The Project Gutenberg EBook of Yhteiskunnan pylväät, by Henrik Ibsen

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org


Title: Yhteiskunnan pylväät
       Nelinäytöksinen näytelmä

Author: Henrik Ibsen

Translator: Joel Lehtonen

Release Date: May 2, 2014 [EBook #45562]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK YHTEISKUNNAN PYLVÄÄT ***




Produced by Tapio Riikonen






YHTEISKUNNAN PYLVÄÄT

Nelinäytöksinen näytelmä


Kirj.

HENRIK IBSEN


Suom. Joel Lehtonen



Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1916.

Oy Hämeenlinnan uusi kirjapaino.






HENKILÖT:

 _Konsuli Bernick_.
 _Rouva Bernick_, hänen vaimonsa.
 _Olavi_, heidän 13-vuotias poikansa.
 _Neiti Bernick_, konsulin sisar.
 _Juhani Tönnesen_, rouva Bernickin nuorempi veli.
 _Neiti Hessel_, saman vanhempi sisarpuoli.
 _Hilmar Tönnesen_, rouva Bernickin serkku.
 _Kolleega Rörlund_.
 _Tukkukauppias Rummel_.
 _Kauppias Vigeland_.
 _Kauppias Sandstad_.
 _Dina Dorf_, konsulin perheessä asuva nuori tyttö.
 _Prokuristi Krap_.
 _Telakkamestari Aune_.
 _Tukkukauppias Rummelin rouva_.
 _Postimestari Holtin rouva_.
 _Tohtori Lyngen rouva_.
 _Neiti Rummel_.
 _Neiti Holt_.

Kaupungin porvareita ja muita asukkaita, vierasta meriväkeä,
höyrylaivain matkustajia j.n.e.

(Tapahtumapaikka: konsuli Bernickin talo pienessä norjalaisessa
rantakaupungissa.)




ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


(Tilava sali puutarhan puolella _konsuli Bernickin_ talossa. Etualalta
johtaa ovi vasemmalle konsulin huoneesen; peremmällä samalla seinämällä
samanlainen ovi. Keskellä vastapäätä olevaa seinää suurempi ulko-ovi.
Taustaseinä on melkein kokonaan peililasia ja siitä vie avoin ovi
leveille puutarhan portaille, joiden päälle on levitetty purjekatos.
Portaiden alapuolella näkyy osa puutarhaa, jota ympäröi pienellä
portilla varustettu aitaus. Aitauksen ulkopuolella ja sen varrella on
katu, jonka toista puolta reunustavat pienet, kirkasväriset puutalot.
On kesä ja lämmin päiväpaiste. Ihmisiä kulkee tuontuostakin yksitellen
kadulla ohitse; he pysähtyvät ja puhelevat keskenään; rihkamapuodissa
kadun kulmassa tehdään kauppaa, j.n.e.)

(Salissa istuu pöydän ympärillä joukko naisia. Pöydän keskikohdalla
_rouva Bernick_. Hänen vasemmalla puolellaan _rouva Holt_ sekä hänen
_tyttärensä_; heitä lähimpänä _rouva Rummel_ ja _neiti Rummel_. Rouva
Bernickin oikealla puolella istuu _rouva Lynge, neiti Bernick ja Dina
Dorf_. Kaikki naiset askaroivat käsitöissä. Pöydällä on suuret
pinkat keskentekoisia ja jo leikattuja liinavaatteita sekä muita
pukukappaleita. Peremmällä, pienen pöydän ääressä, jolla on kaksi
kukkaruukkua ja lasi sokerivettä, istuu _kolleega Rörlund_ lukien
ääneen kultareunaista kirjaa, kuitenkin niin hiljaa, että katsomoon
kuuluu ainoastaan yksityisiä sanoja. Ulkona puutarhassa juoksentelee
_Olavi Bernick_ ammuskellen maaliin jousipyssyllä.)

(Hetken päästä tulee _telakkamestari Aune_ vitkastellen sisään oikealla
olevasta ovesta. Lukeminen häiriytyy hiukan; _rouva Bernick_ nyökkää
telakkamestari Aunelle päätään ja viittaa vasemmanpuoliseen oveen.
_Aune_ menee hiljaa konsulin ovelle ja naputtaa pari kertaa ja
väliaikoja pitäen siihen. _Prokuristi Krap_, hattu kädessä ja papereja
kainalossa, astuu ulos huoneesta.)

PROKURISTI KRAP. Jaha, Tekö siellä kolkutitte?

TELAKKAMESTARI AUNE. Konsuli kutsutti minua luokseen.

PROKURISTI KRAP. Kyllä; mutta hän ei voi ottaa Teitä vastaan; jätti
minun tehtäväkseni --

TELAKKAMESTARI AUNE. Teidän? Minä olisin mieluummin --

PROKURISTI KRAP. -- tehtäväkseni sanoa se asia Teille. Teidän täytyy
lakata pitämästä noita lauantai-esitelmiä työväelle.

TELAKKAMESTARI AUNE. Vai niin? Minä luulin, että saisin käyttää
loma-aikaani --

PROKURISTI KRAP. Te ette saa käyttää loma-aikaanne siten, että teette
työväen kelvottomaksi työaikana. Viime lauantaina olette puhunut
vahingosta, joka muka koituu työväelle uusista koneistamme ja uudesta
työtavasta telakalla. Miksi puhutte sellaista?

TELAKKAMESTARI AUNE. Teen sen tukeakseni yhteiskuntaa.

PRORURISTI KRAP. Sepä merkillistä! Konsuli sanoo, että se hajoittaa
yhteiskuntaa.

TELAKKAMESTARI AUNE. Minun yhteiskuntani ei ole konsulin yhteiskunta,
herra prokuristi! Työväenyhdistyksen esimiehenä täytyy minun --

PROKURISTI KRAP. Te olette ennen kaikkea esimies konsuli Bernickin
telakalla. Teidän on ennen muuta täytettävä velvollisuutenne sitä
yhteiskuntaa kohtaan, jota nimitetään konsuli Bernickin firmaksi, sillä
juuri _siitä_ me kaikki saamme leipämme. -- Niin, nyt tiedätte, mitä
konsulilla oli Teille asiaa.

TELAKKAMESTARI AUNE. Konsuli ei olisi sanonut sitä _sillä_ tavalla,
herra prokuristi! Mutta minä huomaan kyllä, ketä minun on tästä
kiittäminen. Se on se vietävän amerikalainen, jonka laiva teki
haaksirikon. Sikäläiset tahtovat, että työn pitää käydä täällä sillä
tavoin kuin he ovat tottuneet siellä meren takana, ja se --

PROKURISTI KRAP. Niin, niin, niin; minä en voi antautua pitkiin
puheisiin. Nyt tiedätte konsulin tahdon; se riittää! Ehkäpä nyt menette
takaisin telakalle; sitä kai tarvitaan; minä tulen itse sinne hetken
päästä. -- Anteeksi, arvoisat naiset!

    (Hän kumartaa naisille ja menee puutarhan kautta ulos kadulle.
    _Telakkamestari Aune_ lähtee hiljaa ulos oikealle. Kolleega,
    joka on edellisen matala-äänisen keskustelun aikana jatkanut
    lukemistaan, saa kohta sen jälkeen kirjan loppuun ja lyö sen
    kiinni.)

KOLLEEGA RÖRLUND. Kas niin, rakkaat kuulijani, niin se loppui.

ROUVA RUMMEL. Ah, miten opettavainen kertomus!

ROUVA HOLT. Ja niin moraalinen!

ROUVA BERNICK. Sellainen kirja antaa tosiaankin paljon ajattelemista.

KOLLEEGA RÖRLUND. Tosiaan; se on terveellinen vastakohta kaikelle
sille, mitä me valitettavasti joka päivä saamme nähdä sekä
sanomalehdissä että aikakauskirjoissa. Tuo kullattu ja maalattu
ulkokuori, joka suurilla yhteiskunnilla on näkyvissä, -- mitä sen alla
oikeastaan piilee? Onttoutta ja mädännäisyyttä, jos niin saan sanoa. Ei
mitään moraalista perustaa jalkain alla. Sanalla sanoen, ne ovat
ulkoakalkittujen hautain kaltaisia nuo nykyaikaiset suuret
yhteiskunnat.

ROUVA HOLT. Niin, se on totisesti totta.

ROUVA RUMMEL. Meidän tarvitsee ainoastaan ajatella tuota amerikalaista
laivaväkeä, joka oleksii täällä nykyään.

KOLLEEGA RÖRLUND. No, moisista ihmiskunnan hylkiöistä ei kannata edes
puhua. Mutta yksinpä korkeammissakin piireissä, -- miten on _siellä_
asianlaita? Epäilystä ja kuohuvaa levottomuutta joka taholla,
tyytymättömyyttä mielissä ja epävarmuutta joka suhteessa. Miten
perhe-elämän perusta on siinä maailmassa järkytetty! Kuinka julkeata
kumoushalua ilmenee kaikkein vakavimpiinkin totuuksiin nähden!

DINA (Katsomatta työstään.) Mutta eikö siellä tehdä myöskin niin paljon
suurta.

KOLLEEGA RÖRLUND. Suurta --? Minä en ymmärrä --

ROUVA HOLT (Hämmästyneenä.) Mutta, hyvä Jumala, Dina --!

ROUVA RUMMEL. (Samallaikaa.) Mutta Dina, miten sinä voit --?

KOLLEEGA RÖRLUND. Enpä luule, että olisi terveellistä, jos sellaiset
suuret teot alkaisivat saada jalansijaa meillä. Ei, kyllä saamme täällä
kiittää Jumalaa, että meillä on sellaista kuin on. Kasvaahan toki
täälläkin rikkaruohoa nisujen seassa, valitettavaa kyllä; mutta mehän
koetamme kitkeä sitä pois rehellisesti ja mikäli voimme. Yhteiskunta on
pidettävä puhtaana, siinä tehtävä, arvoisat naiset, -- pysytettävä sen
ulkopuolella kaikki tuo epävarma, jota kärsimätön aika koettaa meille
tyrkyttää.

ROUVA HOLT. Ja sellaista on siellä valitettavasti yllin kyllin.

ROUVA RUMMEL. Niin, viime vuonnahan olimme nipin napin saada tänne
rautatien.

ROUVA BERNICK. No sen sai Karsten kuitenkin estetyksi.

KOLLEEGA RÖRLUND. Kaitselmus, rouva Bernick. Te voitte olla vakuutettu,
että miehenne oli ase korkeamman kädessä, kun hän kieltäytyi huolimasta
sellaista vehjettä.

ROUVA BERNICK. Ja kuitenkin sai hän kuulla niin paljon pahaa
sanomalehdiltä. Mutta mehän aivan unohdamme kiittää Teitä, herra
kolleega. Olette tosiaan enemmän kuin ystävällinen, kun uhraatte niin
paljon aikaa meille.

KOLLEEGA RÖRLUND. Oh, mitä; nyt kesäloman aikana --

ROUVA BERNICK. Niin niin, mutta onhan se kuitenkin uhraus, herra
kolleega.

KOLLEEGA RÖRLUND. (Siirtää tuolinsa lähemmäksi.) Sitä ei toki kannata
mainita, hyvä rouva. Ettekö kaikki Tekin tuo uhrianne hyvälle asialle?
Ja ettekö tuo sitä mielellänne ja ilolla? Nuo moraalisesti
turmeltuneet, joiden parantamiseksi me teemme työtä, nehän ovat
ikäänkuin haavoittuneita sotilaita taistelutantereella. Te, arvoisat
naiset, olette diakonissoja, laupeudensisaria, jotka nypitte
liinannukkaa noille onnettomille vahingoittuneille, kiedotte kääreen
hellästi haavoille, lääkitsette ja parannatte heitä --

ROUVA BERNICK. Lieneepä tosiaan suuri armonlahja, että voitte nähdä
kaikki niin kauniissa valossa.

KOLLEEGA RÖRLUND. Paljon on siinä suhteessa synnynnäistä; mutta paljon
saattaa itsekin tehdä saavuttaakseen sitä. Täytyy vaan nähdä asiat
vakavan elämänkatsomuksen valossa. Niin, mitä Te siihen sanotte,
neiti Bernick? Eikö Teistä tunnu ikäänkuin olisitte saavuttanut
turvallisemman perustan jalkainne alle sen jälkeen kuin uhrauduitte
opetustyölle?

NEITI BERNICK. Ah, en tiedä mitä vastaisin. Usein, kun olen siellä
koulusalissa, toivoisin olevani kaukana myrskyisellä merellä.

KOLLEEGA RÖRLUND. Niin, katsokaas, ne ovat kiusauksia, neiti hyvä. Mutta
sellaisilta levottomilta vierailta on suljettava ovi. Myrskyisellä
merellä -- Te ette tietysti tarkoita sitä kirjaimellisesti; Te
tarkoitatte tuota suurta, aaltoilevaa ihmisyhteiskuntaa, jossa niin
monet joutuvat haaksirikkoon. Mutta annatteko tosiaankin niin paljon
arvoa sille elämälle, jonka kuulette hurisevan ja pauhaavan tuolla
edessänne? Katsokaa vaan tuonne kadulle. Siellä kulkevat ihmiset
auringonpaahteessa ja hikoilevat ja häärivät pikkupuuhissaan. Ei, meidän
on totisesti parempi, meidän, jotka istumme täällä siimeksessä ja
käännämme selkämme sinne, josta häiriö tulee.

NEITI BERNICK. Niin, hyvä Jumala, Te olette kyllä täysin oikeassa --

KOLLEEGA RÖRLUND. Ja sellaisessa talossa kuin tämä, -- hyvässä ja
puhtaassa kodissa, jossa perhe-elämä esiintyy kauneimmassa muodossaan,
-- jossa rauha ja sopu vallitsee -- (Rouva Bernickille.) Mitä
kuuntelette, rouva?

ROUVA BERNICK. (Kääntyneenä vasemmalle etummaiseen oveen päin.) Miten
kovaäänisiksi ne tuolla tulevat.

KOLLEEGA RÖRLUND. Onko jotain erikoista tekeillä?

ROUVA BERNICK. En tiedä. Kuulen vain, että siellä on joku mieheni
luona.

    (Hilmar Tönnesen, sikari suussa, tulee sisälle oikealla
    olevasta ovesta, mutta pysähtyy nähdessään suuren naisseuran.)

HILMAR TÖNNESEN. Oh, anteeksi -- (aikoo vetäytyä takaisin).

ROUVA BERNICK. Ei, Hilmar; tule vaan tänne; et sinä häiritse. Tahdotko
jotain?

HILMAR TÖNNESEN. En, minä vaan aioin vilkaista tänne. -- Hyvää päivää,
hyvät naiset. (_Rouva Bernickille_.) No, mitä siitä nyt tulee?

ROUVA BERNICK. Mistä niin?

HILMAR TÖNNESEN. Onhan Bernick kutsuttanut herrat kokoukseen.

ROUVA BERNICK. Niinkö? Mistä sitten on kysymys?

HILMAR TÖNNESEN. Oh, se on vaan taas lörpöttelyä tuosta rautatiestä.

ROUVA RUMMEL. Niinkö, onko se mahdollista?

ROUVA BERNICK. Karsten-parka, pitääkö hänen nyt saada yhä lisää
ikävyyksiä --

KOLLEEGA RÖRLUND. Mutta miten on tämä ymmärrettävä, herra Tönnesen?
Osoittihan konsuli Bernick viime vuonna aivan selvästi, ettei hän tahdo
tänne rautatietä.

HILMAR TÖNNESEN. Niin, sitä minäkin; mutta minä tapasin prokuristi
Krapin, ja hän kertoi, että rautatieasia on otettu uudestaan esille ja
että Bernick pitää neuvottelua kolmen täkäläisen rahamiehen kanssa.

ROUVA RUMMEL. No, ilmankos minä olin sieltä kuulevinani Rummelin äänen.

HILMAR TÖNNESEN. Niin, herra Rummel on tietysti mukana, ja muut ovat
kauppias Sandstad ja Mikko Vigeland, -- pyhä Mikko, niinkuin häntä
kutsutaan.

KOLLEEGA RÖRLUND. Hm --

HILMAR TÖNNESEN. Anteeksi, herra kolleega.

ROUVA BERNICK. Ja täällä kun oli jo niin hiljaista ja rauhallista.

HILMAR TÖNNESEN. No, minulla puolestani ei olisi mitään sitä vastaan,
jos he alkaisivat hiukan kinastella taas. Se olisi ainakin vaihtelua.

KOLLEEGA RÖRLUND. Oh, sellaista vaihtelua emme kai täällä kaipaa.

HILMAR TÖNNESEN. Riippuu taipumuksista. Eräät luonteet vaativat silloin
tällöin reimaa taistelua. Mutta sitä ei pikkukaupungin elämä, sen
pahempi, voi paljoa tarjota, eikä kaikkien ole sallittu -- (selailee
kolleegan kirjaa). »Nainen yhteiskunnan palvelijattarena», mitä roskaa
tämä on?

ROUVA BERNICK. Hyväinen aika, Hilmar, niin et saa sanoa. Sinä et ole
varmaankaan sitä kirjaa lukenut.

HILMAR TÖNNESEN. En; enkä aio sitä lukeakaan.

ROUVA BERNICK. Sinä et kai voi oikein hyvin tänään.

HILMAR TÖNNESEN. En, minä en voi.

ROUVA BERNICK. Etkö nukkunut hyvin viime yönä?

HILMAR TÖNNESEN. En, minä nukuin hyvin huonosti. Olin eilisiltana
kävelemässä tautini vuoksi. Siinä jouduin sattumalta klubille ja luin
erään matkakertomuksen pohjoisnavalta. On jotain karkaisevaa
tuollaisessa: seurata ihmisiä heidän taistelussaan elementtejä vastaan.

ROUVA RUMMEL. Mutta se ei varmaankaan tehnyt Teille hyvää, herra
Tönnesen.

HILMAR TÖNNESEN. Ei, se teki minulle hyvin pahaa; minä kääntelehdin ja
vääntelehdin koko yön puolivalveilla ja näin unta, että minua ajoi
iljettävä mursu.

OLAVI, (joka on tullut ulkoa puutarha-portaille). Eno, ajoiko sinua
mursu?

HILMAR TÖNNESEN. Näin unta, senkin pöllö! Mutta yhäkö sinä täällä
leikit tuolla lapsellisella jousella? Miksi sinä et ota oikeaa pyssyä?

OLAVI. Niin, minä kyllä tahtoisin, mutta --

HILMAR TÖNNESEN. Sillä oikea pyssy, siinä on jotain järkeä, siinä; on
jotain hermoja jännittävää aina, kun pitää se lauaista.

OLAVI. Ja sitten minä voisin ampua karhujakin, eno. Mutta isä ei anna
lupaa.

ROUVA BERNICK. Sinä et tosiaankaan saa panna hänen päähänsä tuollaista,
Hilmar.

HILMAR TÖNNESEN. Hm, -- on se kaunista sukua, jota nykyaikaan
kasvatetaan! Puhutaan urheilusta ja urheilusta, -- jumal'avita, --
mutta kaikki on vain pelkkää leikkiä. Ei missään totista intoa siihen
karkaisevaan, mikä piilee vaaran miehekkäässä uhmailussa. Älä sinä
ojentele pyssyäsi minua kohti, pöllö; se voi laueta.

OLAVI. Eikä, eno, ei siinä ole nuoltakaan.

HILMAR TÖNNESEN. Mistä sinä sen tiedät; siinä voi kuitenkin olla nuoli.
Otatko pois sen, kuuletko! -- Miksi hiidessä sinä et ole koskaan
lähtenyt Amerikaan jollakin isäsi laivalla? Siellä näkisit oikean
puhvelinmetsästyksen taikka taistelun punanahkoja vastaan.

ROUVA BERNICK. No mutta, Hilmar --

OLAVI. Niin, sitä minä tahtoisinkin, eno; ja sitten minä ehkä saisin
nähdä Juhani-enon ja Lona-tädinkin.

HILMAR TÖNNESEN. Hm --; hölynpölyä.

ROUVA BERNICK. Nyt saat mennä jälleen puutarhaan, Olavi.

OLAVI. Äiti, saanko minä mennä kadullekin?

ROUVA BERNICK. Saat, mutta et vaan hyvin etäälle.

    (_Olavi_ juoksee puutarhaan ja portista ulos kadulle.)

KOLLEEGA RÖRLUND. Teidän ei pitäisi ajaa lapsen päähän sellaisia
oikkuja, herra Tönnesen.

HILMAR TÖNNESEN. Ei, se on tietty, hänen täytyy kai pysyä täällä ja
tulla kotinurkissa nahjustelijaksi, kuten niin monet muut.

KOLLEEGA RÖRLUND. Mutta miksi Te ette itse matkusta Amerikaan?

HILMAR TÖNNESEN. Minä? Jolla on tauti? No, senhän tietää, siitä ei
suuria välitetä tässä kaupungissa. Mutta sitäpaitsi -- ihmisellä on
toki eräitä velvollisuuksia sitä yhteiskuntaa kohtaan, jossa elää.
Täytyyhän täälläkin olla _joku_, joka pitää korkealla aatteen lippua.
Uh, nyt se taas huutaa!

ROUVAT. Kuka huutaa?

HILMAR TÖNNESEN. Oh, ei, en tiedä. Ovat hiukan kovaäänisiä tuolla
sisällä, se tekee minut niin hermostuneeksi.

ROUVA RUMMEL. Se on kyllä minun mieheni, herra Tönnesen. Mutta
tietkääs, että hän on niin tottunut puhumaan suurissa kokouksissa --

KOLLEEGA RÖRLUND. Eivät nuo toisetkaan tunnu olevan kovin hiljaisia.

HILMAR TÖNNESEN. Ei, Jumala paratkoon, kun vaan kukkaro on suojeltava,
niin --; kaikkihan täällä tarkoittaa vaan pikkumaisia aineellisia
laskelmia. Uh!

ROUVA BERNICK. Olihan se kuitenkin parempi kuin ennen, jolloin kaikki
tarkoitti vain huvittelua.

ROUVA LYNGE. Oliko täällä tosiaan ennen niin huonosti?

ROUVA RUMMEL. Oli kuin olikin, rouva Lynge. Kiittäkää onneanne, ettette
asunut täällä siihen aikaan.

ROUVA HOLT. Niin, täällä on todellakin tapahtunut muutoksia! Kun
muistan tyttöpäiviäni --

ROUVA RUMMEL. Oi, ajatelkaas vaan neljä-, viisitoista vuotta sitten!
Herra Jumala, millaista elämää täällä oli silloin! Silloin oli sekä
tanssiyhdistys että musiikkiyhdistys --

NEITI BERNICK. Ja draamallinen yhdistys. Sen minä muistan hyvin.

ROUVA RUMMEL. Niin, juuri _siellähän_ Teidänkin näytelmänne esitettiin,
herra Tönnesen.

HILMAR TÖNNESEN (menee näyttämön taustalle). Oh, miten, mitä --!

KOLLEEGA RÖRLUND. Ylioppilas Tönneseninkö näytelmä?

ROUVA RUMMEL. Niin, se tapahtui kauan ennen Teidän tänne tuloanne,
herra kolleega. Se meni muuten ainoastaan yhden kerran.

ROUVA LYNGE. Eikö se ollut juuri _se_ kappale, jossa Te kerroitte
näytelleenne rakastajatarta, rouva Rummel?

ROUVA RUMMEL (vilkaisee kolleega Rörlundiin). Minäkö? Sitä minä tosiaan
en voi muistaa, rouva Lynge. Mutta minä muistan vallan hyvin sen
humuavan seuraelämän perheissä.

ROUVA HOLT. Niin, minä tiedän sellaisiakin koteja, joissa annettiin
kahdet suuret päivälliset viikossa.

ROUVA LYNGE. Ja silloinhan täällä oli se kiertävä teatteriseuruekin,
olen kuullut.

ROUVA RUMMEL. Niin, se se nyt oli kaikkein pahinta --!

ROUVA HOLT (rauhattomana). Hm, hm --

ROUVA RUMMEL. Niin näyttelijätkö? Ei, sitä minä en todellakaan muista.

ROUVA LYNGE. Niin, ne ihmisethän kuuluvat tehneen niin paljon
hullutuksia, kertovat. Mitenkä onkaan oikeastaan niiden juttujen laita?

ROUVA RUMMEL. Oh, ei niissä ole mitään perää, rouva Lynge.

ROUVA HOLT. Dina, rakas, annappas minulle tuo paita.

ROUVA BERNICK (yhtaikaa kuin rouva Holt). Dina kulta, meneppäs ja pyydä
Katria tuomaan meille kahvia.

NEITI BERNICK. Minä tulen sinun kanssasi, Dina.

    (_Dina ja neiti Bernick_ menevät takimmaisesta ovesta vasemmalle.)

ROUVA BERNICK (nousee ylös). Ja nyt saatte antaa anteeksi, että jätän
teidät hetkiseksi, hyvät rouvat; ajattelen, että juomme kahvin tuolla
ulkona. (Hän menee ulos puutarhaportaille ja kattaa pöydän; _kolleega_
seisoo kynnyksellä ja puhelee hänen kanssaan. _Hilmar Tönnesen_ istuu
tupakoiden portailla.)

ROUVA RUMMEL (hiljaa). Siunatkoon, rouva Lynge, kuinka Te minua
säikähytitte!

ROUVA LYNGE. Minä?

ROUVA HOLT. Niin, mutta itsehän Te alotitte, rouva Rummel.

ROUVA RUMMEL. Minäkö? Miten Te niin voitte sanoa, rouva Holt? Enhän
minä hiiskunut niin ainoaa sanaa.

ROUVA LYNGE. Mutta mitä se sitten on?

ROUVA RUMMEL. Miten Te saatoitte ruveta puhumaan siitä, että --!
Ajatelkaas, -- ettekö sitten nähnyt, että Dina oli läsnä?

ROUVA LYNGE. Dina? Mutta, Jumalan tähden, onko jotain tapahtunut --?

ROUVA HOLT. Ja juuri _tässä_ talossa! Ettekö tiedä, että se oli rouva
Bernickin veli --?

ROUVA LYNGE. Mitä hänestä? Minähän en tiedä kerrassaan mitään; minähän
olen aivan tulokas täällä --

ROUVA RUMMEL. Ettekö ole sitten kuullut --? Hm -- (tyttärelleen) sinä
voit mennä vähän puutarhaan, Hilda.

ROUVA HOLT. Mene sinäkin sinne, Netta. Ja ole hyvin ystävällinen
Dina-parkaa kohtaan, kun hän tulee.

    (_Neiti Rummel ja neiti Holt_ menevät ulos puutarhaan.)

ROUVA LYNGE. No, mikä rouva Bernickin veljellä oli?

ROUVA RUMMEL. Ettekö Te tiedä, että se oli hän, jolla oli se ruma
juttu?

ROUVA LYNGE. Onko ylioppilas Tönnesenillä ollut jokin ruma juttu?

ROUVA RUMMEL. Ei, herra Jumala, ylioppilashan on hänen serkkunsa, rouva
Lynge. Minä puhun veljestä --

ROUVA HOLT. Siitä tuhlaajapojasta --

ROUVA RUMMEL. Juhanista nimeltään. Hän pakeni Amerikaan.

ROUVA HOLT. _Täytyi_ paeta, voitteko kuvitella.

ROUVA LYNGE. Ja _hänellä_ se oli siis se ruma juttu?

ROUVA RUMMEL. Niin, se oli jotakin tuommoista --; miten sitä nyt
nimittäisin? Jotain -- tiedättehän -- Dinan äidin kanssa. Voi, minä
muistan sen kuin eilisen päivän. Juhani Tönnesen palveli siihen aikaan
vanhan rouva Bernickin konttorissa; Karsten Bernick oli äsken palannut
kotiin Parisista, -- ei ollut vielä kihloissa --

ROUVA LYNGE. No niin, mutta tuo ruma juttu?

ROUVA RUMMEL. Niin, näettekös, -- sinä talvena oli Möllerin
teatteriseurue täällä meillä --

ROUVA HOLT. -- ja siinä seurueessa oli näyttelijä Dorf vaimoineen.
Kaikki nuoret miehet olivat suorastaan hullaantuneet tuohon rouvaan.

ROUVA RUMMEL. Niin, Jumala ties, mitenkä he voivat pitää _häntä_
kauniina. Mutta kun näyttelijä Dorf eräänä iltana myöhään tulee
kotiin --

ROUVA HOLT. -- aivan odottamatta --

ROUVA RUMMEL. -- niin hän näkee --; ei, sitä ei todellakaan voi kertoa.

ROUVA HOLT. Ei, rouva Rummel, hän ei nähnyt mitään, sillä ovi oli
sisäpuolelta lukossa.

