen yksin tunteepi Taivainen turvani, Sinä sanomaton, Saavuttamaton, äänetön tähtöseni! Hän vaikeni, hämmästyneenä siitä uudesta, oudosta muodosta, jonka hänen ajatuksensa olivat ottaneet. Ne jättivät häneen sellaisen mielialan, jota hän ei ennen ollut tuntenut: ei ajatuksia enään, eikä edes unelmia, eikä säveleitä, ainoastaan puoleksi tietämätöntä vaipumista äärettömään sopusointuun, joka täytti hänen, koska se täytti koko luodun maailman. Hän oli tullut sille lähteelle, josta runous ja sävellys, olkoon se luovaa tahi vastaan-ottavaa laatua, virtailevat ihmissydämmiin, -- tuon selittämättömän jonkin luo, jota paitsi ei mikään taide ole mahdollinen. Taaskin oli Hagar viettänyt tunnin näitten tunteittensa vallassa, kun kova jano hänen toinnutti tajuihinsa. Jano oli nälkää kovempi. Hänen päätänsä särki, hän vapisi vilusta. Antaisivatko he hänen täällä kuolla janoon ja viluun? Saavintanko oli aivan lähellä... Ei, ei mitään pelkuruutta! Hän hapuili etsiäksensä lehmänvuotaa, jonka hän oli nähnyt jossakin nurkassa, ja levitti sen sitten lattialle valmistaaksensa itselleen yösijaa. Vuota oli kuiva ja kankea, hänen onnistui saada siitä liuska ympärilleen ja sitte hän nukkui. Mutta tässä vankilassa ei ollut mitään yölepoa. Hetken perästä hän hypähti ylös, sillä jokin hyppäsi vikkelin, pehmein askelin hänen kasvojensa ylitse ja näytti tahtovan piiloutua hänen poveensa. Se oli hiiri ja Hagar kammoi hiiriä. Unen huumeessa sotki hän saavintankoa, tarttui siihen, korotti sitä kattoa kohti, mutta malttoi mielensä, viskasi jälleen tangon pois ja istui kyyryksissään vapisten sillinelikon päälle odottamaan päivän valoa. "Ei mitään pelkuruutta!" toisti hän. Vihdoinkin päivän sarastuksesta pieni juova tunki sisään kellarin ahtaasta aukosta. Kellon olisi nyt pitänyt olla kuusi aamulla, ja talonväki oli liikkeellä. Hän kuuli ääniä, kellarin ovi avattiin, renki ja piika astuivat sisälle. Renki asettui uloskäytävää vartioitsemaan sillä välin, kuin piika kokosi päivällä tarvittavia varoja kellarista. "Laskekaa minua ulos!" huusi Hagar, samalla kun hän koetti tunkea ulos ovesta. Vastaus oli kova tuuppaus takaisin. "Soo, vai niin", sanoi renki virnistellen paremmin tyhmyydestä kuin pahuudesta. "Sinäkö meidän armollisen röökinän olet noitunut? Lennä ulos kivimuurin lävitse, jos olet sitä oikeaa laatua!" Samassa hän katui ajattelematonta kehotustansa, jota velhon tietysti olisi sopinut noudattaa, ja huusi palvelustytölle, että hän kiirehtisi: täällä oli paholainen valloillaan. Ovi teljettiin uudestaan, ja neljä pitkää tuntia kului siksi, että Beata rouva vihdoin näyttäytyi ovessa. Hän havaitsi vankinsa kellarin nurkkaan kyyristyneenä, liikkumatonna ja käärittynä lehmän vuotaan, tämä kun oli ainoa riittämätön suoja kylmää ilmanhenkeä vastaan. "Nukutko sinä?" sanoi tuo ankara rouva, salaisesti peljäten että hänen vankinsa ehkä olisi kuoliaaksi paleltunut, tahi nälkään nääntynyt. Vaivoin Hagar oikasi konttaantuneita jäseniään ja seisoi kuolonkalpeana, mutta ynseänä tuomarinsa edessä. "Laskekaa minua ulos!" sanoi hän. "No sepä hyvä, että kerrankin olet järkiisi päässyt", vastasi Beata rouva, joka oli pitävinään tytön ynseätä pyyntöä suostumisena tuohon tnnnustukseen, jota häneltä oli vaadittu. "Vastaa minulle vain, millä tavoin kuningatar itsensä on vahingoittanut, niin sinä heti saat vapautesi!" "Laskekaa minua ulos! Minun ei ole mitään vastattavaa", sanoi Hagar kiivaasti. Se vääryys, jota hän oli saanut kärsiä, pani hänen raivostumaan. "Sinun on nälkä. Kas tässä, syö! Apollonia, anna tuolle raukalle vati ja lusikka; hän ei ole eilisestä asti mitään syönyt!" Beata rouva puhui lempeämmällä äänellä, osaksi myötätuntoisuudesta ja osaksi myöskin syystä, että toivoi tästä lähtevän parempaa vaikutusta. Hagar oli nurjimmassa mielentilassaan. Hän työnsi pois vadin, joka putosi lattiaan höyryävine palttuineen ja musertui. "Pitäkää kehno ruokapalasenne! Mitä te minusta tahdotte? En ole mitään pahaa tehnyt, ja te olette minun pitäneet teljettynä täällä toista vuorokautta vilussa ja nälässä, tässä kurjassa rotanloukerossa! Te olette ylhäinen rouva, te, mutta te ette ole ylhäisempi kuin kuningatar, joka minua tänne kutsui. Minä valitan hänelle, minä. Laskekaa minua ulos, ulos, ulos!" Ja Hagar tarttui raivoissaan saavintankoon. Se oli tarpeetonta. Tuo ylpeä ja miehekäs Beata rouva, joka oli kurittanut monta ynsistelevää palveliaa omakätisesti, kun niin vaadittiin, hän seisoi nyt hämmästyneenä katsellen tuota villikissaa, joka näytti saattavan raappia silmät hänen päästään. Kentiesi hän myöskin tunsi jonkunlaista neuvottomuutta siitä, että hänen mahdollisesti täytyisi antaa selitystä helposti ärsytetylle kuninkaalliselle turvatillensa. Hän jätti vastustamatta uloskäytävän vapaaksi ja näki vangin rientävän torin yli satamaa kohti, jonne hän katosi näkyvistä. Hagar pakeni, hän ei tietänyt minnekkä. Maa, kaupunki, ihmiset, kaikki oli tuntematonta. Vastaan tuleva poika katseli häntä teeskentelemättömällä ihmettelyllä. Länsi-Göötalainen poika, reppu selässä, unhotti kaupitella nappeja ja rihmoja. Haukkuva koira hätyytti häntä. Lehmikarjaa näytti haluttavan koetella häneen sarviensa voimaa. Hän tahtoi presidentti Kurjelle, eikä tietänyt, oliko hän kaupungissa, vai missä hän asui. Silloin huomasi hän Andromeda sotalaivan, joka nyt vihdoinkin oli ennättänyt määräpaikkaansa ja venyi rannalla kytkettynä satamasiltaan. Hagar pakeni prikiin. Hän oli pelastettu. 5. Salarippi. Olen antanut lupauksen... Kristiina kuningattaren lyhykäinen sairaus Norrköpingissä ei jättänyt muita jälkiä kuin ne vaikutukset, joita hän säilytti nuoruuden vahanpehmeässä sydämmessään. Finspängissa käytyään oli Kristiina matkustanut Nyköpingiin saattaaksensa hautaan hovimestarittarensa Kirsti Niilontyttären, ja sieltä palannut takaisin Tukholmaan. Kuukauden paikoilla tämän jälkeen, lokakuussa 1642, Kristiina kutsutti linnaan rippi-isänsä ja opettajansa, hovisaarnaajan, _collegium illustressa_. Tukholmassa olevan jumaluusopin professorin, Johannes Mathiaksenpojan, jolta hän vieläkin luettaviensa vuoksi kysyi neuvoa, vaikka hänen säännöllinen oppi-aikansa jo vuosi sitten oli loppunut. Tuttavallista kahdenkeskeistä keskustelua pidettiin puolenpäivän jälkeen hämärän aikana kuningattaren kirjastohuoneessa. Ovet olivat suljettuina. Ei yhtään kuunteliaa missään. Espanjalainen villakoira, Fido, Ludvig XIII lahjoittama, venyttelihe mukavasti lattiamatolla kirjoituspöydän alla ja haukahteli unissaan. Palvelusvuoroaan toimittava hovineitsyt istui yksinään viereisessä huoneessa, kutoen sukkaa. Johannes Mathiaanpoika oli kalpea, laiha, paljosta lukemisesta köyristynyt mies, joka näytti olevan 60 vuotias, vaikka hän ei vielä ollut 50 vuotta täyttänyt. Hänen pitkä, musta, otsalta jaettu tukkansa, oli jo, samati kuin leukapartansakin ja hänen ohuet viiksensä, ruvennut nähtävästi harmaaksi käymään. Siinä kun hän istui nojatuolissa liikkumattomana, tarkasteli hänen lempeä, tyven katseensa Kristiinaa, kuin tämä hänen nuori oppilaansa vuoroin asettui istumaan hänen viereensä, vuoroin malttamattomana kulki pitkin lattiaa edes takaisin. "Minun mielestäni", sanoi hän, "jos armollinen röökinä välttäväkisin tahtoo lukea kirkko-isiä, on Gregorius Nazianzenus nuorisolle aluksi sopivin, hänen kukilta tuoksuvan kirjoituskielensä vuoksi." "Huolinko minä hänen kukkaistuoksustaan", huudahti tuo kuninkaallinen oppilas ylenkatseellisesti. -- "Osottakaa minulle yksikin, joka voi vääriksi todistaa reformeerattujen erehdyksiä!" "Niistä ei kirkkoisät tiedä mitään; sitä tulee etsiä Philippus Melanchtonista", vastasi opettaja. Kristiina jäi seisomaan hänen eteensä ja sanoi erityisellä pontevuudella: "Calvin ja hänen lahkolaisensa ovat kuitenkin väärässä." "Ovat niin, hyvinkin erehdyksessä, mutta eivät kuitenkaan uskon perustuksessa. Toivonpa Jumalaan, että mikä siinä heitä meistä erottaa, ja kirkkoa huolestuttaa sen nykyisessä elämäntaistelussa, on hyvällä tasoittuva." "Jumala siitä varjelkoon, teidän arvoisuutenne! Me olemme me ja he saavat olla heinä, kumpikin erillään toisistamme. Eikä luterilainen neitsy koskaan saata avioksensa ottaa reformeerattua prinssiä." Johannes Mathiaanpoika hymyili. Tähän siis hänen oppilaansa tahtoi tulla kirkko-isineen. "Se on tuskin luultavaa, ilman että tuo reformeerattu prinssi kääntyy morsiamen luterilaiseen uskoon." "Kääntyy, sanoo teidän arvoisuutenne?" Ja Kristiina seisattui taas, tehden ylenkatseellisen liikkeen. "Mitenkä ihminen voi luottaa henkilöön, joka on uskonsa hyljännyt?" "Se ihminen saattaa olla paremmin valaistu sekä mennä parempaan uskoon." "Ja teidän arvoisuutenne pitää pysyväisyyttä uskossa niin vähässä arvossa! Mitä Jumala huolii siitä, mitä me pidämme parempana tahi huonompana, kun vain pysymme lujina vilpittömällä sydämmellä?" "Mutta silloinhan myöskin Calvinilainen saattaa autuaaksi tulla väärässä uskossaan." "Kentiesi, koska teidän arvoisuutenne sen sanoo. Mutta Brandenburgilaista vaali-prinssiä minä en koskaan tässä elämässäni ota." Julkisena valtiosalaisuutena ja kaikkien Eurooppalaisten hovien juoru-aineena oli, että Brandenburgin vaaliruhtinas tähän aikaan säännön mukaisesti oli pyytänyt Kristiinaa vanhimman poikansa ja kruununperillisen Fredrik Vilhelmin, tuon sittemmin kuuluisaksi tulleen "suuren vaaliruhtinaan" puolisoksi. Tätä liittoa oli ajateltu jo kuningattaren lapsuudessa, jolloin hänen isänsä eli, ja sekä hän että holhojahallitus piti sitä erinomaisen tärkeänä valtiollisena asiana, koska Ruotsi tämän kautta panisi valtansa alle melkein kaikki Itämeren rannikot. Tuo kysymys oli lykätty tuonnemmaksi, mutta tuli nyt taas esiin, vaatien koko painollaan ratkaisevaa vastausta. Hetki oli tähdellinen; holhojat empivät; Kristiinan myöntymisestä tai kieltämisestä riippui vallantilan muutos pohjoisessa. Sen vuoksi hän nyt oli kutsunut luoksensa ainoan neuvonantajansa, johon hän täydellisesti luotti, ei sentään kuullaksensa hänen neuvoansa, sillä päätös oli tehty, mutta varustaaksensa itseänsä niillä puolustus-syillä, joita hänen oppinsa, viisautensa ja harras uskollisuutensa saattaisi keksiä. Johannes Mathiaksenpoika tunsi oppilaansa ja epäili, että hänen vastauksessaan Brandenburgilaisen vaaliruhtinaan kosimiseen piili muita sydämmen lempikysymyksiä, jotka olivat enemmän arkaa laatua. Hän oli vähän aikaa vaiti ja kysyi sitten varovaisesti, oliko armollinen röökinä jonkun omantunnon-asian tähden häntä kutsunut. "En juuri sitä varten", sanoi kuningatar kainoudella, joka hyvin sopi hänen nuorelle iälleen, mutta joka hänessä oli hyvin harvinainen. "Teidän arvollisuutenne ymmärtää, etten minä saata ottaa vastaan vaaliprinssin tarjoumusta, niin edulliselta kuin se mahdollisesti näyttäisikin valtakunnalle. Ottaisinko minä Calvinilaisen? En koskaan! Mitä papisto siitä sanoisi?" "Papisto sanoisi prinssille: rupea luterilaiseksi!" "Minä olen sanonut ajatukseni tuosta asiasta. Vaikka saisin kaikki valtakunnat, mitä maailmassa on, niin en tahtoisi houkutella ketään uskontoansa vaihettamaan. Mutta eikö teidän arvoisuutenne luule, että Brandenburgilaisilla on kummallinen ja omaa mieltänsä noudattava luonne? Äiti raukallani on monta hyvää ominaisuutta ja hän rakastaa minua hartaasti, mutta teidän arvoisuutenne tuntee hänen onnettoman raskasmielisyytensä..." "Se ei suinkaan ole mennyt perintönä hänen korkealle jälkeläisellensä. Fredrik prinssin sanotaan olevan järkevä nuori mies." "Sitä paitsi", jatkoi Kristiina ykspäisesti, "ei ole mikään toivottava asia, että hallitseva vaaliruhtinas olisi Ruotsin kuningattaren puoliso. Hänen kätensä tavottelisi kuningattaren kruunua eikä taukoisi, ennenkuin hän sen olisi anastanut. Kuningas Sigismundin ajat olisivat silloin pian odotettavissa. "Sitä tulee hallitsevan kuningattaren ja valtion neuvonantajien estää. Minä köyhä palvelia en siinä suhteessa tahdo mitään ennustaa, mutta kyllä tiedän toisen arveluttavan asian, joka on armollisen röökinän ja Brandenburgin vaaliprinssin välillä." "Mikä se on? Minä pyydän, teidän arvoisuutenne, älkää salatko sitä, paljon siitä riippuu!" "Armollinen röökinä ja vaaliruhtinas ovat sisarustenlapsia." Kristiina punastui. _Tämä_ syy ei kuulunut niihin, joittenka vuoksi hän aikoi antaa rukkaset. "Minä tiedän, minä tiedän", sanoi hän, ja kulki jälleen kiivaasti edes takaisin. "Tänään papit sanovat yhtä, huomenna toista. En koskaan olisi luullut teidän arvoisuutenne tuovan esiin tuollaisia syitä." "Se on monen mielipide", vastasi teoloogi levollisesti. "Olemmeko me katolilaisia? Jos se on kielletty polvi, mitenkä siis kirkko tavan takaa saattaa antaa vapautusta siitä? Ja joll'ei se ole kielletty polvi, miksikä siis ihmiset kieltävät, mitä Jumala sallii?" "Suvaitseeko armollinen kuningattareni vanhan Herran palvelian puhua niin, kuin hän puhuisi rippilapsillensa?" "Rakas isä, minä en muuta pyydäkkään", vastasi Kristiina ja istahti hänen viereensä, koettaen kiitettävällä tavalla näyttäytyä levolliselta. "No niin, minun ajatukseni on, vaikka monet ovat toista mielipidettä, ett'ei meidän luterilaisen kirkkomme pitäisi, kuten katolilaiset ja kreikkalaiset, estää kristillistä avioliittoa epäilyttävien asetuksien vuoksi, jotka houkuttelevat heikkoja syntiin. Minun halvan ymmärrykseni mukaan, on Ruotsin kuningatar esteetön ottamaan yhden orpanansa, mutta koska kaksi on olemassa, jotka tuollaiseen korkeaan arvoon saattaisivat päästä, olen minä sitä mieltä, että olisi hänen majesteetillensa parempi ja valtakunnalle hyödyllisempi valita se niistä kahdesta, joka ei ainoastaan etevämpien ominaisuuksien, vaan myöskin kotimaisen sukuperänsä ja uskontunnustuksiensa takia on siihen mahdollisempi." Kristiina nousi seisomaan, mutta istahti jälleen. Hän koetti nauraa, mutta se onnistui huonosti. Poskiensa punastus harmitti häntä. Hän siirti tuolinsa siten, että sen selkä oli vasten hänen opettajansa nojatuolia, sekä istui siinä asemassa ja sanoi: "Mitä teidän arvoisuutenne arvelee katolilaisten uskonopista, että ihmisen pitää sanomaan kaikki rippi-isälleen?" "Meidän luterilainen kirkkomme ei tunnusta salarippiä sakramentiksi, se kehottaa uskovaisia tunnustamaan syntinsä Jumalalle. Kristillistä kuitenkin on, tunnustaa rippi-isälleen sen mikä omaatuntoa vaivaa." "Joll'ei teidän arvoisuutenne katso tänne, tahdon minä tunnustaa yhden synnin, joka vaivaa omaatuntoani." Johannes Mathiaksenpoika empi. Hän ei nähnyt puhujaa, mutta tämän ääni tuntui puolittain nauravalta, puolittain itkevältä. "Mitä ikänänsä rippilapsi tahtoo uskoa sielunpaimenellensa", sanoi hän vihdoin vakavasti, "se pitää säilytettämän vilpittömässä vaitiolossa ripin salaisuutena." "Olen antanut lupauksen", jatkoi Kristiina hiljaisella äänellä, ikään kuin hän olisi pelännyt, että villakoira, joka matolla makasi, olisi hänen sanansa ilmaissut. "Se oli Rönössä Itä-Göötanmaalla. Minä olin silloin 10 vuotias, hän 14. Me leikimme laivoilla purossa, joka oli linnan tien varrella. Minä putosin puroon, hän auttoi minun sieltä pois ja kantoi minua niin märkänä, kuin olin ylös niitä korkeita portaita pitkin, jotka linnaan veivät. Hän tuli yhtä märäksi kuin minä itse olin. Lupaa minulle nyt, että tulet morsiamekseni, sanoi hän, kantaessaan minua siellä ylhäällä. Minä lupasin... Mitä minä paremmin olisin ymmärtänyt? Mehän usein olimme leikkineet sulhasta ja morsianta... Mutta sinun pitää olla kaikkina aikoina minun, lisäsi hän vielä. Niin, sanoin minä, kaikkina aikoina... Etkä sinä rakasta koskaan ketään muuta? En, sanoin minä..." Hän vaikeni; salatunnustus oli vasten hänen luontoansa. Kun rippi-isä ei mitään vastannut, jatkoi hän: "Sitten on hän monta monituista kertaa asettanut saman kysymyksen minulle. Olen vastannut välistä myöntävästi, välistä kieltävästi. Olen kovin epävakainen ja hän vielä enemmän. Ja te tiedätte, arvoisa isä, kuinka kovaluontoinen minä välistä olen. Olen ollut häneen niin suuttunut toisinaan, että olisin tahtonut häntä lyödä. Kammaripiiat ovat kertoneet minulle hänestä asioita, joista minä häpeäisin puhua. Sellaisia miehet ovat, isä Johannes! Oi, tämä on paha aika, jossa me elämme; prinssit eivät ole hiukkastakaan paremmat, kuin muut herrasmiehet. Eikö se ole häpeällistä? Ja nyt sodassa taas! Ikään kuin emme tietäisi, miten sitä sodassa eletään!" "Jaa, paha aika tämä kyllä on; mutta piikojen juoruihin ei ole luottamista", huokaili rippi-isä. "Ei pidä tuomita nuorta miestä häntä kuulematta." "Olin kymmen-vuotias silloin", jatkoi rippilapsi, korottaen ääntänsä, "ja minä olen sittemmin saanut paremman ymmärryksen. Olen ajatellut välistä, että paras ehkä olisi, jos minä pysyisin omassa vallassani. Miksikä naisen tarvitsee antaa itsensä kokonaan miehen valtaan? Se on ihmisten laki eikä Jumalan, sillä Jumalan edessä hän on yhtä vapaasyntyinen, kuolematon henki, kuin mieskin. Isää ja äitiä tulee totella, neuvoa pitää kuulla eikä jörötellä ylpeydessä, mutta missä löytyy se kirjoitettuna, että minun pitää totella miestä? Sitä paitsi, koska Jumala on antanut minun syntyä näin korkeaan virkaan, niin mitenkäpä hallitseva kuningatar alammaistansa tottelisi? Eikö ole parempi, että hän jää neitsyeksi koko elämän-ajakseen?" Johannes Mathiaksenpoika käänsi nojatuolinsa, ajattelematta mitä hän teki, katsoi suoraan rippilapsensa kiiltäviin silmiin ja vastasi: "Eikö Saara ollut kuningattaren vertainen ja esi-äiti kansalle, joka on lukuisa, kuin meren santa? Kuitenkin on hänestä kirjoitettu, että hän kutsui miestänsä Abrahamia herraksi..." "On myöskin kirjoitettu, että Abrahamilla oli monta vaimoa. Jos se on laki, että naisen pitää olla miehellensä alammainen sen vuoksi, että Saara nimitti miehensä herraksi, niin täytyy sekin olla lakina, että miehellä saa olla monta vaimoa." "Avioliitto on Jumalan säätämä keskinäiseksi avuksi, eikä sitä varten, että väkevämpi sortaisi heikompaa. Ja se tottelevaisuus, joka vapaaehtoisesti syntyy rakkaudesta, ei ole mitään sortamista." "Mutta jos nyt nainen on yhtä vahva kuin mies, ja vahvempikin, kuka on sitten käskiä, kenenkä tulee totella?" "Luomisen järjestyksen mukaan on nainen heikompi ruumiiltaan, vaikka tuossa heikossa rakennuksessa saattaa asua vahva sielu. Hän on luotu isänsä tyttäreksi, veljensä sisareksi, miehensä vaimoksi ja lastensa äidiksi. Se on kaikki rakkauden tottelemista, joka ei alenna ihmistä, vaan päin vastoin ylentää." Kristiina nousi istualta ja puhui harmista vapisevalla äänellä: "Olenko minä heikko, minä? Oi, jospa minä olisin" -- hän tahtoi sanoa: Oi, jospa minä olisin mies! Mutta hän hillitsi itsensä ja jatkoi: "Oi, jospa olisin syntynyt toisessa ajassa, jolloin toinen osa ihmisistä ei enään toista sorra! Minulla ei ole isää, ei veljeä, enkä minä myöskään tahdo mennä miehen kahleisiin. Lastensa äiti! Minä ymmärrän; valtakuntani tarvitsee kruununperiää. Jos minä menen naimiseen, kuka sanoo, että minä Augustuksen synnytän maailmaan? Kuka takaa, etten yhtähyvin saata synnyttää Neroa?" Johannes Mathiaanpoika tarttui hänen käteensä, siinä kun hän seisoi harmistuneena, hehkuvin poskin rippi-isänsä edessä, ja vei nöyränä hänen kätensä huulilleen. "Rakkahin röökinä", sanoi professori ja hänen lempeät silmänsä olivat kyyneleitä täynnä, "kun minä kuulen teidän puhuvan noin kovia sanoja, ajattelen minä isävainajatanne, joka oli suuri voimassaan, mutta vielä suurempi lempeydessään, ja teidän äitiänne, joka suurella rakkaudellaan oli hänelle alammainen. Tuota hänen rakkauttaan saa nyt Ruotsi Jumalan sallimuksesta kiittää siitä, että heillä on jalo kuningatar, jonka ainoastaan tarvitsee tulla isänsä kaltaiseksi lempeydessä, jättääksensä jälkeensä hänen mainehikkaan nimensä. Minä en enään tahdo vanhan palvelian neuvoilla olla vaivoiksi tässä tukalassa asiassa, koska rakkahin röökinäni on mielessään iäksi päättänyt, olla avioliittoon menemättä, vaikka se olisi suotava valtakunnan hyväksi, eikä ketään arvollisempaa taida olla saatavissa, kuin hänen ruhtinaallinen armonsa, nuori herra Kaarle Kustaa. Mutta tässä pitää armollisella röökinälläni häiritsemättä olla vapaa kuninkaallinen tahtonsa, ja on se ehkä paras, ett'ei siitä asiasta enään mitään puhuta." Kristiina rauhoittui ja nauraen osotti hän villakoiraa, joka uhkaavana oli noussut matolla oikoilemasta ja näytti olevan valmis puolustamaan hallitsiatartansa. "Couche, Fido!... Siinä näette, arvoisa isä, että järjetön luontokappalekkin tahtoo vapauttani puolustaa. Älkää pahastuko, jos minä kiivaudessani olen sanonut teitä vastaan! Ei löydy iäistä ihmistä, jolle minä olisin ilmaissut, mitä minä teille olen puhunut, eikä ketään, johon minä niin luotan. Istukaa vielä kerran ja kuunnelkaa minua maltillisesti! Enhän ole vielä sanonut teille kaikkea. Teidän pitää vielä neuvoa minua siinä, mikä tärkeintä on." Näin sanoen asetti hän jälleen tuolin seljät vastatusten, ja sitte istuivat molemmat. "Te tiedätte", sanoi hän, "että minä synnyin niin tumma-ihoisena, kuin poika, sekä että ne, jotka ensin minun näkivät, luulivat minua prinssiksi. Minun lempeä isäni soi minulle anteeksi, että olin hänen toivonsa pettänyt, mutta äitini ei koskaan saattanut oikein minulle sitä anteeksi antaa... Minä itse en myöskään. Olen mielestäni aina ollut vaihdokas. Jos olisin taika-uskoinen, niin luulisin velhon istuneen ensimmäisen kehtoni ääressä ja viskanneen siihen tytön prinssin sijasta, jonka olisi pitänyt periä isänsä mainetyöt. Olkoon tämän asian miten hyvään, minä olen aina pitänyt järkeä paremmassa arvossa kuin satuja. Mutta vielä tässä hetkessä en ole oikein minä itse; en ole se, jolta näytän, vaan toinen, jonka tulisi olla prinssi, mutta joka on puettu naisen vaatteisiin. Saatte uskoa minua, kun sanon, ei ole hyvä olla kahtena: sellaisena kuin on olemassa ja sellaisena kuin pitäisi oleman. Se synnyttää epätasaista luontoa ja monta sopimatonta halua. Mitä minulle olette sanonut naisista, että ovat heikkoja, sitä en tahdo kieltää; en voi koskaan kärsiä niitä siten, kuin minä kärsin vahvoja miehiä, ja se johtuu juuri siitä, että itsessäni tunnen tuon vaihdetun prinssin luonnetta. Sanokaa minulle, onko se syntiä? Onko se kapinaa Jumalan sallimusta vastaan?" "Jos se on nureksimisesta ja kärsimättömyydestä, niin on se varmaankin syntiä, ja silloin tulee rakkaan röökinäni rukoilla Jumalalta nöyryyttä, että voisitte tukehuttaa sellaiset mielen mahtivaikutukset. Mutta jos se on ainoastaan rohkeamielisestä sankarisydämmestä, kuten Deborahin, silloin tulee tätä pitää erityisenä Jumalan lahjana, joka on annettu kuningattarelle suuria toimia varten." "Usein se silläkin tavalla on, mutta toisinaan on se kateudesta ja ylpeydestä. Minä kuitenkin ajattelen, että kun kerran hallintoon astun ja hallitsen paremmin miehen kuin naisen tapaan, on siitä tuleva valtakunnalleni hyötyä. Mutta nähkääs, nyt minä palajan takaisin lupaukseeni. Pitääkö minun siinä lujana pysyä, vai saatanko siitä paremman ymmärrykseni mukaan luopua? Jos sen pidän, seisoo rinnallani kuningas, joka on kuningatarta väkevämpi. Jos lupauksestani luovun, koskee se omaantuntooni. Huomatkaa, minä olin kymmenvuotias, silloin kun tuon välipuheen teimme. Onko synti, että täysikasvuinen peruuttaa lapsen lupauksen?" "Jos tämä on omantunnon asia, niin ei ole mitään puolustusta", lausui hovisaarnaaja miettivästi, sillä kysymykseen ei ollut helppo vastata. "Jos se on kuninkaan sana, on vastaus yhtä selvä. Mutta kysymyksenä on, josko lapsen sana on kuninkaan sanana pidettävä. Tässä tapauksessa tahtoisin paljoa halukkaammin vastata myöntävästi, kuin kieltävästi, mutta omatuntoni vaatii minua vastaamaan kieltävästi." "Siis voin lupauksestani luopua? Hyvä." "Jumalan ja valtakuntanne tähden, rakkahin röökinä, älkää kiirehtikö päätöstä tehdessänne! Te olette kovin nuori vielä, antakaa ajan vallita! Kysykää ensin Jumalalta neuvoa ja sitten omalta sydämmeltänne! Kentiesi se antasi _myöntävän_ vastauksen." Kristiina oli kauan ääneti. Siellä, hänen sisällisissä salatuissa syvyyksissään, aalto aaltoa ajeli ja toinen työnsi edeltään toista. Oli melkein pimeä huoneessa, kun hän hiljaa, tuskin kuuluvasti kuiskasi: "Mutta jos minä häntä rakastan?" "Niin Jumalan nimessä vastatkaa _myöntävästi_! Silloin on täysikasvanut neito vahvistanut, mitä lapsi on luvannut." Hän oli jälleen ääneti. Jos Johannes Mathiaksenpoika olisi ollut älykäs hovimies, olisi hän käskenyt vastaamaan _kieltävästi_, ja silloin kuningatar luultavasti olisi vastannut _myöntävästi_. Mutta kun hän käski vastata _myöntävästi_, nousi kuningattaren sydämmeen vastustajahenki, ja hän vastasi: "Ei, se ei käy päinsä, se ei saata tapahtua." "Miksikä kysyä köyhältä palvelialta?" jatkoi hovisaarnaaja. "Armollinen röökinäni toimii kuitenkin kuninkaallisessa vapaudessaan, kuten hän itse parhaaksi näkee." Kristiina soitti. "Sytytä lamppu!" sanoi hän sisään astuvalle hovineidolle. Salarippi oli loppunut. Rippilapsi oli jälleen kuningatar, rippi-isä alammainen. Kristiina oli paljastanut pienen sopukan sydämmestään, joka kaikilta muilta oli salassa. Katuiko hän, että oli ollut noin tavattoman avosydämminen? Jos hän sitä katui, tahtoi hän korvata vikansa. "Kiitän teidän arvoisuuttanne", sanoi hän huolettomalla äänellä, kun kammarineito jälleen oli mennyt, "minä seuraan neuvoanne. Vaaliprinssin pitää huomenna saaman kohteliaan, mutta kieltävän vastauksen. Torstenson on samalla ehkä saava vihollisen selkäänsä, mutta Ruotsi on pääsevä toisesta Sigismundista. Hyvästi." Johannes Mathiaksenpoika jätti syvällä kunnian-osotuksella, mutta loukatulla mielellä kuninkaallisen oppilaansa. Hän antaisi rukkaset vaaliprinssille? Siihen hän ei tarvinnut rippi-isänsä neuvoa, tuskinpa hänen syitänsä; Kristiina oli sen jo päättänyt häneltä neuvoa kysymättäkään. Jos hänellä oli jotakin tarkotusta salaripillään, koski se Kaarle Kustaata, nuorta Pfaltz-Zveibrückenin ruhtinasta, hänen lapsuutensa kihlattua, ja tässä sydämmen asiassa ei neuvon-antaja päässyt pitkälle. Koeta ohjata hyrskyvää aaltoa! ajatteli hän huolestuneena ja alakuloisena. Hän ei itse tiedä, mitä hän tahtoo, ja pyytää kuitenkin, että muitten pitäisi se paremmin tietämän. Jumala hallitkoon! Tyttö ei ole vielä täyttänyt kuudettatoista vuottansa. 6. Oppi oppia vastaan. Miksikä hän, joka omistaa koko maailman, antaisi itsensä kerjääjän haltuun? Nyt oltiin marraskuun alussa. Brandenburgilainen lähettiläs oli Tukholmasta lähtenyt kohteliaine rukkasineen jotka valtionholhojatkin hyväksyivät, -- rukkaset, jotka mitättömäksi tekivät avarat valtiolliset tulevaisuuden suunnitelmat, jotka panivat ne tuuleen raukeemaan. Ne, jotka nyt miettivät, miten ruoanhalukas Preussin valtakunta on alkunsa saanut, saattavat mielensä mukaan ajatella niitä kohtalorikkaita mahdollisuuksia, joita olisi voinut syntyä liitosta "suuren vaaliruhtinaan" Fredrik Vilhelmin ja Ruotsin Kristiinan välillä, uutta hallitsiasukua, uutta protestanttista Itämeren valtakuntaa, joka rasittaisi koko painollaan Saksanmaata ja muita Euroopan valtakuntia, sekä sillä tavoin toteuttaisi niitä voiton-unelmia, joita Kustaa II Aadolf uneksi silloin, kun hän seisoi mahtavuuden kukkuloilla. Taikka he saattavat ajatella kahta kilpailevaa kruunua yhdessä päässä, uusia vallantaisteluja Ruotsin ja Pohjois-Saksanmaan välillä, suurta pyyhkäsevää piirrosta kolmen Kaarlen aikakauden ylitse ja kaikki toisin, aina meidän päiviemme valtiollisiin rajamerkkeihin ja nykyisiin valtio-oloihin asti. Ne ovat kaikki hyödyttömiä yhdistyksiä, joissa on unohdettu ottaa lukuun historian menneiden aikojen hautapatsaan pohjahirret: maailmanhallitus, kansat ja kehittymisen lait. Ilman maailmansuunnitelmaa ei löydy järkeä olemuksen sekasotkussa; ilman kansaa ei hallitsiata; ilman kehitystä tyhjä avaruus. Naimisliittoa nuoren Kristiina-kuningattaren kanssa siihen aikaan pidettiin mitä edullisimpana ja loistavimpana onnena, mitä maailmassa tapahtua saattoi. Nuo suuret rukkaset tekivät kiertomatkansa huhun siivillä kaikissa Euroopan hoveissa ja otettiin mielihyvällä vastaan kaikkialla muualla, paitsi siellä, jossa tämä pettynyt toivo tuntui loukkaavalta, -- nimittäin Berlinissä. Tanskanmaa, joka oli saanut kahdet rukkaset, ei kadehtinut naapureiltaan kolmatta. Keisari samati, hän oli myöskin saanut kahdet rukkaset, lukematta muita, joita Saksan prinssit olivat saaneet. Puola samati, se oli saanut kolmet. Espanja, Portugali, Englanti, Unkari, kaikki tuumivat he tuota vapaata neitsyt-sydäntä, joka heidän mielestään oli ylen sopiva parantamaan huonoja asioita ja vakuuttamaan heidän prinsseillensä suurvaltaa myötäjäisiksi. Oli sellainen sekavuus maailmassa, jota meidän aikana sanottaisiin eurooppalaiseksi kahvikokoukseksi, ja vaaliprinssi Fredrik Vilhelm meni kohta tämän jälkeen avioliittoon erään Oranian prinsessan kanssa, todistukseksi, ett'ei hän niin ollut kauniin sukupuolen epäsuosiossa, kuin hänen panetteliansa väittivät. Tukholmassa tähän aikaan oltiin levottomia Saksassa olevan sotajoukon puolesta, josta ainoastaan tiettiin, että Torstenson piiritti Leipzigiä sekä että tappelua odotettiin. Nuori kuningatar sekä nuori, iloinen hovi, joka oli alkanut kokoontua hänen ala-ikäisen henkilönsä ympäri, ei kuitenkaan antanut sotahuhujen estää itseänsä pitämästä hauskaa elämää. Eräänä härmäisenä marraskuun aamuna oltiin koettelemassa luistimia Mälarin yötisellä jäällä ja kuningatar oli ollut rohkeimpia. Luistelussa oli käynyt huonosti; eräs kammarijunkkari oli pudonnut jäihin, seuran täytyi päättää odottaa tulevaa yökylmää. Oltiin paluumatkalla tuolta epä-onnistuneelta matkalta, kun joku muistutti, että vanha valtioneuvos Skytte, joka muutamia päiviä sitten oli tullut Jönköpingistä, oli ilmoituttanut itsensä linnassa päästäksensä kuningattaren puheille. Kristiina käski ajajansa ajamaan Skytten taloon. Hän etsi tukea tuossa oppineessa, viisaassa ja rohkeassa valtiomiehessä, joka oli ollut hänen isänsä opettaja ja nyt oli Aksel Oxenstjernan vaarallisin vastustaja. Talo oli melkein tyhjä ja asumaton, sitte kuin sen omistaja oli muuttanut pois. Ei yksikään palvelia ottanut tulevia vastaan. Kuningatar astui itseänsä ilmoittamatta ylös pitkin epämukavia portaita toiseen kerrokseen ja häntä seurasi orpanansa, ruhtinatar Eleonoora Katariina. He tulivat suureen saliin, kuulivat iloisia tytön ääniä viereisestä huoneesta ja seisahtuivat puoleksi avatun oven eteen. "Täällä on oppia ilmassa", sanoi ruhtinatar. "He puhuvat latinaa tuolla sisällä." "Parempaa vielä. He puhuvat kreikkaa", nauroi kuningatar ja astui huoneeseen. Kaksi nuorta tyttöä, mustahiuksinen ja vaaleatukkainen, molemmat samassa iässä kuin kuningatar, istui foliantin, koko-arkkisen kirjan, edessä, pitkän, maalaamattoman tammipöydän ääressä, puhuen ja nauraen, suu täynnä juustoa, jota he molemmat purekselivat. Jos lukivat, eivät he sitä ainakaan tehneet oppineella totisuudella, sillä he hämmästelivät toisiansa kaikenlaisilla sukkelilla parjaussanoilla, toinen latinalaisilla, toinen kreikkalaisilla. "Claudite jam rivos!" [Sulkekaa jo purot!] huudahti Kristiina yhtä iloisella äänellä. "Onko valtioneuvos kotona?" Tuo iloinen nauru hälveni, tytöt katsoivat ääneti toisiansa. He tarvitsivat aikaa järjestääksensä puhevarastonsa selvään vastaukseen. "_Eipe alédeijan!_ Sano totuus!" lausui Kristiina nauraen, kun hän etsi niukasta kreikkalaisesta sana-varastostaan sellaisen heikon lauseen, joka äkkipikaa mieleen muistui. "Onko valtioneuvos Skytte kotona?" "Se on kuningatar", kuiskasi mustahiuksinen vaaleatukkaisen korvaan. "On... ei", oli tuo hämmästynyt vastaus, jossa vielä oli viimeisen juustonpalan jälkiä. "Iso-isä on lähtenyt linnaan." "No saatammehan odottaa hetkisen." Kristiina katsoi taaksensa etsien tuolia, mutta siellä oli ainoastaan yksi tyhjä penkki. Lukiat tarjosivat omat istuinpaikkansa, jotka otettiin vastaan. Kuningatar tunsi olevansa klassillisella mielellä eli toisin sanoen hyvällä tuulella. "Oletko sinä valtioneuvos Skytten tyttären tytär?" kysyi hän vaaleatukkaiselta. Vaaleatukkainen kumarsi ja sopersi nimen Hillevi Kyle. "Niin, minä muistan... Vendela Skytte, tullut naimiseen maaherra Kylen kanssa... Sinä olet ylhäistä sukua, sinä! Ei ole Ruotsissa yhtäkään, jolla olisi ollut niin verraton äiti. Mikä suuri vahinko kadottaa hänen noin nuorena! Mutta lukuhalu on veressä. Mitä te luette?" "Xenofonia. Hagar on kiltti, hän tahtoo opettaa minua kreikkaa lukemaan. Mutta se käy hirveän huonosti vielä..." Hagar? Tämä nimi oli jossakin yhteydessä Kolmordenin metsän kanssa. Kristiina katseli tarkemmin tuota mustahiuksista tyttöä, jonka hän oli unhottanut niin pian, kuin se kivi unhotetaan, johonka kompastuttiin eilen. "Sinäpä se olit, joka hevoseni pelästytit", sanoi kuningatar, joka vielä tunsi okaan sydämmessään ensi suuttumuksestaan tuossa tilaisuudessa. "Armollinen röökinä käski minun seuraamaan itseänsä veneessä Norrköpingiin", sanoi Hagar, joka ei myöskään saattanut unhottaa sitä vääryyttä, jota hän oli kärsinyt kuningattaren muistamattomuuden takia. "Sinä luit _Tacitusta_. Miksikä et tullut minun luokseni Norrköpingissä?" "Armollinen röökinä oli kipeä. Eikä kukaan saanut tietää minkä tähden. He telkesivät minut kellariin, kun en tahtonut tunnustaa." "Minun oli pari päivää pääni kipeä", oli Kristiinan huoleton vastaus. Mitä muut olivat kärsineet, oli vähäpätöinen asia. "Ja mihinkä sinä sitten jouduit?" "Minä seurasin presidentti Kurkea Tukholmaan ja olen saanut lukea luonnontiedettä valtio-arkistonhoitaja Bureuksen johdolla. Valtioneuvos Skytte pyysi minua lukemaan kreikkaa Hillevin kanssa." "Vai niin? Käännäppäs minulle tuo kappale Xenofonista!" Hagar käänsi sujuvaksi latinaksi kappaleen. Kristiinan otsa kirkastui, pieni hymyily näkyi hänen ylihuulessaan, jossa oli pieni, tuskin näkyvä viiksen alku. "Tule luokseni huomenna aamulla viiden aikaan", sanoi hän, nyökäten päätään. Hagar punastui kovin. Tämä oli toinen kerta, kun hänelle tapahtui tällainen kuninkaallinen suosion-osotus. Päättyisiköhän tämä kutsumus linnankellarissa? Hetken perästä tuli valtioneuvos Skytte, kiireestä hengästyneenä sisälle. Hän oli linnassa saanut kuulla siitä kunniasta, joka oli tapahtunut hänen tyhjälle talollensa. Kuningattaren edessä seisoi pitkä, kaunis 65-vuotias ukko, hänen isänsä ja iso-isänsä uskollinen palvelia, aateloittu 1603, jolloin hän vaihetti sukunimensä Skräddare sekä itse ottamansa nimen Schroderus toiseen, joka löytyi hänen äitinsä suvussa. Hän oli tullut vapaaherraksi 1624 ja ensimmäiseksi presidentiksi Götan hovioikeudessa 1634, mutta sittemmin lähetetty pois pääkaupungista Aksel Oxenstjernan toimesta. Niin unohdettuna, kuin hän nyt näytti olevan Tukholmassa, oli hän Upsalassa huomattuna, sillä siellä hän kanslerina pitkällisestä rappiotilasta oli pannut kuntoon akatemian. Sitä paitsi Skytte ei ollut se mies, joka helposti oli syrjään sysätty. Hän oli vieläkin selkkaantunut syvälle ajan valtiollisiin kysymyksiin, kutsuttiin tavan takaa jälleen astumaan paikallensa valtioneuvostoon, sekä harjoitti salaista kirjevaihtoa nuoren kuningattaren kanssa, jonka luona hän puolusti pfaltzilaista huonetta vasten valtioholhojia. Skytteä pidettiin parhaana latinankielen puhujana, mikä Ruotsissa oli. Hänen anteeksi pyyntönsä esitettiin nyt sillä kielellä, ja kuningatar myöskin vastasi latinaksi, muistuttaen, että laiminlyömisen viha olikin ollut hänessä, koska valtioneuvos ensiksi oli hakenut häntä. Sitten esitettiin tyttärentytär Hillevi Kyle. Näkyipä kyllä, että hän, kaikesta, mitä vanhalla iso-isällä vielä oli täällä maailmassa, oli hänelle rakkahin. Kolmentoista vuoden vaivat ja taistelut eivät olleet voineet umpeen parantaa niitä haavoja, jotka äidin, hänen tyttärensä, aikainen kuolema oli jälkeensä jättänyt. "Hänellä on Vendelan silmät ja suu", sanoi ukko, suudellen tyttöä poskelle. "Nenä on isän, _sanguine mixto_ [sekoitettua verta]. Katsokaa lasta, armollinen röökinä! Juuri sellainen oli minun Vendelani siihen aikaan, jolloin minä hänen kanssaan luin _Liviusta_. Ja kun minä ihmettelin jotakuta epäklassillista yhteen sovitusta tuon kuvaavan historioitsian teoksessa, sanoi hän nauraen: se on hänen _pataviinitaustansa_, hänen Padualaista kielimurrettansa! Ajatelkaapas tuota: hän oli minun tietämättäni lukenut Qvintilianusta, joka tuosta mainitsee, eikä minulla ollut sitä kirjastossani; hän oli sen lainannut Upsalasta!" "Vendela Skytte on ollut Aleksanderia etevämpi", sanoi Kristiina kauniilla katseella. "Hän oli ainoastaan 21 vuoden vanha, kun hän kutsuttiin pois, ja oli kuten Aleksanderkin voittanut maailman. Mutta se ennustaa hyvää Ruotsin opille, jonka isä te olette. Te olette osottanut, että taipumukset menevät perintönä isästä tyttäreen ja tyttärestä tyttärentyttäreen. Jos tällä tavoin edistytään, herra valtioneuvos, niin olemme sadan vuoden päästä laajasti-oppinut kansa!" Kristiina otti kultaneulan rinnastaan, kurotti sen kainolle Hilleville, sanoen, häntä lempeästi katsellen: "Käytä tätä muistona siltä, joka pitää hyödyllistä oppia valtakunnan onnen perustuksena! Tule sellaiseksi, kuin äitisi oli, mutta elä kauemmin kuin hän!" Hillevi suuteli kyynelsilmin kuningattaren kättä. Hänen takanaan seisoi Hagar, jonka sydäntä sekavat tunteet valtasivat. Oi, kun olisi kuningatar! Ja saattaisi vapaasti tutkia kaiken maailman viisautta, eikä tuntisi muuta rajaa tutkimuksillensa, kuin elämänsä! "Olenpa iloinen siitä, että Hillevi on löytänyt ystävän, joka on samaa mielenlaatua kuin hän", lisäsi kuningatar, ikään kuin hän olisi aavistanut, mitkä tunteet Hagarin sydämmessä liikkuivat. "Niin, niin", virkahti presidentti, joka kiirehti parantamaan anteeksi annettavaa unohdustansa, että nimittäin oli ajatellut ainoastaan omaa vertansa. "Tässä on Hagar... Hagar..." "Hagar Ring", virkahti mainittu arasti. "Hagar Ring, niinhän se oli; presidentti Kurjen sukulainen ja kasvattityttö. Minä etsin lukukumppania tyttärelleni ja kuulin sattumuksesta Kurjen puhuvan tästä lahjakkaasta nuoresta henkilöstä. No, lapsi, mitenkä Xenofoninne laita on? Vaikeita tietysti, nuo _ho, hä, to_; ovat pahemmat, kuin _der, die, das_! tässä tulee panna korko pilkulleen paikallensa." "Xenofon on Hagarille kirkas kuin lähdevesi", rohkeni Hillevi vastata, "mutta minulle se on kuin terva." "Kyllä selkenee, nuppuseni, kyllä selkenee", hymyili iso-isä. "Mutta menkää nyt kirjastoon, lapset! Älkäämme viivyttäkö hänen majesteettiansa meidän vähäpätöisillä läksyillämme. Oih, että minun taloni pitikin olla näin surkeassa tilassa, kun minulle näin suuri kunnia tapahtui!" Hän oli jäänyt seisomaan, kun ruhtinatar Eleonoora, joka olisi halusta lähettänyt kaiken opin hiiteen, ääneti haukotellen oli tyytynyt penkillä istumaan akkunan ääressä ja katsellut ulos kadulle. "Jos asia minusta riippuisi", sanoi Kristiina, sitte kun vanhus oli istunut hänen viereensä, "niin teidän talonne Tukholmassa ei autiona seisoisi. Mutta se aika on luultavasti tuleva, jolloin minä näen rinnallani kruunun turvan." "Pönkkiä täällä on yltäkyllin ja vanha raaka-aine lahoo. Minä kiitän joka päivä Jumalaani siitä, että Ruotsin kruunu on siinä, kuin sen tulee olla, eikä herrojen päässä. Mitä Homeros sanoo: Ei monivallasta oo, yks ainoa herrana olkoon. Ja vieläpä rohkenen lisätä sen selityksen, että kuningas-vainaja on pitänyt huolta valtakunnan menestymisestä jättäessään mielialansa jälkeläisillensä. Mutta missä armollinen röökinäni pitää kruunua liika raskaana, on niitä kyllä löydettävissä, jotka kätensä apuun kurkottavat." "Ja kärventävät kyntensä? Niin, niitä löytyy." "Minä iloitsen alammaisesti siitä, että yksi näinä päivinä on saanut koukkuiset sormet. Mutta jos uskallan sanoa, on semmoinenkin löydettävissä, joka ei kruunua kysy, vaan häntä, joka sitä kantaa..." "Asettakaa palttua poikien eteen ja sanokaa: älkää koskeko!... Mutta mitä valtioneuvos aikoo Hillevistä, kun hän kerran tulee yhtä oppineeksi kuin te itse?" Kristiina ei pitänyt tuosta iankaikkisesta naimiskysymyksestä orpanansa läsnä-ollessa. "Mitä minä aion Hillevistä? Etsiä hänelle hyvän miehen." "Senkö vuoksi hänen pitää tulla niin perin-oppineeksi? Eikö hän vähemmällä osaa paistaa peltopyitä, kutoa pitsiä miehensä pitsikaulukseen ja kurittaa lapsiansa?" "Oppi on jokaisen kodin kaunistus, ja vaimo on miehen kunnia, sanoo Paavali." "Ei, suokaa anteeksi, se on väärin käännetty. Paavali sanoo 1 Cor. 11:7: 'vaimo on miehen _doxa_', hän on miehen hyvä tahi huono arvo, mutta sen saattaa myöskin kääntää: hänen mielipiteensä, hänen mielikuvituksensa, hänen odotuksensa. Tässä tulee siis selittää, vastaako oppinut vaimo hänen odotustansa, onko hänessä sitä mitä hän tahi muut ovat toivoneet." "Enpä koskaan olisi uskonut, että armollisin röökinäni olisi ehtinyt pidemmälle kreikassa kuin itse Lutherus", vastasi Skytte teeskentelemättömällä hämmästyksellä, mutta tietämättään oli hänen puheessaan jotakin ivallista, joka harmitti hänen kuuliatartansa. "Hohho, minulla on pitempi matka hänen sekä teidän oppiinne, kuin Tukholmasta Wittenbergiin", väitti Kristiina vilkkaasti. "Varsinkin kreikan kielessä on minulla vaikeuksia, paitsi Uudessa Testamentissa, jota minä näihin aikoihin olen tutkinut saadakseni raamatun lauseita, joilla kykenisin reformeerattujen harha-oppia vastustamaan. Summa: miksikä oppinut neito viskattaisiin oppimattoman miehen syliin? Eiköhän se ole, ikään kuin haukka ja satakieli avioliittoon vihittäisiin? Hillevi raukka! Olkoon hän mieluummin puolisotta. Miksikä hän, joka omistaa koko maailman, antaisi itsensä kerjääjän haltuun?" "Minä en tästä rohkene väittää armollisen röökinäni kanssa", sanoi Skytte karttavasti. "Se nyt kuitenkin on köyhien neitojen kohtalo ja se oksa, jolle he ovat istumaan luodut. Ylhäiset ja rikkaat saavat tehdä mielensä mukaan. Vaan tavallisesti hekin menevät avioliittoon." "Kuningatar Elisabet ei koskaan mennyt naimiseen. Mitä valtioneuvos sanoisi, jos minä tekisin samoin?" "Minä rukoilisin Jumalaa valaisemaan armollista röökinää, että tietäisitte, mikä hänen tahtonsa mukaan paras on." "Antakaa Hillevin jäädä naimattomaksi! Älkää antako häntä miehen orjuuteen! Hän on siksi saanut liika hyvän järjen. Ja nähkääs, nythän meitä on kolme, jollei useampiakin, jotka osaamme latinaa. Eikö ole häpeä, että niin mahtavalla valtakunnalla kuin Ruotsilla, jossa löytyy paljo oppineita miehiä, on kovin paljo taitamattomia naisia? Kun minä tulen hallintoon, täytyy teidän auttaa minua asettamaan tyttökouluja valtakuntaan. Se tulee olemaan teidän viimeinen mestariteoksenne, samati kuin kuningasvainajan kasvatus ja Upsalan akatemia ennen ovat olleet mahtitöitänne." "Jumala varjelkoon! Jos Ruotsi saisi niin monta oppinutta neitoa, jotka pitäisivät itseänsä liika hyvänä menemään oppimattomille miehille, jäisi valtakunta piankin autioksi." "Hohho, älkää peljätkö! Kyllä me puolukoita metsästä löydämme tuokkosen täydeltä, mutta mesimansikoita poimimme yhden erästään... Katsokaapas häntä tuolla akkunan luona! Sellaisia he ovat... Hän ei suinkaan tule pitämään oppia suuremmassa arvossa kuin prinssejä... Noore!" Nuori ruhtinatar oli, väsyneenä aamullisista vaivoista, nukahtanut nojaten kukoistavan poskensa kättänsä vasten ja nousi nyt tehden hämillään anteeksi pyyntönsä. "Hyvää huomenta, kaikkein suloisin puolukkani! Nyt on aika suoda valtioneuvokselle hänen ruokaleponsa. Hyvästi, rakas Skytte! Älkää pahaksenne panko, jos olen tässä vähän turhia puhunut. Mutta luvatkaa minulle yksi asia... Luvatkaa minulle, että Hillevi jää naimattomaksi!" "Kiitoksia siitä suuresta kunniasta, jota armollinen röökinäni on osottanut asumattomalle kodilleni ja kuluneelle uskolliselle palveliallenne! Kiitoksia, kiitoksia, mutta älkää pyytäkö vanhalta kannolta, että hän juurellaan kasvavalle kirsikkataimelle sanoisi: viheriöitse, lapseni, mutta älä koskaan kuki! Ja jos kukkisitkin joskus, niin älä koskaan hedelmiä kanna! En, sitä minä en saata... Hyvästi, armollisin kuningattareni... Sitä en saata!" Ja hän saatti ylhäiset vieraansa avopäin ulos läpi tyhjän salin, kylmän porstuan, alas liukkaita portaita pitkin, aina heidän odottavaan rekeensä asti. 7. Doxa. Net jotka Jumala on aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä. Viiden aika aamulla ei ollut mikään aikainen tunti Kristiinan aikakautena, jolloin työpäivä tavallisesti alkoi kello 4 ja ahkerimmilla kello 3. Oli pilkkopimeä, kun Hagar, jota presidentti Kurjen kammaripiika lyhtyineen sekä aseella varustetut palveliat seurasivat, mennä hapuili pitkin Tukholman kapeita ja likaisia katuja. Se lyhyt matka, mikä hänellä oli kuljettavana Kurjen Ritariholmissa olevasta asunnosta nykyisen Ritarihuonetorin sekä Isonkirkonmäen yli linnaan, oli tähän vuorokauden aikaan kaikkea muuta kuin hauska. Luoteinen tuuli puhalsi Mälarin aukeilta ulapoilta vinkuen sisään molempia virtoja pitkin, peitti katot lumirännällä, kitisteli viirejä, tärskytteli akkunaluukkuja ja valmisteli piiritanssilla kuninkaallisen linnan ympärillä itseänsä jatkamaan matkaansa merelle. Katu-ojat olivat puroina, vesilätäköt kimaltelivat lyhdynvalossa kaikkialla, noilla kuoppaisilla kaduilla. Kulkiain täytyi siellä täällä välttää odottamattomia esteitä, jotka kursailematta telkesivät heiltä tien: pitkä-aisaiset rattaat, kumoon kaadettu vesisaavi, runsuläjä, kuollut kissa ja, pahin kaikesta, joukko hirsiä ja tiilikiviä rakennuksista, joita Klaus Fleming oli antanut hajottaa oikaistaksensa Isonkirkonmäkeä. Uudempi Tukholma oli tekeillä tämän tarmokkaan linnan ylipäällikön toimesta, joka äsken oli antanut järjestää Norrmalmin sekä laatinut nykyiselle kuningattarenkadulle sen suunnan. Uudet asunnot kohosivat hitaasti tahi olivat aivan kohoamatta, sillä sota nielasi kaikki varat. Vaarallista oli kulkea Tukholman valaisemattomia katuja yön-aikana; kuultiin puhuttavan ryöväyksistä ja murhista. Ei kukaan uskaltanut lähteä ulos aseettomana noihin pimeisiin sokkeloihin. Kurjen palvelia kulki paljastetuin miekoin, valmiina koska hyvään vastustamaan hyökkäystä. Yön vaarallisimmat tunnit olivat jo kuitenkin ohitse. Akkunoista loisti kynttiläin valo. Ei kukaan häirinnyt kulkiain matkaa soraläjien välissä. Hagar ilmoitettiin linnanvahdin luona ja hän pääsi heti puheille. Hän näki kuningattaren lampun valossa tutkivan suurta kirjaa, jossa oli vanhat, kuvilla varustetut puukannet. Toisia kaikenmoisia eri suuruisia kirjoja, vieläpä 1500 luvun tunnetuita pieniä pergamenttinidoksiakin oli huolettomasti sinne tänne sälytettynä suurelle santelipuiselle pöydälle. "Sanoinko minä kello 5?" kysyi kuningatar sisään tulialta päätään nyökäten ja häneen hätimiten katsahtaen. "Sanoitte, teidän majesteettinne." "Minun olisi pitänyt sanoa kello 4. _Aurora musis amica_. [Aamurusko on runottaren ystävä.] Meillä ei nyt ole pitkästi aikaa; minä odotan valtiokansleria kello 6. Mutta se ei tee mitään; sinun sopii jäädä linnaan, ollaksesi lähellä, kun minä saan aikaa." Ja taaskin hän lukuihinsa vaipui ääneti, eikä näyttänyt huomaavankaan vastatullutta, jolla nyt oli hyvä aika tarkastella lukuhuonetta, eli vähäistä kirjastoa, joksi sitä nimitettiin. Siinä oli neljä avonaista, tammesta kyhättyä kirjahyllyä, joittenka vinossa ja jotenkin epäjärjestyksessä olevaa sisältöä nähtävästi usein oli käytetty; -- ennen mainittu pöytä, jossa oli neljä laatikkoa, pyöreäksi sorvatut jalat sormuksenmuotoisine koristeineen ja alhaalla vahvat nuoran muotoon sorvatut poikkipuut; pienenlainen pöytä, jonka marmorilevyinen kansi oli hopeisilla korkokuvilla koristettu; neljä punaisella sametilla päällystettyä ja silkkihepelöillä koristettua nojatuolia ilman käsinojaa, kahdeksan pienenlaista komeasti koristettua selkätuolia, joissa oli sileä istuinlauta, mutta kuningattaren oma kirjoitustuoli oli sileä, mustasta ebenholtsista; sitten löytyi kaksi kalleutta: pieni kahdessa osassa oleva puusta, norsunluusta ja hopeasta kokoonkyhätty kirjekaappi, jota karyatiidit eli naiskuvan muotoiset pronssipylväät kannattivat, sekä pitkä, matala vaski-arkku ylt'ylitse täynnä erinomaisia koristeita ja todenmukaisesti aiottu tallentamaan tärkeitä papereita; vihdoin, jotenkin epämukava triton kuorikkolamppuineen, muutamia vahakynttilöitä, vesikarahviini lasineen, paperikoppa ja pienet kultaiset kirjoitusneuvot. Siinä huoneen osaksi yksinkertaiset, osaksi kalliit irtonaiset kapineet. Kirjahyllyt olivat kirjakiihkoiselle nähdä, mitä kultakasat saiturille: kiusaajina kateuteen. Oi jospa olisi kuningatar, jonka vain tarvitsee ojentaa kätensä hallitaksensa kaiken maailman viisautta! Äkkipäätä kääntyi Kristiina tuon köyhän tytön puoleen, joka kadehti häntä ja huudahti: "Jos sinä osaat kreikkaa, sinä, niin kerro minulle kaikki kommentaattorien selitykset _doxa_ sanasta!" Hagar ei sitä sanaa tuntenut paremmin eikä huonommin kuin muitakaan sanoja. Hän vastasi, että se Homeroksessa löytyi _odotusta_ merkitsemässä; Platonin oli hän havainnut sillä tarkoittavan _oppilausetta_. Toiset taas käyttivät sitä henkilön _arvon_ merkityksessä ja muutamissa kohden _kunniaa_; mutta oikein kyllä oli muistutettu, että tässä sanassa on jotakin epämääräistä, ja kaksikielistä, niin että samati kuin oppilause saattoi olla taru, saattoi myöskin arvo olla huono arvo. Kristiina katseli häntä tarkastellen. Tämä toinen tutkinto oli päättynyt yhtä onnellisesti, kuin edellinen eilen. "Katsos tässä", sanoi hän ja viittasi Hagaria tulemaan pöydän luo. "Meidän latinalainen _vulgatamme_ kääntää sen samati kuin Lutherus, _gloria_ sanaksi. _Mulier autem viri gloria est_. Vanhin saksalainen käännös, tehty 1483 sanoo kuten Lutherus: Das Weib aber ist die Ehre des Mannes. Se on vulgata, ei mitään muuta." Hän osotti värssyä tuossa vanhassa kuvilla varustetussa kirjassa, jonka puukannet olivat veistoksia täynnä ja jota hän äsken ahkerasti oli tutkinut. "Minun luullakseni", jatkoi hän miettivästi, "tuo käännös: vaimo on miehen kunnia on tullut siihen viskatuksi kultaisena viittana peittämään orjattaren kahleita. Paavali ei ole saattanut muuta tarkoittaa, kuin että vaimon maine lankeaa miehen päälle, olkoon se sitte hyvä tahi paha. Hän saattaa olla miehen kunnia, mutta myöskin hänen epäkunniansa. Mutta joko hän on sitä tahi tätä, on hän olemassa miehen tähden. Mitä tuosta sanot Saara? Mikä nimesi on?" "Hagar." "No mitä, Hagar, tuosta sanot?" "Armollinen röökinä sen paremmin tietää. Minä en ole sitä ennen ajatellut." "Vai niin! Sinulla ei ole ollut yhtään kosiaa, sinulla?" "Ei." Hagar punastui. Hän oli paljon hokemattomampi tuollaisissa asioissa, kuin hänen kuninkaallinen yhden-ikäisensä. Kukapa meren uiskentelevaa lastua kosimaan menisi? "Hyvä. Etsimätön ja vapaa. Onpa hirveätä, antaa itseänsä ruumiineen sieluineen miehen valtaan. Emmekö me ole yhtä vapaasyntyiset kuin hän? Jos meidän käsivartemme onkin heikompi, niin eiköhän meillä ole yhtä vahva tahto, kuin hänelläkin? Miksi olisimme hänen alammaisiansa?" "Papit niin sanovat", vastasi Hagar, jonka sydämmessä Kristiinan uudelleen kerrotut kapinalliset tunteet saivat tenhoavan vastakai'un. "Papit!... Oletko sinä papin tytär, sinä? Mene tiehes, sinä, pappiesi Saaran kanssa, mikäpä hän muuta oli kuin itämainen orjatar? Näetkös, kaikki nuo raamatunkäännökset", hän osotti noita suuria kirjoja, "olen minä selaillut läpi kannesta kanteen, tutkiakseni sen oikeaa sanallista merkitystä, jota nimitetään jumaliseksi laiksi. Ensiksikin, Aatamin kylkiluu! Tässä se on kuvattuna; mikä hirvittävä kuva! Ja samaan tapaan on kirjoitettu joka paikassa, aina tuohon kaksinkieliseen _doxa_ sanaan asti. Mitä minun pitää uskomaan? Etkö _sinä_ mitään tiedä? Sinä sanoit Platoa lukeneesi?" "Minä luin hänen _Symposioniansa_ professori Terseruksen johdolla Turussa." "Kerro minulle, mitä Plato sanoo miehestä ja vaimosta!" "Tiedän kovin vähän. Hän puhuu enimmiten miesten ystävyydestä ja harvoin naisista. Hän sanoo, että puhdas rakkaus vapauttaa, koska se yhdistää kaikki ja poistaa erotukset." "Ja sinä luulet puhdasta rakkautta löytyvän?" Hagar oli ääneti. Tuo onnellinen, hän ei kysymystä käsittänyt. "Vanhako olet?" "Täytän kolmen viikon kuluttua kuusitoista vuotta." "Etkä vielä tiedä rakkaudesta mitään? Se on minusta yhdentekevää. Toivoisinpa tietäväni yhtä vähän kuin sinä. Pelikaani! Luet Platoa etkä tiedä enemmän kuin sukkavarras rakkaudesta! Menisinpä vedolle siitä, ett'et sinä ole lukenut säettäkään _Ovidiuksesta_ tahi _Tibulluksesta_?" "En olekkaan, armollinen röökinä." "Niin näes, olinpa varma siitä. Saat lukea minun kanssani Ovidiusta ja Tibullusta. Se on hauskaa. Sinun pitää muuttaman linnaan. Miksikä tahdot tulla? Kammaripiiakseniko?" "Saanko siivota armollisen röökinän kirjastoa? Pyyhkiä kirjoista tomun? Sytyttää lukulampun? Tehdä kirjaluetteloa?"