ROUVA RUMMEL. No sitähän minä juuri sanoinkin; hän näki oven lukossa.
Ja ajatelkaapas, sen, joka oli sisällä, täytyi hypätä ikkunasta ulos.

ROUVA HOLT. Korkealta ullakon ikkunasta!

ROUVA LYNGE. Ja se oli rouva Bernickin veli?

ROUVA RUMMEL. Niin juuri.

ROUVA LYNGE. Ja sitten hän pakeni Amerikaan?

ROUVA HOLT. Niin, hänenhän täytyi, senhän ymmärrätte.

ROUVA RUMMEL. Sillä jälkeenpäin tuli ilmi jotakin, joka oli melkeinpä
yhtä paha; ajatelkaas, hän oli vienyt kassasta --

ROUVA HOLT. Mutta sitähän ei tiedetä aivan varmaan, rouva Rummel.
Kenties se oli vain juorua.

ROUVA RUMMEL. Oh, sepähän nyt --! Eikö se ollut tietty asia kaikkialla
kaupungissa? Eikö vanha rouva Bernick ollut vähällä joutua konkurssiin
sentähden? Sen olen kuullut itseltään Rummelilta. Mutta Jumala
varjelkoon _minun_ suutani.

ROUVA HOLT. No ainakaan rouva Dorfille eivät rahat menneet,
sillä hän --

ROUVA LYNGE. Mutta kuinkas kävi Dinan vanhempien välien sitten?

ROUVA RUMMEL. Ka, Dorf matkusti tiehensä hyljäten sekä vaimonsa että
lapsensa, mutta rouva oli kyllin julkea jäädäkseen tänne vielä koko
vuodeksi. Teatterissa hän ei tietystikään enää tohtinut näyttäytyä;
mutta hän elätti henkeään pesemällä ja ompelemalla vaatteita
ihmisille --

ROUVA HOLT. Ja koettipa panna pystyyn tanssikoulunkin.

ROUVA RUMMEL. Se ei tietystikään mennyt. Mitkä vanhemmat olisivat
uskoneet lapsensa sellaisen huostaan? Mutta eipä hänen aikansa
ollutkaan pitkä; hieno rouva ei maar ollut tottunut työhön; se kävi
rintaan, ja hän kuoli.

ROUVA LYNGE. Uh, olipa se tosiaan ruma juttu!

ROUVA RUMMEL. Niin, sen saatte uskoa, että se on ollut karvas pala
Bernickeille. Se on musta pilkku heidän onnensa auringossa, kuten
Rummel kerran vertasi. Älkää siis koskaan puhuko tässä talossa niistä
asioista, rouva Lynge.

ROUVA HOLT. Älkääkä Jumalan nimessä myöskään sisarpuolesta!

ROUVA LYNGE. Niin, onhan rouva Bernickillä sisarpuolikin?

ROUVA RUMMEL. Onneksi -- on _ollut_; sillä nyt on se sukulaisuus heidän
kahden väliltä lopussa. Niin, kyllä sekin oli olento! Ajatelkaas, kun
hän leikkasi tukkansa pois ja käveli miehen saappaat jalassa sateella.

ROUVA HOLT. Ja kun velipuoli -- tuo rappiolle joutunut mies, oli
karannut ja koko kaupunki tietysti oli kuohuksissaan hänen tähtensä, --
arvaattekos, mitä sisarpuoli silloin tekee? Hän matkustaa Amerikaan
veljensä luokse!

ROUVA RUMMEL. Niin, mutta entäs se skandaali, minkä hän teki ennen
lähtöään, rouva Holt!

ROUVA HOLT. Hyst, älkää puhuko siitä.

ROUVA LYNGE. Taivas, tekikö hän vielä skandaalinkin?

ROUVA RUMMEL. Tekipä, minä kerron sen teille, rouva Lynge. Bernick oli
juuri silloin mennyt kihloihin Betty Tönnesenin kanssa; ja juuri kun
hän astuu morsian kainalossa ilmoittamaan siitä Betyn tädille --

ROUVA HOLT. Tönnesenit olivat näet orpoja, huomatkaa --

ROUVA RUMMEL. -- niin kavahtaa Lona Hessel ylös tuolilta, jolla istuu,
ja lyö hienoa, sivistynyttä Karsten Bernickiä korvalle niin että soi.

ROUVA LYNGE. Älkää, onko nyt koskaan mokomaa --!

ROUVA HOLT. Niin, mutta se on ihan totta.

ROUVA RUMMEL. Ja sitten pisti hän pillit pussiin ja meni Amerikaan.

ROUVA LYNGE. Mutta niinollen mahtoi Bernick olla hänestä itsestään
mieluinen.

ROUVA RUMMEL. Sen nyt arvaa, että oli. Hän kuvitteli täällä itsekseen,
että heistä tulisi pari, kun Bernick saapuisi takaisin Parisista.

ROUVA HOLT. Niin, ajatelkaas, että hän voi sellaista kuvitellakaan!
Bernick, -- tämä nuori, mukana ollut maailman mies, täydellinen
kavaljeeri, -- kaikkien naisten suosikki --

ROUVA RUMMEL. Ja kumminkin niin siveä, rouva Holt; ja niin moraalinen.

ROUVA LYNGE. Mutta mitä tuo neiti Hessel on tehnyt siellä Amerikassa?

ROUVA RUMMEL. Ah, katsokaas, sitä peittää, kuten Rummel kerran vertasi,
harso, jota tuskin sopii kohottaa.

ROUVA LYNGE. Mitä se tarkoittaa?

ROUVA RUMMEL. Hän ei tosin ole enää missään tekemisissä omaistensa
kanssa, luonnollisesti; mutta sen nyt tietää koko kaupunki, että hän on
laulanut rahan edestä siellä ravintoloissa --

ROUVA HOLT. -- ja pitänyt julkisia esitelmiä --

ROUVA RUMMEL. -- ja julkaissut pähkähurjan kirjan.

ROUVA LYNGE. Älkää nyt --!

ROUVA RUMMEL. Niin, niin, Lona Hessel on kanssa yksi noita auringon
pilkkuja Bernickien perheonnessa. Mutta nythän tiedätte, miten
asianlaita on, rouva Lynge. Minä olen Jumala tietköön, puhunut tämän
ainoastaan siksi, että osaisitte olla varuillanne.

ROUVA LYNGE. Se on tietty, siitä voitte olla huoletta. -- Mutta voi
tuota Dina Dorf-raukkaa! Minun käy ihan sääliksi häntä.

ROUVA RUMMEL. No, hänelle se oli vain onneksi. Ajatelkaas, jos hän
olisi jäänyt vanhempainsa käsiin! Me tietysti otimme hänet hoitoomme,
me kaikki, ja ohjasimme häntä niin hyvin kuin voimme. Sitten sai neiti
Bernick hommatuksi hänet tähän perheeseen.

ROUVA HOLT. Mutta tukala lapsi hän on aina ollut kasvattaa. Voittehan
arvata -- kaikki nuo huonot esimerkit. Sellainenhan on aina toista kuin
omat lapsemme; hänet on voitettava hyvällä, rouva Lynge.

ROUVA RUMMEL. Hst, -- hän tulee. (Ääneen.) Niin, Dina, se on oikein
ketterä tyttö. Kas, siinäkö sinä olitkin, Dina? Me juuri tässä panimme
töitämme kokoon.

ROUVA HOLT. Ah, miten sinun kahvisi tuoksuu ihanalta, Dina kulta. Kuppi
sellaista puolipäiväkahvia --

ROUVA BERNICK (ulkoa puutarhaportailta). Olkaa niin hyvät, arvoisat
naiset!

    (_Neiti Bernick ja Dina_ ovat sillävälin auttaneet palvelustyttöä
    tuomaan kahvivehkeitä pöytään. Kaikki naiset asettuvat portaille;
    he puhelevat ylen ystävällisesti Dinalle. Hetken päästä tulee Dina
    saliin ja ottaa esille käsityönsä.)

ROUVA BERNICK (ulkoa kahvipöydän äärestä). Dina, etkö sinä sitten
tahdokaan --?

DINA. Ei kiitos; minä en tahdo.

    (Hän istuutuu ompelemaan. _Rouva Bernick ja kolleega_ vaihtavat
    pari sanaa keskenään; hetken päästä tulee kolleega saliin.)

KOLLEEGA RÖRLUND (keksii itselleen jotain asiaa pöydän luo ja sanoo
matalalla äänellä). Dina.

DINA. Niin.

KOLLEEGA RÖRLUND. Miksi Te ette tahdo olla tuolla ulkona?

DINA. Kun minä toin kahvin, näin tuosta vieraasta naisesta, että he
olivat puhelleet minusta.

KOLLEEGA RÖRLUND. Ja ettekö nähnyt sitäkin, miten ystävällinen hän oli
tuolla ulkona Teitä kohtaan?

DINA. Mutta sitä minä en kärsi.

KOLLEEGA RÖRLUND. Teillä on uhitteleva luonne, Dina.

DINA. On.

KOLLEEGA RÖRLUND. Mutta miksi se on sellainen?

DINA. Kun minä en ole toisenlainen.

KOLLEEGA RÖRLUND. Ettekö saata koettaa tulla toisenlaiseksi?

DINA. En.

KOLLEEGA RÖRLUND. Minkätähden ette?

DINA (katsoo häneen). Minähän kuulun moraalisesti turmeltuneihin.

KOLLEEGA RÖRLUND. Hyi, Dina!

DINA. Äitikin kuului moraalisesti turmeltuneihin.

KOLLEEGA RÖRLUND. Kuka on puhunut Teille tuollaisia?

DINA. Ei kukaan; he eivät koskaan puhu. Miksi eivät he puhu! Kaikki he
käsittelevät minua niin varovasti kuin hajoaisin siruiksi, jos --. Oh
miten vihaan tätä sydämellisyyttä.

KOLLEEGA RÖRLUND. Rakas Dina, minä ymmärrän hyvin, että Teistä tuntuu
olonne täällä tukalalta.

DINA. Niin, kun minä pääsisin kauas pois. Minä tulisin kyllä toimeen
omin päin, kun minun vaan ei tarvitseisi olla näiden ihmisten parissa,
jotka ovat niin -- niin --

KOLLEEGA RÖRLUND. Mitenkä niin?

DINA. Niin siveellisiä ja moraalisia.

KOLLEEGA RÖRLUND. Mutta Dina, sitä Te ette tarkoita.

DINA. Oh, Te tiedätte kyllä, mitä minä tarkoitan. Joka päivä tulevat
Hilda ja Netta tänne sitä varten, että minun pitäisi ottaa heidät
esikuvikseni. Minä en voi koskaan tulla niin kiltiksi kuin he. Minä en
_tahdo_ tulla sellaiseksi. Oh, jospa minä olisin kaukana muualla, niin
minusta kyllä tulisi hyvä.

KOLLEEGA RÖRLUND. _Olettehan_ Te hyvä, rakas Dina.

DINA. Mitä se hyödyttää täällä?

KOLLEEGA RÖRLUND. Siis lähteä pois --. Ajatteletteko tosissanne sitä?

DINA. Minä en olisi enää päivääkään täällä, ellei _Teitä_ olisi.

KOLLEEGA RÖRLUND. Sanokaa, Dina, -- miksi Te oikeastaan olette niin
mielellänne minun seurassani.

DINA. Siksi, että Te opetatte minulle niin paljon kaunista.

KOLLEEGA RÖRLUND. Kaunista? Kutsutteko sitä, mitä minä voin Teille
opettaa, kauniiksi?

DINA. Kutsun. Taikka oikeastaan -- Te ette opeta minulle mitään; mutta
kun minä kuulen Teidän puhuvan, johdun näkemään niin paljon kaunista.

KOLLEEGA RÖRLUND. Mitä Te siis oikeastaan tarkoitatte kauniilla?

DINA. Sitä minä en ole tullut ajatelleeksi.

KOLLEEGA RÖRLUND. No, ajatelkaa sitä nyt. Mitä Te kauniilla
Tarkoitatte?

DINA. Kaunista on jokin, joka on suurta -- ja kaukana.

KOLLEEGA RÖRLUND. Hm -- rakas Dina, minä olen niin kovin huolissani
tähtenne.

DINA. Sitäkö vaan?

KOLLEEGA RÖRLUND. Te tiedätte kyllä hyvin, miten sanomattomasti rakas
Te olette minusta.

DINA. Jos minä olisin Hilda tai Netta, niin Te ette pelkäisi, että muut
sen huomaavat.

KOLLEEGA RÖRLUND. Oh, Dina, Te ette saata käsittää niitä tuhansia
syitä --. Kun mies on pantu sen yhteiskunnan moraaliseksi tueksi, jossa
hän elää, niin --; ei voi olla tarpeeksi varova. Jos vaan olisin varma
siitä, että kyettäisiin selittämään oikein minun tekojeni vaikuttimia
--. Mutta se olkoon samantekevä. Teitä _täytyy_ auttaa pystyyn ja Teitä
autetaan. Dina, onko päätetty asia, että kun minä tulen -- kun
olosuhteet sallivat minun tulla -- ja sanon: tässä on minun käteni, --
tahdotteko silloin ottaa sen ja tulla vaimokseni? -- Lupaatteko sen,
Dina?

DINA. Lupaan.

KOLLEEGA RÖRLUND. Kiitos, kiitos! Sillä minullekin --. Oi, Dina, minä
rakastan Teitä niin --, Hst; joku tulee. Dina, minun tähteni, -- menkää
ulos toisten luo.

    (Dina menee ulos kahvipöydän luo. Samassa tulevat _tukkukauppias
    Rummel, kauppias Sandstad ja kauppias Vigeland_ saliin etumaisesta
    ovesta vasemmalta, _konsuli Bernickin_ seuraamana, jolla on tukku
    papereita kädessä.)

KONSULI BERNICK. No niin, asia on siis päätetty.

KAUPPIAS VIGELAND. Jumalan nimessä, olkoon niin.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Se on päätetty, Bernick! Norjalaisen sana seisoo
kuin Dovrefjeldin kallio, sen tiedät!

KONSULI BERNICK. Eikä kukaan horju; yksikään ei luovu, tulkoon meille
minkälainen vastustus tahansa.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Me seisomme ja kaadumme yhdessä, Bernick!

HILMAR TÖNNESEN (joka on tullut esiin puutarhaovelta). Kaadutte?
Anteeksi, eikö se kaatumaan tuomittu ole rautatie?

KONSULI BERNICK. Ei, päinvastoin, se lähtee käyntiin --

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. -- höyryn voimalla, herra Tönnesen.

HILMAR TÖNNESEN (tullen lähemmäksi). Oho?

KOLLEEGA RÖRLUND. Kuinka?

ROUVA BERNICK (puutarhaovella). Mutta, Karsten hyvä, mitä se
oikeastaan on --?

KONSULI BERNICK. Oh, rakas Betty, mitä se _sinua_ intresseeraisi?
(Muille herroille.) Mutta nyt meidän täytyy valmistaa listat, kuta
pikemmin, sen parempi. On itsestään selvää, että me neljä panemme
nimemme ensimäisiksi. Asema, joka meillä on yhteiskunnassa, tekee
meidät velvollisiksi menemään niin pitkälle kuin mahdollista.

KAUPPIAS SANDSTAD. Se on tietty, herra konsuli.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Sen täytyy onnistua; se on varma.

KONSULI BERNICK. Niin kyllä, minä en ole ollenkaan peloissani
tuloksesta. Meidän tulee pitää huoli siitä, että vaikutamme kukin
tuttavapiirissämme; ja kun ensin voimme viitata oikein vilkkaaseen
osanottoon yhteiskunnan kaikissa kerroksissa, niin seuraa itsestään,
että kunnankin täytyy osaltaan avustaa.

ROUVA BERNICK. Mutta, Karsten, tule nyt viimeinkin tänne ja kerro
meille --

KONSULI BERNICK. Oh, rakas Betty, se on vaan sellaista, jota naiset
eivät voi ymmärtää.

HILMAR TÖNNESEN. Sinä aiot siis kumminkin ottaa rautatieasian
ajaaksesi?

KONSULI BERNICK. Tietysti.

KOLLEEGA RÖRLUND. Mutta viime vuonna, herra konsuli --?

KONSULI BERNICK. Viime vuonna se oli aivan toinen asia. Silloin oli
kysymys rantaradasta --

KAUPPIAS VIGELAND. -- joka olisi ollut aivan tarpeeton, herra kolleega;
sillä meillähän on höyrylaivat --

KAUPPIAS SANDSTAD. -- ja joka olisi tullut niin suunnattoman
kalliiksi --

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. -- niin, ja olisi suorastaan vahingoittanut
huomattavia etuja tässä kaupungissa.

KONSULI BERNICK. Pääasia oli, ettei siitä olisi koitunut hyötyä
yhteiskunnalle laajassa merkityksessä. Sentähden asetuin minä sitä
vastaan, ja niin päätettiin rakentaa sisämaan linja.

HILMAR TÖNNESEN. Niin, mutta eihän se tule koskemaan tämän ympäristön
kaupunkeja.

KONSULI BERNICK. Se tulee koskemaan _meidän_ kaupunkiamme, rakas
Hilmar; sillä nyt me rakennamme sieltä sivuradan tänne.

HILMAR TÖNNESEN. Ahaa; siis uusi keksintö.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Niin, eikö se ole mainio keksintö? Mitä?

KOLLEEGA RÖRLUND. Hm. --

KAUPPIAS VIGELAND. Ei voi kieltää, että kaitselmus on ikäänkuin
varustanut maaperän tälle sivuradalle.

KOLLEEGA RÖRLUND. Niinkö Te tosiaan ajattelette, herra Vigeland?

KONSULI BERNICK. Niin. minun täytyy myöntää, että minäkin pidän
ikäänkuin sallimana, että viime kevännä kuljin asiamatkoilla siellä
ylämaassa ja jouduin silloin sattumalta erääseen laaksoon, jossa en
aikaisemmin ollut käynyt. Kuin salama iski päähäni ajatus, että sitä
kautta me voisimme johtaa sivuradan tänne meille. Minä annoin erään
insinöörin tutkia alueen; tässä ovat ennakkolaskelmat ja arviot; ei ole
minkäänlaisia esteitä.

ROUVA BERNICK (joka on tullut toisten naisten kanssa puutarhaovelle).
Mutta rakas Karsten, että sinä olet pitänyt tämän kaiken salassa
meiltä.

KONSULI BERNICK. Voi, hyvä Betty, ettehän te olisi kuitenkaan voinut
ymmärtää asian oikeaa laitaa. Minä en muuten ole puhunut siitä
yhdellekään ainoalle ihmiselle ennenkuin tänään. Mutta nyt on
ratkaiseva hetki tullut; nyt on toimittava julkisesti ja täydellä
voimalla. Niin, vaikka minun pitäisi panna koko olemassaoloni peliin,
minä toteutan sen asian.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Ja me samoin, Bernick; siihen saat luottaa.

KOLLEEGA RÖRLUND. Toivotteko sitten tosiaan niin paljon tästä
yrityksestä, hyvät herrat?

KONSULI BERNICK. Toivomme, sen uskallan sanoa. Mikä vipu siitä
tuleekaan koko meidän yhteiskuntamme kohottamiseksi! Ajatelkaa vaan
suuria metsäseutuja, jotka siten tehdään luopäästäviksi; ajatelkaa
kaikkia noita runsaita malmisuonia, jotka voidaan ottaa käyttöön;
ajatelkaa jokea, jossa on putous toisensa vieressä! Minkälainen
tehdastoiminta _siellä_ saattaakaan syntyä?

KOLLEEGA RÖRLUND. Ja Te ette pelkää, että entistä vilkkaampi yhteys
turmeltuneen ulkomaailman kanssa --?

KONSULI BERNICK. En, olkaa Te ihan rauhassa, herra kolleega. Meidän
pieni, eteenpäin pyrkivä paikkakuntamme lepää, Jumalan kiitos, nykyisin
terveellä moraalisella perustalla; mehän olemme kaikki osaltamme olleet
sitä tasoittamassa, jos niin tohdin sanoa; ja sen teemme vastakin,
kukin tavallaan. Te, herra kolleega, jatkatte siunauksellista
toimintaanne koulussa ja kotona. Me, käytännöllisen työn miehet, tuemme
yhteiskuntaa levittämällä hyvinvointia niin laajoihin piireihin kuin
mahdollista; -- ja meidän naisemme, -- niin, tulkaa vaan lähemmäksi,
hyvät naiset; saatte kyllä tätä kuulla --; naisemme, sanon, meidän
vaimomme ja tyttäremme, -- niin, vaikuttakaa te täydessä rauhassa
hyväntekeväisyyden palveluksessa, naiset, ja olkaa lisäksi apuna ja
sulona lähimmillenne, sillä tavoin kuin minun rakas Bettyni ja Marttani
ovat minulle ja Olaville (katselee ympärilleen). Niin, missä Olavi nyt
on?

ROUVA BERNICK. Oh, näin kesälomalla on mahdotonta saada häntä pysymään
kotona.

KONSULI BERNICK. Sitten hän on taas varmaan rannassa! Saathan nähdä,
hän ei siitä lakkaa ennenkuin sattuu jokin onnettomuus.

HILMAR TÖNNESEN. Pyh -- pikku leikittely luonnonvoimien kanssa --

ROUVA RUMMEL. Miten kaunista, että Teillä on niin luja perhevaisto,
herra Bernick.

KONSULI BERNICK. No, onhan perhe yhteiskunnan ydin. Hyvä koti,
rehellisiä ja uskollisia ystäviä, pieni lujasti suljettu piiri, johon
eivät mitkään häiritsevät ainekset luo varjoaan --

    (_Prokuristi Krap_ tulee oikealta, tuoden kirjeitä ja
    sanomalehtiä.)

PROKURISTI KRAP. Ulkomaan posti, herra konsuli; -- ja sähkösanoma
New-Yorkista.

KONSULI BERNICK (ottaa sähkösanoman). Ah, »Indian Girlin» isännistöltä.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Jaha, posti tuli? Siinä tapauksessa minun täytyy
sanoa hyvästi.

KAUPPIAS VIGELAND. Niin minunkin.

KAUPPIAS SANDSTAD. Hyvästi, herra konsuli.

KONSULI BERNICK.  Hyvästi, hyvästi, herrat. Ja muistakaa, että meillä
on kokous iltapuolella kello viisi.

KAIKKI KOLME VIERASTA HERRAA. Kyllä, kyllä muistamme; se on selvä.

    (Lähtevät ulos oikealle.)

KONSULI BERNICK (luettuaan sähkösanoman). No tämäpä on vasta aito
amerikalaista! Suorastaan mieltä kuohuttavaa --

ROUVA BERNICK. Hyvä Jumala, Karsten, mitä se on?

KONSULI BERNICK. Katsokaa nyt tuota, herra Krap; lukekaa!

PROKURISTI KRAP (lukee ääneen). »Tehkää mahdollisimman vähän
korjauksia; lähettäkää 'Indian Girl' matkalle tänne heti kuin se on
vedenpitävä; hyvä vuodenaika; ui hätätilassa lastin varassa.» No, sitä
kelpaa sanoa --

KONSULI BERNICK. Ui lastin varassa! Nuo herrat tietävät hyvin, että
siinä lastissa menee laiva pohjaan kuin kivi, jos jotain sattuu.

KOLLEEGA RÖRLUND. Niin, siinä nyt näkee taas, millainen on tuo kehuttu
suuri maailma.

KONSULI BERNICK. Siinä olette oikeassa; eivät pidä lukua edes
ihmishengistä, kun vaan oma etu on kysymyksessä. (Krapille.) Voiko
»Indian Girl» lähteä matkalle neljän -- viiden päivän päästä?

PROKURISTI KRAP. Voi, jos kauppias Vigeland suostuu siihen, että
keskeytämme siksi aikaa työn hänen »Palmupuullaan».

KONSULI BERNICK. Hm, sitä hän ei tee. No ehkäpä nyt silmäilette postin.
Kuulkaa, ettekö nähnyt Olavia siellä laiturilla?

PROKURISTI KRAP. En, herra konsuli.

    (Poistuu etummaiseen huoneeseen vasemmalle.)

KONSULI BERNICK (katselee jälleen sähkösanomaa). Noita herroja ei
arveluta panna alttiiksi kahdeksantoista ihmishenkeä --

HILMAR TÖNNESEN. No, merimiehen tehtävä on uhmata elementtejä; siinä on
varmaan jotakin hermoja jännittävää -- jaa-a, ainoastaan ohut lankku
itsensä ja syvyyden kuilun välillä --

KONSULI BERNICK. Mutta haluaisinpa nähdä sen täkäläisen
laivanvarustajan, joka taipuisi moiseen! Ei yksikään, ei yksi ainoakaan
-- (huomaa Olavin) No, Jumalan kiitos, hän on toki hyvässä tallessa.

    (_Olavi_, ongensiima kädessä, on juossut ylös katua ja
    sisään puutarhaportista.)

OLAVI (huutaa jo puutarhasta). Hilmar-eno, minä olin rannassa ja näin
höyrylaivan.

KONSULI BERNICK. Olitko sinä taas laiturilla.

OLAVI. En, minä olin vaan venheellä soutelemassa. Mutta kuules,
Hilmar-eno, sieltä tuli laivalla koko sirkusseurue ja hevoset ja elukat
ja kaikki; ja sitten siellä oli niin paljon matkustajia.

ROUVA RUMMEL. Älkää, saammeko nyt tosiaan nähdä sirkustaiteilijoita!

KOLLEEGA RÖRLUND. Me? Sitä en toki oleta.

ROUVA RUMMEL. Ei, emme tietystikään _me_, mutta --

DINA. Minä tahtoisin mielelläni nähdä ratsastajia.

OLAVI. Niin minäkin.

HILMAR TÖNNESEN. Sinä olet pöllö. Mitä _siinä_ on näkemistä? Pelkkää
dressyyriä. Ei, aivan toista olisi nähdä gaucho-paimenten kiitävän yli
Pampaksen korskuvilla mustangeillaan. Mutta jumal'avita, täällä
pikkukaupungissa --

OLAVI (nykii neiti Bernickiä). Martta-täti, -- katso tuolla ne tulevat!

ROUVA HOLT. Niin taivas, tuolla ne tulevat.

ROUVA LYNGE. Ush, nuo kauheat ihmiset!

    (Paljon matkustajia ja koko joukko kaupungin väkeä
    tulee katua ylös.)

ROUVA RUMMEL. No, ne ovat oikean sortin ilveniekkoja. Katsokaas tuota
naista, jolla on harmaa hame, rouva Holt; hän kantaa käsilaukkua
seljässään.

ROUVA HOLT. Niin, ajatelkaas, kantaa sitä päivänvarjonsa varressa! Se
on tietysti tirehtöörin rouva.

ROUVA RUMMEL. Ja tuo on varmaan itse tirehtööri; tuo parrakas tuolla.
No kyllä on näöltään kuin metsärosvo. Älä katsele häntä, Hilda.

ROUVA HOLT. Äläkä sinäkään, Netta!

OLAVI. Äiti, tirehtööri tervehtii meitä.

KONSULI BERNICK. Mitä se on?

ROUVA BERNICK. Mitä sinä sanoit, lapsi.

ROUVA RUMMEL. Niin, taivas varjelkoon, nyt tervehtii tuo nainenkin!

KONSULI BERNICK. Oh, tämä on jo _liian_ karkeaa!

NEITI BERNICK (huudahtaen tahtomattaankin). Ah --!

ROUVA BERNICK. Mitä se on, Martta?

NEITI BERNICK. Oi, ei mitään; minusta vain näytti --

OLAVI (ilosta huudahtaen). Katsokaa, katsokaa, tuolla tulevat toiset ja
tuovat hevosia ja eläimiä! Ja tuolla ovat amerikalaisetkin! Kaikki
»Indian Girlin» matruusit --

    (Kadulta kajahtaa »Yankee Doodle» klarinetin ja rummun
    säestyksellä.)

HILMAR TÖNNESEN (pitelee korviaan). Uh, uh, uh!

KOLLEEGA RÖRLUND. Luulenpa, että vetäydymme tuokioksi erillemme, hyvät
naiset; tämä ei ole meitä varten. Palatkaamme työhön.

ROUVA BERNICK. Ehkäpä vedämme ikkunaverhot eteen?

KOLLEEGA RÖRLUND. Niin, sitä minäkin tarkoitin.

    (Naiset asettuvat paikoilleen pöydän ääreen; kolleega Rörlund
    sulkee puutarhaoven ja vetää verhot sen ja ikkunain eteen;
    salissa tulee puolihämärää.)

OLAVI (pilkistellen ulos). Äiti, nyt seisoo tirehtöörin rouva
pumppukaivon luona ja pesee silmiään.

ROUVA BERNICK. Mitä? Keskellä toria!

ROUVA RUMMEL. Ja keskellä kirkasta päivää!

HILMAR TÖNNESEN. No, jos minä olisin erämaamatkalla ja löytäisin
kaivon, niin en minäkään kursailisi --. Uh, tuota kamalaa klarinettia!

KOLLEEGA RÖRLUND. Tässä olisi tosiaan poliisilla täysi syy puuttua
asiaan.

KONSULI BERNICK. Oh, eikö mitä; ulkomaalaisten käytöstä ei pidä
arvostella niin ankarasti; eihän heillä ole sitä juurtunutta
sopivaisuuden tunnetta, joka pitää _meitä_ oikeissa rajoissa. Antaa
niiden vaan hummastella. Mitä se meitä liikuttaa. Kaikki tuollainen
roivaus, joka nousee hyviä tapoja ja siivoutta vastaan, se ei onneksi
ole sukua meidän yhteiskunnallemme, jos niin voin sanoa. -- Mitä
kummaa!

    (Kadulla nähty _vieras nainen_ astuu reippaasti
    sisään oikeanpuolisesta ovesta.).

NAISET (peljästyneinä, mutta matalalla äänellä). Sirkusratsastajatar!
Tirehtöörin rouva!

ROUVA BERNICK. Hyvä Jumala, mitä tämä on?

NEITI BERNICK (hypähtää ylös). Ah --!

VIERAS NAINEN. Terve, rakas Betty! Terve, Martta! Terve, sinä lanko!

ROUVA BERNICK (huudahtaen). Lona --!

KONSULI BERNICK (horjahtaa askeleen taaksepäin). Niin totta kuin
elän --!

ROUVA HOLT. Mutta, Jumala armahtakoon --

ROUVA RUMMEL. Se ei voi olla mahdollista --!

HILMAR TÖNNESEN. No tämähän -- Uh!

ROUVA BERNICK. Lona --! Onko se tosiaan --?

NEITI HESSEL. Että minäkö se olen? Niin, kautta sieluni, minä se olen;
saatte huoletta siitä ilosta hypätä kaulaani.

HILMAR TÖNNESEN. Uh!

ROUVA BERNICK. Ja nyt sinä tulet tänne noin --

KONSULI BERNICK. -- ja aiot todellakin esiintyä --?

NEITI HESSEL. Esiintyä? Mitä esiintyä?

KONSULI BERNICK. Niin, minä tarkoitan -- sirkusratsastajien kanssa --

NEITI HESSEL. Ha, ha haa --! Oletko sinä hullu, lanko? Luuletko, että
minä kuulun sirkusjoukkoon? Ei; tosin minä olen harjoittanut jos
jonkinlaisia temppuja ja ollut narrina monella tavalla --

ROUVA RUMMEL. Hm --

NEITI HESSEL. -- mutta hevosen seljässä minä en vielä koskaan ole
tehnyt temppuja.

KONSULI BERNICK. Et siis toki --

ROUVA BERNICK. Oi, Jumalan kiitos!

NEITI HESSEL. Ei, me tulimme kuin muutkin oikeat ihmiset, -- tosin
ainoastaan toisessa luokassa, mutta siihen olemme tottuneet.

ROUVA BERNICK. _Me_, sanot?

KONSULI BERNICK (tullen askeleen lähemmäksi). Ketkä _me_?

NEITI HESSEL. Minä ja lapsi, tietysti.

ROUVAT (huudahtaen kaikki yhtaikaa). Lapsi!

HILMAR TÖNNESEN. Mitä!

KOLLEEGA RÖRLUND. No tämähän vasta --!

ROUVA BERNICK. Mutta mitä sinä tarkoitat, Lona?

NEITI HESSEL. Minä tarkoitan tietysti Johnia; eihän minulla muuta lasta
ole, tiedän mä, -- tai Juhania, kuten Te häntä nimititte.

ROUVA BERNICK. Juhania! --

ROUVA RUMMEL (hiljaa rouva Lyngelle). Tuo tuhlaajapoika!

KONSULI BERNICK (vitkalleen). Onko Juhanikin tullut kotimaahan?

NEITI HESSEL. On tietysti; tietysti; enhän minä toki ilman häntä
matkustele. Mutta te näytätte niin surullisilta. Ja istutte täällä
hämärässä, ja mitä ommellette valkeaa. Ei suinkaan perheessä ole
sattunut kuolemantapaus?

KOLLEEGA RÖRLUND. Neiti, Te olette täällä yhdistyksessä moraalisesti
turmeltuneitten --

NEITI HESSEL (matalammalla äänellä). Mitä sanotte? Nämä siistit,
hiljaiset naisetko olisivat --?

ROUVA RUMMEL. Oh, onko nyt _mokomaa_ --!

NEITI HESSEL. Ah, minä ymmärrän, ymmärrän! Mutta, hitto vie, rouva
Rummelhan se on! Ja tuossahan istuu myöskin rouva Holt! No me kolme
emme ole viime näkemästä nuorentuneet. Mutta kuulkaas nyt, hyvät
ihmiset; antakaa nyt noiden moraalisesti turmeltuneitten odotella yksi
päivä; ne eivät siinä ajassa ehdi sen enempää paheta. Sellainen
ilonhetki kuin tämä --

KOLLEEGA RÖRLUND. Kotiintulon hetki ei ole aina ilon hetki.

NEITI HESSEL. Vai niin? Niinkö tunnette raamattunne, herra pastori?

KOLLEEGA RÖRLUND. En minä ole pastori.

NEITI HESSEL. No sitten Teistä tulee. -- Mutta hyi, hyi, hyi: nämä
moraaliset paidat löyhkävät niin pilaantuneilta, -- aivan kuin
ruumislakanat. Minä olen tottunut preeriain raittiiseen ilmaan,
tietkää se.

KONSULI BERNICK (pyyhkii hikeä otsaltaan). Niin, täällä on tosiaan
tukehuttavan kuuma.

NEITI HESSEL. Malta, malta, kyllä pian pääsemme hautakellarista. (Vetää
verhot oven ja ikkunain edestä.) Kirkas päivänvalo täällä olkoon, kun
poika tulee. Niin, siinä saatte nähdä pojan, joka on putsautunut.

HILMAR TÖNNESEN. Uh!

NEITI HESSEL (avaa oven ja ikkunat). -- nimittäin, jos hän _saa_ pestä
itsensä -- tuolla hotellissa; sillä höyrylaivassa hän tuli likaiseksi
kuin sika.

HILMAR TÖNNESEN. Uh huh!

NEITI HESSEL. Uhko? Eikös totta totisesti se ole --! (Osoittaa Hilmaria
ja kysyy muilta.) Yhäkö _tuo_ täällä vetelehtii ja sanoo: uh?

HILMAR TÖNNESEN. En minä vetelehdi; minä olen täällä tautini vuoksi.

KOLLEEGA RÖRLUND. Hm, hyvät naiset, luullakseni ei --

NEITI HESSEL (joka on huomannut Olavin). Onko _tuo sinun_, Betty? --
Paiskaapa käpälää, poika! Vai pelkäätkö vanhaa, rumaa tätiäsi?

KOLLEEGA RÖRLUND. (pistäen kirjan kainaloonsa). Hyvät naiset,
luullakseni tämä ei ole sopiva tunnelma jatkaaksemme tänään työtä.
Mutta huomenna kai kokoonnumme uudestaan?

NEITI HESSEL (vieraiden naisten noustessa ylös hyvästelemään). Niin,
tehkäämme se. Minä kyllä saavun paikalle.

KOLLEEGA RÖRLUND. _Te_? Anteeksi, hyvä neiti, mitä on _Teillä_
tekemistä _meidän_ yhdistyksessämme?

NEITI HESSEL. Minä aion sitä tuuleuttaa, herra pastori.




TOINEN NÄYTÖS.


(Sama sali puutarhan puolella _konsuli Bernickin_ talossa. _Rouva
Bernick_ istuu yksinään ompeluksineen työpöydän ääressä. Hiukan
myöhemmin tulee _konsuli Bernick_ hattu päässä ja hansikkaat ja keppi
kädessä sisään oikealta.)

ROUVA BERNICK. Joko sinä tulet kotiin, Karsten?

KONSULI BERNICK. Jo. Minun täytyy saada tavata erästä miestä.

ROUVA BERNICK (huokaisten). Niin, Juhani tulee kai taas tänne tänään,
ajattelen.

KONSULI BERNICK. Erästä miestä, sanon minä. (Laskee hattunsa pois.)
Missä kaikki naiset ovat tänään?

ROUVA BERNICK. Rouva Rummelilla ja Hildalla ei ollut aikaa.

KONSULI BERNICK. Oho! Lähettivät sanan?

ROUVA BERNICK. Niin; heillä oli niin paljon puuhaa kotona.

KONSULI BERNICK. Tietysti. Eivätkä muutkaan luonnollisesti tule?

ROUVA BERNICK. Eivät, heilläkin oli tänään esteitä.

KONSULI BERNICK. Sen minä olisin voinut sanoa jo etukäteen. Missä Olavi
on?

ROUVA BERNICK. Minä annoin hänen mennä vähän ulos Dinan kanssa.

KONSULI BERNICK. Hm; Dina; se huikenteleva lepakko --. Että hän heti
eilen saattoi antautua niin paljon Juhanin seuraan --!

ROUVA BERNICK. Mutta, rakas Karsten, eihän Dina tiedä ollenkaan --

KONSULI BERNICK. No sitten olisi ainakin Juhanilla pitänyt olla sen
verran tahtia, ettei olisi osoittanut hänelle huomaavaisuutta. Minä
näin kyllä, millä silmin kauppias Vigeland sitä katsoi.

ROUVA BERNICK (laskien ompeluksen syliinsä). Karsten, voitko ymmärtää,
mitä varten he ovat tulleet tänne?

KONSULI BERNICK. Hm; Juhanillahan on siellä farmi, joka ei menestyne
kovinkaan hyvin; ja Lonahan viittasi eilen siihen, että heidän täytyi
matkustaa toisessa luokassa --

ROUVA BERNICK. Niin, valitettavasti, jotakin sellaista se lienee.
Mutta että _Lona_ tuli mukaan! Hän! Niin verisesti sinua silloin
loukattuaan --!

KONSULI BERNICK. Oh, älä ajattele noita vanhoja asioita.

ROUVA BERNICK. Mitä muuta voin ajatella nykyään? Onhan Juhani toki
veljeni; -- niin, en minä hänen tähtensä; mutta mitä ikävyyksiä hän
voikaan tuottaa _sinulle_ --. Karsten, minä pelkään niin hirveästi,
että --

KONSULI BERNICK. Mitä pelkäät?

ROUVA BERNICK. Eikö hän voisi joutua kiinni niiden rahojen tähden,
jotka katosivat sinun äidiltäsi?

KONSULI BERNICK. Mitä joutavia! Kuka voi todistaa, että rahoja
katosikaan?

ROUVA BERNICK. Herra Jumala, senhän tietää koko kaupunki, ikävä kyllä;
ja olethan sinä itse sanonut --

KONSULI BERNICK. Minä en ole sanonut mitään. Kaupunki ei tiedä mitään
niistä asioista; ne olivat kaikki pelkkää juorua.

ROUVA BERNICK. Oi miten sinä olet jalomielinen, Karsten!

KONSULI BERNICK. Jätä nuo muistelemiset, kuuletko! Sinä et tiedä, miten
sinä kiusaat minua kaivelemalla esille kaikkea tätä. (Hän kävelee
edestakaisin; sitten hän heittää kepin kädestään.) Että heidän pitikin
tulla kotiin juuri nyt, -- nyt, jolloin minä tarvitsen sekoittamattoman
hyvää mielialaa sekä kaupungissa että sanomalehdissä. Täältä tullaan
kirjoittamaan kirjeitä naapurikaupunkien sanomalehtiin. Otinpa heidät
vastaan _hyvin tai huonosti_, niin kaikkea pohditaan ja selitellään
johonkin suuntaan. Vanhat asiat käännellään nurin, -- niinkuin sinäkin
teet. Sellaisessa yhteiskunnassa kuin meidän --. (Nakkaa hansikkaat
pöydälle.) Eikä ole ainoaa ihmistä, jonka kanssa voisin puhua ja jolta
hakea tukea.

ROUVA BERNICK. Eikö yhtään, Karsten?

KONSULI BERNICK. Ei, kukapa se olisi? -- Saada heidät vastuksikseen
juuri nyt! Ei ole epäilemistäkään, että he aikovat tehdä skandaalin
jollakin tavalla, -- varsinkin Lona. Eikö nyt olekin onnettomuus, että
on mokomia sukulaisia!

ROUVA BERNICK. Niin, enhän _minä_ mitään voi sille, että --

KONSULI BERNICK. Mille sinä et voi mitään? Että olet sukua heille? Ei,
se on kyllä hyvin totta.

ROUVA BERNICK. Ja enhän minä ole pyytänyt heitä tulemaan kotiin.

KONSULI BERNICK. Kas niin; siinä se taas on! en ole pyytänyt heitä
tulemaan kotiin; en ole kirjoittanut heille, että tulkaa; en ole
vetänyt heitä tukasta tänne! Oh, minä osaan jo koko lorun ulkoa.

ROUVA BERNICK (hyrskähtää itkuun). Mutta kyllä sinäkin olet tyly. --

KONSULI BERNICK. Kas niin, noin sitä pitää; ala nyt itkeä, niin että
kaupunki saa vielä puhumista _siitäkin_. Jätä nyt tuo hassuttelu,
Betty. Mene istumaan tuonne portaille; tänne voi tulla joku. Vai
pitääkö heidän saada nähdä konsulin rouva punaisin silmin? No se vasta
olisi kaunista, jos ihmiset saisivat tietää, että --. Kas niin, tuolla
eteisessä kuuluukin joku tulevan. (Kolkutetaan ulko-oveen.) Sisään
vaan!

    (_Rouva Bernick_ menee ompeluksineen ulos puutarhaportaille.
    _Telakkamestari Aune_ tulee sisään oikealta.)

TELAKKAMESTARI AUNE. Hyvää päivää, herra konsuli.

KONSULI BERNICK. Päivää. No, Te arvaatte kai, mitä asiaa minulla on
Teille?

TELAKKAMESTARI AUNE. Prokuristi kertoi eilen, ettei konsuli olisi muka
tyytyväinen --

KONSULI BERNICK. Minä olen tyytymätön koko hommaan siellä telakalla,
Aune. Tehän ette saa mitään aikaan niillä haaksirikkoutuneilla
aluksilla. »Palmupuun» olisi pitänyt olla lähtövalmis jo kauan sitten.
Kauppias Vigeland käy täällä joka päivä minua kiusaamassa; hän on
tukala mies liiketoveriksi.

TELAKKAMESTARI AUNE. »Palmupuu» voi lähteä matkalle ylihuomenna.

KONSULI BERNICK. No viimeinkin. Mutta se amerikalainen sitten, »Indian
Girl», joka on lojunut täällä viisi viikkoa ja --

TELAKKAMESTARI AUNE. Amerikalainenko? Minä ymmärsin, että me ensin
kävisimme kaikin voimin käsiksi Teidän omaan laivaanne.

KONSULI BERNICK. Sellaiseen luuloon minä en ole antanut Teille aihetta.
Amerikalaistakin alusta piti jouduttaa kaikin tavoin; mutta sitä ei ole
tehty.

TELAKKAMESTARI AUNE. Alus on pohjasta läpilaho, herra konsuli; kuta
enemmän sitä paikkaamme, sitä hullummaksi se tulee.

KONSULI BERNICK. Ei se johdu siitä. Prokuristi Krap sanoi minulle,
miten asia oikein on. Te ette ymmärrä käyttää työssä niitä uusia
koneita, jotka olen tänne hankkinut, -- tai paremminkin sanoen, Te ette
_tahdo_ niitä käyttää.

TELAKKAMESTARI AUNE. Herra konsuli, minä olen jo viisikymmen-vuotias
mies; aina pojasta saakka minä olen tottunut vanhaan työtapaan --

KONSULI BERNICK. Se ei meille kelpaa nykyaikaan. Älkää luulko, Aune,
että minä vaadin sitä oman hyötyni vuoksi; sitä minun onneksi ei
tarvitse tehdä; mutta minun on otettava huomioon se yhteiskunta, jossa
elän, ja se liike, jonka johtajana olen. Edistyksen täytyy lähteä
minusta, muuten sitä ei tule ollenkaan.

TELAKKAMESTARI AUNE. Edistystä minäkin tahtoisin, herra konsuli.

KONSULI BERNICK. Niin, omalle ahtaalle piirillenne, työväen luokalle.
Oh, minä tunnen kyllä Teidän agitatsiooninne; Te pidätte puheita; Te
yllytätte työväkeä; mutta kun kouraantuntuva edistysaskel on tarjolla,
niinkuin nyt koneitten avulla, niin ette tahdo olla mukana, silloin
Teitä peloittaa.

TELAKKAMESTARI AUNE. Niin, minua tosiaankin peloittaa, herra konsuli;
minua peloittaa niiden monien kohtalo, joilta koneet riistävät leivän.
Konsuli puhuu niin usein, että on otettava huomioon yhteiskunta; mutta
minun mielestäni yhteiskunnallakin on velvollisuutensa. Kuinka uskaltaa
oppi ja pääoma ottaa työssä käytäntöön uusia keksintöjä ennenkuin
yhteiskunta on saanut kasvatetuksi polven, joka osaa niitä käyttää?

KONSULI BERNICK. Te luette ja tuumiskelette liikaa, Aune; se ei ole
Teille hyväksi; se juuri tekee Teidät tyytymättömäksi asemaanne.

TELAKKAMESTARI AUNE. Se ei ole se, herra konsuli; mutta minä en siedä
nähdä, miten yksi kunnon työmies toisensa jälkeen eroitetaan työstä ja
saatetaan leivättömäksi noiden koneitten tähden.

KONSULI BERNICK. Hm; kun kirjapainotaito keksittiin, jäi monta kirjuria
leivättömäksi.

TELAKKAMESTARI AUNE. Olisiko konsuli ollut kovin ihastunut siihen
keksintöön, jos olisi silloin ollut kirjuri?

KONSULI BERNICK. Minä en kutsuttanut Teitä tänne väittelemään. Minä
kutsutin teidät sanoakseni Teille, että haaksirikkoutunut laiva »Indian
Girl» on oleva valmis lähtemään ylihuomenna.

TELAKKAMESTARI AUNE. Mutta, herra konsuli --

KONSULI BERNICK. Ylihuomenna, kuuletteko; samalla aikaa kuin meidän
omakin laivamme; ei tuntiakaan myöhemmin. Minulla on hyvät syyt
jouduttaa sitä asiaa. Oletteko lukenut tämän aamun lehteä? No, sittenpä
tiedätte, että nuo amerikalaiset ovat taas täällä mellastelleet.
Vääntäähän se kelvoton joukkio koko kaupungin nurin; ei kulu
ainoatakaan yötä, jolloin ei tapeltaisi ravintoloissa ja kaduilla;
muusta inhoittavasta menosta en huoli edes puhuakaan.

TELAKKAMESTARI AUNE. Niin, kyllähän se on totta, että he ovat huonoa
väkeä.

KONSULI BERNICK. Ja kuka saa syyn kaikesta tästä mellastuksesta?
Minäpä juuri! Niin, juuri minuun se kaikki kohdistuu. Nuo
sanomalehti-tuhertajat parjaavat koristellulla tavalla, että me
kiinnitämme koko työvoimamme »Palmupuuhun». Minun, jonka asia on
vaikuttaa esimerkin voimalla kansalaisiini, täytyy antaa heittää
itselleni moista päin kasvoja. Sitä minä en kärsi. Minä en tahdo, että
minun nimeäni sillä tavalla tahrataan.

TELAKKAMESTARI AUNE. Oi, konsulin nimi on niin hyvä, että se voi kestää
sen ja vielä enemmänkin.

KONSULI BERNICK. Eipä _nyt_; juuri näinä aikoina minä tarvitsen kaiken
kunnioituksen ja suopeuden, jota kansalaiseni voivat minulle antaa.
Minulla on tekeillä suuri yritys, kuten kai olette kuullut; mutta jos
pahansuopain onnistuu järkyttää ihmisten ehdoton luottamus minuun,
saattaa se tuottaa minulle mitä suurimpia vaikeuksia. Senvuoksi tahdon
kaikin mokomin säästyä noilta pahansuovilta ja panettelevilta
sanomalehti-kyhäyksiltä, ja siksi olen määrännyt laivan lähtöajan
ylihuomiseksi.

TELAKKAMESTARI AUNE. Herra konsuli, te olisitte yhtä hyvin voinut
määrätä sen täksi iltapäiväksi.

KONSULI BERNICK. Arvelette, että vaadin mahdottomia?

TELAKKAMESTARI AUNE. Niin; sillä työvoimalla mikä meillä nyt on --

KONSULI BERNICK. Jaha, hyvä; -- no saammepa sitten katsella muualta.

TELAKKAMESTARI AUNE. Aiotteko tosiaan eroittaa yhä lisää entisiä
työmiehiänne?

KONSULI BERNICK. En, sitä minä en aio.

TELAKKAMESTARI AUNE. Sillä luulenpa tosiaan, että se herättäisi
paheksumista sekä kaupungilla että sanomalehdissä, jos sen tekisitte.

KONSULI BERNICK. Sangen mahdollista; siksi jätämmekin sen tekemättä.
Mutta ellei »Indian Girl» ole selvä matkalle ylihuomenna, niin eroitan
minä _Teidät_.

TELAKKAMESTARI AUNE (hätkähtäen). Minutko! (Hän hymyilee.) Nyt laskette
leikkiä, herra konsuli.

KONSULI BERNICK. Älkää luottako siihen.

TELAKKAMESTARI AUNE. Tekö aikoisitte eroittaa _minut?_ Minut, jonka isä
ja isoisä ovat olleet telakan palveluksessa koko ikänsä, ja samoin
minäkin --

KONSULI BERNICK. Kuka sitten pakottaa minut siihen?

TELAKKAMESTARI AUNE. Te vaaditte mahdottomia, herra konsuli.

KONSULI BERNICK. Oh, hyvä tahto ei tunne mahdottomuuksia. Joko tai ei;
antakaa minulle varma vastaus, tai saatte eron heti paikalla.

TELAKKAMESTARI AUNE (askeleen lähempänä). Herra konsuli, oletteko
oikein tarkemmin ajatellut, mitä on vanhan työmiehen eroittaminen
työstä? Arvelette, että hakekoon jotakin muuta tointa? Kyllä niinkin,
sen hän voikin tehdä; mutta onko se sillä selvä? Olisittepa kerran
läsnä tuommoisen eroitetun työmiehen kotona sinä iltana, jolloin hän
tulee kotiin ja laskee kalulaatikkonsa oven suuhun.

KONSULI BERNICK. Luuletteko, että minä eroitan Teidät kevyellä mielin?
Enkö ole ollut aina kohtuudenmukainen isäntä?

TELAKKAMESTARI AUNE. Sen pahempi, herra konsuli. Juuri siksi ei
kotiväkeni usko, että syy on _Teissä_; he eivät minulle sano mitään,
sillä sitä he eivät uskalla tehdä; mutta he katselevat minuun, kun en
sitä huomaa, ja ajattelevat, että kai se oli ansiosta. Katsokaas, sitä
-- sitä minä en jaksa kestää. Niin halpa mies kuin olenkin, olen aina
tottunut siihen, että minua pidetään ensimäisenä omieni joukossa. Minun
köyhä kotini on myöskin pieni yhteiskunta, herra konsuli. Tätä pientä
yhteiskuntaa olen minä voinut tukea ja pitää yllä siksi, että vaimoni
on luottanut minuun, ja siksi että lapseni ovat luottaneet minuun. Ja
nyt pitää sen kaiken luhistua kokoon.

KONSULI BERNICK. Niin, jos ei muu auta, niin luhistukoon pienempi
suuremman hyväksi; yksityinen asia uhrattakoon, Herran nimessä, yleisen
tähden. Muuta en voi Teille vastata, ja toisin ei käy muuallakaan tässä
maailmassa. Mutta Te olette itsepäinen mies, Aune! Te vastustatte
minua, ette sentähden, ettette voisi muuta tehdä, vaan siksi, että Te
ette tahdo myöntää koneitten paremmuutta käsivoiman rinnalla.

TELAKKAMESTARI AUNE. Ja Te pysytte tässä vaatimuksessanne, herra
konsuli, koska tiedätte, että jos ajatte minut pois, niin saatte joka
tapauksessa näytetyksi sanomalehdille, miten taipuvainen olette niiden
tahtoon.

KONSULI BERNICK. Entäpä jos niin olisikin? Kuulettehan, mikä minulla on
edessä, -- joko saada sanomalehdistö kimppuuni tai itseäni kohtaan
suopeaksi hetkellä, jolloin minulla on tekeillä suuri työ yhteishyvän
edistämiseksi. Mikä neuvoksi? Voinko menetellä toisin kuin teen? Minä
voin Teille sanoa, että tässä on kysymys siitä: pitääkö Teidän kotianne
yllä, kuten tuota mainitsitte, tai painaako alas satoja uusia koteja,
satoja koteja, joita ei koskaan voida perustaa, jotka eivät koskaan saa
leimuavaa liettä, jollei minun onnistu toteuttaa sitä, mitä nyt aion.
Siksi minä annan Teidän valita.

TELAKKAMESTARI AUNE. Niin, jos sillä tavoin on, ei minulla ole mitään
sanomista.

KONSULI BERNICK. Hm --; rakas Aune, minuun todellakin koskee, että
meidän täytyy erota.

TELAKKAMESTARI AUNE. Me emme eroa, herra konsuli.

KONSULI BERNICK. Kuinka niin?

TELAKKAMESTARI AUNE. Halvallakin miehellä on jotain vaalittavaa tässä
maailmassa.

KONSULI BERNICK. No hyvä, hyvä; -- ja Te siis luulette tohtivanne
luvata --?

TELAKKAMESTARI AUNE. »Indian Girl» on ylihuomenna valmis matkalle.

    (Hän kumartaa ja menee ulos oikealle.)

KONSULI BERNICK. Ahaa, jokos sain tuon niskurin taipumaan. Sitä pidän
hyvänä enteenä --

    (_Hilmar Tönnesen_, sikaari suussa, tulee portista puutarhaan.)

HILMAR TÖNNESEN (puutarhaportailta). Hyvää päivää, Betty! Hyvää päivää,
Bernick.

ROUVA BERNICK. Hyvää päivää!

HILMAR TÖNNESEN. No, sinä olet itkenyt, näkyy? Sinä siis sen tiedät?

ROUVA BERNICK. Mitä tiedät?

HILMAR TÖNNESEN. Että skandaali on täydessä menossa? Uh!

KONSULI BERNICK. Mitä tarkoitat?

HILMAR TÖNNESEN (tulee saliin). Niin, nuo kaksi amerikalaista
kuljeksivat pitkin katuja ja esiintyvät Dina Dorfin seurassa.

ROUVA BERNICK (tulee myöskin portailta sisään). Mutta, Hilmar, voiko se
olla mahdollista --?

HILMAR TÖNNESEN. Voi; ikävä kyllä, se on aivan totta. Lona oli niinkin
tahditon, että huusi jälkeeni; mutta minä en tietysti ollut
kuulevinani.

KONSULI BERNICK. Ja se ei kai mennyt ihmisten huomaamatta.

HILMAR TÖNNESEN. Ei, sen nyt arvaat. Ihmiset pysähtyivät ja katselivat
heidän kulkuaan. Se näytti levinneen kuin kulovalkea kaupungille, --
suunnilleen kuin tuli lännen ruohoaavikoilla. Joka talossa oli ihmisiä
ikkunoissa odottamassa, että matkue kulkisi ohitse; pää pään vieressä
uutimien takana -- uh! Niin, saat luvan suoda anteeksi, Betty: minä
sanon uh; sillä tämä tekee minut hermostuneeksi; -- jos tätä jatkuu,
niin olen pakoitettu ajattelemaan jotakin pitempää matkaa.

ROUVA BERNICK. Mutta olisit puhunut hänelle ja huomauttanut --.

HILMAR TÖNNESEN. Keskellä katua? Ei, kiitos, saat luvan antaa anteeksi.
Mutta että tuo olento ylimalkaan uskaltaa näyttäytyä tässä kaupungissa!
No, saadaanpa nähdä, eivätkö sanomalehdet saa häntä aisoihinsa; niin,
anna anteeksi, Betty; mutta --

KONSULI BERNICK. Sanomalehdetkö, sanot? Oletko kuullut vihjauksia
siihen suuntaan?