... Hagarin tummat silmät loistivat ihastuksesta. Hän tahtoi suudella kuningattaren hameenpalletta, mutta Kristiina esti häntä. "Ainoastaan taitamattomilla on oikeus nöyryyttää itseänsä. Ne, jotka Jumala on aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä, varsinkaan aatelittomien edessä", vastasi hän kauniilla ylimyskatseella. "Ja sitä paitsi tarvitsen minä sellaisen, kuin sinä olet... kirjasivistyksessä oppineen, mutta lapsen maailmankokemuksissa. Minulla on liika monta valtioviisasta, on sukulaisia ja ystäviä, palveliattaria... espanjalaisia kanoja, jotka vain höyhentensä puolesta eroavat toisista. Onnipa, Hagtorn, tahi mikä nimesi on, ett'et ole mies! Minä kentiesi rakastuisin sinuun niin, että minun vihdoin täytyisi ratsuruoskallani ajaa sinut pois. Mutta nyt olet sinä, kuten minä, yksi noista vapaasyntyisistä orjattarista, jotka ravistavat käsikahleitaan." "Teidän majesteettinne on kuningatar." "Niin, muistuta minua tuosta, jos sattuisin sen unhottamaan! Minä nauran usein. Minä nauran koko maailmaa; älä itseäsikään poikkeuksena pidä! Sinä olet niin naurettava _Platoinesi_ ilman rakkautta ja _Tacituksinesi_, joka saa hevoset pelästymään. Kun minä tulen lailliseen ikään, niin aateloitsen sinun ja annan sinulle nimen: von Doxa, sekä panen kilpeesi Minervan pöllön. Mutta sinä olet Kurjen sukua; oletko sinä aatelinen? Kuka isäsi on?" Taaskin Hagar oli ääneti. Tuossa oli jälleen tämä suuri kysymys, joka hänelle oli elin-asiana, siinä oli itsetunnon hiljainen, toivoton taistelu vasten nöyryyttävää vastausta. "Armollinen röökinä on itse sanonut", lausui hän vihdoin hiljaisella, mutta vakaalla äänellä, "että ne, jotka Jumala on aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä. Minä en koskaan ole tuntenut isää enkä äitiä. Minä olen pudonnut tähdistä." Jos Kristiinan povessa olisi sykkinyt naisen sydän, olisi hän huomannut pidätetyn kyyneleen turvattinsa silmäpielessä, mutta hän ei sitä huomannut. Hän vain kohotti olkapäitään ja vastasi huolettomasti: "Siinä on myöskin aateliskirja. Jupiter ja Mars ovat olleet kummina kehtoni ääressä. Kummallista! Minä uneksin viime yönä, että suuri, kirkas tähti laskeutui alas vuoteelleni. Sillä ei ollut mitään olentoa, se oli pelkkää valoa, se virtaili minuun niin, että me olimme kuin yksi. Minä elin siinä ja se minussa, ja minä kuulin sanoja, jotka olivat ainoastaan valon heijastuksia. Sinä olet minun kuuni, sanoi se, ja minä olen sinun aurinkosi. Teitä on kolme, jotka minulle kuulutte, ja ennenkuin aurinko nousee, tulevat nuo kolme näkemään toisensa silmästä silmään." Hagar alkoi tarkasti kuunnella. Hän unhotti nöyryytyksensä, hän muisti tähtensä Tuurholman ajoilta ja Andromedan peräkannelta. "Armollinen röökinä!" huudahti hän. "Minä tunnen tähden. Se on puhunut myöskin minulle!" "Unia!" jatkoi Kristiina samalla huolettomalla äänellä, "Usvat nousevat maasta, sakenevat ja tivistyvät pyrstötähdiksi. Usvat nousevat aivoihin ja tivistyvät unelmiksi. Monet sanovat, että tähdet johtavat ihmisten elämänjuoksua; siitä asiasta en minä tahdo mitään sanoa. On tunnettu asia, mitenkä Tyko Brahe ennusti ennen kuningasvainajan aikaa, että Suomessa oli syntyvä suuri sotapäällikkö, joka valloittaisi koko Pohjolan. En tiedä, onko se oikein selitetty siten, että se olisi tarkoittanut herravainajata, minun isääni, joka kylläkin suuri oli, mutta jonka kuitenkin täytyi jättää minulle ja muille jälkeläisillensä osan pohjoisista valloistaan anastettavaksi. Ehkäpä se oli minua, kuin ennustus tarkoitti, koska vanhempani olivat Suomessa yhdeksän kuukautta ennen syntymistäni; mutta minä ajattelen, että jätämme tämän tulevien aikojen selitettäväksi. Minun tähteni kertoi, että jotakin tapahtuisi tänään, ennen auringon nousua. Ei ole pitkä siihen nyt enään, ja jää se ehkä kyllä tapahtumatta... Mutta nyt olen minä joutunut ojaan tuon surkean _Doxa_ sanan vuoksi. Minun oli aikomukseni raamatusta etsiä reformeerattujen harhailuja..." Sattui hyvin Hagarille, että hän jumaluus-opillisten aikakauskirjojen joukossa, joita kotiin palanneet sotilaat aikoja sitten olivat jättäneet jälkeensä Kaskaksen torpan tienoille, myöskin oli löytänyt reformeerattua oppia kumoavia väitöksiä. Hänen hyvä muistinsa oli vielä säilyttänyt tarpeeksi tuota lapsuuden aikana vaikeasti sulavaa luettavaa, voidaksensa auttaa kuningatarta hänen etsimisissään. Hagar muisti monta kirjailiaa, heidän teostensa nimet sekä heidän esiintuomiansa raamatunlauseita. Ei mikään saattanut Kristiinalle olla mieluisempaa tässä jumaluusopillisessa väittelykysymyksessä, joka tällä haavaa anasti hänen äärettömän tutkimushalunsa. Nuo molemmat lukiat olivat kiintyneet vilkkaaseen keskusteluun näistä asioista, ja kuninkaallinen suosio näytti olevan suuresti enenemään päin, kun valtiokansleri, jota oli odotettu, kuningattarelle ilmotettiin tulleeksi. "Ah", huudahti Kristiina, samalla kun hän kärsimättömästi paiskasi puukantisen foliantin kiinni, "tuo vanha valtiohuolestuttaja vaivaa minua taas veronvapaaksi ostamisillaan ja valtiovaraston puutteilla..." 8. Voitonsanoma. Se oli lapsensatu, mutta koski urhotyötä. Aksel Oxenstjerna ei nyt tullut kuningattarensa luo valtiohuolestuttajana, vaan voitonsanoman tuojana. Hän näytti nuoremmalta, hänen vartalonsa oli suorempi, hänen ryhtinsä pontevampi, hänen muuten tyvenessä, ajattelevassa katseessaan kuvastui nyt nuoruuden ilo. Hän oli kantanut vanhoilla hartioillaan raskaita taakkoja, hänen oli täytynyt usein etsiä tietä siinä, missä ei kukaan muu löytänyt polkua eikä pelastusta, hän oli niin monta epätoivon kiusausta tallentanut poveensa ja ollut toivovinaan siinä, missä ei mitään toivoa enään ollut, että hänelläkin kerran oli oikeus ilmaista uhkuvia voitontunteitaan. Hän ei unhottanut ainaista stereotyypillistä, alammaista kunnian-osotustansa, kun hän seisoi itsevaltiaan edessä, mutta hän ei odotellut hallitsiattaren kysymyksiä, hän oikasi vartalonsa koko pituudelleen tuon juhlallisen tervehdyksen jälkeen ja huudahti iloisesti: "Jumalalle kunnia olkoon! Minä onnittelen teidän majesteettianne ja valtakuntaa, suuri voitto on voitettu!" Myöskin Kristiina tässä silmänräpäyksessä unhotti _doxan_ ja kaiken teologian, hän unhotti sen juhlallisen tervehdyksen, jolla hän tavallisesti otti vastaan valtakunnan etevintä palveliaa, hyppäsi seisaalle, tarttui kanslerin käsivarteen ja huudahti hänen ikäisensä innolla: "Torstenson? Jumalan kiitos!" "Sotamarsalkka Torstenson ja Ruotsin sotajoukot ovat arvollisesti viettäneet kuningasvainajan muistoa saavutettuansa tämän toisen voiton Leipzigissä ja Breitenfeldissä. Tunti on kulunut siitä, kuin sananlennättäjä tuli. Arkkiherttuan koko armeija on kaadettu ja hajoitettu, 5,000 on kuollutta ja 4,500 vankina... Me olemme ottaneet 190 lippua, 46 tykkiä, koko kuormaston... Leipzig on tuota pikaa meidän käsissämme. Lokakuun 23 päivänä on Jumala Ruotsin aseille antanut tämän voiton. Sananlennättäjän oli täytynyt Hampurissa viivähtää. Meidän tappiomme..." "Ei nyt mitään tappioistamme! Ei nyt! Ei mitään suruharsoa voiton ylitse! Elääkö sotamarsalkka?" "Hän elää eikä ole haavoitettukaan." "Siinä kylläksi. Torstenson on sotajoukon arvoinen. Suvaitsetteko, teidän jaloutenne, istua tähän? Raportti? Antakaa minun nähdä tuo paperipala, joka valtakunnan korottaa vaarasta voitonriemuun!" Hän melkein veti valtiokansleria istumaan vieressään olevaan nojatuoliin. Edellisten päivien levoton jännitys oli ollut niin suuri epäluotettavien ja ristiriitaisten huhujen takia, joita Saksanmaalla olevien sotajoukkojen tilasta oli kulkenut, että ensimmäinen tieto, kun se vielä lisäksi oli voitonsanoma, syrjäytti kaiken muun, kuten räjähyttävä miina. Kuningatar yksin oli rohjennut nauraa ja lukea jumaluusoppia: nyt oli voitto hänenkin voittanut. Tämän valtio-uutisen tultua oli Hagar unohtunut niin kokonaan, kuin kanervainen kulovalkeassa. Valtiokanslerin tulo siirsi silmänräpäyksessä hänen entiseen asemaansa tässä maailmassa, jossa hän oli tyhjää mitättömämpi. Hänellä oli kyllin ymmärrystä käsittääksensä, että hän täällä oli liikanainen, ja syrjäytyi niin kauas kuin mahdollista. Mutta kuninkaallinen asunto oli hänelle tuntematon; hän näki kolme ovea, tunsi yhden, jonka kautta hän oli tullut sisälle, ja hiipi kuulumattomasti ulos. Hän tuli puolipimeään etehiseen, jota suuresta avonaisesta takasta tuleva valo heikosti valaisi. Lieden edessä istui kammaripiika Fiken Lång, kiinnittäen nauhasolmukoita kenkiinsä, sillä välin, kun hän vartoi kuningattaren soittokellon kilistystä. Uloskäytävässä seisoi kammaripalvelia Johan Holm, joka äsken oli vastaan ottanut valtiokanslerin ja nyt näytti olevan valmis osottamaan uloskäytävää tuolle vieraalle tytölle. Hän pettyi; tyttö ei mennyt, hän ei vielä ollut määräkäskyjänsä saanut. Aika kävi Holmille pitkäksi: hän puhdisti salavihkaa vaskitorvea, jonka hän piilotti takkinsa alle, kun joku tuli näkyviin. Hagar istahti lieden eteen vastapäätä kammaripiikaa. Hänen täytyi lämmittää itseänsä, hänen oli vilu. Hän ei ennen ollut huomannut, että ilma kuningattaren folianttien välissä oli hyvin viileä. Mieleensä muistui, että häntä oli viluttanut myöskin ensimmäisen kuninkaallisen kohtauksensa jälkeen, kun hän istui veneen keulassa matkalla Norrköpingiin. Tuo nuori, loistava kuningatar, joka oli oppinut, oikullinen ja viehättävän jalomielinen, kun hän tahtoi, -- mistäpä se tuli, että vilutti -- ei hänen läheisyydessään, ei silloin, kun hän viehättävästi puhui ja nauroi, sillä silloin saattoi unohtaa kaikki, -- mutta jälestä päin? Hagar vaihteli muutamia sanoja kammaripiian kanssa. Hän sai vain lyhyitä vastauksia. Tyttö oli uninen ja väsynyt; hän oli valvonut siinä paikallaan myöhään illalla, ja kello 3 aamulla täytyi hänen jälleen olla kuuntelemassa, josko kuningatar soitti kelloansa. Pieninkin torkahdus olisi vienyt häneltä viran. Ylihovimestaritar rouva Beata Oxenstjerna oli tuleva aamutervehdyksellensä kello 7, ja onneton se palvelia, joka ei silloin virkkuna ollut paikallaan, kun suuren seinäkellon käki kukkui! Fiken Långin jyrkät vastaukset olivat kuten kylmä ruiskutus kuningattaren äsken onnelliselle uudelle suosikille. Beata rouva! Kaakinpuu! Vitsa! Kellari!... Ja palvella, ehkäpä jo alussa vihattuna tämän rouvan jokapäiväisen hallinnon alla! Hagarin ei tarvinnut kysyä enempää tulevasta palveluksestaan. Kammaripiian väsynyt muoto antoi syytä siihen luuloon, että hänen palvelus-aikansa viikossa kestäisi seitsemän päivää ja yhtä monta yötä. Näitä ajatellessa heräsi metsälinnun luonne... "En olekkaan niin yksin nyt kuten kellarissa", ajatteli hän itsekseen. "Jos Beata rouva on mahtava, on kuningatar mahtavampi kuitenkin. Hän on minulle sanonut, että ne, jotka Jumala on aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä... Nimeni pitää hänen luonaan olla von Doxa." Ja kun Hagar muisti tuon kummallisen keksinnön, täytyi hänen nauraa; hänpä saattoi nauraa melkein yhtä iloisesti kuin kuningatar itse, vaikka ei hetikään niin usein. Elämä oli kietonut hyvin erilaiset siteet näitten yhden-ikäisten huulilla hymyilevän veitikan ympäri. Fiken Lång loi silmänsä punaisista nauhan solmukoistansa Hagariin ja katseli häntä hämmästyneenä. Olikohan ihminen hullu? Tulee kuningattaren puheilta, istuu lieden eteen sen sijasta, että hänen olisi tullut lähteä matkoihinsa; istuu siinä nauramassa! "Älä herätä häntä tuolla syrjässä. Hänen armonsa valtiokansleri on määrännyt, että hänen pitää saaman nukkua", mötisi kammaripiika. "Onko siellä ketään?" "Sananlennättäjä, luullakseni." Hagar havaitsi, katseltuaan osotettuun suuntaan, ihmis-olennon pitkänään makaavan kovalla lepolavitsalla siinä pimeässä huoneen osassa, jota suuri takka varjosti. Itse kuninkaallisessa linnassa saattoi aivan lähellä loistohuoneita nähdä mitä yksinkertaisimpia huonekaluja, aivan samati, kuten ajan tapa asetti yksinkertaisen kotielämän julkisen loiston kanssa rinnatusten. "Mistä hän on tullut?" "En tiedä. Saksanmaalta, luullakseni." Hagar oli kuullut valtiokanslerin ensimmäisen sanoman voitosta. Hän piti varansa, ett'ei hän huomaamatta mitään tuosta maininnut. Hän katseli nukkuvaa, joka oli -- viittaan verhottu. Tuo tuli Saksanmaalta. Tiesikö hän jotakin hänen kaksoisveljestään, Bennusta, ainoasta elävästä olennosta, jonka merellä uiva lastu saattoi omaksensa mainita? Kahteen vuoteen ei sisar ollut veljestään tietänyt, elikö hän vai oliko kuollut. Hetki kului. Vielä ei näkynyt valonsädettä syyspäivän myöhäisestä auringosta. Seinäkellon käki kukkui 7 kertaa, ja seitsemännellä lyönnillä astui rouva Beata Oxenstjerna sisään. Kammaripalvelia piilotti torvensa, Fiken Lång oikaisi itsensä kankeaksi kuin tikku. Hagar oli siirtänyt tuolinsa valkeanvalosta paremmin varjoon ja käänsi itsensä pois päin. "Kuinka röökinä on maannut tänä yönä?" "Kuten tavallisesti. Pani maata kello 11, nousi vuoteeltaan kolmen jälkeen. Ebba neiti meni kello 10. Röökinä on lukenut aamulla vieraan neiden kanssa." Beata rouvan terävät silmät tunkivat läpi varjon sinne, missä Hagar istui; vieraat neidot eivät olleet hänen mieleisiään. Onneksi hän kuitenkin havaitsi kaksi oikoilevaa säärtä lepolavitsalla. "Mikä nyt, Fiken? Kuka uskaltaa..." "Hänen armonsa valtiokansleri toi tänne sotilaan ja käski hänen panna maata lavitsalle." "Sananlennättäjä! Onko hänen armonsa sisällä röökinän luona?" kysyi ankara rouva uteliaasti ja aikoi tarttua lukukammarin oven vääntimeen, kun häntä hillitsi vastaus: "Hänen armonsa on siellä sisällä ja hän määräsi, ettei kukaan pääsisi sisälle, ennenkuin hän taikka röökinä soittaa." Ovenvääntiöön tarttunut käsi laskeutui alas, Beata rouva empi. Uteliaisuus oli suuri, hänen ylihovimestarilliset ja sisarelliset oikeutensa eivät myöskään olleet vähäiset, mutta valtiotoimissa täytyi totella. "Tulen takaisin kello 8", sanoi hän vastahakoisesti ja unohtaen valtiotoimien takia vieraan neidon, joka täten pääsi vaarallisesta tutkimuksesta. Huoneen ilma tuntui keveämmältä, kun viimeinen liepukka valtiorouvan hameesta oli kadonnut. Kammaripiika iski salavihkaa silmää Holmille, ikään kuin hän olisi tahtonut sanoa: minä leikkasin varikselta siivet! Ei ollut viittä minuutiakaan kulunut tämän jälkeen, kun kello kilisi. Se oli valtiokansleri, joka soitti; palvelia tunsi käden. Holm meni sisälle ja palasi oitis; häntä oli käsketty herättämään sotilasta sekä saattamaan häntä kuningattaren luo. Oxenstjerna oli sanonut Kristiinalle, sitte kuin kuningatar väsymättömästi kyseltyään oli sanasta sanaan raportin läpi tavaillut paitsi ilmoitukset kuolleista ja haavoitetuista: "Kaikesta tästä minun armollinen röökinäni olisi saattanut saada elävän todistuksen sotamarsalkan sanansaattajalta, kapteeni Duvallilta, jolla myöskin oli urhea osansa tappelussa, hän ennätti tänne kello viisi aamulla. Mutta Duvall on matkansa vaivoista paremmin kuollut kuin elävä: hän on ratsastanut yöt päivät siellä, missä hän ei huonon kelin takia päässyt kulkemaan rattailla eikä reellä, on kahdesti hevosineen kaatunut ja toisella kertaa katkaissut kylkiluunsa. Hän ei itse kyennyt, vaikka henkensä edestä olisi koettanut, tulla kuningattaren puheille, kuten halunsa olisi ollut. Hän pyysi minua hänen sijastaan tuomaan tänne hänen ordonanssi- eli käskyläis-upseerinsa, erään nuoren Niemand nimisen kersantin, joka tappelussa on haavoittunut. Niemand odottaa täällä ulkopuolella; olen antanut hänen maata etuhuoneessa siksi, että häntä kutsuttaisiin sisään, koska tuo poika raukka väsymyksestä tuskin koossa pysyy. Ja lienee hän kyllä vähän hämmennyksissään, mutta minä tuumaan, että armollinen kuningattareni tahtoo kuulla häntä nyt oitis, kunnes Duvall jälleen saattaa puhua." Tämän jälkeen oli Oxenstjerna kuningattaren luvalla soittanut ja heidän edessään seisoi samassa poika, jonka rääsyinen ratsastus-puku oli kaikkein mahdollisten ja mahdottomien teitten tahraama, aivan tietämättömänä siitä, missä hän oli. "Niemand, sinä olet kuningattaren luona!" huusi valtiokansleri hänelle, ravistaen häntä olkapäistään. Turha vaiva. Nuorukainen nukkui. Hän kulki, mihin häntä kuljetettiin, seisoi mihin asetettiin, mutta nukkui. "Holm!" huudahti kuningatar. Palvelia tuli. "Sinä olet ollut torvensoittaja, samati kuin olet ollut räätäli. Toitota hyökkäykseen!" Holm ei ollut hidas ottamaan torveansa takintaskustaan ja puhalsi ratsuväelle kuuluvan hyökkäysmerkin. Vaikutus oli silmänräpäyksellinen. Nukkuva kumartui eteen päin, valmiina aika laukkaukseen, teki liikkeen kantapäillään ikään kuin kannustaaksensa hevostaan ja avasi silmänsä. Hänellä oli tummat, kauniit silmät, jotka ollen vielä unen verhossa tirkistelivät ympärillä seisovia, ikään kuin eivät olisi tietäneet oliko tämä unta vai todellisuutta. Kuningatar nauroi. "Niemand, ei tarvita ohjia eikä kannuksia! Älä hakkaa meitä; me olemme ystäviä. Etkö näe ruotsalaisia värejä. Sellaisena tahdon nähdä rehellisen sotilaan, suorastaan tulesta ja taistelutanterelta tulleena. Sano meille, mistä tuon suuren ruman arven olet saanut vasempaan ohimoosi?" "Hänen majesteettinsa suvaitsee kysyä, mistä olet saanut arven ohimoosi", toisti Oxenstjerna antaaksensa nuorukaiselle aikaa tointumiseen. Niemand tarvitsi tuskin minuuttia, siinä missä moni muu hänen ikäisensä olisi tarvinnut viisi. Hän oikaisi itsensä, teki sotilaallista kunniaa ja vastasi: "Sotakentällä Breitenfeldin luona kenraalimajuri Slangen hevosen alla.". "Hevosenkenkä? Ja Slange ratsasti ylitsesi?" "Kenraalimajuri kaatui ja viholliset ajoivat ylitsemme." "Mitä? Meidän ruotsalainen Leonidaammeko kaatunut?" "Sotajoukoillamme ja valtakunnallamme on syytä valittaa suuremmasta vahingosta", virkkoi valtiokansleri, Liljehöökiä tarkoittaen. Nuoren kuningattaren katse synkistyi. Hän käsitti kansallisen vahingon, ja hän saattoi, kun tarvittiin, sopivalla tavalla ilmituoda tämän käsityksensä, mutta nyt oli voittopäivä; nyt hän tahtoi häiritsemätöntä iloa nauttia. "Ei", sanoi hän, "vahingot sitten! Torstenson elää. Niemand, kuka sinun on kersantiksi tehnyt? Jollet hevosenkengästä merkkiä kantaisi, näyttäisit minusta vielä keppihevosen ratsastajalta." "Sotamarsalkka on tappelun jälkeen ylentänyt minut kersantiksi Uudenmaan rakuunoihin ja käskenyt minut palvelemaan esikunnassa", vastasi Niemand uudestaan kunniaa tehden. Vastauksesta ei puuttunut pientä ylpeyttä, joka osotti, että hän, kuten kaikki pojat, oli arka miehuullisen arvonsa puolesta. "Pieni, mutta ponteva!" nauroi Kristiina samalla, kun hän nähtävällä mieltymyksellä tarkasteli tuota reipasta nuorukaista hänen epähovimaisessa puvussaan. "Koska sotamarsalkka sinulle noin nuorella iällä on antanut päällikkyyden, on hänellä siihen varmaankin ollut hyvää syytä. Sinä ratsastit kaljamossa tänne vahingoittumatta, kun Duvallin hevonen kahdesti kaatui? Duvall on tunnettu hyväksi ratsastajaksi." "Kapteeni Duvallin hevonen oli tylsissä kengissä, minä olin omani kengät nauloittanut." "Hyvä. Huomenna, kun oikein olet herännyt, pitää sinun ratsastaman minun seurassani ulos. Mutta kerro minulle nyt tappelusta!" Niemand kertoi, mitä hän tiesi, enemmän kumppanien puheista, kuin omasta kokemuksestaan, hän kun oli maannut tainnoksissa tanterella. Hän kertoi, kuten poika kertoo vilkkaasta painielemisesta. Tapahtumien tärkeys ja ruotsalaisten aseitten menestys täydensi kertomuksen vajavuudet. Se oli lapsen satu, mutta koski urhotyötä. Kuunteliat ottivat varteen jokaisen sanan, äänettömällä jännityksellä ja usein myöskin liikutuksella. Voiton uutinen oli äkkiä linnassa levinnyt, ei tietty miten. Pian tunkeili etuhuoneeseen aina taajeneva kuunteleva joukko, mikä halusi jotakin saada onkeensa tuosta suuresta uutisesta. Kuningattaren viittauksesta avattiin ovet ja tuo rauhallinen lukukammari täyttyi kuningaslinnan uteliaista asukkaista. Hagar seurasi muita. Hän katseli sykkivin sydämmin nuorta ratsumiestä sekä hänen pahoin pideltyä ja kuitenkin reipasta olentoansa. Niemand? Sehän on sama kuin Ei-kukaan, käännös vain, ja Bennu oli sanonut tahtovansa ottaa nimekseen Ei-kukaan. Oliko tuo hän, vai eikö? Ei, se ei ollut tuo pelästynyt, kaikkien omantunnon raivotarten hätyyttämä poika, jolle sisar kaksi vuotta sitten oli sanonut jäähyväiset Skurun laiturilla. Ja kuitenkin... Se ei saattanut olla kukaan muu kuin Bennu! Ja hän ei saattanut langeta veljensä kaulaan, hän ei saanut sanoa veljelleen niin, kuten ainoastaan sisar voi sanoa: Sinä olet siinä! Minä tässä! Tunnetko minua? Niemand oli puhunut kaikesta ja kaikista paitsi itsestään, kun kuningatar vihdoin tahtoi kuulla enemmän Slangen kaatumisesta. Ja kertoja puhui siitä jättiläismäisestä vihollis-ratsastajasta, joka sulloi kaikki, -- sekä turhista koetuksistansa saada Slangea henkiin... ja mitenkä hän, Niemand, tuli kumoon ratsastetuksi ja makasi tunnotonna Breitin raskaan ruumiin alla... mitenkä hän näki tähden astuvan alas luoksensa ja puhuvan kummallisia sanoja... Kello oli 7 ja 8 välillä aamulla; linnan-akkunain lävitse näkyi heikko valonsäde päivän ensimmäisestä koitosta pimeän marraskuun taivaalla. Äkkiarvaamaton tunne valtasi Hagarin. Tähti? Hänen tähtensä, Hagarin tähti, kuningattaren tähti? Beata rouva puhui valtiokanslerin kanssa, arvattavasti siitä, miten sopimatonta oli laskea noin paljo väkeä kuninkaallisiin huoneisiin. Eikö olisi mahdollista päästä huomaamatta kuningattaren luo ja kuiskata hänen korviinsa: Armollinen röökinä, aurinko ei vielä ole noussut ja se on tapahtunut, mitä tähti on ennustanut! Hagar tunki lähemmäksi, sanat polttivat hänen huulillaan: Se on veljeni, joka nimittää itsensä Niemandiksi. Hän on nähnyt tähden, hän on kolmas! Silloin kääntyi Kristiina Hagariin päin niin majesteetillisena, kuin hän jo nuorella iällään välistä saattoi olla. Siinä seisoi kuningatar, ei ollut mitään tilaa enään alammaisten tuttavuudelle. Hagar syrjäytyi. Niemand oli lopettanut kertomuksensa, ja Beata rouva kiirehti toimittamaan ihmisiä pois lukukammarista. Käsky annettiin, että kirkoissa _Te deumia_ veisattaisiin sekä luettaisiin kuninkaallinen julistus voitosta. Kammariherra Klaus Wrangel lähetettiin kysymään, mitenkä kapteeni Duvall jaksoi. "Holm", sanoi kuningatar kammaripalvelialleen, "vie kersantti Niemand linnanvahdin luo, anna valmistaa hänelle hyvä aamiainen ja mukava vuode! Niemand, sinä asut linnassa, niin kauan kuin Tukholmassa olet. Annappas nähdä, että huomenna olet täydellisesti unesta virkkamustunut ja istut vakaana satulassasi. Tässä, ota nämät uutta vaatetusta varten!" Hän kurotti pojalle kultarahakäärön. Niemand luuli vielä uneksivansa, kun kaksi käsivartta etuhuoneessa kietoutui hänen kaulansa ympäri ja ääni hänen takanaan sanoi hänen korvaansa: "kuka minä olen?" Hän katsoi taaksensa. Hän oli nähnyt pelkkiä tuntemattomia ympärillään, mutta tämä solakka, kaunis tyttö, puolta päätään pitempi häntä itseään, katsoi häneen niin tutuilla, niin uskollisilla tummilla silmillä, että hän heti huudahti: "Hagar!" He eivät itkeneet, he eivät hellien huudahduksien takia itseänsä unohtaneet, mutta heillä oli kuitenkin sydän, näillä kahdella, nyt ainakin, ja varsinkin toisiansa kohtaan. Kohtaus tuli tällä kertaa lyhyeksi; he päättivät pian jälleen nähdä toisensa, kun Hagarin tuleva toimituspaikka linnassa oli määrätty. Hagar istui jälleen odottamaan. Kärsivällisyys ei kuulunut Hagarin? asioihin. Kun hän vielä oli odottanut pitkän tunnin ja jo oli luullut, että kuningatar oli hänen unhottanut, nyt kuten Norrköpingissä, kutsuttiin häntä kellon kilinällä sisään. "Minulla ei tänään ole mitään aikaa sinua varten", sanoi kuningatar. "Ruotsalaisten aseitten voitto kutsuu minua _Te deumia_ veisaamaan Isoon kirkkoon. Tule takaisin huomenna aamulla kello 7, ja laita itsesi valmiiksi astumaan virkaasi." 9. Kolme turvattia. Kolme kruunua on Ruotsin kilvessä, mutta ainoastaan yksi jalopeura. Tukholma oli iloisessa liikkeessä; Breitenfeldin luona saavutettu toinen voitto vietettiin jumalanpalveluksella, kunniatervehdyksillä kuningattaren luona ja yhteisen kansan huvittamisella. Torstensonin nimi oli joka miehen huulilla; tuntui siltä, kuin olisi taas eletty suuren Kustaa Aadolfin päivinä. Seuraavana aamuna, kun vielä oli pimeä, lähti Hagar toiselle linnaretkellensä, saatuansa suojeliansa valtaneuvos Kurjen suostumuksen mennäksensä kuningattaren palvelukseen. Hän tuli sisään astuessaan vastaanotto-huoneeseen, sen odottamana, jota hän tässä ei suinkaan olisi halunnut nähdä. Kaksi terävää silmää oli eilen havainnut hänen niitten joukossa, jotka Niemandia olivat kuuntelemassa, ja nämät ottivat nyt häntä vastaan katseella, jonka melkein saattoi selittää näin: Mitä sinä täällä teet, velho? Kuningatar Kristiina osasi monta vierasta kieltä, myöskin silmäkieltä; hän selitti pian kyllä rouva Beatankin silmäkielen. "Neiti Hagar Ring", sanoi hän, "on ottanut tehdäksensä luettelon minun kirjastostani. Minä pyydän teidän lemmellisyyttänne asettamaan hänet kirjastoni vieressä olevaan siniseen kammariin, jotta hän olisi lähellä toiminta-alaansa." "Tunteeko teidän majesteettinne tätä nuorta henkilöä?" kysyi Beata rouva nyreästi. "Varsin hyvin. Eräs valtaneuvos Kurjen sukulainen." "En tunne yhtäkään tämän perheen sukulaisista, jolla olisi nimenä Ring. Uskallanko kysyä sukua?" "Isä on päällikkönä Taivaanlinnassa Saksanmaalla, lienee kai tuttukin. Äiti syntyisin Tähtituli. Hyvää sukua, teidän lemmellisyytenne." Ilveily, joka tässä sukuluettelossa tuli ilmi, ei jäänyt tarkka-älyiseltä Beata rouvalta huomaamatta. Hän muistutti, että hänen majesteettinsa palveliain aina tulisi tuoda mukanaan papinkirja, jotta heitä saatettaisiin kirjoittaa linnan kirjoihin, ja he saisivat nauttia linnanväen etuoikeuksia. "Olkoon niin", vastasi Kristiina. "Minä annan neiti Hagarille papinkirjan. Minä olen ruotsalaisen kirkon päämies." "Ei vielä, teidän majesteettinne. Täytyy myöskin olla todistus hyvästä maineesta ja kristillisestä elämänlaadusta. Minä näin tuon kevytmielisen tytön halailevan erästä rakuunaa tuolla etuhuoneessa." "Mitä?" sanoi Kristiina, katsahtaen kuninkaallisella katseella syytettyä. "Sehän oli Bennu-veljeni, jota he nimittävät Urban Niemandiksi", vastasi Hagar hämmästyneenä. "Teidän lemmellisyytenne kuulee sen nyt", jatkoi Kristiina ylpeydellä, joka osotti, että kotkanpoikanen oli saanut siivet eikä aikonut antaa niitä leikata. "Kun minä todistan palvelusväkenä hyvän maineen ja kristillisen elämänlaadun, niin arvelen, että siinä on kylliksi todistusta." "Minä uskallan vastaiseksi toisin jugerata ja jos teidän majesteettinne pysyy aikomuksessaan ottaa tätä epäluulon alaista nuorta henkilöä palvelukseensa, on _minun_ palvelukseni liikanainen. Minä olen alammaisuudessa pyytävä eroni asianomaisilta." Kristiina empi. Näin pitkälle hän ei olisi tahtonut vastakynttä vetää. Mutta nöyryyttää itseänsä näitten vallanhimoisten Oxenstjernojen edessä, -- ei milloinkaan! "Teidän lemmellisyytenne", sanoi hän, "arvattavasti ei tahdo apuansa kieltää minulta ja valtakunnalta epäluulon takia, johon ei ole vähintäkään syytä. Neiti Hagar Ring kirjoitetaan minun palvelusväkeeni ja muuttaa siniseen kammariin, kuten sanottu on. Teidän lemmellisyytenne, joka on herättänyt _soupçonin_, tulee se todeksi näyttää, ja jos jotakin sopimatonta havaitaan, kuten teidän lemmellisyytenne luulee, tahdon minä asettaa asian valtioholhojain tarkastuksen alle." Beata rouva osotti kankealla kumarruksella alammaisen kunnioituksensa ja lähti, luomatta katsettakaan vihansa esineeseen. Ylihovimestarittaren virka kävi hänelle yhä kärsimättömämmäksi. Mutta todistukset hänen epäluulonsa oikeuttamisesta tuota uutta suosikkia vastaan eivät olleet helposti saatavana. Niihin yhdistyi eräs kellari ja noitumisjuttu, joka perustui palveliain juoruun. Pikemmin voitiin epämiellyttävä henkilö saada pois tieltä epätietoisen syntyperän vuoksi. Tähän aikaan ja tässä uhkeamielisessä aatelistossa ei ollut mitään niin arkaa kohtaa, kuin syntyperä ja perhe. Tuo viaton, vallan kukkuloilla olevan kovan toran esine, tunsi itsensä onnettomaksi ja pettyneeksi. Hagar ymmärsi varsin hyvin, että hänen haltianansa ja taloudellisissa suhteissa kuningattarenkin haltiana löytyi tästälähin mahtava, leppymätön vihollinen, yksi Oxenstjernoista, ja näitten kahden suurivallan välillä hän musertuisi helpommin kuin ruoko. Eikö hänen täytyisi nöyryyttää itseänsä tuon mahtavan rouvan edessä ja kerjätä hänen suosiotansa? Ei, ne jotka Jumala on aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä. Parempi olisi paeta entisen turvaajansa luo, tahi Suomen metsiin paimentamaan lehmiä Kaskaksen torpassa! Paeta, nähdä nälkää, kärsiä, kuolla pimeydessä, mutta ei alentaa itseänsä! Nuori kuningatar arvasi nämät ajatukset, jotka olivat kaikuna hänen omistansa. "Ole huoletta", sanoi hän, "minä olen sinua suojeleva. Etkö ymmärrä, sinä pieni kuorimato suomalaisesta kaskimaasta, että tämä kina käy korkealle yli sinun pääsi? Sinä saatat tulla ja mennä, ilman että lehti liikkuu Ruotsin valtakunnassa. Minua he tahtovat kohdella kuten lasta ja unohtavat, että olen kasvanut heidän mittansa ohitse. Vielä kaksi vuotta, ja heidän täytyy taivuttaa ylpeät niskansa; saatpa nähdä, saatpa nähdä! He eivät vielä minua tunne, mutta he tuntevat minua kylliksi pelätäksensä minua. Jokaisessa auringon laskussa tipahtaa yksi päivä pois heidän lyhyestä mahtavuuden ajastansa ja minun mahdittomuudestani. Ketä sinä pelkäisit? Sinun pitää jo tänään alkaman työsi." "Antakaa minun mennä! Armollisin röökinä, antakaa minun mennä! Minä en pelkää; minä saatan mennä valkeeseen, jos te vaaditte, mutta minä en saata joka päivä tekeytyä nöyräksi tuon pahan rouvan edessä, jolla on valvonta linnan hoviväen ylitse. Jos armollinen röökinä tietäisi, mitenkä hän minua kohteli Norrköpingissä, kun minä en tahtonut ilmaista hänelle röökinän salaisuutta! Kun minä olin vähäinen lapsi, ei kukaan uskaltanut antaa minulle vitsaa, ja _hän_ uhkasi minua vitsalla, niin, vieläpä kaakinpuullakin. En ole vielä koskaan ennen ollut vankina, mutta _hän_ telkesi minun seitsemäksitoista tunniksi ruoatta kylmään, pimeään kellariin. Nyt hän tahtoo tehdä minua huonomaineiseksi, ehkäpä vielä velhoksikin..." "Ei", sanoi Kristiina miettivästi, "ei velhoksi, sitä hän ei saata todistaa, mutta ehkä henkilöksi, jonka syntyperä on avioton eli häpeällinen. Hagar... tarpeellista on, että sanot minulle kaikki, mitä syntyperästäsi tiedät." Hagar kertoi kaikki, mitä hän tiesi tuosta olemisensa pimeästä arvoituksesta. Joka sana pisti hänen suljetun sydämmensä lävitse, kuten keihään pistos, mutta hänen täytyi puhua, se koski elämää. Kristiina tunsi maailmaa jotenkin; hän vertaili tapahtumia tyynesti ja aprikoiden. "Sinä olet siis ainoastaan Kurjen kummityttö? Äitisi oli ulkomaalaista syntyperää, köyhäksi riistetty pakolainen, mutta rikkaasta suvusta. Isäsi... Annappas kun tuumaan, 1626? Päivämäärä?" "Yöllä vasten joulukuun 8:tta." "Mitä? Sehän oli samana yönä, kuin minä synnyin Tukholman linnassa." "Niin on minulle sanottu." "Samojen tähtien alla?" "Sama tähti, joka puhui armolliselle röökinälle unissa, on myöskin puhunut minulle ja veljelleni... hänelle, joka nimittää itsensä Niemandiksi... hänelle joka oli täällä eilen. Hän oli täällä ennen auringon nousua, kuten tähti oli ennustanut. Katsokaa, se jonka tapahtuman piti, tapahtui kuitenkin! Me olimme täällä kaikki kolme!" "Kolme, sanot sinä? Tiedätkö, Hagar Ring, että, jos minä olisin kuningas Herodes, antaisin minä surmata sinun, niin oppinut kuin oletkin, ja veljesi, vaikka onkin tuima! Vaarallista on tähtien kanssa leikitellä: ei saa löytyä muuta kuin yksi Jupiterin turvatti Ruotsin valtakunnassa. Hoh, ole huoletta: minä en ole Herodes, enkä myöskään Herodias; sinä ja veljesi saatte molemmat elää sillä ehdolla, että te ette rupea mihinkään salaliittoon. Unen-näköjä, nuo tuollaiset tähdistä, jotka valuvat alas ja hedelmöittävät ihmis-elämää! Mutta salaliitot valtaistuinta ja hallitsiasukua vastaan eivät ole mitään unennäköjä, ne ovat maailmanhistoriaa. Jos sinä tulet olemaan minun lähelläni -- se kyllä on mahdollista, en tiedä sitä vielä -- niin löytyy niitä, jotka käyttävät sinua aseenaan. Ole silloin suora ja sano minulle kaikki, _kaikki_, sinä ymmärrät! Älä pöyhkeile, jos tahdot elää! Älä ajattele, että meitä on kolme! Minä sanon sinulle, muurahainen, että kolme kruunua on Ruotsin kilvessä, mutta ainoastaan yksi jalopeura... Sellainen pieni mateliainen kuin sinä, luulet olevasi Jupiterin turvatti!... Hyvä, sinä tiedät nyt kuka _minä_ olen ja kuka _sinä_ olet, yhtä kuin Beata-rouvan se pitää tietämän. Aseta itsesi sen mukaan, niin minä sinua autan. Sinä olet ainoa nainen, jota minä saatan kärsiä, paitsi Ebba Sparrea... Mutta meidänhän piti tutkia sinun syntyperääsi... 1626? Se oli kuningasvainajan puolalaisen sodan aikana Liivinmaalla. Äitisi varmaankin oli sieltä, mutta isäsi joko ruotsalainen tahi suomalainen, koska tuo liiviläinen oli tullut Suomeen. Ja lisäksi: isäsi on arvattavasti ollut ylhäistä sukuperää, sillä alhaisella henkilöllä ei olisi ollut mitään syytä olla itseänsä ilmoittamatta tuollaisen hälinää nostavan tapahtuman perästä, kuin tuo äitiäsi koskeva oli. Täytyihän hänen siitä saada tietoa, jos hän vain vielä elossa oli." "Minä olen vakuutettu siitä, että hän oli kuollut", virkkoi Hagar, joka liikutettuna, mutta ilman kyyneleitä kuunteli noita arvelemisia. Kuningattaren ensimmäinen kiivaasti esiintuotu vaatimus, että ainoastaan hänellä oli oikeus olla Jupiterin turvattina, herätti Hagarin sydämmessä salaista vastusta. Mitäpä tähdet kysyisivät sitä, kaitsivatko mökkejä tahi kuninkaanlinnoja? "Ei ole luultavaa, että isäsi on kuollut", jatkoi Kristiina, kylmästi aprikoiden mahdollisuuksia. "Hänen olisi silloin täytynyt olla äsken kuollut ja äidilläsi olisi ollut surupuku yllään eikä olisi lähtenyt yksin vieraaseen maahan talvis-aikaan. Luultavampaa on, että hän, jonka olisi pitänyt olla hänen suojeliansa, oli hyljännyt ja häpeällisesti pettänyt äitisi, mutta hänellä oli kai ollut syynsä, jonka vuoksi hän sen oli tehnyt. Minusta näyttää siltä, kuin kaikki osottaisi, että isäsi on ollut upseeri, joka on pettänyt vaimonsa... tahi rakastajattarensa. Siitähän vihdoin kaikki riippuu." "Armollinen röökinä... Minä pyydän... Älkää enään!" "Kyllä, tässä on kunniasta ja nimestä puhetta. Sinä sanot, ett'ei mitään tiedustelemisia ole pantu toimeen, paitsi että kiitos on kuolleelle tehty kirkossa. Sellainen velttoisuus on minusta hyvin kummallinen. Siellä täytyy kuitenkin löytyä ihmisiä naapuristossa, jotka ovat nähneet äitisi maantiellä kulkevan ja jotka ovat edellisenä yönä pitäneet häntä luonaan. Mitä varten ovat he niin kokonaan olleet puhumatta, mistä hän oli tullut sekä mitä hän ehkä oli puhunut? Ovatko he olleet osalliset rikokseen sekä lahjottu sitä salaamaan? Taikka ovatko he vain tuijottaneet ilmaan, kuten nuot suomalaiset häränkallot tavallisesti tekevät, ennenkuin mitään heidän silmistään löytää tiensä kieleen? Minä annan kirjoittaa Uudenmaan läänin maaherralle, Knut Liljehöökille, että hän tarkoin koettaisi kaikesta, mitä tähän asiaan kuuluu, saada selkoa Karlshaminassa, taikka mikä sen pitäjään nimi on?" "Karja." "No niin, Karjassa ja pitkin koko Suomen lahden rannikkoa. Beata rouva ei sinua kynsiinsä saa. Jos sinä olet aatelinen tahi aviollista sukuperää, niin pitää sinulle osotettaman sitä kunniaa, kuin tuleekin. Jos olet lokkilintu, jolla ei mitään pesää ole, täytyy sinun odottaa kaksi vuotta ja, jos olet minulle uskollinen, niin minä en unohda antaa sinulle sekä nimeä että kunniaa. Mene nyt sinulle määrättyyn asuntoosi, ja ole piikojen kanssa sovussa; he eivät pyydä mitään parempaa, kuin kiusata Beata rouvaa. Minä käyn ratsastamaan ruhtinattarien parissa; tahdon myöskin nähdä Niemandin ratsastavan, koska hän on päässyt eheänä siinä, missä Duvall on ratsastanut kumoon." Kello 9 lähti kuningatar Caballeronsa selässä ratsastamaan lukuisan seuran saattamana. Missä hän vain näyttäytyi, tervehtivät häntä riemuitsevat väkijoukot, jotka vielä kulkivat voitonhuumauksissa. Niemand ratsasti seurueen joukossa uudessa asussaan ja kutsuttiin välimmiten kuningattaren rinnalle. Hän näytti vähäisemmältä ja heikommalta kuin eilen; hän oli kalpea ja kipeä: tuo talvimatka olisi saattanut murtaa haavoittumattomankin miehen. Hänen pieni vartalonsa ensin vähän nauratti henkivartiaston pitkiä miehiä, hänen suosiossa olemisensa herätti heidän kateuttansa. Mutta sotilaat olivat kuulleet, että hän oli oppinut ratsastamaan Aake Tottin luona. Sepä nimi, jolla on pysyväinen sointu kaikkien Ruotsalaisten ja Suomalaisten ratsumiesten korvissa. Aake herran oppilaana oleminen, silläpä vaikutus, kuten hopeahihnasilla, se laski loisteen sekä miehen että hevosen ylitse. Niemand oli saanut valita hevosen hovitallista; hän oli ymmärtänyt valita parhaan ja hän ymmärsi myöskin sillä ratsastaa. Ei mitään tarpeetonta uljuutta, kaikki kävi varmasti, vakavasti ja luonikkaasti. Kummallisesti hevonen totteli ohjaksia! Henkivartijain entinen nauru muuttui ihmettelyksi; kuningatar itse, joka kyllä istui vakaasti satulassa, katseli poikaa teeskentelemättömällä mieltymyksellä. Hänpä osasi ratsastaa, hän. Ratsastusmatka kävi sillan yli Norrmalmiin, Arttilleriapihaan ja silloin autiona ja asumattomina olevien "Ladugårdslandet" seutujen yli. Jos Tukholmankin asutut kadut silloin olivat niin huonot, että niitä pitkin oli vaikea ajaa, mm näillä raivaamattomilla, vuoroon suoperäisillä ja vuoroon kivisillä syrjäteillä oli vielä pahempia esteitä edessä. Kristiinaa huvitti poiketa tieltä pois, laukata ylös vuoren kukkulalle tahi ajaa vesilätäköitten yli hätöittääksensä naisseuraajiansa, ja tämä ei tapahtunut ilman vahinkoa. Ruhtinatar Kristiina Magdaleena, joka kohta oli morsianna seisova, vaipui rämeikköön, josta sulhanen, Baden Durlachin rajakreivi Fredrik, hänen pelasti. Ruhtinatar Eleonoora Katariina nyrjähytti jalkansa; hovineidet kulkivat kiertoteitä välttääksensä pensastoja ja kivikkoja, he jäivät jälkeen ja saivat kärsiä pilkkaa. Nybrovikin luona oli vanhan linnan jätteitä. Kristiina seisahtui erään muurin luo, jonka yli ratsastaminen näytti mahdottomalta ja kysyi hoviherroiltaan, uskalsiko kukaan tehdä hevosellaan hyppäystä. Nuori Kustaa Bonde koetti; hänen hevosensa piti vastaan. Kapteeni Lauritsa von der Linde, joka sodasta oli kotiin palannut, koetti hurjaa hyppäystä. Siinä oli vain tuuman verta vailla, ett'ei päässyt ylitse, mutta se tuuma oli vähällä katkaista urhoollisen kapteenin sotilasretken ja tulevan vapaaherrallisen arvon. Kun hän onnellisesti hevosensa alta vedettiin esiin, otsa raamukkeessa, epäilivät rohkehimmatkin, uskaltaisivatko uudestaan koettaa tuollaista arveluttavaa hyppäystä. Pieni Niemand ratsasti esiin, kannusti hevosensa juoksemaan kovaa ravia raunion ulkosyrjään asti, hyppäsi satulassaan seisaalle ja teki kuperikeikan muurin yli. Ei yksikään nuoralla tanssia olisi tuota temppua paremmin tehnyt. "Tuo on tanssi- eikä ratsastustaidetta", väittivät hoviherrat. "Tehkää samoin, hyvät herrat!" nauroi kuningatar. Lahden rannalla oli ohut jääpeite ja Kristiina oli vallattomalla päällä. Hän ratsasti jäänsyrjälle, otti sormuksen sormestaan ja viskasi sen ulospäin jäälle niin pitkälle kuin jaksoi. Sormus kieri edelleen tuulen viemänä ja seisahtui kahdenkymmenen sylen paikoille rannasta. "Kuka tuo minulle sormukseni takaisin?" kysyi kuningatar. Muutamat herroista astuivat alas satulastaan ja koettivat seipäillä jään vahvuutta. Sen havaittiin mahdollisesti kannattavan kuuden vuoden ikäistä lasta. "Niemand on köykäisin; Niemand ulos!" Mutta Niemand ei lähtenyt; hän istui liikkumattomana satulassaan. Kiihkoisena voittamaan kuningattaren suosiota, veti ranskalainen Beschon niminen luutunsoittaja lautoja rannalta ja laski ulos lautaportaat. Hän oli tullut niin lähelle sormusta, että hän melkein kurotetulla kädellään saattoi siihen tarttua, hän kumartui eteen päin, oikasi itsensä, venyttihe vielä pitemmäksi... Vihdoin puuttui ainoastaan kämmenen levy. Silloin oli Beschon rikkonut tasapainon lain ja makasi koipiansa sätkytellen vaipuneena särjettyjen jäänkappaleitten väliin. Kaksi vastakkaista huutoa kuului katseliain joukosta; toinen ääntevä: apuun! Toinen, kuten sopivinta olikin, hiljaisella äänellä: musikantti pohjaan vain! Beschonia ei kukaan hyvin kärsinyt hänen mielisteleväisyytensä vuoksi eikä myöskään siitä syystä, että häntä suosi Eleonoora Katariina, joka sittemmin sai katua tuota suosiollisuuttaan. Muutamia seurueesta juoksi ulos portaille ja heidän onnistui, vaikka ei vaaratta, pelastaa ranskalainen. Märkänä ja viluisena Beschon, niin pian kun hän oli päässyt kuivalle maalle, teki alammaisen kunniatervehdyksensä kuningattarelle. _"De votre majesté le très humble serviteur!"_ "Niin, minä kyllä näen, että Beschon on märkä", vastasi Kristiina hillitsemättömällä ilolla, "mutta missä on sormukseni?" Tuo onneton, hän oli unhottanut sormuksen, kuten vaaran hetkenä kaikki unohtuu paitsi pelastus. Toinen oli ehtinyt ennen häntä: pieni kersantti oli puikahdellut hänen pelastajiensa välitse, onkinut kuninkaallisen pantin uivalta jäänlohkareelta ja kunniaa tehden kurotti hän nyt miekkansa kärjellä kuningattarelle sormuksen. "Niin, mitäpä tahdotte, että minä tekisin, rakas Beschon?" sanoi kuningatar, ollen yhä hyvällä tuulella. "Kunnia on urhoollisen, mutta voitto viisaan. Te suvaitsette ottaa vastaan ihailuni ja kersantti Niemand sormukseni." Tämän pienen seikkailun jälkeen ratsastajaseura ajaen täyttä laukkaa palasi linnaan, jossa annettiin päivällistä kaikille kuninkaallisessa ruokapöydässä. Sanotaan, että ruokahalu tällä kertaa oli sellainen, jota tuntee ainoastaan silloin, kun on marraskuun kylmässä ja ankarassa tuulessa tehnyt kovan ratsastusretken nuoren kuningattaren ja kihlatun pariskunnan ollessa seurueen etupäässä. Aterian jälkeen kutsutti kuningatar luoksensa kersantti Niemandin ja Hagar Ringin. Kersanttia hämmästytettiin kysymyksellä: "sinun nimesi?" "Urban Niemand, kersantti..." "Niin, minä tiedän. Tiedän myöskin ikäsi ja syntymäseutusi. Mutta mistä sait nimen Urban? Sitä ei meillä käytetä." "He sanoivat sen antaneensa paavin mukaan." "He? Kutka he?" "Nunnat, jotka kastoivat minun toiseen kertaan Ingolstadtissa." "Mitä? Oletko sinä uudestaan kastettu katolilaiseksi?" "He sanoivat niin. Minä en itse mitään tiedä." Kristiinan veri kuohahti. "Sinä kurja uskonheittiö! Olet kuudentoista-vuotias, olet saanut kristillisen kasvatuksen, palvelet mainiona _minun_ urhoollisessa sotajoukossani ja annat kastaa itsesi uudestaan, tullaksesi katolilaiseksi! Etkö siis tiedä, että se, joka luopuu uskostansa, pettää omantuntonsa, kunniansa, isänmaansa, eikä ansaitse, että rehellinen mies häntä uskoo! Jumalani, olla lutherilainen ja ruveta katolilaiseksi! Sehän on lähtemistä päivän valosta pimeään yöhön. Mitenkä tulit sinä noin surkealle harhatielle?" "Olin haavoitettu ja kipeä. Annoin heidän tehdä kanssani, mitä tahtoivat." "Hänen kasvatuksensa herra Aake Tottin ratsumiesten joukossa oli kaikkea muuta kuin kristillinen", uskalsi Hagar lisätä. "Noh", jatkoi Kristiina tyvenempänä, "etkö ole tuntenut mitään halua palata takaisin oikeaan evankeliseen oppiin? Etkö tiedä, että me taistelemme lutherilaisen uskonamme puolesta paavia ja perkelettä vastaan? Etkö häpeä luopua uskosta, jonka puolesta kuningasvainaja meni kuolemaan?" "Minä tahdon halusta olla luterilainen, jos teidän majesteettinne tahtoo niin määrätä." "Määrätä? Voiko määrätä uskoa kenellekään? Minä saatan määrätä sinua menemään kuolemaan rehellisen sotilaan tapaan, mutta minä en voi määrätä sinua uskomaan pilkkuakaan katekismuksesta, joll'ei Jumala ja sielusi autuus sitä vaadi... Hän pitää minua paavina, tuo! Minä valvon öitä, näyttääkseni vääräksi reformeerattujen harhaoppia, ja nyt omat sotamieheni antavat itsensä kastaa paavilaiseksi!... Mitenkä se paikka oli, Hagar, jonka sinä kerroit _Petri Ravennelii Bibliotheca sacrasta_?" Hagar luki muististaan latinalaisen lainalauseen tuon silloin mainion jumaluus-opin tutkian väitöskirjoituksista katolilaisia vastaan. "Niin, eikö ole sillä tavalla? _Cœcos cœci curant, insanos insani_... [Sokeat parantavat sokeita ja tyhmät tyhmiä.] Mutta hän ei latinaa ymmärrä, tuo veliraukkasi... Niemand, minä puhun hänen arvoisuudellensa Johannes Mathiaksenpojalle, että hän valaisee pimeän järkesi... Kuka oli isäsi?" Nuorukainen oli ääneti. "Etkö sitä tiedä? Minä sanon sen sinulle. Sinun isäsi oli upseeri, joka hylkäsi vaimonsa. Älä koskaan, Niemand, naista hylkää, jolle olet antanut sanasi ja lupauksesi! Se on kuolemansynti; se tulee vielä kostamaan sinulle ja lapsillesi. Etkö tiedä mitään vanhemmistasi?" "Hän sanoi, että minä olin hänen tyttärenpoikansa." "Kuka hän?" Kristiina kävi kärsimättömäksi. Hän oli nyt saanut arvoituksen selitettäväkseen, joka sukkelaan vei hänen ajatuksensa siksi, että se työnnettiin syrjään toisen edestä. "Hän, jota he nimittävät Ruben Zeviksi Regensburgissa. Eräs juutalainen." "De Geer tuntee hänen. Rikkahin koronkiskoja Euroopassa. Juutalaisilla on kaksi ansiota: viisautta ja rahaa. Ja sinä olisit Ruben Zevin tyttärenpoika? Mistä hän sen tiesi?" "Eräästä kuvasta ja rintaneulasta. Se oli se, jonka kreivinna Brahe antoi minulle Lavilassa. He olivat varastaneet minulta neulan, kun makasin kuolleena Neunburgissa ja juutalainen antoi sen minulle takaisin." "Neunburgissa? Näytä minulle neula!" Niemandin täytyi pyytää Hagaria auttamaan, sillä neula oli kiinni ommeltu hänen ihotakkinsa nahkavaruksen alle. Sillä aikaa kun tämä puku-asia huoneverhon takana valmistettiin, alkoi jo ruveta hämärtämään. Kammarineito Fiken astui sisään lamppua sytyttääksensä, mutta hänen käskettiin odottaa etuhuoneessa. Kristiina katseli hämärässä tuota hienosti tehtyä hopealiljaa. "Mikä erinomainen työ! Mistä kreivinna Brahe on neulan saanut?" "En tiedä. Aake herralta, luulen... Kenraalimajuri Slange on tuntenut isäni... Se oli isäni, joka ratsasti hänen ylitsensä", kiirehti Niemand lisäämään, muistaessaan viimeiset sanat, jotka hän luuli kuulleensa Slangen huulilta. "Isäsi elää. Hagar, kirjoita muistiin kaikki, mitä veljesi tietää neulasta ja juutalaisesta! Me olemme päässeet suden ja ketun jäljille. Jospa nyt minulla olisi tuo juutalainen Tukholmassa... Kersantti Niemand! Sinä olet Neunburgissa haavoittunut ja Breitenfeldissä samoin. Sotamarsalkka on kunnioittanut sinua asettamalla sinut päällikkyyteen noin nuorella iällä. Sinä olet tuonut perille voitonsanoman... sinä et huonosti ratsasta. Pyydä minulta armon-osotusta sillä ehdolla, että palaat lutherilaiseen uskoon!" Kersantti Niemand oli ääneti, tehden kankeana sotakunniaa. Mitäpä hän pyytäisi? Hänelläpä oli suuressa määrässä kaikkea, mitä hän oli toivonut. Hetken oltuaan hämillään ja ääneti luuli hän tehneensä onnellisen keksinnön. "Teidän majesteettinne", sanoi hän "olkaa armollinen ja antakaa Hagarille kirja! Hän on rakastunut kirjoihin." Taaskin Kristiina nauroi, kuten kuudentoista vuotisena nauretaan. "Etkös ole se poika, joka käen kukuntapuun alla istui ja pyysi elääksensä siksi, kuin kuolisi? Kirja Hagarille? Sämpylöitä leipurin lapsille? Eikö hänellä ole hyllyt täynnä kirjoja. Valitse, kirjatoukka! Hagar, ketä sinä kunnioitat nerokkaalla valitsemisellasi: Ciceroa vai Platoako?" "Kiitän alammaisesti. Jos armollinen röökinä saattaa olla ilman _vulgataa_... siinä on kummallisia kuvia... Minulla ei koskaan ole ollut kuvakirjaa." "En kehu makuasi, mutta ota _vulgata_ Aadamin kylkiluineen sekä seitsemine vihanmaljoineen... kun vain et rupea paavilaiseksi, kuten veljesi... Etkö pyydä mitään itsellesi Niemand?" "Pyydän kuolla teidän majesteettinne puolesta", vastasi poika teeskentelemättömästi, aavistamatta sitä ritarillista kohteliaisuutta, jonka nuo yksinkertaiset sanat sisälsivät. Ruotsin nuori kuningatar tunsi itsensä hetkellisesti liikutetuksi. Kentiesi ajatteli hän niitä tuhansia, jotka nyt hänen kunniansa, hänen mahtinsa ja hänen valtakuntansa edestä kaatuivat taistelutanterella tahi hivuivat pois sotasairaaloissa. Hän kurkotti kätensä suudeltavaksi kersantille. Sitten virkkoi hän leikillisellä äänellä: "Onnellinen sinä, joka saat taistella eteläisemmän auringon alla! Katso, meidän lyhyt marraskuinen päivä jättää meidän jo pimeään. Ja tuolla... tuolla on tähti, joka loistaa meidän kolmen ylitse! Jupiterin tähti! Kolme kruunua, mutta yksi jalopeura!" Ja tuo suuri, kirkas tähti loisti linnan pimeästä akkunasta sisään yli merellä uivan lastun, yli kenttien verta vuotavan varsan, yli Ruotsin valtakunnan kruunun, joka oli asetettu kesyttömän tytön kiiltävälle otsalle. Muutaman lyhyen hetken näki se nuo kaikki kolme, -- se, joka ei ollut rakkaus, vaan ainoastaan valta, -- sitten heidän jälleen piti valuman pois tuntemattomaan etäisyyteen vaihdellen, kuten sekin, asemaansa taivaanrannalla. 