HILMAR TÖNNESEN. Enpä aivan ilmankaan. Kun minä läksin täältä
eilisiltana, jouduin sattumalta klubiin, tautini tähden. Minä huomasin
heti vaikenemisesta, joka siellä syntyi, että nuo amerikalaiset olivat
olleet laudalla. Sitten tulee tuo hävytön toimittaja Hammer sisään ja
onnittelee minua aivan ääneen rikkaan serkkuni kotiintulon johdosta.

KONSULI BERNICK. Rikkaan --?

HILMAR TÖNNESEN. Niin, sitä sanaa hän käytti. Minä tähtäsin tietysti
häntä hyvin ansaitulla katseella ja annoin hänen ymmärtää, etten minä
tiennyt mitään Juhani Tönnesenin rikkauksista. »Oho», sanoo hän, »sepä
merkillistä; onhan Amerikassa tapana päästä jaloillensa, kun on vaan
millä alkaa, ja eihän Teidän serkkunne matkustanut sinne tyhjin käsin».

KONSULI BERNICK. Hm, tee minulle palvelus --

ROUVA BERNICK (huolissaan). Siinä sen nyt näet, Karsten.

HILMAR TÖNNESEN. Niin, minä sain joka tapauksessa unettoman yön tuon
olennon tähden. Ja kuljeskelee vielä kadulla sellaisin naamoin kuin
hänellä ei olisi tuon taivaallista. Miksi hän ei jäänyt sinne
ikipäiviksi? On aivan sietämätöntä, miten eräät ihmiset ovat
sitkeähenkisiä.

ROUVA BERNICK. Hyvä Jumala, mitä sanot, Hilmar?

HILMAR TÖNNESEN. Oh, en sano mitään. Mutta että hän pääsee ehjin
nahoin rautatieonnettomuuksista ja Kalifornian karhujen ja
mustajalka-indiaanien kynsistä; ei saanut edes skalpiaan nyljetyksi --.
Uh, tuolla ne taas tulevat.

KONSULI BERNICK (katsoo ulos kadulle). Olavikin on siellä!

HILMAR TÖNNESEN. Tietysti; tottahan he tahtovat muistuttaa ihmisille,
että kuuluvat kaupungin ensimäiseen perheeseen. Katsokaa nyt, tuolla
tulevat kaikki vetelehtijät ulos apteekista ja töllistelevät heitä ja
tekevät huomautuksiaan. Tämä ei tosiaan ole _minun_ hermojani varten;
miten voi mies tällaisissa olosuhteissa pitää korkealla aatteen lippua,
sitä en --

KONSULI BERNICK. He tulevat suoraan tänne. Kuules nyt, Betty, ehdoton
toivomukseni on, että kaikella muotoa osoitat heille ystävyyttä.

ROUVA BERNICK. Sallitko sen, Karsten?

KONSULI BERNICK. Sallin kyllä; aivan niin; ja sinäkin, Hilmar. He eivät
toivottavasti viivy täällä kovin kauan; ja sitten, kun olemme omin
joukoin --; ei mitään viittauksia: meidän ei pidä millään tavoin
loukata heitä.

ROUVA BERNICK. Oi Karsten, kuinka sinä olet jalomielinen.

KONSULI BERNICK. No, no, anna olla.

ROUVA BERNICK. Ei, salli minun kiittää itseäsi; ja anna anteeksi, että
äsken niin kiivastuin. Oi, olihan sinulla täysi syy --

KONSULI BERNICK. Anna olla; anna olla, kuule!

HILMAR TÖNNESEN. Uh!

    (_Juhani Tönnesen_ ja _Dina_ sekä heidän jälkeensä
    _neiti Hessel_ ja _Olavi_ tulevat sisään puutarhan kautta.)

NEITI HESSEL. Päivää, päivää, hyvät ihmiset.

JUHANI TÖNNESEN. Nyt me on oltu kaupungilla katselemassa vanhoja
paikkoja, Karsten.

KONSULI BERNICK. Niin, sen olen kuullut. Paljon muutoksia; vai kuinka?

NEITI HESSEL. Konsuli Bernickin suuria hyviä töitä kaikkialla. Me
kävimme armeliaisuus-laitoksessa, jonka sinä olet lahjoittanut
kaupungille --

KONSULI BERNICK. Oikein sielläkin?

NEITI HESSEL. »Karsten Bernickin lahja», kuten portin päällä seisoo.
Niin, sinä olet tosiaan ensimäinen mies täällä.

JUHANI TÖNNESEN. Ja mainioita sinulla on laivojakin. Minä kohtasin
»Palmupuun» kapteenin, entisen koulutoverini --

NEITI HESSEL. Ja uuden koulutalonkin sinä olet rakennuttanut; ja sekä
kaasu- että vesijohto luetaan sinun ansioksesi, kuulemma.

KONSULI BERNICK. No, täytyyhän toimia yhteiskunnan hyväksi, jos elää.

NEITI HESSEL. Niin, se on kaunista, lankoni; mutta onkin ilo nähdä,
miten ihmiset kunnioittavat sinua. Minä en ole turhamainen,
tietääkseni; mutta en voinut olla muistuttamatta muutamille, joiden
kanssa juttelimme, että mekin olemme sinun sukuasi.

HILMAR TÖNNESEN. Uh --!

NEITI HESSEL. Sanotko siihen uh?

HILMAR TÖNNESEN. Ei, minä sanon vaan hm --

NEITI HESSEL. No, se olkoon suotu sinulle, raukka. Mutta tänäänhän Te
olette aivan yksin?

ROUVA BERNICK. Niin, tänään me olemme yksin.

NEITI HESSEL. Me tapasimme pari noita moraalisiakin torilla; heillä
näytti olevan sangen kiire. Mutta emmehän ole saaneet vielä oikein
pakistakaan keskenämme; olivathan nuo uranuurtajat eilen täällä, ja
sitten vielä se pastori --

HILMAR TÖNNESEN. Kolleega.

NEITI HESSEL. Minä sanon häntä pastoriksi. Mutta miltäs _minun_ työni
näinä viitenätoista vuonna näyttää? Eikö hänestä ole tullut pulska
poika? Kuka tuntisi häntä enää tuoksi villityksi, joka karkasi kotoa?

HILMAR TÖNNESEN. Hm --!

JUHANI TÖNNESEN. Oh, Lona, älä nyt viitsi kehuskella!

NEITI HESSEL. Niin, siitä minä olen suorastaan ylpeä. Herra Jumala,
onhan se ainoa, mitä minä olen maailmassa toimittanut; mutta sehän
antaa minulle jonkinlaisen oikeuden olla olemassa. Niin, Juhani, kun
muistan, kuinka me kaksi siellä meren takana aloimme paljailla
kourillamme.

HILMAR TÖNNESEN. Käsillänne.

NEITI HESSEL. _Minä_ sanon kourillamme; sillä liassakin ne olivat --

HILMAR TÖNNESEN. Uh!

NEITI HESSEL. -- ja tyhjät ne myöskin olivat.

HILMAR TÖNNESEN. Tyhjät? Ei, nyt minun täytyy sanoa --!

NEITI HESSEL. Mitä sinun täytyy sanoa?

KONSULI BERNICK. Hm!

HILMAR TÖNNESEN. Nyt minun täytyy sanoa -- uh --!

    (Menee ulos puutarha-portaille.)

NEITI HESSEL. Mikä tuolle nyt tuli?

KONSULI BERNICK. Oh, älä huoli hänestä, hän on nykyään hiukan
hermostunut. Mutta etkö tahdo katsella vähän puutarhaakin? Tuolla
alhaallahan sinä et vielä ole käynyt ja minulla on nyt juuri tunti
joutoaikaa.

NEITI HESSEL. Kyllä, sen teen mielelläni; arvaattehan, että sangen
usein olen ollut ajatuksissani tuolla puutarhassa luonanne.

ROUVA BERNICK. Sielläkin on tehty suuria muutoksia, saat nähdä.

    (_Konsuli, hänen vaimonsa_ ja_ neiti Hessel_ menevät alas
    puutarhaan, jossa heitä näkyy tuontuostakin seuraavan
    keskustelun aikana.)

OLAVI (puutarhaovella). Hilmar-eno, arvaappas, mitä Juhani-eno kysyi
minulta? Hän kysyi, tahtoisinko lähteä hänen kanssaan Amerikaan.

HILMAR TÖNNESEN. Sinäkö, pöllö, joka täällä riiput äitisi helmoissa --

OLAVI. Mutta sitä minä en tahdo tehdä enää. Saathan nähdä, kun minä
tulen isoksi --

HILMAR TÖNNESEN. Oh, himphamppua; sinulla ei ole mitään vakavaa
pyrkimystä tuollaiseen karkaisevaan, joka on siinä että --

    (He menevät alas puutarhaan.)

JUHANI TÖNNESEN (_Dinalle_, joka on ottanut hatun päästään ja seisoo
oikeanpuolisella ovella pudistellen tomua hameestaan). Teille tuli
aivan kuuma kävelymatkalla.

DINA. Niin, se oli ihana matka; niin ihanaa matkaa en ole koskaan ennen
tehnyt.

JUHANI TÖNNESEN. Eikö Teillä ole usein tapana käydä aamupäivin
kävelyllä?

DINA. Kyllä; mutta ainoastaan Olavin kanssa.

JUHANI TÖNNESEN. Niinkö. -- Ehkä mieluummin haluatte mennä puutarhaan
kuin jäädä tänne?

DINA. Ei, ei, haluan mieluummin jäädä tänne.

JUHANI TÖNNESEN. Niin minäkin. Ja onhan nyt sovittu, että joku aamu
teemme yhdessä sellaisen kävelymatkan?

DINA. Ei, herra Tönnesen, sitä Te ette saa tehdä.

JUHANI TÖNNESEN. Mitä en saa? Lupasittehan jo.

DINA. Niin, mutta kun nyt sitä oikein ajattelen, niin --. Te ette saa
kävellä minun kanssani.

JUHANI TÖNNESEN. Mutta minkä vuoksi en?

DINA. Oi, Te olette täällä vieras; Te ette voi sitä ymmärtää; mutta kun
minä sanon Teille --

JUHANI TÖNNESEN. No?

DINA. Ei, en minä sitä Teille sanokaan.

JUHANI TÖNNESEN. Tottahan toki sanotte; minulle Te voitte sanoa
kursailematta, mitä se on.

DINA. No niin, tietkää sitten, että minä en ole sellainen kuin muut
tytöt; minussa on jotain -- jotain tuommoista. Siksi ette saa sitä
tehdä.

JUHANI TÖNNESEN. Mutta minä en ymmärrä tästä kerrassaan mitään. Ettehän
ole tehnyt mitään pahaa?

DINA. Ei, en minä, mutta --; ei, nyt minä en sano enää mitään. Te
saatte sen kyllä tietää muilta.

HILMAR TÖNNESEN. Hm.

DINA. Mutta oli eräs toinen seikka, jota halusin Teiltä kysyä.

JUHANI TÖNNESEN. Ja mikä se oli?

DINA. Siellähän kuuluu olevan niin helppo tulla oikein kunnolliseksi,
siellä Amerikassa.

JUHANI TÖNNESEN. No, niin varsin helppoa se ei aina ole; saa usein
alussa paljon kärsiä ja tehdä kovasti työtä.

DINA. Niin, sitä minä juuri haluaisinkin.

JUHANI TÖNNESEN. Te?

DINA. Minä osaan kyllä tehdä työtä; minä olen vahva ja terve, ja
Martta-täti on lukenut paljon kanssani.

JUHANI TÖNNESEN. Mutta peijakas, lähtekää sitten sinne meidän
kanssamme.

DINA. Oi, nyt Te laskette vain leikkiä; niin Te sanoitte Olavillekin.
Mutta _sitähän_ minä tahdoin tietää, ovatko ihmiset siellä hyvin noin,
-- moraalisia?

JUHANI TÖNNESEN. Moraalisia?

DINA. Niin, minä tarkoitan, ovatko he niin -- säädyllisiä ja siveitä
kuin täällä.

JUHANI TÖNNESEN. No, ainakaan eivät he ole niin huonoja kuin täällä
luullaan. Sitä Teidän ei tarvitse peljätä.

DINA. Te ette ymmärrä minua. Minä juuri tahtoisin, etteivät he olisi
niin ylen siveitä ja moraalisia.

JUHANI TÖNNESEN. Etteivät? Millaisia heidän sitten Teidän mielestänne
pitäisi olla?

DINA. Mielestäni heidän pitäisi olla luonnollisia.

JUHANI TÖNNESEN. Ah, niin; _sitä_ juuri he siellä taitavat _ollakin_.

DINA. Niin, silloin olisi hyvä, jos minä pääsisin sinne.

JUHANI TÖNNESEN. Varmasti se olisi! Siksi Teidän täytyy lähteä meidän
kanssamme.

DINA. Ei, Teidän kanssanne minä en tahtoisi lähteä; minun olisi
matkustettava yksin. Oh, minä kyllä saisin siellä jotakin aikaan;
minusta tulisi siellä kyllä kunnollinen --

KONSULI BERNICK (naisten seurassa portaitten edustalla). Jää tänne
vaan; minä tuon sen, rakas Betty. Sinä voit helposti vilustua.

    (Konsuli tulee saliin ja etsii vaimonsa saalia.)

ROUVA BERNICK (ulkoa puutarhasta). Tule sinäkin tänne, Juhani; me
lähdemme alas luolaan.

KONSULI BERNICK. Ei, Juhanin on jäätävä tänne. Kas tässä, Dina, ota
vaimoni saali ja mene heidän kanssaan. Juhani jää tänne minun seuraani,
rakas Betty. Täytyyhän minun hiukan saada kuulla sen puolen oloista.

ROUVA BERNICK. Hyvä, hyvä; mutta tulkaa sitten perästä; tiedäthän,
mistä meidät löydät.

    (_Rouva Bernick, neiti Hessel ja Dina_ kulkevat puutarhassa
    alas vasemmalle.)

KONSULI BERNICK (katselee hetken heidän jälkeensä, menee sitten
vasemmalle takimmaiselle ovelle ja sulkee sen ja tulee vihdoin Juhanin
luokse, tarttuu hänen molempiin käsiinsä, pudistaa ja puristaa niitä).
Juhani, nyt me olemme yksin; nyt minä saan viimeinkin sinua kiittää.

JUHANI TÖNNESEN. Oh, mitä!

KONSULI BERNICK. Varoistani ja kodistani, perhe-onnestani, koko
porvarillisesta asemastani yhteiskunnassa, -- kaikesta olen
kiitollisuuden velassa sinulle.

JUHANI TÖNNESEN. No, siitä minä iloitsen, rakas Karsten; niinpä johtui
siitä hulluttelusta jotain hyvääkin.

KONSULI BERNICK (pudistaa jälleen hänen käsiään). Kiitokset, kiitokset
kuitenkin! Ei yksi kymmenestä tuhannesta olisi tehnyt sitä, mitä sinä
minun hyväkseni silloin teit.

JUHANI TÖNNESEN. Mitä joutavia! Emmekö me molemmat siihen aikaan olleet
nuoria ja huikentelevia? Täytyihän toisen meistä ottaa syy osakseen --

KONSULI BERNICK. Mutta kuka oli siihen lähempi kuin itse syyllinen?

JUHANI TÖNNESEN. Seis! Sillä kertaa oli syytön siihen lähempi. Minähän
olin vapaa ja irtain kuin lintu, minulla ei ollut vanhempia; päästä
pois konttorityössä kitumasta oli pelkkä onni. Sinulla sitävastoin oli
elossa vanha äiti, ja olithan sitäpaitsi juuri mennyt salakihloihin
Betyn kanssa, joka piti niin paljon sinusta. Kuinka hänen olisi käynyt,
jos hän olisi saanut tietää --?

KONSULI BERNICK. Totta, totta, aivan totta; mutta --

JUHANI TÖNNESEN. Ja etkö sinä juuri Betyn vuoksi lopettanut tuota
salasuhdetta rouva Dorfin kanssa? Sinähän olit hänen luonaan sinä
iltana nimenomaan katkaistaksesi ne välit --

KONSULI BERNICK. Tuona onnettomana iltana, jolloin tuo juoppo tuli
kotiin --! Niin, Juhani, minä tein sen Betyn vuoksi; mutta kuitenkin --
että sinä niin jalomielisesti saatoit ottaa häpeän omaksesi ja lähteä
maasta --

JUHANI TÖNNESEN. Ei joutavaa aprikoimista, rakas Karsten. Mehän sovimme
silloin, että niin oli tehtävä; täytyihän sinun pelastua, ja sinähän
olit ystäväni. Niin, siitä ystävyydestä minä olin suorastaan ylpeä!
Täällä minä nuhjustin kuin mikä raukka kotinurkissa; ja sitten sinä
tulet takaisin hienona maailmanmiehenä pitkältä ulkomaanmatkalta;
olit käynyt sekä Lontoossa että Parisissa. Ja sitten valitset
seuratoveriksesi minut, vaikka olin neljä vuotta sinua nuorempi; -- no,
se nyt johtui siitä, että hakkailit silloin Bettyä; _nyt_ minä sen
kyllä ymmärrän. Mutta mitenkä minä olinkaan siitä ylpeä! Ja kuka ei
olisi sitä ollut? Kuka ei olisi mielellään uhrautunut sinun puolestasi;
varsinkin, kun ei ollut muuta peljättävää kuin kuukauden päivät
pikkukaupungin juoruja, ja kun sain samalla lentää ulos suureen
maailmaan.

KONSULI BERNICK. Hm, rakas Juhani, sanon suoraan, ettei juttu ole
vieläkään aivan unohdettu.

JUHANI TÖNNESEN. Eikö? No, mitä se minuun kuuluu, kun istun jälleen
siellä farmillani --

KONSULI BERNICK. Sinä siis lähdet sinne takaisin?

JUHANI TÖNNESEN. Tietysti.

KONSULI BERNICK. Mutta ethän aivan heti, toivoakseni?

JUHANI TÖNNESEN. Niin pian kuin mahdollista. Minähän tulin tänne
ainoastaan Lonan mieliksi ja hänen seurakseen.

KONSULI BERNICK. Niinkö? Mitenkä niin?

JUHANI TÖNNESEN. Niin, näetkös, Lonahan ei ole nuori enää, ja viime
aikoina alkoi koti-ikävä kiusata ja vetää häntä tänne; mutta hän ei
tahtonut koskaan tunnustaa sitä; (hymyilee). Miten hän olisi uskaltanut
jättää minut, huikentelevan huitukan, sinne yksin, minut, joka jo
yhdeksäntoistavuotiaana olin vienyt --

KONSULI BERNICK. Ja siksi?

JUHANI TÖNNESEN. Niin, Karsten, nyt minun on tehtävä tunnustus, jota
häpeän.

KONSULI BERNICK. Ethän vaan ole uskonut hänelle koko asiaa?

JUHANI TÖNNESEN. Olen, siinä tein väärin: mutta minä en voinut muuta.
Sinä et saata kuvitellakaan, mitä Lona on minulle ollut. Sinä et ole
koskaan voinut sietää häntä; mutta minua kohtaan hän on ollut kuin
äiti. Ensimäisinä vuosina, jolloin meillä oli siellä niin ahtaat olot,
-- kuinka hän tekikään työtä! Ja kun minä sitten olin pitkän aikaa
sairaana, enkä kyennyt ansaitsemaan mitään, enkä voinut häntä estää,
niin ryhtyi hän esittämään lauluja kahviloissa, pitämään esitelmiä,
joille ihmiset ilkkuivat; ja sitten hän kirjoitti kirjan, jota hän itse
perästäpäin sekä itki että nauroi, -- kaiken vaan pitääkseen minua
hengissä. Saatoinko minä nähdä, että hän viime talvena siellä kaukana
riutui koti-ikävästä, hän, joka oli niin paljon kärsinyt ja tehnyt
työtä puolestani? En, minä en voinut sitä, Karsten. Ja niinpä sanoin:
Lähde sinä vaan, Lona; sinun ei tarvitse olla peloissasi _minusta_;
minä en ole niin kevytmielinen kuin sinä luulet. Ja silloin -- hän sai
sen tietää.

KONSULI BERNICK. Ja mitä hän siitä arveli?

JUHANI TÖNNESEN. Hän arveli, niinkuin asia onkin, että koska tiesin
olevani syytön, niin ei minustakaan voinut olla vastenmielistä
pistäytyä hänen kanssaan täällä. Mutta ole rauhassa; Lona ei ilmaise
asiaa ja _minä_ kyllä tiedän pitää vastedes vaarin suustani.

KONSULI BERNICK. Niin, niin; siihen minä luotan.

JUHANI TÖNNESEN. Tässä käteni. Ja nyt me emme puhu enää tuosta vanhasta
jutusta; onneksi se on ainoa hullutus, mihin kumpikaan meistä on tehnyt
itsensä syypääksi -- arvelen. Nyt tahdon oikein nauttia ne harvat
päivät, joiksi tänne jään. Sinä et voi aavistaa, millaisen ihanan
kävelymatkan me teimme aamupäivällä. Kuka olisi uskonut, että tuo pieni
tytön-typykkä, joka täällä juoksenteli ja esiintyi näytelmissä enkelinä
--! Mutta kerroppas, -- kuinka kävi sitten hänen vanhempainsa?

KONSULI BERNICK. Oi, veli hyvä, minä en tiedä kertoa enempää kuin
kirjoitin sinulle heti sitten kuin olit lähtenyt. Niin, sinä kai sait
nuo kaksi kirjettä?

JUHANI TÖNNESEN. Kyllä sain; minulla on ne molemmat. Tuo juoppohan
karkasi hänen luotaan?

KONSULI BERNICK. Ja menetti sitten henkensä juovuspäissään.

JUHANI TÖNNESEN. Ja rouva Dorf kuoli myöskin kohta sitten? Mutta kai
sinä teit hänen hyväkseen, mitä noin kaikessa hiljaisuudessa voit?

KONSULI BERNICK. Hän oli ylpeä; hän ei ilmaissut mitään, eikä tahtonut
ottaa mitään lahjaksi.

JUHANI TÖNNESEN. No, siinä teit kuitenkin oikein, että otit Dinan
perheeseesi.

KONSULI BERNICK. Tietysti, se on totta. Muuten, sen asian hommasi
oikeastaan Martta.

JUHANI TÖNNESEN. Vai Martta se oli? Niin, Martta -- tosiaankin -- missä
_hän_ on tänään?

KONSULI BERNICK. Niin, _hän_ -- silloin kun hänellä ei ole koulu
valvottavanaan, hoitelee hän sairaitaan.

JUHANI TÖNNESEN. Siis Martta se on pitänyt hänestä huolta.

KONSULI BERNICK. Niin, Martallahan on aina ollut eräänlainen heikkous
kasvatustoimiin. Siksi hän ottikin viran kansakoulussa. Siinä hän teki
suuren tyhmyyden.

JUHANI TÖNNESEN. Niin, hän näytti eilen kovin huonolta; _minäkin_
pelkään, ettei hänen terveytensä sitä kestä.

KONSULI BERNICK. Oh, mitä terveyteen tulee, niin se kai sentään
menettelisi. Mutta se on ikävää _minulle:_ näyttää siltä kuin minä,
hänen veljensä, en tahtoisi elättää häntä.

JUHANI TÖNNESEN. Elättää? Minä luulin, että hänellä olisi sen verran
omaisuutta itsellään --

KONSULI BERNICK. Ei killinkiä. Muistat kyllä, mikä ahdas aika äidillä
oli silloin, kun sinä läksit. Hän jatkoi sitten jonkun aikaa minun
avullani; mutta sehän ei tietysti ajan pitkään minulle sopinut. Niinpä
annoin minä ottaa itseni osakkaaksi liikkeeseen; mutta se ei onnistunut
_silläkään_ tavalla. Minun täytyi senvuoksi ottaa liike kokonaan omiin
nimiini, ja kun me teimme tilinpäätöksen, ilmeni, ettei äidin osalle
jäänyt enää suorastaan mitään. Joten, kun äiti kohta senjälkeen kuoli,
Marttakin luonnollisesti joutui puille paljaille.

JUHANI TÖNNESEN. Martta-raukka!

KONSULI BERNICK. Raukka? Kuinka niin? Et kai luule, että minä annan
hänen kärsiä jollakin tavoin puutetta. En suinkaan; sen minä ainakin
uskallan sanoa, että minä olen hyvä veli. Hän asuu tietysti täällä
meillä ja syö pöydässämme; opettajapalkallaan hän voi hyvin pukeutua,
ja yksinäinen nainen -- mitä hän enemmällä tekee?

JUHANI TÖNNESEN. Hm; sillä tavoin me emme ajattele Amerikassa.

KONSULI BERNICK. Ette kai, sen minä kyllä uskon; sellaisessa
ärsytetyssä yhteiskunnassa kuin Amerika. Mutta täällä meidän
pikkupiirissämme, jossa turmelus, Jumalan kiitos, ei ainakaan
toistaiseksi ole saanut jalansijaa, täällä tyytyvät naiset heille
soveliaaseen, joskin vaatimattomaan asemaan. Se on muuten Martan oma
syy; hän olisi kyllä saanut aikoja sitten huolettoman olon, jos itse
olisi sitä tahtonut.

JUHANI TÖNNESEN. Tarkoitat, että hän olisi päässyt naimisiin?

KONSULI BERNICK. Sitäpä niin. Hän olisi tullut sijoitetuksi suorastaan
edullisesti; hän on saanut monta hyvää tarjousta, merkillistä kyllä;
varaton tyttö, ei enää nuorikaan, ja sitäpaitsi aivan vähäpätöinen.

JUHANI TÖNNESEN. Vähäpätöinen?

KONSULI BERNICK. No, en lue sitä hänelle suinkaan viaksi. En ylimalkaan
toivoisikaan häntä toisenlaiseksi. Ymmärräthän, -- sellaisessa suuressa
taloudessa kuin meidän, -- on aina tarpeen tuollainen tasainen ihminen,
jota saa käyttää kaikkeen, mitä sattuu.

JUHANI TÖNNESEN. Niin, mutta _hän_ --?

KONSULI BERNICK. Hänkö? Kuinka? No niin, hänellä on luonnollisesti
yllin kyllin harrastuksen aihetta; onhan hänellä minä ja Betty ja
Olavi. Eihän ihmisten pidä etusijassa ajatella vain itseään, ja
kaikkein vähimmin naisten. Meillähän on kaikilla suurempi tai pienempi
yhteiskunta, jota tuemme ja jonka eteen työskentelemme. Niin teen
ainakin _minä_. (Osoittaa _prokuristi Krapia_, joka tulee oikealta.)
Kas tuossa näet todistuksen. Luuletko sinä, että omat asiani vievät
nytkin aikaani? Eipä suinkaan. (Vilkkaasti Krapille.) No?

PROKURISTI KRAP (hiljaa, näyttäen paperipinkkaa). Kaikki
kauppakontrahdit valmiit.

KONSULI BERNICK. Erinomaista! Mainiota! -- Niin, nyt, lanko, saat suoda
minulle anteeksi, minun täytyy lähteä. (Hiljaisella äänellä ja
puristaen Juhani Tönnesenin kättä.) Kiitos, kiitos, Juhani; ja ole
vakuutettu, että kaikki, millä suinkin voin sinua palvella, -- no, sinä
ymmärrät minut kyllä. -- Tulkaa, herra Krap. (He poistuvat konsulin
huoneeseen.)

JUHANI TÖNNESEN (katsoo hetkisen hänen jälkeensä). Hm -- (Aikoo lähteä
puutarhaan. Samassa tulee _neiti Bernick_ pieni kori käsivarrella
sisään oikealta.) Kas, sinäkö, Martta.

NEITI BERNICK. Ah -- Juhani, -- sinäkö?

JUHANI TÖNNESEN. Niin varhain liikkeellä sinäkin.

NEITI BERNICK. Niin. Odotappas vähän; nyt tulevat varmaan toisetkin
pian. (Aikoo mennä vasemmalle ulos.)

JUHANI TÖNNESEN. Kuule, Martta, onko sinulla aina noin kiire?

NEITI BERNICK. Minullako?

JUHANI TÖNNESEN. Eilen sinä ikäänkuin kartoit minua, niin etten saanut
puhua sanaa kanssasi, ja tänään --

NEITI BERNICK. Niin, mutta --

JUHANI TÖNNESEN. Ennen me toki olimme aina yhdessä, -- me, vanhat
leikkitoverit.

NEITI BERNICK. Oi Juhani, siitä on monta, monta vuotta.

JUHANI TÖNNESEN. No, Herra Jumala, siitä on viisitoista vuotta, ei
enemmän eikä vähemmän. Olenko minä mielestäsi niin paljon muuttunut?

NEITI BERNICK. Sinä? Kyllä; kyllähän sinäkin, vaikka --

JUHANI TÖNNESEN. Mitä tarkoitat?

NEITI BERNICK. Oi, en mitään.

JUHANI TÖNNESEN. Sinä et näytä liioin ihastuneen tulostani.

NEITI BERNICK. Minä olen odottanut niin kauan, Juhani, _liian_ kauan.

JUHANI TÖNNESEN. Odottanut? Että tulisin?

NEITI BERNICK. Niin.

JUHANI TÖNNESEN. Ja mitä varten minun olisi mielestäsi pitänyt tulla?

NEITI BERNICK. Sovittamaan, mitä olet rikkonut.

JUHANI TÖNNESEN. Minäkö?

NEITI BERNICK. Oletko unohtanut, että eräs nainen kuoli puutteeseen ja
häpeään sinun tähtesi? Oletko unohtanut, että sinun tähtesi katkeroitui
kasvavan lapsen kaunein ikä?

JUHANI TÖNNESEN. Ja tämä minun pitää kuulla sinun suustasi? Martta,
eikö sitten veljesi ole milloinkaan --?

NEITI BERNICK. Mitä hänestä?

JUHANI TÖNNESEN. Eikö hän ole milloinkaan --; no niin, tarkoitan, eikö
hän milloinkaan ole edes sanalla puolustanut minua?

NEITI BERNICK. Ah, Juhani, tunnethan sinä Karstenin ankarat
periaatteet.

JUHANI TÖNNESEN. -- Hm --, kyllä, kylläpä niin; tottahan tunnen vanhan
ystäväni Karstenin ankarat periaatteet. -- Mutta, tämähän on --! No
niin. Minä puhelin äsken hänen kanssaan. Minusta hän näytti kelpolailla
muuttuneen.

NEITI BERNICK. Kuinka sinä voit sanoa niin? Karsten on aina ollut
erinomainen mies.

JUHANI TÖNNESEN. No, en minä juuri sitä tarkoittanut; mutta olkoon
menneeksi. -- Hm; nyt minä siis huomaan, missä valossa sinä olet minut
nähnyt; tuhlaajapojan kotiinpalaamista sinä olet odottanut.

NEITI BERNICK. Kuule, Juhani, minä sanon sinulle, millaisessa valossa
sinut olen nähnyt. (Viittaa alas puutarhaan.) Näetkö tuon tytön, joka
leikkii tuolla ruohistossa Olavin kanssa? Se on Dina. Muistatko sen
sekavan kirjeen, jonka kirjoitit minulle silloin, kun läksit täältä?
Sinä kirjoitit, että minun piti luottaa sinuun. Minä olen luottanut
sinuun, Juhani. Kaikki se paha, josta täällä perästäpäin huhu kertoi,
lienee tapahtunut hairahduksesta, ajattelemattasi, harkitsematta --

JUHANI TÖNNESEN. Mitä tarkoitat?

NEITI BERNICK. Oi, kyllä sinä ymmärrät minua; ei sanaa siitä enää.
Mutta poishan sinun täytyi päästä, alkaa alusta -- alkaa uutta elämää.
Katso, Juhani, minä olen ollut täällä sinulle viransijainen, minä,
vanha leikkitoverisi. Ne velvollisuudet, joita sinä et muistanut tai
joita et voinut valvoa täällä, niistä olen minä pitänyt huolen
puolestasi. Minä sanon sen sinulle, ettei sinun edes _siitä_ tarvitsisi
itseäsi soimata. Tuolle vääryyttä kärsineelle lapselle olen minä ollut
äitinä, olen kasvattanut häntä niin hyvin kuin voin --

JUHANI TÖNNESEN. Ja hukannut koko elämäsi siihen --

NEITI BERNICK. Se ei ole hukattu. Mutta sinä tulit liian myöhään.
Juhani.

JUHANI TÖNNESEN. Martta, -- jos minä saisin sanoa sinulle --. No, anna
minun ainakin kiittää sinua uskollisesta ystävyydestäsi.

NEITI BERNICK (hymyilee raskasmielisesti). Hm --. Niin, nyt siis olemme
puhuneet selväksi asian, Juhani. Hst; tuolta tulee joku. Hyvästi; minä
en voi nyt -- (Hän poistuu vasemmalle takimmaisesta ovesta. _Neiti
Hessel_ tulee puutarhasta ja hänen perästään _rouva Bernick_.)

ROUVA BERNICK (huudahtaa puutarhassa). Mutta Jumalan tähden, Lona, mitä
sinä ajattelet!

NEITI HESSEL. Anna minun se tehdä, sanon minä; minä tahdon ja minun
täytyy puhua hänen kanssaan.

ROUVA BERNICK. Mutta sehän olisi pahin skandaali! Voi, Juhani, vieläkö
sinä olet täällä?

NEITI HESSEL. Ulos, poika; älä ummehdu täällä sisäilmassa; mene
puutarhaan Dinan kanssa pakinoimaan.

JUHANI TÖNNESEN. Niin, sitä minä juuri aioin.

ROUVA BERNICK. Mutta --

NEITI HESSEL. Kuules, Juhani, oletko sinä oikein katsellut tuota Dinaa?

JUHANI TÖNNESEN. Ehkä.

NEITI HESSEL. No, katselisit häntä vielä oikein kaupan päälle, poika.
_Siinä_ olisi jotain _sinulle_!

ROUVA BERNICK. Mutta -- Lona!

JUHANI TÖNNESEN. Jotain minulle?

NEITI HESSEL. Niin, katsomista, tarkoitan. Mene nyt!

JUHANI TÖNNESEN. Kyllä menen, oikein mielelläni. (Lähtee alas
puutarhaan.)

ROUVA BERNICK. Lona, minä olen aivan ymmällä sinusta. Sinä et voi
mitenkään tarkoittaa täyttä totta.

NEITI HESSEL. Kautta sieluni, sitä tarkoitan. Eikö Dina ole terve ja
puhdas ja vilpitön? Siinä juuri on Juhanille sopiva vaimo. Juuri
sellaista hän tarvitsee siellä meren takana; se on toista kuin vanha
sisarpuoli.

ROUVA BERNICK. Dina! Dina Dorf! Ajattele vähän --

NEITI HESSEL. Minä ajattelen ennen kaikkea pojan onnea. Sillä auttaa
häntä, se minun täytyy; itse hän ei ole liioin etevä näissä asioissa;
nuoriin tyttöihin ja naisväkeen ei hänellä ole ollut koskaan silmää.

ROUVA BERNICK. Hänelläkö? Juhanilla! Minun mielestäni meillä päin
vastoin on siitä sangen surulliset todistukset --

NEITI HESSEL. Ah, helkuttiin nuo vanhat, tuhmat jutut! Missä on
Bernick? Minä tahdon puhua hänen kanssaan.

ROUVA BERNICK. Sinä et sitä tee!

NEITI HESSEL. Mutta minä _teen_. Jos poika pitää Dinasta, -- ja Dina
hänestä, -- niin täytyy heidän saada toisensa! Onhan Bernick niin
älykäs mies; hän keksiköön jonkin keinon --

ROUVA BERNICK. Ja sinä luulet, että tällaisia amerikalaisia
sopimattomuuksia kärsittäisiin täällä --

NEITI HESSEL. Pyh, lorua, Betty --

ROUVA BERNICK. -- että sellainen mies kuin Karsten, jolla on niin
ankarat moraaliset periaatteet --

NEITI HESSEL. Hai hai, eivät ne mahda olla kovinkaan ankarat.

ROUVA BERNICK. Mitä uskallat sinä sanoa?

NEITI HESSEL. Minä uskallan sanoa, ettei Bernick taida olla sen
moraalisempi kuin muutkaan miehet.

ROUVA BERNICK. Niin syvälle on siis viha häntä kohtaan sinuun
juurtunut! Mutta miksi sinä sitten tulit tänne, kun et ole voinut
unohtaa, että --? Minä en ymmärrä, kuinka sinä uskallat astua hänen
silmäinsä eteen sen jälkeen, kun sinä loukkasit häntä niin
halpamaisesti.

NEITI HESSEL. Niin, Betty, sillä kertaa minä jouduin liian suunniltani.

ROUVA BERNICK. Ja kuinka jalomielisesti hän on antanut anteeksi
sinulle, hän, joka ei koskaan ole rikkonut mitään! Sillä eipä _hän_
sille mitään voinut, että sinä täällä rakentelit turhia toiveita. Mutta
siitä lähtien sinä olet vihannut _minuakin_. (Puhkeaa itkuun.) Sinä et
olisi koskaan suonut minulle onneani. Ja nyt sinä tulet tänne
vierittämään tämän kaiken minun päälleni, -- näyttääksesi kaupungille,
millaiseen sukuun minä olen Karstenin saattanut. Niin, minuun, minuun
se sattuu, ja _sitä_ juuri sinä tahdot. Oi, miten ilkeästi sinä teet!

    (Poistuu itkien takimmaisesta ovesta vasemmalle.)

NEITI HESSEL (katselee hänen jälkeensä). Betty-parka.

    (_Konsuli Bernick_ tulee huoneestaan.)

KONSULI BERNICK (ovellansa). Niin, niin, hyvä on, herra Krap; se on
erinomaista. Lähettäkää 400 kruunua köyhille ruokaan. (Kääntyy saliin
päin.) Lona! (Tulee lähemmäksi.) Sinä olet yksin? Eikö Betty tule
tänne?

NEITI HESSEL. Ei. Pitääkö minun hänet noutaa?

KONSULI BERNICK. Ei, ei, ei, anna olla! Oi, Lona, sinä et tiedä, kuinka
suuresti olen kaivannut saada puhua suoraan sinun kanssasi, -- saada
kerjätä sinulta anteeksi.

NEITI HESSEL. Kuule, Karsten, älkäämme ruvetko senttimentaaleiksi; se
ei sovi meikäläisille.

KONSULI BERNICK. Sinun _täytyy_ kuunnella minua, Lona. Minä tiedän,
miten syyllinen minä nyt olen mielestäsi, nyt, kun sinä olet saanut
kuulla tuon Dinan äidin asian. Mutta minä vannon sinulle, se oli
ainoastaan lyhytaikainen hairahdus; minä olen tosiaan, aivan suoraan
tunnustaen, kerran pitänyt sinusta.

NEITI HESSEL. Mitä varten sinä luulet minun tänne tulleen?

KONSULI BERNICK. Mitä sinulla liekin mielessä, rukoilen sinua, ettet
ryhdy mihinkään ennenkuin minä olen puhdistanut itseni. Minä voin sen
tehdä, Lona; voin ainakin puolustaa tekoani.

NEITI HESSEL. Nyt sinä pelkäät. -- Olet kerran pitänyt minusta, sanot.
Niin, samaa vakuutit sinä kyllä usein kirjeissäsikin; ja ehkä se olikin
totta -- tavallaan, sen aikaa kuin sinä olit ulkomailla, suuressa ja
vapaassa maailmassa, joka antoi sinulle itsellesikin rohkeuden ajatella
vapaasti ja suuresti. Ehkä näit minussa vähän enemmän luonnetta ja
tahtoa ja itsenäisyyttä kuin enimmissä muissa täällä kotona. Ja olihan
se sitäpaitsi vielä salaisuus meidän välillämme; ei ollut ketään, joka
olisi voinut tehdä pilaa huonosta maustasi.

KONSULI BERNICK. Lona, miten voit luulla --?

NEITI HESSEL. Mutta sitten, kun tulit takaisin; kun kuulit pistopuheet,
joita minuun sateli; kun kuulit naurettavan kaikkea, mitä nämä täällä
nimittivät minun hassutteluikseni --

KONSULI BERNICK. Sinä _olit_ siihen aikaan häikäilemätön.

NEITI HESSEL. Enimmin vain ärsyttääkseni näitä hame- ja housuniekkoja
sippanoita, jotka luutivat pitkin kaupunkia. Ja kun sitten kohtasit
tuon nuoren ja lumoavan näyttelijättären --

KONSULI BERNICK. Se oli poikamaisuutta; ei mitään enempää; minä vannon,
ettei kymmenes osakaan niistä huhuista ja juoruista ollut totta, joita
levitettiin.

NEITI HESSEL. Olkoon; mutta kun sitten Betty palasi kotiin, kauniina,
kukoistavana, kaikkien jumaloimana, ja kun tuli tunnetuksi, että hän
saisi tädin kuoltua periä kaikki hänen rahansa ja etten minä saisi
mitään --.

KONSULI BERNICK. Niin, nyt tullaan asiaan, Lona; ja nyt saat sen kuulla
peittelemättä. Minä en rakastanut Bettyä siihen aikaan; minä en
purkanut kihlausta sinun kanssasi minkään uuden tunteen vuoksi. Sen
tein pelkästään rahojen tähden; minun oli pakko se tehdä; minun
_täytyi_ saada ne.

NEITI HESSEL. Ja noin sanot minulle vasten silmiä?

KONSULI BERNICK. Niin, sen sanon. Kuule minua, Lona.

NEITI HESSEL. Ja kuitenkin kirjoitit minulle silloin, että sinut oli
vallannut voittamaton rakkaus Bettyyn, vetosit jalomielisyyteeni,
vannotit minua olemaan Betyn tähden hiiskumatta siitä, mitä oli ollut
meidän välillämme --

KONSULI BERNICK. Minun täytyi tehdä niin, sanoin.

NEITI HESSEL. No enpä siis, kautta elävän Jumalan, kadu, että silloin
jouduin niin suunniltani.

KONSULI BERNICK. Anna minun kylmästi ja rauhallisesti kertoa sinulle,
miten asianlaita siihen aikaan oli. Äitini toimi, kuten muistat,
liikkeen johtajana; mutta hänellä ei ollut kerrassaan yhtään liikeälyä.
Minut kutsuttiin kiireesti Parisista kotiin; aika oli kriitillinen;
minun piti saada liike jälleen kuntoon. Mitä täällä näinkään? Näin
seikan, joka oli pidettävä mitä tarkimmin salassa, nimittäin että
kauppahuoneemme oli suorastaan perikadon partaalla, Niin, se oli
suorastaan perikadon partaalla, tämä vanha ja arvokas liike, joka oli
toiminut kolme sukupolvea. Mitä oli minulla, pojalla, ainoalla pojalla,
muuta neuvona kuin etsiä pelastuksen keinoa?

NEITI HESSEL. Ja sitten sinä pelastit Bernickien liikkeen naisen
kustannuksella.

KONSULI BERNICK. Sinä tiedät hyvin, että Betty rakasti minua.

NEITI HESSEL. Entä minä?

KONSULI BERNICK. Usko minua, Lona, -- sinä et olisi koskaan tullut
onnelliseksi minun kanssani.

NEITI HESSEL. Minun onneni tähdenkö sinä sitten jätit minut pulaan?

KONSULI BERNICK. Luuletko sinä siis, että minä tein itsekkäistä syistä
niinkuin tein? Jos olisin siihen aikaan ollut yksin, niin olisin
rohkein mielin alkanut alusta. Mutta sinä et ymmärrä, kuinka liikemies
kasvaa, edesvastuun suunnattoman painon alla, kiinni siihen
liikkeeseen, jonka hän saa perinnöksi. Tiedätkö sinä, että satojen,
jopa tuhansienkin onni tai onnettomuus riippuu hänestä? Etkö ajattele,
että koko se yhteiskunta, jota sekä sinä että minä kutsumme kodiksemme,
olisi mitä tuntuvimmalla tavalla saanut kärsiä, jos Bernickien liike
olisi joutunut vararikkoon?

NEITI HESSEL. Yhteiskunnanko vuoksi sinä nämä viisitoista vuotta olet
pysynyt valheessa?

KONSULI BERNICK. Valheessa?

NEITI HESSEL. Mitä tietää Betty kaikesta siitä, mitä tapahtui ennen
avioliittoanne ja mikä on sen perustana?

KONSULI BERNICK. Luuletko sinä, että minä aivan hyödyttömästi olisin
mennyt häntä loukkaamaan paljastamalla niitä asioita?

NEITI HESSEL. Hyödyttömästi, sanot. Niin, sinä olet liikemies; kyllähän
sinä hyödyn ymmärtänet. -- Mutta kuule nyt, Karsten, nyt _minäkin_
tahdon puhua kylmästi ja rauhallisesti. Sanoppas, -- oletko sinä nyt
sitten oikein onnellinen?

KONSULI BERNICK. Perheessänikö?

NEITI HESSEL. Niin.

KONSULI BERNICK. Olen, Lona. Oi, sinä et ole turhaan ollut niin
uhrautuva ystävätär minua kohtaan. Minä uskallan sanoa, että olen
tullut vuosi vuodelta yhä onnellisemmaksi. Betty on sekä hyvä että
mukautuvainen. Ja kuinka hän onkaan oppinut vuosien kuluessa
taivuttamaan olemustaan sen mukaan, mikä _minulle_ on erikoisesti
ominaista --

NEITI HESSEL. Hm.
KONSULI BERNICK. Ennen hänellä oli koko joukko liiallisia kuvitelmia
rakkaudesta; hän ei voinut sopeutua siihen ajatukseen, että se
vähitellen muuttuisi lauhkeaksi ystävyyden liekiksi.

NEITI HESSEL. Mutta nyt hän siihen _sopeutuu_?

KONSULI BERNICK. Täydellisesti. Arvaathan, ettei jokapäiväinen
seurustelu _minun_ kanssani ole ollut jättämättä häneen kypsyttävää
vaikutustaan. Ihmisten täytyy itse kunkin oppia vähentämään
vaatimuksiaan, jos mieli täyttää tehtävänsä siinä yhteiskunnassa, johon
on asetettu. Sen on Bettykin vähitellen oppinut huomaamaan, ja siksi
onkin kotimme nykyään mallikoti muille kansalaisille.

NEITI HESSEL. Mutta nuo kansalaiset eivät tiedä mitään sinun
valheestasi?

KONSULI BERNICK. Valheesta?

NEITI HESSEL. Niin, valheesta, jossa olet pysynyt viisitoista vuotta.

KONSULI BERNICK. Ja sitä sanot sinä --?

NEITI HESSEL. Valheeksi sitä sanon. Kolminkertaiseksi valheeksi. Ensin
valhe minua kohtaan; sitten valhe Bettyä kohtaan; ja viimein valhe
Juhania kohtaan.

KONSULI BERNICK. Betty ei ole koskaan vaatinut minua puhumaan.

NEITI HESSEL. Siksi, ettei ole mitään tiennyt.

KONSULI BERNICK. Ja _sinäkään_ et sitä vaadi; -- Betyn vuoksi sinä et
sitä vaadi.

NEITI HESSEL. Oh, en. Minä kyllä osaan kestää pilkkanaurut: minulla on
leveä selkä.

KONSULI BERNICK. Eikä Juhanikaan sitä vaadi; sen hän lupasi minulle.

NEITI HESSEL. Mutta entä sinä itse, Karsten? Eikö sinussa itsessäsi ole
jotakin, joka vaatii vapautusta valheesta?

KONSULI BERNICK. Minäkö uhraisin ehdoin tahdoin perheonneni ja asemani
yhteiskunnassa!

NEITI HESSEL. Mikä oikeus on sinulla siihen asemaan, jossa olet?

KONSULI BERNICK. Viidentoista vuoden kuluessa minä olen joka päivä
ostanut vähin erin sitä oikeutta -- omalla elämälläni, ja tiedä se,
minä olen tehnyt työtä ja toimittanut paljon hyvää.

NEITI HESSEL. Niin, sinä olet tehnyt työtä ja toimittanut paljon sekä
itsesi että muitten hyväksi. Sinä olet kaupungin rikkain ja mahtavin
mies; sinun tahtoosi ei kukaan uskalla muuta kuin taipua, sillä sinun
luullaan olevan vailla vikaa ja tahraa; sinun kotiasi pidetään
mallikotina, sinun elämääsi esimerkiksi kelpaavana. Mutta kaikki tämä
komeus ja sinä itse seisotte kuin hyllyvällä nevalla. Hetki voi tulla,
sana sattua lausutuksi, -- ja sekä sinä että kaikki loistosi uppoatte
pohjaan, ellet ajoissa pelasta itseäsi.

KONSULI BERNICK. Lona, mitä sinä täällä tahdot --?

NEITI HESSEL. Minä tahdon auttaa sinut jälleen lujalle pohjalle,
Karsten.

KONSULI BERNICK. Kostaa! Sinä aiot kostaa kohtalosi? Minä jo arvasin
sen. Mutta sinä et onnistu! Täällä on ainoastaan yksi, jolla on valta
puhua, ja hän on vaiti.

NEITI HESSEL. Juhani?

KONSULI BERNICK. Niin, Juhani. Jos joku muu astuu syyttäjäkseni, niin
minä kiellän kaikki. Jos minut tahdotaan tuhota, niin taistelen henkeni
kaupalla. Mutta sinun ei koskaan sitä onnistu tehdä, tiedä se! Hän,
joka voisi minut kukistaa, hän on vaiti -- ja hän matkustaa takaisin
pois.

    (_Tukkukauppias Rummel ja kauppias Vigeland_ tulevat oikealta.)

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Päivää, päivää, veli Bernick; sinun täytyy tulla
kanssamme kauppaseuraan; meillä on kokous rautatie-asiasta, tiedäthän.

KONSULI BERNICK. Minä en voi. Mahdotonta nyt.

KAUPPIAS VIGELAND. Teidän täytyy todellakin, herra konsuli --

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Sinun täytyy, Bernick. Siellä on miehiä, jotka
toimivat meitä vastaan. Toimittaja Hammer ja nuo muut, jotka
kannattivat rannikkorataa, väittävät, että uuden ehdotuksen alla piilee
yksityiskeinotteluja.

KONSULI BERNICK. No selitä nyt heille sitten --

KAUPPIAS VIGELAND. Ei se auta, mitä _me_ selitämme, herra konsuli --

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Ei, ei, sinun täytyy itsesi tulla; sinua ei
tietysti kukaan uskalla epäillä sellaisesta.

NEITI HESSEL. Eipä, senhän arvaa.

KONSULI BERNICK. Minä en saata, johan sanoin; minä voin pahoin; -- tai
ainakin, odottakaa -- antakaa minun vähän levähtää.

    (_Kolleega Rörlund_ tulee oikealta.)

KOLLEEGA RÖRLUND. Anteeksi, herra konsuli; te näette minut mitä
kiihtyneimmässä mielentilassa --

KONSULI BERNICK. Kyllä, kyllä, mikä Teillä on?

KOLLEEGA RÖRLUND. Minun täytyy tehdä teille eräs kysymys, herra
konsuli. Teidän luvallanneko tuo nuori tyttö, joka on saanut
turvapaikan kattonne alla, näyttäytyy julkisesti kadulla sellaisen
ihmisen seurassa, joka --

NEITI HESSEL. Minkä ihmisen, herra pastori?

KOLLEEGA RÖRLUND. Ihmisen, josta hänen, jos kenestä maailmassa, pitäisi
olla kaikkein loitoimpana.

NEITI HESSEL. Ohoo!

KOLLEEGA RÖRLUND. Teidänkö luvallanne, herra konsuli?

KONSULI BERNICK (haeskellen hattuaan ja hansikkaitaan). Minä en tiedä
mistään. Anteeksi; minulla on kiire, minun täytyy lähteä kauppaseuraan.

HILMAR TÖNNESEN (tulee puutarhasta ja menee takimmaiselle ovelle
vasemmalle). Betty, Betty, tule tänne!

ROUVA BERNICK (ovella). Mitä sinä tahdot?

HILMAR TÖNNESEN. Sinun täytyy mennä tuonne puutarhaan ja tehdä loppu
lepertelystä, jota eräs henkilö harjoittaa tämän Dina Dorfin kanssa.
Minä tulin aivan hermostuneeksi sitä kuullessani.

NEITI HESSEL. Oho? Mitä se henkilö sanoi?

HILMAR TÖNNESEN. Oh, ei muuta kuin että Dinan on lähdettävä hänen
kanssaan Amerikaan. Uh!

KOLLEEGA RÖRLUND. Voiko se olla mahdollista!

ROUVA BERNICK. Mitä sanot?

NEITI HESSEL. Mutta sehän olisi mainiota.

KONSULI BERNICK. Mahdotonta! Sinä olet kuullut väärin.

HILMAR TÖNNESEN. Kysy sitten häneltä itseltään. Tuossa se pari tulee.
Mutta annahan vaan minun pysyä syrjässä.

KONSULI BERNICK (Rummelille ja Vigelandille). Minä tulen sitten
myöhemmin, -- hetken päästä -- (_Tukkukauppias Rummel ja kauppias
Vigeland_ lähtevät ulos oikealle. _Juhani Tönnesen ja Dina_ tulevat
saliin puutarhasta.)

JUHANI TÖNNESEN. Eläköön, Lona, hän tulee meidän kanssamme!

ROUVA BERNICK. Mutta Juhani, -- sinä ajattelematon --!

KOLLEEGA RÖRLUND. Onko tämä totta! Sellainen suunnaton skandaali! Millä
viettelytaidolla Te olette --

JUHANI TÖNNESEN. So, so, mies; mitä Te sanotte?

KOLLEEGA RÖRLUND. Vastatkaa, Dina; onko tämä Teidän aikomuksenne, onko
se Teidän oma, vakaa päätöksenne?

DINA. Minun täytyy päästä täältä pois.

KOLLEEGA RÖRLUND. Mutta _tuon_ kanssa -- _tuon_ kanssa!

DINA. Sanokaa joku muu täällä, joka uskaltaisi ottaa minut mukaansa.

KOLLEEGA RÖRLUND. No, sittepä saattekin tietää, mikä hän on.

JUHANI TÖNNESEN. Älkää puhuko!

KONSULI BERNICK. Ei sanaa enää!

KOLLEEGA RÖRLUND. Silloinpa palvelisin huonosti yhteiskuntaa, johon
minä olen pantu moraalin ja tapojen vartiaksi; ja anteeksiantamaton
olisi käytökseni tätä nuorta tyttöä kohtaan, jonka kasvatuksessa
minullakin on ollut oleellinen osa ja joka on minulle --

JUHANI TÖNNESEN. Varokaa, mitä teette!

KOLLEEGA RÖRLUND. Hänen _täytyy_ saada se tietää! Dina, _tämä_ mies on
se, joka on syynä Teidän äitinne kaikkeen onnettomuuteen ja häpeään.

KONSULI BERNICK. Herra kolleega --!

DINA. Hän! (Juhani Tönnesenille.) Onko se totta?

JUHANI TÖNNESEN. Karsten, vastaa sinä.

KONSULI BERNICK. Ei sanaa enää! Nyt te olette hiljaa.

DINA. Totta siis.

KOLLEEGA RÖRLUND. Totta, totta. Ja vielä enemmänkin. Tuo ihminen, johon
Te luotatte, ei karannut kotoa tyhjin käsin; -- leskirouva Bernickin
kassa --; konsuli voi todistaa sen!

NEITI HESSEL. Valhetta!

KONSULI BERNICK. Ah! --

ROUVA BERNICK. Hyvä Jumala, hyvä Jumala!

JUHANI TÖNNESEN (mennen kolleegaa kohti käsi koholla). Ja sellaista
sinä julkenet --!

NEITI HESSEL (estellen Juhani Tönneseniä). Älä lyö häntä, Juhani!

KOLLEEGA RÖRLUND. Niin, satuttakaa Te vaan kätenne minuun. Mutta
totuuden pitää tulla ilmi; ja se _on_ totuus; konsuli Bernick itse on
sanonut niin, ja koko kaupunki tietää sen. -- Nyt, Dina, nyt sinä hänet
tunnet.

JUHANI TÖNNESEN (hiljaa, tarttuu Bernickiä käsivarteen). Karsten,
Karsten, mitä sinä olet tehnyt!

    (Lyhyt hiljaisuus.)

ROUVA BERNICK (matalalla äänellä ja puhjeten itkuun). Voi Karsten, että
minun piti saattaa sinut tällaiseen häpeään.

KAUPPIAS SANDSTAD (tulee kiireesti oikealta ja huutaa käsi oven
rivassa). Nyt Teidän täytyy viimeinkin tulla, herra konsuli! Koko
rautatieasia riippuu hiuskarvasta.

KONSULI BERNICK (hajamielisesti). Mitä se on? Mitä on minun --?

NEITI HESSEL (vakavasti ja painolla). Sinun täytyy mennä tukemaan
yhteiskuntaa, lanko.

KAUPPIAS SANDSTAD. Niin, tulkaa, tulkaa jo; me tarvitsemme koko Teidän
painavaa moraalista arvoanne.

JUHANI TÖNNESEN (astuen aivan lähelle Bernickiä). Bernick, -- me kaksi
puhumme keskenämme huomenna. (Hän poistuu puutarhaovesta; konsuli
Bernick menee aivan kuin tajuttomana ulos oikealle _kauppias
Sandstadin_ kanssa.).