10. Vaeltava juutalainen. Minä lähetän sinulle ruusuja pyhästä maasta. Myöhään syksyllä 1642 kulki moniaalla etelä Suomessa huhu, että vaeltava juutalainen oli nähty. Satu Jerusalemin suutarista, Ahasveruksesta, joka kielsi Vapahtajaa levähtämästä porttinsa vieressä hänen ollessaan matkalla Golgatalle, ja sen vuoksi tuomittiin rauhattomana kulkemaan maailman loppuun asti, oli saanut alkunsa kuudennellatoista vuosisadalla ja löytyy seikkaperäisesti kerrottuna, vaikka tekiä: I.H.R., joka tuosta on kirjoituksen tehnyt ja pannut siihen päivämäärän: Räävelissä Huhtikuun 11 päiv. 1604, on tuntematon. Tämän kertomuksen mukaan on moni todistaja nähnyt ja puhutellut vaeltavaa juutalaista Hampurissa talvella 1547, Madridissa 1555 ja aina jonkun ajan perästä monessa maassa, esimerkiksi Venäjällä, Puolassa, sekä mainittuna vuotena 1604 myöskin Räävelissä. Kolmenkymmen-vuotisen sodan aikana hän oli useissa paikoin nähty Saksanmaalla. Kaikki sotamiehet, jotka siihen aikaan palasivat sodasta kotiseuduillensa, tiesivät kertoa Jerusalemin suutarista, ja muutamat väittivät itse nähneensä hänen. Kun sitten marraskuussa 1642 pitkä, valkohiuksinen, oudonnäköinen vanha mies, jonka puku ja kieli olivat vieraat, äkki-arvaamatta näyttäytyi Tammisaaren kaupungissa, niin oli jotenkin luonnollista, että kansa hänessä luuli näkevänsä vaeltavan juutalaisen. Hän tuli ikään kuin merestä nousneena, ei tiedetty miten eikä mistä, sillä merenkulku oli jo siksi vuodeksi lopetettu ja jäätä oli rannoilla. Joku kyllä luuli nähneensä Danzigista tulleen jaalan kuunvalossa yöllä laskevan rantaan sataman syrjäpuoleen ja jälleen kohta purjehtivan pois. Mutta mitäpä vaeltava juutalainen aluksella olisi tehnyt? Olihan hänelle vähäpätöinen asia kävellä meren ylitse! Tuo vieras vanha mies, jota seurasi kaksi palveliaa, yhtä kummallisesti vaatetettua ja yhtä vakaita kuin hän itse, meni erääseen majataloon, söi vaatimattoman aterian kuten muutkin kuolevaiset ja lähti sen jälkeen papin luo. Siellä hän pyysi katsella entisen kirkkoherran, Sigfrid mestarin jälkeenjääneitä papereita, ja kun nämät enimmiten sisälsivät tähteinselityksiä, joita ei kukaan muu ymmärtänyt, niin olihan selvää, että Jerusalemin suutari näistä koetti saada tietää, milloinka hänen vaelluksensa loppuisi. Seuraavana päivänä hän jälleen oli kadonnut, maksettuansa runsaasti yösijastaan, joka kyllä oli jotenkin odottamatonta suutarilta ja juutalaiselta. Melkein samaan aikaan -- aivan samaan aikaan, vakuutti kansa, sillä miksi ei vaeltava juutalainen saattaisi monessa paikassa ilmaantua yhtä haavaa? -- nähtiin tuo vieras Karjassa. Iltavalkea rätisi suuressa takassa Kaskaksen torpassa, jossa Dordei valmisti illallista, ahkeraan sekoittaen padassa kiehuvaa velliä. Padasta ei nyt kuitenkaan noussut tuo miellyttävä höyry, joka on nälkäisten lasten ihastus köyhässä torpantuvassa; siinä oli jotakin liikanaista, se oli tuo selvästi näkyvä lisä: puoleksi pettua jauhoissa. Viljasta oli tullut kato, vouti oli pantannut rästissä olevat viljakapat; sota vaati armotta veronsa. Dordei oli sama reipas, lukuisan lapsijoukon äiti, kuin ennenkin, jolta ei koskaan neuvoa puuttunut. Minkätähden valittaa siitä, että leivässä oli puoleksi pettua? Löytyihän muita, jotka söivät pelkkää pettua, ja oras lupasi tulevaksi vuodeksi parempaa satoa. Tuomas veisteli yhdellä kädellään reen-anturaa; se kävi huonosti ja hitaasti, kirves oli tylsä, veitsi ei tehnyt niin tasaisia lastuja kuin ennen. Vanhin tytär Sigfrida kehräsi. Nuorempi sisar karttasi villoja. Maunu veisteli nuolia. Vähemmät lapset tekivät itselleen kiharoita päähänsä höylänlastuista. Pimeys ja köyhyys kurkistivat sisään tuvan ainoasta akkunasta, mutta ne näkivät kansaa, joka oli tottunut itsensäkieltämiseen. Ulkona rupesi lunta satelemaan. Ovi avattiin. Kummallinen, vanha mies astui sisään, valkoisena lumesta, ja hänen perässään kaksi palveliaa. Ajat olivat vaaralliset. Tuomas katsoi ylös työstään ja asetti kirveen viereensä. Dordei lakkasi velliä sekoittamasta. Muukalaiset havaitsivat, etteivät olleet tervetulleita pimeän ennätettyä. Toinen palvelioista, joka myöskin oli tulkkina, pyysi isäntänsä nimessä yösijaa. "Me -- tulemme pitkiltä matkoilta tärkeitä asioita varten, tyydymme vähään ja maksamme hyvin." Dordei jatkoi sekoittamistansa. "Menkää Uuskylään, se on tässä lähellä! Meillä on köyhyyttä ja ahtautta. Poikasia on jokaisessa variksen pesässä." Tulkki keskusteli hetken aikaa herransa kanssa. Hän laski tuvan pöydälle vieraalla kielellä kirjoitetun passin eli matkakirjan ja sen viereen kultarahan. "Me olemme kunniallista väkeä ja maksamme olkivuoteesta yhtä paljon kuin muut herrasvuoteesta." Dordei katsoi vieraaseen, katsoi Tuomaaseen; kultaraha on suuresta arvosta sille, joka sekoittaa pettua velliinsä. Tuomas veisteli reen-anturaa eikä nostanut silmiään lattiasta. Nuorin lapsi rupesi itkemään. "Paras on, että lähdette Uuskylään", toisti Dordei vielä. Tulkki yhä keskusteli vanhan miehen kanssa, joka käskemättä oli istunut rahille. "Isäntäni sanoo, että hänellä on teille terveisiä Urban Niemandilta." Dordeille tuo oli yhden tekevää, hän ei tuntenut ketään sen nimellistä henkilöä. "Hän joka on syntynyt teidän tuvassanne. Hän, joka teiltä tuli herra Aake Tottin luo. Hän, joka miehen ampui kuoliaaksi ja pakeni Saksanmaalle. Hän, jolla oli Hagar niminen kaksois-sisar. Hän, jonka äiti kuoli täällä torpassa." "Isä, isä!" huudahti Dordei ja nosti hämmästyksestä kauhansa, jonka sisällys valui valkeeseen. "He tuovat, sanomia Bennusta ja Hagarista!" Lapset tunkivat uteliaina esiin. Kukapa ei Hagaria olisi muistanut! "Isäntäni sanoo, että hän on sen onnettoman naisen sukulainen, joka kuoli tässä torpassa, sekä että hän tahtoo jokaista tietoa tuosta naisesta kullalla palkita." "Istukaa!" Ja Dordei nosti padan valkealta sekä teki tilaa muukalaisille. Kaikki, mitä tapahtui tuona surullisena yönä kuusitoista vuotta takaperin, muistui niin selvästi hänen mieleensä, ikään kuin olisi se ollut eilen. Näitten matkustajien täytyi saada yösijaa, vaikka hän itse makaisikin kylmässä ullakossa. Eiköhän saattaisi valmistaa vuoteita lattialle? Tommu toimittaa olkia. Sigfrida juoksee Uuskylään tuomaan sauhutetun lampaankäpälän, puhdasta ruisleipää, voita ja maitoa: huomennahan olisi vara maksaa tuota kaikkea. Miehelle, joka antoi hänen vallita, kuiskasi Dordei: "minä en tänä yönä silmiäni ummista." Tuon talonväelle ja vieraille hyvin erilaisen aterian päätyttyä, aljettiin tulkin avulla keskustelu, jota vanhan muukalaisen kysymykset ja vaikeroimiset usein katkaisivat. Dordeilla oli hyvä muisti ja hän oli myöskin hyvä suustaan. Hän puhui kaikesta, mitä hän oli nähnyt sinä yönä, jolloin Sigfrid mestari, Lydik Larsson ja mustalainen olivat vierailleet Kaskaksen torpassa. Sellaiselta kerjäläinen näytti, sillä tavalla hän puhui, ja siten hän hoiperteli nuot muutamat askeleet ovelta ja tuossa, täällä kangaspuitten takana hän vaipui alas oljille, josta hän ei milloinkaan enään ollut nouseva. "Valmista minulle siihen vuode!" sanoi vanhus katkaisten hänen puhettaan. "Oi, minun Ruthini, minun sydänkäpyni ja huolilapseni, sinä kauniin Saronin kukka, sinä puhtahin kaikesta, joka tässä syntisessä maailmassa on taivasta kohti katsellut... täällä sinun piti kuoleman, yksin, köyhänä, ja ylenannettuna!" Ja hän viskasi itsensä surunsa valtaamana kovalle lattialle, suudellen kerta toisensa perästä sitä karkeata lattiapalkkia, jonka päällä hänen rakastettu lapsensa oli viimeisen kerran hengähtänyt... Seuraavana aamuna meni hän Tuomaan ja Dordein kanssa Karjan kirkkopihaan. Ei patsas eikä risti osottanut, missä hauta oli, johon tuntematon nainen ennen muinoin oli tullut kätketyksi ja unhotetuksi erääseen nurkkaan kuolleitten yömajaan, jossa he odottavat aamun tuloa. Muutamia lakastuneita lehtiä sekä ohut lumi, ikään kuin jäätyneistä kyyneleistä, peitti tuntemattoman lepopaikan vieraassa maassa. Kaikki ylhäisemmät kuolleet makasivat haudattuna kirkon lattian alla. Tuo ahdas kirkkotarha aukasi kammionsa ainoastaan köyhille, alhaisille, niille, jotka istuen alimpana maailman pidoissa odottavat ylentymistänsä... Muukalainen viskasi itsensä alas maahan ja suuteli lunta, samati kuin hän oli suudellut lattiaa. Oli ikään kuin lumen jäätyneet kyyneleet olisivat sulaneet tuosta polttavasta kyyneleestä. Sitte hän jälleen nousi, pisti Dordein käteen raskaan kukkaron ja sanoi: "Hän oli Israelin tytär. En tahdo sinua loukata, hyvä vaimo, joka olet ollut armelias hyljättyä kohtaan, mutta ymmärräthän sinä, ett'ei meistä kukaan halusta lepää ympärileikkaamattomien joukossa. Lupaa minulle, että toimitat hakatuista kivistä aitauksen tämän paikan ympäri, ja istuta aitauksen sisäpuolelle ruusupensaita, joita minä keväällä sinulle lähetän pyhästä maasta. Israelin Jumala lisätköön menestystä sinulle ja sinun huoneellesi, kuten David sanoo 37:sä psalmissa: vanhurskaan siemen on siunattu!" Muukalaiset jatkoivat matkaansa länteen päin. Heidän matkakirjassaan oli Dordei lukenut tuon kummallisen nimen Ruben Zevi. Juutalaisia! Dordei teki ristinmerkin; oli vielä tässä maassa tapana tehdä ristinmerkki. Mikähän muu tuo vanha juutalainen saattoi olla, kuin Jerusalemin suutari? Ja hän oli vieraillut Kaskaksen torpassa, -- hän, joka oli elänyt kuusitoistasataa vuotta, -- hän, joka oli nähnyt Vapahtajan, -- hän, joka oli kieltänyt Jumalan Pyhän levähtämästä, kun hän kantoi ristinsä taakkaa, -- hän, joka kulki rauhatonna ympäri maailmaa polvesta polveen! Ja tuon rauhattoman kummittelian tytär makasi haudattuna täällä; hän ei saattanut olla isäänsä paljoakaan nuorempi, vaikka hän näytti olevan tuskin kahdenkymmenen vuotias! Bennu ja Hagar olivat niin kummallisen suvun lapsia! Ja hän, Dordei, oli saanut rahoja, istuttaaksensa ruusuja kummittelian haudalle!... Mitäpä hänen tuli tehdä? Hän antoi tuon raskaan rahakukkaron pudota lumeen ja katsoi, vasten tapaansa, neuvottomana Tuomaaseen. Tuomas nosti ylös kukkaron ja tarkasteli miettiväisenä sen sisällystä, hajahtiko se ehkä kristityn vereltä, taikka oliko se kentiesi täynnä kuolleitten luita? Siinä oli kiiltäviä kultarahoja niin paljon sekä niin suuresta arvosta, että tämä summa oli monta vertaa suurempi, kuin niitten ylhäisten herrojen tervetulleet lahjat, jotka kerran annettiin lasten kasvattamista varten. Tämä köyhä torppari ei milloinkaan, edes unissaan, ollut niin suurta aarretta nähnyt. Nyt saattoivat he vaatettaa lapset, lähettää heitä kouluun, syödä puhdasta ruisleipää. Nyt saattoivat he ostaa Kaskaksen torpan... Nyt saattoivat ostaa Uuskylän talon!... Jos vain rahat olivat oikeita? Kiusaus oli kova. He seisoivat vielä tuossa lumen peittämässä kirkkopihassa, tuuli vinkui lehdettömien puitten oksissa, Uuskylän isäntä ajoi heidän ohitsensa maantiellä, vei ruukita myllyyn. Vihdoin sanoi Dordei: "Mennään papin luo!" Ja he kulkivat sitä tietä, jota monen monta tässä maassa on kulkenut heitä ennen ja jälkeen, omantunnon huolissa ja epätietoisina ajallisissa ja iankaikkisissa asioissa -- he läksivät papin luo neuvoa pyytämään. Tiellä tuli uusi pula heidän mieleensä. Jos ilmoitamme papille, että meillä nyt on näin paljo rahoja, ottaa vouti meiltä kolmenkertaiset verot, vallesmanni tekee tarkastuksen meillä eikä kukaan usko, että me rehellisesti olemme näin paljon rahoja saaneet. "Anna minun toimia!" sanoi Dordei päättävästi, ottaessaan kultarahan kukkarosta, jonka hän sitten varovaisesti jälleen tallensi hameensa taskuun. Harva Suomen papeista tähän aikaan oli vähemmän taika-uskoinen kuin kansa itse. Vanha Pietari Mathiaksenpoika Tavia, jolta Dordei ennen kovin huonolla menestyksellä oli neuvoa kysynyt, oli nyt yhtä vakuutettu kuin hän, että vaeltava juutalainen oli näyttäytynyt Karjassa. Se jotakin merkitsi, se oli jonkinlainen ennustus. Tulevana pyhänä täytyi rukoilla kirkossa tuon onnettoman vaeltajan sielun puolesta. Mitä kultarahaan tuli, jonka Dordei näytti, piti kirkkoherra viisaimpana antaa se pitäjään köyhille, kuin tahrata käsiänsä sellaisella epäiltävällä kalulla. "Täällä pitäjässä ei ole monta köyhempää, kuin me", rohkeni Dordei väittää. "Noh, antakaa kultaraha kirkolle, ja Herra on teille pellostanne antava kahdenkertaisesti sen takaisin", vastasi pappi, hänessä kun vielä oli jäännös katolilaisten mielikuvituksesta, että hurskaitten almut ihmisiä autuuteen auttavat. Pariskunta lähti yhtä neuvotonna, kuin tullutkin oli. Antaa, kirkolle? Kirkko oli rikas, mutta he söivät pettua. Siinä oli kova taistelu Mammonan ja Dordein omantunnon välillä. "Arvoisa isä pyytää kynttä pikkusormesta; jos hän olisi tietänyt tuosta suuresta rahamäärästä, olisi hän vienyt koko käden. Mutta Raamattu sanoo, että Herra antaa elatuksen korpin pojille. Kun hän nyt on antanut meille poikaset ja asettaa elatuksen heidän viereensä, niin miksikä antaisimme heidän nälkää nähdä? Minä sanon sinulle jotakin, Tuomas. Me teemme tämän rahamme kanssa ihan, kuten pappi on sanonut, niin silloin Jumala saa omansa. Sen jälkeen otamme toisen rahan kukkarosta, ostamme sillä rukiita ja annamme lastemme syödä vatsansa täyteen. Häpeä kielelleni, jos se on synti. Lopun annamme olla koskematta arkussa siksi, että saamme paremmat tiedot." Vähän aikaa Karjassa käyntinsä jälkeen ilmaantui vaeltava juutalainen Turkuun, ja kaikkialla etsien kahden lapsen jälkiä, joita harvat, tahi ei kukaan tunteneet. Poismuuttaneen presidentti Kurjen jäljelle jäänyt palvelia johdatti häntä erään kummallisen tytön jäljille, joka oli asunut presidentin luona, lukenut professorien johdolla ja seurannut suojeliaansa syksyllä Ruotsiin. Juutalainen oli väsymätön. Hän meni Martin Stodiuksen, mystikon luo, joka oli opettanut Hagarille heprean kieltä ja luonnontiedettä, Johan Terseruksen luo, tuon sittemmin lavealla kiitetyn ja moititun piispan luo, joka hänelle oli latinaa ja kreikkaa opettanut, sekä Simo Kexleruksen luo, joka oli hänelle opettanut korkeampaa luvunlaskua. Nämät oppineet herrat kertoivat hänelle kummallisia asioita. Stodius oletti löytyvän erään _spiritus familiariksen_, joka opetti tytön ymmärtämään kirjan, niin pian kuin hän sen aukaisi. Kexlerus sanoi olleensa vastausta vailla kuullessaan hänen matemaatillisia todistuksiansa. Terserus, joka heistä oli tarkkasilmäisin, muistutti nauraen, että tyttö oli _fenomenon_, joka viimein ei kuitenkaan ollut mitään muuta kuin _ingeinium velox_, nuori neito, jolla oli tavattoman nopea käsitysvoima. Vuoden-aika oli mitä epä-edullisin, mutta kuitenkaan ei vaeltava juutalainen suonut itsellensä lepoa. Eräänä päivänä oli hän kadonnut Turusta, kuten hän muilta seuduinkin oli kadonnut, ja vähän aikaa sen perästä hän ilmaantui Tukholmaan. Mitenkä hän oli tullut yli pimeän, myrskyisen, jäisen meren, sitä ei kukaan tietänyt. Mahdollista oli, että hänen oli onnistunut raivata itsellensä tietä Ahvenanmaan kautta tuollaisessa rohkeassa jää-veneessä, joka purjehti aukeilla ulapoilla ja vedettiin yli jäätyneitten. Mutta tähän aikaan tarvitsi posti välistä kuukausia päästäksensä Tukholmaan. Ja mitähän Jerusalemin suutari teki veneellä? Hän veti seitsemän penikulman saappaat jalkaansa ja lähti kävelemään meren yli. 11. Linnanpalo. Tulla Breitenfeldistä ja kaatua Tukholman linnassa! Oppia rakastavinkaan nuori kuningatar ei saata aina haudata itseänsä kirjoihin. Uusi kirjojen hoitaja sai oppia tuntemaan, ketä hän palveli. Toista viikkoa kului, ettei Hagar saanut liepukkaakaan nähdä hallitsiattarensa hameesta opin asehuoneessa, jossa hän valmisti kirjaluetteloa ja usein unhotti kaiken, tuon vastustamattoman halun vuoksi, joka vei häntä tutkimaan ja seuraamaan tuntemattoman kirjailian uutta ajatuksenjuoksua. Ei yksikään kala ole niin perehtynyt kristallikirkkaaseen järveen, kuin Hagar Ring kuningatar Kristiinan kirjastoon. Hän unhotti ruoan, juoman ja unen, seuran ja hovijuorut ahmiaksensa siitä tieteiden yltäkylläisyydestä, joka näillä hyllyillä ainoastaan pyysi tulla käytetyksi. Hän unhotti kuningattaren, Beata rouvan, veljensä, muinaisuuden, nykyisyyden ja tulevaisuuden. Hän eli kirjoissaan; hän oppi kovin paljon sen vuoksi, että hän sai olla ihan häiritsemättä. Ei kukaan näkynyt hänestä huolehtivan tässä yksinäisessä rauhanmajassa. Kammarineidet ja hovipiiat olivat hänelle suosiolliset siitä luonnollisesta syystä, että hän oli kaikkien mörön, Beata rouvan epäsuosiossa. Kaikki kilpailivat rakentaaksensa suojelevan muurin hänen ympärilleen piikakammarin vahdista. Ja hovissa on piikakammari myöskin suurivalta. Tämä oli onnellisin aika, jonka Hagar oli elänyt. Kuningatar Kristiina oli unhottanut _doxan_ ja kaikki jumaluus-opilliset taistelukysymykset niitten ruhtinaallisten häitten takia, joita oli vietettävä linnassa marraskuun 27 päivänä. Hänen orpanansa, ruhtinatar Kristiina Magdaleena, ja Baden Durlachin rajakreivi Fredrik VI, piti vihittämän avioliittoon, -- liittoon, josta paljon myöhempinä aikoina kaksi ruotsalaista kuninkaan sukua on alkunsa saanut, nimittäin Holstein-Gottorpin ja Oskar I:sen puoliso Josefiina. Luettelo niistä, jotka häihin olivat kutsutut, löytyy vielä: siinä oli kaikki, mitä Ruotsissa silloin oli ylhäistä ja loistavaa. Koko hoviväki ja nuori kuningatar itse olivat vilkkaassa toimessa valmistamassa tätä kuninkaallista perhejuhlaa, jonka tuli olla kuvaselityksenä Breitenfeldin toiseen tappeluun ja olisi vietettävä niin loistavasti kuin mahdollista. Nuori pommerilainen arkkitehti Nikodemus Tessin teki piirustukset uusia luonikkaita koristuksia varten, Ranskan hovista saatujen mallien mukaan. Puvuista kysyttiin neuvoa valtiorouvilta, kammarijunkkarit lähetettiin asioille, ruhtinattaret Maria Eufrosyne ja Katariina Eleonoora kutsuttiin ehtimiseen kuningattaren luo, jotta hänen ja Ebba Sparren kanssa yhdessä päättäisivät vaatetuksistaan. Hoviräätälit, ompeliat ja kaikenmoiset ammattilaiset valvoivat yöt läpitysten. Kaikki oli vilkkaassa liikkeessä, kaikki, paitsi hiljainen, rauhan-alainen kirjastohuone. Marraskuun 25 päivänä illalla, kaksi päivää ennen häitä, oli linnassa morsiusparin kunniaksi pantu toimeen "isännyys", pidot, jotka olivat melkein samallaiset kuin saksalaisten Polterabend. Hagar istui yksin lamppunsa ja korukantisen foliantin ääressä, kun hänen ovensa hiljaa avattiin ja hänen edessään seisoi entinen suojeliattarensa, presidentin puoliso rouva Sofia De la Gardie. "He ovat tanssiin kiintyneet tuolla alhaalla", sanoi suojelia armollisella hyväntahtoisuudella; "minä käytän tilaisuutta nähdäkseni, miten kirjatoukkani viihtyy uudessa asemassaan. Minä ymmärrän: kuten kärpänen siirappiruukussa. Mitä sinä luet? Aristotelesta!" "Kuinka teidän armonne on hyvä!" huudahti Hagar, suudellen presidentin rouvan hienoa hansikkaista kättä. "Ja miten kiittämätön minä olen ollut... en ole ollut tervehtimässä, en kiittämässä teidän armoanne, sitte kuin sain luvan ruveta kuningatarta palvelemaan..." "Sinä tiedät, Hagar, että toivon parastasi. Kentiesi olin yhteen aikaan liika kova sinulle, mutta sinä veit sydämmeni tuona hirveänä yönä merellä ollessamme. Oletko onnellinen, lapseni?" "_Erittäin_ onnellinen, teidän armonne, _erittäin_ onnellinen! Kuningatar on kovin armollinen, kaikki ovat kovin hyviä minua kohtaan." "Tuo ilahuttaa minua, ja toivon että tätä vain kestäisi. Mutta en tahdo salata sinulta, että kuningattarella on hyvin muutteleva mielenlaatu... kuten sinulla itselläsikin... mutta hän on vielä enemmän ärtyisä sen tähden, että hän on nuori eikä ole oppinut itseänsä taivuttamaan kuten sinä. Anteeksi annettavaa on, että se, jolle kruunu on määrätty, välistä tuntee itsensä kärsimättömäksi sitä kantamaan." "Hän on suureksi tuleva, teidän armonne! Hän _on_ suuri nyt jo!" "Epäilemättä. Mutta kuolevaisten joukossa suurimmillakin on heikkoutensa. Tiedätkö myöskin, ett'ei kuningatar kärsi ketään yhden-arvoista?" "Tiedän, teidän armonne." "Ei opissakaan..." Hagar säpsähti. Tätä hän ei ollut ennen ajatellut. "Hyvä. Sinä sen nyt tiedät. Mahdollista on, ettei Kersti neiti ole Aristotelesta lukenut. Asetu asianhaarojen mukaan!" "Kyllä, teidän armonne." "Asemasi on vaarallinen. Hovissa kadehditaan aina uusia tulokkaita, varsinkin köyhää tuntematonta, jolla ei ole nimeä eikä sukuperää. Sinulla on mahtava vihollinen." "Oi, niin on, teidän armonne. Mutta röökinä on luvannut suojella minua Beata rouvan vihaa vastaan." "Älä paljoakaan siihen luota! Minkälainen on Ebba Sparren ja sinun välisi? Sinä tiedät, että hänellä on kuningattaren sydän ja korva." "Ebba neiti ei ole ollut minulle epäsuosiollinen. Olen kahdesti palvellut hänen sijastaan." "Huhu, joka on levinnyt, kertoo, että sinä olet meidän perheemme sukua. Ei ole mahdollista, että se olisi sinusta lähtenyt?" "Niin kiittämätön en ole, teidän armonne. Tämän erehdyksen on tehnyt valtaneuvos Skytte, joka on kuullut, että hänen armonsa presidentti on ollut minun kumminani." "Nyt Beata rouva kuitenkin on tuosta asiasta kysynyt presidentiltä. Hän ei katsonut tarpeelliseksi selvittää rouvalle kaikkea, mutta ei saattanut olla kieltämättä sukulaisuutta. Sinä siis, rakas lapsi, tiedät, että sinun täytyy olla kovin varovainen, koska sinun sukuperääsi hartaasti tutkitaan. Hyvästi. Ingeborg tyttäreni vartoo minua. Jumala sinua suojelkoon. Ja jos sinulle jotakin tapahtuisi, on sinulla turvapaikka vanhojen ystäviesi luona." Hagar jäi yksin. Aristoteleen täytyi syrjääntyä tähden edestä, jota Hagar nyt ajatteli, tähden, joka oli kahden nimettömän ainoa tuki taivaassa ja maassa. Sitä ei näkynyt tänä iltana; se oli raskaitten lumipilvien peitossa. Kävi kova tuuli. Vinkuva myrsky kitisteli linnan vanhoja torninluukkuja ja hämmensi tanssisalista kuuluvaa soittoa, josta aina välimmiten heikot säveleet ennättivät Hagarin asuntoon linnan läntiseen kylkirakennukseen vastapäätä balettisaliksi kutsuttua huonetta. Jonkinlainen yksinäisyyden tunne virtaili Hagariin heikosti liekuttavasta lampusta, jonka öljy loppui ja levitti jotakin palaneen käryä tuohon puolipimeään huoneeseen. Se oli lamppu, joka kärytti. Hagar tahtoi mennä ulos, tuomaan uutta öljyä. Yksinäisyyttä hän saattoi kärsiä, mutta ei pimeyttä; pimeys on aatosta yksinäisempi, pimeys on tuntemattomia vaaroja; vähinkin valo on lohduttava seura. Öljykannu kädessä katsahti Hagar ulos akkunasta joka oli pieneen linnanpihaan päin. Siellä epäselvästi näkyi palvelioita lyhtyineen liikkuvan. Mutta mitä oli tuolla eteläisessä tornissa? Se ei ollut kynttilän valon tapaista, ei se myöskään saattanut olla kuun heijastus; olihan loppukuu käsissä. Noin kirkas valopilkku... melkein kuten valkea? Hagar seisahtui tuon häikäisevän valopilkun vangitsemana. Se lieskahti pimeässä aina kirkkaampana, mutta ääneti, huomaamatta... salavihkaisesti... Nyt siellä tuli varjo, joka pimensi valoa, katosi ja tuli taas tummempana esiin. Oliko se savua? Se oli savun näköistä... Niin, se oli tulipalo, se oli valkean loiste... tässä tuulessa! Ei kukaan näkynyt huomaavan loistetta, kun kaikki olivat juhlapitojen ja tanssin hommissa. Hagar kiirehti ulos; lähellä olevat portaat ja huoneet olivat tyhjät; kaikki olivat tunkeneet juhlakerrokseen. Alimpana portaissa tuli häntä vastaan kammaripalvelia tarjottimineen. "Eteläisessä tornissa palaa!" huusi Hagar. Mies nauroi. Hän oli viiniä ahminut puoleksityhjennetyistä laseista eikä voinut töistään vastata... tämä oli suurin kaikista vioista kuningattaren palveluksessa. Hagar juoksi eteen päin, tietämättä minnekkä, ja tuli alikerrassa olevaan kyökkiin. Täällä oli kiirettä: illallinen oli tanssin jälkeen tarjottava. "Etelätornissa palaa!" "Hullutuksia!" Hän ajettiin pois herjasanoilla. Eiköhän ketään viisasta ihmistä tulisi häntä vastaan? Hän yhä juoksi etsimään apua, hapuili läpi pimeäin, tuntemattomien käytävien, joita oli tässä laveassa vanhassa rakennuksessa, löysi oven, aukasi sen ja seisoi pimeässä huoneessa päävartiaston vieressä alikerrassa linnanpäällikön asunnon alla. "Etelätornissa palaa!" "Missä? Tässä yläpuolellako?" kysyi ääni, ja Hagar tunsi veljensä, kersantin. "Joudu, hälyytä vahtia." Hagar ajatteli kuningattaren kallista kirjastoa ja juoksi jälleen sinne ylös. Selvä palonkäry jo tuntui portaissa. Hätäkello teki ikävää häiriötä tanssiin. Ensinnä ei kukaan aikonut uskoa, että vaara oli käsissä: elementtien olisi pitänyt hävetä tarttua kuninkaanlinnaan. Mutta elementit eivät hävenneet polttaa Turun linnaa v. 1616, vaikka itse kuningas Kustaa II Aadolf silloin linnassa vieraili. Savun haju ja tuulen vinkuna vakuutti pian tanssinhaluisille, että huvin täytyi väistyä sen vakavan taistelun tieltä, joka tässä oli kuninkaanlinnan olemassa olon puolesta taisteltava. Sillä aikaa kun suurin osa vieraista hämmentyneenä kiirehti ulos etsimään ajoneuvojansa ja päällysvaatteitansa, jäivät toiset jäljelle auttaaksensa sammutustyötä. Nuori kuningatar käyttäytyi rohkeasti ja neuvokkaasti. Hän uskoi päällikölle Klaus Flemingille rahatoimikammarin ja siinä säilytettyjen valtakunnan kalleuksien pelastamisen, mutta kielsi liikuttamasta mitään hänen omista huoneistaan. Beata rouva uskalsi väittää vastaan. "Minun luokseni ei valkea tule", vastasi Kristiina ynseästi. Vaara oli kuitenkin läheltä uhkaava ja hyvin suuri. Tuo ensimmäinen pieni tulenloiste, joka oli syntynyt, ei tietty miten, jossakin palvelusväenhuoneessa, kapeassa etelätornin kattokerrassa, kasvoi äkkiä täyteen liekkiin, mutta joutui vahvan savun peittoon. Liekit särkivät akkunan, suikertelivat ulos, nuolasivat räystäitä, hiipivät tornin huippuun ja valuivat sieltä alas kuparikatolle. Yht'aikaa riensivät ne tuulen viemänä suureen vahvaan kaakkoiseen torniin, joka oli lähinnä kuningattaren kylkirakennusta ja sen uljaita huonekertoja, sinne jos tuli oli ennättänyt, niin koko linna olisi vaarassa ollut. Kaikin keinoin koetettiin siis pelastaa tätä tornia. Klaus Fleming oli joka paikassa. Hän asetti paloketjuja aina virralle asti ja käytti näihin hovipalvelioita, sotamiehiä ja paikalle tulvaavia ihmisjoukkoja. Vesi-ämpärit kulkivat kädestä käteen, ruiskut valuttivat vesivirtoja palavan katon yli. Rohkeimmat sotilaat lähetettiin sisäportailta ylös torniin, mutta savu ja liekit pakottivat heitä takaisin palaamaan. Tuuli oli kova ja näytti pilkkaavan kaikkia ponnistuksia. Ainoastaan tuo korkea, vahva torni, kolme kruunua, seisoi siinä mahtavassa suuruudessaan tulipalon kirkkaassa valossa uhkamielisenä liekkiä vastustamassa. Nyt ei Beata rouvaa enään voinut hillitä. Hän syöksähti kuningattaren huoneisiin niin monen piian ja kammaripalvelian seuraamana, kun hän tässä hädässä ehti saada mukaansa. Täällä nyt alkoi sellainen hävitystoimi, jota ainoastaan tulipalossa nähdään. Kaikki kalliit kaapit, arkut, pöydät, nojatuolit, kalleudet, hovipuvut ja vaatetuskapineet, aina paitaan ja saippuaan saakka, piti kannettaman ulos ja viskattaman läjiin, jossa ne tahraantuivat, palasiksi lyötiin ja heiteltiin sinne tänne häiriössä. Vähin osa tuli taattuun paikkaan; voimallisia käsiä puuttui ja toisinaan ne olivat taas toistensa tielläkin. Kaapit jäivät kumoon kaadettuna makaamaan portaille, jossa ne salpasivat uloskäytävän; kaikkialla täytyi kompastua alasvedettyihin akkuna-uutimiin ja satoihin kapineihin, mitkä tällaisissa tilaisuuksissa ovat tiellä juuri siinä paikassa, missä niitten ei pitäisi oleman. Tässä pelastamispuuhassa tuli Beata rouva kirjastoon ja säpsähti nähdessään Hagar Ringin, joka Fiken Långin avulla oli asettamassa kalliimpia kirjoja vahvoihin vaatekoppeihin. Tämä oli huolellisempaa ja maltillisempaa pelastustyötä kuin mahtavan rouvan oma työ. Beata rouva oli viisas ja neuvokas, mutta harmissaan ja pelästyksissään unohti hän kaiken mielenmaltin. "Ulos!" kirkasi hän ovessa. "Ulos, sinä maankulkia, sinä velho, sinä ruokanorkko! Mitä sinulla täällä on tekemistä?" Ja Hagar kun ei heti käskyä totellut, tuli, saatuaan kaikuvan korvapuustin, joka hänen poskiaan kirvelytti, vakuutetuksi siitä, ettei tässä vastaansanominen kelvannut. Jos hän olisi ollut mies, olisi hän, luontonsa mukaan, vastannut samaan tapaan. Nyt ei häntä auttanut muu kuin viekkaus. Hän juoksi takaisin, hän pakeni edessä olevaan huoneeseen, josta kaluja par'aikaa korjattiin pois. Beata rouva seurasi ajaaksensa hävytöntä ulos, mutta hän oli tuskin päässyt kirjastohuoneen kynnyksen yli, ennenkuin Hagar taas oli siellä ja salpasi oven sisäpuolelta. Aika oli täpärällä, ovi jäi suljetuksi ja kirjat olivat turvassa, ei niihin ulottunut uudet pelastus-yritykset. Tukholman linna oli Kristiinan aikana lavea, jotenkin epäsäännöllinen, vanha kahdenkertainen rakennus, jonka alla vielä oli maakerros. Lisäksi kuului linnaan yksi iso ja neljä vähempää tornia sekä kolme ympäri rakennettua pihaa: pajapiha (smidjegården), pieni linnanpiha keskustassa ja iso linnanpiha pohjoisessa. Kuningattaren asunto ja lukuhuone olivat eteläisessä kylkirakennuksessa, ylikerrassa, mutta hänen käytettävinään oli sitä paitsi 11 huonetta läntisessä kylkirakennuksessa ja vielä muita, kyökkiä, talouskaluja ja palvelusväkeä varten. Samassa ylikerrassa, kuningattaren molempien osastojen välillä oli suuri valtiosali länteen päin. Alikerrassa näitten alla sijaitsi, paitsi osa hoviväkeä ja palvelioita, hovi-oikeus, valtio- ja meriväestön hoitokunta, vähäinen asehuone, vaatekammari, taidekammari, linnankirkko, valtiokanslia. Maakerroksessa oli rahatoimikammari, valtio-arkisto, sotavarasto, viinikellari y.m. Tässä linnassa siis oli korvaamattoman paljon pelastettavaa tahi kadotettavaa. Kuningatar seisoi portailla pienen linnanpihan vieressä katsellen sammutustyötä ja käskyjä jaellen. Savu oli tukehuttava, valkean kuumuus melkein mahdoton kärsiä, mutta siinä hän vain seisoi järkähtämättömästi, huolimatta ympäriseisovien rukouksista. Eteläinen torni ja sen alla olevat lähimmät huoneet olivat menneet piloille, mutta tällä sivulla oli saatu valkea hillityksi. Kaikki nyt riippui siitä, saataisiinko tornin kaakkoinen puoli, joka sisäpuolelta paloi, sammutetuksi, sillä jos se olisi kaatunut tahi palanut, olisi siitä valkea levinnyt kuningattaren kylkirakennukseen. Kuningattaren läsnä-olo innostutti kaikkia. "Näetkö häntä... tuolla savun keskellä? Kersti röökinä ei ole pelko. Katso miten hänen silmänsä kiiltävät valkeanloisteessa!" Ja hoviherrat, jotka vast'ikään olivat tanssista tulleet, eivät säälineet kalliita juhlapukujaan. Upseerit ja sotamiehet eivät pelänneet kipunasuihkuja eikä alasputoavia hirsiä. Laivaston miehet iskivät kiinni ikään kuin kissat taipuviin räystäskouruihin. Kristiina iloitsi nähdessään tuota urheata rohkeutta. Eräs hoikka nuorukainen, joka istui vaarassa olevan kylkirakennuksen katonharjalla, veti Kristiinan huomiota puoleensa. Poika valutti vettä ämpäristä alas sateleviin kipinöihin. Tuuli ja savu kaatui sinne päin: tulikonna siinä olisi kestänyt, vaan ei ihmiskeuhkot. "Herra ylipäällikkö", sanoi kuningatar Klaus Flemingille, joka toi sanomaa ensimmäisestä menestymisestä; "käske katolla olevaa poikaa astumaan alas! Ei ihmishengen uhrilla linnaa pelasteta, ennen se palakoon." "Ja kuinka monta ihmishenkeä nyt menee hukkaan tappotanterella Ruotsin kuningasperheen puolesta?" kysyi Fleming levollisesti. "Poika on pyytänyt ruiskunletkua tuonne ylös, lähettääksensä tornin sisälle vesi-suihkeen ja hänen pitää saaman se. Ei ole toivomista paljoakaan, että hän tuolta hengissä tulee alas, mutta se on viimeinen keino ja sodassa pannaan kaikki alttiiksi." Hetken perästä oli letku saatu ylös katolle ja uhkarohkea oli kadonnut savupilveen. Kaikkien silmät tähystivät tuohon ratkaisevaan paikkaan. Liekit näkyivät hillitsemättöminä raivoavan tornin sisä-osissa. Mutta savu muuttui tavalla, joka ei jäänyt Flemingin tottuneelta silmältä huomaamatta. Nuo kiemurtelevat pilvet rupesivat mustenemaan, ikään kuin se savu, joka nousee sammuvista kekäleistä, mitkä eivät enään jaksa liekitsevinä palaa. Vesivirtoja yhä pumputtiin, ja vihdoin iloksi nähtiin vaaleanharmaa hento savu, josta saattoi päättää, että se sisälsi enemmän vesihöyryä kuin nokea ja hiilikaasua. "Minun on armo ilmoittaa, että torni ja linna ovat pelastetut", lausui Fleming. "Eikä kukaan ole vahingoittunut?" "Tietämätöntä. Kaksitoista miestä etsivät poikaa tornista ja sammuttavat lopullisesti, mitä sammutettavaa on." Vaara oli ohitse. Kaksi sotamiestä tuli esiin, kantaen noesta mustunutta ja melkein tuntemattomaksi muodostunutta ihmis-olentoa, jonka hiukset olivat kärventyneet ja vaatteet puoleksi hiiltyneet. He olivat tämän uhkarohkean löytäneet tornista, ruiskunletkun hänen voimattomassa kädessään vielä vettä suihkuessa. "Nuot palaneet repaleet ovat olleet rakuunan pukuna", huomautti Fleming. "Luulin hänen olevan Tukholman katupoikia." "Se on kersantti Niemand... Tulla Breitenfeldistä ja kaatua Tukholman linnassa!... Kutsukaa lääkärini tänne!" Lääkäri repi nuorukaisen rinnan kohdalta hänen vaatteensa auki. "Asfyxia on periferiassa, eikä Centrumeissa. Mahdollista on, että hän saattaa tulla henkiin." Niemand vietiin haavoitettuja sotamiehiä varten äsken valmistettuun sairashuoneeseen. Vasta nyt voitiin saada kuningatar etsimään virkistystä ja lepoa. Hänen täytyi nyt mennä asumaan siihen huonekertaan, jossa ylihovimestaritar asui ja jossa kaikki oli liikuttamatta kunnossa. Ei sanaakaan puhuttu tuosta kuninkaallisten huoneitten liika hätäisestä korjaamistyöstä. Kun voitto saavutetaan, unohtuvat pienet tappiot. Uudeksi linnaksi nimitetyn, myöhemmin rakennetun lisä-osaston ylimmäinen huonekerta ja torni kukistuivat, kun linnan toiset lähellä olevat osastot vähänpuolisesti vahingoittuivat. Linnan kuntoon panemisen toimitti Klaus Fleming sellaisella innolla ja kiireellä, että se pian kohosi kauniimpana ja uhkeampana kuin ennen laivasillan luona olevien alusten mastopuitten huippujen yli. Nuo ruhtinaalliset häät saatettiin viettää muutamia viikkoja tämän jälkeen. Fleming oli rakennusmestari sellainen, ett'ei toista hänen vertaistaan siihen aikaan Ruotsissa löytynyt. Paitsi Tukholmaa, oli hän järjestänyt Upsalan ja useita kaupungeita, jotka ennen hänen aikaansa olivat maa-kylien näköisiä. 12. Juutalainen ja valtiomies. Mitä hän tahtoi? Vähän aikaa tämän jälkeen, Joulukuun alussa, ilmaantui vaeltava juutalainen Tukholmaan. Hän koetti täällä, kuten kaikkialla, välttää uteliaitten huomiota; hän ei koskaan näyttäytynyt päivän valossa. Toisinaan joku kuljeksia luuli nähneensä liepukan juutalaisen ruskeasta viitasta, kun hän ajoi kumureessä, joka nopeasti ohitse kiisi. Vuoden aika soi hänelle kyllin pimeyttä, jossa hänen sopi liikkua vapaasti. Luultiin, että noitten suitsevien öljylyhtyjen lähellä, jotka pimeän tultua sytytettiin linnan porttien tahi ylhäisten palatsien edustalla, oli nähty ja tunnettu hänen pitkän, laihan olentonsa kulkevan palvelian seuraamana noilla vahvoilla askeleilla, joilla hän oli maailman ympäri vaeltanut. Mihin hän seisahtui, siellä koirat ulvoivat; missä hän kulki, sieltä katupojat pakenivat. Pää pään vieressä näkyi akkunoissa ja kauppiaitten ovilla, kun luulivat näkevänsä hänen varjonsa kuvautuvan valaistuille seinille, ja kuiskaavat äänet sanoivat toisillensa: tuo on hän. Kummittelian maine oli kulkenut hänen edellään kansan seassa ja pelottanut heitä. Hän oli jonkinlaisena enteenä ajan ilmassa: jotakin oli tulossa, luultavasti rutto. Eräänä iltapäivänä hämärän aikana tämä epäluulonalainen muukalainen näyttäytyi valtaneuvos, presidentti Kurjen vierashuoneessa ja otti esiin silloin tuntemattomien käyntikorttien asemesta Danzigin pormestarin antaman suosituskirjeen. Kurki yhä piti hovia myöskin Tukholmassa; sisäänpääsö myönnettiin tavanmukaisilla menoilla. Keskustelu kävi saksaksi ja ilman tulkkia. "Nimeni teille lienee tuttu", alkoi muukalainen tuolla karttavalla, varovaisella äänellä, jolla hän oli puhutellut useita ylimyksiä jo ennen kuin Kurkea. "Ruben Zevin nimi on Euroopassa kaikkialla tunnettu ja me luemme itsemme sen maan-osan asukkaiksi", vastasi presidentti kohteliaasti, mutta käskemättä vastatullutta istumaan. Valtaneuvoksena kun oli, odotti hän saavansa jotakin salaviittausta annettavasta valtiolainasta Ruotsin kruunulle, eikä raharuhtinaalle sopinut olla aivan kohtelias, kun häntä ei välttämättömästi tarvinnut. "Kuusitoista vuotta sitten suvaitsi teidän armonne osottaa hyväntahtoisuutta kahdelle tuntemattomalle, turvattomalle lapselle, ja myöhemmin olette ottanut taloonne toisen heistä, Hagar nimisen tytön." "Mitä?" huudahti presidentti hämmästyneenä. "Tunnetteko te Hagar Ringin?" "Hagar Ring on minulle tuntematon, mutta minä olisin teidän armollenne hyvin kiitollinen, jos hyväntahtoisesti antaisitte minulle tietoja eräästä Hagar nimisestä tytöstä, jonka teidän armonne on vienyt mukanaan Turusta Tukholmaan. Teidän armollanne on oikeus vaatia jonkinlaista selitystä. Minä tahtoisin perintö-asian vuoksi saada hänen sukuperästään varman tiedon." "Perintö?" vastasi presidentti uudesti kummastellen. "Tuolla tytöllä olisi sukuperä ja perintö-asia? Te ette siis tiedä..." "Minä tiedän kaikki, paitsi sen rasian sisältöä en tunne, joka tallentaa hänen äitinsä kalleudet. Siitä riippuu paljon. Ainoastaan ne saattavat todistaa Hagarin sukuperää, ja minulle on sanottu, että teidän armonne on hyväntahtoisesti ottanut rasian talteensa. Onko luvallista katsoa sitä?" "Vahinko on, että rasia säilytetään ala-ikäisten perintönä sinetillä kiinni pantuna Turun hovi-oikeudessa." "Ja tuosta ei minulle Turussa kukaan maininnut! Tahtoisin antaa puolet harvoista jäljellä olevista päivistäni nähdäkseni noita kalleuksia, mutta uusi matka meren yli tänä vuoden-aikana... Eikö mitään keinoa löydy, millä rasia saataisiin Turusta Tukholmaan? Kustannukset, vaikka mimmoiset olisivat, eivät saa olla esteenä." Presidentti mietti. "Ala-ikäisten perintö... hovi-oikeuden sinetti. Oletteko valmis panemaan takaukseksi 12,000 taalaria sen varalle, että kalleudet hukkuisivat matkalla tänne?" "Hoh, herra presidentti", hymyili raharuhtinas. "Miksi ei 100,000, jos sen tarpeelliseksi katsotte? Sitä aikaa, joka minulta odotukseen menee, ei saata sillä summalla palkita." "No niin, te annatte 12,000 taalaria rahakammarin kuittia vastaan sekä kustannatte sananlennättäjän, joka huomenna aamulla koettaa päästä meren yli Turkuun, jossa hän minun antamallani valtakirjalla koettaa saada hovi-oikeudesta rasian. Valitettavasti ette voi ostaa merta eikä jäitä. Matka saattaa kestää kahta viikkoa vähemmän, mutta sitä saattaa myöskin kestää kahdeksan tahi kaksitoista viikkoa." Juutalainen kohotti olkapäitään. "Aika on kallis, teidän armonne, mutta välistä täytyy tuhlatakkin. Uskallanko vieläkin anoa suosiotanne? Saanko nähdä tytön?" "Hagar on tätä nykyä kuningattaren palveluksessa ja asuu linnassa." "Voih, suurivaltaisen Kristiina kuningattaren luona! Niin korkealle ei halpa muukalainen pääse. Onko mahdollista kutsua tyttöä tänne, sekä saada häntä nähdä täällä, teidän armonne luona?" Presidentin käytös kävi ylpeäksi. "Hyvä herrani, minä autan muukalaista, missä minun sopii, mutta minun huoneeni ei ole mikään kokouspaikka. Onko mitään muuta, millä teitä voin auttaa?" Juutalainen kumarsi, hymyillen melkein huomaamattomasti. "Olen teidän armollenne äärettömän kiitollinen siitä avusta, jota teidän armonne jo on suvainnut minulle osottaa. Suokaatte minun muistuttaa eräästä vähäpätöisestä tapahtumasta. Luulen että se oli vuonna 1610, toukokuussa. Teidän armonne oli silloin nuori ja olitte Pragissa opintoja harjoittamassa. Vekselit joutuvat usein hukkaan pitkillä matkoilla. Teidän armonne oli Pragissa tuntematon ja satunnaisesti rahapulassa. Miekkansa nuori aatelismies viimeiseksi panee panttiin, mutta minä pelkään, että miekka oli matkalla eräälle minun uskonheimolaiselleni, kun teidän armollenne tarjottiin laina ilman panttia..." "Tuhannen florinia, niin. Ja ilman panttia. Oletteko te sama mies?" "Vähäpätöinen asia. Teidän armonne maksoi kuukauden perästä lainan ja kolmen prosentin koron." "Teidän uskonheimolaisenne pyysivät kuusi prosenttia kuukaudessa... Minä pyydän, istukaa, herra Zevi, ilolla tahdon puolestani osottaa teille avuliaisuutta, missä saatan." "Teidän armonne on jo yltäkyllin palkinnut vähäpätöisen apuni. Minä vetoon nyt siihen suureen hyväntahtoisuuteen, jota teidän armonne on suvainnut osottaa lapsi Hagarille. Tämä koskee hänen parastansa. Saatanko saada häntä nähdä?" "Hänen pitää, kuningattaren luvalla, olla täällä huomen aamulla kello 8. Sopiiko se teille?... Ei, ei huomenna, huomenna on kuningattaren syntymäpäivä. Mutta nyt illalla... Nyt oitis. Minä lähetän vaununi..." Presidentti soitti. "Pape, anna asettaa hevoset vaunujen eteen. Aja linnaan ja ilmoita nöyrästi kunnioittava tervehdykseni vahtia pitävälle valtio-rouvalle ja sano, että minä tunnin ajaksi toivon saavani Hagar Ringin luokseni. Tuo Hagar tänne!" "Teen, kuten teidän armonne käskee", vastasi kumarrellen tuo aina juhlallinen hovimestari, katsellen pitkään ja pelästyneenä muukalaista. "Jumala varjelkoon!" huudahti hän, päästyään ulos ovesta, "kuka tänne on raahannut Jerusalemin suutarin?" "Mi-mi-mitä sanoo hovimestari? Onko se Je-Je-Jerusalemi?" änkötti kammaripalvelia Juho Qvast, joka oli tuohon syyllinen ja oli melkein pelästyksestä lattiaan pudottamaisillaan hopeiset haarakkaat kynttiläjalat, joita hän sytytettyine kynttilöineen oli viemässä vastaan-ottohuoneeseen. Kammaripiika Sabina Girs juoksi kertomaan uutista opettajattarelle neiti De Meranille ja tämä vei uutisen armolliselle rouvalle. Uutinen levisi talossa ja koko korttelissa. Kukapa olisi saattanut uskoa mitään sellaista? Suutari istui hänen armonsa presidentin luona. Rutto oli tullut taloon. Valtakunnan ylimysten joukossa oli harva niin oppinut ja niin lavealti kulkenut kuin Juho Kurki. Mutta jos hän tunsikin Euroopan, niin Ruben Zevi tunsi sen ja muut maan-osat paremmin kuin hän. Vilkas keskustelu syntyi Hagaria odotettaissa. Presidentti ymmärsi, että tuo aina kumartava, aina kovin varovainen vanha juutalainen kuitenkin oli valtiomies, joka tunsi kaikki ajan polttavat kysymykset ja poliitilliset koukkutiet. Siitä vähästä, mitä Ruben Zeviä saatiin ilmoittamaan, tuli tarpeeksi näkyviin, että hän tiesi kaikki sekä oli ollut mukana kaikessa. Hänen kätensä oli näkymättömänä kaikissa ajan Gordion solmuissa ja sitoi yhteen tahi sekoitti kaikki niiden langat. Hän tunsi hallitsiat, Richelieun, Trautmannsdorffin, prelatit, sotapäälliköt, rahakauppiaat, jalkavaimot, hovijuonet ja ajan juorut paremmin kuin kukaan muu. De Geer oli oikeassa: tämä mies saattoi luoda Ruotsille uuden vallan Afrikassa tahi jollakin muulla ilmansuunnalla. Tämä mies tulisi olemaan äärettömine apulähteineen verraton liittolainen sille valtiolle, jonka onnistuisi voittaa hänet puoleensa. Miksikä ei valtiokansleri terävällä valtiomiehen silmällään havainnut tätä juutalaista Regensburgissa? Ruben Zevi oli Ruotsille voitettava, mutta miten? Jos tarjoisi hänelle kultaa? Sitä hänellä oli kyllin, vaikka ostaisi kaikki Pohjan vallat... Arvoluokat, arvonimet, kunniapaikat? Jos hän niitä olisi halunnut, mikäpä olisi estänyt häntä niitä itsellensä toimittamasta? Valtaa? Eikö hän hallinnut ruhtinaita ja valtakuntia rahan kaikkivallalla? Hänelle täytyi jotakin muuta tarjota, mutta mitä? Kurjen kekseliääseen päähän johtui ajatus. Oxenstjerna ja useimmat valtiomiehet varmaankin sitä nauraisivat, mutta kokemus osotti, että voimia, jotka vastustivat kaikkia muita siteitä, saattoi sitoa kukkaisvitjoilla. Eikö rakkaus usein välikappaleena palvellut valtioviisautta? Saattoihan havaita toisia intohimoja, jotka olivat vähemmän väkevää, vähemmän vaarallista laatua. Miksikä Ruben Zevi oli riistänyt itsensä irti yli koko maailman levinneistä asioimistoimistansa ja lähtenyt näin kelirikon aikana tälle pitkälle, vaivalloiselle matkalle Suomeen ja Ruotsiin? Perintö-asiaa varten, sanoi hän. Mitkä perintö-asiat tuolle Kroesukselle saattoivat olla niitten miljoonain arvoisia, joita hän poissa olonsa takia pani alttiiksi? Ennen tässä olisi voinut olla jotakin tärkeätä valtiollista tarkoitusta. Mutta hän ei etsinyt hallitsevia, hän tuli kysymään vähäpätöistä, nimetöntä tyttöä, joka ei saattanut olla minkäänlaisessa yhteydessä valtiollisten tarkoitusten kanssa. Ja hänen tähtensä tuo mies, jota kaikkialla tarvittiin, ei empinyt uhratessaan kallista aikaansa määräämättömän pitkälti. Niin käsittämättömältä, kuin tämä saattoi näyttääkin, oli hänessä kuitenkin joku voimallinen tunne, joka sitoi häntä tuohon nuoreen henkilöön. Siitä täytyi saada selkoa; Hagarilla tuli sitoa kosmopoliitti Ruotsiin. "Hagar viipyy", virkkoi presidentti huolettomalla äänellä. "Hän hämmästynee varmaankin, kun kuulee, että joku ulkopuolella minun perhettäni vaivaa itseänsä kysymällä häntä. Te mainitsitte perintö-asiaa. Tiedättekö ehkä jotakin hänen sukulaisistaan tahi sukuperästään?" "Kentiesi. Siitäpä kalleuksista saadaan varmuutta." "Hänen äitinsä kuoli tuntemattomana; hänen isästään ei ole löydetty pienintäkään jälkeä. Tietysti olisi meille, hänen ystävilleen kovin hauska tietää, mitä te tunnette tytön vanhemmista." Juutalainen huokasi. "Teidän armollanne on oikeus saada vilpitön vastaus. Mutta suokaa minun nyt vastata ainoastaan: jos hän on se, jonka luulen hänen olevan, on hän minun sukuani ja minä olen velvollinen hänestä huolta pitämään." "Sepä minua ilahuttaisi, jos tämä lahjakas tyttö löytäisi sukulaisen. Tiedättekö, herra Zevi, että Hagar opissa on oikea ihme ja sen vuoksi on päässyt meidän oppineen nuoren kuningattaremme kirjastonhoitajaksi? Hän saattaa teille kääntää Mooseksen kirjat heprean kielestä." "Minulle on jotakin sellaista kerrottu Turussa. Tietääkö teidän armonne, onko hänen veljensä, joka Niemandiksi nimittää itsensä, Ruotsissa?" "Niemand? Urban Niemand? Muistaakseni se oli hän, joka linnanpalossa vahingoittui ja makaa haavoitettuna sairaalassa Norrtullinkadun varrella... Vihdoinkin! Tuossapa on Hagar." Ovet avattiin. Pape loi salaisen katseen huoneeseen ja näki kummittelian vielä istuvan siellä. Hovimestari olisi rikkonut kaikkia vanhan ystävän ja suojelian velvollisuuksia vastaan, jollei hän matkalla olisi kertonut suojeltavalleen, että Jerusalemin suutari istui hänen armonsa presidentin luona ja luultavasti otti mittaa seitsemän penikulman kenkiin. Neidin ei pitäisi nauraa; hänen tulisi vain katsoa, ett'ei suutari veisi häntäkin, samalla kuin hän mittaa otti. Hagar tuli niin onnellisena, kuin hän yhä vieläkin tunsi olevansa, huolimatta kaikista vastuksista, joita hänellä oli Beata rouvan takia, tuli nuoruuden kukoistuksessa keveillä keijukaismaisilla askeleilla, joka liikenne nuorteana, sujuvana, talvi-ilmassa puhjenneet ruususet poskillaan ja tuo omituisen syvä katse oli hänen loistavissa, kauniissa, tummissa silmissään. Oliko tämä hänen kuudentoista vuotensa tähden, tuon paremmin hoidetun hovipuvun takia, taikka oliko hän, johon kaikki vaikutti, oppinut hovissa käytöksen, jota hän ennen ylenkatsoi; hänen suojeliansa ei koskaan ollut huomannut kuten nyt, että tuo ennen kovin vallaton lapsi oli kasvanut kukoistavaksi neidiksi. Hagar juoksi hänen nojatuolinsa luo, ja lankesi puolittain leikillä puolittain kunnioituksella toiselle polvellensa hänen eteensä, samati kuin juhlallisissa tilaisuuksissa kuningattaren edessä oli tapana tehdä, ja suuteli hänen kättänsä. Vanha juutalainen katseli häntä ääneti ja liikkumattomana. Kyynel tipahti hänen silmäkulmastaan ja vieri huomaamattomana alas pitkin hänen kuihtunutta poskeansa. "Hagar", sanoi presidentti, sitte kuin hän oli tervehdykseen vastannut suutelemalla tyttöä hänen otsallensa, "täällä on kaukainen vieras, joka on toivonut saada nähdä sinua. Herra Ruben Zevi, rahakauppias Regensburgista." Hagar nousi, teki kankean kumarruksen sekä jäi seisomaan. Hän ei uskonut Jerusalemin suutaria olevan, mutta tuo kummallinen vanha muukalainen, joka aivan lakkaamatta häntä katseli, synnytti hänessä epämääräistä pelkoa. "Anna tänne kätesi, lapseni", sanoi hän ja äänensä vapisi. "Olen tuntenut äitisi." Hän tarttui vastahakoisesti tarjottuun käteen ja piti sitä omassaan. "Se on hänen kätensä, veljelläsi on toisen." "Otsa ja silmät molemmilla ovat hänen. Veljesi on enemmän hänen näköisensä kuin sinä; jotakin vierasta on huuliesi ympärillä, hiuksesi eivät myöskään ole niin kiiltävän mustat. Mutta sinä olet kuitenkin hänen kuvansa, koko olentosi, vartalosi ja, kaikista enemmän, on käyntisi hänen, on ikään kuin minä hänen edessäni näkisin vielä tänä päivänä. Sinä et saata tuntea minua, kuten minä tunnen sinun, mutta jos tietäisit..." Hän hillitsi itsensä, jätti tytön käden ja otti ristiraitaisen silkkinenäliinan taskustaan ja pyyhkieli silmiään. "Teidän armonne", sanoi hän, "suokaa anteeksi vanhukselle! Olen teille kiitollisempi, kuin sanoin selittää saatan. Kun olen tämän lapsen nähnyt, tahtoisin sanoa: lähettiläs on liikanainen, en tarvitse useampia todistuksia. Mutta tämä on tarpeellista muitten vakuuttamiseksi, vaikk'ei minun. Tämä koskee monimutkaista perintö-asiaa. Näitten lasten tulee monen kadehtian ja mahtavan vastustajan edessä todistaa, että ovat oikeat ja aviolliset. Sen vuoksi... minä pyydän, tehkää hyvin ja laatikaa valtakirja; me lähetämme sananlennättäjän. Ja vielä lisäksi minun täytyy vaivata hovi-oikeutta minun kustannuksellani valalla kuulustamaan kaikkia niitä elossa olevia todistajia, jotka olivat läsnä lasten syntyessä. Tämä koskee suuria omaisuuksia, joita ei saa menettää." "Se koskee myöskin nimeä, herra Zevi. Antakaa näille lapsille kunnioitettu nimi, se painaa vaa'assa yhtä paljon kuin suuret omaisuudet. Minä toivon, että ovat syntyneet laillisesta avioliitosta, joka todistaa heillä nimen olevan." "Nimi?" matki juutalainen. "Mitä on nimi, joka annetaan ja saadaan, sen rinnalla, joka tehdään? Pyytäkää, että he itse nimensä luovat. Mutta suokaatte anteeksi, näin on meidän tapamme maailmaa katsella. En sillä tahdo halventaa niin jalosukuista nimeä, kuin teidän armonne nimi on." "Minä annan kutsua ne todistajat, joita haluatte, sekä laillisesti panna kirjaan heidän todistuksensa. Onko vielä mitään, jolla teitä voin auttaa? Tahdotteko ehkä hänen jaloutensa valtiokanslerin puheille?" "Olen kutsumusta noudattava, jos hänen jaloutensa minua sillä tahtoo kunnioittaa. Saanko jälleen nähdä tyttöä?" "Koska vain tahdotte ja täällä, jos kuningatar suostuu. Te olette kerran auttanut minua, herra pankkiiri, ja ellen erehdy, olette myöskin ollut asioissa Ruotsin kruunun kanssa. Saatatte olla varma siitä, että mieltänne noudatetaan täällä Tukholmassa, missä suinkin on mahdollista. Ilahuttavaa olisi, jos tyytyisitte täällä oloonne ja saavuttaisitte matkanne tarkoituksen. Mitä lapsiin tulee", tässä hänen äänensä muuttui kuiskaukseksi, "täytyy minun muistuttaa, että kaikki riippuu siitä, ovatko lapset syntyneet avioliitosta. Ruotsin laki ei myönnä mitään perintö-oikeutta aviottomille." Jos presidentti Kurki näillä sanoilla koetti saada lähempiä selityksiä lasten syntyperästä, havaitsi hän itsensä pettyneeksi. Ruben Zevi nousi ääneti istualta, kumarsi syvään presidentille ja kurkotti kätensä Hagarille hyvästijätöksi. Silloin kuului pienoinen ääni viereisen huoneen raollaan olevasta ovesta: "Äiti, nyt suutari ottaa Hagarin!" Tämän huudahti nuorimman edellinen tyttö, pieni Karin, joka piti kiinni äitinsä hameesta ja pelästyneenä hämmästyksellä katseli muukalaista. Kaikkien silmät kääntyivät sinne päin. Ovi suljettiin samassa silmänräpäyksessä. Juutalainen läksi olematta huomaavinaan huudahdusta; äiti ja tyttäret astuivat sisään tullaksensa vakuutetuiksi, että tuo vaarallinen vierailu oli onnellisesti päättynyt. Perheen-isä oli vahingoittumatta paikallaan ja Hagar samati. "Mitä hän tahtoi?" kysyi presidentin rouva. "Niin, mitä hän tahtoi, teidän armonne?" toisti Hagar. Pape seisoi ovella ja herkisti korviansa. "Hän ehdotti pientä kävelymatkaa maan ympäri ja lupasi tuoda minun takaisin kahdensadan vuoden päästä, mutta minä pelkäsin, että olisitte käyneet malttamattomiksi ja menneet naimisiin sillä aikaa", puheli presidentti leikillään. 