KOLMAS NÄYTÖS.


(_Sama sali konsuli Bernickin talossa.)

(_Konsuli Bernick_, rottinki kädessä, tulee kovin vihoissaan ulos
takimmaisesta ovesta vasemmalta ja jättää oven raolleen.)

KONSULI BERNICK. Kas niin; nyt siitä kerrankin tuli tosi; sen löylyn
hän luullakseni muistaa. (Jollekulle taakseen huoneeseen.) Mitä sinä
sanot? -- Ja minä sanon, että sinä olet ymmärtämätön äiti! Sinä
puolustelet häntä, annat hänelle myötä kaikissa koirankujeissa. --
Eivätkö koirankujeita? Mitä ne sinusta sitten ovat? Hiipiä yöllä pois
kotoaan, mennä merelle kalastajain venheessä, jäädä sinne myöhään
päivään asti ja saattaa minut sellaiseen kuolemantuskaan, minut, jolla
on niin paljon muuta huolta. Ja uskaltaa, nulikka, vielä uhata, että
hän karkaa! Niin, koettakoonpas vaan! -- Sinäkö? Kyllä; sen minä kyllä
uskon; sinä et tosiaan paljoa välitä, kuinka hänen käy. Luulen, että
vaikka hän menettäisi henkensä --! -- Vai niin? Niin, mutta _minulla_
on elämäntyö jätettävä tänne maailmaan jälkeeni; minä en halua joutua
lapsettomaksi. -- Älä väitä vastaan. Betty; se on niin kuin minä sanon;
hän saa olla arestissa -- (Kuuntelee.) Hst; älä anna kenenkään huomata.

    (_Prokuristi Krap_ tulee sisään oikealta.)

PROKURISTI KRAP. Onko Teillä silmänräpäys aikaa, herra konsuli?

KONSULI BERNICK (heittää rottingin pois kädestään). Kyllä, kyllä.
Tuletteko telakalta?

PROKURISTI KRAP. Sieltä suoraan. Hm --

KONSULI BERNICK. No? Ei kai ole mitään estettä »Palmupuulla»?

PROKURISTI KRAP. »Palmupuu» voi lähteä huomenna, mutta --

KONSULI BERNICK. Siis »Indian Girl»? Enkös aavistanut, että tuo
niskuri --

PROKURISTI KRAP. Myöskin »Indian Girl» voi lähteä huomenna; mutta se ei
varmaan pääse pitkälle.

KONSULI BERNICK. Mitä tarkoitatte?

PROKURISTI KRAP. Anteeksi, herra konsuli; tuo ovi on raollaan, ja minä
ajattelin, että jos siellä on joku --

KONSULI BERNICK (sulkee oven). Kas niin. Mutta mitä se sitten on, jota
ei kukaan saa kuulla?

PROKURISTI KRAP. Sitä, että telakkamestari Aune aikoo antaa »Indian
Girlin» mennä miehineen päivineen pohjaan.

KONSULI BERNICK. Mutta, Jumala varjelkoon, kuinka Te saatatte uskoa --?

PROKURISTI KRAP. En osaa muuksi sitä nimittää, herra konsuli.

KONSULI BERNICK. No, mutta selittäkää edes parilla sanalla --

PROKURISTI KRAP. Sen teen. Itse tiedätte, miten hitaasti työ on
telakalla edistynyt sen jälkeen kuin saimme nuo uudet koneet ja uuden,
tottumattoman työväestön.

KONSULI BERNICK. Niin, niin.

PROKURISTI KRAP. Mutta kun minä tänä aamuna menin sinne alas, huomasin,
että korjaus amerikalaisella laivalla oli edistynyt silmäänpistävän
pitkälle; se suuri halkeama pohjassa, -- tiedättehän, -- se
läpilahonnut paikka --

KONSULI BERNICK. Niin, niin; mitä siitä?

PROKURISTI KRAP. Täydellisesti korjattu, -- päältäkatsoen tietysti;
vuorattu; näytti aivan uudelta; kuulin, että Aune itse oli tehnyt
siellä työtä tulenvalolla koko yön.

KONSULI BERNICK. Niin, niin, entä sitten --?

PROKURISTI KRAP. Minä kummastelin sitä; työväki oli juuri
aamiaislevollaan, ja niinpä sain tilaisuuden tarkastella kenenkään
huomaamatta laivaa sekä ulkoa että sisältä; oli vaikea päästä alas
lastattuun ruumaan; mutta sain kuin sainkin asiasta selon. Siellä
tapahtuu kataluuksia, herra konsuli.

KONSULI BERNICK. Minä en voi tuota uskoa, herra Krap. Minä en voi, minä
en tahdo uskoa sellaista Aunesta.

PROKURISTI KRAP. Ikävä kyllä, -- mutta se on sula totuus. Siellä
tehdään kataluuksia, sanon minä. Ei yhtään uutta hirttä pantu entisten
sijaan, mikäli minä saatoin huomata; ainoastaan niittailtu, tilkitty ja
paikkailtu peltilevyillä ja purjekankaalla ja jos jollakin. Pelkkää
hutiloimista! »Indian Girl» ei pääse milloinkaan New-Yorkiin; menee
pohjaan kuin haljennut pata.

KONSULI BERNICK. Sehän on kauheaa! Mutta mitä luulette hänellä olevan
mielessä?

PROKURISTI KRAP. Tahtoo tietysti saattaa koneet huonoon huutoon; tahtoo
kostaa; tahtoo vanhan työväestön jälleen armoihin.

KONSULI BERNICK. Ja sentähden uhraa ehkä niin monta ihmishenkeä.

PROKURISTI KRAP. Hän sanoi äskettäin: »Indian Girlin» miehistössä ei
ole ihmisiä, he ovat elukoita.

KONSULI BERNICK. Niinpä niin, vaikka he olisivatkin; mutta eikö hän
sitten ajattele suurta pääomaa, joka menee hukkaan?

PROKURISTI KRAP. Aune ei katsele suopein silmin suuria pääomia, herra
konsuli.

KONSULI BERNICK. Aivan totta, hän on yllyttäjä ja rauhattomuuden
herättäjä; mutta näin tunnoton teko --. Kuulkaa, herra Krap, tämä asia
täytyy tutkia kahteen kertaan. Ei sanaakaan kenellekään siitä. Mikä
häpeä telakallemme, jos ihmiset saavat sen tietää.

PROKURISTI KRAP. Sen ymmärrän, mutta --

KONSULI BERNICK. Päivällislevon aikana täytyy teidän koettaa päästä
uudestaan laivaan; täysi selko minun on saatava.

PROKURISTI KRAP. Sen saatte, herra konsuli; mutta anteeksi, mitä aiotte
sitten tehdä?

KONSULI BERNICK. Tietysti ilmoittaa asian viranomaisille. Emmehän voi
antautua osallisiksi sellaiseen rikokseen. Minun omantuntoni pitää olla
puhdas. Sitäpaitsi on tekevä hyvän vaikutuksen sekä sanomalehtiin että
yhteiskuntaan kokonaisuudessaan, kun nähdään, että minä lykkään kaikki
persoonalliset pyyteet syrjään ja annan oikeuden tehdä tehtävänsä.

PROKURISTI KRAP. Varsin totta, herra konsuli.

KONSULI BERNICK. Mutta ennen kaikkea täysi selko. Ja oltava vaiti sen
aikaa --

PROKURISTI KRAP. Ei niin sanaa, herra konsuli; ja selko, sen Te saatte.

    (Menee ulos puutarhaan ja sieltä kadulle.)

KONSULI BERNICK (puoliääneen). Mieltä kuohuttavaa! Mutta ei, sehän on
mahdotonta, -- aivan uskomatonta!

    (Kun hän aikoo poistua huoneeseensa, tulee _Hilmar Tönnesen_
    oikealta.).

HILMAR TÖNNESEN. Päivää, Bernick! No, minä onnittelen eilisen voiton
johdosta kauppaseurassa.

KONSULI BERNICK. Kiitos, kiitos.

HILMAR TÖNNESEN. Sehän on loistava voitto, olen kuullut, älykkään
kansalaisvaiston voitto itsekkyydestä ja ennakkoluuloista, --
suunnilleen kuin ranskalainen razzia kabyleja vastaan. Merkillistä,
että sinä sen epämiellyttävän kohtauksen jälkeen täällä --

KONSULI BERNICK. Niin, niin, anna olla.

HILMAR TÖNNESEN. Mutta päätaistelu on vielä edessä.

KONSULI BERNICK. Rautatie-asiassako, tarkoitat?

HILMAR TÖNNESEN. Niin, tiedäthän kai, mitä soppaa toimittaja Hammer nyt
keittää?

KONSULI BERNICK (jännityksessä). En! Mitä _se_ sitten on?

HILMAR TÖNNESEN. Hän on iskenyt kiinni siihen juoruun, joka nyt on
liikkeellä, ja siitä hän nyt aikoo kyhätä kirjoituksen lehteen --

KONSULI BERNICK. Mihinkä juoruun?

HILMAR TÖNNESEN. Tietysti siihen noista suurista tilanostoista pitkin
sivuradan vartta.

KONSULI BERNICK. Mitä sinä sanot? Onko täällä liikkeellä sellainen
juoru?

HILMAR TÖNNESEN. On, kaikkialla kaupungissa. Minä kuulin sen klubilla,
jonne sattumalta jouduin. Eräs meidän asianajajistamme kuuluu muka
kaikessa hiljaisuudessa toisten puolesta ostaneen kaikki metsätilat,
kaikki malmipaikat, kaikki putoukset --

KONSULI BERNICK. Ja eikö mainita, kenen puolesta?

HILMAR TÖNNESEN. Klubilla arveltiin, että kai jonkin ulkolaisen yhtiön,
joka on saanut vihiä siitä, mitä sinulla on tekeillä, ja joka on
kiiruhtanut puuhaan ennenkuin maatilain hinnat kohoavat --. Eikö se ole
halpamaista -- Uh!

KONSULI BERNICK. Halpamaistako?

HILMAR TÖNNESEN. Niin, että vieraat sillä tavoin tunkeutuvat meidän
metsästysmaillemme. Ja että joku kaupungin _omista_ asianajajista antaa
pestata itsensä sellaiseen! Nyt siis tulevat ulkolaiset ja vievät
voiton.

KONSULI BERNICK. Mutta sehän on vain kulkupuhetta.

HILMAR TÖNNESEN. Mutta sitä uskotaan kuitenkin, ja huomenna tai
ylihuomenna toimittaja Hammer julistaa tietysti sen tosiasiaksi. Siellä
klubilla vallitsi jo yleinen suuttumus. Minä kuulin monien sanovan,
että jos se huhu osoittautuu todeksi, niin ne pyyhkivät nimensä
listoista pois.

KONSULI BERNICK. Mahdotonta!

HILMAR TÖNNESEN. Vai niin? Mistä syystä sinä luulet näiden
poroporvarien niin halukkaasti yhtyneen yritykseesi? Etkö sinä luule,
että heille itselleen valahti vesi suuhun, kun --?

KONSULI BERNICK. Mahdotonta, väitän minä; _sen_ verran toki meidänkin
pienessä yhteiskunnassamme on kunnallishenkeä --

HILMAR TÖNNESEN. Tässäkö? Niin, sinä nyt olet optimisti ja arvostelet
toisia itsesi mukaan. Mutta minä, joka olen aikamoisen hyvä huomioiden
tekijä --. Täällä ei ole ainoaakaan, -- niin, tietysti meitä lukuun
ottamatta, -- ei ainoaakaan, sanon minä, joka pitää korkealla aatteen
lippua. (Menee näyttämön taustalle.) Uh, tuolla ne taas ovat!

KONSULI BERNICK. Ketkä?

HILMAR TÖNNESEN. Nuo kaksi amerikalaista. (Katsoo oikealle ulos.) Ja
kenen kanssa he kävelevät? Hm, jumal'avita, eikö se ole »Indian Girlin»
kapteeni. Uh!

KONSULI BERNICK. Mitä he hänestä?

HILMAR TÖNNESEN. Oh, hehän sopivat niin hyvin toistensa seuraan.
Kapteenihan kuuluu olevan orjakauppias tai merirosvo; ja kuka tietää,
mitä nuo toiset ovat harjoittaneet näinä monina vuosina.

KONSULI BERNICK. Kuuleppas, on kovin väärin ajatella heistä sellaista.

HILMAR TÖNNESEN. No, sinä nyt olet optimisti. Mutta nyt me saamme
tietysti taas heidät kimppuumme; siksi minä ajoissa --

    (Menee ovea kohti vasemmalle. _Neiti Hessel_ tulee oikealta.)

NEITI HESSEL. No, Hilmar, minäkö sinut säikytin ulos?

HILMAR TÖNNESEN. Eipä suinkaan; minä vain tässä seisoskelin, kun oli
tässä kiire; minun piti puhua pari sanaa Betyn kanssa.

    (Menee takimmaiseen huoneeseen vasemmalle.)

KONSULI BERNICK (lyhyen vaitiolon jälkeen). No, Lona?

NEITI HESSEL. Niin.

KONSULI BERNICK. Minkälainen olen nyt tänään mielestäsi?

NEITI HESSEL. Samanlainen kuin eilen. Yksi valhe lisää ei haittaa --

KONSULI BERNICK. Sinun täytyy saada selitys tähän. Minne Juhani jäi?

NEITI HESSEL. Hän tulee tänne; hänellä oli puhumista erään miehen
kanssa.

KONSULI BERNICK. Kun nyt tiedät sen, mitä eilen sait kuulla, ymmärrät,
että koko elämäni tuhoutuu, jos totuus tulee ilmi.

NEITI HESSEL. Ymmärrän.

KONSULI BERNICK. On luonnollisesti itsestään selvää, että _minä_ en ole
syypää siihen rikokseen, josta juorut täällä puhuivat.

NEITI HESSEL. Se on luonnollista, se. Mutta kuka sitten oli varas?

KONSULI BERNICK. Varasta ei ollutkaan. Rahoja ei varastettu;
killinkiäkään ei kadonnut.

NEITI HESSEL. Kuinka?

KONSULI BERNICK. Ei killinkiäkään, tiedä se.

NEITI HESSEL. Mutta se juoru? Kuinka se häpeällinen juoru pääsi
liikkeelle, että Juhani --?

KONSULI BERNICK. Lona, sinun kanssasi uskon voivani puhua asioista,
joista en muille puhu; minä en tahdo salata sinulta mitään. _Minulla_
on osani sen juorun levittämisessä.

NEITI HESSEL. Sinulla? Ja niin voit tehdä häntä kohtaan, joka sinun
tähtesi --?

KONSULI BERNICK. Sinä et saa tuomita ennenkuin muistat, miten asiat
olivat siihen aikaan. Minähän selitin sen sinulle eilen. Minä tulin
kotiin ja näin äitini sekautuneen kaikenmoisiin epäviisaihin
yrityksiin; monenlaisia onnettomuuksia sattui lisäksi; näytti kuin
kaikki paha olisi yhtäkkiä hyökännyt kimppuumme; meidän liikkeemme oli
perikadon partaalla. Minä olin osaksi kevytmielinen ja osaksi
epätoivoissani. Lona, minä luulen, että minä antauduin enimmäkseen vaan
ajatuksiani tukehduttaakseni silloin siihen suhteeseen, joka sitten
saattoi Juhanin lähtemään maasta.

NEITI HESSEL. Hm --.

KONSULI BERNICK. Sinä tietysti voit kuvitella, miten kyhättiin
kaikenlaisia huhuja, kun hän ja sinä läksitte. Tämä ei muka ollut hänen
ensimäinen kevytmielisyytensä, sanottiin. Dorf oli muka saanut suuren
summan rahaa häneltä, että olisi ollut vaiti ja matkustanut tiehensä,
kertoi yksi; toiset väittivät, että tuo _nainen_ se olisi ne rahat
saanut. Siinä samalla tuli ilmi, että meidän liikkeemme oli vaikea
täyttää sitoumuksiaan. Mikä oli luonnollisempaa kuin että kielikellot
liittivät nämä kaksi eri huhua toistensa yhteyteen? Kun tuo nainen jäi
tänne ja eli köyhyydessä, niin väitettiin, että mies oli vienyt rahat
kanssaan Amerikaan, ja huhun levitessä suureni summa suurenemistaan.

NEITI HESSEL. Entä sinä, Karsten --?

KONSULI BERNICK. Minä käytin tätä huhua pelastuksen keinona.

NEITI HESSEL. Sinä yhä sitä levitit?

KONSULI BERNICK. Minä en sitä kumonnut. Velkojat olivat alkaneet käydä
meille aivan kurkkuun kiinni; minun oli välttämättä heidät
rauhoitettava; kaikki riippui vain siitä, saisinko aikaan sen, ettei
liikkeen pohjan lujuutta epäiltäisi; meitä oli kohdannut muka
ainoastaan satunnainen onnettomuus, selitin; meitä ei vaan pitänyt
ahdistella; meille tuli vaan antaa aikaa; jokainen oli saava liikkeeltä
omansa takaisin.

NEITI HESSEL. Ja jokainen sai omansa?

KONSULI BERNICK. Niin, Lona, tämä huhu pelasti meidän liikkeemme ja
teki minusta sen miehen, mikä nyt olen.

NEITI HESSEL. Sinusta on siis valhe tehnyt sen miehen, mikä nyt olet.

KONSULI BERNICK. Kenelle siitä oli silloin vahinkoa? Juhanilla ei ollut
aikomus tulla koskaan takaisin.

NEITI HESSEL. Sinä kysyt, kenelle siitä silloin oli vahinkoa. Tarkasta
itseäsi ja sano, etkö sinä itse ole saanut siitä vahinkoa.

KONSULI BERNICK. Tarkasta ketä miestä hyvänsä, niin näet, että
jok'ainoassa on vähintäin yksi musta kohta, jota hänen täytyy salata.

NEITI HESSEL. Ja Te olette olevinanne yhteiskunnan tukipylväitä.

KONSULI BERNICK. Yhteiskunnalla ei ole parempia.

NEITI HESSEL. Ja mitä toimittaa, tuetaanko mokomaa yhteiskuntaa vai ei?
Mille täällä annetaan arvoa? Ulkokuorelle ja valheelle -- ei millekään
muulle. Tässä sinä elät, kaupungin ensimäinen mies, komeudessa ja
ilossa, vallassa ja kunniassa, sinä, joka olet painanut rikollisen
leiman viattoman otsaan.

KONSULI BERNICK. Etkö sinä luule minun kyllin syvästi tuntevan
vääryyttäni häntä kohtaan? Ja etkö luule, että olen valmis antamaan
hänelle hyvityksen?

NEITI HESSEL. Millä tavoin? Sitenkö, että puhut.

KONSULI BERNICK. Ja sitä sinä voisit vaatia?

NEITI HESSEL. Millä muulla voi hyvittää sellaisen vääryyden?

KONSULI BERNICK. Minä olen rikas, Lona; Juhani saa tehdä mitä
vaatimuksia tahtoo --

NEITI HESSEL. Niin, tarjoapa hänelle rahaa, niin saat kuulla, mitä hän
vastaa.

KONSULI BERNICK. Tiedätkö, mitä hän aikoo?

NEITI HESSEL. En. Eilisestä saakka hän on ollut vaiti. Tuntuu kuin tämä
olisi yhtäkkiä tehnyt hänestä aikamiehen.

KONSULI BERNICK. Minun täytyy puhua hänen kanssaan.

NEITI HESSEL. Tuossa hän tulee.

    (_Juhani Tönnesen_ tulee oikealta.)

KONSULI BERNICK (mennen häntä vastaan). Juhani --!

JUHANI TÖNNESEN (torjuen konsuli Bernickiä luotaan). _Minä_ ensin.
Eilisaamuna lupasin sinulle sanallani, että olen vaiti.

KONSULI BERNICK. Sen sinä teit.

JUHANI TÖNNESEN. Mutta silloin minä en vielä tiennyt --

KONSULI BERNICK. Juhani, anna minun parilla sanalla valaista silloista
asiaintilaa --

JUHANI TÖNNESEN. Ei tarvita; minä arvaan koko asiaintilan aivan hyvin.
Kauppaliike oli silloin vaikeassa asemassa; ja kun minä olin poissa, ja
sinulla oli vallassasi turvaton nimi ja maine --. No, minä en pidä sitä
niin kovin suurena vikana; me olimme nuoria ja kevytmielisiä siihen
aikaan. Mutta nyt minä tarvitsen totuutta ja sinun täytyy nyt puhua.

KONSULI BERNICK. Ja nyt juuri minä tarvitsen koko moraalisen arvoni, ja
siksi minä en _voi_ puhua.

JUHANI TÖNNESEN. Minä en välitä paljoa sepustuksista, joita olet
sittemmin levittänyt minusta; vaan se vanha asia, siitä sinun pitää
ottaa syy omaksesi. Dinan täytyy tulla minun vaimokseni, ja täällä,
tässä kaupungissa minä tahdon asua ja olla ja elää hänen kanssaan.

NEITI HESSEL. Niinkö tahdot?

KONSULI BERNICK. Dinan kanssa! Hän vaimonasi? Tässä kaupungissa!

JUHANI TÖNNESEN. Niin, juuri tässä; minä tahdon jäädä tänne,
uhmatakseni kaikkia noita valhettelijoita ja panettelijoita. Mutta
voittaakseni hänet on välttämätöntä, että sinä vapautat minut.

KONSULI BERNICK. Oletko ajatellut, että jos minä myönnyn toiseen, niin
otan samalla toisenkin niskoilleni? Sinä voit sanoa, että minä saatan
kirjojemme avulla todistaa, ettei mitään kavallusta silloin tapahtunut?
Mutta sitä minä en voi tehdä; meillä ei pidetty kirjaa niin
tyydyttävästi siihen aikaan. Ja vaikka sen voisinkin, mitä sillä
voitettaisiin? Enkö kaikessa tapauksessa joutuisi mieheksi, joka kerran
pelasti itsensä valheella ja joka oli antanut viisitoista vuotta sen
valheen ja tuon kaiken muun juurtua ihmisten vakaumukseen, kohottamatta
kättäni sitä hävittääkseni. Etpä tunne liioin yhteiskuntaamme, muuten
tietäisit, että se murskaisi minut perinpohjin.

JUHANI TÖNNESEN. Minä voin vastata sinulle ainoastaan, että minä tahdon
rouva Dorfin tyttären vaimokseni ja tahdon asua hänen kanssaan tässä
kaupungissa.

KONSULI BERNICK (pyyhkii hikeä otsaltaan). Kuule, Juhani, -- ja
sinäkin, Lona. Minä en ole näinä päivinä aivan tavallisessa asemassa.
Asia on niin, että jos tämä isku annetaan minulle, niin tuhoatte minut,
ettekä ainoastaan minua, vaan koko suuren ja hedelmällisen
tulevaisuuden siltä yhteiskunnalta, joka on toki teidänkin lapsuutenne
koti.

JUHANI TÖNNESEN. Ja jos minä en anna sinulle tätä iskua, niin hävitän
koko vastaisen onneni.

NEITI HESSEL. Jatka, Karsten.

KONSULI BERNICK. Kuunnelkaa siis minua. Se liittyy läheisesti
rautatieasiaan, ja se ei ole niinkään yksinkertainen kuin luulette. Te
olette kai kuulleet mainittavan, että täällä viime vuonna puuhattiin
rannikkorataa? Sillä oli monet ja mahtavat äänet puolellaan sekä täällä
kaupungissa että ympäristöllä, ja varsinkin sanomalehdissä; mutta minä
sain sen suunnitelman estetyksi, sillä se olisi tuottanut vahinkoa
meidän laivaliikkeellemme pitkin rannikkoa.

NEITI HESSEL. Oletko itse osakkaana tuossa laivaliikkeessä?

KONSULI BERNICK. Olen. Mutta kukaan ei uskaltanut selittää sitä siltä
kannalta; minulla oli kunnioitettu nimeni kilpenä ja suojana. Minä
olisin kyllä muuten sen tappion kestänytkin; mutta paikkakunta ei olisi
sitä kestänyt. Sitten päätettiin rakentaa sisämaanrata. Kun se oli
tapahtunut, otin minä kaikessa hiljaisuudessa varman selon siitä, että
sieltä voitaisiin rakentaa sivurata tänne.

NEITI HESSEL. Miksi kaikessa hiljaisuudessa, Karsten?

KONSULI BERNICK. Oletteko kuulleet puhuttavan noista suurista
metsätilain, kaivosten ja putousten ostoista --?

JUHANI TÖNNESEN. Kyllä, sehän on ulkolainen yhtiö --

KONSULI BERNICK. Nykyisessä asemassaan ovat nuo tilat suorastaan
arvottomat hajallaan asuville omistajilleen; he möivät ne siis
verrattain halvalla. Jos he olisivat odottaneet siksi, kunnes kysymys
sivuradasta tuli pohdittavaksi, olisivat he vaatineet hävyttömiä
hintoja.

NEITI HESSEL. Hyvä, hyvä; mutta entä sitten?

KONSULI BERNICK. Nyt seuraa seikka, jota voi selittää eri tavoilla, --
seikka, jonka mies meidän yhteiskunnassamme voi tehdä ainoastaan
silloin, kun hänellä on tahraton ja kunnioitettu nimi tukenaan.

NEITI HESSEL. No niin?

KONSULI BERNICK. Minä olen ostanut kaikki ne tilat.

NEITI HESSEL. Sinä?

JUHANI TÖNNESEN. Itsellesi?

KONSULI BERNICK. Itselleni. Jos sivurata saadaan aikaan, olen
miljonääri; jos sitä ei saada aikaan, joudun vararikkoon.

NEITI HESSEL. Tuo on uskaliasta, Karsten.

KONSULI BERNICK. Minä olen pannut koko omaisuuteni tähän peliin.

NEITI HESSEL. Minä en tarkoita omaisuutta; mutta kun tulee ilmi,
että --

KONSULI BERNICK. Niin, siinä onkin ydinkohta. Sen tahrattoman nimen
avulla, joka minulla tähän saakka on ollut, saatan minä ottaa tämän
asian hartioilleni, kantaa ja edistää sitä ja sanoa kansalaisilleni:
katsokaa, tämän minä olen uskaltanut yhteiskunnan hyväksi.

NEITI HESSEL. Yhteiskunnanko?

KONSULI BERNICK. Niin; ja _kukaan_ ei ole epäilevä tarkoituksiani.

NEITI HESSEL. Onhan täällä toki miehiä, jotka ovat menetelleet
suoremmin kuin sinä, ilman taka-ajatuksia, ilman sivutarkoituksia.

KONSULI BERNICK. Kuka?

NEITI HESSEL. Tietysti Rummel ja Sandstad ja Vigeland.

KONSULI BERNICK. Saadakseni heidät puolelleni oli minun pakko uskoa
asia heille.

NEITI HESSEL. Ja sitten?

KONSULI BERNICK. He vaativat minulta itselleen viidennen osan voitosta.

NEITI HESSEL. Ah. näitä yhteiskunnan pylväitä!

KONSULI BERNICK. Ja eikö se ole juuri yhteiskunta itse, joka pakottaa
meitä mutkateille? Miten täällä olisi käynyt, jos minä en olisi
toiminut salassa? Kaikki olisivat rynnänneet siihen yritykseen,
jaelleet keskenään, hajoittaneet, sekoittaneet ja hutiloineet koko
homman. Tässä kaupungissa ei ole ainoaakaan miestä, paitsi minä, joka
ymmärtää johtaa niin laajaa liikettä kuin tästä tulee; näillä main on
ylimalkaan ainoastaan ulkomaalaisilla kykyä suuriin liikehommiin. Siksi
minut omatuntoni tässä suhteessa vapauttaa. Ainoastaan minun käsissäni
voi näistä maatiloista tulla pysyvää siunausta niille monille, joille
ne tuottavat leipää.

NEITI HESSEL. Siinä minä uskon sinun olevan oikeassa, Karsten.

JUHANI TÖNNESEN. Mutta minä en noita monia tunne, ja minun elämäni onni
on vaarassa.

KONSULI BERNICK. Myöskin sinun synnyinseutusi onni on vaarassa. Jos
tulee ilmi seikkoja, jotka luovat varjoa minun entiseen elämääni, niin
karkaavat vastustajani yhdistetyin voimin kimppuuni. Nuoruuden
mielettömyyksiä ei meidän yhteiskunnassamme pestä koskaan pois. Tullaan
tutkimaan koko minun elämäni sen jälkeen, kaivetaan esiin tuhansia
pikkutapahtumia, tulkitaan ja selitellään niitä tuon ilmitulleen
valossa; minut muserretaan huhujen ja panettelujen painon alle.
Rautatie-asiasta täytyy minun vetäytyä syrjään; ja jos minä otan siitä
käteni, niin se kukistuu, ja minä olen samalla kertaa sekä vararikkoon
joutunut että kansalaisena kuollut.