13. Suomalainen Raamattu. Kulmakivi, jonka päälle kaikki on rakennettava. Kuningatar Kristiinan 16 syntymäpäivä ei muuttanut mitään hänen odottavassa kruunussaan, mutta paljon hänen persoonallisessa asemassaan. Hän oli saanut vuosien kuningaskirjeen, joka häntä oikeutti olemaan täysi-ikäisenä neitona, pitämään omaa mieltänsä ja hallitsemaan itseänsä, ennenkuin häntä kutsuttiin hallitsemaan valtakuntaa. Se ei ollut mikään jyrkkä askel: hän oli näitä oikeuksia itsellensä jo ennen vaatinut ja hallitsevat olivat vastenmielisesti ohjiaan hellittäneet, mutta 16 vuosi katkaisi ohjat. Tätä oikullista, hillitöntä kuningaslasta loistavine neronlahjoineen oli siihen asti ainoastaan hyvin varovaisesti voitu taivuttaa, mutta nyt hän totteli vain omaa viisauttaan, kun se vaati häntä odottamaan. Kristiina saattoi olla yhtä sävyisä kuin joku muukin holhotti, hän saattoi neuvoja kuunnella ja, missä tarvittiin, holhojiensa nuhteitakin; hän saattoi jättää kaikki heidän taatun kokemuksensa haltuun sekä ääneti kuunnella neuvoston aprikoimisia, mutta tätä hän teki salaisella vastalauseella, palavasti haluten tuoda mielipiteensä ilmi, kun hänen aikansa kerran tulisi. Hän käsitti kruunun ja neron voiman rajattomaksi. Vielä tuli itseneuvoisuus esiin ainoastaan asioissa, jotka koskivat hänen omaa henkilöänsä, hänen pukuansa, hänen luettaviaan, hänen huvejaan ja elämäntapojaan, hänen seurapiiriänsä ja suosituitansa. Ensimmäinen, joka tätä sai kokea ja pakollisesti väistyi, oli rouva Beata Oxenstjerna. Joka kerta, kun hän äkämystyi ja astui rohkean askeleen eteen päin, täytyi hänen astua kaksi askelta taakse päin. Tämä ei käynyt päinsä. Tuon mahtavan rouvan ylpeys sitä vastusti, mutta valtioviisautensa vaati häntä olemaan vaiti, ja hänen veljensä, valtiokansleri, ei antanut hänen lähteä hovipalveluksesta. Syntymäpäivä vietettiin ja linnassa pidettiin pitoja, vaikka siellä par'aikaa oltiin korjaushommissa. Nuori hovi kokoontui taajenevissa riveissä keskipisteensä ympärille. Siellä tanssittiin paljon. Nuori kuningatar oli riemastunut vallattomuuteen asti, leikillisen iloinen, keikaileva, sanoivat vanhat armot, mutta he erehtyivät. Hän tanssi halusta, sillä hän tiesi tanssivansa hyvin, mutta jos hovin nuoret herrat käyttäytyivät liika vapaasti, saivat he tietää, että he tanssivat kuningattaren kanssa. Paljonhan saattaa tapahtua, kun on nuori, ja helposti unohtaa itsensä --. Kerrottiin, että nuori herra Svante Laurinpoika Sparre, yhdeksäntoista-vuotias, oli uskaltanut pusertaa kuningattaren kättä tuollaisessa määrämittaisessa _chaconnissa_, jonkalaiset silloin olivat muodissa. Kohta sen jälkeen nähtiin hänen lankeevan polvilleen ja anovan anteeksi. Seuraavassa hetkessä Kristiina jälleen oli tanssissa. "Mitä Ruotsista kahden vuoden kuluttua tulee?" kysyi vanha valtiomarsalkka Jaakko De la Gardie ystävältään valtiokanslerilta katsellessaan tanssia ja varjostellen kädellään heikkoja silmiään kynttilän valolta. "Ei pahempaa, toivoakseni, kuin 1611, jolloin nuori kuudentoista vuotinen kuningas päästi napista rautapaitansa", vastasi Oxenstjerna. Hagar Ring seisoi huomaamattomana uteliaitten palveliain joukossa tanssisalin ovella. Hän näki nuoren kuningattarensa, iloisimpana iloisten joukossa kiitävän tanssissa. Hän näki valtiokanslerin juttelevan rouva Sofia De la Gardien, presidentin puolison kanssa, ja Beata rouvan tiuskaisevan kammaripalvelialle, joka tarjosi vieraille hillottuja hedelmiä. Hän näki Ebba neiden, neiti Anna Flemingin, neiti Ingeborg Kurjen, ja muiden hovin neitosien loistavan sievinä ottavan vastaan ihailiainsa kohteliaisuuksia. Hän tunsi muutamia hoviherroja: nuoren Bonden, nuoren Sparren, presidentin pojat, Knut ja Kustaa Kurjen; hän näki tuon ylpeän ruotsalaisen aateliston, joka ei Saksan ruhtinasperheistä jälkeen jäänyt, tuntevan olevansa niin kotona kuninkaanlinnassa, kuin kipenät takassa. Mutta häntä ei kukaan nähnyt; hän oli yhä vieläkin meren nimetön, uiskenteleva lastu. Tämä ei ollut ensi kerta, jolloin hän tunsi kateuden okaan haavoittavan nuorta rintaansa; hän oli näihin asti kadehtinut rikkaita, oppineita; joilla oli vapaus ahmia kaikista viisauden lähteistä. Nyt hän kadehti ylhäisyyttä, kunniaa, sievyyttä ja loistoa; nyt ilmaantui hänessä palava halu saada myöskin kerran olla yhtenä noista maailman auringonpaisteessa lentävistä perhoista, myöskin kerran olla niin kadehdittavan onnellinen, niin ihastuttava, niin ihailtu kuin he. Miksi hänen täytyi seisoa varjossa, kun he seisoivat valossa? Eikö hän ollut yhtä nuori, yhtä kaunis, yhtä lahjakas kuin he, niin enemmän kuin useimmat heistä? Tunsihan hän itsessään palavaa janoa johonkin suureen, johonkin loistavaan, mahtavaan ja kunniaa tuottavaan, joka tekisi hänen nimensä kuningattaren vertaiseksi! Eikä hänellä ollut mitään nimeä, hän oli tyhjää pienempi, hän oli köyhintä köyhempi, hyljättyä yksinäisempi, sillä ei kukaan ollut tuomittu kuten hän, kantamaan maailmaa rinnassaan ja kuitenkin olemaan suljettuna simpukan kuoreen. Tietämättänsä täyttyivät hänen silmänsä kyyneleistä. Hän ei helposti itkenyt, mutta kun hän itki, niin hän itki itseänsä. Katsoessaan ylös, näki hän silmiensä kostean sumun läpi kaksi silmää, jotka herkeämättä häntä katselivat salista. Se oli Kustaa Kurki, nuorempi veljeksistä, hän, joka oli Hagarille ollut melkein kasvattiveljenä ja aina puolustanut häntä presidentin perheessä, mutta myöskin aina häntä kiusotellut ja tehnyt pilaa hänestä. Muutamia viikkoja sitten oli hänen käytöksensä muuttunut, kun Hagar kävi perhettä tervehtimässä. Hän oli käynyt huomaavaisemmaksi, kohteliaammaksi, sydämmellisemmäksi; hän oli sanonut sanoja, joita ei kukaan muu saanut kuulla. Ja nyt tuo katse... Hagar pakeni huoneeseensa, heittäytyi vuoteellensa ja purskahti itkemään. Viikkoja kului yksinäisyydessä. Kuningatar oli lähtenyt Upsalaan oppineisiin harjotuksiin ja palasi vähää ennen joulua. Hänen _famulansa_, kirjanpuhdistajansa -- Hagar ei vaatinut korkeampaa arvoa -- tarkasteli läpikotasin uusia foliantteja, hän oli ruvennut tutkimaan tähtienselitystä; astrologiiaa, joka vielä kauan Copernikuksen ja Galilein jälkeen oli se maailman-muna, josta todellinen tähtitiede rupesi esiintymään ihmeellisine luonnonlakeineen. Hagar etsi tähteänsä. Numerot johtivat häntä kiertotähtien kuninkaan, Jupiterin luo, ei tuon mahtavan taivaankappaleen, jonka uudempi aika on niin huolellisesti mitannut ja punninnut, vaan loistavan sortovaltiaan luo, joka turvasi ja hallitsi valituitansa maan päällä, antoi heille kuninkaallisia lahjoja, mutta pakotti heitä samalla jo heidän syntyessään määrätyille elämän poluille. Mitkä viehättävät ja kuitenkin hirvittävät unen-näöt! Siinä oli noitten vanhojen kreikkalaisten _sallimus_. Turhaan olivat tähtien selittäjät vastapainoksi tuoneet esiin sen opin, että tähdet eivät pakota ihmis-elämää, vaan antavat sille ainoastaan suunnan syntyperäisissä taipumuksissa. Hagar laski laskemistaan; hän löysi uusia hämmästyttäviä kaavoja, mutta hän ei löytänyt yhtään paikkaa Jumalalle, ei yhtään paikkaa ihmisen vapaalle tahdolle. Jumala oli hänelle jo muuttunut kauniiksi taruksi, mutta vapaata tahtoansa hän ei saattanut, ei tahtonut uhrata. Näissä epäilyksissä ja uneksimisissa oli hän viettänyt levottoman yön, kun hän k:lo 3 ja 4 välillä aamulla herätettiin. Fiken Lang toi sanan, että kuningatar odotti Hagaria. Kristiina oli ollut oppineena Upsalassa, mutta tanssinut kotiin tultuaan. Kun hän ylenmäärin oli tanssinut, ratsastanut tahi metsästänyt toisena päivänä, niin oli hänen tapansa toisena päivänä jälleen kahdenkertaisella ahkeruudella jatkaa lukujansa, pysyä kirjastossa tutkimassa siksi, että väsyi, ja sitten taas rientää huveihin tahi ruumiinharjoituksiin, ikään kuin ei koskaan kirjainta olisi painettu älyä tahi huvia varten tässä maailmassa. Hagar havaitsi hallitsiansa selailemassa vahvaa korunidosta, jossa oli sahviaani kannet, kultasyrjät ja hopeahakaset; hän oli sen saanut syntymäpäivänään. Se oli kalliimpia syntymäpäivälahjoja, mitä hallitsialle saattaa antaa, se oli kunniakkaampia muistoja, joka kerran oli kiinnitettävä Kristiina kuningattaren nimeen jälkimaailmalle, virstantolppa, joka aikojen läpi on tuleva näkymään kauas kansan sivistyshistoriassa. Kuningatar oli ottanut vastaan ensimmäisen kokonaisen suomenkielisen raamatun ja oli nyt innokkaassa työssä saadaksensa selkoa sen kummallisesti sointuvasta sisällöstä. Hänen suuri isänsä oli ymmärtänyt suomea, hänen iso-isänsä veli, silloinen Suomen Juhana herttua oli lyhyt-aikaisissa itsenäisyystuumissaan antanut virallisia kirjoituksia tällä kielellä. Kristiina ei ollut koskaan käynyt Suomessa eikä koskaan ollut sinne astuva, mutta hän tunsi suomalaiset sotilaansa; suomalaiset valtiomiehensä. Pietari Brahe oli hänelle kertonut, että idässä oleva naapurimaa oli toinen osa Ruotsin valtakunnasta. Hänellä oli syytä pitää arvossa tuon maan kieltä tässä oloihin perinpohjaisesti vaikuttavassa teoksessa, ja se ajatus hiveli hänen itserakkauttaan, että hän oli ainoa Euroopan hallitsioista, ainoa sen oppineista Ruotsin ulkopuolella, joka oli hankkinut itsellensä jonkinlaista tietoa näin uudessa, näin vieraassa kielessä. Klaus Fleming, Kustaa Horn, Juho Kurki ja muut ylimykset puhuivat suomea. Kristiina pyysi heiltä sanakirjaa: ei ollut yhtäkään; kielioppia: ei löytynyt yhtäkään. Hän kääntyi Hagarin puoleen: "Sinä olet Suomesta; opeta minulle suomea!" Hagar oli kasvanut Uudellamaalla seudussa, jossa puhuttiin ruotsia ja tunsi kreikankielen paremmin kuin suomen. "Mitä? Sinä et tunne oman maasi kieltä? Olet noin oppinut ja kuitenkin noin auttamattoman taitamaton!" "Olen lukenut piispa Eriksonin suomalaisen postillan." "No selitä siis minulle nuot kummalliset tavuut!" Kristiina aukasi suomalaisen raamatun rinnalla vulgatan, Kustaa II Aadolfin ruotsalaisen raamatun ja saksalaisen käännöksen, jotta hän vertailun kautta saattaisi käsittää sanan. Kuningatar Kristiinan v. 1642 painettu suomalainen raamattu, josta nykyään ainoastaan muutama kappale on säilynyt ajan hävittävältä hampaalta, oli aikanansa huolellisesti, melkeinpä loistavasti sidottu suureen nelitaitteiseen kokoon. Nimilehden etupuolella oli kuvalehti ja siinä puupiirros, jossa oli maakuntien vaakunat. Sitten seurasi suurilla koristetuilla kirjaimilla nimikirjoitus, joka selvästi osotti, että tämä uusi kirjoituskieli vielä oli kapalossaan: "Biblia. Se on coco pyhä Ramattu Suomexi Stockholmis, präntätty Henrich Kejsarilda anno 1642." Kuningatar hymyili. "Minä ymmärrän jo puolet: Biblia, Stockholmis, Henrich Keisarilda ja vuosiluvun. En koskaan saattanut uskoa, että suomenkieli olisi niin helppoa." "Tässä on omistuslause teidän majesteetillenne", virkkoi Hagar, lehteä kääntäen: "Suurivaldialle Förstinnalle ja Frökenille Fröken Christinalle, Suuri Förstinnalle Suomes" y.m. Ja vielä: "Jumalan armo ja rauha meiden Herran Jesuxen Christuxen kautta." Sitten seurasivat suomentajien allekirjoitukset: Æeskillus Petraeus, Martinus Stodius, Henricus Johannis Hoffman (Masku), Gregorius Mathias (Piikkis). "Soh, minä tunnen jo pohjaa jalkojeni alla. Saatan kääntää Förstinnalle ja Frökenille. Se menee minuun kuten sulatettu voi. Hagarille. Katsoppas, nyt osaan jo sanoa sinunkin nimesi suomeksi!" "Siinä on useampia mutkia matkassa kuin röökinä saattaa uskoa." "Älä sano sitä! Puhuu vain ruotsia ja panee päätteeksi _alle, ille_ tahi _uxen_. Se on ihan kuten entisen äijän latina: 'pane hevosibus kärribus ja aja Skaribus!' Olen kiitollinen noitten kunnian-arvoisten prelaattien omistuslauseista, mutta en koskaan olisi voinut aavistaa, että minä olen toimittanut semmoisen suuren työn. Turun akatemia oli toista: silloin minä jo luin latinaa. Kunniamuisto se kuitenkin on minun ajalleni, että Suomi on saanut Jumalan sanan omalla kielellään. Kulmakiven, Hagar, kulmakiven, jonka päälle kaikki on rakennettava. Oi, Jumalani, noita katolilaisia prelaatteja ja paaveja, jotka kieltävät maallikkoja lukemasta raamattua, kuinka surkuteltavan tyhmää! Eivätkä he häpeä nimittämästä itsiänsä kristityiksi!" Nämät kaksi lukiaa tavasivat innokkaasti eteen päin lehden toisensa perästä tuosta uudesta kirjasta, ruotsalaisen, saksalaisen ja latinalaisen yhtäkuuluvan tekstin avulla. Se oli vaivalloista, mutta houkuttelevaa työtä. Suureksi hämmästyksekseen havaitsi Kristiina, että kaikki hänen tietonsa vanhoissa ja uusissa kielissä tässä ei auttanut mitään. Hän havaitsi olevansa uudessa satumaailmassa, joka oli erillainen kaikista muista ja tarjosi joka askeleelta uusia ihmeitä. Tätä kieltä, joka oli niin hämmästyttävän rikasta taivutuksistaan, saattoi verrata ainoastaan kreikan kieleen ja se voitti vielä tämän sillä erinomaisella sujuvuudella, jolla se pehmeästi ikään kuin läpihohtava harso, toi ilmi kaikki tunteitten ja ajatusten hienot eri vivahdukset. Ainoastaan ääntäminen tuntui nuoren kuningattaren korvissa raa'alta. "Kiks, kaks, kuks, ei, parempana pidän minä ruotsalaisen malmihelinän." "Meillä ei ole kuningatarta eikä hovia Suomessa", muistutti Hagar. Kristiina kohotti olkapäitään. "Ennenkuin minä suljetaan Turun linnaan, ette varmaankaan sitä saa... Ellei jotakuta venäläistä suuriruhtinasta haluta hypätä tasajaloin Rajajoen yli. Katsotaanpa, mitenkä oppineet raamattuherrat kääntävät _doxa_ sanan suomeksi." "Kunnia", vastasi Hagar. "Oikein. Suomalaista Saaraa täytyy kullata kuten toisia Saarojakin... Tiedätkö sinä", jatkoi Kristiina, joka tässä tuli aatelleeksi Saaran jälkeläisiä, "tiedätkö, että vaeltava juutalainen on Tukholmassa?" "Minä näin juutalaisen hänen armonsa presidentti Kurjen luona." "Kurki on kertonut minulle kummallisia asioita. Tämä vaeltava suutari ei ole mikään halvempi henkilö, kuin kullattu juutalainen, josta koko Eurooppa puhuu ja joka hallitsee tätä maailmaa rahan voimalla. Kurki tahtoo minulle vakuuttaa, että on tarpeellista kiinnittää häntä Ruotsiin _sinun_ henkilösi kautta, sillä Zevi on tullut etsimään sinua ja veljeäsi." "Jumalan tähden, armollinen röökinä! Juutalainen!" "No niin, miksikä ei juutalainen? Hän pysyy kuitenkin lujana uskossaan; hän on tuhat vertaa parempi kuin uskostaan luopunut. Sinun sukuperäsi laita on vähän kummallinen, Hagar. Olen pannut päähäni, että minun täytyy se sekava vyhti selittää, jollei muuten, niin kiusatakseni erästä tuttua rouvaa. Juutalainen tietää sinusta jotakin ja eilisestä asti tiedän minäkin jotakin. Katsoppas, mitä Uudenmaan läänin maaherra, Knut Liljehöök, minulle kirjoittaa. Hän on minun käskystäni kuulustuttanut Suomen rannikolta kaikkea, mitä vielä saattaisivat tietää eräästä kulkevasta naisesta, joka kuoli Karlshaminassa..." "Karjassa." "Karjassa, yöllä vasten joulukuun 8 päivää 1626. Vanha kalastaja Snappertuunan kappelista kertoo, että sinä vuonna marraskuussa eräs laiva, joka tuli Danzigista, toi maalle erään ylhäisen nuoren rouvan ja hänen kaksi palveliaansa, lyhykäisen, mustanhiveän miehen ja hienon, kauniin kammanneiden, jolla oli tönkkäsormi oikeassa kädessä. Nuot kolme olivat asuneet jonkun ajan kalastajalla odottaessaan parempaa keliä, koska silloin oli kelirikon aika ja nuori rouva ei olisi kestänyt täristystä rattahilla. He olivat puhuneet vierasta kieltä, mutta viron kielellä saivat he kalastaja-perheen ymmärtämään, mitä heiltä pyysivät. Nuori rouva oli rikas ja kalliissa vaatteissa, mutta kipeä ja kärsivä tilansa vuoksi, joka teki matkustuksen vaaralliseksi. Hän oli tahtonut jäädä paikalleen, mutta palveliat olivat vakuuttaneet, että hän seuraavana päivänä olisi Viipurissa. Kun sitten suoja-ilma muuttui lumeksi ja kovaksi kylmäksi, olivat he lähteneet matkalle kahdessa reessä, toisessa rouva, neiti ja palvelia, toisessa kaksi raskasta matka-arkkua. Kalastajan vaimo todisti miehensä puheen lisäten, että palveliat näkyivät olleen salaisissa vehkeissä toistensa kanssa. Arvaappas mitä tämä tietää!" Hagar oli ääneti. "Lisäksi, sanotaan tässä loppupäätökseksi, en tahdo sitäkään olla ilmoittamatta, että tallirenki Espoon kartanosta samaan aikaan on ollut kyyditsemässä kahta rekeä Helsinkiin. Ensimmäisessä reessä oli mies ja kaksi raskasta matka-arkkua ja toisessa vaimo, huomatkaa: _yksi_ vaimo eikä _kaksi_. Renki muistaa sen aivan varmaan, sillä miehellä oli ollut kova kiire, että oli ajanut hevosen turmioon ja vahingosta maksanut rengille kuusi taalaria hopearahassa... Tämän on Liljehöök saanut selville. Siinä on liika vähän valoa päästäksemme perille pimeässä yössä, mutta liian paljon valoa uskaltaaksemme huolettomasti nukkua. Minun mielestäni tämä lanka kehkeytyy mustaksi petokseksi." "Hänen armonsa presidentti tietää kentiesi jotakin neuvoa", vastasi Hagar arasti. "Olen tuuminut sitä. Miksikä emme ole lukeneet lakitiedettä? Mitä auttavat meitä kaikki meidän kirjailiamme, jollemme niiltä saata vangita yhtä ainoata ryöväriä? Oi, se on hävytöntä... Kipeä nainen sellaisessa tilassa, viskattu kylmänä talvi-yönä ulos yksinäiselle maantielle... Mutta yksi löytyy, joka tietää enemmän kuin sinun risti-isäsi, presidentti Kurki. Minä annan kutsua tänne vaeltavan juutalaisen. Jollei hän mitään tahdo tunnustaa, pitää häntä siihen pakotettaman, vaikka hän seitsemän kertaa olisi maailman ympäri kulkenut ja lunnaiksi tarjoisi koko Ruotsin valtakunnan kullassa." "Suvaitseeko armollinen röökinä, että heti menen tapaamaan hänen armoansa presidenttiä?" "Huomenna ehkä. Tänään on pidot vanhan marskin luona; hänen poikansa on palannut Upsalasta. Minä tahdon lukea suomea, siksi, että minua tullaan vaatettamaan. Siis, Hagarille... selitä minulle Genesiin 2 luku!" He nyt yhä edelleen astuivat kapeata polkua noitten selittämättömien, äsken syntyneen, maailmalle tuntemattoman kielen kiertävien sokkelojen läpi. Kristiinalla oli ihmeellinen kyky antautua koko ajatusvoimallaan siihen työhön, jonka hän oli tehtäväkseen ottanut, samalla oli hän valmis ryhtymään aivan vastakkaiseen toimeen ja taas silmänräpäyksessä palaamaan takaisin siihen, mistä lähtenyt oli. Puolinainen harrastus, puolinainen tarkkuus oli hänen luonnollensa vastenmielistä. Mukana kaikessa, taikka ei missään, se oli pääpiirre. Se ei ollut vakaana vielä, mutta oli siksi kypsyvä. Hän sanoi Hagarille tuollaisena tuttavallisena hetkenä, jolloin he molemmat innostuivat uudesta suuresta löydöstä folianttien aartehistossa: "Uskotko sinä kirjoja?" "Minä uskon, että tieto on meri ja jokainen kirja pisara meressä", vastasi Hagar. "Sinä erehdyt. Olemus on meri, tieto ei ole muuta kuin sen pinnalla oleva utu. Mitä on kirja? Kreikkalaiset sanovat: _Skia kapnu_, sauhun varjo." "Hesiodus sanoo nuot sanat ihmiselämästä." "Mene metsään Hesioduksinesi! Kun minä olen imenyt kirjojen aarteet, viskaan minä ne tuleen kaikkityyni ja rupean elämään. Sinä rotta, joka nakertelet kirjankantta toisensa perästä pimeässä kolossasi, tiedätkö mitä eläminen on? Tiedätkö mitä on olla nuorena, ja hengittää sydämmen ilolla elämän ilmaa, sekä olla kaikkien noitten nautintojen määrääjänä, mutta valita niistä parhaat; ja mennä maailman läpi voitosta voittoon, kunniasta kunniaan ja, kun on voittanut kaikki, viskata se taas nauraen pois, ikään kuin rievun? Löytyykö tuollaista kirjoissa, sano?" Hagar oli vaiti. Taaskin tunsi hän kai'un omista ajatuksistaan, sellaisina hetkinä, jolloin hän oli kapinassa kaikkea vastaan. Onkalo kuningattaren ja nimettömän välillä ei ollut niin syvä, että se olisi estänyt molempien ajatuksia huomaamatta valumasta toinen toisiinsa. "Ei", jatkoi Kristiina kiivaasti, "sitä ei kirjoissa ole, ja minä tahdon elää. Tee kuin minä, sinä... älä orjaksi mene koskaan. Minä tahdon tehdä sinua rikkaaksi, jollet sitä ole ennestään. Minä tahdon tehdä sinua niin ylhäiseksi, ettet tunnusta ketään itseäsi ylhäisemmäksi paitsi minua. _Minua_ täytyy sinun tunnustaa; ilman minua sinä et ole mitään. Tahdotko olla minun korottamani, tahi tahdotko olla se piikivi, jonka eräs kuningatar otti ylös sannasta, sen vuoksi että se kiilsi ja viskasi pois, kun se oli ainoastaan kissankultaa?" "Tahdon totella armollisen röökinän käskyjä... olla uskollinen enkä sitoa itseäni orjuuteen." "Älä käännä sanojani! Sinussa on jotakin, mitä ei löydy noissa muissa, jotakin, josta minä pidän. Älä tuo esiin mitään, jota minä en voi kärsiä! Huolinko minä sinun opistasi? Se on kaikki lörpötystä; sinä et mitään tiedä, sinun ansiosi on, ett'et mitään ymmärrä. Mitä varten minä muuten olisin sinun ottanut? Kahden vuoden kuluttua annan sinulle nimen ja opetan sinua elämään. Sitten, kun olen sinuun väsynyt, naitan sinun jollekulle lammas- tahi härkäpää-perheen jäsenelle." "Silloin minä alammaisesti kiitän ja vastaan, ett'en ole ollut oppimaton teidän armonne koulussa." "Minä naitan sinun. Saat nähdä, kuinka minä naitan ruhtinattaria ja hovineitoja. Mitä heihin koskee _minun_ tieni? Minä olen itse kaskiani, minä. Sinä hullunkurisine tähtinesi, selitä minulle, miksikä pyrstötähti on erillainen kaikista muista tähdistä! Etkö tiedä, että minä olen ennusmerkki?..." Kuningatar Kristiina ei päässyt suomenkielessä pitemmälle, kuin että hän toisten raamattujen avulla saattoi lukea uutta raamattuansa. Mutta hän oli kielitaitoansa lisännyt, tämä oli nyt kymmenes kieli, ja siitä hän oli pitänyt muistissa tarpeellisen sanavaraston voidaksensa hämmästyttää suomalaisia valtaneuvoksia tahi suomalaisia valtiopäivämiehiä armollisella puhuttelulla heidän kielellänsä. Siinähän kuitenkin oli jotakin, kunniaa ja valtioviisautta varten. Löytyi todellakin miehiä, joita tarvittiin ja joita hän tahtoi voittaa, ja näitten korvissa tämä kieli kaikui kotimaan säveliltä, miehiä, jotka Ruotsin nuoren kuningattaren monista rakastettavista avuista pitivät kaikkein ihmetyttävimpänä sitä, että hän osasi puhutella heitä Suomenmaan kielellä. 14. Joululahjoja. Eikö hän saata tyytyä, jos hänellä on yksi sielu vähemmän? Hagar Ring oli kuningattaren luvalla kutsuttu jouluvieraaksi presidentti Kurjelle. Hänen hovipalveluksensa ja kuusitoista vuottansa olivat nähtävästi muuttaneet hänen asemansa tässä talossa, poistamatta ankaraa sääty-erotusta. Palvelusväki ei enään katsonut häntä vertaisekseen, hovimestari Pape uskalsi kutsua häntä neideksi; hän oli melkein samalla asteella kuin neiti De Meran. Hänen paikkansa heidän juhlallisissa ateriossaan oli sama alhainen paikka kuin ennenkin, mutta hänellä oli nyt kammaripalvelia tuolinsa takana; hän uskalsi kuiskata jonkun sanan lapsille, joitten suosiossa hän yhä oli. Nuorten Kurjen neitien arvokas käytös Hagaria kohtaan kävi vähän tuttavallisemmaksi; vanhempi poika Knut tunsi entisen suojelevan ystävyytensä kylmenevän samassa määrässä, kuin hänen nuorempi veljensä Kustaa alkoi osottaa Hagarille kohteliaisuutta, jonka äidin huolestuneet silmät kyllä huomasivat. Presidentin ja hänen puolisonsa kankeat hovitavat unohtuivat yhä enemmän koti-olossa, ja muuttuivat osaa-ottavaksi sydämmellisyydeksi. Joulu-aatto vietettiin hiljaisuudessa perheen kesken. Lapsilla oli joulukuusi, jossa oli leivoksia, renettejä ja viinirypäleitä. Lahjoja ei ollut tapa antaa silloin vielä. Leikit alkoivat joulupäivän iltapuolella. Oli varsin erinomaista ja huomiota herättävää, kun hovipalvelia k:lo 5 joulu-aattona toi Hagarille lahjan kuningattarelta. Lahja oli korukantinen suomalainen raamattu, pantuna kalliiseen santelipuusta ja norsunluusta kyhättyyn laatikkoon, jokaiseen raamatun hopeahakaseen oli sidottu silkkikukkaro, joka sisälsi kultarahoja vastaan-ottajan pukua vajeen. Tämä pieni hovi Kurjen talossa ei saattanut olla vaikutusta saamatta kuninkaallisesta hovista. Hagar ymmärsi aivan hyvin, että hänen arvonsa äkkiä kohosi melkein Kurjen neitien tasalle. Hän otti kultarahan kukkarosta ja antoi sen palvelialle, joka oli lahjan perille tuonut. Knut Kurki koetti salata hymyilyä, joka olisi pahoittanut hänen isänsä mieltä. Hän leikki kuningatarta, tuo pieni mustalaistyttö. Kustaa Kurki toi esiin onnentoivotuksensa suutelemalla Hagarin kättä. Leikkiä se oli olevinaan, mutta näytti joko kohteliaisuudelta tahi ilveilyltä. Hagar punastui häpeästä. Hän olisi tahtonut piiloutua synkimpään metsään Kaskaksen torpan lähellä. Kello oli 6, odotettiin illallista, kun huolellisesti kiinnipantu laatikko annettiin presidentti Kurjelle. Hän luki osotteensa, joka oli Turun hovi-oikeuden sinetin alla. Hän rikkoi laatikon päällystän ja otti sieltä esiin samalla tavoin sinetillä suljetun rasian, jonka kannessa ja sivussa oli kirjavia koristeita oljista. "Nyt jo!" huudahti presidentti. "Vaeltavalla juutalaisella on onni noilla seitsemän penikulmaisilla saappaillaan. Hänen sananlennättäjänsä on tullut Turusta takaisin vähemmässä kuin kolmessa viikossa." Perhe tunkeutui talon isännän ympäri. Mitä sisälsi tämä rasia? Se näytti kovin vähäpätöiseltä ja talonpoikaiskorealta, ja kuitenkin oli sananlennättäjä lähetetty jäätyneen meren yli sitä noutamaan. Mutta rasiaa ei nyt saatettu avata, tämä koski kolmannen hengen oikeutta. Ikään kuin uteliaisuuden loihtimana astui Juho Qvast sisään, ja änkötti, että joku tuolla ulkona pyysi päästä hänen armonsa presidentin puheille. "Sano, että hän tulee takaisin ylihuomenna!" "Minä sa-sa-sanoin sen hänelle", änkötti palvelia, "mutta mi-mi-mitä Ska-Skam huolisi käskystä nä-näin joulu-aattona!" "Se on juutalainen. Vie hänet vastaan-otto huoneeseen!" "E-eikö hän saata ty-ty-tyytyä, jos hänellä on yksi sielu vähemmän?" mötisi Juho vastenmielisesti. Juutalainen pääsi presidentin puheille. Hän selitti, pyytäen monesti anteeksi, tuon sopimattoman ajan vuoksi, että hän äsken laivasillalla oli kuullut sananlennättäjän takaisintulosta. Myöskin kertoi hän olevansa toisaalla toimitettavien asioittensa tähden niin kiireissään, ettei hän mitenkään saattanut Tukholmassa viipyä päivääkään kauemmin enään. "Olen pahoillani siitä", sanoi presidentti kohteliaasti, "ett'ei teidän vierailunne täällä ole ollut niin pitkä eikä niin hauska, kuin olisimme suoneet. Olin toivonut, että oitis joulun jälkeen olisin saanut esittää teitä valtiokanslerille, joka nyt töittensä vuoksi on ollut poissa. Mutta aikamme on kallis; tässä on rasia. Tahdotteko todistajia?" "Kyllä, teidän armonne, tuomio-istuimen vuoksi se on tarpeellista. Ja jos suostutte, tahtoisin Hagarin myöskin." Presidentti soitti. "Käske tänne Thomson, Pape ja Hagar." Sisään käsketyt tulivat. Rasia avattiin; sisällys oli liikuttamatta paikallaan. Ruben Zevi tarttui vapisevalla kädellä hopealiljan muotoiseksi valettuun neulaan, ja sitte sormukseen sekä tarkasteli molempia huolellisesti lampun valossa. "Enemmän valoa, jos teidän armonne suvaitsee! Vanhat silmäni ovat huonontuneet merimatkoista." Neljä vahakynttilää asetettiin pöydälle. Juutalainen yhä äänetönnä tarkasteli noita kahta kalleutta. Kuultiin hänen lausuvan nimen _Claude Ballin_. "Ne ovat oikeat", sanoi hän vihdoin. "Suvaitseeko teidän armonne antaa näitten henkilöitten todistaa, että rasian sinetti on heidän läsnä-ollessaan avattu, sekä että sisällys on sama, jonka hovi-oikeus on vakuuttanut siinä olevan?" Hänen toivonsa mukaan tehtiin. Nyt hän kääntyi Hagarin puoleen, joka vastenmielisesti ja pelolla totteli hänen kehotustansa: "Lapsi", sanoi hän, "katsele näitä koruja; ne ovat olleet äitisi! Tämän neulan on, minun tilauksestani, Ranskan etevin seppämestari tehnyt ja myöskin toisen ihan yhden-näköisen; koko maailmassa ei löydy muita sellaisia, kuin nuot kaksi. Toinen neula annettiin äidillesi ja toinen hänen veljellensä, joka Hollannissa tapettiin. Hänen neulansa on nyt Urban Niemandilla. Sormus on yhtä omituinen lajissaan ja tunnetaan sen kolmesta jalokivestä, jotka ennen muinoin ovat olleet kolme kuningas Salomonin kruunun seitsemästä timantista. Näitten kolmiluku kuvaa Jakobin sauvaa, joita gojim, pakanat, nimittävät Kalevan miekaksi. Äitisi sai sormuksen, kun hän täytti viidennentoista vuotensa. Tule sellaiseksi, että ansaitset olla äitisi tytär, niin hänen kalleutensa pitää omasi oleman, sitten kun tahdot luokseni tulla! Kirjoita silloin, minulle Hampurissa olevan pankkiirin Texeiran kautta, ja minä lähetän sinua vastaan saattolaisen, joko sinne, tahi Tukholmaan." Ruben Zevi suuteli Hagaria otsalle, pyyhki ristiraitaisella silkkinenäliinallaan hikihelmen ohimoltaan ja sanoi presidentille levollisella, arvokkaalla äänellä: "Teidän armonne, olen vanha mies, ja päiväni ovat luetut. Olen nyt aikeessa lähteä merimatkalle, näin talvisaikana se on vaarallista, jonka vuoksi kyllä mahdollista olisi, että kuolema minua kohtaisi. Sen tähden, sekä turvatakseni lasten perintö-oikeutta, josta luultavasti kiistellään, sanon tässä teidän ja näitten muitten läsnä ollessa, että nämät kaksi lasta, Ben-Oni, joka nimittää itsensä Urban Niemandiksi ja Hagar, joka nimittää itsensä Hagar Ringiksi, ovat tyttäreni Ruthin lapset ja perilliset sekä siis minun tyttärenlapseni. Mitä heidän perintöönsä minun jälkeeni tulee, tahdon minä siitä itse päättää. Mutta ei kukaan saata todeksi näyttää olevansa lähempi sukulaiseni kuin nämät lapset, jotka ovat lähimmät ja ainoat perilliseni suoraan etenevästä polvesta. Viimeiseksi suosion osotteeksi pyydän vielä teidän armoanne antamaan paperille panna ja todistaa laillisessa muodossa tämän vapaaehtoisen tunnustukseni, osaksi kuoleman tapauksen varalle ja osaksi siitä syystä, että lapset täällä ovat Ruotsin valtakunnan lain alaisia." "Herra Zevi", vastasi presidentti, "ilolla minä olen toivomuksenne täyttävä, varsinkin kun se tapahtuu lasten hyväksi, mutta en tahdo salata kahta seikkaa, jotka vastustavat lasten laillista perintö-oikeutta. Minulla ei ole vähintäkään syytä epäillä selitystänne, mutta laki vaatii kahta todistusta: toisen, että todellakin olette kuolleen äidin isä ja näitten lasten iso-isä, sekä toisen, joka osottaa, että lapset ovat syntyneet laillisesta avioliitosta." Juutalainen mietti. "Mitä tuohon ensimmäiseen asiaan tulee", vastasi hän, "niin on kyllin todeksi näytetty, että nämät korut ovat olleet lasten äidin. Jos minä nyt saatan todeksi näyttää, että samat korut ennen ovat olleet minun, niin eikö se tarpeeksi todista selitystäni minun ja lasten sukulaisuudesta?" "Ei aivan tarkkaan", oli vastaus. "Mutta sitä todistusta saattaa perästä päin lisätä toisilla ja selvemmillä." "No siis, suvaitsetteko, teidän armonne, aukaista tämän sormuksen!" Presidentti koetti aukaista; se ei onnistunut. Hagar, Thomson ja Pape koettivat myöskin, mutta ilman menestystä. Juutalainen painoi näkymätöntä pontta ja sormus kimmahti auki. Sen sisäpuolella näkyi erittäin hienosti silattu hepreankielinen kirjoitus, nimittäin nuo liikuttavat sanat Salomonin korkeasta veisusta: "Sinä olet kokonaan ihana, minun armaani, eikä sinussa ole yhtään virheä." Juutalaisen silmät täyttyivät kyyneleistä. Hän ei ollut näitä sanoja nähnyt, sitte kuin ne annettiin hänelle, tuolle virheettömälle, jota hän niin äärettömästi oli rakastanut. Mutta taaskin hän itsensä hillitsi. Toinen salaponsi, joka oli neulassa, ponnahti auki ja siinä näkyi liljan sisässä jalokivistä kyhätty ruusu, tuskin papua suurempi. Todistus oli tyydyttävä. Ainoastaan tuo arkaluontoisempi kysymys lasten aviollisesta syntyperästä oli vielä selitettävä. "Teidän armonne muistanee", sanoi juutalainen jyrkällä äänellä, "että minun omaisuuteni perimys ei ole Ruotsin lain alainen. Tuo kysymys perinnöstä, joka saataisiin syntyperän-oikeudella, ei siis koske muuta kuin näitä koruja, ja yksinkertaisinta on, että minä ostan ne teille jo ennaltaan antamallani 12,000 taalarin rahatakuulla. Jollei tuo summa saata ruotsalaisen lain mukaan joutua lasten omaksi, kuuluu se kuitenkin minulle, vainajan isälle, kun olen täydellisesti todistanut sukulaisuuteni, ja on se silloin annettava Tukholman köyhille. Onko teidän armonne siihen suostuvainen?" "En saata paremmin lasten parasta valvoa." "No, vaihettakaamme siis kuitteja. Muuten pyydän saada Hagarin varalle jättää teidän armonne talteen koron, joka tekee 200 taalaria kuukaudessa. Ja nyt olen aivan kauan häirinnyt teidän armonne juhlarauhaa..." "Olkaa vakuutettu, herra Zevi, että olen valmis auttamaan niin etevää miestä, kuin te olette, missä saatan. Pelkään vain, että uskontunnustuksenne on aate, jonka vuoksi ei saateta jättää lapsianne teidän huolenpitoonne. He ovat meidän uskoomme kastetut." Äkkinäinen vihan ja surun ilmaus näkyi juutalaisen muodossa, jonka olisi saattanut selittää näin: he ovat tappaneet minun lapseni ja nyt tahtovat ryöstää minulta lapsen lapseni! mutta hän jatkoi kylmästi: "Minä en vaadi lapsia takaisin, ennen kuin itse sitä -- toivovat." "Ja kun sitä toivovat", jatkoi tuo etujansa muistava valtiomies, sydämmessään iloisena siitä, että oli sellaiset kahleet, millä raharuhtinasta sitoa saattoi, "kun sitä itse toivovat, tulee epäilemättä se apu, jota jo olette osottaneet ja luultavasti vielä tulette osottamaan ruotsalaiselle hallitukselle, tekemään sitä halulliseksi vastapalvelukseen." "Erotus on siinä, teidän armonne", vastasi juutalainen, "että minun apuni maksaa rahaa, kun te sitä vastoin ette pyydä mitään teidän avustanne. Tahdon osottaa, että te ette ole kiittämättömälle hyvyyttänne tuhlannut. Te itse olette ylempänä kaikkea, mitä minä voin tarjota, mutta hänen armonsa, teidän puolisonne, on teidän suostumuksellanne ottanut hoitoonsa köyhän lapsen melkeinpä maantieltä ja ollut Hagarille lempeä turvaaja. Sallikaa minun hänen armollensa lahjoittaa vähäpätöisen muiston hänen hyvyydestänsä tyttärentytärtäni kohtaan." Ja hän otti pitkän, leveän kauhtanansa alta punaisen samettikotelon, joka oli varustettu kultaisilla hakasilla. Vielä hän antoi kukkaron molemmille todistajille ja laski sitten siunaavan kätensä Hagarin pään päälle sekä läksi pois. Vaeltava juutalainen oli kadonnut katujen pimeyteen, vieden mukaansa olkirasian ja siinä tallennetut kalleudet, jotka olivat antaneet aihetta tämän odottamattoman vieraan tuloon joulu-aattona. "Thomson ja Pape!" sanoi presidentti todistajille tuolla tunnetulla äänellä, joka ei vastaansanomista suvainnut. "Tässä on raamattu. Vannokaa raamatun kautta, ettei kukaan teistä minun luvattani ilmoita, mitä täällä tänä iltana on teille uskottu. Minun kuolemani jälkeen on vala voimassa kymmenen vuotta." Nuot kaksi palveliaa vannoivat. Hagar myöskin ankarasti varotettiin säilyttämään salaisuuttaan. Pape punnitsi kädessään kukkaroansa, katsoi käsikirjuri Thomsoniin ja kysyi, kun heidän herransa oli lähtenyt, mitä Thomson aikoi tehdä sivutulollaan. "Toimittaa itselleni hauskan joulun, uuden miekan ja uuden lemmikin", kuiskasi Thomson, peläten seinillä olevan korvia. "Ennen muinoin lienee suutarilla ollut hyvästi rahoja. Ja Hagarin pitäisi perimän tuen pitkäjalkaisen miehen! Mitä pihkaa, pelkkää katinkultaa. Eipä olisi maksanut vaivaa semmoisesta mennä vannomaan. Mutta nyt soitetaan jo illalliselle." Kurjen perhe istui jälleen koossa pöydän ympärillä tuntia myöhemmin kuin heidän oikea ja muutoin tarkasti noudatettu aikansa oli. Juutalainen antoi runsaasti aihetta hiljaiseen jutteluun perheen kesken. Hagar, juutalaisen tyttärentytär! Eikä pienintäkään jälkeä hänen isästään! Mitä tulisi ajatella sellaisesta liitosta? Minkälainen sukuperä, lapsi raukka! Mutta perintö, perintö? Oliko tuo juutalainen kovin rikas? Kuinka paljon luultiin hänen omistavan? "Valtiokansleri luulee, että juutalainen arvelematta saattaa ostaa koko Ruotsin valtakunnan kaupunkineen, satamoineen, kartanoineen ja linnoineen", kuiskasi presidentti omaisilleen, sillä hän ei tahtonut että Hagar, joka istui pöydän vastakkaisessa päässä, tulisi pyörälle sellaisista tulevaisuuden toiveista. Hämmästys ja ihme. Kaikkien silmät etsivät tuota odottamatonta periätärtä, joka tuosta tapahtumasta juutalaisen kanssa tunsi itsessään ainoastaan pelkoa ja alakuloisuutta. Mitä oli kuningattaren lahja semmoisen joululahjan rinnalla! Nuori herra Knut tunsi entisen ystävyytensä heräävän, ja Kustaa herra ei havainnut olevan syytä tukehuttaa tunteitansa. Presidentti Kurki kantoi taskussaan jotakin, jota hänen ei sopinut kieltää ottamasta vastaan, mutta joka loukkasi hänen ylpeyttänsä. "Nuot rahajuutalaiset luulevat voivansa kohdella meitä kuten yhdenvertaisiansa!" Hän säästi juutalaisen lahjan siksi, kuin hän myöhemmin illalla oli kahdenkesken puolisonsa kanssa. "Sofia", sanoi hän, antaessaan vaimolleen kotelon, "tässä on vaeltavalta juutalaiselta joululahja myöskin sinulle." Rouva Sofia De la Gardie ei saattanut olla hämmästyksestä huudahtamatta. Lahja oli mitä somimmasti tehty _collier_, kaulakoriste kullasta, johon eri suuruisia jalokiviä oli runsaasti kiinnitetty ja jonka keskustaan oli juotettu suuri, loistava, harvinaisen ihana smaragdi. Harvat ruhtinaalliset henkilöt saattoivat kerskata sellaisesta koristeesta. Presidentin tottunut silmä havaitsi jo yksistään smaragdin 30,000 taalarin arvoiseksi. "Mutta enhän minä tätä saata pitää, tämäpä on kuningattarille sopiva!" huudahti presidentin rouva, samalla kun hän antoi kädessään olevan koristeen kimallella kynttilän valossa. "Niin", naljaili hänen puolisonsa, "ellet olisi ruhtinaallisen henkilön vertainen, käsittäisin kyllä sinun empimisiäsi, sillä neuvosto on tuumannut antaa asetuksen vahingollista ylellisyyttä vastaan. Mutta voihan Hagarista uskoa mitä tahansa? Hän on syntynyt käen kukuntapuun alla ja on haltian kummilapsi, toivoisinpa että meidän tyttösillämme olisi sellaiset kummit." "En ymmärrä... kaulaketju..." "Myönnä, että tämä on taikasatu. Tuntematon kerjäläinen kuolee jossakin erämaassa ja jättää jälkeensä kaksi kalleutta, taidokkaammin tehtyjä, mitä milloinkaan olen nähnyt. Kaksi hyljättyä lasta tulee maailmaan mitä huonoimmassa hökkelissä ja havaitaan olevan Euroopan ja viiden maan-osan rikkaimman miehen perillisiä. Valtaneuvos Kurki ja hänen puolisonsa ottavat retupentin taloonsa, ja retupentti maksaa heidän vaivansa jalokivillä. Sinä saatat pitää koristetta, Sofia, se on oikein saatua omaisuutta, mutta tarpeetonta on ilmaista mistä se on alkujaan. Oletko huomannut, että Kustaa osottaa erityistä kohteliaisuutta Hagarille?" "Valitettavasti. Kustaasta ei tule valtiomiestä; hän ei vähintäkään saata salata sydämmensä tilaa. Hänen lempensä on niin suora ja poikamainen, että hän saattaa paljastaa tunteensa palkollistenkin nähdessä." "Sinä lohdutat minua. Pelkäsin, että hänen tunteensa olivat noita haihtuvia nuoruuden ajattelemattomuuksia, jotka saattavat yhtä ajattelemattoman tytön onnen vaaraan, enkä minä salli, mitä Hagariin koskee, mitään leikintekoa. Vakaa lempi on ihan toista. Meidän täytyy, Sofia, tuota ajatella. Se päivä on ehkä koittava vielä, jolloin ruhtinaat tuosta tytöstä kilpailevat." "Hänen syntyperänsä! Hänen nimensä!" _"Découverte d'Amerique!_ Hänen isänsä on tuntematon ja arvattavasti kuollut aikoja sitten. Sopii valmistaa isä, samati kuin nimi aateloitaan ja sukupuu piirustetaan. Se ei maksa sadatta osaa tytön perinnöstä. Vahinko, että on vielä kaksi vuotta siksi kuin kuningatar tulee lailliseen ikään. Hagar on nyt hyvässä suosiossa, mutta kuinka kauan, sepä toinen asia." "Mutta juutalainen!" "Minä saatan todistaa, että tyttö on kastettu. Vaikeinta on voittaa tuon vanhan koronkiskurin itsepäisyyttä tuossa kohden. Jollei mikään muu auta, niin pitäköön hän pojan ja me pidämme tytön. Tosi kyllä, että hän siinä tapauksessa antaa suuremman osan pojalle ja Hagar saa tyytyä ruhtinaallisiin myötäjäisiin. Mutta minä olen aivan samaa mieltä sinun kanssasi siinä kohden, että uskontunnustus on ensimmäisenä ehtona, hänen tullaksensa meidän sukumme kanssa liittoon." "Mikä arveluttava onnenpeli!" huokasi Sofia De la Gardie. "Se on vain rakkaus, joka onnenpeliä pelailee; mutta annetaan viisaan järjen sekottaa nopat", vastasi valtiomies. 15. Ostajia ja myyjiä. Sinä et saa enään koskaan käyttää miekkaa. Kaksi pitkää viikkoa makasi Urban Niemand, häälyen elämän ja kuoleman välillä, Norrmalmin sairashuoneessa. Palohaavat paranivat, mutta keuhkokuume uhkasi lopettaa hänen nuoren ikänsä. Hän makasi hylättynä ja unohdettuna: kuningatar, joka äsken oli ollut hänelle kovin ystävällinen, hommaili nyt ruhtinaallisten häissä ja Upsalan matkalla. Hagar kävi pari kertaa veljeänsä katsomassa ja lohdutteli itseänsä ikäistensä huolettomuudella sillä, että poika kyllä pian parantuisi. Sotalääkäri tuli kerran päivässä, rypisti otsaansa ja käski iskeä suonta, siksi että noilla verettömillä suonilla ei enään ollut verta annettavana. Vahti kulkea lapsutteli puukengillään edes takaisin, kolme tahi neljä sairasta yski samassa huoneessa sillä välin, kuin toista kaksi pitkänään loikoili vatsallaan noppia karistellen. Pihassa koirat tappelivat, ullakon luukut kitisivät tuulessa, kylmä tuulenhenki tunki sisään harvojen akkunarakojen läpi. Kuningatar Kristiinan aikuinen sairashuone oli yhtä vähän meidän aikuisten hienosti maalattujen, puhtaaksi huuhdottujen ja vilvakkaitten sairashuoneiden näköinen, kuin talonpojan tallinhinkalo on marmoriseimen muotoinen. Kaikki oli valmistettu ikään kuin koetteeksi, mutta se oli kuitenkin edistys, parempi, kuin jollei sitäkään olisi ollut. Mukavuudet olivat aivan alkuperäisellä kannalla, ilma ja hiljaisuus sellaisia keuhkoja varten, jotka voivat kestää mitä hyvään. "Jollei elä niin kuolkoon, yks hävinneen kaikki." Breitenfeldin teltta oli huvihuone verrattuna tähän sairaalaan. Halukkaammin olisi Urban Niemand vielä kerran asettanut käsivartensa sahattavaksi, kuin venynyt täällä. Hänessä oli kuitenkin sitkeä elinvoima, tuossa näennäisesti heikossa pojassa. Vähitellen keuhkot tulivat luonnolliseen toimeensa, palohaavat olivat kaikki parantuneet eikä mikään näyttänyt estävän pikaista voimistumista entiselleen. Mutta neljä viikkoa palon jälkeen tuli äkki-arvaamatta uusi vaara. Silmät olivat valkeasta vahingoittuneet, ja keuhkokipu muuttihe nyt koskemaan näitä vioitettuja hermoja, kuten sen oikullinen tapa usein on. "Mitä? Eikö kersantti minua näe?" kysyi eräänä aamuna välskäri, joka nyt lääkärin asemesta hoiti taudista toipuvia. "En", sanoi poika. Lääkäri kutsuttiin pojan luo, hän tarkasti silmät ja sanoi, että ne kyllä paranisivat lyijyvesi hauteilla. Kun tämä ei auttanut, pantiin niitten päälle lehmänlantaa, sitten sian-sappea. Sitten kaadettiin niihin viinaa, ja kun ne yhä vain kävivät pahemmiksi, hierottiin niihin alunaa. Nyt oli silmälääkärin-taide joutunut sen ajan äärimmäiselle rajalle. Tuomio kuului: näkö mennyt menojaan, tässä ei ole enään mitään tehtävänä. Kuusitoista-vuotiaana ja täynnä elinvoimaa, urotyötä janoavana, sotamarsalkan ja kuningattaren suosimana, voitoista varmana, varmana menestyksestä ja kunniasta ja nyt ihan sokeana! Se ei ollut mahdollista. Hurskas vanha välskäri taputti potilasta olalle surkutellen ja sanoi: "En voi auttaa, tämä kyllä on huono joululahja. Kersantti on sokea. Rukoilkaa Herraamme ja Vapahtajaamme, joka syntyi tänä yönä, että Hän aukaisee esiripun, Hän, joka sen osaa tehdä!" Urban Niemand nousi pystyyn vihoissaan lyödäksensä tuota kurjaa, joka uskalsi tuomita häntä elinkautiseen pimeyteen. Hän löi tyhjään ilmaan, juoksi muutaman askeleen, kompastui vasten vuodetta ja kuuli äreän äänen kysyvän: "Mitä sinä täällä teet?" Nyt oli Urban Niemandin rohkeus loppunut. Hän hapuili takaisin vuoteellensa, viskasi itsensä oljille ja itki ääneensä. Jalan kopinaa ja puhetta kuului. Tahtoiko joku häntä tavata, ehkäpä surkutella häntä? Hän kääntyi poispäin, jotta hänen ei tarvitsisi vastata. Mitä hänen tuli ihmisiin? Häntä ei kukaan voinut auttaa, kaikki olivat hylänneet hänen. Ja Jumala, josta hän oli kuullut puhuttavan, kuka oli Jumala? Hän luuli käsittäneensä sen kerran, kun eversti Gordon luki hänelle raamattua, mutta siitä pitkät ajat olivat kuluneet; hän muisti tuosta aivan vähän. Kumppanit sotakentällä sanoivat, että Jumala oli hyvä kyllä, kun hän antoi heille voiton ja hyvän saaliin, mutta ei häneen aina voinut luottaa. Mitäpä tämä Jumala sitten huolisi sokea-raukasta? Ennen sitä tekisi tuo kummallinen tähti, jota Urban Niemand ei saattanut unhottaa. Mutta sitä hän ei enään milloinkaan ollut näkevä eikä se näkisi häntä koskaan enään... Päivä kului. Illalla tuotiin sisään joulukuusi. Uudet askeleet lähenivät sokeata, mutta tällä kertaa varovaisesti; ei mitään kopisevia korkoja siinä astuskellut, vaan hiljaiset, pehmeät kengän-anturat. Joku istui hänen sänkynsä laidalle, vilpoinen, kurtistunut käsi tarttui hänen käteensä. "Urban Niemand", sanoi ääni bömiläisellä saksankielellä, "oletko lukenut Tobiaksesta?" Ei mitään vastausta. "Tobiaan isä oli sokeana kahdeksan vuotta ja sai Herralta näkönsä takaisin. Luuletko sinä, että Herran käsi sittemmin on lyhentynyt? Usko hänen voimaansa, niin saat jälleen näkösi takaisin!" Urban luuli kuulleensa ennenkin tuon äänen, joka puhui hänelle toivon sanoja. Hän kääntyi puhujan puoleen. "Tunnetko minua? Olen Ruben Zevi, sinun isoisäsi, joka sinua rakastaa ja jonka luota sinä pakenit sotaan. Poikani, miksikä sinä minun petit?" "Joas antoi minulle hevosen; minä luulin, että te olitte käskenyt hänen antaa sen. Suokaa anteeksi, jos tein tahtoanne vastaan!" nyyhkytti poika. Hän oli nyt pehmeimmällä tuulellaan ja kaipasi kovin rakkautta ja lohdutusta. "Joas antoi sinulle hevosen? Ymmärrän... Luu minun luistani ja veri minun verestäni, minä annan sinulle kaikki anteeksi, myöskin kiittämättömyyden, kun vain jälleen tahdot olla minun poikani. Kuule minua nyt, Urban Niemand, sillä sanani ovat isän sanat kevytmieliselle pojallensa, ja ajattele sitä, mitä sinulle sanon. Minun Jumalani ja sinun Jumalasi on lähettänyt sinulle onnettomuuden, jota ei kukaan tässä maassa parantaa saata. Ja tiedä, hän on lähettänyt sen sinulle saattaaksensa sinua pois gojimin pahennuksista ja saattaakseen sinua takaisin kansasi luo. Minä olen vanha ja katso, minä olen tullut pitkät matkat pimeässä ja pakkasessa, kulkenut meret ja manteret etsiäkseni sinua ja sisartasi. Hän on vielä jonkun aikaa Moabin ansoissa vangittuna. Herra pelastakoon häntä vihollisen nuolista! Mutta sinut, poikani, tahdon minä saattaa takaisin kansasi luo. Sinusta pitää Rubenin sukukunta uudestaan eloon nouseman ja sinun pitää oleman oikea käteni, samati kuin sinun sisaresi pitää tuleman vasemmaksi sydämmekseni. Tahdotko minua seurata?" "Olen sotilas, isä Ruben, olen rakuuna. En taida muuta, enkä tahdo muuta. Sotamarsalkka on ylentänyt minut kersantiksi..." "Sokea kersantti! Mitä sotamarsalkka tekee sokeilla rakuunoilla?" "Ei mitään, ei mitään", huokasi poika. "Istua hevosen seljässä sokeana! Kuulla komennettavan: hakkaa päälle!... Kuulla vaskitorvien räikyvän ja hevosten hirnuvan, kuunnella keihäitten kalskeita sekä miekkojen mittelemisiä ja olla sokeana, sokeana!" Uudestaan itkun nyyhkytykset tukehuttivat pojan äänen. "Ja jos saat näkösi takaisin, tahdotko silloin luopua sodasta ja tulla Benjaminikseni samati kuin näihin asti olet ollut Ben-Oni poikani?" "Jos saan näköni takaisin, satuloitsen heti kohta hevoseni, ratsastan sotamarsalkan luo ja ilmoitan: Teidän ylhäisyytenne, Urban Niemand on jälleen palveluksessa!" "Makaa siis sinä kuten hyödytön raajarikko, minä en sinua auttaa saata!" huudahti juutalainen vihassaan, joka ainoastaan oli puolittain todellinen. "Ei, auttakaa minua, auttakaa minua, rakas isä Ruben! Minä teen kaikki, mitä te tahdotte. Minä otan eroni, kun saamme rauhan; minä hoidan hevosianne, minä tahdon olla huonoin tallirenkinne, mutta antakaa minun palvella niin kauan kuin meillä vielä sotaa on!" "Jos minä sinua uskon ja autan sinua näköösi, niin sinä jälleen minut petät, samoin kuin sinä minut petit Regensburgissa. Mitä minä teen sellaisella viirillä? Mutta... löytyy yksi keino. Sinun pitää saaman näkösi, sinun pitää saada ratsastaa, koska vain tahdot, mutta sinä et saa enään koskaan käyttää miekkaa, sillä sinä hetkenä, jona sen teet, on Herra sinun oikean kätesi rammaksi tekevä." "Oikean käteni?" Urban muisti tuon pelottavan sahan, jolla häntä Breitenfeldissa oli ahdistettu. "Herra ei ketään auta, joka ei tahdo tulla autetuksi. Tahdotko minua seurata sillä ehdolla, ett'et koskaan tartu miekkaan pakanoitten sodassa?" "Tahdon", sanoi tuo onneton sokea, taisteltuaan kovan taistelun oman itsensä kanssa. Hänen salainen ajatuksensa oli: kyllä päivä neuvon keksii, ei huolta huomisesta. "Oletko sinä myöskin kyllin voimistunut lähteäksesi tällä vuoden ajalla matkalle Gööteporiin ja sieltä meritse Hollantiin?" "Olen, isä. Mutta ensin minun täytyy toimittaa Suomessa kenraalimajuri Slangen määräkäskyt." "Sitä et saata tehdä. Kerro minulle kaikki, niin minä toimitan toisen sanansaattajan sinun sijaasi." Urban teki asiastansa selvää. "Hyvä. Sinä matkustat minun kanssani. Lääkäri; antaa halustakin paranemattoman sairaan matkustaa. Tiedätkö sinä, että tänä iltana on kristittyin joulu-aatto?" "Sotaleirissä ei paljoakaan tiedetä joulusta." "Tulen Hagarin luota. Tunnetko tämän neulan?" Sokea koetti sormillaan tunnustella hopealiljaa, jonka juutalainen hänelle kurotti. Se oli Niemandin neula, ja kuitenkin tiesi hän omansa olevan ihotakkinsa alle pistettynä. Juutalainen vertaili tarkkaan molempia liljoja toisiinsa ja näytti tyytyväiseltä. "Urban Niemand, ole valmis seuraamaan minua huomenna k:lo 4 aamulla!" * * * * * Toisena joulupäivänä jumalanpalveluksen loputtua antoi kuningatar kutsua luoksensa presidentti Kurjen ja kertoi hänelle Knut Liljehöökin antamat tiedot. Presidentti katsoi välikäräjät tarpeellisiksi ja ne olivat pidettävät Karjassa, jossa kaikki kuulusteltavat todistajat olivat valalle pantavat ja todistukset pöytäkirjaan kirjoitettavat kihlakunnan-oikeuden edessä. Tarkat etsimiset ja kuulustelut piti pantaman toimeen noitten kahden petollisen palvelian kiinni saamista varten, jos he vielä valtakunnassa olivat ja elivät. Kuningattaren luulo oli todenmukainen, että nimittäin tuo sairas nainen oli viskattu reestä maantielle, jonka tehtyään nuo palveliat, ryöstetty omaisuus mukanaan, olivat Venäjälle paenneet. Vielä oli selitettävänä, miksikä nainen, jonka luultiin olevan rikas ja ylhäinen, oli tullut torppaan köyhässä puvussa. Tämä, sekä palveliain ulkonaiset tunnusmerkit ja myöhemmin todistajain muistiin johtunut kuolleen käsivarressa oleva merkki, olisi todistajain kautta saatava selville. "Ja vielä on tähdelle pantava", jatkoi Kurki, "että minä myöskin tässä seikassa olen saanut tärkeän tiedon rahakauppias Ruben Zeviltä, jota kansa luulee vaeltavaksi juutalaiseksi. Zevi on rahatakausta vastaan antanut tuoda Turusta ne arvokkaat kalleudet, jotka olivat mainitun kuolleen naisen tallessa ja on todistajain läsnä ollessa näyttänyt toteen, että nuo kalleudet ovat olleet hänen tyttärensä Ruthin omat. Hän on myöskin todistajain läsnä ollessa sanonut, että Urban Niemand ja Hagar Ring todella ovat hänen tyttärensä lapset, ja hänen läheiset perillisensä. Mutta lasten isästä ei hän ole tahtonut mitään ilmoittaa eikä myöskään siitä, ovatko he aviollisesta liitosta syntyneet." "Hänen _täytyy_, herra valtaneuvos, hänen _täytyy_." "Arveluttavalta tuntuu Zevin kaltaista miestä pakottaa. Parempi olisi, jos häntä hyvyydellä ja sopivalla kehotuksella saisi sitä tekemään, jos armollinen röökinäni suvaitsisi kutsua häntä puheillensa... mutta sen pitäisi tapahtuman pian, sillä näinä päivinä hän lähtee Tukholmasta. Hän asuu vaunuseppä Lundinin talossa Etelässä" [Kaupungin-osa Tukholmassa]. Kuningatar soitti ja käski että juutalainen heti tuotaisiin linnaan. Sillä välin kun odotettiin, jatkettiin neuvottelua. "Armollinen röökinäni", sanoi Kurki, "on suvainnut vaatia minun alammaista neuvoani, lainoppinut kun olen, mutta tällä sekavalla asialla on, kuten usein tapahtuu, kaksi puolta. Tuomari panee toimeen laillisen tutkinnon ja on siihen velvollinen, jos hänen siten onnistuu selvittää tuo sekava vyhti eli ei. Valtiomies kysyy, mikä on viisainta ja hyödyllisintä. Minun ajatukseni on, että parhaassa tapauksessa saatetaan rikos rangaista ja lapset asettaa oikeuteensa, mutta tästä on hyvin vähän toivoa. Ennen luulisin, että pitkällinen oikeudenkäynti on odotettavissa, jossa odottamattomia asioita tulee ilmi, mitkä voisivat loukata ylhäisiä sukuja ja saattaa valtakuntaa riitaan niin mahtavan miehen kanssa kuin Ruben Zevi. On vielä toinenkin keino koetettavana, nimittäin, että jätettäisiin koko tämä asia varteen ottamatta, niin kauan kuin siitä ei vielä ole melua pidetty, ja jos armollinen röökinä sen hyväksi näkee, pidettäisiin lapsista huolta." "Ettekö sanonut, että juutalainen tahtoo ne omiksensa omistaa." "Kyllä, mutta sen ohessa hän tarkoitti, että heidän silloin täytyisi tulla juutalaisiksi." "Juutalaisiksi? Luopua kristillisestä uskostaan? Ei, vaikka hän tarjoisi kuninkaan valtakunnan!" "Se on myöskin minun alammainen ajatukseni. Mutta, kun Ruben Zevi tässä asiassa lienee jotenkin kova, täytyy tässä aluksi pysyä lujana ja jollei muuta keinoa löydy, antaa hänen saada pojan. Tyttö jää Ruotsiin ja pitää uskonsa." "Mitä? Juutalainen ostaisi ja me myisimme Urban Niemandin hänen sisarensa myötäjäisistä! Myisimme sielun pelastaaksemme toisen! Ja tuon uskaltaa Ruotsin kruunun neuvon-antaja sanoa minulle, joka olen kristitty ja ruotsalaisen kirkon pää! Tiedättekö, Juho herra, että minun iso-isäni aikana ja Upsalan kokouksen aikana olisi tuollainen neuvoskunnassa lausuttu sana saattanut viedä valtaneuvokselta pään?" "Armollinen röökinä suvaitsee huomata, että sanon tämän vain hätätilan tapauksessa", jatkoi Kurki pelkäämättä. "Me emme saata teljetä Urban Niemandia häkkiin, jos hän itse tahtoo onneansa koettaa, mutta ellei hän tahdo, on hän Ruotsin lain turvissa." "Minä pysyn kiinni käräjissä ja tutkimuksissa", vastasi Kristiina päättävällä äänellä. "Tahdon tietää, kuka on viskannut kipeän naisen maantielle, vaikka se mies sitten istuisikin valtakunnan neuvostossa. Riitaantua juutalaisen kanssa? Olemmeko me niin perin voimattomia, ettemme uskaltaisi tarttua juutalaisen korviin? Hänen pitää tunnustaman kaikki eikä salata mitään. Jos hänellä on rahoja, niin meillä on peukaloruuvit. Olen pannut päähäni, että Hagarin täytyy saada nimi." "Eikö olisi parempi, että armollinen röökinä antaisi hänelle nimen, kuin että hänen syntyperästään tulee jotakin sopimatonta ilmi? Rehellinen nimi turvaisi häntä juutalaisen vehkeitä vastaan." "Ja sen te sanotte minulle, herra valtaneuvos! Tehkää minut lailliseksi uudeksi vuodeksi, niin minä aateloitsen Juho Holmin, jos se teille huvia tuottaa. Meillä on liian sakeaa aatelista verta valtakunnassamme, sitä täytyi vedellyttää." "Valtakunta olisi mielissään, jos saisi kuulla, että kuningatar, jolla on noin suuret luonnonlahjat ja hyvä käsitys, suvaitsisi pian ryhtyä sen hallitukseen", lausui Kurki varovaisesti, hän kun myöskin kuului noihin sakeaverisiin ja piti heidän puoltaan, mutta salaisuudessa toimieli Oxenstjernojen ylivaltaa vastaan. Kristiina nauroi. "Valtaneuvos tulee myöskin vielä saamaan kyllänsä minusta, kun aikaa kuluu, mutta missä juutalainen viipyy?" Kammaripalvelia palasi tuoden sanoman; että vaeltava juutalainen oli lähtenyt Tukholmasta joulu-aamuna k:lo 4, palveliainsa ja kersantti Niemandin seuraamana. Sanoman loppupuoli pani Kristiinan unhottamaan sen alun. "Niemand? Ja minun luvattani? Lähettäkää sanansaattaja hänen jälkeensä käskemään että hän heti palaa takaisin! Onko poika höperö? Pakenee juuri siinä silmänräpäyksessä, kun minä hänelle tahdoin hankkia upseerin valtakirjan! Ei... Älkää lähettäkö ajamaan häntä takaa! Hän on maankarkaaja; tulkoon juutalaiseksi." "Hän on minun alammaista neuvoani ennältänyt. Mitä armollinen röökinäni määrää Karjassa pidettävästä tutkimuksesta?" "Välikäräjiä, herra valtaneuvos. Välikäräjiä." 