NEITI HESSEL. Juhani, nyt, kun olet tämän kuullut, täytyy sinun
matkustaa pois ja vaieta.

KONSULI BERNICK. Niin, niin, Juhani, sinun täytyy!

JUHANI TÖNNESEN. Kyllä, minä matkustan ja vaikenen; mutta minä tulen
takaisin, ja silloin minä puhun.

KONSULI BERNICK. Jää sinne, Juhani; vaikene, ja minä olen halukas
antamaan sinulle osan --

JUHANI TÖNNESEN. Pidä rahasi, mutta anna minulle minun nimeni ja
kunniani takaisin.

KONSULI BERNICK. Ja uhraa omani!

JUHANI TÖNNESEN. Sinä ja yhteiskuntasi saatte pitää itse huolen, miten
siitä selviätte. Minun täytyy ja minä tahdon ja minä voitan Dinan
omakseni. Siksi matkustan minä jo huomenna yli meren »Indian Girlillä».

KONSULI BERNICK. »Indian Girlillä?»

JUHANI TÖNNESEN. Niin. Kapteeni lupasi ottaa minut mukaan. Minä
matkustan sinne, sanon minä: minä myön farmini ja järjestän siellä
asiani. Kahden kuukauden kuluttua olen uudestaan täällä.

KONSULI BERNICK. Ja silloin sinä aiot puhua?

JUHANI TÖNNESEN. Silloin saa syyllinen ottaa itse syyn niskoilleen.

KONSULI BERNICK. Unohdatko, että minun täytyy silloin ottaa niskoilleni
sekin, johon minä _en_ ole syyllinen?

JUHANI TÖNNESEN. Kuka se viisitoista vuotta sitten käytti hyväkseen
tuota häpeällistä juorua?

KONSULI BERNICK. Sinä syökset minut epätoivoon! Mutta jos sinä puhut,
niin minä kiellän kaikki! Minä sanon, että se on vaan katalaa
salajuonta minua vastaan; että se on kostoa; että sinä tulit tänne
kiristääksesi minulta rahaa!

NEITI HESSEL. Häpeä, Karsten!

KONSULI BERNICK. Minä olen epätoivoissani, sanon minä; ja minä
taistelen henkeni edestä. Minä kiellän kaikki, kaikki!

JUHANI TÖNNESEN. Minulla on sinun kaksi kirjettäsi. Löysin ne
matka-arkustani muitten papereitten joukosta. Minä luin ne tänä aamuna;
ne ovat tarpeeksi selviä todistuskappaleita.

KONSULI BERNICK. Ja ne sinä aiot näyttää?

JUHANI TÖNNESEN. Jos sitä vaaditaan.

KONSULI BERNICK. Ja kahden kuukauden kuluttua tulet takaisin tänne?

JUHANI TÖNNESEN. Niin toivon. Tuuli on hyvä. Kolmen viikon päästä olen
New-Yorkissa -- ellei »Indian Girl» uppoa.

KONSULI BERNICK (hätkähtäen). Uppoa? Miksi »Indian Girl» uppoaisi?

JUHANI TÖNNESEN. Aivan niin, sitä minäkin.

KONSULI BERNICK (tuskin kuultavasti). Uppoa?

JUHANI TÖNNESEN. Niin, Bernick, nyt siis tiedät, mikä on edessä; saat
koettaa keksiä sillä aikaa keinoja. Hyvästi! Betylle voit sanoa
terveiseni, vaikkei hän ottanutkaan minua vastaan sisaren tavoin. Mutta
Marttaa minä tahdon tavata. Hänen pitää sanoa Dinalle --; hänen pitää
luvata --

    (Poistuu takimmaisesta ovesta vasemmalle.)

KONSULI BERNICK (ajatuksissaan). »Indian Girl» --? (Nopeasti.) Lona,
sinun täytyy estää tämä!

NEITI HESSEL. Näet itse, Karsten, -- minulla ei ole enää mitään valtaa
häneen.

    (Menee_ Juhanin_ perästä takimmaisesta ovesta vasemmalle.)

KONSULI BERNICK (rauhattomissa ajatuksissa). Uppoa --?

    (_Telakkamestari Aune tulee oikealta.)

TELAKKAMESTARI AUNE. Anteeksi, sopiiko konsulille --?

KONSULI BERNICK (käännähtää kiivaasti). Mitä Te tahdotte?

TELAKKAMESTARI AUNE. Pyytää kysyä konsulilta erästä asiaa.

KONSULI BERNICK. Hyvä, joutuin. Mitä aioitte kysyä?

TELAKKAMESTARI AUNE. Aioin kysyä, että onko se varma, -- aivan
peruuttamattoman varma, -- että minä saan eron telakalta, jos »Indian
Girl» ei voisi lähteä huomenna?

KONSULI BERNICK. Mitä nyt? Laivahan _joutuu_ lähtökuntoon.

TELAKKAMESTARI AUNE. Niin, -- se joutuu. Mutta, jos se nyt ei
joutuisikaan, -- saanko silloin eron?

KONSULI BERNICK. Mitä tuollaiset turhat kyselyt hyödyttävät?

TELAKKAMESTARI AUNE. Minä tahtoisin sen niin mielelläni tietää, herra
konsuli. Vastatkaa minulle: saisinko silloin eron?

KONSULI BERNICK. Onko minun tapani pitää sanani vai ei?

TELAKKAMESTARI AUNE. Minä siis huomenna menettäisin aseman, joka
minulla on kotona ja niiden keskuudessa, joille lähinnä kuulun, --
menettäisin vaikutukseni työväen piirissä, -- menettäisin kaiken
tilaisuuden tehdä hyötyä yhteiskunnan alhaisille ja halpa-arvoisille.

KONSULI BERNICK. Aune, siitä asiasta olemme selvillä.

TELAKKAMESTARI AUNE. No, niinpä saa »Indian Girl» lähteä.

    (Lyhyt hiljaisuus.)

KONSULI BERNICK. Kuulkaa nyt; minä en voi pitää silmällä kaikkea; en
voi olla vastuunalainen kaikesta; -- Te uskallatte kai vakuuttaa
minulle, että korjaus on suoritettu moitteettomasti?

TELAKKAMESTARI AUNE. Te annoitte minulle liian niukan määräajan, herra
konsuli.

KONSULI BERNICK. Mutta korjaus on tyydyttävä, sanotte?

TELAKKAMESTARI AUNE. Onhan nyt hyvät ilmat ja kesäaika.

    (Jälleen hiljaisuus.)

KONSULI BERNICK. Onko Teillä muuta sanottavaa minulle?

TELAKKAMESTARI AUNE. En tiedä muuta, herra konsuli.

KONSULI BERNICK. Siis, -- »Indian Girl» lähtee --.

TELAKKAMESTARI AUNE. Huomenna?

KONSULI BERNICK. Niin.

TELAKKAMESTARI AUNE. Hyvä. (Hän kumartaa ja poistuu.)

    (_Konsuli Bernick_ seisoo hetken epäröivänä; sitten menee hän
    nopeasti ulko-ovea kohti, ikäänkuin aikoen kutsua Aunen
    takaisin, mutta pysähtyy rauhattomana, käsi oven rivassa.
    Samassa avataan ovi ulkoapäin ja prokuristi Krap astuu sisään.)

PROKURISTI KRAP (matalalla äänellä). Ahaa, hän kävi täällä. Tunnustiko?

KONSULI BERNICK. Hm --; oletteko Te saanut mitä selville?

PROKURISTI KRAP. Mitä siinä enää tarvitaan? Eikö konsuli nähnyt, miten
paha omatunto vilkkui hänen silmistään?

KONSULI BERNICK. Oh, sellaista; -- sellaista ei nähdä. Oletteko saanut
mitään selville?

PROKURISTI KRAP. En päässyt enää tarkastamaan; jouduin liian myöhään;
ne haalasivat laivaa jo pois veistämöltä. Mutta juuri tuo kiire
osoittaa selvästi, että --

KONSULI BERNICK. Ei osoita mitään. Tarkastus on siis toimitettu?

PROKURISTI KRAP. Tietysti, mutta --

KONSULI BERNICK. Kas niin. Eikä luonnollisesti löydetty mitään
moittimisen aihetta?

PROKURISTI KRAP. Herra konsuli, Te tiedätte hyvin, miten tuollaiset
tarkastukset ylimalkaan tapahtuvat, varsinkin telakalla, joka on niin
hyvässä maineessa kuin meidän.

KONSULI BERNICK. Yhdentekevä; me emme siis ole vastuunalaisia.

PROKURISTI KRAP. Herra konsuli, ettekö Te tosiaan huomannut Aunesta,
että --?

KONSULI BERNICK. Aune rauhoitti minut täydellisesti, tietäkää se.

PROKURISTI KRAP. Ja minä taas sanon, että minä olen moraalisesti
vakuutettu, että --

KONSULI BERNICK. Mitä tämä merkitsee, herra Krap? Minä huomaan kyllä,
että Teillä on kaunaa tuota miestä kohtaan; mutta jos aiotte häneen
iskeä, on Teidän valittava parempi tilaisuus. Te tiedätte, miten
tärkeää se on minulle -- tai oikeammin sanoen, laivan isännistölle --
että »Indian Girl» lähtee matkalle huomenna.

PROKURISTI KRAP. Hyvä, hyvä; lähteköön sitten; mutta mitähän pian
saamme kuulla _siitä_ laivasta -- hm!

    (_Kauppias Vigeland_ tulee oikealta.)

KAUPPIAS VIGELAND. Nöyrimmästi hyvää päivää, herra konsuli. Onko Teillä
silmänräpäys aikaa?

KONSULI BERNICK. Olkaa hyvä, herra Vigeland.

KAUPPIAS VIGELAND. Niin, minä tahdoin vaan tiedustella, ettekö Tekin
ole sitä mieltä, että »Palmupuun» on lähdettävä huomenna?

KONSULI BERNICK. Sehän on päätetty asia!

KAUPPIAS VIGELAND. Mutta nyt tuli kapteeni luokseni ja ilmoitti, että
on annettu myrskymerkkejä.

PROKURISTI KRAP. Ilmapuntari on kovin laskeutunut tästä aamusta.

KONSULI BERNICK. Niinkö? Onko odotettavissa myrsky?

KAUPPIAS VIGELAND. Ainakin kovia puuskatuulia; mutta ei suinkaan
vastatuulta; päinvastoin --

KONSULI BERNICK. Hm; niin, mitä Te sanotte?

KAUPPIAS VIGELAND. Minä sanon, niinkuin jo sanoin kapteenillekin, että
»Palmupuu» on kaitselmuksen kädessä. Ja sitäpaitsi, onhan matka ensin
ainoastaan Pohjanmeren poikki; ja Englannissahan näiden kuljetettavain
tavarain hinnat ovat niin tavattoman korkeat, että --

KONSULI BERNICK. Niin, meille tulisi nähtävästikin tappio, jos
odottaisimme.

KAUPPIAS VIGELAND. Ja onhan laiva luja ja sitäpaitsi täydestä
vakuutettu. Ei, uskalletumpaa on sen sijaan, jos siitä puhe tulee,
»Indian Girlin» --

KONSULI BERNICK. Mitä Te tarkoitatte?

KAUPPIAS VIGELAND. Sehän lähtee myöskin huomenna.

KONSULI BERNICK. Niin, laivan isännistö on pitänyt sellaista kiirettä,
ja sitäpaitsi --

KAUPPIAS VIGELAND. No, jos _se_ vanha arkku uskaltaa lähteä, -- ja
päällepäätteeksi sellaisen miehistön käsissä, -- niin olisi häpeä, jos
emme me --

KONSULI BERNICK. Hyvä, hyvä. Teillä on varmaankin laivapaperit mukana?

KAUPPIAS VIGELAND. Tässä näin.

KONSULI BERNICK. No niin; pyydän, ehkä menette tuonne sisään herra
Krapin kanssa?

PROKURISTI KRAP. Olkaa hyvä; se on pian tehty.

KAUPPIAS VIGELAND. Kiitos. -- Ja tuloksen heitämme Kaikkivaltiaan
käteen, herra konsuli.

    (Hän menee prokuristi Krapin kanssa etummaiseen huoneeseen
    vasemmalle. _Kolleega Rörlund_ tulee sisään puutarhan kautta.)

KOLLEEGA RÖRLUND. Kas, oletteko kotona tähän aikaan päivästä, herra
konsuli?

KONSULI BERNICK (ajatuksissaan). Niinkuin näette.

KOLLEEGA RÖRLUND. Niin, minä pistäysin tänne oikeastaan Teidän vaimonne
vuoksi. Arvelin, että hän ehkä kaipaisi lohdutuksen sanoja.

KONSULI BERNICK. Sitä hän kyllä kaipaakin. Mutta _minäkin_ tahtoisin
puhua hiukan Teidän kanssanne.

KOLLEEGA RÖRLUND. Ilolla, herra konsuli. Mutta mikä Teillä on? Tehän
näytätte aivan kalpealta ja tyrmistyneeltä.

KONSULI BERNICK. Minäkö? Vai näytän? Niin, mitenkäpä muuten, --
tällaisena aikana, kun niin paljon kerääntyy huolta? Koko suuri
liikkeeni -- ja sitten tuo rautatie-suunnitelma --. Kuulkaas; sanokaa
minulle eräs asia, herra kolleega; antakaa minun tehdä Teille eräs
kysymys.

KOLLEEGA RÖRLUND. Sangen mielelläni, herra konsuli.

KONSULI BERNICK. Minun päähäni pisti tässä ajatus. Kun juuri on
ryhtymässä sellaiseen suurisuuntaiseen yritykseen, jonka määränä on
edistää tuhansien onnea --. Jos se nyt vaatisi jonkin yksityisen
uhrin --?

KOLLEEGA RÖRLUND. Kuinka Te tarkoitatte?

KONSULI BERNICK. Oletan esimerkiksi, että joku aikoo perustaa suuren
tehtaan. Hän tietää varmasti -- sillä sen on pitkä kokemus hänelle
opettanut -- että ennemmin tai myöhemmin menee tässä tehdasliikkeessä
hukkaan ihmishenkiä.

KOLLEEGA RÖRLUND. Niin, se on liiankin todennäköistä.

KONSULI BERNICK. Tai että joku ryhtyy harjoittamaan kaivosliikettä. Hän
ottaa palvelukseensa sekä perheenisiä että nuorta, elinvoimaista väkeä.
Eikö voi varmuudella sanoa, etteivät kaikki nämä säily siinä hengissä?

KOLLEEGA RÖRLUND. Kyllä, valitettavasti on asia niin.

KONSULI BERNICK. No niin. Sellainen mies tietää siis jo edeltäkäsin,
että yritys, jonka hän aikoo toteuttaa, epäilemättäkin kerran maksaa
ihmishenkiä. Mutta tuo yritys on yleishyödyllinen; joka ihmishengen
sijaan, minkä se maksaa, edistää se epäilemättäkin satojen onnea.

KOLLEEGA RÖRLUND. Ahaa, Te ajattelette rautatietä, -- kaikkia noita
vaarallisia kaivannoita ja vuoren louhimisia ja muuta sellaista --

KONSULI BERNICK. Niin; niin kyllä; minä ajattelen rautatietä. Ja
sitäpaitsi, -- rautatiehän saa syntymään sekä tehtaita että
kaivosliikettä. Mutta eikö Teistä sittenkin --?

KOLLEEGA RÖRLUND. Rakas herra konsuli, Teillä on melkein liian herkkä
omatunto. Minun mielestäni, kun Te jätätte asian kaitselmuksen
huomaan --

KONSULI BERNICK. Niin; aivan niin: kaitselmus --

KOLLEEGA RÖRLUND. -- niin olette syytön. Rakentakaa Te vaan huoletta
rautatietänne.

KONSULI BERNICK. Niin, mutta nyt esitän aivan erikoisen tapauksen.
Oletan, että on porattu johonkin vaaralliseen vuoren paikkaan reikä ja
siihen ladattu panos, joka on laukaistava; mutta ellei tätä panosta
laukaista, ei rautatiestä tule mitään. Oletan: insinööri tietää, että
se vie hengen siltä mieheltä, jonka on panos sytytettävä; mutta
sytyttää se täytyy, ja insinöörin velvollisuus on lähettää joku työmies
sitä tekemään.

KOLLEEGA RÖRLUND. Hm --
KONSULI BERNICK. Arvaan, mitä siihen voisitte sanoa. Että olisi suurta,
jos insinööri itse ottaisi sytyttimen ja menisi ja sytyttäisi panoksen.
Mutta sellaista ei yleensä tehdä. Hänen täytyy siis uhrata joku
työmiehistä.

KOLLEEGA RÖRLUND. Sitä ei mikään insinööri koskaan meillä tekisi.

KONSULI BERNICK. Minkään insinöörin päähän suurissa maissa ei
pälkähtäisi tehdä sellaista.

KOLLEEGA RÖRLUND. Suurissa maissa? Ei, sen kyllä uskon. Noissa
turmeltuneissa ja tunnottomissa yhteiskunnissa --

KONSULI BERNICK. Oh, niissä yhteiskunnissa on yhtä ja toista hyvääkin.

KOLLEEGA RÖRLUND. Ja Te voitte sanoa niin, Te, joka itse --?

KOLLEEGA RÖRLUND. Suurissa yhteiskunnissa on toki tilaa toimia
hyödyllisten yritysten hyväksi; siellä uskalletaan uhrata jotakin
suurelle asialle; mutta täällä kiedotaan ihminen kaikenlaisiin
vähäpätöisiin huomioonottoihin ja arveluksiin.

KOLLEEGA RÖRLUND. Onko ihmishenki mikään vähäpätöinen huomioon
otettava?

KONSULI BERNICK. Kun tuo ihmishenki on tuhansien onnen uhkana.

KOLLEEGA RÖRLUND. Mutta Tehän esitätte aivan mahdottomia tapauksia,
herra konsuli! Minä en ollenkaan Teitä ymmärrä tänään. Ja lisäksi Te
viittaatte noihin suuriin yhteiskuntiin. Niin, siinä maailmassa, --
mitä arvoa on ihmishengellä siellä? Siellä tehdään laskelmia
ihmishengellä kuin pääomilla. Mutta _me_ seisomme toki aivan toisella
moraalisella perustalla, arvelen. Katsokaa meidän kunniallista
laivanvarustaja-säätyämme! Mainitkaa yksikin ainoa meikäläinen
laivanvarustaja, joka kurjan liikevoiton tähden uhraisi yhdenkään
ihmishengen! Ja ajatelkaa sitten noitten suurten yhteiskuntain konnia,
jotka oman etunsa tähden lähettävät matkaan yhden kulkuun kelvottoman
laivan toisensa jälkeen --

KONSULI BERNICK. Minä en puhu kulkuun kelvottomista laivoista!

KOLLEEGA RÖRLUND. Mutta minä puhun, herra konsuli.

KONSULI BERNICK. Niin, mutta mitä varten? Eihän se kuulu asiaan. -- Oh,
näitä pieniä arkamaisia arveluita! Jos joku meikäläinen kenraali veisi
miehensä kuulasateeseen ja ne kaatuisivat häneltä, niin hän viettäisi
unettomia öitä sen jälkeen. Niin ei ole muualla. Kuulisittepa, mitä tuo
tuolla sisällä kertoo --

KOLLEEGA RÖRLUND. Tuo? Kuka? Se amerikalainenko --?

KONSULI BERNICK. Niin. Kuulisittepa, miten Amerikassa --

KOLLEEGA RÖRLUND. Hän on siis tuolla? Ja sitä ette ilmoittanut minulle.
Minä heti --

KONSULI BERNICK. Siitä ei ole hyötyä. Te ette häneen pysty.

KOLLEEGA RÖRLUND. Senpähän saamme nähdä. No, tuossa hän nyt tulee.

    (_Juhani Tönnesen_ tulee takimmaisesta huoneesta vasemmalta.)

JUHANI TÖNNESEN (puhuu taakseen avonaisesta ovesta). Niin, niin, Dina,
vaikkapa vaan; mutta minä en luovu Teistä kuitenkaan. Minä tulen
takaisin ja silloin täytyy väliemme muuttua jälleen hyviksi.

KOLLEEGA RÖRLUND. Luvallanne, mitä Te noilla sanoillanne tarkoitatte?
Mitä Te oikein tahdotte?

JUHANI TÖNNESEN. Minä tahdon, että tuo nuori nainen, jolle Te eilen
minua mustasitte, tulee minulle vaimoksi.

KOLLEEGA RÖRLUND. Teille --? Ja Te voitte kuvitella, että --?

JUHANI TÖNNESEN. Minä tahdon hänet vaimokseni.

KOLLEEGA RÖRLUND. No, sittenpä saattekin tietää -- (Menee puoliavoimen
oven luo.) Rouva Bernick, oletteko hyvä ja tulette todistajaksi. -- Ja
Tekin, Martta-neiti. Ja antakaa Dinan tulla tänne. (Näkee _neiti
Hesselin_.) Ah, oletteko Tekin täällä?

NEITI HESSEL (ovella). Pitääkö minunkin tulla?

KOLLEEGA RÖRLUND. Kuka hyvänsä haluaa; kuta useampi, sen parempi.

KONSULI BERNICK. Mikä Teillä on mielessä?

    (_Neiti Hessel, rouva Bernick, neiti Bernick, Dina ja
     Hilmar Tönnesen_ tulevat huoneesta.)

ROUVA BERNICK. Herra kolleega, minä en ole voinut parhaalla
tahdollanikaan estää Juhania --

KOLLEEGA RÖRLUND. Minä estän hänet, rouva. -- Dina, Te olette
ajattelematon tyttö. Mutta minä en voi moittia siitä juuri Teitä. Te
olette ollut liian kauan täällä ilman sitä moraalista tukikohtaa, joka
pitäisi Teitä yllä. Minä syytän itseäni, etten jo ennen ole hankkinut
Teille sitä tukea.

DINA. Te ette saa nyt puhua!

ROUVA BERNICK. Mutta mitä tämä on?

KOLLEEGA RÖRLUND. Nyt juuri täytyy minun puhua, Dina, vaikka Teidän
käytöksenne eilen ja tänään on tehnyt sen minulle kymmentä kertaa
vaikeammaksi. Mutta väistykööt kaikki arvelukset, kun Te vaan
pelastutte. Te muistatte, mitä lupasin Teille. Te muistatte, mitä
lupasitte vastata, kun minä olin näkevä ajan tulleeksi. Nyt minä en
tohdi enää vitkastella, ja siksi -- (_Juhani Tönnesenille_) tämä nuori
tyttö, jota Te tavoittelette, on minun kihlattuni.

ROUVA BERNICK. Mitä Te sanotte?

KONSULI BERNICK. Dina!

JUHANI TÖNNESEN. Hän! Teidän --?

NEITI BERNICK. Et, ethän ole, Dina!

NEITI HESSEL. Valhetta!

JUHANI TÖNNESEN. Dina, -- puhuuko tuo mies totta?

DINA (lyhyen vaikenemisen jälkeen). Totta.

KOLLEEGA RÖRLUND. Täten ovat toivottavasti kaikki viettelyksen taidot
tehdyt tehottomiksi. Se askel, jonka olen Dinan hyväksi päättänyt
tehdä, saakoon nyt joutua koko yhteiskuntamme tietoon. Minä elän siinä
varmassa toivossa, ettei sitä selitetä väärin. Mutta nyt, hyvät naiset,
arvelen parhaaksi, että viemme Dinan täältä ja koetamme saada hänen
mielensä jälleen rauhaan ja tasapainoon.

ROUVA BERNICK. Niin, tulkaa. Oi Dina, mikä onni sinulle!

    (Hän vie _Dinan_ ulos vasemmalle; _kolleega Rörlund_ seuraa heitä.)

NEITI BERNICK. Hyvästi, Juhani! (Poistuu.)

HILMAR TÖNNESEN (puutarhaovella). Hm -- minun täytyy tosiaankin
sanoa --

NEITI HESSEL (joka on seurannut katsein Dinaa). Ei pää riipuksiin,
poika! Minä jään tänne pitämään pastoria silmällä! (Hän menee ulos
oikealle.)

KONSULI BERNICK. Juhani, nyt et matkusta »Indian Girlillä».

JUHANI TÖNNESEN. Nyt juuri matkustankin.

KONSULI BERNICK. Mutta ethän tule takaisin enää?

JUHANI TÖNNESEN. Minä tulen.

KONSULI BERNICK. Tällaisenko jälkeen? Mitä sinulla on täällä tekemistä
tämän jälkeen?

JUHANI TÖNNESEN. Kostaa Teille kaikille; murskata niin monta kuin voin
teistä. (Hän poistuu oikealle.)

    (_Kauppias Vigeland ja prokuristi Krap_ tulevat
    konsulin huoneesta.)

KAUPPIAS VIGELAND. No. nyt on paperit kunnossa, herra konsuli.

KONSULI BERNICK. Hyvä, hyvä --

PROKURISTI KRAP (matalalla äänellä). Ja se päätös siis pysyy, että
»Indian Girl» lähtee huomenna?

KONSULI BERNICK. Se lähtee.

    (Hän poistuu huoneeseensa. _Kauppias Vigeland ja prokuristi Krap_
    menevät ulos oikealle. _Hilmar Tönnesen_ aikoo seurata heitä,
    mutta samassa pistää _Olavi_ päänsä varovasti ulos takimmaisesta
    ovesta vasemmalta.)

OLAVI. Eno! Hilmar-eno!

HILMAR TÖNNESEN. Uh, sinäkö se olit? Miksi sinä et pysy siellä ylhäällä
huoneessasi? Sinähän olet arestissa.

OLAVI (pari askelta lähempänä). Hst! Hilmar-eno, tiedätkö mitä?

HILMAR TÖNNESEN. Kyllä; tiedän, että sait tänään selkääsi.

OLAVI (luo uhkaavan katseen isänsä huoneeseen päin). Hän ei lyö minua
enää vasta. Mutta tiedätkö, että Juhani-eno matkustaa huomenna
amerikalaisten kanssa?

HILMAR TÖNNESEN. Mitä se sinua liikuttaa? Joudukin vaan takaisin ylös
huoneeseesi.

OLAVI. Minäkin pääsen ehkä vielä puhveleita metsästämään, eno.

HILMAR TÖNNESEN. Roskaa; sellainen vätys kuin sinä --

OLAVI. Odotahan vaan; saatpahan huomenna kuulla!

HILMAR TÖNNESEN. Pöllö!

    (Hän menee ulos puutarhaan, _Olavi_ juoksee takaisin huoneeseen
    ja sulkee oven, kun huomaa prokuristi Krapin, joka tulee oikealta.)

PROKURISTI KRAP (menee konsulin ovelle ja aukaisee sen raolleen).
Anteeksi, herra konsuli, että tulin takaisin, mutta nousee tavaton
rajuilma. (Odottaa hetkisen; ei kuulu vastausta.) Lähteekö »Indian
Girl» kuitenkin?

    (Lyhyen vaikenemisen jälkeen vastaa:)

KONSULI BERNICK (huoneestaan). »Indian Girl» lähtee kuitenkin.

    (_Prokuristi Krap_ sulkee oven ja poistuu jälleen oikealle.)




NELJÄS NÄYTÖS.


(Sama sali _konsuli Bernickin_ talossa. Työpöytä on siirretty salista
pois. On myrskyinen iltapäivä ja jo hämärä, mikä yhä pimenee näytöksen
kuluessa.)

(Eräs _miespalvelija_ sytyttää kynttiläkruunua; pari _palvelustyttöä_
tuo sisään kukka-astioita, lamppuja ja kynttilöitä, jotka he asettavat
peilipöydille ja hyllyille pitkin seiniä. _Tukkukauppias Rummel_
hännystakissa, hansikkaat kädessä ja valkea kaulaliina kaulassa, seisoo
salissa jaellen määräyksiä.)

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL (miespalvelijalle). Ainoastaan joka toinen
kynttilä, Jaakko. Se ei saa näyttää liian juhlalliselta; se on tuleva
yllätyksenä. Ja tällainen joukko kukkia --? No niin; antaa niiden vaan
olla; voihan näyttää siltä kuin olisivat ne siinä arkipäivisinkin --

    (_Konsuli Bernick_ tulee huoneestaan.)

KONSULI BERNICK (ovella). Mitä tämä merkitsee?

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Ai ai, jokos tulet? (Palvelijoille.) Niin, nyt te
voitte joksikin aikaa poistua.

    (Miespalvelija ja palvelustytöt menevät vasemmalle
    takimmaisesta ovesta.).