16. Ruhtinatar Radzivil. Tahdon ennemmin tulla petetyksi, kuin ihmisiä ylenkatsoa. Alkupuoli vuodesta 1643 oli epätietoinen aika. Sotaa yhä jatkettiin, ei ketään maahan kaadettu eikä kukaan voittanut. Nälkäisiä sotajoukkoja kuljeskeli edes ja takaisin pitkin hävitettyjä maita. Torstenson makasi luuvalosta rampaantuneena. Ruotsin ja Tanskan naapurirauha oli vaarassa hukkua Juutinraumaan. Joka taholla epäluuloa, väijymisiä, teeskentelyä ja salaisia juonia. Talvi oli epätasainen, luonnonilmiöistä, säikäyksistä ja enteistä rikas. Saksanmaalla satoi verta, Ruotsissa ja Suomessa tulipalo ajoi toista takaa yön yksinäisessä ilmassa ja pelästytti taikauskoisia. Joukot sotivat ilmassa; kummallisia ääniä kuului maan sisustasta. Kaikkialla nousi huokaus ajan hengästyneestä rinnasta: rauhaa, rauhaa! Mutta sodasta ei loppua näkynyt. Ruskean hevosen ratsastaja yhä ratsasteli ohjat höllällään. Eteen päin, eteen päin läpi palavien kaupunkien, yli verta tiukkuvien kenttien... Vielä kesti pitkästi aikaa maailman loppuun. Vuoden alussa kävi huhu, että rauhanhierojat kokoontuisivat Hampuriin. Vuonna 1641 oli ruvettu siitä puhumaan. Heinäkuussa 1643 tuli keisarin edusmies, marraskuussa Venedigin ja Ruotsin ensimmäinen, maaliskuussa 1644 Ranskan edusmies ja Ruotsin toinen, marraskuussa 1645 keisarin toinen edusmies. Niin hyvää aikaa pidettiin. Oli samati kuin sairashuoneissa. Elleivät kansat tahtoneet elää, siinä missä he makasivat veressään, niin saivat kuolla. Ja kun nuot lähettiläät vihdoin olivat kokoontuneet, kinasivat he monta kuukautta arvosta ja arvonimistä. Kuka tulisi istumaan ylimpänä? Kuka saisi antaa kutsua itseänsä hänen ylhäisyydeksensä? Sananlennättäjä toisensa perästä tuli Tukholmaan yön aikana ja seisahtui valtiokanslerin vahvan, Oxenstjernan kilvellä varustetun oven eteen. Jotakin oli tekeillä, mutta mitä, sitä ei tietty. Puolalainen aatelismies, eräs ruhtinas Radzivil ilmestyi Tukholmaan seurueensa kanssa. Puolalaisia aatelismiehiä oli nyt yhtä harvaan Ruotsissa, kuin heitä Sigismundin aikana oli ollut yltä kyllin. Kuningas Vladislaus, joka puolusti perintö-oikeuttansa Ruotsin kruunuun, ei tunnustanut ketään kuningatar Kristiinaa. Ruhtinas Radzivil herätti alussa huomiota. Mitä varten hän tuli? Eipä suinkaan ainoastaan osottaaksensa kunniata nuorelle kuningattarelle? Luultiin, että hän oli joku läheinen sukulainen, kentiesi saman nimellisen, mahtavan liettualaisen ruhtinaan poika. Tämä kunnianhimoinen ruhtinassuku tahtoi kentiesi tulevassa kuningasvaalissa kurottaa kättänsä puolalaista kruunua tavotellakseen? Valtiokanslerilla oli syytä mairitella liettualaisia, mutta vielä tärkeämpiä syitä olla puolalaista kuningasta loukkaamatta. Ruhtinasta ei julkisesti saatu ottaa vastaan: hänelle tuli osottaa kaikellaista kunniaa, mutta yksityisesti. Kuningattaren tuli ottaa häntä vastaan yksityisesti ja samoin myöskin valtiokanslerin. Valtaneuvos Gyllenhjelmin piti yhtä yksityisesti kutsuman häntä Karlbergiin. Silloin sattui tulemaan mutka matkaan. Radzivil toi mukaansa ruhtinattarensa: mihinkä hän kutsuttiin, ja vastaan otettiin, täytyi hänen ruhtinattarensakin kutsua ja ottaa vastaan. Minkälaisia tapoja noudatettaisiin? Minkälaista arvoa osotettaisiin ruhtinattarelle valtiorouvien rinnalla? Kuka heistä kulkisi edellä, kuka perässä? Kuka istuisi korkeammalla, kuka alempana pöydässä? Kenellekkä tarjottaisiin ensiksi, kenelle viimeiseksi? Eihän valtaneuvoksen rouvat saattaneet etu-oikeudestaan luopua. Istuivatpa he julkisissa tilaisuuksissa aina kaikkia muita ruhtinattaria ylempänä, paitsi kuningattaren serkuksia. Hekö nyt alentaisivat itseänsä niin, että istuisivat alempana kuin puolalainen tusinaruhtinatar? Mahdotonta! Sehän selkeää kuin päivä, mutta tyytyisiköhän tuo puolalainen vieras toisen luokan arvoon? Viikkoja kului näissä huolestuttavissa tuumissa. Seitsemännellätoista vuosisadalla ei koskaan ollut niin paljon aikaa tuhlattavana kuin milloin tuli päättää kohteliaisuuden osotuksista. Tuon ruhtinaallisen pariskunnan täytyi itse huvittaa itseänsä, toisinaan ratsastuksilla ja huvimatkoilla ja toisinaan taas iltamilla kotona luonaan, johon pian nähtiin sen kuohun kokoontuvan, jonka hovi ja pääkaupunki kaikkialla räiskäyttää ympärilleen. Tuon ruhtinaallisen pariskunnan arvo rupesi alenemaan. Kummallisia huhuja alkoi kuulua. Kuiskattiin pelipankista, suurista summista ja nopista. Ruhtinatar oli kaunis ja tahtoi olla nuori. Niin, ja voihan ihomaalilla ja valetukalla muuttua miksi tahansa! Eikö hän ollut miestään vanhempi? Eikö vaan hän jo ollut yli 40? Ja miksikä hän ei koskaan käsistään ottanut tumman viheriältä hansikoitaan? Eikö hän koskaan käsiään pessyt? Vasenkätinen hän myöskin oli, mutta vilkas ja iloinen sekä erittäin vapaa, kovin vapaa. Hän saattoi juoda ja kirota vanhojen everstien kanssa kilpaa. Hän saattoi tarttua vaikka minkä miehen käsivarteen, puhua hullutuksia ja näpähyttää häntä nenälle. Oli nähty hänen omakätisesti kurittavan käskyläisiänsä. Portinvartija vakuutti, että hänen jaloutensa, ruhtinatar, oli eräänä iltana porraskäytävässä antanut hänen jaloudellensa ruhtinaalle vasenkätisen korvapuustin. Kaksi nuorta aatelismiestä, Niilo Dufva ja Jaakko Lindtze, joutuivat riitaan tuon vapaamielisen rouvan takia. Toinen heistä oli nimittänyt häntä sulottareksi ja toinen raivottareksi: mitäpä muuta tarvittiin, jotta olivat valmiit syöksemään miekat toistensa lävitse? Kymmenen vuotta myöhemmin olisivat tuollaiset kujeet varmaankin saaneet paremmin jäädä huomaamattomiin Kristiinan hovissa, mutta nyt ne tapahtuivat ennen aikojaan. Kuningatar kieltäytyi ottamasta vastaan ruhtinatar Radzivilia, valtio-rouvat vetivät puoleksi tarjotun kätensä takaisin. Ruhtinasta surkuteltiin akkavallan alla olevana miehenä, ruhtinatar näytti käyvän yhä vähemmän arkatuntoiseksi. "Eikö tuo puolalainen piika asu jossakin Danvikin luona?" kysyi Kristiina eräänä päivänä, kun hän palasi ratsastusmatkalta, jonka hän oli tehnyt hoviherrojen ja neitojen seuraamana, viimeksi mainittujen joukossa oli nyt myöskin Hagar Ring. "Hän asuu Mörnerin talossa, armollinen röökinä." "Noh, Wrangel, oletteko tekin saanut kärsän ja sorkat tuolta Circeltä? Oletteko ollut kaksintaistelussa hänen kanssaan tahi oletteko taistellut hänen puolestaan?" "En ole taistellut hänen kanssaan enkä hänen puolestaan, armollinen röökinäni." "Mutta olette tyhjentänyt puolen tusinaa pikaria espanjalaista viiniä hänen kunniakseen, eikö totta? Älkää kieltäkö; tehän punastutte kuten Vingåkerin tyttönen. Näetkös, Ebba, Ruotsissa saatetaan vielä punastua, mutta sitä ei Puolassa osata. Wrangel, te olette isänmaallinen, en teistä olisi sitä uskonut. Teidän täytyy opettaa minulle viaton taiteenne. On kovin liikuttavaista nähdä korkeasukuisia naisia, jotka juovat kuten porsaat. Meidän täytyy toimittaa, että tämä tapa tulee käytäntöön myöskin Ruotsissa. Niin, herroille tämä on tarpeetonta. Teidän juoma-uhrinne Bacchukselle täyttäisi jo vuodessa Mälarin partailleen. Mutta naisia varten... Olen aina ihaillut Hekatea, Tisifonea ja Megaraa." Ikään kuin nämät pahamaineiset manalan naiset olisivat kuulleet kutsumuksen, näkyi nyt uudella, leveällä Norrtullin tiellä toinen vastaan tuleva ratsastajajoukko. Siinä oli tuo puolalainen ruhtinatar kalliissa helmillä sirotetussa punasamettisessa ratsastuspuvussa ja päässä baretti, jota punainen sulka koristi; muassaan oli hänellä yksi kamarineito, kuusi nuorta ruotsalaista herraa ja kuusi heitukkaa liettualaisten ulaanien kauniissa puvussa. Nuo kuusi herraa pujahtivat kiireesti sivukadulle, kun tunsivat kuninkaallisen Ruotsin kruunun vastaan tulevien satulaloimessa, mutta ruhtinatar seuroineen pysähytti kunnioittavasti hevosiansa tien viereen antaaksensa kuningattaren ratsastaa heidän ohitsensa. "Wrangel", sanoi Kristiina häntä palvelevalle kammarijunkkarille, "te olette niin usein kehunut hyvin opetettuja ratsujanne. Antakaa niitten kulkea kaunomarssissa... Ei, se ei onnistuisi... Pysykää alallanne rivissä, rintama minua kohden ja hevosten hännät vasten tuota puolalaista roistoväkeä!" Käsky toimitettiin. Ruhtinatar Radzivil kohotti itseänsä satulassaan, teki juhlallisen tervehdyksen nostaen kätensä purppurasulkaiselle baretilleen. Kohta tämän jälkeen kurotti hän kätensä tallimestarilleen ja hyppäsi satulastaan nähtävästi aikeessa lähestyäksensä kuningatarta, kentiesi pyytääksensä päästä hänen puheillensa... Jos tämä oli tarkoitus, niin siihen vastattiin sellaisella tavalla, jota ei sopinut väärin käsittää ja jolle ei helposti vertoja vetänyt mikään epäkohteliaisuus näinä aikoinakaan, jolloin kaikkein kursailevimmat ja juhlallisimmat seuramenot usein saattoivat vaihdella raakuuksien kanssa. Kuningatar naisseuroineen ratsasti ohitse aivan lähellä vastakkaista ojan reunaa, suomatta ruhtinattarelle pienintäkään katsahdusta tahi pään käännettä, ja sillä välin Wrangel ratsumiestensä kanssa, jotka anastivat tien keskustan, käänsi hevosensa tuota puolalaista joukkoa kohti sillä ylenkatseellisella tavalla, kuin oli määrätty. Fido myöskin luuli olevansa velvollinen tavallaan osottamaan hallitsiansa tunteita. "Olen ollut Ulyssestä etevämpi; olen kurittanut tuota vasenkätistä viheriähansikkaista noitanaista", nauroi kuningatar, kun hän oli jättänyt nuo julkeasti loukatut jälkeensä. "Myöntäkää, Wrangel, että te loistavalla tavalla kiititte tuota ihanaa naista viimeisistä! Jollette nyt punastu, epäilen että te ette taida matkia Vingåkerin tyttölöitä. Ettekö ole näpeillänne, kun sillä tavoin kohtelette juomasisartanne? Mitäpä hän ajatteleekaan ruotsalaisista kavaljeereista?" "Minä saan kunnian mitellä miekkaani teidän majesteettinne korkean huvin tähden", vastasi Wrangel; hänen ritarillista tunnettansa loukkasi se osa, jota hän vasten tahtoansa oli pantu näyttelemään. "Jos ruhtinas on aatelismies, lähettää hän huomenna aamulla vaatimaan minua kaksintaisteluun. Toinen meistä luultavasti paikalle jää." "Luuletteko? Eiköhän ruhtinaan, joka korvapuusteja saa puolisoltaan, tule olla kiitollinen vaimonsa saamasta kurituksesta? Kaksintaisteluun, sanoitte? Siitä minä teitä jyrkästi kiellän. Vastatkaa hänelle, että olette minun käskyäni totellut. Hän viskatkoon hansikkansa minun jalkojeni eteen." "Niin, sen hän saattaa tehdä, armollinen röökinäni, ja tekeekin luultavasti taistelutanterella." "No, no, tuosta kysymme Vladislaus sukulaiseltamme... Näitkö häntä, Ebba? Mahdollista on, että hän vielä, oli selvänä kello kuuden aikana jäljestä puolen päivän, mutta kahdeksan jälkeen hän sitä harvoin lienee. Ja hänen kavaljeerinsa, jotka niin näppärästi laukkasivat syrjäkadulle! Sinä heidät tunsit? Älä heitä minulle nimitä! Ehkä joskus heitä näen hovissa, enkä minä tahdo heitä ylenkatsoa. Tahdon ennemmin petetyksi tulla, kuin ihmisiä ylenkatsoa, jos vain sitä välttää saatan." Vielä samana iltana sai valtiokansleri tiedon siitä, mitä Norrtullin tiellä oli tapahtunut. Kello kahdeksan ja yhdeksän välillä hän linnassa ilmoitettiin tulleeksi. "Teidän majesteettinne", sanoi hän, arvonimeä käyttäen, kuten hän aina teki valtio-asioissa, "tämä ei ole mitään leikin tekoa. Ruhtinas on seikkailia, joka on palvellut kaikissa Euroopan sotajoukoissa ja on tullut tänne saadaksensa paikan ruotsalaisessa sotaväessä. Hänen puolisonsa on ansainnut sellaisen kohtelun, jonka hän äsken on saanut, mutta hän ei ansaitsisi vähintäkään huomiota Ruotsin kuningattarelta. Kuningas Vladislaus etsii syytä tullaksensa riitaan meidän kanssamme. Hän ei muuta tietää tahdo, kuin että yhtä hänen alammaisistaan on loukattu Tukholman kadulla sekä että teidän majesteettinne itse sen on tehnyt. Tanskaa kohtaan seisomme käsi miekan kahvassa; ei mikään nyt ole sopimattomampaa, kuin että saisimme puolalaiset niskoillemme. Ja niin kun olemmekin silittäneet tuon naukuvan kissan selkää ja syöttäneet hänelle ranskalaisia makeisia, jotta saisimme häiritsemättä Juutinraumassa lyödä Juutilaisia heidän leveille käpälilleen. Nyt tulee tämä ruhtinatarhylky ja houkuttelee teidän majesteettianne hullutukseen, en tahdo sanoa häntä kohtaan, mutta puolalaisen ylpeyttä vastaan. Puolalaisen kädestä ei koskaan ole pitkää väliä miekkaan. Meidän täytyy soulagerata Radzivilia. Me erotamme Wrangelin hovipalveluksesta, sekä lähetämme omaksi hyväkseen hänet Ranskaan tahi Saksaan." "Ei minun tahdostani, toivoakseni ei myöskään neuvoston tahdosta. Tulisiko Klaus Wrangelin, joka on minun käskyäni totellut, vastata tuosta? Asettakaa minut edesvastaukseen; olen siihen yhtä valmis kuin velvollinen." "Ja tuon teidän majesteettinne sanoo vanhalle palvelialleen, joka paremmin kuin kukaan muu tietää, mitä hän on kuningattarellensa velkaa! Sanon teidän majesteetillenne kahden kesken, ettei maantiellä rangaista pahantapaista elämää eikä kuningattaren varsinkaan sovi siten alentaa itseänsä, että sellaiseen toimeen ryhtyy. Mutta sekä laillisena että ala-ikäisenä on teidän majesteettinne pyhitetty henkilö minulle, ja kaikille sama, kuin Ruotsin valtakunta. Jos teidän majesteettinne pantaisiin vastaamaan tästä asiasta, olisi se yhtä kuin jos valtakunta asetettaisiin sitä tekemään." "Wrangelia ei saata rangaista. Ehdottakaa jotakin muuta, jos se on tarpeellista." "Vielä on neuvostolla oikeus erottaa Wrangelin, jos se on valtakunnalle tarpeellista. Mutta koska asia on kiireistä laatua ja minä hyvin vastenmielisesti tahdon tehdä, mitä kuningattarelleni on epämieluista, niin ehdotan, että teidän majesteettinne lähettää Wrangelin aikaisin aamulla ruhtinas ja ruhtinatar Radzivilin luo osottamaan pahaa mieltänsä tapahtuneesta erehdyksestä. Hevoset olivat pelästyneet; täytyi turvata teidän majesteettinne vapaata kulkua maantiellä." Kristiina ei saattanut olla hymyilemättä. "Pelästyinkö minäkin ratsastamasta suoraan eteenpäin? Minä en todellakaan tahdo olla järjettömän luontokappaleen osan toimittajana. Ja sitä paitsi", -- tässä hän otti tuon arvokkaan muodon, joka aina tehokkaasti vaikutti kaikkiin muihin paitsi Oxenstjernaan, "sitä paitsi te ette ennen ole opettanut minua valehtelemaan. Sanoisinko minä miehelle tahi naiselle, jolle minä olen ylenkatsettani osottanut: suokaa anteeksi, se oli erehdys, hevosten oli syy; minä teitä kaikin tavoin kunnioitan ja pyydän hevosteni puolesta teitä unhottamaan heidän sopimattoman käytöksensä!" "Jos niin on asian laita", sanoi valtiokansleri kylmästi, "täytyy minun lähettää kammariherra ruhtinaan luo sekä antaa hänen sanoa, mitä olen velkapää sanomaan, muuta neuvoa ei ole. En tahdo vaivata teitä useammilla kysymyksillä tässä asiassa, vaan toivotan teidän majesteetillenne hyvää yötä." Kristiina otti kirjan käteensä ja koetti turhaan unhottaa tätä harmillista asiaa. Olen kuningatar enkä saa käyttää halvimman alammaiseni oikeutta osottaakseni ylenkatsettani sille, jota ylenkatsottavana pidän! Olen kuningatar ja kuulen palveliani sanovan: te olette tehnyt tyhmyyden, teidän tulee nöyryyttää itseänne, teidän täytyy rangaista viatonta, taikka pyytää anteeksi siltä, jota ylenkatsotte! Ja kun kuningattarena sanon: sitä en tee, vastaa palvelia: no sitten teen sen teidän nimessänne. Ei... täysi valta taikka ei valtaa ollenkaan. Kun kerran saan valtionohjat käteeni, niin tahdon nähdä sitä uhkarohkeaa, joka uskaltaa sanoa minulle: sinä et tahdo, mutta minä tahdon ja teen sen myöskin. Näitä hänen ajatuksiaan häiritsi Hagarin huudahdus lähimmäisestä huoneesta: "Armollinen röökinä. Mikä Fidoa vaivaa?" Kuningattaren suosikki, espanjalainen villakoira, Ludvig XIII antama, joka nyt oli myöskin Hagarin ystäväksi tullut, väänsi kuoleman tuskissa itseänsä lattialla. Ainoaa eläinlääkäriä, Antti Maununpoika Bieveriä, lähetettiin noutamaan, mutta hän ei saattanut mitään tehdä. Fido oli neljännestunnin kuluttua lopettanut hovipalveluksensa Ruotsissa ja vielä tuskin kuusivuotiaan elämänsä. "Mitä se on?" kysyi kuningatar. "Fido seurasi minua ratsastusmatkallani ja oli mitä iloisimmalla tuulella." Biever vastasi: "Se on varmaan saanut äkkiä kuolettavaa myrkkyä." Myrkkyä? Ja kuninkaallisissa huoneissa? Siitä täytyy saada selkoa. Palvelusväki käskettiin pois. Pelättiin Beata rouvan sekaantumista asiaan. Ainoastaan Biever, Ebba Sparre, Hagar ja Juho Holm saivat tietää tapauksen. Hagar muisti, että hän kotiin tultuaan oli havainnut pöydällään rasian, jossa oli ranskalaisia pähkinän muotoisia sokerileivoksia. Kustaa Kurki oli välistä lähettänyt hänelle sellaisia; Hagar luuli näittenkin olevan hänen lähettämiään ja viskasi yhden pähkinän Fidolle maistamatta itse noita makeisiaan, koska hän ei juuri pannut mitään arvoa niihin. Rasia tarkastettiin: päällekirjoitus oli Hagar Ringille, käsi-ala väärennetty. Muutamat päällimmäisistä puolipehmeistä sokeripähkinöistä olivat täynnä neulanpistelmiä, Juho Holm lähetettiin Schmidtin apteekiin, Leijonaan, joka silloin oli paras Tukholmassa, käskyllä, että siellä oitis tarkastettaisiin rasian sisällys. Sanottiin että pähkinöitä oli neulalla pistetty, kun oli tahdottu saada selville, oliko myrkkyä eräässä pullossa, joka oli löydetty Kaarle IX:nen aikaisesta kaapista. Aikaisin seuraavana aamuna tuli vastaus. Se oli pelottava. Pistellyt sokeripähkinät havaittiin kaikki myrkyllisiksi, muut eivät olleet vahingollisia. Leijona nimisen apteekin kissalle oli annettu yksi noista pähkinöistä ja se oli kahdessakymmenessä minuutissa kuollut. Myrkyn laadusta ei voitu saada selkoa, mutta luultiin sen olevan aqua tofanaa, jolla ei ole hajua eikä makua ja jolle ei löydy mitään vastamyrkkyä. Ketä koski tämä väijyminen ja kuka oli sen tehnyt? Kaikki riippui nyt siitä, saatettinko asiaa pitää vastaiseksi salassa. Kukapa saattoi vartioida ahnaita koiria? Fido oli onnettomuudekseen saanut rotanmyrkkyä jossakin kellarissa. Se oli ikävä seikka eikä mitään muuta. Palveliain kuiskaukset vaiennettiin, mutta epämääräisiä huhuja levisi kuitenkin kaupunkiin. Kun tuo onneton Fido näytti unohdukseen joutuneen, kysyi Hagar välinpitämättömästi kuka hänelle oli tuonut rasian silloin, kun hän oli ratsastusretkellä. Tähän vastattiin: eräs oppipoika sokerileipoja Stundzlilta. Hagar meni vaivihkaa Stundzlin luo ja osti rasian, joka sisälsi samanmuotoisia pähkinöitä kuin eilinen lahja. "Teidän pähkinänne ovat oivallisia. Kuka minulle eilen näitä rasiallisen lähetti?" "Ylhäinen rouva." "Arvattavasti valtaneuvos Kurjen rouva?" "Ei, se oli vieraskielinen, joka puhui saksaa." "Kertokaa minkä näköinen hän oli, jotta tietäisin, ketä kiittää saan!" "Pitkä, ylhäinen rouva punaisessa ratsastuspuvussa, joka oli helmillä koreiltu, ja hatussa hänellä oli punainen sulka." "Tummanviheriät hansikkaat?" "Niin. Ja vasenkätinen." "Se oli everstinna Berendz. Hän maistoi pähkinöitänne?" "En tiedä. Hän kaiveli niitä neulalla ja antoi pojalle, hopeataalarin sekä käski häntä viemään rasiaa linnaan." "Kiitoksia. Arvasin heti, että se oli rouva Berendz.". Saatuaan näistä ulkonaisista tunnusmerkeistä tiedon, palasi Hagar. Näitä ei saattanut väärin ymmärtää. Kuningattaren eilinen viha nousi ilmituleen. Mikä ilkityö! Tuo puolalainen piika oli enemmän Hekatemainen kuin olisi saattanut arvellakkaan. Mitä syytä hänellä oli koettaa Hagaria hengiltä? Hän ei saattanut tarkottaa noin vähäpätöistä henkilöä; tämä juoni tähtäsi korkeammalle. Mutta mikä yksinkertainen juoni, senpä täytyi heti saattaa alkuunpaniansa pulaan! Noin taitamattomasti menettelee ainoastaan tottumaton myrkynsekottaja tahi sellainen, joka jo ennaltaan on varustanut itsellensä turvapaikan. Ennenkuin Kristiina vielä oli mitään ehtinyt päättää, tuli kammariherra Svante Sparre tuoden sanan valtiokanslerilta. Sparre oli käsketty kuningattaren puolesta selittämään ruhtinas ja ruhtinatar Radzivilille, että sopimaton erehdys oli tapahtunut, mutta nämät olivatkin jo asettuneet laivaan jonka piti lähtemän Wismariin, ja heitukoilla oli kiire saada heidän kapineitansa laivaan sälytetyksi. Tuo pelätty valtiollinen myrsky hajaantui pikaiseen pakoretkeen. "Mitä Sparre luulee?" kysyi Kristiina ilkullisesti, ja luoden katsahduksen Ebbaan. "Antaisimmeko vangita nuo molemmat pakolaiset Waxholman luona tahi Furusundin luona?" "En käsitä teidän majesteettianne." "Hohho, Sparre käsittää aivan hyvin. He korjaavat ruotsalaisen pelivoittonsa hyvään korjuun ja jättävät luultavasti maksettavansa maksamatta. Vahinko viininmenon vuoksi; Tukholman tullit tuottavat kruunulle tappiota." Samana päivänä illalla sanoi kuningatar Hagarille: "Minun tulee sinua kiittää eräästä asiasta; sinä olet pelastanut minut epäluulosta. Uskotko sinä, kuten minä alussa luulottelin, että tuon puolalaisen raivottaren vehkeet tähtäsivät korkeammalle, kuin erään kirjaston pieneen kirjanjärjestäjään?" "Kyllä, teidän armonne. Tuo hirmuinen ajatus ei ole antanut minulle mitään rauhaa." "Ole levossa, Hagarille! Se ei minua koske; se todellakin koskee sinua. Sattumuksesta muistin Liljehöökin kirjeen ja luin siitä vielä kerran Snappertuunalaisen kalastajan kertomuksen. Sinun äitisi petollinen kammarineitsy oli silloin luultavasti ainoastaan kahdenkymmenen ikäinen ja on nyt siis, jos hän elää, neljänkymmen-vuotias, tahi hiukan vanhempi. Hän oli kaunis, sanotaan kirjeessä, ja hänellä oli oikeassa kädessään tönkkäsormi. Eräs ruhtinatar on nyt saman ikäinen, hän ei milloinkaan ota tumman viheriäisiä hansikkaita kädestään sekä on vasenkätinen. Olleeko hänellä kentiesi tönkkäsormi oikeassa kädessään?" "Ruhtinatar, armollinen röökinä? Mahdotonta!" "Ken tietää? Tönkkäsormi on harvinainen luonnon lahjoittama koriste. Kammarineitsy, joka on melkoisen omaisuuden ryöstänyt ja kentiesi myrkyttänyt pahantekiäkumppaninsa, samati kuin hän aikoi myrkyttää erään toisen henkilön, saattaa sellaisten myötäjäisten avulla helposti saada seikkailian, jolla ei ole muuta kuin ruhtinaallinen nimensä. Puhun vain mahdollisuuksista, enkä mitään muuta. Oi, jospa minulla olisi tuo hansikkainen oikea käsi vankoissa käsiraudoissa! Mitä varten hän sinun henkeäsi vainoo? Niin, mitä varten sinun henkesi on suuren perinnön arvoinen? Koska vaeltava juutalainen seitsemänkymmen-vuotiaana on tullut Tukholmaan sinun tähtesi, niin miksikä ei nuorempi kummitus saattaisi tulla saman asian takia?" 17. Ratsastushuone ja kirkkopiha. Onpa hyvä, etten ole mies. Jos hovisuosio on onnena pidettävä, niin Hagarin tähti yhä nousi nousemistaan. Hän oli saanut huoneen kuningattaren omassa kerroksessa lähinnä kirjastoa; hän sai olla hallitsiansa parissa metsästys- ja ratsastusmatkoilla samoin kuin kirjojakin tutkimassa. Tuo ylpeä ruotsalainen aatelisto, jonka ylivoiman alle Kristiinan vielä vuoden täytyi taivuttaa kruunaamatonta päätänsä, oli masennettava tämän nimettömän, maantieltä otetun tytön kautta. Vielä ei kuningattarella ollut valtaa korottaa ketään aateliseen säätyyn. Entäpä sitten, saivatpa he nähdä, nuo ylpeät holhojat ja pöyhkeät ylihovimestarittaret, että hän saattoi luoda heidän vertaisiansa tyhjästä. Hän oli näyttävä heille, että nero ja tieto saattoi kilpailla heidän vaakunakilpiensä kanssa. Hagar, hänen kehittämänsä, Hagar, jonka tuli häntä kaikesta kiittää, tulisi olemaan samalla arvo-asteella kuin hekin. Samoin kuin tuo uusi hovineito oli muita etevämpi opissa, tulisi hän myöskin olemaan ulkonaisessa käytöksessä toisten vertainen. Hänelle piti opetettaman hovitapoja, tanssia, miekkailutaitoa, ratsastustaidetta, ranskalaista ja saksalaista keskustelutaitoa, -- latinassa hän saattoi oppineimmatkin puhua pussiin. -- Ja Kristiinan oppilas oli sekä tarkka oppimaan että kunnianhimoinen. Kohta ei mikään muu häntä erottanut noista ylhäisistä hovineidoista, jotka häntä olivat halveksineet, kuin hänen suurempi ymmärryksensä ja tuntematon sukuperänsä. Hän oli liian viisas vastataksensa suosikin tavallisella ylpeydellä heidän kopeaan pöyhkeyteensä, jotka tahtoivat työntää uuden tulokkaan takaisin piikakammariin. Hän ei tahtonut tunkea esiin, hän ymmärsi odottaa ja olla vaiti. Hän oli säilyttänyt sen harvinaisen lahjansa joka hänellä oli, nimittäin, taidon voittaa puoleensa niitä, joita hän tahtoi, eikä ne harvat olleetkaan, jotka hän voitti siinä kun seisoi toisten kateellisten ympäröimänä. Anna Fleming, lempeän linnanpäällikön lempeä tytär, kiintyi Hagariin, heillä kun oli yhteinen syntymämaa muistoineen. Herttua Karl Filipin luonnollinen tytär, Elisabeth Gyllenhjelm, kuningattaren serkku ja hovineito, jonka mielestä pfaltzilaisen suvun ruhtinattaret olivat hänen liiaksi jättäneet huomaamattomiin, liittyi nyt myöskin noitten kahden pariin, jotka halusta ottivat hänen suosionsa vastaan. Mutta tästä kolmikosta puuttui yksi, joka oli kuningattaren läheisimpiä, se oli Ebba Sparre. "Ebba", sanoi kuningatar eräänä aamuna, kun ratsastushuoneessa olivat koetelleet paria Caballeron kilpailiaa, kahta ukrainilaista puhdasveristä Donista tuotua hevosta, jotka kuningatar äsken ystävän lahjana oli saanut tsaarilta Moskovasta, "mitä pidät Hagarista? Eikö hän jo ratsasta kuten veli pahasensa?" "Hän on syntynyt hevosen selässä, kuten veljensäkin", vastasi Ebba lyhyesti. "Sano hevosen jalkojen alla, jos uskoa saattaa tuota suomalaista tarua. Häpeä, Ebba, mitenkä ystävä saattaa kadehtia lelua?" "Ei suinkaan. Mitä varten toinen lelu toista kadehtisi?" "Nyt olet inhottavalla tuulella, _ma belle_. Ratsastaisimmeko kertaasen radan ympäri? Olen aikonut nimittää noita tuimia ukrainilaisia Rurikiksi ja... niin, minkä nimen toiselle antaisin?" "Urban Niemand." "Sinä nyt olet se syöjätär! Mitä pahaa nuo kaksi Suomen varista sinulle ovat tehneet? Toisen heistä vei juutalainen; mutta minä sinulle lupaan, ettei rouva Beata Ukkosenpauhu toista ota. Tyydy siihen, Ebba, että olet kaunein sydänkäpy Ruotsin valtakunnassa..." "Lähinnä valtakunnan kuningatarta." "Ole vaiti! Minä sanon: tyydy olemaan rakastettavimpana ja suo Hagarin ymmärtää vähän enemmän latinaa kuin sinä. Mitä sinulla on häntä vastaan?" "Ei mitään. En vain saata ihailla jäljennöstä yhtä paljon kuin kaavaa. Hän leikkii kuningatarta." "Enkö sanonut, että hän on leikkikalu? Noh, mitenkä hän kuningatarta leikkii?" "Eilen hän, matkalla Nackaan, antoi ratsumies Freytagille kultarahan, kun hän talutti Hagarin hevosta kaalamon ylitse." "Eikö hänellä ole vara antaa? Hänpä saa kaksisataa taalaria kuukaudessa minulta ja yhtä paljon valtaneuvos Kurjelta; sen lisäksi hänellä vielä on suuri perintö saatavissa kuusta jostakin. Älä juonittele Hagaria vastaan, anna hänen leikkiä. Tuollainen parveny, alhaisesta säädystä kohonnut ja Sparre! Mutta tiedätkö, millaista se on, kun on saanut aateliskirjeensä Jumalan armosta? Muuten sanon sinulle, _ma belle_, että olen liiaksi lukenut historiaa hallitakseni suosikkien avulla. Luuletko, että minä aion toiseksi Elisabetiksi? Ei kukaan minun hovissani eikä neuvoshuoneessani saa kerskata olevansa suosiossani, ellei hän sitä ole ansainnut työstänsä valtakunnan hyväksi. Minä pitäisin Leicesteriä, Essexiä... hoh, se olisi surkeata! Ei, _niin pienenä_ et näe Ruotsin Kristiinaa, kun hän on tarttunut hallituksen ohjiin. Ja jos luulet itseäsi ensimmäiseksi suosikiksi, jonka jäljissä toisia seuraa, niin se ei kunnioita sydäntäsi, ei ymmärrystäsi, ei oikeutettua ylpeyttäsi eikä minua, joka tahdon olla ystävänäsi. Jos tahdot olla ystäväni, niin anna minun pitää leluni niin kauan kuin ne minua huvittavat." Mitä kaunis Ebba Sparre tuosta läksystä ajatteli, ei ole aikakirjoihin kirjoitettu. Hänellä oli oma _petite moue_, pieni nirppasuunsa kuten muillakin hänen iällään, mutta tunnettua on, ettei hän sekaantunut kuningattaren mielipiteisiin, kun suosikkien aika, vasten kaikkia hyviä päätöksiä, kuitenkin kerran todellakin tuli. Pieni oas oli kuitenkin koskenut tuosta Ebban ärtyisästä viittauksesta "leikkii kuningatarta!" Päivällisen jälkeen sanoi Kristiina uudelle hovineidollensa: "Hagar, sinä olet antanut kaksikymmentä taalaria tuolle kurjalle Zierschnabelille. Etkö tiedä, että hän on saanut eronsa juoppouden vuoksi?" "Tuo saksalais-raukka rukoili nöyrästi. Ja röökinä on itse niin äärettömän hyvä kaikkia onnettomia kohtaan." "En juopporenttuja kohtaan. Sinä tuhlaat, Hagar. Eilen annoit sinä kultarahan Freytagille siitä, että hän hevostasi talutti kaalamon yli Nackan tiellä." "Suokaa anteeksi, armollinen röökinä, en tullut tuota ajatelleeksi. Antaminen tuntuu kovin suloisella." "Etkö ymmärrä, että _minä_ annan kultaa? Palvelusväkeni antaa hopeata. Säästäväisyys on kaikkein velvollisuus. Enkö minä ole säästäväinen? Kun minä annan, teen sitä kruunun kunniaksi. Hoh, saavatpa nähdä, kuinka säästäväiseksi tulen, kun kerran saan kruunun tavaroita vapaasti käyttää. Minä tulen jättämään jälkeeni täysinäisen rahastohuoneen. Siellä pitää oleman enemmän kuin Eskilin salissa oli iso-isäni isän, Kustaa kuningasvainajan jälkeen. Ei, Hagar, seuraa sinä minun esimerkkiäni. Tulee antaa johonkin suureen asiaan, joka kannattaa. Jotakin kunnian vuoksi, paljon viisauden hyväksi ja kaikki kansansa onneksi, mutta ei mitään tuollaisen tyhjänpäiväisen ylpeyden tähden, jota osotit tuhlaamisellasi Freytagille. Minä naitan sinun jollekkin saiturille, joka opettaa sinua paremmin säästämään. Mitä sanot Niilo Tungelista? Eikö hän ole hyvissä varoissa ja noin viidenkymmenen vuoden paikoilla oleva leskimies? Ei kaunis eikä hurskas, jotenkin kavala ja kentiesi kiukkuinen, mutta ahne, Hagar, hirveän ahne; hänpä on juuri sellainen mies, jonka sinä tarvitset. Hän on opettava sinua ottamaan _mitä_ saat ja _mistä_ saat, mutta myöskin pitämään kiinni saadusta, jotta se ei helposti takaisin luiskahda." "En ole oppinut teidän armonne luona haluamaan Niilo Tungelin _doxaksi_", vastasi Hagar, hämmästyneenä noista varoituksista, sillä kuningattaren monista etevistä ominaisuuksista oli säästäväisyys kaikkein heikoin. "Niilo Tungel tahi joku muu. Minä haen sinulle ahnaan tahi tyhmän miehen; vastakohdat viihtyvät parhaiten toistensa kanssa. Mene nyt, ja aseta että olet hyvissä kirjoissa Ebba Sparren luona; sinä olet harmituttanut häntä ja hänellä on parempi sydän kuin sinulla. Illalla olet vapaa. Huomenna jatkamme Kepplerin _Harmonice niundia_." Hagarin veri kiehui. Hän oli jonkun ajan tuntenut kahleitten painavan, mutta nyt alkoivat ne leikata arkaan lihaan. Ja hänen sydämmessään oleva kapinoitsia ei kahleita sallinut. "Tahtoo olla suuri", sanoi hän itsekseen, "eikä näe mitään muuta, kuin oman suuruutensa! Olenko minä sellainen kurkkukasvi, joka antaa leikata itsensä palasiksi pönttöön suolattavaksi? Enkö ole hänen vertaisensa? Jos olisin mies, tappaisin kuningatar Kristiinan ja istuisin hänen valta-istuimelleen, sama se mitenkä..." Hän otti kevyen viitan päällensä ja läksi miettiväisenä ulos. Kun hän tuli linnanportaille, oli hän saanut aikaa kauhistua ajatuksiansa. "On... pa... hy... vä... ett'... en... o... le... mies", sanoi hän itsekseen, jakaen tavuun jokaiselle, linnanpihaan vievien portaitten yhdeksälle askeleelle. Ratsumies Freytag seurasi häntä; myrkyttämisyrityksen perästä hän ei enään saanut yksin mennä kävelemään eikä ratsastamaan. Hän antoi satuloita hevosensa, ja ratsasti ilman päämäärää sekä tuli ajattelematta Klaran kirkolle, joka vielä oli samassa kunnossa kuin silloin, kun Juhana III sen rakennutti erään naisluostarin raunioille. Portin luona jätti hän hevosensa Freytagille ja meni kirkkopihaan, jossa muutamat puut varjosivat alhaison hautoja. Ei yhtäkään hautapatsasta, ei yhtäkään nimeä: ne kuolleet, jotka tahtoivat nimensä säilyttää jälkimaailmalle, lepäsivät kaikki kirkonlattian alla. Hagar katseli Klaran kirkontornia, jota pidettiin Ruotsin korkeimpana. Torninhuipussa olevan kukon alla kiilsi viiri, joka liikkuessaan aina viskasi välähtävän säteen ympärilleen. Viiri oli veistoksilla koristettu ja lasinpalanen asetettu levyyn. Kukko, ennen kullattu, oli vanhuudesta harmaaksi käynyt, mutta lasinpalanen yhä koetteli salamaa osotella. Siinä saattoi nähdä ivaa ihmiskuntaa kohtaan: Valppaus oli vanhentunut, mutta kevytmielisyys yhä loisti ja välähteli. Kevät-ilta oli vilvottavan raitis. Leppälintu liverteli vanhan lehmuksen oksalla. Tiilimäen luona, harvassa olevien mökkien välistä, näkyi Ritariholman kirkontorni sekä välkkyvä kaistale Ritarilahdesta. Vanha valkohiuksinen kirkonvartia kulki haravoineen hautojen välillä, kooten läjiin menneen kesän kellastuneita lehtiä. Kaksi lasta istui saviruukun ääressä puhaltaen saippuakelloja äsken kaivetun hautakummun päälle. Kentiesi oli se heidän äitinsä, joka kummun alla lepäsi? Hagar ajatteli hautaa, jota hänelle oli näytetty Karjan kirkkomaalla, kun hän itse oli köyhä, avojalkainen lapsi. Hän ei tietänyt, että sitä hautaa nyt koristivat ruusut, jotka olivat pyhästä maasta tuotuja. Hän istahti kivipenkille, joka oli jäännöksenä luostarin ajoilta ja katseli saippuakelloja. Elämä leikki niin reippaan iloisena kuoleman asunnossa. Yhtä suruttoman onnellisena ja leikkivänä oli hän itse kerran istunut _oman_ äitinsä unhotetulla, nimettömällä haudalla. Hän istui mielestään taas tuolla armahtavaisella turpeella, joka peitti katoavaisuuden, mutta hän ei enään suruttomana istunut; nyt hän mustalta mullalta kysyi: oletko kaiken loppu? Ja multa vastasi: olen, minä olen loppu kaikesta. Hän tunsi itsensä toivottoman surumieliseksi eikä tietänyt mitä varten. Mutta siihen hän kuitenkin jäi istumaan. Täällä hautojen välissä oli rauhaa, täällä eivät ylhäisyyden aaveet viihtyneet. Askeleet lähenivät häntä; joku sanoi: "hyvää iltaa!" ja Hagarin vieressä seisoi Kustaa Kurki. Tämä nuori herra, josta elämä sitten kasvatti sotilaan ja valtio-viisaan, hänen luonteeseensa sukunsa koko ylpeyden muassa yhdistyi hellyyttä, mutta samalla myöskin kiivautta, ja tämä ominaisuus saattoi hänen välistä haaveksimaan ja toisinaan raivoamaan. Nyt ei hänessä kaikki ollut säntillään: hän tahtoi tarttua Hagarin käteen, jonka tämä veti pois, ja sanoi tunteilla, joita hän ei koettanutkaan peittää: "Olipa hyvä, että sinun löysin. Olen puhunut laivuri Mickelsonin kanssa, joka asuu tuolla Tiilimäellä. Hän lähtee tulevana yönä purjehtimaan Stralsundiin ja minä seuraan häntä." "Sinä tahdot lähteä Saksaan? Sotaan?" "Niin, mitä tahtoisit tehdä niin huonolla lukupäällä kuin minulla on? Isäni lakitiede ei minuun mene. Hän saa tyytyä Knut veljeeni. Tyhjäntoimittajana en saata olla. Olen yhdeksäntoista-vuotias, sotilas-sukua enkä kelpaa kirjailiaksi. Tahdon tapella sen puolesta, jota rakastan." Siinä kuohahti, tähän asti suljetussa tytön sydämmessä, nimetön, ennen tuntematon aalto. "Tiedätkö myöskin, Kustaa, että mies saattaa sodassa kaatua? Tiedätkö, että moni yhdeksäntoista-vuotiaana on kuollut yksinäisenä vieraassa maassa, jossa ei kukaan ole häntä itkenyt." "Huolinko minä elämästä, jossa sinua ei ole? Anna minulle sana, jonka vuoksi saatan elää ja voittaa!... Sinä et tahdo? Ole sanomatta. Minä menen kuolemaan, mutta älä sano, ett'ei minua kukaan itke. Sinun täytyy itkeä minua, jos tahdot eli et. Minä tiedän, että olet kunnianhimoinen; sinä saatat saada kaikkia, mutta katso, Hagar, sinä et saa koskaan ketään, joka sinua niin rakastaa kuin minä!" Puolen vuotta oli Hagar jo kuullut noita sanoja, mutta aina ymmärtänyt väistyä niistä. Tämä oli hänelle käynyt yhä vaikeammaksi, ja eräs petturi oli hänen sydämmeensä kasvanut, aina sen mukaan, kuin sääty-erotus lakkasi häntä painamasta. Hän etsi apua ylpeydeltään, joka ei ollut vähempi kuin Kurjen ja vastasi: "Sillä tavallako miehen tulee elää ja kuolla? Hän, joka on saanut tehtäväkseen urhotyön, hän, joka on saanut kunnian, tuleeko hänen antaa henkensä riippua tytön sanasta? Etkö häpeä, Kustaa, antautua orjaksi lupauksen alle, jota sinä huomenna kadut ja jonka ylihuomenna unohdat?" "Oi sinua, viisas Sibylla, mitä varten Jumala on luonut sinun sellaiseksi, että juuri sinä olet, eikä kukaan muu, minua varten luotu. Huolinko minä sinun viisaudestasi? Pyydänkö minä sinun koinsyömiä folianttejasi? Sinua minä pyydän enkä ketään muuta, vaikka olisitkin metsänhaltia tahi meren-neito, ja omakseni pitää sinun tuleman, joskin piiloutuisit kuningattaren hameenlaahustimen taakse. Nimitätkö sitä orjuudeksi? Miksikä sitä nimität, kun vapaa mies vapauttaa orjuuden kahleissa olevan naisen?" "Mene, Kustaa, mene! Sinä olet viiniä juonut." "Entä sitten? Olen sinun luvattasi juonut hyvästijättöpikarin ystävieni parissa von der Lindenin kellarissa, ja nyt on minulla tarpeeksi rohkeutta sanoakseni sinulle kaikki. Seuraa minua Hagar! Me lähdemme nyt oitis Michelsonin lamaan. Huomenna olemme kaukana merellä ja avara maailma on edessämme. Me kaksi voitamme maailman." Salama välähti Hagarin tummista silmistä, sammui äkkiä ja välähti taas. Hänen luontonsa uhkamielisyys vastasi: minä tulen; mutta järki ja itsetunto antoivat kieltävän vastauksen. Hän nousi ääneti seisoalle, käänsi selkänsä Kurjelle ja läksi. Kustaa tarttui hänen käteensä. Hagar seisahtui ja katsoi pois päin. "Minä pelastan sinun, Hagar", sanoi hän hellittämättä. "Etkö sinä ole vanki? Etkö ole orjatar? Etkö ole liiaksi hyvä sitomaan ylpeän prinsessan kengän-nauhoja? Eikö Tukholman linnassa löydy yhtään piikaa, joka paremmin kuin sinä saattaisi polvillaan kontata kuninkaallisen tirannin edessä? Kävele, sanoo hän, ja sinä kävelet. Seiso, ja sinä seisot. Ole latinalainen sanakirjani, ole koirarakkini! sanoo hän, ja sinä olet hänen sanakirjansa, hänen koirarakkinsa. Miksi et sano hänelle: minä menen, enkä palaja milloinkaan takaisin? Sinä olet liiaksi jalosukuinen, Hagar, antaaksesi kohdella itseäsi kuten alhaista kammaripiikaa. Olethan sanonut minulle olevasi tähdistä kotoisin? Ja mistä Kristiina on? Kaksisataa vuotta takaperin olivat Kurjet yhtä ylhäisessä arvossa kuin Vaasat. Tule, ole vapaa, ja minä panen jalkojesi eteen saksalaisen ruhtinaskruunun, jos niin vähän pyydät! Minä panen jalkojesi eteen keisarinkruunun, jos enempää pyydät." Hagar yhä vieläkin oli vaiti ja kääntyi poispäin, mutta hän kuunteli. Hän tunsi seisovansa palavan kuilun partaalla, mutta oi, miten houkutteleva se oli! "Älkää sotkeko hautaa!" virkkoi tuntematon ääni, ja vanha kirkonvartia seisoi heidän takanaan. "Siinä on erään äidin hauta, älkää sitä tallatko!... Mitä te sanotte, nuori herra? Täällä", hän osotti loistavaa saippuakelloa, joka auringonpaisteessa nousi lasten ruokopillistä ylös päin, "tässä on keisarinkruunu... Ja tässä", hän osotti hautaa, "tässä sen loppu." Hagar riisti itsensä irti ja pakeni lentävin askelin, pakeni itseänsä. Nuori Kustaa herra seurasi häntä, näki Freytag'in odottavan portin luona ja palasi kiroten takaisin. Kurjen ankarassa kodissa ei koskaan kirousta kuulunut. Viini ja rakkaus olivat saaneet tuon jalo-aatteisen nuorukaisen pois suunniltaan. "En, minä en lähde matkalle ilman häntä!" huudahti Kurki, juosten lasten saviruukun yli ja hyökäten pois hautojen päällitse. Hagar tuli suunnilleen vasta, kun hän jälleen seisoi pelastettuna linnan portahitten luona. Siinä johtui hänen mieleensä ne tavuut jotka hän portaita alas tullessaan oli jakanut jokaiselle askeleelle. Nyt hän asetti sanansa vähän toisin, kun hän astui portaita ylös: "Hy... vä... ett'... en... seu... ran... nut... Kus... tua..." 18. Miinoja ja vastamiinoja. Valtiolla on oma siveys-oppinsa ja rehellisellä miehellä omansa. Neuvoton kirjuri, kuninkaallinen sihteeri Niilo Niilonpoika Tungel tuli velvollisuutensa mukaan kello kuusi aamulla valtiokanslerin etuhuoneeseen vastaan ottamaan käskyjä päivän toimia varten. Hän sai kauan odottaa, hänen korkea päällikkönsä oli kuningattaren luona, kuten näihin aikoihin usein tapahtui, kertoaksensa hänelle tärkeitä asioita. Tungel ei ollut yksin odottamassa; täällä oli hallituksen keskipiste, täällä sääskiparvi lakkaamatta lensi päivänvaloa kohti, täältä moni palasi takaisin kärventynein siivin. Salaperäiset silmänluonnit osottivat, että useimmat käyttivät kirjurin mahtavaa puoltosanaa. "Mitä kiirettä nyt lieneekään?" kysyi eräs aatelinen ratsumestari, joka aikoi pyytää läänitys-maata maksamattoman palkan sijasta. "Kirjuri sen tietää: tuleeko Tanskalaisten ja meidän välille sota?" "Jumala varjelkoon!" vastasi Tungel, kohottaen olkapäitään, kuten hän oli oppinut valtiomiesten koulussa. "Sotaa meillä on enemmän kuin kunnolla hoitaa saatamme. Tuumaan, että on joitakuita valituksia, joita talonpojat ovat tehneet aateliston läänityksien takia." "Sellaiset kuuluvatkin neuvoskunnan tehtäviin, kun kuningatar on ala-ikäinen", muistutti eräs tuomari, joka oli tullut kumartamaan saadaksensa laamannikuntaa. "Suokoon Jumala, että hän olisi laillinen ja löisi juutalaista korvalle, koska sanotaan hänen olevan kovin miesmäisen", huokasi eräs Turkulainen rihkamakauppias, joka salpietarilastinsa suhteen oli tullut pahoin petetyksi. "Niin, sanoppas sitä!" virkkoi eräs vanhanpuolinen, arvokas virkamies, jolla oli suuri ruuppa leuassa. "Pitkiä aikoja on kulunut siitä, kuin meidän vesillä olemme hollantilaista nähneet, ja syynä siihen on juuri tuo kirottu Juutinrauman tulli. Taitaapa olla kuninkaallinen kirjuri Tungel, jonka minä onnekseni tässä saan nähdä?" Tungel, joka pöyhkeästi oli istunut lavitsalle, kun kaikki muut seisoivat, vastasi armollisesti, että hän oli sama mies. "Nimeni on Lydik Larsson, ollen tullimies Helsingissä", jatkoi tuo arvokas nöyrästi kumartaen. "Saisinko puhua pari sanaa kahden kesken?" Neuvoston mahtava palvelia katseli pikkukaupungista tullutta matkustajaa tarkastavin silmin ja havaitsi hänellä olevan hopeoittuja messinkinappeja takissa ja kellonvitjat kullasta, siis sopivan kynittäväksi. "Odotan hänen armoansa valtiokansleria, joten aikani on täpärällä. Kentiesi sentään saatan pari minuuttia tässä viereisessä huoneessa olla apunanne", vastasi Tungel, joka oli tottunut mahtavia matkimaan. Kun olivat kahden kesken, sanoi tullimies: "Olen äsken tänne tullut presidentti Kurjen käskystä, erään todistettavan takia..." "Lydik Larsson? Niin, minä muistan", puuttui hänen puheeseensa tuo mahtava kirjuri. "Teitä syytettiin kolme, vuotta takaperin leväperäisyydestä tullin ottamisissa ja tuomittiin maksamaan kuusisataa taalaria sakkoa. En saata mitään tehdä teidän hyväksenne, hyvä herrani." "Ajat ovat huonot ja sivutulot pienet", huokasi tullimies. "Ei tahdo hyvin toimeen tulla vaimon ja lasten kanssa, ja tullimiehen-virka Turussa on avoinna..." Kuninkaallinen kirjuri loi silmäyksen kultavitjoihin, jotka eivät suinkaan osottaneet erin huonoa toimeentuloa, ja vastasi: "Turussa? Niin, luulenpa niin, mutta kussa raadot ovat... ymmärrättehän. Monta hakiaa... Wenman Turusta, Löders Tukholmasta, heillä on ylhäiset puolustajat, ainoa keino olisi, jos koettelisi mielistellä hänen armoansa valtiokansleria, ellei hän jo ole luvannut pois tätä virkaa." "Enkö uskaltaisi koettaa hänen majesteettinsa kuningattaren puheille?" rohkeni tullimies kuiskaten kysyä. Kirjuri kohotti ylenkatseellisesti olkapäitään. "Te tulette maalta, mies hyväni. Jos teillä on joku opetettu suomalainen karhu, joka osaa tanssia armollisen röökinän edessä, niin koetelkaa onneanne. Ehkä saatte kukkarollisen rahaa tahi lyönnin ratsuruoskasta, kaikki kyvyn mukaan. Onneksi olkoon!" "Ei, minä pyydän hyvin uskottua kirjuria puhumaan puolestani valtiokanslerille! Minä en tahdo olla kiittämätön, ja... koska hyvin-uskottu kirjuri luultavasti saa maksuja minun tähteni, niin... olkaa hyvä ja ajatelkaa parastani!" Viimeiseksi sanottuja sanoja seurasi jotenkin suuri nahkakukkaro, joka äänettömästi liukui alas kirjurin avaraan takin taskun. Vähän aikaa tämän jälkeen seisoi Tungel ylhäisen päällikkönsä edessä esittäen luetteloa niistä asioista, jotka sinä päivänä neuvostossa tulivat tutkittaviksi. Niilo Niilonpoika Tungel oli kaikinpuolin sellainen mies, jommoiseksi kuningatar niin ivallisesti häntä oli kuvannut Hagar Ringille, mutta hän oli ollut kertomatta niistä ominaisuuksista, jotka tekivät kirjurin erittäin käytännölliseksi aseeksi valtion palveluksessa ja myöhemmin myöskin hänen omassaan. Hän oli nimittäin teräväpäinen ja tunnettu tavattoman virkamies-kykynsä vuoksi. Muistiinkirjoitus alkoi luettelemalla avonaisia virkoja, joihin virkamiehiä oli asetettava, ja Tungelilla oli oma viisas tapansa puoltaa suosikkejansa, jotka olivat hänelle hyvin maksaneet, tahi vastustaa niitä, jotka eivät hänen apuansa etsineet. "Göingen tuomiokunta: hakia Silfverkrona, hänellä on 1,000 taalaria saatavaa ja sen sopii tuomiokunnalla suorittaa... Voudin virka Käkisalmen läänissä: Jaakkima Simonow lupaa lisätä kruunun veroa 2,000 taalarilla, jonka edellinen on jättänyt maksamatta... Kammarikollegio: kirjuri Herlöfson on havaittu puhuvan loukkaavasti pääkirjan käyttämisestä... Savonlinna: maaherra Mikko Jordan on valittanut kammariviskaali Samuel Cröllistä... Maa-oikeus Virossa: von Heineman oli Paikullin asianajaja, hänen, joka siirsi rajamerkin teidän armonne läänityksille... Turku: Lydik Larsson, jota kreivi Brahe on sakottanut siitä, että hän on pitänyt huolta aateliston oikeuksista, hakee nyt tullimiehenvirkaa..." "Siinä on kylliksi täksi päivää", sanoi lyhyesti Oxenstjerna keskeyttäen hänen puhettaan, "hän, Tungel, on näitä asioita ajettaissa työssään ja saa sitten lopun päivää olla vapaudessaan." "Rohkenen muistuttaa suorituksesta Tanskan lähettiläälle..." "Tungelilla on vapaus kello kymmenestä. Katsokaa, että voitte pitää suunne kiinni!" "Minun alammainen uskollinen uutteruuteni..." "Jaa, minä tiedän. Hän saa mennä tiehensä. Hän työskentelee virassaan kahdeksasta kymmeneen." Uskottu mies meni, selkä nöyränä, melkoisesti nolompana kuin sisään astuessaan. "Olavi Berg!" sanoi Oxenstjerna hiljaisella äänellä. Olavi Berg tuli sisään työkammioon vievästä sala-ovesta ja odotti käskyjä. Hän oli neuvokas Skånelainen karkuri ja valtiokansleri käytti häntä salapoliisina valtiollisissa asioissa. "Seuraa Tungelia illalla pimeän tultua, ilmoita joka askel!" "Hänen ei jumalisten pidä pääsemän viekkaudellaan kissan silmistä", vastasi salapoliisi ja katosi salakäytävään. Samana päivänä, toukokuun 12 1643, kun käsillä, olevat asiat tulivat suoritetuiksi neuvostossa kello kymmenen, erotettiin Tungel pöytäkirjurin toimesta, ja salainen neuvottelu alkoi. Kuningatar oli läsnä ja kuunteli suurella tarkkuudella tuota innokasta neuvottelua ottamatta siihen osaa. Jälkimaailmalle tämä vaiherikas neuvottelu ruotsalaisessa neuvoskunnassa ei enään ole mikään salaisuus. Siinäpä yksimielisesti päätettiin lopettaa nuot ilkeät kiistat Juutinrauman tullista ja tuo ainainen hyökkäämisvaara sivulta päin. Asia koski sotaa Tanskanmaan kanssa ja päätettiin yksimielisesti siihen ryhtyä, sitä ei tehty kevyellä mielellä, riehuvan saksalaisen sodan aikana ja sen raskaan taakan alla, joka painoi harvalukuista, köyhää kansaa maahan asti. Mutta voitot olivat kantaneet hedelmänsä ja tappiot opetuksensa antaneet. Silloinen mielentila tulee parahiten selville vanhan Jaakko De la Gardien sanoista: "Ensin tulee kaikin voimin etsiä kristillistä rauhaa. Jollei sitä saada, kuten nyt näkyy, täytyy kukkaroa hellittää ja varustaa itseänsä, sekä sitten uskoa hyvää Jumalalta ja hyökätä suorastaan vihollisen päälle. Niin minä tein moskovalaiselle." Menestys riippui kuitenkin niin suuressa määrässä salaisuuden säilyttämisestä, että ilman sitä olisi sota ollut hullu yritys. Kristian IV:ttä, joka Ruotsin voitti edellisessä kaksintaistelussa, saattoi ainoastaan hätyyttää hänen sitä aavistamattaan ja Torstenson oli ainoa, joka siihen kykeni. Tätä päällikköä vastaan seisoi koko keisarikunnan voima varustettuna, siis ei Saksanmaan paremmin kuin Tanskanmaankaan tulisi saada pienintäkään vihiä siitä, että ruotsalaiset aseet olivat uudella taholla virityksessä. Lisäksi oli Viron ja Liivinmaan rajoilla vielä siihen aikaan mahtava Puola ja sen nuori voitonhimoinen kuningas Vladislaus, joka kostonhimoisena isänsä tappiosta halasi anastamaan perittyä ruotsalaista kruunuansa. Lännessä, etelässä ja kaakossa päin täytyi siis kaikki juorusuut sulkea ja kaikki uteliaat korvat tukkia. Pohjois-navalla päin oli valtakunta turvassa ja melkein yhtä turvassa väsyneen venäläisen jättiläisen puolella idässä. Aina Kustaa Aadolfin ajoista oli molempien vihollisen Puolan onnistunut solmia Venäjän ja Ruotsin välille harvinainen ystävyys. Vasta Kristiinan aikojen perästä sankarien Kaarle X Kustaan ja Kaarle XII Puolaa miinoittamalla -- suurin poliitillinen erehdys Ruotsin historiassa -- onnistui vetää valtakuntaansa Venäjän, luonnollisista suluistaan vapautetun jättiläis-voiman. Niin taitavasti oli ruotsalainen hallitus salannut tuumansa ja näyttäytynyt myöden antavalta kuningas Kristianin tavoittelemisille, ett'ei yksikään valtioviisas ruotsalaisen neuvoskunnan ulkopuolella uskonut sotaa syntyvän Ruotsin ja Tanskan välille. Mutta niin hyvin, kuin salaisuus säilytettiinkin, oli ajan ilmassa liiaksi paljon epäluulon-alaista, mikä antoi aihetta muutamille valtio-miehille vakoovin silmin ja kuuntelevin korvin vainuilemaan jotakin, mikä ehkä _sentään_ saattaisi olla tekeillä. Tarkkasilmäisimpiä oli tanskalainen ministeri Tukholmassa, Pietari Wibe, jolla myöskin oli suurin syy pysyä valppaana. Tämä herra oli saman päivän illalla, kun sota neuvostossa päätettiin, ottanut vastaan sananlennättäjän, joka toi tärkeitä kirjeitä hänen hallitukseltansa ja kirjeen Tanskan ministeriltä Warsovasta. Sisällys näytti harmittavan ja huolestuttavan häntä; hänen kärsimättömyytensä ilmaantui yksityisissä huudahduksissa kesken lukemisen, sillä välin kuin hänen sisarenpoikansa ja yksityiskirjurinsa, nuori Rantzau vähän päästä keskeytti häntä kysymyksillään, kun luki epäselvästi kirjoitettua ilmoitusta, joka hänellä par'aikaa oli puhtaaksi kirjoitettavana. Wibellä oli, mitä Oxenstjerna kaipasi, luotettava käsikirjuri. "Tahdotko olla vaiti?... Corfiz Ulfeld, valtiohovimestariksi määrätty? Niin, miksi en minä ole kuninkaan vävypoika?... Eikö löydy useampia sekasikiöitä, jotka sinua elättäisivät, Rantzau?... Ja kuningas antaa ulos _'Nye Reces'insa!'_ Mitä lain laatiminen hyödyttää niin huonoa hallitusta kuin meidän kuninkaallinen tanskalainen on?... Pane neuvosto viralta, kurita pikku aatelistoa, vapauta orjat, niin ruotsalainen ei uskalla housuntaskussaankaan nyrkkiänsä puristaa meille." "Mutta vapaus, teidän ylhäisyytenne... aateliston etu-oikeudet?" rohkeni tuo täysiverinen sihteeri vastaan väittää. "Pidä suusi!... Hampuri mököttää... hollantilainen puskee... pidä varalla kuka koputtaa!" Myöskin Wibellä oli salaportaat, joita ilman ei yksikään valtiomies tahtonut olla siihen aikaan, kun monen urkkijan täytyi mennä ja tulla näkymättä. Sihteeri saattoi sisään erään länsi-göötalaisen, jolla oli reppu selässä ja kimppunen kaiteita olkapäällä. "So, so", sanoi Wibe, kun uusi tulokas talonpoikaismaisella kumarruksella kysyi, tarvitsiko hänen armonsa housukangasta samanlaisesta aineesta, kuin Skaran pormestarin housut olivat. "Pane pois liikaparta, ja viskasi nuo roskat nurkkaan. Tämä nuori herra tässä kulkee minun housuissani." "Tuskin sitä uskon", vastasi länsi-göötalainen ja raappi miettivänä tuuheaa, keltaista tukkaansa. "Näytä minulle pyrstösi, sanoi göingeläinen, että saan nähdä, oletko kettu vai ankka." "Mikä nyt, roisto!" ärjäsi ministeri malttamattomana. "Aja ulos tuo mies, Rantzau!" Ennenkuin näin pitkälle mentiin, näki uusi tulokas parhaaksi ilmaista itsensä, hän viskasi valetukkansa, partansa ja kauppatavaransa pois ja esiin tuli nyt kuninkaallisen kirjurin Niilo Tungelin irvistävä naama. "Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne", sanoi hän. "Olen täällä Tanskan kruunun palveluksessa eikä minulle saa mitään pahaa tapahtua, mutta puutarha-portin ulkopuolelta ei ole helppo viekistellä itseänsä sisään. Olihan aivan kantapäilläni vakooja Uudeltakadulta asti. Mutta minä hänen petin. Liu'uin Bouchtin pihaan, josta on kaksi uloskäytävää ja ennen kuin hän ennätti minua petkutella laitoin minä hänelle pitkän nenän, ja kiipesin muurin yli puutarhaan. Siinähän sitä kylliksi minun ikäiselleni, teidän ylhäisyytenne. Jos onkin nuora ovenrivassa, mutta Tanskan menestys oven sisäpuolella, niin minä alammaisessa uutteruudessani, kuten hänen ylhäisyytensä näkee, en säästä henkeäni enkä katso onneani." "Minä ymmärrän", vastasi Wibe ylenkatseella, jota hän tuskin koettikaan salata. "Tungel panee kaulansa alttiiksi, ja se on rahalla palkittava. Mutta mitä nyt on tekeillä, kun noin varovainen mies ei uskalla kirjoittaa tahi lähettää toisen kaulaa ansaan? Onko vallankumous syntynyt?" "Tärkeämpää, tärkeämpää, teidän armonne." Ja ruotsalaisen neuvoston uskottu mies luki jo ajatuksissaan ne kultaläjät ja ne kunniankukkulat, joita kavaltaminen juuri sopivassa ajassa välttämättömästi hänelle oli tuottava. Wibe kävi tarkkaavaksi. Hän tunsi miehensä ja alensi itsensä mairittelemaan hylkiötä, jota hän tarvitsi. "Tunnen uutteruutenne", jatkoi hän, "ja se on ansion mukaan palkittava. Te olette verraton liittolainen, Tungel, ja valtiokansleri kohtelee teitä kuten palkkalaista. Olisin minä hänen sijassaan, niin antaisin sellaiselle miehelle kuin te olette, sopivan paikan valtion-neuvoskunnassa. Sepä hyvä meille, rakas Tungel, että paremmin käsitämme arvonne. Mutta älkää ennen aikojanne panko kallista henkeänne alttiiksi. Teitä tarvitaan nyt parahiten siellä missä olette. Mikä nyt on sitten? Sairastaako kuningatar kuolemantautia?" "Vielä tärkeämpiä uutisia, teidän ylhäisyytenne!" Ikään kuin kultaraha-kasoja yksitellen lasketaan, jotta erikseen kuultaisiin jokaisen rahan kilahdus, niin kirjurikin tahtoi ilokseen ilmoittaa uutisensa vähitellen. "No sitte Torstenson on Saksassa kokonaan joutunut tappiolle. Puhu oitis suusi puhtaaksi, mies!" _"Ruotsi julistaa sodan Tanskaa vastaan!"_ kuiskasi Tungel pannen painon joka sanaan. Siinä nyt oli koko kultakäärö yhtenä möhkäleenä. Wibe nousi pystyyn ja istahti jälleen. Hän oli tuntenut ilmassa palaneen käryn, mutta se haamoitti epämääräisenä usvana tulevaisuuden taivaanrannalla. "Se ei ole mahdollista!" huudahti hän. "Se on varma", vastasi kirjuri. Ministeri tyyntyi. "Te olette ehkä erehtynyt. Selittäkää mihinkä noin vaarallisen luulon perustatte." "Neuvoskunnalla on ollut kokous tänään suljettujen ovien takana kello 10:stä aina 2:teen saakka j.p.p. Kirjurit ovat täksi päivää saaneet vapauden. Valtiokansleri kirjoittaa pöytäkirjaa. Sanansaattajia on lähetetty Hampuriin ja Amsterdamiin." "Vai niin? Eikö muuta mitään? Onko tämä ensi kerta kuin neuvoskunta on kokoontunut lukittujen ovien taakse? Eikö jo kauan ole keskusteluissa oltu Hampurin ja Alankomaitten kanssa? Tämä nyt ei ole mikään uutinen, rakas Tungel. Sen uutisen tähden kyllä olisitte voinut kaulaanne säästää." "Teidän ylhäisyytenne erehtyy", jatkoi kirjuri, niin loukattuna, kuin tietysti ollaan, kun nähdään kultakasan lakastuneiksi lehdiksi muuttuvan. "Tämä koskee Ruotsin ja Tanskan välistä sotaa; minä luen sen valtiokanslerista yhtä hyvin kuin kirjasta. Sitä paitsi minulla on omat urkkiani. Eräs vanhan De la Gardien kirjuri on kertonut, että valtiomarski laatii katselmusluettelon kaikista hänen maatiloillaan sotaan kelpaavista miehistä, tilaa aseita Norrköpingistä ja antaa koota sotaväkeä skånelaista rajaa kohden." "Siinä marski viisaasti tekee. Lyökää Torstenson, Tungel, lyökää Torstenson, niin eipä viipynekään kauaa, ennenkuin miehiä tarvitaan skånelaisella rajalla! Te kuljette juoruja kantamassa, hyvä mies. Mutta sama se, minä kirjotan kirjaan, että kaulanne saatte pitää hyvänänne. Oletteko kuullut jotakin ruhtinas Radzivilistä? Minä ihmettelen teitä, Tungel. Teidän pitkässä ansioluettelossanne oli tuo hienoin kaikista kepposistanne. Minä tilaan hänen tänne; toivon, että hän urkkiana riitaantuisi ruotsalaisten junkkarien kanssa ja usuttaisi heidän päällensä puolalaisen kuninkaan. Mitä vielä! Hän pelailee ja mässäilee heidän kanssaan, he ovat mitä parhaat juomatoverit. Silloin te saatte tietää, että hänellä on puoliso... Minkä sanoitte hänen olevan?" "Entinen kammarineitsy, joka rikkaudellaan on ostanut rappiolle joutuneen aatelismiehen." "Oikein. Te olette ihmistuntia, Tungel. Te toivoitte saavanne ruhtinattaren esitetyksi hovissa, jotta hän siellä häpäisisi itsensä paremmin kuin hänen miehensä. Hän teidät ennätti ja teki itsensä mahdottomaksi, mutta te keksitte neuvon. Toimitettuanne kuningattaren kuuluviin hänen käytöksensä, osotitte hänelle tunnin, milloin kuningatar lähti ratsastamaan ja kehotitte häntä pakolliseen esittelyyn. Paremmin ei sovi sala-miinaa asettaa. Joll'ette ole lukenut valtiokansleria kuten kirjaa, olette kuitenkin lukenut kuningatar Kristiinaa. Minä onnittelen teitä, herra kuninkaallinen sihteeri ja tuleva valtaneuvos! Loppupäätös kävi paremmin kuin odottaa saattoi. Tuo puolalainen ruhtinaspari kiirehti sitten teidän neuvostanne pois, ennenkuin teidän päällikkönne, valtiokansleri ehti tarjoamaan heille hyvitystä, joka olisi tyhjäksi tehnyt vaikutuksen Warsovassa. Vahinko, että siinä tuli väliin jokin yksityinen asia, jota ette edeltäpäin voinut arvata. Mikä tyhmä myrkytysjuttu se on, josta huhu kertoo? Tahtoiko ruhtinatar myrkyttää kuningatarta?" "Teidän ylhäisyytenne, minä vakuutan..." "Se on tarpeetonta. Tunnen teidän liika viisaaksi, voidakseni uskoa teistä sellaista tyhmyyttä. Mutta mitä se olikaan? Tahtoiko ruhtinatar kostaa kuningattarelle, _ennenkuin_ kuningatar oli häväissyt häntä?" "Se on minulle yhtä suuri arvoitus, kuin teidän ylhäisyydellennekin. Kuningattarella on suosikki, maantieltä otettu tyttö. Näyttää siltä, kuin Ruhtinatar Radzivil jostakin tuntemattomasta syystä vihaisi tätä suosikkia, jota hän ei milloinkaan ole nähnyt, ja tahtoisi häntä pois tieltä. Hän koetti tehdä sen tuolla surkean yksinkertaisella tavalla, kuin teidän armonne luultavasti tietää. Ylhäinen nainen olisi sen tehnyt taitavammin." "No, hyvä. Tällä tapauksella ei ole muuta arvoa, kuin että se mahdollisesti Warsovassa on tuottanut epäluottamusta toimeemme. Alkujaan oli vaikutus oivallinen. Nähkääs tässä, mitä kirjoitetaan tuosta tämän päivän sanansaattajan muassa. Kuningas Vladislaukselle on, kuten tuleekin, ilmoitettu, miten Ruotsin kuningatar omassa persoonassaan on Tukholman kadulla häväissyt yhtä hänen alammaistaan ja kuningas on kutsunut luoksensa Radzivil suvun päämiehen, vaatiaksensa hänen nimessään loistavaa hyvitystä. Hän luultavasti ei tyydy siihen, että Wrangel erotetaan virastaan, vaan vaatii hänelle kuolemantuomion, ja siihen ruotsalainen hallitus ei mitenkään voi suostua. Me olemme siis saaneet aikaan sen yhteentörmäyksen, jota kauan olemme tarkoittaneet. Ainoana vaarana tässä on, että vanha ruhtinas Radzivil, joka ei vielä ollut saapunut, kun kirje lähetettiin, kieltäytyisi tunnustamasta tuota häväistyä perheensä jäseneksi. Luuletteko, että hän sen tekee?" "Se on mahdollista, teidän ylhäisyytenne. Tuollainen alhainen naiminen! Ja Radzivilit ovat kaikista ylpeistä puolalaisista ylpeimmät." "Vanha Radzivil ei saa kieltäytyä. Annan muistuttaa häntä siitä, että hänen nimensä on panttina, tuo nimi, jota Tukholmassa on häväisty. Ei, Tungel, te olette pannut ulos valtin, ja olette tehnyt sen liika hyvin, hävitäksenne. Sekottakaamme nyt korttimme hyvin Warsovassa, niin saatatte levollisesti panna maata ja ottaa mielikuvituksessanne olevan sodan päänaluseksenne. Ruotsi ei koskaan uskalla hyökätä Tanskan kimppuun, ja puolalainen metsähärkä puskee sarvensa sen kylkeen." "Mahdollista. Mutta nuo sarvet ovat ennenkin tulleet poikki sahatuiksi, ja nyt olen minä täällä sanaa tuomassa, että sota on neuvoskunnassa päätetty. Olen varoittanut teidän ylhäisyyttänne, ja pesen siis käteni." "Hyvä, hyvä! Minä tahdon teitä avustanne palkita", ikään kuin jos Torstenson jo seisoisi Köpenhaminan muurien luona. "Kas tässä on vekseli, jolla saatte rahaa Texeiralta Hampurista. Paperi on näinä aikoina luotettavampaa kuin kulta, ja Texeira luotettavin pankki lähinnä Ruben Zeviä. Jättäkää länsi-göötalainen tänne ja pukekaa itsenne taalaalaiseksi. Tuolta seinäkaapista löydätte hameen, röijyn, esiliinan ja päähineen. Minä panen hyvän maineeni alttiiksi, mutta mitä ei tehdä ystävien tähden? Palveliani seuraa teitä. Menkää kiertotietä ja kadotkaa linnanmuurin varjoon; ei olla missään paremmin turvassa, kuin aivan lähellä hirsipuuta... Noh!" jatkoi hän nauraen, kun vakooja oli pukunsa muuttanut... "Tulkoon nyt pimeässä Leksand'in provasti teitä vastaan, niin hän varmaankin vannoisi, että olette hänen rippilapsiansa. Hyvästi, hirttämätön liittolaiseni, minä pidän varmana, että vastedeskin tahdotte minua auttaa." "Rantzau", virkkoi Pietari Wibe sihteerillensä, "kun ruotsalaisen neuvoston uskottu mies onnellisesti oli päässyt niin kauas, ettei hän heitä enään kuulla saattanut, annoin tuolle miehelle 6,000 taalaria nyt ja 6,000 on hän saanut ennen: minkä arvoiseksi hänen luulet?" "Kuuden äyrin niiniköyden arvoiseksi. Hamppuköysi olisi tuhlaamista, sitäkään ei hän ansaitsisi", vastasi Rantzau. "Niin, samati minä olisin vastannut sinun ikäisenäsi. Ja kuitenkin tämä mies kirjoittaa Aksel Oxenstjernan ultimatumit, viimeiset ehdot keisareille ja kuninkaille; kuka tietää, mitä hän vielä kirjoittaa kuningatar Kristiinalle? Muista, kun tulet ministeriksi, että maksat petturille, ennen kuin hänen hirtät. Se on kurjaa, Rantzau. Valtiolla on oma siveysoppinsa ja rehellisellä miehellä omansa, mutta ne käyvät yhteen vasta hirsipuun luona. Mitä tahdot maksaa uudesta valtio-hovimestarista Corfitz Ulfeldista?" "En käsitä teidän ylhäisyyttänne." "Et, sinä et käsitä. Hänpä on tätä nykyä Kristian IV:nen oikea käsi, hän hallitsee Tanskanmaata ja saattaa siinä luikerrella eteen päin muutamia vuosia. Mitä varten vertailla niin ylhäistä valtamiestä alhaiseen maalais-varkaaseen? Se päivä vielä luultavasti tulee, jolloin Corfitz Ulfeldin suuremmat ansiot tuottavat hänelle korkeamman hirsipuun kuin Tungelin. Mene lepäämään, poikani, ja älä uneksi valtiomiehen ontevista voitoista, uneksi lemmikistäsi uneksi rehellisestä, Seelannin pyökkimetsissä olevasta maatalosta tahi kunniallisesta kuolemasta kentällä vanhan Tanskanmaan puolesta." 19. Korkeudet ja syvyydet. Suuret korkeudet nousevat ainoastaan suurista syvyyksistä. Ruotsi oli kuullut suurempia kaunopuhujia ja voimakkaampia saarnaajia kuin kuningatar Kristiinan yli-hovisaarnaaja Johannes Mathiaksenpoika oli, mutta harvoja, jotka, kuten hän, tahi häntä paremmin, saarnasivat kristillisen rakkauden evankeliumia. Hän oli aikansa evankelista, vuosisatansa Tollstadius. Ja nyt hän oli määrätty Strengnäsiin piispaksi; nyt hänen helaatuorstaina piti sanoman seurakunnallensa jäähyväiset Isossakirkossa. Eipä siis ihmettäkään, että tuo kirkko, joka ei aivan tilava ollut, nyt oli ahdinkoon asti väkeä täynnä, sekä että monen silmissä näkyi kyyneleitä. Kuninkaallisessa kirkonparvessa oli kuningatar seurueineen, valtaneuvokset olivat täysilukuisina penkeissään, monet muut ylimykset ja ylhäiset henkilöt olivat läsnä. Nyt odotettiin että hovisaarnaaja lausuisi pelkkää hunajaa ja makeutta maailman mahtaville; nyt luultiin hänen puhuvan heidän korkeasta virastaan sekä niistä suurista ansioista, joita heillä oli muitten kuolevaisten rinnalla; nyt hän varmaankin, kuten professori Alanus Turussa muutamia vuosia myöhemmin, selittäisi, että aatelis-sääty oli jumalallinen asetus ja jokainen korkeasukuinen henkilö jo syntyessään lahjoitettu etevillä ominaisuuksilla. Mutta he pettyivät odotuksissaan: hän tiesi kyllä, kenellekkä hän puhui, mutta hän ei heitä kumartanut tällä kertaa; tämä lempeä evankelista ajatteli sydämmessään, että hänenkin kerran tuli taivuttaa kuulioitansa kaikkivaltiaan kunnian-istuimen eteen. Samalla kuin hän puhui rakkauden lohduttavia sanoja, näytti hän kuulioillensa myöskin totuuden hampaat. Hän sovitti päivän tekstin Esaiaan sanoihin ja Maarian kiitosvirteen: "Kaikki laaksot pitää korotettaman ja kaikki kukkulat alennettaman. Voimalliset on hän kukistanut istuimelta ja korottanut nöyrät." Tämä on korotus Jumalan valtakunnan lakien mukaan. Ihmiset etsivät korkeutta ja kunniaa niin vähällä itsekieltämisellä kuin mahdollista. He kiipeävät halukkaimmin toinen toisensa olkapäille, tallaten allensa alhaiset ja heikot. Mutta Jumala ei ketään ylennä, jota hän ei ensin ole maahan kaatanut. Suuret korkeudet nousevat ainoastaan suurista syvyyksistä. David ei koskaan olisi joutunut niin suureen kunniaan, ellei suru ja murhe olisi käynyt kuten verilaineet hänen ylitsensä ja ellei hän olisi syönyt tuhkaa leivän sijasta ja sekottanut kyyneleillä juomansa. Kristus oli taivaaseen astuessaan sama Kristus, joka häväistynä ristinpuussa oli kuollut puolestamme. Kuka rohkenisi verrata itseään hänen apostoleihinsa, ja kuitenkin olivat he maan päällä alhaiset ja halveksitut kuten heidän Mestarinsa. "Sinä raadollinen kovan tuulen häälyttämä ja sinä turvatoin! katso, minä panen sinun kives niinkuin kaunistuksen, ja tahdon sinun perustukses saphireilla laskea, ja sinun akkunas kristallista rakentaa ja sinun porttis rubinista ja kaikki sinun rajas valituista kivistä. Sillä vuoret pitää välttämän ja kukkulat lankeemaan; mutta minun armoni ei pidä sinusta poikkeemaan ja minun rauhani liitto ei pidä lankeeman pois, sanoo Herra sinun armahtajas." (Es. 54: 10-12.) Saarnaaja lopetti lausuen muutamia harvoja hyvästijättö-sanoja kiitokseksi. Tuo usein myödenantava opettaja oli nyt ikään kuin muuttunut. Hän tunsi seisovansa Jumalan edessä tiliä tekemässä. Mitäpä hän huoli maailman mahtavista? Hän tunsi itsessään jotakin Esaiaan hengestä ja voimasta: tämä vanhan testamentin evankelista saattoi kaataa maahan korkeudet samoin kuin hän saattoi korottaa laaksot. Ja tuo aatelis-pöyhkeä Tukholma, tuo ylpeä aikakausi, joka niin säälimättä tallasi kaiken vähä-arvoisen, heikon ja halpasukuisen jalkojensa alle, tarvitsi monen lempeän kehotuksen perästä varoitusta hyvästijätöksi, sama se, ketä se koski. Valtakunnan hallituksessa olevat herrat ja heidän vertaisensa eivät pitäneet Johannes Mathiaksenpojan saarnasta; oli hyvä, että hän lähetettiin pois Strengnäsiin. Kersti röökinä istui ääneti ja miettivänä. Itsekieltäminen ja nöyryys eivät hänen mielestään kunniaan kuuluneet. Ja kuitenkin oli tuossa jotakin suurenmoista, joka häneen koski, noissa maahan kaatuvissa vuorissa ja korotetuissa laaksoissa. Hän rupesi niitä ajattelemaan ja sovitteli niitä omalla tavallansa. Kristiinan käsitys elämästä alkoi kypsyä hänen seitsemäntenätoista vuotenansa. Hänen äänetön läsnä-olonsa neuvoston keskusteluissa lavensi hänen näköpiirinsä ja antoi hänelle, joka siihen asti ainoastaan oli nähnyt kruunun oikeuksia, aavistuksen siitä, että kruunulla myöskin oli velvollisuuksia. Oli hetkiä, jolloin hän tehtäväänsä vakavasti ajatteli, samati kuin hän myöskin toisina hetkinä ne kokonaan unhotti. Opinnot, joita hän yhä vielä rakasti, saivat toisen suunnan. Klassilliset kielet, uskonoppi, viisaustiede ja suuretiede saivat joksikin aikaa poistua ja nyt luettiin historiaa ja valtio-oikeutta. Kansanoikeuden mainio perustaja, Ruotsin lähettiläs Parisissa, Hugo Grotius, tuli nyt Tacituksen ohessa hänen lempikirjailiakseen. Päivällis-aterian jälkeen lähti kuningatar tavalliselle jokapäiväiselle ratsastusmatkalleen, tällä kertaa, pyhäpäivän kunniaksi, oli hänen muassaan tavallista loistavampi seurue. Hän ratsasti tuon puoleksi tasoitetun Kuningattarenkadun yli sekä sen maantien ylitse, josta sittemmin tuli Norrtullinkatu, noihin nykyisiin Hagan puiston seutuihin, joi lasillisen vettä lähteestä, joka oli metsävahdin asunnon luona, kulki sitten kiertotietä Brunsvikin eteläpuolitse nykyiseen Söderbrunniin ja palasi "Ladugårdslandetiin" sitä tietä, jota vielä lavennetussa ja paremmin hoidetussa tilassa nimitetään Kristiina kuningattaren tieksi. Nämät ratsastusmatkat eivät olleet valtiollista merkitystä vailla. Ne totuttivat pääkaupungin asukkaita näkemään tulevan hallitsiattarensa esiintymässä vapaana, ilman holhojan ohjia, nuoruuden ja tulevaisuudentoivojen koko loistossa. Ratsastuspuku kaunisti häntä oivallisesti. Hän näytti sievältä, siinä kun hän reippaasti ratsasti sujuvan ryhtisenä, ratsastuksesta punaposkisena, suuret silmät loistavina, nuo silmät, jotka näyttivät katsovan läpi kaiken, ja vaaleine hiuksineen, jotka tuulen leluksi olivat päässeet liehumaan mustan sametti-baretin alta. Hän ymmärsi yhdistää kuninkaalliseen arvoisuuteensa niin luontevan nuorellisen käytöksen, niin reippaan iloisen tervehdyksen kaikille, jotka häntä vastaan tulivat, että arkipäivänä vaatteitten pesiä unohti tapuimensa ja taalain-mies seisahtui käsirattailleen saadaksensa osansa heidän röökinänsä sydämmiä voittavasta katsahduksesta. Nyt pyhäpäivänä, kun kaikki, joiden tuossa likaisessa, ahtaassa kaupungissa tarvitsi hengittää ja virkistyä, tulvasivat ulos auringonpaisteeseen ja kevät-ilmaan "Ladugårdslandetiin", tuli kuningatarta kaikkialla vastaan taajoja, ihailevia väkijoukkoja. Juuri sellaisena tahtoivat nähdä röökinänsä. Mitäpä ei hän saisi toimeen, kun hän kerran ottaisi vallan herroilta? Hän tekisi kaikki paremmin, kuin mitä nyt tehtiin. Kaikki, joka sorrossa ja köyhyydessä huokasi, kaikki, mikä kärsi vahinkoa ja vääryyttä, katsoi häneen kuten Luojaan. Hän oli oikaiseva kaikki, mitä nyt oli väärää; hän oli parantava kaikkea, mikä nyt oli epäkunnossa; hän oli se, joka oli tuleva auttamaan kaikesta hädästä, hän oli tuo kaivattu, joka heitä pelastaisi kaikesta väkivallasta. Herravaltaa ei koskaan Ruotsissa rakastettu, ei silloinkaan kuin se sitä olisi ansainnut; kuningasvaltaan on jo vanhastaan totuttu ja se on niin syvälle juurtunut kansan mielipiteeseen, että myöskin vapaa mies tahtoo nähdä yhden hallitsemassa, ja ellei se yksi hallitse, puhutaan hän kumoon. Mutta tämä prinsessa oli hallitseva, sen näki jo siitä varmasta tavastakin, millä hän ohjasi virmaa Donilaista juoksiaansa Rurikia, joka oli syrjään sysännyt Caballeron. Eikö hän ollut suuren Kustaa kuninkaan tytär? Hän, tuo kansaa rakastava, oli jo kunniakkaan kaatumisensa jälkeen ehtinyt tulemaan taruksi. Kuviteltiin, että hänen aikanaan kaikki oli paremmin kuin nyt, ja niin, kuten ollakkin piti; silloinhan tiettiin, ketä tuli kunnioittaa ja ketä totella. Kukapa sen nyt tiesi? Kaikkien silmät tahtoivat tyttäressä tuntea hänen isänsä: siinäpä selvästi oli hän; tuota ei saattanut epäilläkään. Sillä tavalla ei kukaan muu saattanut hevosen selässä istua. Niin lempeästi ei kukaan muu osannut katsella ympärillensä ja tervehtiä köyhää kansaa. Siinä kuului iloinen sorina katseliain riveistä, kun Kristiina ratsasti takaisin yli Norrbron sillan ja Mälarin raittiit kevät-tuulet heiluttivat etummaisena ratsastavan hovimetsästäjän sinisen ja keltaisen kirjavaa ratsaslippua. "Nähkääs, tuota Jumalan valittua, eikö hän ole kuten taivaan enkeli? Mitä varten he odottavat? Miksikä eivät oitis aseta häntä valta-istuimelle? Mutta herrat, herrat, niin, heillä on kyllä hyvä olla nyt, niin kauan kuin heillä on valta, eivätkä laske meidän siunattua röökinäämme hänen oikeuksiansa nauttimaan." Nurinan tapainen rähinä kuului muutamien merimiesten joukosta, Laivasillalta päin. "Kuinka kauan pitää meidän kärsimän herrojen valtaa?... Lailliseksi! Lailliseksi! Kuningatar lailliseksi!" Kristiina kuuli tämän ja kannusti hevosensa, tervehtien joka haaralle. Merimiesten äänet hämmennettiin. "Kas, nyt hän taas tervehti! Minua hän tervehti... Ei, minuapa... Jumala häntä siunatkoon, hän on _meidän_ röökinämme; hänen pitää vallitseman eikä kenenkään muun!" Sukkelamainen räätälinsälli; jonka ohutta henkilöä likistettiin sillan käsipuita vasten, rupesi laulaen ilmoittamaan ympärillä seisovien tunteita vanhan piiritanssin sanoilla: "Toki vaan, mä sinut saan Omaksein ja kullaksein!" Jonka jälkeen toinen ohut veikka, yhtä likistetty sillan vastakkaisella puolella, ennustaen jatkoi: "Joll'et tahdo tulla, etkä ääntä kuulla, Ota sitten toinen, kyllä kai mä voinen Sua ilmankin olla!" Kristiina on kertonut, että neuvoskunta hänelle tarjosi kruunun jo lokakuussa 1643, eli vuotta ennen, kuin se hänelle olisi tuleva ollut. Siitä ei historiassa löydy mitään jälkeä, mutta monessa kohden puhutaan siitä, että kansa tahtoi kiirehtiä hänen lailliseksi tulemistansa. Hän tiesi sen, ja tämä soveltui hänen mielipiteihinsä, sillä palavalla innolla hän halasi mahtitöitä tekemään. Mutta hän käsitti, että aika vaatii miesvoimia valtion peräsintä hoitamaan, ja oli kylliksi viisas odottamaan. Kansan tunnetussa suosiossa hän äkkiä kypsyi. Vallanhoitajat ymmärsivät, että hän oli kuningatar ennen kuin hän kruunua kantoi, ja siitä ajasta asti rupesivat Kristiinan mielipiteet painamaan hallituksen vaa'assa. Ennätettyään linnanportille, seisahutti hän hevosensa, ja katseli, siinä kun satulassaan istui, juhlapukuun vaatetettuja väkijoukkoja ja auringonpaisteessa kimaltelevaa virtaa. "Katsokaa", sanoi hän vanhalle valtio-amiraali Gyllenhjelmille, joka oli häntä vastassa portilla, "tuo on minun parlamenttini, minun sotajoukkoni ja minun laivastoni! Löytyykö ihanampaa jalokiveä kruunussa, kuin kansan rakkaus? Tämän kansan edestä tahdon tehdä kaikki, minkä voin, uhrata kaikki, olla itsekieltävä kaikessa. En tahdo tehdä heitä ainoastaan voimallisiksi ja rikkaiksi, vaan tahdon myöskin tehdä heitä onnellisiksi. Voittoani ei pidä verellä tahrattaman, kansan vapaus ja vaurastus pitää oleman kunnianani ja kansan siunaukset palkkani. Suuri Jumala, mitenkä ruhtinas milloinkaan saattaa hylätä kansansa tahi etsiä kunniaansa vieraitten maitten suosiossa? Mitä aikaan olen saava, se on Jumalan hallussa, mutta historian pitää todistaman, että olen ollut kansalleni uskollinen. Kun kuolen, pitää ruotsalaisten minusta sanoman: joll'ei hän kyennyt kaikkeen, oli hänellä kuitenkin hyvä tahto tehdä kaikkea ja kieltäytyä kaikesta meidän onnemme hyväksi. Ja kun kuolen naimatonna, pitää heidän sanoman: hän rakasti meitä niin suuresti, ett'ei hän rakkauttaan tahtonut kenenkään kanssa jakaa." "Minä en saa kuulla mitä he sanovat; minulla ei ole, kuten armollisella sukulaisellani, vuosisata jäljellä kuunnellakseni kansanpuheita", vastasi leikillään tuo 69-vuotinen Gyllenhjelm, jonka sukulaisuus kuninkaallisen perheen kanssa salli hänen vapaasti jutella. "Mutta kun kerran tapaan armollisen sukulaiseni Elyseen kentillä, tahdon minä kuuliaisena lähettää Tungelin urkkimaan... Ei, hän ei ole siellä löydettävissä, hän asuu varmaankin alempana. Mutta minä menen itse, minä menen aaveilemaan Ritariholman kirkkoon tulevan vuosisadan alussa ja etsin sieltä hautakirjoitusten joukosta armollisen röökinäni kunnia-muistoa, ellei Ruotsin suurivaltias kuningatar sitä ennen ole voittanut koko Eurooppaa ja makaa haudattuna Romasta..." "Täytyy miettiä tuota asiaa", sanoi Kristiina iloisesti. "Teidän sopii lähettää Torstenson Romaan kortteeria tilaamaan. Lähinnä Ritariholmankirkkoa minä Pietarinkirkossa lepäisin, en kuitenkaan paavina. Se ehkä ei sopisi sukupuoleni eikä uskontunnustuksenikaan takia. Ennen minä paavin luterilaiseksi tekisin, kuin hän minua paavilaiseksi. Mutta kuulkaa, mitä ne tuolla alhaalla sorisevat?" "Ne huutavat: Kuningatar lailliseksi!" "Sitä minä heistä uskon. Siinä on nuo viisituhatta miestä Genesaretin rannalla paitsi vaimoja ja lapsia. Erotus on vain siinä, että nuo entiset jo olivat syöneet vatsansa täyteen ja nämät pyytävät saada syödäksensä. Hyvää iltaa, sukulaiseni; on aika seurata Mestarin esimerkkiä ja lähteä pois." Hän oli oikeassa; oli aika lähteä, sillä huudot kävivät yhä kuuluvammiksi. Joukko henkivartiaston miehiä ratsasti linnanportin edustalle vahtia pitämään. Tämä varovaisuus oli tarpeeton. Niin pian kuin uhkea, nuori prinsessa, joka Rurikin satulassa istuessaan katselioita ihastutti, oli kadonnut näkyvistä, hälveni sorina vähitellen ja joukot hajaantuivat. Kun kuningatar ratsasti linnanpihaan seurueineen syntyi hetkellinen ahdinko, sillä sielläkin oli joukko uteliaita. Hagar oli myöskin kuningattaren seurueessa. Hän oli astunut alas hevosen selästä ja viskannut ohjat ratsumiehelle, kun hän aivan lähellään havaitsi katseliain joukossa vanhanpuolisen miehen, joka hämmästyneenä tuijottaen katseli häntä. Tuon miehen oli hän nähnyt ennen; niin, hän ei saattanut erehtyä: luomesta hänen parattomaksi ajetussa leuassaan hänen hyvin tunsi. "Ettekö ole tullimies Lydik Larsson Helsingistä?" kysyi hän. "Olen, teidän armonne", vastasi hämillään tuo entinen suojelia kumartaen niin syvään, kuin jos tämä kumarrus olisi koskenut kuningattaren omaa ylhäistä henkilöä. "No eikö tullimies enään minua tunne?" jatkoi Hagar, ollen yhtä hämillään, kun hän muisti heidän hyvästijättönsä kolme vuotta sitten, jolloin hän oli puettuna uuteen kapeaan hätävarahameeseen ja Larsson esitti hänet presidentti Kurjelle Turussa. "En minä olisi rohjennut tuntea neiti Hagaria, ellen olisi kuullut hänen armoltansa presidentiltä, että... että..." "Niin, että ajat muuttuvat", virkkoi nuori hovineito. Oli vähän arveluttavaa tulla nyt muistutetuksi Turun aikuisesta hameesta, joka ennen oli pyhähameena avojalkaisella, mutta silkki- ja sametti-verhossa tuosta ei paljo lukua pidetä. "Minä oitis tunsin teidän ja näen, että terveys on ollut hyvä. Kiitoksia viimeisistä; tullimieshän minun ulos maailmaan vei. Saatanko olla teille joksikin avuksi? En saata kutsua teitä huoneeseeni, sitä ei sallita, ja minun täytyy nyt pukea toiset vaatteet ylleni; röökinällä on pienet pidot illalla hovisaarnaajaansa varten, joka muuttaa Strengnäsiin." "Minulla olisi alammaisesti vähäinen pyyntö, mutta se on ehkä nyt sopimatonta..." Hagar mietti. Hän ajatteli Beata rouvaa eikä koko Tukholman linnan edestä olisi uskaltanut tuoda vierasta kuninkaalliseen asuinkertaan, mutta siellä oli alikerrassa vastaanotto-huone alhaisemman säädyn armon-anojia varten. Hagar osotti hänelle sen huoneen ja lupasi pian tulla takaisin. Tullimies istui siellä olutpanian ja kalanmyyjä-akan seurassa; nämät odottivat päästäksensä kyökkimestarin puheille. Tullimiehen ajatukset tekivät retken Tukholmasta Tuurholmaan, poikkesivat ohimennessä Kaskaksen torppaan ja olivat kohta jälleen Tukholman linnassa. "Käsitätkö jotakin, ukkoseni?" sanoi hän itselleen. "Tulevalla kerralla kun näet pienoisen makaavan taniaisessa jossakin erämaassa, niin älä luulekkaan, että se siinä aina tulee makaamaan! Saattaapa tapahtua, että löydät hänen muutamien vuosien perästä kullassa ja sametissa kuningattarien seurassa. Miksikä en ottanut onnenlasta omakseni, silloin kuin hän tarjolla oli? Luonto oli hänessä jo silloin, eteen päin hänen menemän piti ja eteen päin hän meni. Lieneekö hän ylpeä?..." Kalanmyyjä-akka oli nähnyt Hagarin portailla ja kuiskasi oluenpanialle: "Näkikö isä rakas röökinän velhoa?" "Kukapa se on?" kysyi oluenpania. "Röökinän suomalais-velho. Joka ihminenhän sen tietää, että tuo noita tänne lensi korpinhaamussa ja istahdettuaan Kolmen kruunun tornille muuttui neidoksi. Tuo on nyt juuri sama otus, tuolla, joka kaikki tietää ja osaa kaikkea. Kun röökinä jotakin tahtoo tietää, sanoo hän pull pull, ja silloin tulee suomalais-velho ja opettaa häntä lukemaan Jumalan sanaa takaperin. Ei kummakaan, että röökinä on niin hirveän oppinut. Mutta nähkääs, korpinsiivet kasvavat aina yhäti hänen selässään; silloin velho sanoo: mutta tutta, ja ne piiloutuvat jälleen hänen hameensa liivin alle... niin kauan kuin tätä nyt kestää; ei suinkaan kauankaan kestä, ennen kuin saumat ratkeavat... Hoh, varjelkoon, siinä paha on, kun pahasta puhutaan!" Hagar astui sisään hovipuvussaan arillaan ja vastenmielisesti; hän ei saattanut kieltäytyä kuuntelemasta vanhaa suosiaansa. Kun hän havaitsi seuralaiset, päätti hän käyttää suomen kieltä, johon hän äsken uudestaan oli harjoittamalla tutustanut itsensä. Tullimies käytti suomea toisena äidinkielenään ja keskustelu kävi nyt tällä kielellä, ikään kuin todistuksena hameenliivin alla olevista korpinsiivistä. "Suokaa anteeksi", sanoi tuo pahassa maineessa oleva tyttö, "minulla on ainoastaan muutama minuutti vapautta; kello seitsemän alkaa palvelustuntini. Saatanko olla teille joksikin avuksi täällä Tukholmassa?" "Se nyt on niin", sanoi Lydik Larsson nöyrästi ja katsellen ihastuksella onnenlasta, "että Betty on kyllä kodikas vaimo, mutta nähkääs, armollinen neito, 'vuosi ja laps, parhaana kaks', sekä sakot kruunulle, pienet sivutulot ja huonot ajat... Minä haen avonaista tullimiehen virkaa Turussa..." "Onneksi olkoon!" "Niin, jos neiti Hagar tahtoisi suosiollisesti antaa pienenkin tuuppauksen onnen pyörälle vanhan palvelian hyväksi, saattaisivat kyllä ansiot tulla armollisen röökinän ylhäiseen huomioon." "Nyt he puhuvat noidankieltä", kuiskasi kalastaja-akka naapurilleen. "Näkeekö rakas isä kupuraa hameenliivissä oikean lapaluun alla?" "Pyydättekö, että puhuisin röökinälle Turussa olevasta avonaisesta virasta?" "Sehän olisi nöyrin tarkoitukseni Betyn ja lasteni tähden." "Se ei käy laatuun. Pyytäkää yhtä hyvin minua siirtämään Tuurholmaa Ritariholmaan! Röökinällä ei ole virkojen kanssa mitään tekemistä eikä minulla ole mitään tekemistä röökinän suosion-osotuksilla." "Minä luulin", vastasi Larsson, loukattuna Hagarin puheesta, jonka hän katsoi epäsuosion ja kiittämättömyyden osotukseksi, "minä luulin, että köyhä kruunun palvelia olisi suosiollisessa muistissa entisistä ajoista..." Hagar häpesi. Hänen vastauksensa oli ollut kylmä ja kieltävä. "Enpä unohda, rakas Larsson", lisäsi hän lempeämmällä äänellä, "että te kerran olette ollut hyvin hyvä minua kohtaan. Te minulle annoitte kirjoja ja annoitte minun lukea Pietari Luthin johdolla. Missä hän nyt on? Ja elääkö _Cannabis_?" "Lankoni Luth on nyt vihitty papiksi ja aikoo sotapappina lähteä sotaan. _Cannabis_, tahi Cambis, joksi kansa häntä nimittää, pitää yhä vieläkin koulua Hertonäsin kiville." "Oletteko kuullut jotakin Kaskaksen torpasta?" "En muuta mitään, kuin että siellä on monta nälkäistä suuta ja pettua padassa. Sanotaan, että Jerusalemin suutari oli ollut siellä syksyllä. Kotiin palatessani poikkean torppaan hevostani syöttämään, niin saan kertoa Dordeille... että ajat ovat muuttuneet." "Niin, niin, sanokaa, että se köyhä tyttö, jolle hän tasasi viimeisen leipänsä, usein tahtoisi halukkaammin paimentaa lehmiä Kaskaksen torpassa, kuin..." Hagar ei puhunut ajatustansa loppuun asti. Hän etsi rahakukkaroansa ja ravisti sisällyksen tullimiehen käteen. Siinä oli ainoastaan pieni kultaraha ja erä pientä hopeaa. Kaiken muun hän oli tuhlannut, pannut menemään, ett'ei muistanut minne. "Kyllä lähetän enemmän", sanoi hän, häpeillään ollen tuosta vähäpätöisestä lahjasta. "Mitä varten tullimies nyt Tukholmassa on? Viranko vuoksi? Älkää olko minulle suuttunut! Minä en uskalla röökinälle asiasta puhua, mutta minä puhun presidentille." Hänellä oli vieläkin jäljellä tuo erin-omainen voima, millä hän sydämmiä voitti ja jonka vaikutusta Lydik Larsson monesti ennen oli saanut kokea. "Neiti Hagar ei vaivaa itseänsä", vastasi hän puoleksi lepytettynä, "vaikka minä, häpeä kyllä, olen vaivannut itseäni tekemään tämän matkan hänen tähtensä! Siellähän on ollut välikäräjät Karjassa, tuosta tapahtumasta, joka torpassa oli kuusitoista vuotta sitten, ja minä olen täällä antaakseni vieläkin todistustani hänen armollensa presidentille. Minähän olen nähnyt tuon kuolleen ja minä ajattelin silloin heti, että hän oli parempaa säätyä." "Mitä on tullut käräjissä ilmi? Onko kuultu jostakin nimestä?" "Ei mistään nimestä, minun tietääkseni, mutta monesta muusta kummallisesta asiasta." Kello löi seitsemän linnantornissa. Minutilla piti Hagarin olla paikoillaan, hän muisti Beata rouvan, ja ennätti tuskin kurottaa kätensä hyvästijätöksi sekä katosi pian, ikään kuin todellakin korpinsiivet olisivat kasvaneet ulos hameenliivistä. "Vähällä piti, ettei sauma ratkennut", kuiskasi kalanmyyjä-akka. "Eikö isä rakas kuullut kuinka hän tavan takaa sanoi: mutta tutta? Pois hänen tietysti täytyi rientää, kun röökinä huusi pull pull. Hän kaiketi taas lukee paavin katkismusta iltarukoukseen..." Johannes Mathiaksenpoika oli kieltäytynyt ottamasta vastaan niitä kunnian-osotuksia, joilla Kristiina olisi tahtonut kiitollisuuttaan hänelle näyttää. Ainoastaan pieni valittu seura oppineita ja kirkkosäätyyn kuuluvia oli kutsuttu illallisille linnaan, jossa kilvan koetettiin osottaa uudelle piispalle ystävyyttä. "Teidän kunnian-arvoisuutenne varoituksen tänäpäivänä ei pidä kalliolle lankeeman", sanoi Kristiina luoden kauniin katseen entiseen opettajaansa, kun illallisen jälkeen istuivat tuttavallisesti keskustellen. "Saattaapa tapahtua, että me, ylhäiset raukat, monta kertaa toivoisimme itsellemme alhaisempaa asemaa, kuin moni luulee. Minä ymmärrän, ei ole yhtään vuorta niin korkeaa eikä laaksoa niin matalaa, kuin korkeudet ja syvyydet ihmis-sielussa. Mutta saattaako myöskin alhaiso, joka meitä kadehtii, käsittää teidän kunnian-arvoisuutenne sanat niitten sisällisen merkityksen mukaan? Eikö niitä soviteta kruunuun ja aatelistoon?" "Suokaa anteeksi rohkeuteni", vastasi piispa. "Tämän päiväisen tekstin edessä on ylhäinen ja alhainen saman arvoinen. Mikä on suurta? Mikä on pientä? Jumalan valtakunnan lain mukaan hengellisesti köyhät kuuluvat taivaan valtakuntaan ja hengellisesti siviät saavat maan periä. Ei saa unhottaa, että Mestari köyhille kalastajille sanoi: Teille on annettu Jumalan valtakunnan salaisuus. Maalliselle korkeudelle on itsekieltämys vaikea. Torninhuipun on pitempi tie maahan langeta, kuin pajupensaan lehden. Armollinen röökinä, älkää paheksiko vanhan opettajanne hyvästijätöksi antamia sanoja, minä tiedän hyvin, mitkä suuret lahjat teille on suotu kuninkaallisen mielenlaadun muassa, josta joka päivä Jumalaa kiitän. Mutta noita suuria lahjoja saattaa verrata laivan korkeisiin mastopuihin ja purjeisiin, jotka antavat kovan vauhdin ja keikunnan. Niissä tulee olla enemmän pohjapainoa kuin matalaksi rakennetuissa kaljaaseissa, ja minä tuumaan, että tuon suurta tilaa ottavan tavaran alla, jonka hallitus mukanaan tuo, täytyy olla vahvasti nöyryyttä ja itsekieltämystä pohjalastina. Niitä kyllä löytyy, jotka teille huutavat: vapaa ja laillinen! Mutta nähkääs, vapaa ja laillinen on ainoastaan se, joka ei ole huikentelevaisen sydämmen himojen orja, vaan seisoo vapautettuna Jumalan totuudessa iankaikkisella pohjalla." Kristiina kuunteli opetusta maltillisesti ja tyvenesti. Nyt puristi hän lämpimästi vanhan opettajansa kättä ja sanoi: "Minä kiitän teidän kunnian-arvoisuuttanne. Minun valta-istuimeni luona on totuus aina tervetullut, varsinkin, kun se tulee niin suoraan, kuin teidän suustanne. Te tunnette minun... kentiesi paremmin kuin minä itse. Kun nuo suuret syvyydet avautuvat jalkojeni eteen, niin minä muistan teidän sananne ja nöyryytän itseni kohotakseni." Hän ei teeskennellyt. Hän tahtoi todellakin olla nöyrä, tuo seitsemäntoista-vuotias Kristiina... olla nöyrä kohotaksensa. 20. Tuhkimus. Hänestä ei tullut oikeata prinsessaa. Nuoren miehen lupaukset, viinamarja-mehun vaikuttaessa, ovat kuten kastemadot, jotka kömpivät päivän valoon sateella, mutta vetäytyvät takaisin maahan selkeällä ilmalla. Kustaa Kurki oli matkustanut Saksanmaalle isänsä luvalla, koettamatta viedä Hagaria mukanaan. Hagar uskalsi taas näyttäytyä entisen suojeliansa kodissa. Oli iltapäivä; presidentti Kurki oli lähtenyt ulos. Hagar astui armollisen rouvan työhuoneeseen, ja havaitsi hänen toimivan rakkaassa työssä, hän nimittäin leikkasi omakätisesti pieniä vaatteita uudelle odotetulle perilliselle. Poikapuoli Gabriel, 13 vuotias ja ylioppilas Turussa jo 11 vuotiaana, pesi ruostetta pois kahdesta vanhasta romalaisesta rahasta, jotka kuuluivat hänen rahakokoelmaansa. Omat tyttäret Kaarina ja Märta pitivät kiinni äitinsä hameesta ja estivät häntä työssään. "Mamselli", sanoi armollinen rouva opettajattarelle, "pitäkää huolta lapsista; he saattavat loukata itseään saksilla!" "Ei, ei, Hagarin pitää puhuman meille satua!" pyysi kiihkeästi nelivuotias Kaarina. "Kerro heille jotakin, niin jättävät minut rauhaan!" sanoi äiti. Ja Hagar kertoi lapsille Kaskaksen torpan metsästä, mitenkä korkea petäjä katseli juurellaan olevaa muurahaiskekoa ja miten maakotka liiteli korkealla ilmassa metsäkyyhkyjen pesien ylitse. Siellä oli suuri, sammalten verhoama vuori, jonka koloissa haltiat asuivat, ja kun kivellä koputteli vuorta, kilisi sen sisustassa ikään kuin hopea olisi helähtänyt. Vuoren juurella istui köyhä avojalkainen tyttö ohkaisessa hameessaan ja kaitsi lehmiä. Häntä nimitettiin tuhkimukseksi, sillä siellä oli metsänrinteessä tupa, jossa tuhkimuksen oli tapana istua takalla itseään lämmittelemässä, kun hänen oli vilu. Kun hän lehmien kanssa lähti ulos, sai hän kovan leipäpalan evääkseen; vettä hän sai lähteestä. Eräänä päivänä, kun hän ammensi vettä tuohisellaan, näki hän lähteen kuvastimessa pienen noitatytön, joka hänelle sanoi: Tahdotko tulla prinsessaksi, sinä? Totta kaiketi, sanoi tuhkimus, sillä hänen oli vilu ja nälkä. Mene siis vuoren luo, sanoi lähdetyttö, ja koputa seitsemän kertaa kivellä oikein kovaan. Kun olet seitsemän kertaa koputtanut, kysyvät haltiat sinulta, mitä tahdot ja silloin pitää sinun vastaaman: tahdon antaa teille vapauteni. Äiti hymyili nähdessään lapsensa hämmästyneinä ja tarkkaavaisina. Nuori Gabriel katsoi pois rahoistaan ja tuumasi, että tuo oli kovin lumouksentapaista. "Eihän tuhkimus vain liene ollut niin tyhmä, että olisi vapautensa antanut?" "Niin, sanoppas vain, eikö ollutkin tuo lumouksentapaista? Mutta niin teki tuhkimus. Hän meni vuoren luo, koputti seitsemän kertaa, ja kun haltiat kysyivät, mitä hän tahtoi, vastasi hän, kuten lähdetyttö häntä oli neuvonut. Silloin haltiat sanoivat: Täällä kasvaa vuoden vanha pihlaja. Leikkaa ensin rako pihlajaan. Leikkaa sitten vasemman kätesi pikkusormeen sen verran, että siitä tulee veripisara, pane sen jälkeen se veripisara pihlajan-rakoon, liitä rako kiinni ja solmia vahva nuora pihlajan ympäri. Silloin vapautesi on siellä niin kauan, kuin se pihlaja seisoo, ja silloin sinä tulet prinsessaksi." "Tekikö tuhkimus niin?" "Teki kyllä. Ja kun hän sanoi haltioille: nyt olen sitonut vapauteni pihlajaan, kuuli hän ilmasta kovan huminan, ikään kuin myrskyilman raivoamisen. Silloin suuri maakotka laskeutui alas, iski kyntensä häneen ja vei hänen meren yli kuninkaan kartanoon, ja sitten tuhkimus melkein tuli prinsessaksi. Mutta oikeaa prinsessaa hänestä ei sentään tullut, sillä reikä pihlajassa ei ollut niin kovaan kiinni sidottu, kuin sen olisi pitänyt olla. Siitä oli tiukkunut pienen pieni hitunen hänen vapaudestaan ulos, ja se oli tarpeeksi suuri estämään häntä tulemasta oikeaksi prinsessaksi, mutta ei kylliksi suuri vapauttamaan häntä haltioista. Ja nyt kulkee tuhkimus, joka puolittain on prinsessa, puolittain avojalka ja odottaa odottamistaan. Vuoden vanha pihlaja on nyt kasvanut suureksi puuksi ja siinä on kauniita, valkoisia, tuoksuvia kukkia ja punaisia marjoja, mutta mitä se tuhkimusta auttaa? Onhan hänen vapautensa sidottu, niin kauan kuin pihlaja seisoo. Hän odottaa tänään ja odottaa huomenna ja odottaa vuosia ja kuukausia pihlajan vanhentumista ja lahoamista siksi, että vihdoin armahtava tuuli sen puhaltaa kumoon. Mutta kauvan kestää aikaa, oih, sitä kestää kauan, kauan! Pihlaja on nyt ensimmäisessä nuoruuden kukoistuksessaan, ja tuo tuhkimus raukka tulee ehkä vanhaksi ja harmaaksi, ennenkuin pihlaja vanhaksi tulee. Miksikä hän vapautensa sitoi?" "Mutta hänen pitäisi mennä sinne aukaisemaan sidettä", tuumieli Kaarina Kurki. "Ei, hänen pitäisi mennä hakkaamaan pihlaja poikki", neuvoi nuori Gabriel. "En tiedä, ehkä hän tekee jommallakummalla tavalla", vastasi Hagar. Rouva Sofia De la Gardie oli vähitellen ruvennut satua kuuntelemaan. "Mamselli", sanoi hän opettajattarelle, joka mietti sadun siveys-opillista tarkoitusta, "antakaa lapsille heidän illallisensa; heidän on aika mennä levolle. Ja sinä, Gabriel, vie tuo rahalaatikko-rohju pois kammariisi, se on täällä tiellä vain. Hyvää yötä, pienokaiseni!" Turhaan Kaarina pyysi saada kuulla satua toistamiseen. Äiti oli hellä ja hyvä, mutta järjestys Kurjen perheessä oli ankara. Lapset suutelivat äitinsä kättä ja tottelivat. Heidän mentyään, katseli rouva Sofia De la Gardie kertojaa äidillisesti tutkivalla katseella ja kysyi: "Oletko sinä tuhkimus?" "Välistä tuntuu siltä, kuin olisin", vastasi Hagar. "Mikä sinun on, lapsi? Etkö ole saanut kaikkea? Eikö Kersti röökinä sinulle hyvyyttään tuhlaamalla tuhlaa? Etkö ole saanut oppia, jota sydämmestäsi olet halannut? Eikö sinulla ole ystäviä ja kaikkea, mitä rohkeimmissa unelmissasi olet toivoa saattanut? Mitä pyydät sinä vielä?" "Vapautta", vastasi Hagar arasti. "Lapsi, lapsi, ei löydy yhtäkään sellaista vapautta, +jota sinä pyydät. Kaikkien täytyy taivuttaa itsiänsä, kuningatarten samoin kuin muitten, niin, vieläpä paljoa enemmänkin. Vapautta täytyy meidän etsiä omasta itsestämme eikä ulkopuoleltamme. Vapaasta tahdosta taipua Jumalan ja ihmisten lain mukaan, olla itsenäinen ja kuitenkin itsekieltävä, kun velvollisuus niin vaatii, kas siinä todellinen vapaus; toista ei olemassa ole." "Niin, teidän armonne... olla itsenäinen." "Olla mitä parasta itsessämme löytyy, olla hyvä ja lempeä, tottelevainen ja kärsivällinen, alituisesti pyrkiä saavuttamaan suurimpaa täydellisyyttä. Sinä palvelet oppinutta ja suurilla lahjoilla varustettua prinsessaa, lapseni; hän on sinua kaikessa muussa etevämpi, paitsi yhdessä, jota _hän_ ei ole oppinut, mutta jonka _sinä_ olet saanut oppia. Kersti röökinän on täytynyt taivuttaa itsensä isänsä, äitinsä, tätinsä, vallanhoitajien, opettajien ja hovimestaritarten tahdon mukaan, mutta sitä hän ei ole tehnyt tarpeeksi kauan eikä kyllin ankarasti, voidaksensa itsepäisellä luonnollaan taipua kruunun alle. Hän on vähemmän vapaa kuin sinä. Sinua on köyhyys ja turvattomuus taivuttanut maahan asti, aina pienestä lapsuudesta saakka: sitä varten saatat nyt, vaikka ulkonaisesti sidottuna, olla vapaana, jos ymmärrät säilyttää parhaat ominaisuutesi. Hagar, minä pelkään, että olet tuhkimus, joka tahtoi tulla prinsessaksi. Sinussa on jotakin sekä syntyperäistä että opittua Kersti röökinästä." "Tähdet sanovat sen." "Niin, se kuuluu kyllä kauniilta. Mutta minä sanon sinulle, mitä se oikeastaan on: se on _ylpeyttä_." Hagar hillitsi sisällistä kapinoitsiaansa ja oli vaiti. "Sinulla on kylliksi päätä käsittääksesi minua, mutta onko sinulla myöskin sydäntä uskoaksesi minua? En sano, että sinun aina olisi pitänyt jäädä köyhään, palvelevaan asemaan, mutta onneksi ei ollut, että tulit hoviin. Prinsessa, joka ei ole oikea prinsessa, on vielä halvempi kuin hänen kammaripiikansa. Mitä on, sitä pitää olla kokonaan. Puolinainen ihminen on mitätön kappale. Lapsi raukka, käsitätkö itseäsi? Sinä et ole haukka etkä kyyhkynen, sinä olet toisen pesään pantu käenpoikanen, ja tahdot lentää kotkansiivillä. Kersti röökinä ei muuksi kelpaa kuin kuningattareksi: ota häneltä pois kuninkuus, niin hän ei osaa edes sukkaa kutoa. Jos nyt sinä, joka et ole kuningatar, tahdot olla hänen kaltaisensa, niin ethän silloin ole mikään." "Vendela Skytte ei myöskään ollut kuningatar." "Noh, mene sitte naimisiin kuten hänkin ja tule ymmärtäväiseksi emännäksi! Tuhkimus tekee viisaasti, jos hän seuraa Kaarinan neuvoa ja aukaisee siteen, eikä Gabrielin neuvoa, hän kun käski hakata pihlajan kumoon. Tahdotko muuttaa meille, vai tahdotko tulla juutalaiseksi?" "Teidän armonne on ollut hyvä minulle... teidän armonne on ollut minulle parempi kuin äiti... mutta täällä minä aina olen puolinainen." "Niin, niin, minä tiedän, mutta se aika saattaa tulla, lapseni, jolloin puolinainen tulee kokonaiseksi", sanoi Sofia De la Gardie liikutuksella, joka osotti, että hän vähitellen oli suostunut miehensä tuumiin Kustaan tulevaisuudesta. Syntyperää lukuun ottamatta ei tuo ylhäinen Kurjen perhe saattanut toivoa rikkaampaa eikä esitettäväkseen sopivampaa miniää. Presidentti palasi ja puhui puolisolleen jotakin kahden kesken. Hän oli kovin pahoillaan eräästä uutisesta, jonka hän äsken oli kuullut neuvoskunnassa. Valtiollinen salaisuus, joka oli erittäin tärkeä, oli tullut ilmi, ei tietty miten eikä kenenkä kautta. Eräs neuvoston päätös, josta oli suljettujen ovien takana keskusteltu ja ainoastaan neuvoston jäsenien ja kuningattaren läsnä ollessa, oli samana päivänä kerrottu vieraan vallan lähettiläälle, jonka vähemmän kuin kenenkään muun olisi tullut saada siitä vihiä. Se varma tieto, ett'ei edes hallituksen salaisimmissa neuvotteluissa oltu turvattuna palkattujen urkkijain vehkeistä, oli hämmästyttänyt kaikkia. Nyt tahdottiin käyttää kaikkia keinoja, millä vain olisi mahdollista päästä kavaltajan jäljille ja saada häntä kiinni. Jollei tämä onnistuisi, olisi valtakunnan turvallisuus alttiina ja sen lisäksi tulisivat neuvoskunnan jäsenet epäilemään toinen toisiansa ja poissa olisi se yksimielisyys, josta valtakunnan onni riippui. Enempää ei nyt saanut ilmoittaa ja tätäkin tuli suurella huolella salassa pitää. 236 vuotta myöhemmin saattaa lukia aavistaa, mitenkä tämän asian laita on. Pietari Wiben sanansaattajaa, joka Kristian IV:nelle toi tiedon Niilo Tungelin luuletelluista havainnoista, oli jonkun tekosyyn tähden viivytetty rajalla ja niin runsaasti kestitetty, että onnistuttiin saada häneltä kirjeet taskusta, jotka sitten taitavasti aukaistiin ja pantiin jälleen kiinni, kun ensin oli ehditty ottaa kirjoituksista jäljennös. Wiben lähettämät tiedot olivat varovasti kirjoitetut, ei yhtäkään nimeä mainittu. Tosi kyllä, oli Wibe lisännyt, ett'ei minun urkkiani ole oikein luotettava; mies oli vain mahtava olevinaan ja tahtoi ansaita hyvän lisätulon. Mutta siinä luettiin kuitenkin urkkian kertomus, mitä neuvosto 12 päivänä toukokuuta oli päättänyt, että nimittäin olisi ryhdyttävä sotaan Tanskanmaata vastaan. Uskoisiko kuningas Kristian ja hänen ministerinsä Wibeä tahi vakoojaa? Presidentti sai vastavuoroa puolisoltaan kuulla salaisuuden Hagarista. Tyttö oli aina ollut ylevämielinen: nyt oli hänen odottamaton onnensa tehnyt hänet niin ylpeäksi, ett'ei hän enään kärsinyt olla kuningattarenkaan palveluksessa. Mitä oli tehtävä? Tuliko lähettää hänet pois hovista? Jos hän olisi Kustaan kanssa kihloissa, saattaisi hänet ottaa perheeseen omana lapsena. Hän oli nyt kaikessa niin aateliston vertainen kuin vain joku olla saattoi, mutta syntyperä, syntyperä! "Älä ole huolissasi", vastasi presidentti, "minä olen keinon keksinyt. Kersti röökinä on hommannut tutkintoa pidettäväksi Suomessa, saadaksensa selkoa Hagarin sukuperästä. Minä olen pitänyt huolta siitä, että asiaa toimitetaan veltosti. Siinä olisi saattanut tulla ilmi monenmoisia vähemmän hauskoja asioita. On tultu erään rikoksen jäljille, mutta tytön isästä ei tiedetä mitään. Se on pää-asia. Olen puhutellut valtaneuvos Eerik Ryningiä, joka on laamanni Sörmlannissa, hän on kunnian mies, sekä on nainut, kuten tiedät, erään Maria Kurtzellin, mutta on lapseton. Hän on halullinen ottamaan Hagarin lapseksensa, vähäisestä ystävän palveluksesta, jonka minä olen tilaisuudessa hänelle osottamaan eräässä käräjäasiassa, hän kun riitelee liiviläisistä maatiloistaan. Sopii keksiä joku syy, jonkunlainen sukulaisuus -- ja kaikki on selvillä. Suku on vanhaa aatelia, nimi kunnioitettu, eikä ole liika halpa yhdistettäväksi meidän perheemme kanssa. Lyhyesti sanoen, kaikki käy ikään kuin itsestään, mutta aikaa tarvitaan, ja siksi on paras, ettei Hagar jätä hovipalvelustaan. Meillä hän tulisi kohtaamaan Barbron ja Ingeborgin: se ei käy päinsä. Alan luulla, että Hagarin onnistuu pitää purjeet tuulessa siksi, kuin kuningatar lailliseksi tulee, ja Silloin hän itse saattaa valita nimen. Mutta Ryning on varmempi: tulkoon hän vain Ryningiksi." "Entäs juutalainen?" Presidentti kohotti olkapäitään. "Minä teen, minkä saatan, voittaakseni tulevalle miniälleni hänen suosionsa. Hän saa sen laillisesti kirjoitetun ja täydellisesti vahvistetun todistuksen, jonka hän on pyytänyt... Hagar!" Presidentin huolenpitojen esine astui samassa sisään, tietämättömänä niistä suunnitelmista, joita hänen tulevaisuudestaan tehtiin. "Kustaa lähettää sinulle vakaan, sydämmestä uskollisen tervehdyksen", sanoi presidentti, suudellen häntä isällisellä rakkaudella otsalle. "Hän lähti toissapäivänä. Kun hän sodasta palajaa ansaiten sen, jota hän rakastaa, on hänellä ehkä jotakin enemmän sinulle sanottavaa." Hagarin poskiin nousi hehkuva puna. Ensi kerran hän nyt havaitsi, että vanhemmat hyväksyivät poikansa innokkaan rakkauden. Tämä oli enemmänkin: olipa melkein kuin kihlaus. Mitä hän tähän vastaisi? Ei kukaan häneltä mitään kysynyt. Merellä harhailevan lastun tulisi tietysti tätä liittoa pitää suurimpana onnenaan ja kunnianaan. Hagar kumartui ja suuteli ääneti suojeliansa kättä. Kasvatti-äiti sulki hänet syliinsä. Rouva Sofia De la Gardie rakasti tuota ynseätä tyttöä kaikkine ylpeyksineen, turhine oppineen ja kaikkine vikoineen, jota hän äsken ankarasti oli koettanut oikaista. Hänessä oli jotakin, tuossa maantieltä otetussa lapsessa, mikä korotti häntä aatelitonta ylhäisemmäksi ja joka miellytti kasvatti-äitiä, sillä hän, joka itse oli ylpeämielinen, antoi halusta anteeksi toisen ylpeyden. Sanoja ei nyt tarvittu: äiti ja lapsi ymmärsivät toisiansa. Kaikki oli niin selvillä, kuin hämärä tulevaisuudentuuma olla saattaa, jolloin toinen päähenkilö on vaiti ja toista odotetaan takaisin muutamien vuosien perästä verisestä sodasta. "Tiedätkö", jatkoi presidentti sellaisella tuttavallisella äänellä, joka oli aiottu osottamaan, että hän tahtoi korottaa armolapsen tyttärekseen, "tiedätkö, että Lydik Larsson Helsingistä on Tukholmassa, täällä kirjoittaaksensa ja vahvistaaksensa omakätisesti todistukset sinun syntymisestäsi?" "Hän on minulle sanonut, että hän hakee avonaista virkaa Turussa, minä pyydän teidän armoanne pitämään häntä suosiollisessa muistissa." "Sinun tähtesi, sen huolenpidon tähden, jota hän sinulle on osottanut, tahdon tehdä, mitä voin. Se riippuu kammarikollegiosta ja on ehkä kyllä vaikea saada sitä hänelle, koska tuo hyvä mies ennen on saanut sakkoa virassaan. Hän on tuonut muassaan pöytäkirjat Karjasta. Siinä on tullut kolme uutta todistusta oikeuden tutkinnossa. Vaimo Dorothea Juhantytär muistelee, että hän kuolleen paidassa oli nähnyt vierailla kirjaimilla merkityn nimen, joka oli sen heprealaisen Jahvehin tahi Jehovahin näköinen, joka on hänen raamattunsa nimilehdellä, ja tämäkin vahvistaa juutalaisen puhetta. Eräs vanha sotamies on kuolinvuoteellaan tunnustanut, että kun hän sinä yönä oli kyydinnyt raskasta rekeä Karjaan Grabbakasta Bengsnoran taloon Mustioon, oli toisessa reessä lähtiessä istunut kaksi naista kuskin kanssa, mutta perille tullessa ainoastaan yksi nainen. Ja kun sotamies tästä oli ollut ihmeissään, oli hän saanut, pysyäksensä vaiti, neljä puolalaista kultarahaa, joissa oli kuningas Sigismundin kuva. Vielä lisäksi on yksi herra Aake Tottin ratsumiehistä tunnustanut, että hänen herransa sinä yönä oli kumoon ratsastanut erään yksinäisen naisen maantiellä, vähän matkaa Uuskylän talosta, mutta koska he ratsastivat kovaa vauhtia pakkasen takia, niin ratsumiehen ei ollut aikaa katsoa taaksensa, jäikö nainen sinne makaamaan tahi nousiko hän jaloilleen. Näistä sekä muista todistuksista lähetetään todistetut kopiat Ruben Zeville." "Onko teidän armonne saanut tietoja veljestäni?" "Tyhjät sanomat parhaat sanomat. Sinun iso-isäsi on taitava laskumies: hän on tasan jakava, pitää pojan ja suo tytön hänen risti-isälleen. Ole varovainen, lapsi, palveluksessasi kuningattaren luona! Se päivä tulee, jolloin hän sinun jättää niiden huomaan, jotka ovat sinua lähimpänä." 21. Kuka on maankavaltaja. Jos tuhkimus oli prinsessa, niin kuningatarkin jäi kuningattareksi. Ruotsalaisen neuvoston huolet heidän valtiosalaisuutensa ilmitulosta saattoi päivä päivältä heille enemmän levottomuutta. Tarpeellisia ohjeita valmistuksiin mahdollisesti tapahtuvaa rauhanrikkomista varten oli lähetetty ulkomaisissa hoveissa oleville lähettiläille, salavihkaa keskusteltiin Alankomaitten ja Hampurin kanssa; tahdottiin edeltäkäsin asettua varmalle kannalle Warsovassa ja Berlinissä, Wibeä imarreltiin, kuningas Kristianille koetettiin vakuuttaa, ei juuri ystävyyttä, mutta kuitenkin, että Ruotsi oli kykenemätön alkamaan uutta sotaa. Kaikessa hiljaisuudessa varustettiin Skånen ja Norjan varustamattomilla rajoilla. Neuvoteltiin, mitenkä Torstenson, jonka ryhtymisestä asiaan kaikki riippui, saisi kauas Saksanmaalle tietoa tuumasta, ja katso, silloin havaittiin Wiben ilmoituksista, että kaikki oli tullut ilmi tahi oli tulemaisillaan. Vielä Wibe epäili, mutta hän oli tarkkanäköinen ja oli tullut varoitetuksi; hän tietäisi kyllä hankkia itsellensä varmempia tietoja. Nyt tiettiin, että hänellä siihen oli keinoja. Kuka oli pettäjä? Neuvoskunnan jäsenet katselivat toisiansa epäilyksellä, jota he turhaan kokivat salata. Yhdenhän heistä oli täytynyt juorutella... ei tahalla, sitä koetettiin olla luulematta niin kauan kuin mahdollista, mutta ehkä puhumisen halusta, kevytmielisyydestä. Oxenstjernalla oli vastustajia: olisiko joku heistä...? Nämät vastustajat arvelivat taas, että valtiokanslerin sukulaiset tahi palveliat sen olisivat tehneet. Syyllinen oli kiinni saatava. Kaikki nuuskiat oli pantavat liikkeelle. Valtiokansleri kutsui eräänä aamuna vakoojansa luoksensa. "Olavi", sanoi hän, "sinua on petetty toukokuun 12 päivänä. Kerro minulle vielä, mitä nähnyt olet sekä mitä et ole nähnyt. Anna minulle jälki, niin minä täytän sen kullalla." Skånelainen toisti ilmoituksensa veitikkamaisen muotoisena. Hän ei saattanut olla kaikkialla, mutta hän oli varma siitä, jota häntä oli käsketty seuraamaan. Tungel oli mennyt ulos iltapäivällä lankonsa luo, joka asui Itäisen pitkänkadun varrella. Yhdeksän aikaan illalla oli siitä talosta lähtenyt länsigöötalainen, joka oli kadonnut pimeään Bouchtin talon kohdalla. Olavi epäili Wiben taloa, joka oli lähimmäisessä korttelissa, ja vartioitsi taloa kello yhteentoista, jolloin sieltä lähti Wiben kammaripalvelia ja taalaintyttö hänen muassaan; tämä suuntasi matkansa linnaan päin ja katosi siellä porttikäytävän varjoon. Sitten oli Olavi vartioinnut Wiben asuntoa koko yön ja nähnyt kynttilän palavan siellä kello kolmeen, havaitsematta ketään muuta kuin kammaripalvelian, joka yksin palasi kotia. "Kuka oli länsigöötalainen?" Olavi ei saattanut olla monessa paikkaa yhtä haavaa. Jos länsigöötalainen oli Tungel, olisi hänen pitänyt olla Wiben luona koko yön. Mutta Olavi oli aamun koittaessa tehnyt tikusta asiaa ja mennyt Tungelin taloudenhoitajan luo sekä saanut tietää, että hänen isäntänsä nukkui vanhurskaan unta omassa kodissaan. "Ja kuka oli tuo taalain tyttö?" Olavi tuumasi, että taalaalaiset yleensä ovat siivoksi tunnettuja, mutta saattoihan kuitenkin löytyä poikkeuksia. "Tyhmyyksiä!" Sivutulo ei tällä kertaa tullut niin runsaaksi, kuin vaakoja oli toivonut. Tungelia oli kentiesi syyttömästi epäilty. Täytyi etsiä uutta jälkeä. Valtiokansleri ajoi linnaan ja meni sisarensa rouva Beata Oxenstjernan luo. Jotakin oli juolahtanut hänen mieleensä, se oli kyllä uskallettu tuuma, mutta muuta neuvoa tuskin löytyi. Hän uskoi ylihovimestarittarelle niin paljo, kuin hän luuli sisarensa voivan valtiosalaisuudesta säilyttää takanansa. "Olen epäillyt Skytteä, joka on kettu, ja Gyllenhjelmiä, joka on lörpötteliä, mutta nuo hyvät herrat ovat asiasta enemmän pelästyneet, kuin minä. Luuleeko rakas sisareni, että asia olisi saattanut tulla ilmi erään ylhäisen henkilön kautta, joka neuvostossa oli läsnä?" "Varjelkoon meitä!" huudahti Beata rouva pelästyneenä. "En koskaan minä sitä voi uskoa, että röökinä, joka on niin viisas ja vakainen..." "Sen kyllä tiedän, mutta jos hän olisi sattunut nuoruuden ajattelemattomuudessa sanomaan jotakin? Hän ehkä ei mitään salaa Ebba Sparrelta?" "Hän ei ole Ebballe eikä minulle koskaan ilmoittanut mitään valtiota koskevaa." "Ei, rakas sisareni ei ole valtiosalaisuudesta osallinen, mutta kaksi nuorta lörppähuulta ei punnitse tarkasti sanojansa. Eiköhän röökinä olisi saattanut sanoa Ebballe esimerkiksi näin: kun nyt saamme sotaa lähemmällä taholla, niin saamme odottaa sukulaistani Kaarle Kustaata tänne, ja mitenkä minun tulee häntä ottaa vastaan?" "Mitä sanoo teidän lemmellisyytenne!" huudahti Beata rouva, joka maltittomuudesta melkein oli halkeamaisillaan, kun oli niin tuskissaan siitä, mitenkä saisi selkoa noin pelottavasta juonesta, joka valtakunnan menestystä vastaan oli tehty. "Mahdotonta se ei ole. Olen aina sanonut, että niin viisas kuin Kersti röökinä onkin, ei hän rakkaudentuumissa ole jääpalastakaan parempi ikäisiänsä. Ja Ebbakin välistä on vähän hölläsuinen minua kohtaan; en nyt tahdo puhua röökinästä, mitenkä hän tekee elämäni sellaiseksi, että sitä saattaisi verrata karttapiikkien päällitse kiipeämiseen. Olisikohan nyt Ebba... ei, teidän lemmellisyytenne, ei, sen on täytynyt tulla ilmi toisen hammasrivin kautta, ja täällä löytyy toinen..." "Onko röökinällä joku muu uskottu kuin Ebba?" "Uskottu? No, niin, niin uskottu kuin koirarakkikin saattaa olla, jolle sokeria antaa. Täällähän on uusi lempisilmä, kuten teidän lemmellisyytenne tietää." "Lukia?" "Niin, tuo suomalainen noidanpenikka. Olen nyt kärsivällisesti odottanut yhdeksän kuukautta, että korpinsiivet kasvaisivat ulos lapaluusta, kuten ihmiset sanovat, mutta vielä ei voi havaita mitään muuta, kuin että röökinä päivä päivältä joutuu paremmin ansaan ja nyt tahtoo tuon pahan korottaa aatelisten vertaiseksi Hänessä sanotaan olevan juutalaisverta. Antaa hänen saada valtaa, niin pääsemme pian sekä papeista että kirkosta." "Hulluudella pitää myöskin olla aikansa. Kertokaa minulle, mitä rakas sisar luulee kammaripiiasta Hagar Ringistä. Olisikohan röökinä ilmoittanut hänelle jotakin, mitä valtakuntaa koskee?" "Ei, sitä minä en tahdo sanoa, mutta antakaa minun ajatella... röökinällä on pöydällään muistikirja, jolla on viheriäiset safiaanikannet, siihen kirjaan hän joka päivä muistiinsa kirjoittaa jotakin, joka on hänen mielestään erinomaista. Siihen kirjaan hän mahdollisesti on kirjoittanut jotakin neuvoston päätöksestä, ja koska hän on kovin huoleton vaatteittensa ja kirjojensa kanssa, on saattanut tapahtua, että hän on jättänyt kirjansa pöydälle, kun hän on mennyt pois. Jos nyt kammaripiika Hagar, joka usein pitkin päivää työskentelee röökinän huoneessa, on saanut nähdä sen kirjan, on hän siinä saanut lukea..." "Ei suinkaan rakas sisar kuitenkaan tarkoita, että hän sillä on mennyt tanskalaisen lähettilään luo?" "Sitä en minä uskalla väittää", sanoi Beata rouva jotenkin hämillään ollen, "mutta siellä lienee toisia välikuljettajia. Helatuorstaina illalla on piika Hagar puhunut venäjää tahi lapinkieltä epäiltävän miehen kanssa täällä alhaalla linnassa." Valtiokansleri pani muistiin tämän sekä muut tiedot, joita oli saanut. "Onko rakas sisareni kentiesi joskus nähnyt kammaripiian taalaintytöksi puettuna?" kysyi hän vielä. "Viime laskiaisena näin. Kaikki hovineidet olivat puettuna taalaalaisiksi." "Minun täytyy puhua röökinän kanssa." * * * * * Kersti röökinän ja valtiokanslerin keskustelua tästä asiasta ei ole muistiin kirjoitettu. Todenmukaista on, että hän arassa ylpeydessään oitis oli kieltänyt syyttämästä palvelioitaan. Jäätyänsä yksin, aukaisi hän viheriäkantisen muistiinpanokirjansa, ja luki siitä, mitä oli kirjoittanut toukokuun 12 päivänä: "Tänään olin läsnä neuvostossa, enkä sanaakaan siellä puhunut. Kaikki he kuitenkin yksimielisesti tahtoivat sotaa Tanskanmaata vastaan. Tästä lähtein ei pidä yhteenkään sotaan ryhdyttämän minun tahdostani eikä minun myöntymykselläni, ellei kunnia ole vaarassa. Se, minkä luullaan valtakuntaa hyödyttävän, saattaa hyvinkin huonosti loppua. Minä tahdon olla niin voimakas, ett'ei kukaan uskalla minua hätyyttää, ja minun aikanani pitää valtakuntani nauttiman jatkuvaa, onnellista rauhaa." Kristiina kävi miettiväiseksi, luki uudestaan muistiinpanonsa ja sanoi sitten Hagarille, joka viereisessä huoneessa teki luetteloa äsken saapuneista kirjoista. "Onko sinulla ystäviä Suomessa?" "Ne lienevät harvat", vastasi Hagar, joka velvollisuuden mukaisesti astui sisälle. "Köyhä torpan väki on minulle rakkautta osottanut." "Asuvatko he Karjalassa?" "Ei, vaan Uudellamaalla." "Se on heidän onneksensa. Venäläinen on mennyt 50,000 miehen joukolla Nevajoen yli, hävittänyt Inkerinmaan ja piirittää Viipuria." "Mikä onnettomuus! Voi, armollinen röökinä, pelastakaa Suomenmaa, joka aina on kruunulle osottanut uskollisuutta!" "Minä puhun neuvostolle asiasta. Ovatko Cartesiuksen _Meditationes_ noitten uusien kirjojen joukossa?" "Ovat, armollinen röökinä." "Hyvä. Älä laiminlyö työtäsi!" Linnan ankaraan järjestykseen kuului, että kaikki ovet lukittiin poismenneen jälkeen. Mutta Kristiina oli äsken saattanut valtiokanslerin etuhuoneeseen, keskustellut vilkkaasti hänen kanssaan, ja unohtanut auki oven, joka nyt oli puoleksi raollaan. Juho Holm oli tavallisuuden mukaan etuhuoneessa vartiana ja koetti kuunnella, mitä puhuttiin. Ennen kuin päivä loppuun oli kulunut, kulki yleinen huhu linnanpalvelus-väen joukossa, että venäläinen oli valloittanut koko Suomen sekä oli laivaston kanssa matkalla Tukholmaan. Illalla tuli tämä huhu Kristiinalle, jolla lapsuuden ajoista asti oli ollut tapa kuunnella kammaripiikojensa juorupuheita, kun he häntä palvelivat hänen pukiessaan tahi riisuessaan. Hän lähetti neitsyet pois ja kutsui luokseen Hagarin; siinä kun hän istui puoleksi riisuttuna makuukammarissaan. "Fiken kertoo minulle, että venäläinen on valloittanut Suomen ja rientää 100,000:nen miehen kanssa Tukholmaan", virkkoi hän teeskennellyllä levollisuudella. Hagar huomasi jotakin erityistä äänessä. Hän oli kuullut juorupuheet ja liioittelut. "Sinäkö tuon olet kertonut?" "En, armollinen röökinä." "Sinä olet sen tehnyt. Muistatko, mitä kerran sinulle sanoin? Tähdet ovat unia, mutta salavehkeet todellisuuksia. Sanoin sinulle: ole aina minulle uskollinen, niin minä sinun koroin korkeammalle, kuin sinä koskaan olet voinut uneksiakaan. Jos tulet minulle uskottomaksi, niin minä sinun syöksen niin syvään, että se maantie, jonka loassa olet virunut, näyttää sinusta kuninkaan valtakunnalta myöhäisemmän kohtalosi rinnalla!" Hagar oli vaiti. Hänen sisällinen kapinannostajansa nousi täyteen voimaansa, mutta ei löytänyt sanaa. Yölamppu laski kalpean loisteensa alkovin yli, jossa oli neitseellinen vuode tumman viheriäisine verhoineen, sekä hienosti veistetty yöpöytä soitinkelloineen, rukouskirjoineen, joka siinä oli vanhan tavan vuoksi, mutta aukaisematta, tuo vihasta punastuva syyttäjä ja puolustuksekseen puhumaton syytetty, jonka kalpeaksi käyneet posket näyttivät ilmaisevan, että hän tiesi rikoksen ilmi tulleen. Vaasan-veri, joka oli tunnettu myrskyileväksi vihan tullessa, se nyt kuohahti hirveästi. "Sinä kurja mateliainen suomalaisesta kaskimaasta", ärjäsi Kristiina, "sinä, joka olet sammakkoa pienempi ja tahdot kuitenkin olla kotkanpoikanen, sinä uskallat olla minua vastaan tottelematon, sinä! Enkö ole sinua suosta vetänyt sellaiseen asemaan, josta Ruotsin jalosukuisimmatkin neidet sinua kadehtivat? Etkö ollut köyhin, kurjin piikivi, jota ihmisjalka tallaa? Ja minä olen sinun hionut kultaisen kehyksen sisään. Etkö tiedä, että minä voin sinun jälleen heittää auttamattomampana, enemmän tallattuna kuin milloinkaan olet ollut, pimeyteen ja unhotukseen? Ja sinä uskallat minua pettää, sinä, sinä, joka saat minua kiittää kaikesta, joka minutta olisit mitätön! Miksikä olet vaiti?... Vastaa!" "Minä häpeän..." "Niin, häpeä! Siihen sinulla on syytä. Häpeä minun yksinkertaisuuttani, joka uskoin sinun kiitollisuuteesi! Häpeä kiittämättömyyttäsi, kun sillä tavoin olet minua palkinnut! Tunnusta, niin tahdon katsoa, voinko kentiesi vielä tehdä jotakin puolestasi, jota et ole ansainnut!" "Minä häpeän, kun armollinen röökinä, joka minulle on ollut erin hyvä, noin helposti saattaa tuomita minua tiesi mistä, kuulematta puolustustani. Röökinä on sanonut minulle: ne, jotka Jumala on aateloinnut, eivät saa alentaa itseänsä, ja nyt häpeän minä, kun röökinä nimittää minua piikiveksi ja mateliaksi. Niin arvoton en ole, ja sen verran olen röökinältä itseltä oppinut, ett'en koskaan tule toisen kahle-orjaksi. Minua ei kukaan saa sitoa eikä tallata. Minä olen niin vapaana syntynyt kuin joku kuninkaan lapsikin. Lyökää minua, tappakaa minut, mutta älkää minua häväiskö! Mistä minua syytetään?" Noissa ynseissä sanoissa oli jotakin, joka, samalla kuin se miellytti kuningatarta, myöskin hirveästi häntä suututti. Hän nousi istualta ja tarttui kiireisellä liikkeellä soitinkelloon, punnitsi sitä muutaman hetken kädessään soittamatta ja laski sen sitten äänettömänä takaisin yöpöydälle. Nämät kaksi yhden-ikäistä, jotka nykyään olivat niin tuttavalliset keskenään, seisoivat siinä enemmän vihamielisinä toisiansa vastapäätä, kuin Björnsnäsin metsässä, jolloin toisen ratsuraippa veti punaisen naarmun toisen kaulaan. "Näetkö tämän kellon?" jatkoi Kristiina, ja hänen oikeanpuolinen varpaansakärki löi vasten pehmeätä lattiapeitettä ikään kuin linnun-noukka. "Tiedätkö, että pieninkin liike kädelläni, saattaa viskata sinut alas linnan, syvimpään vankilanholviin?" "Tiedän", oli Hagarin rohkea vastaus; "olen jo kerran istunut Norrköpingin kellariholvissa, syystä, ett'en tahtonut antaa ilmi röökinän salaisuutta." "Ota soitinkello, piilota se! Saattaisin unohtaa, että velvollisuuteni on olla sinua jalomielisempi." Hagar otti kellon, joka liikuttaessa äännähti, ja Fiken Lång astui sisään. "Sinua ei tarvita!" kuului käsky. Fiken meni. "Mistä sinua syytetään?" toisti kuningatar, jonka äkkinäinen luonto vuoroin tyyntyi ja jälleen kuohahti. "Olenko minä viskaali, joka sinun kanssasi olisin velvollinen oikeutta käymään? Eikö sinulla ole omaatuntoa, joka sinua soimaa? Täytyykö minun sinulle sanoa, että olet juossut kaupungilla levittelemässä valtion salaisuuksia, samati kuin sinä aamulla juoksit puhumassa satua venäläisistä? Etkö ole yksinkertainen lörppö, joka et ole huomannut noin selvää ansaa? Minä sinua puolustin valtiokanslerin luona tärkeämmässä asiassa, mutta mieleeni juolahti keotella sinua, osaisitko olla vaiti, ja sinä annoit viedä itseäsi ansaan kuten tyhmä hanhi. Se on toki hullunkurista: luet Tacitusta ja juoruttelet piikojen kanssa!" "Juho Holm saattaa vakuuttaa, että kun armollinen röökinä puhui venäläisistä, oli etuhuoneeseen vievä ovi auki valtiokanslerin jälkeen, joka vähän ennen oli lähtenyt ulos." "Juho Holm? Verukkeita vain! Kerro minulle, mitä muistiinpanokirjassani seisoo toukokuun 12:ta päivältä!" "En minä tunne armollisen röökinän muistiinpanokirjaa, mutta siihenpä varmaankin noin ylhäinen kuningatar on joka lehdelle kirjoittanut sanan: oikeutta." "Mitä? sinä rupeat ynseäksi, sinä, joka olet juossut Pietari Wiben luo yöllä, viemässä varastettua kalua minun muistiinpanokirjastani! Mitä hän sinulle tarjosi tuosta kalliista uutisesta? Vähemmän, kuin minä, hän ei sinulle saattanut tarjota. Mitä hän tarjosi, sano! Lupasiko hän naittaa sinua jollekulle Kristian IV:nen jalkalapselle? Hänellä on koko tusina käytettävänä. Taikka eikö siinä ollut kylliksi? Myitkö sinä Ruotsin korkeammasta hinnasta? Tunnusta, että hän tarjosi sinulle Tanskanmaan kruunun, noin vasemmalta puolen! Kuinka saatoit sinä olla niin kurjan tyhmä, että jätit minun palvelukseni, jossa sinulla on kaikkea ja jossa saat kaikkea ja voit tehdä kaikkea, tuollaisesta vanhasta elähtäneestä kuninkaasta, joka tulevana vuonna lahjoittaa sinun jollekkin kaljupäälle amiraalillensa? Mene, sinä et edes kelpaa maankavaltajaksi; sinä kelpaat ainoastaan petturin piiaksi!" "Onko minulle nyt suotu puhumisen vuoro?" kysyi Hagar, sillä välin kuin kuningatar kaatoi itsellensä vettä lasiin vesikarahviinista niin kiivaasti, että puolet meni pitkin yöpöytää. "Puhu! Tunnusta! Ole lyhyt! Vielä sinulla on soitinkello." "Uskallanko kysyä päivää ja tuntia, jolloin salaisuus ilmoitettiin tanskalaiselle lähettiläälle?" "Toukokuun 12 päivänä kello 9 ja 12 välillä yöllä." Kristiina muisti, että Wiben tiedonannot, joista rajalla oli kopiat otettu, olivat kirjoitetut toukokuun 12 päivänä illalla, jonka vuoksi hän silloin eikä myöhemmin oli saanut tietoa neuvoston päätöksestä. Aikaisemmin ei hän myöskään olisi voinut saada salaisuudesta tietoa. Hagar mietti, hänen hyvä muistinsa oli hänelle apuna. "Toukokuun 12 päivä oli keskiviikko", sanoi hän, hitaasti laskien, ikään kuin antaen jokaisen sanan olla todistajanaan. "Armollinen röökinä oli ollut neuvostossa aamupäivällä, aterioitsi myöhään ja lähti sitten ratsastamaan, katsellaksensa ylipäällikön uudestaan järjestämää Kuningattarenkatua. Illallisen jälkeen antoi armollinen röökinä tuoda esiin Delavarejoen ja Uudeksi Ruotsiksi nimitetyn uutisasunnon kartat, jonka jälkeen minä sain käskyn, röökinän varalle kirjoittaa muistiin tärkeimmät sieltä tulleet tiedot. Kello 11 illalla oli minulla kunnia jättää ote valmiina röökinän omaan käteen, jonka jälkeen röökinä vielä hetken puhui neiti Ebban kanssa asiasta. Kello oli yli puoli kaksitoista, kun röökinä soitti ja minä autoin Fiken Långia riisumistoimessa. Vaatiiko röökinä, että Fiken Lång kutsutaan sisään? Hän muistanee tuon illan siksi, että röökinä niin myöhään pani maata." "Anna olla! Sitä ei tarvita." Ja tuon nuoren kuningattaren vilkkaassa sydämmessä taistelivat ristiriitaiset tunteet. Hän muisti nyt pienimmätkin seikat tuosta toukokuun 12 päivän illasta. Hän tunsi, että hänen syytöksensä olivat täydelleen kumotut. Ja nöyryyttävältä tuntui ottaa takaisin sellaisia sanoja, joita hän oli sanonut, mutta Kristiina ei ollut se, joka nöyryyttämistä kärsi, vaan yhtä vähän hän tahallaan tahtoi vääryyttä suosia. Syytetyn täytyi saada hyvitystä: mutta minkälaista? Hän oli muutaman hetken ääneti. Hänen uusi suuttumuksensa kääntyi nyt alkusyyn tekiään. "Semmoisia ne ovat! Ovat kruunun neuvon-antajia, eivätkä ole enemmän luotettavia, kuin Juho Holm, joka lähettää 100,000 venäläistä Tukholmaan!... Sinä siellä, pane soitinkello takaisin paikoilleen. Sinä et ole se, jota sen tulee kutsua kyseltäväksi ja tutkittavaksi." Hagar asetti soitinkellon jälleen yöpöydälle. Hänen kovaan suljettujen huuliensa takana liikkui jotakin, joka sanoja etsi. He olivat osaa vaihtaneet. Nyt oli tuhkimus prinsessa, ja kuningattaren täytyi pyytää häneltä anteeksi. Hän pettyi. Jos tuhkimus oli prinsessa, niin kuningatarkin jäi kuningattareksi. Kristiina seisoi siinä valkoisessa yöpuvussaan, hiukset vapaasti liehumassa ja sinisilmät loistavina, niin kuninkaallisena kuin milloinkaan ja kurkoittaen kätensä palvelialleen suudeltavaksi. "Isot portit", sanoi hän, "käyvät usein pienillä saranoilla. Älä ihmettele, että ne välistä kitisevät. Sinua on viattomana syytetty, saat pyytää minulta armon osotusta." Kapinoitsia suuteli tarjottua kättä: sydämmensykintä vaati mukaantumaan, toinen sykintä vastustamaan. Tuo jokin, joka etsi sanoja, kuului nyt: en pyydä armoa, pyydän oikeuttani. Mutta kun sanat saivat äänen, kuuluivat ne toisin: "Minä pyydän armollisen röökinän lupaa päästä virastani." "Mitä?" vastasi Kristiina, jonka veri jälleen kuohahti. "Oletko sinä niin pöyhkeä, ett'et voi kärsiä ansaitsematonta nuhdesanaa? Oletko jo väsynyt olemasta niin kadehdittavan onnellinen, kuin ennen sanoit olevasi ja jota muut vieläkin sanonevat? Oletko saanut kylläsi asemastasi minun rinnallani ja kunniakkaasta tulevaisuudesta? Täytyykö minun toisen kerran sanoa, että sinä olet yksinkertainen hanhi, joka kaikkine oppinesi et ole oppinut sitä, mikä on suurin viisaus, et ole oppinut elämisen taitoa? Vapautta virastasi? Lähtisit minun luotani juutalaiselle, sinun iso-isäsi luo, ennenkuin edes olet nimeä saanut kristittyjen joukossa? Lähtisit minun palveluksestani tähtien luo, jotka eivät huoli siitäkään, että köyhä pyrstötähti menee hukkaan ja vielä vähemmän siitä, että tuollainen tomunhiukkanen tyhjään tuuleen viskataan? Ja lähteä minun luotani? Mikä sinä olet ilman minua?" "Saanko minä, tarpeellista kuuliaisuutta noudattaen, puhua vapaasti, tahi täytyykö minua orjan kielellä valehdella?" "Mene metsään orjinesi! Koska olen muuta vaatinut, kuin totuutta." "Armollisin röökinä, älkää suuttuko, jos niin suuri kuninkaallinen suosio ja armo, joka minun osakseni on tullut, painaa minua alas, aivan mitättömäksi. Minä luulen, että se ei ole mitään kiittämättömyyttä, vaan jokaisen vapaasyntyisen ihmisen oikeus, että hän, niin halpa kuin onkin, tahtoo olla jotakin itsepuolestaan. Minä pyydän eroa sen vuoksi, että tahdon osottaa osaavani seurata armollisen röökinän omaa kuninkaallista esimerkkiä: tahdon olla rohkeamielinen, enkä odottaa käskyä siinä, missä voin jotakin tehdä tahi jotakuta palvella. Saattaa myöskin tapahtua, että vihamiehet toisella kertaa työntävät minun pois röökinän armollisesta suosiosta, ja parempi on, että nyt menen syyttömäksi todistettuna, onnellisena röökinän suosiosta, kun että minua, jahka vihamiehet vallalle pääsevät, epäsuosiosta erotetaan. Armollisen röökinän luvalla palaan takaisin sinne, josta olen tullut tähän suureen kunniaan. Presidentti Kurki ottaa minua suosiollisesti vastaan." "Ja sinä tahdot ennen olla Kurjen kammaripiika, kuin minun hovineitoni?" "Hän on suvainnut ottaa minut kasvattityttärekseen." Kristiina nauroi; lyhyen, ylenkatseellisen hymyilyn, joka osotti, kuinka vähän hän piti siitä, että häntä alammaiseen vertailtiin. "Mene", sanoi hän, "sinulla on huomen aamusta vapaus. Minä en saata sinua vasten tahtoasi pitää. Sinä tulet ehkä tekoasi katumaan, mutta huomaa, että silloin se on myöhäistä. Se, jota Jupiterin kotka kerran on kantanut, ja joka on astunut alas veräjänpylvään luona, älköön luulko jälleen saavansa kiinni kotkansiivistä. Hyvää yötä." Hagar sanoi jäähyväisensä tuolla kankealla juhlallisella kunnian-osotuksella, jonka hän oli hovissa oppinut, ja oli juuri laskenut kätensä ovenvääntiölle, kun häntä kutsuttiin takaisin tuollaisen luonteen äkkinäisen vaihtelun vaikutuksesta, joka oli niin omituisella tavalla ristiriidassa Kristiinan muuten voimakkaan ja vakavan henkilön kanssa. "Ja lähdetkö sinä noin, sinä, joka olet kolmas kaikista naisista, joita minä olen voinut kärsiä?" sanoi nuori kuningatar melkein hellällä äänellä, joka hänellä oli hyvin harvinaista. "Tiedätköhän, että tämä ovi meidän välillämme merkitsee hyvästijättöä iäksi päiviksi? Istu, minulla on sinulle jotakin sanottavaa." Hagar istahti hallitsiattarensa jalkojen juureen villaiselle lattiapeitteelle. Kapinoitsia asettui _en garde_, taisteluun valmiiksi, mutta tunsi itsensä aseettomaksi; hän antautui; hän oli voitettu; yksi ainoa sana oli hänen aseettomaksi tehnyt. "Sinä tyhmeliini", jatkoi Kristiina, "miksikä tahdot paeta luotani? Mitä pahaa olen sinulle tehnyt? Sinä saatat minua kiusoitella ja minä saatan sinua nauraa, niin, minä olen nykyään sinusta saattanut uskoa mitä hyvään, mutta entä sitten? Kaikki tulee hyväksi jälleen. On kuitenkin jotakin sinussa, jonka minä tunnen. Siten ei ole laita noitten toisten kahden, joita minä ennen olen voinut kärsiä. Pfaltzikreivinnaa, minun tätiäni, minä rakastin, hän oli vaan mielestäni liian kodikas, mutta sitä sinä et todellakaan ole hiuskarvaakaan enemmän kuin minäkään. Ebba on myöskin minulle rakas; hän tyytyy siihen eikä pyydäkkään, kuten sinä, mitään sen lisäksi. Ei se ole oppisi, joka minua parahiten miellyttää, päin vastoin ajattelen, että jos olisin sinuna, ajattelisin ja ponnistelisin kuten sinä. Sinussa, samoin kuin minussakin, on jotakin vaihdetusta prinssistä. Mistä olet hänen saanut? Oletko vaihettanut sielua tuon narrin, veljesi kanssa? Ylpeä olet sinä, sitä olen minäkin, vaikka kuuluu kovin aateliselta ja kuninkaalliselta nimittää sitä jalotunteisuudeksi. Niin, se ei oikeen sovi yhteen piispan helaatuorstaisen varoituksen kanssa, mutta mihinkä joutuu kuningas tahi kuningatar maailmassa nöyryydellä? Toista on sinun; sinä olet ottanut vastaan korvapuustin Beata rouvalta, niin piiat kertovat, etkä sinä ole valittanut. Niin, _sinä_ saatat sen tehdä, vaan en _minä_. Jos sellaista tapahtuisi minulle, täytyisi minun, taikka vihamieheni kuolla. Nyt näet, Hagarille, ett'en minä sitä pahana pidä, että sinä olet ylpeä, koska itse tiedät olevasi toisenlainen kuin muut; se vain on tuota pöyhkeää sammakkoa, jota samanhenkiset niin kammoavat. Mutta minulta olet velvollinen jotakin kärsimään. Minä olen sinun esivaltasi, minä olen sinua hiuksistasi vetänyt ylös vuorelle. Älä taistele minua vastaan, sillä, vaikka kuinka korkealle tahtoisitkin, et minun ylitseni kuitenkaan kiivetä saata. Jos oletkin Jumalan armosta vapaasyntyinen ja jalosyntyinen, niin minä olen Jumalan armosta kuningatar. Miksi sinä pakenet?" Hagar kumartui vasten hallitsiattarensa valkoisia liepeitä ja vastasi: "Miksikä en ole armollisen röökinän koira tahi kissa? Silloin en koskaan tahtoisi irtaantua kultaisesta siteestä. Mutta Jumala on minulle antanut vapaan hengen, joka tempoo siteitä. Armollinen röökinä sanoo: Ilman minua sinä et ole mikään. Minussa on jotakin, joka vaatii minua olemaan itsepuolestani, mitä olen. Armollisen röökinän täytyy ymmärtää se. Kuinka joku saattaa olla noin suuri ja kuitenkin tehdä toista mitättömäksi?" "Enkö ole sanonut, että sinä kaikkine kirjoinesi ja tähtinesi olet kokematon, yksinkertainen lapsi? Ole suuriaatteinen, sitä minä parhaiten kärsin, sitä olen minäkin, mutta älä syökse ulos maailmaan ilman määrää! Jos oletkin mitätön minun rinnallani, saatat toisten rinnalla olla se jättiläistyttö, joka otti talonpojan hevosineen ja auroineen esiliinaansa ja sanoi kotiin tultuaan. Olen löytänyt koppakuoriaisen! Ole siihen tyytyväinen: Kuningattaresi on myöskin koppakuoriainen, mutta ainoastaan Jumalan rinnalla." "Suokaa minulle anteeksi, armollinen röökinä, suokaa anteeksi! Olkaa minulle suosiollinen, opettakaa minua tulemaan yhtä suureksi, kuin tahdon olla vapaa, niin olen osottava, että olen mahdollinen kuningattareni esimerkkiä seuraamaan! Mutta kieltää omaa itseäni, oi, sitähän en milloinkaan saata..." Käki etuhuoneessa kukkui sydän-yön kukuntansa. Kristiina nousi seisoalle ja oli jälleen Ruotsin kuningatar. Hän oli ojentanut kätensä sovintoon, ja sitä ei otettu vastaan. "Kuten tahdot", sanoi hän arvokkaasti ja tyvenesti. "Meidän on aika käydä levolle. Älä kiirehdi muuttoasi. Anna Holmin tuoda sinulle matka-arkku tavaroitasi varten. Kuukausipalkkasi tulee sinulle vähentämättä. Vaunuillani pitää sinut vietämän valtaneuvos Kurjelle. Minä toivon, että se vapaus, jota sinä halajat, tuottaisi sinulle onnea, ja olen sinulle aina oleva suosiollinen. Hyvää yötä!" 22. Riseberga. Yhtä vähän käsität rakkautta kuin murhetta. Skandinavilainen pohjoismaiden historia liikkuu Kristiani II:sen ja Kustaa Vaasan ympärillä ikään kuin liikkuva portti saranainsa ympäri. Siihen asti toimintavoima, ylivoima Salmen eteläisellä puolella, heikkous ja uupumus pohjoispuolella, sen jälkeen päin vastaista: voittoja ja eteenpäin menoa pohjoispuolella, vaipuvia tähtiä eteläpuolella. Sen lisäksi molemmilla puolin eripuraisuutta, joka oli masennettu Tanskassa, vihdoin masennettu myöskin Ruotsissa. Norja oli upoksiin ammuttuna. Kansanrakas Kristian IV astui suurvaltaa tuumien Tanskan valtaistuimelle, mutta oli käsin, jaloin aateliston kahleissa. Onnea on vertailtu naiseen: hän hymyilee nuorelle rakastajalleen ja kääntää selkänsä vanhalle. Kristian IV alkoi voittajana ja lopetti voitettuna. Ikään kuin Puolan Vladislauksenkin, täytyi hänen raahata perässään joukkoa, joka häntä joka askeleella pidätti eteenpäin pääsemästä. Kuningas ja hänen neuvon-antajansa olivat erinomaisen sokeat. He eivät olleet oppineet mitään tappiostansa ja ruotsalaisten voitoista Saksan sodassa. He yhä edelleen kohtelivat Ruotsia ikään kuin Knärödin rauhassa kukistettua ja odottivat vain uutta Nordlingia, täydentääksensä voittoansa. Varoittavia viittauksia tuli ruotsalaisten varustus-valmistuksista; niitä ei kukaan uskonut. Pietari Wibe ylenkatsoi Tungelin tiedon-antoja, hän piti niitä vain tuollaisina juonina, joilla vakooja koetti tehdä itsensä tärkeäksi ja kiskoa rahaa. Ruotsalaiset, kirjoitti Wibe, tahtovat kyllä käydä kimppuumme, mutta eivät uskalla. Ja niin haihtui tuon ilmitulleen valtio-salaisuuden vaara vähitellen muutamaan valtioviisaaseen muistutukseen, teeskenneltyyn, voimattomaan uhkaukseen ruotsalaisen neuvoston puolelta ja kopeaan, kieltävään vastaukseen kuningas Kristianin suosikkien puolelta. Niilo Tungel ei tullut ansiotta aateliseen säätyyn korotetuksi. Hän ei ollut sellainen halpa maalais-varas, jota Pietari Wibe ylenkatsoi, aikansa juonittelutaidossa hän oli oikea nero. Niin hyvin osasi hän yötisten käyntiensä jälkiä tanskalaisen lähettilään luona peittää, että hän jäi ahdistamatta, ja se soluke, jonka läpi salaisuus ulos virtasi, jäi keksimättä. Ilma valtiokansierin etuhuoneessa ei enään ollut oikein puhdas, mutta Tungel ei ollut neuvoton; hän alkoi tästä lähtein mielitellä kuningatar Kristiinaa lähettämällä salaisia tietoja hänelle Oxenstjernan puoluelaisista. Hagar Ringin odottamaton takaisintulo oli jouduttanut presidentin tuumaa hankkia hänelle vanhan aatelisnimen, joka paremmin sopisi liitettäväksi yhteen ylhäisen Kurjen sukunimen kanssa. Kuukausi tämän perästä oli hän neiti Ryning, jonka lapseton valtaneuvos Erik Erikinpoika Ryning ja hänen puolisonsa, Maria Elisabeth Kurtzell, olivat tyttärekseen ottaneet. Kovalta kävi, ennenkuin tuohon vanhaan sukupuuhun, joka oli heimolaisuudessa Trollien, Lilliehöökien ja muitten ylhäisten sukujen kanssa, saattoi istuttaa tuollaista metsäpuun oksaa, ja yhtä vaikea oli siihen saada ritarihuoneen suostumusta. Kaikki presidentti Kurjen viittaukset salaisesta sukulaisuudesta ottotyttären kanssa olisivat olleet turhia, ellei kuningattaren enentyvä vaikutus olisi apuna ollut. Kristiina oli kerran päähänsä pannut, että meren harhailevan lastun piti aatelisten vertaiseksi tuleman. Sitä paitsi oli Hagarilla oikeus vaatia hyvitystä: kuningatar antoi kuninkaallisen puolustussanansa ja Hagar pääsi ottotyttäreksi. Hagar vietti v. 1643 loppupuolen kesää Ryningin aatelishovissa Risebergassa läntisessä Nerikessä, jossa ennen muinoin cisterciensi-nunnien luostari kohotti harjaansa viljavalla Edsbergan lakeudella. Kuningattaren tunnettu suosio, Kurjen perheen suojelus ja hänen kasvatuksensa hovissa raivasivat tietä uudelle tulokkaalle. Tämä uusi koti oli yksinkertainen, hurskas ja vanhanaikainen, "pitkät olivat rukoukset ja huvinäytelmät lyhyet", kuten Sofia Magdaleena myöhempään aikaan kuvasi Köpenhaminan hovia. Ludvig XIII aikakauden vaikutus ei ulottunut tänne, sillä tavat ja päiväjärjestys olivat täällä yhä vieläkin samallaiset, kuin olivat olleet vuosisatoja ennenkin. Etevimmät palveliat söivät isännän pöydän ääressä, paitsi ruokarukouksia, pidettiin kotihartautta illoin aamuin; kirkosta ei kukaan saanut olla poissa. Jokaiselle työlle ja jokaiselle jouto-ajalle oli päivän tunnit tarkasti määrätty; kaikki kulki yhtä kiertokulkua, jossa ei mikään muu vaihtelua tehnyt, kuin vuoden-ajat. Yhtä yksinkertaiset, yhtä säännölliset olivat sekä isäntä että emäntä tässä varakkaassa, arvossa pidetyssä perheessä. Valtaneuvos Ryning oli suora sota-eversti ja merimies, joka kunnialla oli palvellut maataan sekä maalla että merellä, ja hän sanoi ajatuksensa neuvoskunnan pöydän ääressä samoin kuin laamannina Sörmlannissa, merimiehen teeskentelemättömällä tavalla. Hänen surunaan elämässä oli se, ett'ei hän saanut vanhaa kilpimerkkiänsä, jossa sinisellä ja punaisella pohjalla oli poikkipuolin hopeinen orsi, antaa perintönä pojalle. Mihinkäpä tytär kelpaisi, ellei naitettavaksi reippaalle merimiehelle? Ilman häntä, jota Kurki nyt niin odottamatta oli hänelle tyrkyttänyt, olisi hän mielestään kyllä saattanut olla, mutta saattoihan tyttö tulla joksikin hyödyksi; hänen sopi olla muorin seurana ne pitkät ajat, jolloin vaari oli poissa. "Maija Liisa", sanoi hän vanhalla tuttavallisella tavallaan puolisolleen, joka kuitenkin oli maaherran tytär Nerikestä, oli valtakunnan rouvia ja kutsuttiin armoksi, "tee tytöstä ihminen; hän on reipas ja voimakas, hänestä saattaa tulla vielä hyötyäkin. Vanha Leenasi purjehtii umpivedessä, sinä itse peräydyt tuulen mukaan. Täällä tarvitaan uusia latvapurjeita tässä uudessa kaljaasissa, raitista tuulta, Maija Liisa. Hänestä tee ihminen, sinä! Enhän minä päässyt Kurjesta ennenkuin otin tytön." Hänen Maija Liisansa huokasi huolestuneena, hän oli kuullut puhuttavan Kersti röökinän tuhlaavaisuudesta ja arveli, ett'ei omena kauas puusta putoa. Mutta siinä ei nyt mikään auttanut; hänen miehensä sana oli kuninkaan sana. Sitten valtaneuvos tarttui uuden tyttärensä leukaan, neuvoi häntä olemaan tottelevainen, painoi aimo merimies-suudelman hänen huulilleen ja astui sitten hevosen selkään, ratsastaaksensa Tukholmaan. Hagarin ei kauankaan tarvinnut tuumia, mitkä uudet tähdet nyt rupeaisivat tuikkamaan Risebergan talon vanhojen lehmusten ylitse, sillä jo samana iltana tapahtui äidillinen kuulustelu. Hagar istui aatelishovin katetuilla portailla, hän katseli miettivänä, miten sääskipari tanssi auringon paisteessa, kun näki uuden kasvatti-äitinsä palaavan heinäväen luota niityltä. Tämä rouva, joka oli valtaneuvoksen rouva, näytti hänestä paremmin syntyneen talon-emännäksi maalle. Olikohan mahdollista, että tuo pyöreä, vähäläntä muija karheine käsineen, kehnoine, harmaine villahameineen ja valkaisemattomasta palttinasta tehtyine päähineineen oli esitetty hovissa ja siellä saanut osakseen erityistä kunnioitusta? Niin puhuttiin, ja nuo viisaat, harmaat silmät, jotka toisinaan saattoivat katsoa terävästi ja toisinaan taas niin sydämmellisen lempeästi, eivät tuota puhetta vääräksi väittäneet. Emännän perässä seurasi talon Vahti koira, kesähelteestä väsyneenä ja kieli suusta riippuvana, sen jälkeen rouvan mielipiika Sabina, kantaen koppaa käsivarrellaan. Käden viittaus ilmoitti Hagarille, että hänen piti seuraaman. Nyt esitettiin takapihan asukkaat. Ensiksikin kanapiha, jonka kaakottava väestö sai ohria Sabinan kopasta. Sitten mentiin lammasnavettaan, sitte sikolättiin, sitte talliin ja karjapihaan, jonka härät, lehmät ja mullikat kaikki nimeltään mainittiin. Parhaat lehmät saivat kiitoslauseen ja kourallisen suoloja. "Oletko nähnyt kauniimpaa elukkaa, kuin Auringonkukka ja Metsäruusu?" kysyi valtaneuvoksen rouva uudelta tyttäreltään. Hagar ajatteli sitä aikaa, jolloin hän Kaskaksen torpassa paimensi kolmea laihaa lehmää ja myönsi, ett'ei hän koskaan ollut nähnyt mitään, jota Auringonkukkaan ja Metsäruusuun olisi saattanut verrata. "Sinä saat lypsää niitä huomenna, jos haluat", sanoi tuo hyvä rouva tuottavasti. "Auringonkukka lypsää nyt neljättä viikkoa 5 kannua erästään, mutta Metsäruusu on ehtynyt neljään. Ole varovainen, kun Auringonkukkaa lypsät: sillä on semmoinen paha tapa, että potkii kumoon kiulun, se ei kärsi ketään muuta kuin vanhaa Renataa. Ei löydy muuta neuvoa tuollaista vastaan, kuin että panee märän rievun selkäristimyksen päälle. Ja vielä muistutan, älä koskaan pidä punaista nauhaa hiuksissasi, kun karjapihaan menet! Huomaa, miten Turkki sinua katselee! Se on nyt kytkettynä, mutta mitä nuori härkä punaista kärsisi?"... Iltarukouksen ja aterian jälkeen esitettiin palvelusväki: paitsi talonvouti Wiikiä oli kuusi renkiä ja kuusi piikaa sekä taloudenhoitaja Leena. Kunkin nimi mainittiin eriksensä ja kaikkia käteltiin ja jokainen heistä lausui tervetuliaisensa: "Jumala siunatkoon armollista neitiä!" Sinne ei joka päivä tullut uutta tytärtä taloon ja tunnettu on, että Nerikeläinen ajattelee enemmän kuin hän puhuu. Tervehdyksen takana saattoi havaita äänettömän arvostelun, joka siitä päättäen, mitä Sabina emännälleen uskoi, ei ollut epäsuosiollinen: "Hän on lempeä silmistään ja uhkea, niin että riittää, sillä häntä on röökinän palveluksessa opetettu." Hagarin uusi kasvatti-äiti saattoi hänet ihastuttavaan, pieneen, ylikerrassa olevaan kammariin, josta näkyi puisto, luostarirauniot, viheriäinen tasanko ja vähäinen järvi. Täällä sai hän asetella ja hallita, miten itse tahtoi. Ja täällä alkoi iltahämärässä tuttavallinen kuulustelu. "Olet syntynyt Suomessa?" "Olen, armollinen rouva." "Älä minua nimitä armolliseksi rouvaksi, nimitä minua kahden kesken äidiksi, siitä minä parahiten pidän, mutta toisten kuullen saatat sanoa: rouva äitini. Tiedän, että olet löytölapsi; älkäämme siitä puhuko. Mutta mitenkä tulit Kersti röökinän luo? Ja minkä vuoksi pyysit eroa hänen palveluksestaan?" Hagar kertoi, mitä hän luuli saattavansa ilmaista, sekä mitenkä hän oli hovipalvelukseen kyltynyt. "Nuoret eivät tavallisesti kylly hovi-elämään. Sinä siis olet lukenut latinaa ja monta kirjaa?" "Olen, rouva äitini." "Oletko myöskin lukenut jumalisia kirjoja?" "Olen, raamatun, muutamia postilloja ja vähän jumaluus-oppia." "Uskotko Jumalaan Kaikkivaltiaaseen ja hänen ainoaan poikaansa Jesukseen Kristukseen, meidän Vapahtajaamme?" Hagar kalpeni. Tätä hän ei ollut itseltään kysynyt, ja mitäpä hän vastaisi? Hän oli liiaksi ylpeä valehtelemaan. Hetken ajateltua vastasi hän: "Minä uskon iankaikkisiin voimiin, jotka ihmisten kohtaloita johtavat." Kasvatti-äiti katseli häntä niin surullisella ja läpitunkevalla katseella, että Hagarin täytyi katsoa maahan päin. Hän oli varustettu vastustamaan jokaista uskonsääntöä, jokaista puhdas-oppista luterilaista tunnustusta, mitä kirkko vaati, mutta tuota surullista, rakastavaa katsetta hän ei voinut vastustaa. "Oletko lukenut katkismusta ja käynyt rippikoulua?" kuului toinen kysymys. "Olen lukenut katkismuksen ja käynyt rippikoulun Kurjen neitien kanssa, kun olin neljäntoista vuotias." Maria rouva tarttui hänen käteensä, katsellen tuolla vastustamattomalla katseellaan ja lausuen: "Noin nuori, noin lahjakas, ja kuitenkin jo metsästäjän nuolen kaatama! Tiedätköhän, että uskominen moneen jumalaan on pakanain usko? Mutta minä en tahdo kanssasi kiistellä; tahdon rukoilla puolestasi. Oletko koskaan tuntenut surua?" "En mitään surua, mutta paljon nöyryytystä." "Se on _yksi_ tie myöskin, vaan se ei ole suora. Oletko rakastanut ketään ihmistä enemmän kuin itseäsi?" Tässä taaskin kysymys, johon oli vaikea vastata. Hagar koetti kierrellä ja vastasi:? "Olen lukenut, että meidän tulee rakastaa lähimmäistämme _kuten_ itseämme." "Ja kuinka Hän rakasti, joka edestämme verensä vuodatti ristillä? Lapsi, sinä ymmärrät yhtä vähän rakkautta kuin murhetta. Huomaa nyt, ett'en minä tahdo olla sinun rippi-isänäsi; minä tahdon olla sinun äitisi. Sinun uskosi tahi uskottomuutesi jätän minä Jumalan Pyhän Hengen haltuun, joka yksin voi ynseän sydämmen taivuttaa, en käy nyt, enkä vastakaan oikeutta sinun kanssasi. Meidän huoneemme on kristillinen huone ja minä otaksun, ett'et sinä ulkonaisessa suhteessa mitään loukkaavaa tuo esiin. Mutta teeskennellä et saa. Minun Eerikkini on taistellut suuren kuninkaansa rinnalla omantunnon rauhan puolesta maailmassa, eikä sinun omatuntosi täällä Risebergassa tarvitse olla nunnan, vaan tyttären. Käsitätkö minua, lapsi?" "Kyllä koetan käsittää", vastasi kasvattitytär. Hän tunsi kapinoitsian nousevan, mutta se seisoi lasivuorella eikä saanut jalansijaa. "Tee se!" Ja Maria rouva oli jälleen tuo käytännöllinen perheenemäntä, josta Hagar, ensi vaikutuksen hänestä saatuaan, oli ajatellut, että tämän rouvan oikea asema olisi ollut karjapihassa. "Mitä muuta sinä osaat, kuin kirjoittaa, lukea ja laskea?" "Olen ollut köyhä lapsi, joka metsässä lehmiä paimensi. Minä autoin siihen aikaan torpanvaimoa kaikissa hänen askareissaan." "Siis osaat kehrätä, kutoa, neuloa, kutoa sukkaa, leipoa, kaljaa tehdä, kynttilöitä kastaa..." "Meillä ei ollut varaa muuhun valoon kuin pärevalkeaan." "No niin, mutta mitä on sinulla jäljellä noista hyödyllisistä töistä? Sanotaanpa, ett'ei Kersti röökinä koskaan sukkapuikkoja ole kädessään pitänyt." "Hän on kuningatar. Löytyy monta monituista muuta, jotka sukkia kutovat." "Sanoppa vain! Mutta mitenkä se osaa valtakuntaa hoitaa, joka ei osaa hoitaa itseänsä? Sinä, joka et ole kuningatar, et taida pitkälle päästä muitten sukilla. Ota nyt vaaria siitä, mitä sinulle sanon ja pidä se rakkaassa muistossa, niinkuin se sinulle on rakkaudesta sanottu. Anna hovikiiltojen ja röökinän temppujen mennä! Minä toivon, että sinä uudelle nimellesi teet kunniaa siveällä, hurskaalla ja kodikkaalla mielellä. Oppiin en pane suurta arvoa, ellei se sovellu yhteen Jumalan sanan kanssa, joka on todellinen viisaus, mutta sinun pitää saaman aamut ja illat sekä pyhinä iltapäivinä olla vapaana, jotta saat lukea kirjojasi, miten parhaaksi näet, kun et vain nuku kynttilästäsi. Lopun viikkoa käyt kaikellaisissa toimissa, kuten minä ennen olen tehnyt nuorena ollessani ja teen enemmiten vieläkin. Leena ei sinua vastustele, jos vain hyvin häntä kohtelet ja osotat, että halusta tahdot oppia, mitä et vielä muuten osaa. Älä ole liiaksi veltto piikoja kohtaan; heitä kyllä tulee pitää silmällä. Aseta niin, että sinun ja lampuotien vaimojen väli on hyvä sekä anna heille siirappijuomaa, kun tulevat herraskartanoon tuomaan voita ja munia. Tulevalla viikolla on rukiinleikkuu: silloin väkeä kestitään juustolla, sahdilla ja pannukaakulla. Jos vieraita tulee Risebergaan, tiedät sinä kyllä hovitavat paremmin kuin minä, mutta sinun tulee katsoa, että kaikki vadit ovat hyvin pestyjä ja puhtaita lakanoita pannaan sänkyyn numeron mukaan ja kunkin henkilön säädyn mukaan, Leena käy vanhaksi ja hämäräsilmäiseksi, kohta hän ei enään erota reivaskangasta tavallisesta nelivartisesta. En uskalla enään antaa hänelle avainta hopeakaappiin; sen tulee sinun saada, lapseni, ja olutkellarin avaimen myöskin, sillä Wiik halusta puikahtaa sinne. Ja nyt on aika kullekkin kiivetä peittonsa alle. Tuleeko siellä sadetta meidän kuiville heinille? Hyvää yötä, tyttöseni, älä unhota iltarukoustasi! Tee minulle iloa, niin Jumala sinulle antaa sen kaksinkertaisesti takaisin!" Hagar jäi yksin ja istui avoimen akkunansa ääressä, josta oli näkö-ala puistoon päin. Heinäkuun kuuvalo taisteli katoavan kesäpäivän viimeisen valonhohteen kanssa, järveä varjosti taivaanrannalta nouseva pilvi ja heikot syyssalamat välähtelivät. Oli tyyntä, hiljaista ja lämmintä. Lintujen laulu lehmusten latvoista oli kadonnut; ainoastaan tuo väsymätön leppälintu antoi vielä kuulla muutaman yksinäisen liverryksen kevään päiviltä. Se lienee ollut joku uneton uroslintu; naaras valvoi vartioiden poikastensa yölepoa. Tuo yksinäinen liverrys säesti yksinäisiä ajatuksia. Hagar seisoi ulkopuolella omaa itseänsä ja puhui itsellensä: "Mille rannalle olet sinä jälleen joutunut, harhaileva lastu? Yksin olit sinä Kaskaksen metsässä, yksin ensimmäisen rikkaan suojeliasi huoneessa, yksin Kristiinan loistavassa hovissa ja nyt taas yksin Edsbergan tasangolla luostariraunioitten lähellä. Paljon hyvyyttä, paljon rakkautta olet osaksesi saanut, missä ikänänsä maailmassa kulkenut olet, ja nöyryytyksesi ovat olleet haihtuvia varjoja vain, mutta yksinäiseksi tunsit itsesi kaikkialla, vieläpä silloinkin, kuin eräs nuorukainen sinun hyväksesi tahtoi voittaa kruunuja. Sinua ei kukaan käsittänyt, etkä sinä käsittänyt ketään. Kaikilla muilla oli ystävänsä, jolle saattoivat uskoa kaikki; sinulla ei ollut ketään. Miksikä olit erilainen kaikista muista, miksikä aina yhäti teljettynä sydänkammioosi? Vapautta ihailit, mutta huulesi olivat suljettuina. Oliko tämä sinun vai muitten ihmisten vika? Puuttuiko terästä, millä limsiöstä kipenöitä olisit iskenyt? Tahi olitko Kristiinan piikivi, joka kullan kiillossa loisti, ja katso, se oli kissan kultaa vain! Vieras olento sinä olit, samaten kuin sinun kadehdittu, ihailtu, toisinaan melkein vihattu kuningattaresikin: puoleksi sinussa virtaili ihmisten lämmintä verta, puoleksi kylmää tähtiloistoa. Rouva Sofia De la Gardie on nimittänyt olentosi vian pöyhkeydeksi, rouva Maria Ryning on sitä nimittänyt pakanain-uskoksi. Kuka on oikeassa? Tahi löytyykö kolmas tulisoihtu, joka valaisee kauas sielun tuntemattomaan pohjaan: -- sinä et ymmärrä rakkautta!" Kun Hagarin yksinäiset ajatukset olivat ennättäneet tähän palautuskujaan, muisti hän tähden valo-usvan ja nuo kummalliset sanat: minun olentoni on voima, eikä rakkaus... Mitä nuo sanat merkitsevät? Ja: katsele itseäsi kuvassasi!... Eikö Kersti röökinällä ole kaikkea, paitsi rakkautta? Eikö hän ole suurilahjainen ajatuksen voimassa, tahdon voimassa, toiminnassaan, ja onkohan Ruotsi milloinkaan ollut niin voimakas, kuin Kristiinan aikana? Mutta mitäpä muuta hän on kuin voimakas? Saattaako hän rakastaa mitään muuta maailmassa, kuin itseänsä? Kyllä, hän saattaa rakastaa paljo ja useita, hän saattaa kentiesi rakastaa heitä _niinkuin_ itseänsä, mutta rakastaako hän itseänsä? Jos hän itseään rakastaa, täytyy hänen aina olla tyytyväinen itseensä, eikä rientää levottomuudesta levottomuuteen, kuten hän tekee, ja kirjoista ihmisiin sekä ihmisistä kirjoihin jälleen, uusiin tutkimuksiin, uusiin suunnitelmiin, uusiin huvituksiin, päästäksensä irti omasta itsestään. Etsi! sanoi tähti. Ja Kersti röökinä etsii alituisesti jotakin. Mitä hän etsii? Etsiikö hän vaihdettua prinssiä? Hullutusta! Mitä muuta hän saattaisi etsiä, kuin itseänsä, sisintä elämän perustustansa, ainoata, jota hän saattaa todellisesti rakastaa, ainoata, jossa hän kerran saattaa rakkaudella levätä? Mutta hän ei perustustansa löydä, enkä minäkään löydä omaani. Se ei merkitse juuri mitään, jos rakastaa muita kuten itseänsä, jollei ole löytänyt itsessään sitä ainoata, joka ansaitsee rakastamista ja jonka pohjalle rakentaa voi. Ennenkuin on löytänyt oman perustuksensa, täytyy asettaa muita itseään korkeammalle, täytyy rakastaa toista enemmän kuin itseänsä; täytyy voida kieltää itseänsä, uhrata itsensä, elää ja kuolla jonkun toisen puolesta taikka jonkun asian puolesta, sekä elää ja kuolla palkitsemattomana, kiitosta saamatta, tuntemattomana, unhotettuna. Sillä sehän ei voi olla oikeaa rakkautta, jos jotakin rakastaa palkan, kiitoksen tahi kunnian vuoksi... Mikä elämän-arvoitus! Mikä hirvittävä syvyys! Hagar tunsi pöyristyksen jäsenissään, samanlaisen, kuin silloin, jolloin hän talvi-iltana seisoi tuikkaavan tähtitaivaan alla ja näki edessään äärettömän loiston, mutta tunsi vilua... Kesken sitä, jolloin hän Kristiinan loistavaa nerollisuutta enimmän ihaili, oli häntä viluttanut... Hän etsi turhaan tähteänsä; hän tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin milloinkaan ennen, sillä nyt ei hänellä ollut edes itseään. Hän kulki ikään kuin ympyrässä, jossa ei ollut keskipistettä. Etsiä hänen täytyi, etsiä elämän perustustansa, etsiä, etsiä... Ja kun hän ponnisti itseänsä yhdistämään kaikki yhteen perus-ajatukseen, seisattui hän havaitessaan, että hänen vikansa oli _se_, ett'ei hän löytänyt itseänsä. Hän heittäytyi pitkäkseen vuoteelle ja koetti nukkua, mutta turhaan. Hänen ajatuksensa olivat kuin keväällä haavan höytyset, jotka tuulen lennättäminä etsivät jotakin, minne istahtaisivat. Hän haparoitsi entisyyden varjokkaissa laaksoissa ja kiinnitti itsensä uuteen esineeseen; kaksoisveljeensä Bennuun, jonka nimi nyt oli Urban Niemand. Kävikö hänessä tähtien varoitus toteen? Saattoiko hän rakastaa? Ei, sitä hän ei osannut. Kaiken huolenpidon, hyvyyden, rakkauden, mikä häntä elämässä oli kohdannut, hän yhtä huolimattomasti otti vastaan ja yhtä helposti unhotti, kuin Kersti röökinä, kuin Hagar itsekkin. Hän oli uiskenteleva lastu, ja mitä muutapa he olivat, he molemmat? Voimaa hän oli saanut yhtä kuin he. Hän oli kukistamaton, yhtä kuin he: maa, tuli, vesi ja ilma eivät voineet hänelle mitään tehdä, ei mikään voinut sammuttaa hänen elonkipinäänsä, ennenkuin tähtien hetki oli tullut. Nuo molemmat naisturvatit eivät olleet samoja elämänvaaroja koetelleet, mutta heidän täytyi olla yhtä kukistamattomat kuin hänkin oli: ei mikään kuolettava kipu saanut Kristiinaa valtoihinsa, ei mikään myrkky tarttunut Hagariin. Mutta etsiä piti heidän kaikkien, etsiä, etsiä... Unettomana ajatellessaan johtui Hagarin mieleen, että hän, ennen kuin Tukholmasta lähti, oli saanut kirjeen, ensimmäisen ja ainoan, jonka veljeltään oli saanut. Hän nousi etsimään kirjettä. Yö oli joutunut; heikko aamunkoite valaisi sen verran, että hän jälleen saattoi lukea tuota lapsellista kirjoitusta, jonka päällekirjoitus oli toisen käden tekemä, luultavasti juutalaisen. Kirjeen huonosti kokoon pantu saksalainen kieli, vino käsi-ala ja järjestyksen puute, olivat kaikki vielä koulupojan. Siinä ei löytynyt asuinpaikan nimeä eikä päivämäärää; otaksua saattoi, että kirje oli kuukausi sitten lähetetty kesäkuussa Regensburgista. Sen sisällys kuului näin: "Hagarille. Iso-isä sanoo, että minun pitää kirjoittaman sinulle. Olen oppinut rakkelin edessä kirjoittamaan. Hän on kovin ihana. Olen saanut raution, nimi Jehu. Se on kolmevuotias, arapialainen, meni heti, minä rankasin sitä, juoksee levyn sultaanin ohitse. Täällä on lichtensteinin kyrassieerejä, jotka menevät gallasiin. Torstenson on olmysissa. Tuumasin karata sinne, he saivat minun kiinni, otin miekkani, panivat minun kolmeksi päivää päävahtiin. Kuinka Caballer voi? Lebewol, vergis mei nit Urban. J. K. rake sanoo tule tänne Hagar." Ei mitään muuta. Ei mitään hänen nykyisestä tilastaan, tahi miten hän oli näkönsä jälleen saanut, jota sopi toivoa, koska hän oli omakätisesti kirjoittanut. Kuka on rake? Onko hän Rachel tahi lohikäärme? [Lohikäärme ruotsiksi drake.] Hän ja rautio nähtävästi ovat häneen tehneet suurimman vaikutuksen. Hän kysyy Caballeroa, vaan ei sisartansa, jolle hän käskystä on kirjoittanut. "Tyhmä poika!" huudahti Hagar harmistuneena. "Mutta", lisäsi hän huoaten: "hän on yksi meistä kolmesta." Ajatukset lentelivät muuttolintujen siivillä kauas etelään tuntemattomille seuduille. Kun Hagar vihdoin silmänsä ummisti, leikitsi nousevan auringon purppurahohde lehmuksien latvoissa. Hänen viimeinen ajatuksensa, joka katosi uneen, oli jälleen kapinoitsian: "Jos täällä Risebergassa tulen vangiksi, niin kirjoitan Texeiralle ja pakenen Regensburgiin. Minua ei kukaan saa sitoa. Minä tahdon löytää itseni." 23. Regensburg. Tule pojakseni, niin sinä olet rakentava Jerusalemin portit! Ruben Zevi oli joulu-aamuna kumureessä lähtenyt Tukholmasta Göteborgiin ja vienyt mukanaan sokean tyttärenpoikansa Urban Niemandin. Göteborgista kävi matka Pohjanmeren yli Lontooseen ja siellä viikon viivyttyään asioittensa takia, lähtivät Amsterdamiin. Tämä vanha mies näytti kokonaan unhottaneen kaikki vaivansa ja 70 vuottansa, hoitaessaan tuota sokeata, joka ei jäänyt kiittämättömäksi vanhusta kohtaan hänen huolenpidostaan. Heidän välillään syntyi tuttavallisuus, joka pojan puolesta olisi käynyt hyvin hartaaksi, jos hän olisi voinut unhottaa tuon pakollisesti antamansa lupauksen, ett'ei hän koskaan enään miekkaa käyttäisi. Joka aamu kysyi Urban: "Koska saan nähdä auringon?" Ja yhtä säännöllisesti vastasi Ruben Zevi: "Madridissa." "Silloin saan ratsastaa Torstensonin luo", ajatteli nuori kapinoitsia. Viivyttyänsä uusien asioitten takia vähän kauemmin Amsterdamissa, suuntasivat he matkansa Parisin kautta Madridiin. Jokaiselle muulle juutalaiselle olisi ollut hengenvaarallista joutua inkvisitsionin kammottuun piirikuntaan, mutta Ruben Zevi omisti avaimen, joka hänelle aukaisi kaikki portit. Filip IV tarvitsi hänen kultaansa vastustaaksensa Ranskaa, Alankomaita ja kapinallisia Katalonialaisia sekä äsken Espanian ikeen alta vapautettua Portugalia. Käytettyään kuninkaan suojeluskirjan, otettiin juutalainen vastaan hollantilaisena pankkiirina kaikilla mahdollisilla kunnian-osotuksilla ja hän palkitsi tämän kunnian lainalla 40 prosentin korosta sekä korvausta vastaan Almeiran kaivoksista, siinä tapauksessa, että portugalilaiset ottaisivat Perusta tulevan hopealaivaston. Ruben Zevi tunsi kaikki nurkat ja pielet Madridissa, samaten kuin kaikissa Euroopan pääkaupungeissa. Eräänä päivänä palasi hän maurilaisten korttelista 90-vuotiaan arapialaisen kanssa, jonka nimi oli Damiri, ammatiltaan tämä oli muulin-ajaja ja yksi niistä monista, jotka huulillaan tunnustivat Kristuksen ja Neitsy Marian, mutta kuitenkin joka aamu ja ilta kääntyivät Mekkaan päin, rukoillaksensa Muhamedia. Tämä Damiri käänsi ja katseli Urbanin silmiä, pani yrteistä tehtyä voidetta niitten päälle sekä määräsi kolmea viikon paastoamisen, hiljaisuutta ja pimeän huoneen. Noitten kolmen viikon perästä otti Damiri siteen pois silmiltä ja määräsi jälleen Urbanin istumaan kolme viikkoa hämärässä, johon asteettain valoa lisättiin ja huudahti tämän määrätyn ajan kuluttua: "Allah akbar! Jumala on suuri!" Hän palkittiin runsaasti. Urban Niemand oli saanut takaisin silmiensä valon. Madridista matkustettiin täydessä kapinassa olevaan Barcelonaan, sieltä kuohuksissa olevaan Neapeliin, joka pian oli kapinaan nouseva ja sieltä kaikkein kristillisimpään Romaan. Missäpä ei kultaa tarvittu? Ruben Zevi löysi ystäviä ja suojelioita kaikkialla. Hänen ammattinsa kunnia oli lainata kuninkaille, jotta voisivat masentaa kapinallisia alammaisia, sekä kapinallisille, jotta voisivat taistella kuninkaita vastaan. Jos tappio tuotti vahinkoa, täytyi voiton kahdenkertaisesti palkita tappion. Hän oli yhtä tuttu kardinaalien vierashuoneessa, kuin sulttaanin moskeassa. Väitettiinpä, että paavi Urban VIII oli tarjonnut hänelle arvonimen: Jerusalemin protektori, jos hän tahtoisi tulla katolilaiseksi. Siihen oli Ruben Zevi omituisella hiljaisella tavalla hymyillen vastannut profeetan sanoilla, Es. 62: 6: "Oi, Jerusalem, minä asetan vartiat sinun muuris päälle, jotka eivät ikänä päivällä eikä yöllä vaikene." Hän sai osan paavi Pietarin rahasta, samoin kuin hän sai osan siitä verosta, joka sulttaanille tuli pyhästä maasta, ja kun uskonheimolaiset syyttivät häntä siitä, ettei hän ollut tarpeeksi arkaluontoinen, vastasi hän: "Meidän tulee imeä pakanain maitoa." Neapelin ja Roman välillä tapahtui eräs seikka, joka oli niin tavallista laatua, että siihen tuskin huomiota kiinnitettiin. Ruben Zevin vaunuja sekä hänen seuralaisiansa, joita oli 12 ratsumiestä, hätyytettiin eräässä vuorensolassa. 30 ryöväriä hyökkäsi heitä vastaan, mutta ne joutuivat ankaran taistelun perästä tappiolle ja monta heistä kaatui paikalle. Urban sai vielä kerran leikkiä sotaa. Hänen lupauksensa ei tarkoittanut tällaista miekan käyttämistä; hän oli puolustanut itseänsä, ja sitähän ei sopinut kieltää. Tuo jo puoleksi unohtunut miekankahva näytti ikään kuin suutelevan hänen oikeaa kättänsä ja sanovan hänelle: sotamarsalkka odottaa sinua!... Matka kulki pohjoiseen päin; joka päivä tultiin lähemmäksi ruotsalaista sotajoukkoa ja sotaa. Vielä tuli heidän käydä Genuassa, Milanossa, Venedigissä, Wienissä, ja kaikissa näissä paikoissa oli Zevillä asioita toimitettavana, ennenkuin he vihdoin toukokuun lopulla saapuivat Regensburgiin. Jo ensi yönä, kun kaikki muut lepäsivät matkan vaivojen perästä, hiipi nuori kersantti talliin, löysi sieltä käyttämättömän, virkun hevosen ja laukkasi sillä tiehensä, etsiäksensä Torstensonin leiripaikkaa. Hän pettyi. Ruben Zevi tunsi tyttärensä pojan ja oli ennestään asettanut kuusi parahinta ratsastajaansa Assar Kaban johtoon sille tielle, jota Urbanin täytyi pohjoiseen päin kulkea. Siellä tuli yön pimeydessä kilparatsastus, joka loppui siihen, että karkaaja vartioittuna ja tukevasti sidottuna satulaan, palautettiin takaisin suuttuneen iso-isänsä luo. "Poikani Absalom", sanoi juutalainen hänelle Davidin vihalla ja Davidin surulla, "jos noin vähäpätöisinä pidät lupauksesi sekä minun harmaat hapseni, niin muista, että minä se olen, joka tallennan Damirin parannus-aineen, sekä että sitä tulee käyttää joka kuudes kuukausi uudestaan, jos tahdot saada pitää näkösi. Jos vielä kerran karkaat, olet auttamattomasti kuukauden perästä sokea. Tule sitte jälleen kurjaksi kerjäläiseksi, anna taluttaa itseäsi Madridiin, jos tapaat jonkun, joka sinua taluttaa, mutta tiedä, että Damiri on 90 vuotias. Kuinka kauan luulet löytäväsi hänet elävitten joukosta?" "Olen sotamarsalkan palveluksessa; tahdon ennen olla sokeana, kuin karata palveluksestani", vastasi nuori kersantti ynseästi. "Olen sitä jo ajatellut Tukholmassa", vastasi juutalainen, samalla kun hän otti esiin yhden niistä monista kirjeistä, jotka olivat häntä odottamassa hänen kotiin tullessaan. "Kas tässä erokirjasi sotapalveluksesta, sotamarsalkka on sen omakätisesti allekirjoittanut, sillä perusteella, että lääkärintodistus on ilmoittanut sinun olevan auttamattomasti sokean. Ole tyytyväinen, poikani; tämä on kunniakas erokirja." "Mutta minä en ole sokea, minä näen viholliset, minä ratsastan kuten ennenkin, minä saatan palvella kuten ennenkin!" huudahti eron saanut sotilas nyyhkyttäen niin, että pikemmin olisi luullut häntä tytöksi, kuin Torstensonin oppilaaksi. "Olen sanonut sinulle", vastasi juutalainen ankarasti, "että sinä ilman Damirin parannus-ainetta jälleen tulet sokeaksi. Ja jotta et noin pian sitä unhottaisi, pitää sinua rangaistaman kolmen päivän pimeällä arestilla." Nämät kolme päivää juutalaislinnan sisimmäisessä huoneessa suljettujen akkunaluukkujen takana tuntuivat Urban Niemandista niin pitkiltä, kuin koko kolme vuotta. Tämä ei ollut Kirkniemen koirankoppi; täällä oli vankeus, jota hän kammoksui ja yksinäisyys, jota hän pelkäsi. Hän ei seurustellut, kuten Hagar sisarensa, ajatusten suuressa, puheliaassa seurassa: hänellä oli siellä aivan vähän tuttavia. Ketä hän hakisi? Pitkiä aikoja oli kulunut siitä, kuin hän oli kirjan aukaissut, eikä hän koskaan ollut kynää kädessään pitänyt. Hänen tietonsa mahtui tallin seinien sisäpuolelle, satulaan, jossa hän reippaasti ratsasti, ohjiin, joita hän niin mainiosti hoiti ja noihin sotatemppuihin, joissa hän, vaikka vielä aivan nuori, jo oli mestari. Mistään muusta ei hänellä koskaan ollut huolta: hänen sielunsa oli, paitsi näillä aloilla, joissa hän vapaasti liikkui, kirjoittamaton kirja, haka, jossa metsäkukat itsestään kasvoivat hoitamatta, huoletta pensaston ja ruohojen seassa. Mitä hänellä oli tehtävää yksin oman itsensä seurassa? Pitkäksyä, ikävöidä, uneksia, riehua ja itkeä. Ainoa lohdutuksensa oli paeta jälleen, kun ensi tilaisuus ilmaantuisi. Neljännen päivän aamulla avattiin tuon pimeän huoneen ovi, jolloin Urban makasi puoleksi hereillä ja vaatetettuna siten, kuin hänen oli tapansa ollut, valvoessaan yöllä nuotion ääressä leirissä. Ääni, joka ei ollut tavallisen palvelian, sanoi hänelle: "Nouse, sinä olet vapaa!" Yhdellä hyppäyksellä oli vanki jaloillaan ja aikoi oitis lähteä ulos vankeudestaan. "Anna minun sanoa sinulle jotakin!" pyysi tuo lempeä, tuttu, mutta ei pitkiin aikoihin kuultu ääni. "Tunnetko minun?" "Mitenkä minä kissan pimeässä tuntisin?" vastasi poika äkeästi. "Laske minut ulos!" "Minun mielestäni ansaitsisin parempaa kiitosta. Kuka olen? Arvaa!" Taaskin tahtoi poika työntäytyä ulos, mutta tuo tuntematon seisoi hänen tiellään. "Et pääse ennen, kuin sinulle olen jotakin sanonut", virkkoi ääni. Painiminen alkoi, mutta se loppui pian hämmästykseen, kun Urban tarttui kiinni pehmeään naisen käteen. "Oletko sinä Rachel?" kysyi hän. Samassa aukaistiin akkunanluukut, ja päivänvalo virtaili huoneeseen niin kirkkaana, että se silmiä häikäisi pitkällisen pimeyden perästä. Ensimmäinen, minkä Urban saattoi erottaa, oli Rachel, joka seisoi hänen edessään ujossa, neitseellisessä kauneudessaan, toista vertaa kauniimpana, kuin mitä Urban muisti hänen olleen vuosi takaperin. Tuo outo päivänvalo loi hänen ympärilleen auringonloistetta. Hän ei enään ollut se Rachel, jonka kanssa Urban oli kinannut siihen aikaan, kuin hän isoisäänsä oli tänne seurannut Böhmin metsissä. Hän ei ymmärtänyt, että tyttö oli kasvanut 14 vuotiaasta viidentoista vuotiaaksi. "Tahdotko nyt kuulla, mitä minulla on sinulle sanottavaa?" kysyi tyttö puoleksi pilalla, puoleksi ujoillaan. Urban suostui, hänellä ei enään ollut mitään kiirettä. "Tahdon sanoa sinulle", jatkoi hän, "että sinä olet suurin narri, mikä maassa kulkee. Mitä varten sinä suututat parahinta ihmistä, sinun iso-isääsi, joka on minun isäni setä sekä sinun ja meidän kaikkien hyväntekiä? Mene oitis hänen luoksensa; pyydä häneltä anteeksi, ja lupaa, ett'et koskaan tee häntä vastaan! Tiedätkö, mitä on olla hänen poikanaan? Hän on enemmän kuin kuningas, enemmän kuin keisari; hän on koko maailman hallitsia; ei yksikään gojimin ruhtinaista ole niin mahtava kuin hän. Ja sinä tulet yhtä rikkaaksi ja mahtavaksi kuin hän, jos alistut hänen tahtonsa mukaan. Mitä sinä juokset kurjien sotiesi ja köyhien sotilaittesi perässä? Etkö ymmärrä, että kun sinä tulet siksi, kuin iso-isä nyt on, saatat itse varustaa voimallisimmat sotajoukot, eikä silloin kukaan uskalla sinua vastustaa? Miksikä et saata totella ja odottaa? Miksikä et tahdo tunnustaa meidän uskoamme ja olla yksi meistä? Etkö tiedä, että me olemme valittu kansa ja kaiken maailman valtakunnat tulevat olemaan meille alammaiset?" Kyllä huomasi, että Rachel vuoden kuluessa oli jotakin oppinut synagoogassa. Jos hän oli lähetys-saarnaajana lähetetty, niin Ruben Zevi ei olisi saattanut löytää ketään kaunopuheliaampaa. Uskonvaihtaja oli jo puolittain kääntynyt, kun lähetys-saarnaaja suuntasi puheensa toisaalle, ja tämäpä sai hänen käännyttämistoimensa täydelleen menestymään. "Minä tahtoisin jotakin sinulta pyytää, jotakin itseäni varten. Isäni Joas on joutunut iso-isäni epäsuosioon ja on ajettu pois linnasta. Se oli sinun tähtesi, Urban, sen tähden, että hän sinua auttoi pakenemaan ensi kerralla, muistathan? Rukoile isäni puolesta, sitte kuin itse olet anteeksi saanut; pyydä, että hän saisi takaisin tulla, ja minä tahdon olla sinulle kiitollinen... et saata uskoa, kuinka kiitollinen tahdon olla!" Hän oli monelle kalliollekkin vastustamaton. Mitenkäpä pehmeä vaha olisi häntä vastustaa voinut? Urban Niemand tunsi aivan uuden tunteen liikkuvan nuoressa pojan sydämmessään ja lupasi kaikkea, mitä Rachel pyysi, meni iso-isänsä luo, pyysi anteeksi ja vakuutti pyhästi, ettei hän koskaan enään tekisi itseään syylliseksi tottelemattomuuteen. Anteeksi annettiin ehdollisesti; Ruben Zevi oli tottunut ehtoja määräämään. "Osota, että aikomuksesi on vilpitön; palvele minua uskollisesti vuosi, niissä asioissa, joita sinulle uskon, niin minä sinulle anteeksi annan. Siihen asti pitää sinun olla minun palveliani, mutta sen jälkeen minun poikani. Sinun ei sitten enään tarvitse olla Ben-Oni, tuskan poika, sinun pitää olla Benjamin, onnen poika, sillä suurin iloni ja suurin suruni on sinun synnyttänyt. Käytä siis onnennimeäsi niin, ett'ei minulla koskaan ole syytä ottaa sitä takaisin!... Sinä et osaa kirjoittaa?" Urbanin täytyi todenmukaisesti kertoa, että hän tuskin osasi lukea. Se vähä, mitä hän lapsuudessaan oli oppinut, oli aikoja sitten unohtunut. "Sinun pitää tästä päivästä alkaen joka päivä lukeman ja kirjoittaman Rachelin johdolla. Tee sitä reippaasti; minä tarvitsen sinua konttoorissani." Kauppiaan konttoori oli inhoittavin, mitä Urban saattoi ajatella tulevaisuuttaan kuvitellessansa, mutta hän lupasi totella ja uskalsi sitten rukoilla Joaksen puolesta. "Mitä?" ärjäsi vanhus, uudestaan suuttuneena. "Oletko sinä yhdessä liitossa Rachelin kanssa päättänyt pyytää armoa tuolle petturille?... Joas! Ja sinä pyydät armoa Joakselle! Etkö tiedä, että hän on sinun verivihollisesi? Tarpeellista on, että saat tietää, kenenkä kanssa sinä täällä joudut tekemiseen. Minä olen ajanut ulos Joaksen vaimoinensa ja lapsinensa, paitsi Rachelia, joka on viaton ja minulle uskollinen, kuten oma lapsi. Hänen isänsä on seitsemänkymmentä kertaa minua pettänyt ja seitsemänkymmentä kertaa saanut anteeksi, mutta kun hän vuosi takaperin antoi sinulle hevosen, aukenivat minun silmäni. Huomaa, että paitsi veljeäni Mordechaita, joka on Smyrnassa, ja hänen lapsiansa, ovat Joas ja hänen sisarensa Thamar, vanhimman veljeni lapset, näihin asti, omien lasteni kuoleman jälkeen, olleet lähimmät sukulaiseni. Thamar on maankuleksia, mutta Joas on edeltäkäsin laskenut, mitä hän minun kuoltuani tulisi perimään, vaikka minä en ole ajatellut, että hän omaisuuteni saisi, vaan olen tuuminut antaa suurimman osan Rachelille. Odottamatta nousee yöstä ja kuolemasta ilmoille kaksi tyttärenlasta, jotka ovat minulle läheisemmät kuin Mordechai, Joas ja Thamar. Ymmärrätkö siis, mitenkä niitten täytyy olla sinun ja sisaresi verivihollisia? Ole varuillasi, mielipuoli! Joas on kerran auttanut sinua karkaamaan toivossa, että minä oikeutetussa vihassani tekisin sinun perinnöttömäksi. Toisella kertaa hän vainoo sinun ja sisaresi henkeä. Täällä olet turvassa, mutta linnanporttien ja Regensburgin muurien ulkopuolella sekä keskellä ruotsalaista sotajoukkoa, jonka luo sinä niin tyhmästi halajat, Joas sinun löytää ja tietää, miten hän sinulle kuoleman iskun antaa. Vielä hänen käsivartensa on liiaksi lyhyt ennättämään Hagaria, ellei hän Thamarin kautta häntä tapaa, mutta ei yksikään susi Böhmin metsien rotkoissa niin hartaasti saalistansa vainoo, kuin Joas teitä molempia. Joas on viekas ja Mordechailla on mahtavia liittolaisia: he tietävät, mitä voivat, jos tulevat minun perillisikseni. Sitä varten ajavat he asiaansa kultavuorilla, kun minun käteni kerran on puuttuneena ja vanhat silmäni suljettuina. Kas siinä syy, miksi minun on monen todistuksen avulla täytynyt turvata sinun ja sisaresi perintöoikeutta. Sitä sinä et vielä käsitä, sillä sinun halusi on leikkikaluissa, joissa on hevosia ja miekankalsketta, mutta kerran sinä minua olet kiittävä, kun mieheksi tulet. Ja mieheksi tahdon sinun tehdä, poika; tahdon tehdä sinut äitisi pojaksi, eikä isäsi. Ei sanaakaan enään Joaksesta!" "Kuka oli isäni?" kysyi nuorukainen, paremmin siitä syystä, että muisti kuningattaren kysymyksen, kuin siksi, että itse olisi pitänyt tätä tietoa tärkeänä. Ruben Zevin katse synkistyi. "Kysy, mikä se yö oli, joka varasti valoisan päivän sen ihanimmassa aamuhetkessä, mutta älä koskaan kysy isäsi nimeä! Se tuottaa onnettomuutta jokaisille huulille, jotka sitä lausuvat." Urban oppi Rachelin johdolla lukemaan ja kirjoittamaan. Metsistynyt haka viljeltiin odottamattoman joutuisasti. Ymmärrystä ei ollut puuttunut, vaan halua, ahkeruutta, kestävyyttä ja kärsivällisyyttä. Hänellä ei ollut sisarensa selvää, läpitunkevaa käsitysvoimaa, mutta kekseliäisyydessä oli hän usein sisartaan vikkelämpikin. Nyt oli hän saanut halua, tiesi mistä. Tavuut hyppivät hänen päähänsä ja piirsivät suuria, kankeita viivoja paperille hänen eteensä. Tuo viidentoista-vuotinen opettajatar, joka opetti kohta seitsemäntoista vuotta täyttävää oppilasta, koetti kaikin voimin ylläpitää tarpeellista kunnioitusta. Toisinaan se hänelle onnistui, mutta toisinaan ei. Moni tunti aljettiin ankarasti tutkimalla tuntemattomia kuvakirjaimia ja lopetettiin heleään nauruun ja kilpajuoksuun huoneen ympäri. Ruben Zevi havaitsi kerran oppilaan ulos kiipeämässä toiseen kerrokseen akkunaluukun päällä ja opettajattaren käsiruisku kädessä vettä suihkaten häntä takaa ajamassa. Vanha juutalainen hymyili ja palasi huomaamattomana pois. Hänellä oli syynsä eikä hän tullutkaan petetyksi. Kuukautta vähemmässä ajassa oli Urban saanut valtaansa sekä kirjat että kirjoituksen. Hänen arvolauseensa lukukinkereillä ehkä ei olisi ollut parahinta laatua, mutta hän tuli kuitenkin toimeen, kuten hän aina oli tullut, kun hänen piti ajaa karauttaa vallihaudan, tahi orapihlaja-pensaston yli. Ruben Zevi unohti, että tyttärenpojan vielä olisi pitänyt tyytyä palvelian asemaan, ja antoi hänelle palkkioksi sen arapialaisen juoksian, josta kirjeessä mainittiin ja joka oli parempi kuin Levyn sulttaani, paras juoksia juutalaiskorttelissa. Urbanin luonnolle ja hänen karkaamishalullensa olisi tämä lahja ollut suurena kiusauksena, jos ei tuo valpas Assar Kaba olisi saanut käskyä seurata hänen mukanansa ratsastusretkillä. Kuukausi sen jälkeen, kuin lukutunnit olivat alkaneet, ruvettiin Urban Niemandia käyttämään helpoimmissa toimissa Ruben Zevin konttoorissa. Kahden kuukauden kuluttua hän saattoi ottaa osaa kirjevaihtoon ja toimittaa vähempiä lähetyksiä. Kolmen kuukauden perästä kulki hän vaatetettuna kuten juutalaiset ja vietti sabbattia synagoogissa. Hän kulki kuten unissaan, täydellisesti vangittuna Rachelin kahleisiin. Silloin ratsasti eräänä päivänä muutamia vankeja Torstensonin joukosta Mähristä Regensburgiin. Niitä oli kuusitoista repaleista, likaista, haavoista ja vaivoista surkastunutta sotamiestä, joita keisarilliset kyrasierit vartioitsivat. Urban palasi juutalaispuvussa eräältä toimitusmatkalta, kirjelaukku kainalossaan, kun tuo joukko tuli häntä vastaan, ja hän kuuli erään vangeista sanovan kumppanilleen ruotsinkielin: "täällä kullattu juutalainen asuu." "Onpa vahinko", vastasi kumppani, "ett'ei meitä nyt ole 2,000, joilla olisi vapaat ohjat käsissä; täällä olisi jotakin ansaittavana." Tuo kaikui kuin ruotsalainen rummun päristys rauhallisen kirjeenkantajan korvissa. Hän heräsi mielestään kuten lumouksesta, läheni vankeja ja kysyi, myöskin ruotsiksi, mistä he olivat. Vangit saivat suuret silmät. He hämmästyivät, kun kuulivat juutalaisen puhuvan heidän kieltään ja sanoivat olevansa smålantilaisia ja uusmaalaisia ratsumiehiä, jotka ollessaan ruoan etsinnässä olivat joutuneet väijymispaikkaan ja heidän oli täytynyt antautua vangiksi ylivallan takia. Oli Pyhän Bartholomeuksen päivä ja paljon väkeä liikkeellä. Urban seurasi väkijoukon muassa tuota hitaasti marssivaa jonoa, kysyen uutisia sotakentältä. "Se on joku vakooja", kuiskasi eräs ratsumies kumppaneilleen, tällä kertaa suomenkielin; "valehdelkaamme!" sen jälkeen vastasivat, että Torstenson oli valloittanut Wienin, että hän oli lähettänyt keisarin hiirenhäkissä Tukholmaan sekä että hänen joukkonsa nyt oli marssimassa Romaan asettaaksensa Kristiina kuningatarta paavin istuimelle. "Sinä valehtelet kuten mies, n:o 18, Spjut! Saksan Pukki!" huudahti entinen kersantti, joka tunsi miehen omasta osastostaan ja iloissaan sanoa sutkahutti ratsaskunnassa käytetyn haukuntasanan. "Tahdotko tulla vapaaksi, kumppani? Minä seuraan teitä ja pakenen teidän kanssanne." Vangit eivät saaneet aikaa ihmettelemiseen eikä ehdotuksen miettimiseen, sillä väkijoukko tunki päälle ja tuuppasi nuoren juutalaispojan tieltä pois. Tavallinen herjaussana (väärä-oppinen) alkoi aina äänekkäämmin kuulua, pian lensi ensimmäinen kivi vankien pelastettuja päitä kohden ja sitä seurasi useampia, melu nousi, kyrasierit asettuivat taajaan kuljetettaviensa ympäri ja tunkivat joukot takaisin. Urban näki katupojan nostavan raskaan kiven, jolla aikoi tehdä kuolettavan iskun. Tässä oli mahdotonta pysyä välinpitämättömänä katseliana. Hänpä rupesi kampittaan sopivaan aikaan ja poika kaatui päistikkaa vasten naamaansa maahan. Siitä hän nyt rupesi koperoitsemaan ylös ja huusi: juutalaisia! juutalaisia! Huuto sai kaiun; väkijoukko jakaantui, toinen osa ajoi vankeja takaa ja toinen juutalaisia. Urban pakeni, yksi sataa vastaan, kaasi kumoon täällä yhden, tuolla toisen, konttasi nostettujen käsivarsien alitse, hiipi kompastelevien jalkojen välistä eteen päin ja oli pian ennättänyt juutalaiskorttelin sisäänkäytävälle. Melske oli kuulunut linnaan ja siellä tehtiin varustuksia puolustamista varten. Nämät vainotut juutalaiset olivat aivan tottuneet näkemään, että raivostunut kansa hyökkäsi kerran tahi useammasti vuodessa heidän erikois-asuntojansa kohti. Heidän elämänsä vaihteli alituisesti ulkonaisen sorron, häväistyksen, nöyryyden, sisällisen masentamattoman ynseyden, sekä sen järkähtämättömän varmuuden välillä, että kerran voittaisivat maailman. Tällä kertaa kansan aallot tyyntyivät, ennen kuin ehtivät linnan muureille asti. "Täällä ovat kirjeet", sanoi Urban, kertoen melskeestä, mutta ollen puhumatta siitä, että oli tavannut maanmiehiänsä. Tämä alennuksen ja ylpeyden välinen elämä näytti hänestä auttamattoman kurjalta, verrattuna vapaitten miesten ritarilliseen taisteluun avoimella sotakentällä. Kun hän kertoi päällekarkauksesta, varoitti häntä vanha iso-isä. "Ymmärrätkö nyt, että sinun tulee olla varuillasi, sekä ett'ei henkesi ole turvassa missään muualla kuin täällä, niin kauan kuin Joas elää? Mutta hän ei kauankaan saa olla palkattomana, eikä myöskään hänen sisarensa Thamar. Minun Tukholmassa oleva asiamieheni kirjoittaa minulle, että Thamar siellä on esiintynyt ruhtinatar Radzivilina sekä että hänellä on ollut salaisia juonia saadaksensa Hagarin hengiltä. Kyykäärmeitten yli käy teidän tienne: kulkekaatte Herran suojeluksen alla, niin ei mikään paha teihin koske. Olen myöskin saanut kirjat, jotka teidän syntyperänne todistavat, Hagarin suojelialta, presidentti Kurjelta. Siinä tulee esiin kummallinen selitys äitisi viimeisistä kohtaloista. Hänen kammarineitsyellänsä, joka hänen petti, oli tönkkäsormi oikeassa kädessään... Thamarilla on vielä tänäkinpäivänä tönkkäsormi oikeassa kädessään..." "Mestari", virkkoi Urban äkkiä, "laskekaa minut irti; antakaa minun mennä kostamaan äitiäni ja suojelemaan sisartani! Minä tahdon löytää Thamarin, vaikka minun sitte täytyisikin mennä maailman ääriin. Antakaa minulle Thamarin veri!" Ruben Zevi katsoi häntä tutkistellen. "Nureksitko sinä?" sanoi hän. "Jos jotakin löytyy, josta minä kadehdin kristittyjä marttyyreja, niin on se heidän kärsivällisyytensä ja luottamuksensa heidän vuosikausia kestävissä kärsimyksissään. Me tarvitsemme samaa uskallusta, mutta meidän voittomme lähenee päivä päivältä, kun heidän toivonsa on epätietoisessa etäisyydessä. Heillä ei ole muuta, johon turvata saattavat, kuin taivas, mutta meillä on sitä paitsi maa, joka meille on perinnöksi annettu. Lyö heitä, Herra, tee gojimit sokeiksi, jotta he nousisivat kapinaan toinen toisiansa vastaan ja hävittäisivät toisiansa, sillä noitten kaatuneitten verestä Israelin kunnia nousee. Jos minun silmäni eivät näe Jakobin siemenen tulevan Jerusalemiin, pitää minun lasten lasteni näkemän sen päivän, jolloin kuninkaat rukoilevat uudestaan rakennetussa temppelissä ja jolloin juoksiat Midianista ja Efasta tuovat meren aarteet ja kansan omaisuudet meidän porttiemme luo. Äitisi poika, älä anna tämän ajan vaivain liian raskaasti painaa kärsimätöntä mieltäsi! Sinun pitää näkemän sen päivän, jolloin meidän sortajamme kumartavat meitä maahan asti; sinun pitää heistä iloitseman ja siunaaman sitä päivää, jolloin pelastuit takaisin kansasi joukkoon. Jää meille! Tule pojakseni, niin olet rakentava Jerusalemin portit!" 24. Elämää koskevia kysymyksiä. Tahdotko kantaa kruunuani? Ota se! "Minä en tunne enään Kersti röökinää", sanoi rouva Beata Oxenstjerna veljelleen valtiokanslerille eräänä hetkenä, jolloin kahden kesken olivat. "Hän on ollut kuten toinen ihminen siitä asti, kuin pääsimme tuosta suomalaisesta noita-elävästä." "Kiitä Jumalaa siitä, että isän luonto kasvaa lapsessa." vastasi valtiokansleri. "Noidat eivät siinä mitään tee; sellainen syntyy luonnollisesta sisällisestä laadusta." "Niin, se on ehkä kaikki teeskentelyä vain sopivaan aikaan. Hän mielittelee meitä vähitellen siksi kuin tästä vuosi kuluu." "Eikö rakas sisar ole ennen nähnyt nuoren immen kasvavan tytöstä neidoksi? Se tuottaa tavallisesti mukanaan lempeämpää luontoa siksi, että siihen tulee uutta ruutia ruutikoloon. Onko Kersti röökinä löytänyt uuden lelun tuon Hagar tytön jälkeen?" "Sen mukaan, mitä minä tiedän, ei hän vielä ole. Päin vastoin ei hän edes Ebbastakaan huoli, kuten ennen." "Kyllä tulee uusi, ei siihen pitkääkään aikaa kulu. Minun mielestäni olisi ollut parempi, että olisimme antaneet röökinän pitää entisen lemmittyisensä polvellaan, kuin että vaivasimme häntä etsimään uutta. Oli vain turhaa juoruttelemista eikä mitään muuta nuo puheet tyttö Hagarista: kirja-oppi ei mitään rauhattomuutta tuota. Se uusi, joka tulee, ehkä ei ole yhtä helposti hoidettu. Huomaa, että Ebba Sparren ja Hagar Ringin jälkeen tulee nuori mies!" "Jumala varjelkoon! Luuleeko teidän lemmellisyytenne sitä?" "Rakas sisareni saattaa olla siitä niin varma, kuin että nupusta puhkeaa kukka. Minä odotan aikaamme, jolloin meitä armollisesti tahi epä-armollisesti kiitetään palveluksestamme ja saamme mennä." "Mitä teidän lemmellisyytenne sanoo! Nuori mies! Mutta jos sen nuoren miehen nimi on herra Kaarle Kustaa?" "Niin, jos hänen nimensä on Kaarle Kustaa?" "Niin rohkenen kehottaa, että kuulutettaisiin ja pidettäisiin häitä tulevana jouluna, rehellisen ruotsalaisen tavan mukaan. Siinä missä ei kukaan mäessä saata pyörää vastustaa, lykätään sitä ennemmin menemään, kuin asetutaan yli ajettavaksi." Valtiokansleri kohotti olkapäitään. "Rakas sisareni on ihmeteltävä perheen emäntä ja hoitaa kuninkaanlinnaa niin, ettei yksikään pellin-nuora ole liika lyhyt eikä liika pitkä. Mutta mitä tulee naiskysymyksiin, niin puhukaamme kammaripiikojen pestistä. Rahatoimikammarissa sanotaan, että röökinä tuhlaa taalareita kuten pähkinöitä. Paras pitää siellä huoneentarkastusta niin kauan, kuin rakas sisareni jotakin saa sanoa, eikä rakkaan sisareni sitten muusta tarvitse huolta pitää!" Täten jätettiin kysymys tällä kertaa. Mutta Beata rouvan huomiot eivät olleet tyhjiä loruja. Kaikki Kristiinan läheisessä piirissä olevat henkilöt huomasivat, että hän joka päivä kasvoi, ei ainoastaan kruunun ylhäisyyttä varten, vaan kuninkaallisessa mielenlaadussaan. Aina pfalzkreivitär Katariinan kuolemasta asti oli hän ollut viisas, mutta vaikea hoitaa ja oikullinen lapsi. Hän oli kolmannestatoista vuodestaan ollut vaihtelevainen, ärtyisä, enemmän arvaamaton olennossaan, kuin kukaan muu hänen ikäisistään. Tämä aika oli ollut kuin päiväntasauksen aika, jolloin tuulenpuuskat ja vihurit käyvät, mutta se aika oli nyt ohitse, tuulet olivat nähtävästi tyyntyneet. Kristiinan koko olentoon ilmestyi ihmetyttävä levollisuus. Hän kävi lempeämmäksi, maltillisemmaksi ja kaikin tavoin rakastettavammaksi. Hänen ei aina onnistunut hillitä kiivasta luontoaan, joka näihin asti oli esteettömästi kuohunut, mutta hän koetti sitä hillitä. Hän tuli kohteliaammaksi ja tuttavallisemmaksi; otti enemmän osaa muitten iloon ja suruun; hän osotti asemansa ja velvollisuutensa käsittämisessä sellaista vakavuutta, jota ei ennen hänessä luultu olevan. Hänen huvituksensa pysyivät paremmin kohtuuden rajoissa ja opintonsa säännöllisempinä ja paremmin koossa. Hän saattoi tarkkaavaisuudella kuunnella neuvoston keskusteluja ja, kun hänen ajatustaan tahdottiin kuulla, ilmilausua tuumansa niin viisaasti, että valtiomiehet olivat ihmeissään. Kuningatar vietti osan kesää Gripsholmassa. Ebba Sparre oli matkustanut tervehtimään kivulloista isäänsä; ruhtinatar Maria Eufrosyne oli asettunut hänen paikalleen lähimmäksi ystäväksi. Eleonora Katariina, kohta tämän jälkeen Hessenin maakreivitär, ei uskaltanut näyttäytyä, vaan uneksi entisiä, 90 vuotta sitten menneitä Cecilia Waasan aikoja. Historiallisella Ruotsilla on uhkeampia linnoja ja jyrkempiä muureja, mutta ei yhtäkään lempeämpää, viheriäisempää, kauniimpaa kuningasmuistoa, kuin Mälarin nykyinen tyven Gripsholma. Tässä linnassa, jonka Bo Jonsson alkujaan oli perustanut ja Kustaa Waasa uudestaan rakennuttanut, oli vielä Kristiinan aikana, vanhoine nostosiltoineen, keski-ajan linnan synkkää vakavuutta. Punaisen tiilikaton ylitse suippiopäätyineen, ullakkohuoneineen ja korkeine savutorvineen kohoutui neljä tornia: kuningas Eerikin torni (Kirkontorni), herttua Juhanan (Kotkantorni), herttua Maunun (Waasatorni), Kustaa Olavinpojan (Vankitorni). Tässä olevasta kolmesta huonekerroksesta oli ainoastaan keskimmäinen sisustettu kuninkaallisia vieraita varten. Noissa renaissanssimuotoon ruskealla ja punaisella koristetuissa huoneissa olivat seinät kultakankaalla verhotut sekä nuo syvät koverot silkillä, johon oli kirjailtu akkunamalleja. Rannalla sijaitsi herraskyökki ja Kustaa Waasan vähäinen keihästelykenttä. Pitkä, kapea puisto, jossa oli kourilammikkoja, ulottui sisään päin "suomalaistupaan" ja kyökkitarhaan asti. Eläintarha, kyyhkyslakka, ilveskissahuone, koirankoppi ja paja, puolalaispajaksi nimitetty, kuuluivat kaikki linnan läheisimpään ympäristöön. Eräänä kesä-iltana illallisen jälkeen, istuivat kuningatar ja hänen orpanansa puistossa. Raittiin järvi-ilman iltatuulahdus leikitsi Kristiinan vaaleassa hiuskiherässä. Viehättävän vedenpinnan kimaltelu näkyi lehtien välistä, laskevan auringon valossa. Mälari keikaili nuoren kuningattarensa edessä, mutta tuo kiittämätön, joka noin suurta ihanuutta hallitsi, ei sitä nähnyt; hänen katseensa oli luotuna rypistettyyn paperiliuskaan; hänen ajatuksensa olivat lentäneet Itämeren eteläpuolelle. Kristiina oli saanut orpanaltaan visusti suljetun kirjeen; nuoli ja kyyhkysensulka oli sinettiin yhdistetty, varustaen kirjettä lentimillä. Yksinäisyydessä oli Kristiina kirjeensä lukenut varjossa olevalla lepolavitsalla erään tammen juurella, ja ruhtinatar luuletteli, että hänen kuninkaallisen ystävänsä posket olivat punaisemmat hänen takaisin palatessaan, kuin mennessään. "Hän on terveenä", sanoi Kristiina. "Hän on ollut Salviuksen luona Hampurissa ja on tahtonut käyttää tilaisuutta kirjoittaaksensa. Kirje on yhdeksän viikon vanha. Minkälainen postinkulku! Miksikä et antanut hänelle muutamia kyyhkysiä, Maria! Koskahan saatamme kuiskata sanojamme sini-ilmoille ja uskoa niitä tuulen perillevietäviksi?" "Kirjoittaako veljeni jotakin sodasta?" "Sota käy huonosti. Epä-onnistuneita piirityksiä, marssimisia ja takaisin marssimisia, luuvaloa ja rahanpuutetta. Siitä ei hän sanaakaan kirjoita, siksi on hän liika viisas. Mutta hän kirjoittaa jotakin, joka sinua lähemmältä koskee. Hän pyytää, ett'en sinua lahjoittaisi Nassaun kreiville..." Nyt oli Maria Eufrosynen vuoro punastua. Hän rakasti tuota nuorta, kaunista kreiviä niin, kuten tanssilemmikkiä saattaa 18-vuotiaana rakastaa, ja huudahti sydämmestään harmistuneena: "Mitä se häneen koskee? Isäni ei ole sitä vastaan, ja kun sinä suostut..." "Minä olen sinun puolellasi. Mutta voitko luottaa kreiviin? Nuoret miehet... aamurusko sadetta ennustaa, sanoo sananlasku. Veljesi ei ole parempi kuin nuo muut, Maria." "Kaarle Kustaa saattaa olla maltiton meitä muita kohtaan, mutta sinua kohtaan on hän kuten vaha." "Kun hän minun näkee. Ja vaha, kun hän näkee toisen. Vahinko, Maria, että sellaisen kruunua varten hiotun jalokiven, joka saattaa lakia leikata ja valtikkaa koristaa, pitää vedeksi valuman saksalaisen pystynenäisen kammaripiian edessä." "Mitä pitää minun vastaaman? Ah, Kristiina, usko minua, se on kurjaa panettelua! Kaarle Kustaa rakastaa sinua niin sydämmestään, ett'ei mikään maailmassa saata hänen uskollisuuttaan muuttaa." "Niin hän sanoo ja niin hän kirjoittaa. Tahdotko kantaa kruunuani, Maria? Ota se, minä olen siihen väsynyt! Niin kauan kuin sitä kannan, täytyy minun ajatella, että sitä hänen sydämmensä halajaa. Miksikä en ole pieni, köyhä pfaltzkreivitär, kuten sinä? Kun luen, miten he kumartelivat ja koukistelivat itsiään kuten käärmeet kuningatar Elisabethin edessä, mitenkä he sanoivat hänelle, kun hän oli vanha ja ruma: te olette ihanin nainen, jota maa päällänsä kantaa, te olette niin kaunis kuin lilja ruusutarhassa!... niin silloin -- Ei, Maria, ei, ei, ei, en saata häntä uskoa, en saata, niin halusta kuin tahtoisinkin." "Oletko sinä vanha ja ruma, Kristiina? Onko hän hovimies, joka ei ollut mitään eilen, joka ei ole mitään huomenna ja pyytää, että sinä hänestä jotakin tekisit? Hoh, hän on uljasmielinen, Kristiina, hän on yhtä kopea kuin sinä itse! Hän pyytää sinulta sydämmensä onnea eikä mitään muuta. Ilman sinuakin hän tulee olemaan mies, mutta hän on onneton mies. Mene hänen omakseen, niin hänestä tulee sankari! Hän on kaatava sinun vihollisesi maahan, hän on tuleva suureksi ja mainioksi, mutta hän on oleva sinun palveliasi ja sinä olet hänen kunniansa." "Doxa! Doxa! Mene luotani, Saara! Jumalani, miksikä en ole mies? Miksikä minua pitää ostettaman ja myytämän. Miksikä en saata antaa itseäni kokonaan ilman palkkaa, ilman myötäjäisiä?... Suo anteeksi, Maria! Olen kovin onneton, olen niin yksin. Köyhin tyttö Ruotsissa on rikkaampi kuin minä. Kun se tulee, jota hän rakastaa, vastaa hän: ota minut, minulla ei ole mitään muuta sinulle annettavaa kuin oma itseni, etkä sinä muuta pyydäkkään. Hän tietää sen, hän. Kuinka minä sen tietäisin? Minä epäilen kaikkea ja kaikkia. Eikö ole minulla syytä sitä tehdä? Eikö minun täydy epäillä, että neuvoskunta tahtoo hallita ilman minua? Eikö minun täydy epäillä häntä, sinä tiedät, epäillä, että hän minun kruunuani rakastaa? Mitä on mies ilman kunnianhimoa, mikä se, joka ei kurota kättään kruunua tavottelemaan? Ja sinua itseäsi, Maria, eikö minun täydy epäillä, että sinä tahdot ajaa hänen asioitaan?... Tahtoisin kovin halusta sinua uskoa; täytyyhän minun jotakuta uskoa. Sinä saatat olla aseena; ehkä oletkin, mutta sinulla ei ole tarpeeksi hyvää päätä valtiollisia vehkeitä varten. Ebballa on parempi pää, mutta hän käyttää sitä palvellaksensa minua. Oli minulla kolmaskin, liikoja lukenut houkkio, teistä kaikista hänellä oli paras pää, mutta se oli lapsen hartioilla: eipä hän edes rakkautta tuntenut. Sinä ymmärrät sen tavallasi, Maria; sinä olet tavallasi lapsi; sinä pyydät makeisia rakkaudelta. Minä pyydän enemmän: minä pyydän olla oma itseni toisessa, ja katso, sitäpä minä en saa! Mikä onnettomuus, ett'en ole sinä! Jos olisin sinä, olisi minulla satoja vertaisia, enkä olisi niin ahtaaseen ahdattu, kuin olen, luostarikomerossa oman itseni kanssa. Oi, olen niin yksin, yksin, yksin..." Hän nojasi päänsä tammea vastaan ja jäi muutamaksi silmänräpäykseksi äänettömäksi. Itkikö hän? Maria Eufrosyne luuli niin ja rohkeni lohduttaen kuiskata: "Sinä et ole yksin. Hän sinua kovin rakastaa. Hän ei pyydä mitään muuta kuin sinua itseä." Hän katsoi ruhtinattareen, hän ei itkenyt, eikä ollutkaan itkenyt sitte, kuin hän oli lapsi, ellei suuttumuksesta. Mutta hänen vilkkaissa, eloisissa kasvoissaan oli jonkinlainen vieras ilmaus. Niissä ilmaantui jotakin syvästi surullista, jota Maria Eufrosyne ei koskaan niissä ennen ollut nähnyt. Kristiina otti ohuen, silkkihuivin, jota, hän tähän asti oli ajattelemattansa kokoon käärinyt käsiensä välissä, ja pani sen ympärilleen iltakylmän varalle. "Menkäämme rannalle", sanoi hän, "täällä on niin tukehuttavaa, minä tarvitsen enemmän ilmaa." He läksivät rannalle ja löysivät siellä sammalpenkin aivan järven luona. Aurinko oli laskenut ja jättänyt taivaanrannalle kalpeanpunaisen loisteen, joka laski rusohohteen lahdelmille. Oli tyyntä, kastetta maassa, ruoho oli märkää, ilma kostea. Linnan neljä tornia, joista korkeimmassa oli velttona riippuva kuninkaallinen lippu, kuvastelivat itsiään järven kevyesti liikkuvassa, kiiltävässä mainingissa. Ainoastaan kaksi suurta tähteä saattoi selvästi erottaa muitten epäselvien, pienten valopilkkujen joukossa iltataivaalla. Luoteessa oli Vega, lounaassa, metsän huippujen yli näkyi Jupiter. Kristiina istui hetken miettiväisenä katsellen noita kahta loistavaa palloa, joista toinen oli kiertotähtien kuningas ja toinen tavattoman suuri aurinko, jonka valovoima -- jos saa uskoa uudemman ajan laskuja -- on 300 kertaa suurempi kuin meidän aurinkomme. "Kas tuossa", sanoi Kristiina, osottaen kiertotähteä, "tuossa on minun tähteni. Olen syntynyt Jupiterin alla, silloin kuin se meni Jalopeuran sydämmeen. Valta on raskas syntymälahja, Maria. Ole tyytyväinen rakkauteen, sinä, joka olet syntynyt iäisten aurinkojen alla, jotka eivät koskaan muuta asemaansa taivaalla! Kiertotähdet ovat vaihtelevia kuten ihmis-elämä... Mimmoistenka tähtien alla syntyi Kaarle Kustaa?" "En tunne hänen tähtiänsä", vastasi ruhtinatar, "mutta pappi, joka hänen kastoi, näki häikäisevän valositeen pojan otsan ympärillä." "Ei olisi onnellista, jos me kaksi yhdistettynä hallitsisimme Ruotsia. Saksalaisen sodan aikana kiitettiin isäni urhoollisuutta Kaikkivaltiaan lahjaksi. Kuningas vastasi: Jumala poikkee keskikohdasta ainoastaan silloin, kun hän tahtoo jotakuta rangaista. Armon-osotus on se, kun hän kansoille antaa kuninkaan, jolla on keskinkertaiset lahjat, sillä sellainen kuningas ei tule kiusaukseen tavotella liika paljoa. Kunnianhimo jättää hänet rauhaan. Ei hänelle saata mitään pahempaa tapahtua, kuin että hän rikastuttaa itseänsä kansansa aarteilla. Tämä on pieni pahe kunnianhimoon verraten, jolla ei ole lepoa eikä muillekkaan sitä suo." "Kuningas-vainaja oli viisas mies, mutta tiedätkö, mitä eräs Nyköpingin akka minulle sanoi entis-syksynä, kun puhuttiin brandenburgilaisesta? Miksikä meidän röökinämme menisi joen yli saksalaista omenamoskaa noutamaan? sanoi hän. Pankaa ruotsalaista rautaa pyöriin, sanoi hän, niin rattaat kulkevat vuorien ja sora kivien ylitse." Kristiinan vallaton luonto palasi hetkeksi takaisin. "Emmekö ole variksenpelättejä, minä ja sinä, jotka mietimme rakkautta sen sijasta, että saattaisimme nauttia elämästä? Olemmeko sekoittaneet numerot? Olemmeko 17 vai 71 vuotisia. Eikö edessämme ole nuo monet vuodet, loistavat voitot, pitkät hymyilyt, lyhyet surut ja tyhmyydet määrättömät? Uih... täällä on kylmä tähtien alla, ne ovat liian korkeat meille, olkaamme pieniä, Maria, pieniä, kuten onnelliset ovat; kovin synkkää on yksin olla suuri. Kirjoita surullisen-haamun ritarillesi, että hän ahkeraan katselee kuuta ja koettaa olla sen kaltainen muuttumattomassa uskollisuudessa. Minä kirjoitan samaa omalleni, sinne missä hän, Böhmin tahi Mährenin vuorenrotkoissa huokailee: taistelkaa, ritarini, taistelkaa lemmittynne puolesta, minkä nimellinen hän sitte lieneekin, taistelkaa voiton ja voiton palkan puolesta! Se ei milloinkaan odota liiaksi kauan, joka odottaa jotakin hyvää..." "Ole lempeä häntä kohtaan, Kristiina, ole sellainen, kuin ennen olit Rönössä, siihen aikaan, jolloin olit pieni ja onnellinen! Ja pyydä häneltä vastapalkkioksi, ett'ei hän tallaa sisarensa sydäntä." Taaskin lensi melkein kostean loistava hohde Kristiinan suuriin, miettiviin sinisilmiin, kun hän tarttui ystävänsä käteen ja sanoi niin hiljaisella äänellä, kuin olisi pelännyt, että rannan piikivet olisivat kuulleet häntä ja kertoneet hänen sanansa puheliaalle iltamainingille: "Vanno, että hän rakastaa minua, minua, eikä ketään muuta, minua eikä mitään kruunua!" "Minkä kautta minun pitää vannoman, kun et minua usko? Pitääkö minun vannoman taivaan kautta, joka ylitsemme kaareilee, taikka maan, joka jalkojemme alla on? Ah, Kristiina..." "Vanno itsesi kautta! Ei löydy mitään, jota niin vähän tahtoisimme kadottaa, kuin oman itsemme. Itsensä kadottaminen, se on pahempaa kuin kuolema, se on tyhjiin meneminen." "En, sitä en tee, se sotii Jumalan käskyjä vastaan." "Luuletko? Ehkä. Vanno siis: niin totta kuin olen sinun ystäväsi!" "Niin totta kuin olen sinun ystäväsi, rakastaa hän sinua, sinua eikä ketään muuta, sinua eikä mitään kruunua." "Niin, minä uskon sinua ja kirjoitan sen hänelle. Ei sen vuoksi, että sinun valasi olisi täydellisenä takuuna: mitenkä sinä voisit tietää hänen sisimmäisen sydämmensä tilan? Mutta sen vuoksi, että sydämmessäni löytyy vastakaiku, joka sanoo, että olet oikeassa. Onko täällä joku, joka meitä kuuntelee?" "Kukapa kuuntelisi? Gripsholma nukkuu, Mariefred nukkuu, Mälari nukkuu. Taivaan tähdet yksin valvovat. Matka tähtiin on kovin pitkä; ne eivät meitä kuule." "No, siis tahdon jotakin sinulle sanoa." Hän pani huulensa aivan lähelle ystävänsä korvaa, sulkien äänensä molemmilla käsillään ja kuiskasi: "_Minä rakastan häntä_, olen luvannut tulla hänen omakseen; olen pitävä lupaukseni." "Kiitoksia! Nyt sinä minua uskot." "Niin, eikö olekkin kummallista, että sentään sinua uskon?... Hyvää yötä, Maria!" "Hyvää yötä, Kristiina!" Hän oli vetänyt sivulle päin raskaan akkunaverhon makuuhuoneessaan ja makasi kauan unettomana katsellen tähtiä, jotka tuikkasivat elokuun-iltana Gripsholman ylitse. Noitten kysymysten maininki, jotka äsken olivat häntä liikuttaneet, aaltoili nyt vasten hänen sielunsa näkymättömiä rantoja samati, kuin Mälarin laine vasten piikiviä. "Sinä tuolla kaukana", sanoi hän puoleksi ynseästi, puolittain surullisesti, "jos olet antanut minulle lukon, niin anna minulle myöskin avain. Miksikä annoit minulle voimaa, ellet tullakseni onnelliseksi ja tehdäkseni muita onnellisiksi? Miksikä minussa on tyhjyys, jota ei yksikään voima täytä? Miksikä olen niin yksin, kun kuitenkin omistan oman itseni? Miksikä sieluni halajaa toisen luo, joka voisi puuttuvaisuuteni täyttää, ja miksikä en löydä yhtäkään, johonka voisin kokonaan yhtyä, kadottamatta itseäni? Onko hän, jolla oli valonloiste otsansa ympärillä, se oikea? En tiedä yhtäkään voimaa samanlaatuista, kuin minun voimani, mutta onko hän minua nöyryyttävä? Tulemmeko musertumaan voima voimaa vastaan, tahi kokoon sulamaan ja yhdistettyinä voittamaan maailman?" Hän ei saanut vastausta. Osa tuosta äärettömästä avaruudesta, jota akkunapuitteet rajoittivat, katseli ääneti alas Gripsholman tornia, ahdasta akkunaa sekä tuota levottomasti sykkivää seitsemäntoista-vuotista sydäntä tuolla vuoteen puolittain sivulle päin vedettyjen uutimien takana. Väsyneenä etsimisestä, ikävöimisestä, ja kysymisestä juoksivat tuon lepäävän ajatukset vähitellen toinen toisiinsa, kadottivat rajansa ja haihtuivat hämärään, uneksivaan tunteeseen jostakin haparoivasta epämääräisestä, mikä pyysi perustusta, pohjaa... Silloin myöskin tähti näytti haihtuvan epämääräiseen -- valomereen ja laskeutuvan alas omien säteittensä lauttaa pitkin. Se tuli lähemmäksi tornia, akkunaa, vuodetta... Nyt se oli siinä ja valui tuohon puoleksi nukkuvaan kysyjättäreen, joka uskalsi vaatia häntä esiin. Se anasti hänen puoleksi uupuneet, puoleksi vielä kysyvät ajatuksensa, sai sanat ja puhui hänelle: "Enkö ole sanonut sinulle, että olen Kaikkivaltiaan voimasta juokseva puronen, enkä hänen rakkaudestaan virtaileva, sekä että olen sinun sisällinen olentosi? Miksikä etsit itseäsi omasta itsestäsi? Miksikä et etsi itseäsi Hänestä, joka on kaikki sinussa, kaikki minussa ja kaikki kaikissa? Hän on antanut sinulle voiman minussa, mutta voima ilman rakkautta saattaa ainoastaan hävittää. Miksikä et etsi, mitä minä en sinulle antaa voi? Miksi et etsi voiman kukkaa ja hedelmää, joka ainoastaan on rakkaus? Katso, minä olen antanut sinulle sukuperän ja kruunun, halua kaikkeen suureen sekä ymmärrystä kaikkeen viisauteen; olen varjellut sinua elementtien voimalta, ruumiisi heikkoudelta ja ihmisten juonilta; olen antanut sinulle viisauden sanat ja hurskauden opetukset, aseitten voiton ja valtakunnan vaurastuksen: miksikä siinä etsit omaa kunniatasi? miksikä et ylistä Jumalaa, tehden monta onnelliseksi? Mene, tee hänen työtänsä äläkä omaasi! Kadota itsesi, niin sinä olet löytävä itsesi! Älä etsi voimaasi kädestä, joka rampaantuu, ajatuksesta, joka haparoitsee, halusta, joka harhailee; etsi voimaasi rakkaudesta, palvele nöyryydessä, rukoile, että täydellisemmäksi tulisit, ja sinun pitää olla voimallisin voimallisten joukossa... Päivä koittaa, minä piiloudun jälleen Jumalan viitan liepeitten taakse... Kymmenen vuoden perästä tahdon kysyä, mitä olet tehnyt lahjastani." Seitsemäntoista-vuotinen kuningatar nousi puoli hereillään vuoteellensa istumaan, loi silmänsä akkunaa kohti, josta valovirta jälleen valui pois. "Uneksuinko minä?... Kadota itsesi, niin olet löytävä itsesi!... Miten kummallisesti uneksia saattaa!" Toisen osan loppu. ***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TÄHTIEN TURVATIT II*** ******* This file should be named 55197-8.txt or 55197-8.zip ******* This and all associated files of various formats will be found in: http://www.gutenberg.org/dirs/5/5/1/9/55197 Updated editions will replace the previous one--the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive specific permission. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. They may be modified and printed and given away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase "Project Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg-tm License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country outside the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you'll have to check the laws of the country where you are located before using this ebook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg-tm. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg-tm License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided that * You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation." * You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm works. * You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. * You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg-tm works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state's laws. The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its volunteers and employees are scattered throughout numerous locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation's web site and official page at www.gutenberg.org/contact For additional contact information: Dr. Gregory B. Newby Chief Executive and Director gbnewby@pglaf.org Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide spread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works. Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our Web site which has the main PG search facility: www.gutenberg.org This Web site includes information about Project Gutenberg-tm, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.