KONSULI BERNICK (tulee lähemmäksi). Mutta, Rummel, mitä tämä merkitsee?

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Se merkitsee sitä, että sinun suurin hetkesi on
tullut. Kaupunki kunnioittaa tänä iltana lippukulkueella ensimäistä
miestään.

KONSULI BERNICK. Mitä sinä sanot?

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Lippukulkue ja soittoa! Soihdutkin me olisimme
tuoneet; mutta sitä emme uskaltaneet tehdä tällaisella myrsky-ilmalla.
No, ilotulitus ainakin pannaan toimeen; ja näyttääpä _sekin_ joltakin,
kun se joutuu sanomalehtiin.

KONSULI BERNICK. Kuule, Rummel, tätä minä en ollenkaan tahdo.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Niin, nyt se on liian myöhäistä; puolessa
tunnissa he ovat jo täällä.

KONSULI BERNICK. Mutta miksi sinä et puhunut siitä minulle ennen?

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Juuri siksi, että pelkäsin sinun tekevän
vastaväitteitä. Mutta minä rupesin yhteistuumiin vaimosi kanssa; hän
antoi täällä minun hiukan järjestellä, ja itse hän pitää huolta
virvokkeista.

KONSULI BERNICK (kuuntelee). Mitä tuo on? Joko he tulevat? Minä olin
kuulevinani laulua.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL (puutarhaovella). Lauluako? Oh, ne ovat vaan ne
amerikalaiset. »Indian Girliä» hinataan satamasta.

KONSULI BERNICK. Hinataan satamasta! Niin --; ei, minä en jaksa tätä
tänä iltana, Rummel; minä olen sairas.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Niin; sinä näytät tosiaan huonolta. Mutta sinun
täytyy ponnistaa voimiasi. Sinun täytyy, helkkari soikoon, ponnistaa!
Sekä minä että Sandstad ja Vigeland olemme pitäneet mitä tärkeimpänä
saada tämän kulkueen toimeen. Meidän täytyy musertaa vastustajamme niin
painavan yleisen mielipiteen ilmauksen alle kuin suinkin. Huhut
kaupungilla lisääntyvät; tietoa maatilojen ostoista ei voida enää
salata. Sinun täytyy välttämättä jo tänä iltana, laulun ja
juhlapuheitten kaikuessa, lasien kilistessä, lyhyesti sanoen:
juhlatunnelman korkeimmillaan pauhatessa, antaa heidän tietää, mitä
sinä olet uskaltanut panna peliin tämän yhteiskunnan hyväksi.
Sellaisessa pauhaavassa juhlatunnelmassa kuin sanoin, voidaan täällä
meillä saada aikaan äärettömän paljon. Mutta _se_ onkin välttämättä
tarpeen, muuten ei mistään tule mitään.

KONSULI BERNICK. Niin, niin, niin --

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Ja varsinkin, kun niin arkaluontoinen ja polttava
kysymys on esitettävä. No, sinulla on, Jumalan kiitos, nimi, joka sen
kestää, Bernick. Mutta kuules nyt; meidän pitäisi kai kuitenkin sopia
vähän etukäteen. Ylioppilas Tönnesen on kirjoittanut sinulle runon. Se
alkaa sangen kauniisti näillä sanoin: »Sa aattees lippu korkealla
kanna». Ja kolleega Rörlund on saanut tehtäväkseen pitää juhlapuheen.
Siihen sinun luonnollisesti täytyy vastata.

KONSULI BERNICK. Minä en voi tänä iltana, Rummel. Etkö sinä
saattaisi --?

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Mahdotonta, niin mielelläni kuin haluaisinkin.
Omistetaanhan puhe, kuten ymmärrät, erikoisesti juuri sinulle. No, ehkä
siinä lausutaan pari sanaa meille muillekin. Minä olen jo neuvotellut
siitä Vigelandin ja Sandstadin kanssa. Me olemme ajatelleet, että sinä
voisit vastata nostamalla eläköön-huudon yhteiskunnallisille
pyrinnöille. Sandstad aikoo puhua jonkun sanan eri kansanluokkain
keskinäisestä hyvästä sovusta; Vigeland jälleen mainitsee jotain siihen
suuntaan, miten toivottavaa on, ettei tämä uusi yritys riistä altamme
sitä moraalista perustaa, jolla nyt seisomme, ja minä aion muutamin
sopivin sanoin muistaa naista, jonka vaatimaton vaikutus ei myöskään
ole yhteiskunnalle merkitystään vailla. Mutta sinähän et kuuntele --

KONSULI BERNICK. Minä -- kyllä.. Mutta sano, luuletko sinä, että meri
on kovin uhkaava tänään?

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Oh, sinä olet peloissasi »Palmupuusta»? Sehän on
hyvässä vakuutuksessa.

KONSULI BERNICK. Niin, vakuutuksessa, mutta --

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Ja hyvässä kunnossa: se on tärkeintä.

KONSULI BERNICK. Hm --. Jos laivalle jotain tuleekin, niin eihän silti
ole sanottu, että ihmishenkiä menee hukkaan. Laiva ja lasti voivat
mennä pohjaan, -- ja matka-arkut ja paperit voidaan menettää --

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Hitto soi, matka-arkuilla ja papereilla ei
silloin ole suurta arvoa.

KONSULI BERNICK. Niinkö luulet! Ei, ei, minä tarkoitin vaan -- Hst; --
nyt ne laulavat taas.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. »Palmupuun» miehistö laivalla.

    (_Kauppias Vigeland tulee oikealta.)

KAUPPIAS VIGELAND. Niin, nyt hinataan »Palmupuuta» merelle. Hyvää
iltaa, herra konsuli.

KONSULI BERNICK. Ja Te, joka olette tottunut merimies, pysytte yhä
kiinni siinä ajatuksessa, että --?

KAUPPIAS VIGELAND. _Minä_ pysyn kiinni kaitselmuksessa, herra konsuli;
minä kävin sitäpaitsi itse laivalla jakelemassa miehille eräitä pieniä
hartauskirjasia, joista, niin toivon, on oleva siunausta.

    (_Kauppias Sandstad ja prokuristi Krap tulevat oikealta.)

KAUPPIAS SANDSTAD (vasta ovella). Niin, jos se onnistuu, niin mikä
tahansa onnistuu. Ah. Tekö, hyvää iltaa, hyvää iltaa!

KONSULI BERNICK. Onko jotain tapahtunut, herra Krap?

PROKURISTI KRAP. En sano mitään, herra konsuli.

KAUPPIAS SANDSTAD. Koko »Indian Girlin» miehistö on juovuksissa; minä
en ole kunnon mies, jos ne elukat pääsevät elävinä perille.

    (_Neiti Hessel_ tulee oikealta.)

NEITI HESSEL (konsuli Bernickille). Niin, nyt tuon sinulle häneltä
terveiset.

KONSULI BERNICK. Joko hän on laivassa?

NEITI HESSEL. Ainakin piakkoin. Me erosimme hotellin edustalla.

KONSULI BERNICK. Ja hän pysyi päätöksessään?

NEITI HESSEL. Kovana kuin kallio.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL (puuhaillen ikkunain ääressä). Hitto näitä
uusmuotisia laitoksia; minä en saa verhoja alas.

NEITI HESSEL. Pitääkö ne saada alas? Minä luulin, että ne
päinvastoin --

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Ensin alas, neiti. Niin, tiedättehän, mitä on
tekeillä?

NEITI HESSEL. Kyllä. Antakaa minun auttaa; (tarttuu nauhoihin) minä
annan siis verhojen langolleni laskeutua, -- vaikka mieluummin
tahtoisin että ne nousisivat.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Senkin saatte tehdä myöhemmin. Kun puutarha on
täynnä lainehtivaa joukkoa, nousevat verhot ja sisällä nähdään
hämmästynyt ja iloinen perhe; -- porvarin koti olkoon kuin lasikaappi.

    (_Konsuli Bernick_ näyttää aikovan sanoa jotain, mutta
    käännähtää sitten ja menee kiireesti huoneeseensa.)

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Niin, pidetään nyt viimeinen neuvottelu. Tulkaa
Tekin mukaan, herra Krap. Teidän täytyy auttaa meitä eräillä
asiallisilla tiedonannoilla.

    (Kaikki herrat menevät konsulin huoneeseen. _Neiti Hessel_ on
    vetänyt verhot ikkunain eteen ja aikoo vetää ne myöskin pienen
    avonaisen lasioven eteen, kun _Olavi_ hyppää ylhäältä alas
    puutarhaportaille; hänellä on vaippa hartioilla ja nyytti kädessä.)

NEITI HESSEL. Oh, herra siunatkoon, sinua, poika, miten peljästyin!

OLAVI (salailee nyyttiään). Hyst. täti!

NEITI HESSEL. Hyppäsitkö sinä ulos ikkunasta? Minne sinä menet?

OLAVI. Hyst; älä sano mitään. Minä tahdon Juhani-enon luokse --
ainoastaan alas laiturille, ymmärräthän; -- ainoastaan sanomaan hänelle
hyvästi. Hyvää yötä, täti!

    (Juoksee puutarhan kautta ulos kadulle.)

NEITI HESSEL. Ei, älä mene, Olavi! Olavi -- Olavi!

    (_Juhani Tönnesen_, matka-asussa, laukku olalla, tulee
    varovaisesti sisään oikeanpuolisesta ovesta.)

JUHANI TÖNNESEN. Lona!

NEITI HESSEL (kääntyen hänen puoleensa). Mitä? Tuletko sinä takaisin?

JUHANI TÖNNESEN. On vielä joku minuutti aikaa. Minun täytyy saada nähdä
hänet vielä kerta. Me emme voi erota näin.

    (_Neiti Bernick ja Dina_, kummallakin vaippa hartioilla ja
    viimemainitulla pieni matkalaukku kädessä, tulevat
    takimmaisesta ovesta vasemmalta.)

DINA. Hänen luokseen: hänen luokseen!

NEITI BERNICK. Sinä pääset hänen luokseen!

DINA. Tuossa hän on!

JUHANI TÖNNESEN. Dina!

DINA. Ottakaa minut mukaanne!

JUHANI TÖNNESEN. Kuinka --!

NEITI HESSEL. Sinä tahdot?

DINA. Niin, ottakaa minut mukaanne! Tuo toinen kirjoitti minulle,
sanoi, että tänä iltana se julkaistaan kaikille ihmisille --

JUHANI TÖNNESEN. Dina, -- Te ette rakasta häntä?

DINA. Minä en ole koskaan rakastanut sitä ihmistä. Minä heittäydyn
vuonoon, jos minun täytyy mennä kihloihin hänen kanssaan! Oh, miten hän
masensi maahan minua eilen pöyhkeillä sanoillaan! Miten hän osoitti
minulle, että hän kohotti halveksittavan olennon rinnalleen! Minä en
tahdo enää, että minua halveksitaan. Minä lähden pois. Saanko tulla
kanssanne?

JUHANI TÖNNESEN. Saatte, saatte -- vaikka maailman ääriin!

DINA. Minä en kauan ole Teille taakaksi. Auttakaa minut vaan perille;
auttakaa minua ensin vaan vähän alkuun.

JUHANI TÖNNESEN. Hurraa, se käy hyvin, Dina!

NEITI HESSEL (osoittaa konsulin ovea). Hst; hiljaa, hiljaa!

JUHANI TÖNNESEN. Dina, minä kannan Teitä käsilläni!

DINA. Sitä Te ette saa tehdä. Minä tahdon päästä omin voimin eteenpäin
ja siellä meren takana osaan sen kyllä tehdä. Kunhan vaan pääsen pois
täältä. Oh, nämä naiset, -- Te ette tiedä sitä, -- hekin kirjoittivat
tänään minulle; he neuvoivat minua ymmärtämään onneani, osoittivat
minulle, miten jalomielinen hän on ollut minua kohtaan. Huomisesta
alkaen tulevat he jok'ainoa hetki pitämään minua silmällä, ansaitsenko
minä teoillani sellaista onnea. Minä pelkään tätä tällaista siveyttä!

JUHANI TÖNNESEN. Sanokaa, Dina, vaan senkö tähden Te lähdette? Enkö
minä ole Teille mitään?

DINA. Olette. Juhani, Te olette minulle enemmän kuin kukaan muu
ihminen.

JUHANI TÖNNESEN. Oi, Dina --!

DINA. Kaikki he täällä sanovat, että minun täytyy vihata ja inhota
Teitä; että se on minun velvollisuuteni; mutta minä en ymmärrä, mitä
sellainen velvollisuus on; minä en tule koskaan sitä ymmärtämään.

NEITI HESSEL. Sitä sinun ei tarvitsekaan, lapseni!

NEITI BERNICK. Ei, sitä sinä et saakaan tehdä; ja siksi sinun on
seurattava häntä hänen vaimonaan.

JUHANI TÖNNESEN. Niin. Dina!

NEITI HESSEL. Kuinka? Nyt minun täytyy antaa sinulle suuta, Martta!
_Tätä_ minä en olisi odottanut _sinulta_.

NEITI BERNICK. Et kai, sen kyllä uskon; minä en olisi itsekään sitä
odottanut. Mutta kerran täytyy sen päästä minussakin purkautumaan. Oh,
kuinka me kärsimme täällä sovinnaisuuden ja tottumusten kahleissa!
Nouse kapinaan sitä vastaan, Dina. Mene hänen vaimokseen. Tee jotakin,
jolla uhmaat näitä tottumuksia ja vanhoja tapoja.

JUHANI TÖNNESEN. Mitä vastaatte, Dina?

DINA. Niin, minä tahdon tulla Teidän vaimoksenne.

JUHANI TÖNNESEN. Dina!

DINA. Mutta ensin tahdon minä tehdä työtä, tulla joksikin itse, sillä
tavoin kuin Tekin olette. Minä en tahdo olla mikään esine, joka vain
otetaan.

NEITI HESSEL. Se on oikein; niin pitääkin tehdä.

JUHANI TÖNNESEN. Hyvä; minä odotan ja toivon --

NEITI HESSEL. -- ja voitat, poika! Mutta nyt laivaan!

JUHANI TÖNNESEN. Niin, laivaan! Ah, Lona, rakas sisko, sananen vielä,
kuules nyt --

    (Hän vie neiti Hesselin taustalle ja puhelee kiireesti
    hänen kanssaan.)

NEITI BERNICK. Dina, sinä onnellinen, -- anna minun katsella itseäsi,
suudella sinua kerran vielä, viimeisen.

DINA. Ei viimeisen; ei, rakas, kallis täti, me näemme kyllä vielä
toisemme.

NEITI BERNICK. Emme koskaan! Lupaa se, Dina, älä tule koskaan takaisin.
(Ottaa häntä molemmista käsistä ja katselee häntä.) Nyt sinä lähdet
onnesi helmaan, rakas lapsi; -- poikki meren. Oi, kuinka usein minä
olen koulusalissa kaivannut sinne meren taakse! Siellä mahtaa olla
ihana elää; avarampi taivas; pilvet kulkevat korkeammalla kuin täällä,
vapaampi ilma liehuu ihmisten pään päällä --

DINA. Oi, Martta-täti, kerran sinäkin tulet jälkeemme.

NEITI BERNICK. Minä? En koskaan; koskaan. Täällä on minun pieni
elämäntehtäväni, ja nyt luulen, että minusta voi tulla täydellisesti ja
eheästi se, mitä minun on oltava.

DINA. Minä en jaksa ajatella eroa ainaiseksi sinusta.

NEITI BERNICK. Ah, ihminen voi erota niin paljosta, Dina. (Suutelee
häntä.) Mutta sitä et sinä saa koskaan kokea, lapsi kulta. Lupaa
minulle, että teet hänet onnelliseksi.

DINA. Minä en tahdo luvata mitään; minä vihaan lupaamisia; tulkoon
kaikki ikäänkuin itsestään.

NEITI BERNICK. Niin, niin se on oleva; sinun on vaan oltava sellainen
kuin olet, -- suora ja uskollinen itsellesi.

DINA. Se tahdon olla, täti.

NEITI HESSEL (pistää taskuunsa eräitä papereita, jotka Juhani on
hänelle antanut). Hyvä, hyvä, kunnon poika. Mutta nyt matkaan.

JUHANI TÖNNESEN. Niin, nyt ei ole enää aikaa hukata. Hyvästi, Lona;
kiitos kaikesta rakkaudestasi. Hyvästi, Martta, ja kiitokset sinullekin
uskollisesta ystävyydestä.

NEITI BERNICK. Jää hyvästi, Juhani! Jää hyvästi, Dina! Ja onnea
kaikkina elonpäivinänne!

    (Hän ja _neiti Hessel_ työntävät lähteviä taustalle ovea kohti.
    _Juhani Tönnesen ja Dina_ poistuvat nopeasti puutarhan kautta.
    _Neiti Hessel_ sulkee oven ja vetää verhot sen eteen.)

NEITI HESSEL. Nyt olemme yksin, Martta. Sinulta meni Dina ja minulta
Juhani.

NEITI BERNICK. Sinulta -- Juhani?

NEITI HESSEL. Hän oli mennyt minulta puolittain jo siellä meren takana.
Poika ikävöi jo niin kovin saada seistä omilla jaloillaan; siksi
uskottelin hänelle, että minua vaivasi koti-ikävä.

NEITI BERNICK. Siksikö? No, nyt ymmärrän, miksi sinä tulit. Mutta hän
vaatii kyllä sinut takaisin, Lona.

NEITI HESSEL. Vanhan sisarpuolenko, -- mitä hän nyt hänellä enää? --
Miehet repivät niin paljon rikki ympäriltään saavuttaakseen onnensa.

NEITI BERNICK. Niin käy joskus.

NEITI HESSEL. Mutta me pysymme yhdessä, Martta.

NEITI BERNICK. Voinko minä olla mitään sinulle?

NEITI HESSEL. Kuka olisi enemmän? Me kaksi kasvatti-äitiä, -- emmekö me
molemmat nyt ole menettäneet lapsiamme? Nyt me olemme kumpikin yksin.

NEITI BERNICK. Niin, yksin. Ja siksi sinun pitää saada tietää kaikki,
-- että olen rakastanut Juhania enemmän kuin mitään muuta maailmassa.

NEITI HESSEL. Martta! (Tarttuu häntä käsivarteen.) Onko tämä totta?

NEITI BERNICK. Koko elämäni sisältö on niissä sanoissa. Minä olen
rakastanut häntä ja odottanut häntä. Joka kesä olen odottanut, että hän
tulisi. Ja sitten hän tuli; -- mutta hän ei minua nähnyt.

NEITI HESSEL. Rakastanut häntä! Ja itse annoit hänelle kuitenkin hänen
onnensa.

NEITI BERNICK. Enkö antaisi onnea hänelle, kun olen häntä rakastanut?
Niin, minä olen rakastanut häntä. Koko elämäni olen pyhittänyt hänelle,
aina siitä saakka, jolloin hän matkusti pois. Mitä syytä minulla oli
toivoa, ajattelet? Oi, minä luulen kyllä, että minulla oli jotakin
syytä. Mutta kun hän tuli takaisin, -- silloin näytti kuin kaikki
muistot olisivat olleet pyyhityt pois hänen mielestään. Hän _ei_ nähnyt
minua.

NEITI HESSEL. Dina sinut saattoi varjoon, Martta.

NEITI BERNICK. Hyvä, että hän sen teki. Siihen aikaan, jolloin hän
läksi maasta, me olimme yhdenikäisiä; nyt, kun näin hänet uudestaan, --
oi, sitä hirveää hetkeä, -- silloin selveni minulle, että nyt olin
kymmenen vuotta vanhempi häntä. Siellä hän oli elänyt toisissa maissa
kirkkaassa, häikäisevässä auringonpaisteessa ja vetänyt nuoruutta ja
terveyttä suoniinsa joka henkäyksellä; ja täällä minä sillä aikaa
kehräsin, kehräsin --

NEITI HESSEL. -- hänen onnensa lankaa, Martta.

NEITI BERNICK. Niin, se oli kultainen lanka. Ei katkeruutta! Eikö niin,
Lona, me olemme olleet hänelle kaksi hyvää sisarta?

NEITI HESSEL (sulkee neiti Bernickin syliinsä). Martta!

    (_Konsuli Bernick_ tulee huoneestaan.)

KONSULI BERNICK (sisällä oleville herroille). Niin, niin, tehkää vaan
kaikki niinkuin tahdotte. Kun aika tulee, niin minä kyllä -- (sulkee
oven.) Ah, täälläkö olette? Kuule, Martta, sinun täytyy pukeutua hiukan
hienommin. Ja sano Betylle, että hän tekee samoin. Minä en tahdo mitään
komeutta, tietystikään; ainoastaan sievä, kotoinen asu. Mutta
kiiruhtakaa nyt.

NEITI HESSEL. Ja tyytyväinen ja onnellinen katsanto, Martta; ja silmiin
iloinen loiste.

KONSULI BERNICK. Myöskin Olavin on tultava alas; minä tahdon hänet
tänne rinnalleni.

NEITI HESSEL. Hm, Olavi --

NEITI BERNICK. Minä vien sanan Betylle.

    (Menee takimmaisesta ovesta vasemmalle.)

NEITI HESSEL. Niin, nyt on siis se suuri juhlahetki tullut.

KONSULI BERNICK (kulkien levottomana edestakaisin). Niin, nyt se on.

NEITI HESSEL. Tällaisella hetkellä mahtaa mies olla ylpeä ja iloinen,
arvaan.

KONSULI BERNICK (katsoo häneen). Hm!

NEITI HESSEL. Koko kaupunkihan tulitetaan, olen kuullut.

KONSULI BERNICK. Niin, sekin on niille pistänyt päähän.

NEITI HESSEL. Kaikki yhdistykset tulevat lippuineen tänne. Sinun nimesi
on loistava tulikirjaimilla. Tänä yönä sähkötetään ympäri maata:
»Onnellisen perheensä ympäröimänä otti konsuli Bernick vastaan
kansalaistensa kunnioituksen yhtenä yhteiskuntansa pylväistä.»

KONSULI BERNICK. Niin; ja ulkona huudetaan eläköötä, ja väki riemuitsee
ja vaatii minua esiin ovelle, jossa minun on pakko kumartaa ja kiittää.

NEITI HESSEL. Kuinka, _pakko_ --

KONSULI BERNICK. Luuletko sinä, että minä olen onnellinen tällä
hetkellä?

NEITI HESSEL. Ei, _minä_ en luule, että sinä voit olla aivan
onnellinen.

KONSULI BERNICK. Lona, sinä halveksit minua.

NEITI HESSEL. En vielä.

KONSULI BERNICK. Sinulla ei olekaan oikeutta siihen. Ei oikeutta
_halveksia_ minua! -- Lona, sinä et voi aavistaa, kuinka sanomattoman
yksin minä olen tässä ahtaassa ja vääristyneessä yhteiskunnassa, --
kuinka minä vuosi vuodelta olen saanut tinkiä vaatimuksestani
kokonaiseen ja henkeni täyttävään elämäntyöhön. Mitä olen minä saanut
aikaan, miten moninaiselta se näyttäneekin? Sitä ja tätä, --
pikkunäperrystä. Mutta muuta tai enempää ei täällä kärsitä. Jos minä
astuisin askeleenkin etemmäksi sitä näkökantaa ja mielialaa, joka on
päiväjärjestyksessä, niin tulisi vallastani loppu. Tiedätkö, mitä me
olemme, me, joita pidetään yhteiskunnan pylväinä? Me olemme
yhteiskunnan välikappaleita, siinä kaikki.

NEITI HESSEL. Miksi huomaat sen vasta nyt?

KONSULI BERNICK. Siksi, että olen ajatellut paljon näinä
viimeaikoinani, -- sen jälkeen kuin sinä tulit takaisin kotimaahan, --
ja enimmän tänä iltana. -- Oi, Lona, miksi en tuntenut sinua
perinpohjin silloin -- ennen muinoin.

NEITI HESSEL. Mitä sitten?

KONSULI BERNICK. Koskaan en olisi sinua päästänyt; ja jos sinä olisit
ollut minulla, en olisi nyt siinä tilassa, jossa olen.

NEITI HESSEL. Ja etkö ajattele, mitä tuosta _toisesta_ olisi voinut
tulla sinulle, hänestä, jonka valitsit minun sijaani?

KONSULI BERNICK. Tiedän ainakin, ettei hänestä ole tullut minulle sitä,
jota minä kaipasin.

NEITI HESSEL. Siksi, että sinä et ole milloinkaan jakanut elämäntyötäsi
hänen kanssaan; siksi, että sinä et ole milloinkaan antanut vapauden ja
totuuden pyhittää suhdettanne; siksi, että sinä annat hänen täällä
nääntyä itsekseen sen häpeän taakan alle, jonka sinä olet pannut hänen
omaistensa hartioille.

KONSULI BERNICK. Niin, niin, niin; kaikki johtuu valheesta ja
onttoudesta.

NEITI HESSEL. Ja miksi sinä et hylkää tuota valhetta ja onttoutta?

KONSULI BERNICK. Nytkö? Nyt se on liian myöhäistä, Lona.

NEITI HESSEL. Karsten, sano, mitä tyydytystä tämä ulkokiilto ja petos
sinulle tuottaa.

KONSULI BERNICK. Minulle ei mitään. Minun täytyy syöksyä perikatoon
niinkuin tämä koko pilaantunut yhteiskunta. Mutta meidän jälkeemme
kasvaa uusi sukupolvi; minä teen työtä _poikani_ hyväksi; _hänelle_
minä valmistan oikean elämäntehtävän. On koittava aika, jolloin
yhteiskunta-elämään tunkeutuu totuus, ja sille on hän perustava
onnellisemman elämän kuin hänen isällään oli.

NEITI HESSEL. Mutta valheen pohjalle? Ajattele, mitä annat pojallesi
perinnöksi.

KONSULI BERNICK (masentaen epätoivoaan). Minä annan hänelle tuhat
kertaa pahemman perinnön kuin arvaatkaan. Mutta lakkaahan kirouskin
kerran. Ja kuitenkin -- kaikitenkin -- (kuohahtaen) miten Te voitte
tehdä minulle kaiken tämän! Mutta nyt se on tullut. Nyt minun täytyy
vain eteenpäin. Teidän _ei_ onnistu murskata minua!

    (_Hilmar Tönnesen_, avattu kirjelappu kädessä, tulee
    kiireesti ja hätääntyneenä oikealta.)

HILMAR TÖNNESEN. Mutta tämähän vasta. -- Betty, Betty!

KONSULI BERNICK. Mitä nyt? Joko he tulevat?

HILMAR TÖNNESEN. Ei, ei, mutta minun täytyy saada välttämättä puhua
jonkun -- (Menee takimmaisesta ovesta vasemmalle.)

NEITI HESSEL. Karsten; sinä sanoit, että me tulimme sinua tänne
murskaamaan. Näytänpä siis sinulle, mitä maata tuo mies on, tuo
tuhlaajapoika, jota Teidän siveellinen yhteiskuntanne kammoaa kuin
ruttotautista. Hän tulee toimeen ilman Teitäkin, sillä nyt hän lähti
pois.

KONSULI BERNICK. Mutta tulee takaisin.

NEITI HESSEL. Juhani ei tule takaisin koskaan. Hän matkusti iäksi, ja
Dina lähti hänen kanssaan.

KONSULI BERNICK. Ei tule takaisin? Ja Dina lähti hänen kanssaan?

NEITI HESSEL. Niin, ruvetakseen hänen vaimokseen. Sillä tavalla iskevät
nuo kaksi Teidän siveydellä koristeltua yhteiskuntaanne päin kasvoja,
niinkuin minäkin tein kerran -- no --!

KONSULI BERNICK. Lähti; -- Dinakin -- »Indian Girlillä» --!

NEITI HESSEL. Ei; niin kallista kuormaa ei Juhani uskaltanut antaa
tuon kelvottoman joukkion huostaan. Juhani ja Dina matkustivat
»Palmupuulla».

KONSULI BERNICK. Ah! Niinollen -- turhaan -- (Menee kiireesti huoneensa
ovelle, tempaisee auki sen ja huutaa sisälle.) Krap, pysäyttäkää
»Indian Girl»; sen ei tarvitse lähteä tänä iltana!

PROKURISTI KRAP (konsulin huoneesta). »Indian Girl» on jo merellä,
herra konsuli.

KONSULI BERNICK (sulkee oven ja sanoo heikolla äänellä). Liian myöhään,
-- ja aivan hyödyttä --!

NEITI HESSEL. Mitä tarkoitat?

KONSULI BERNICK. En mitään, mitään. Väisty minusta --!

NEITI HESSEL. Hm; katsoppas näitä, Karsten. Juhani lähetti sinulle
terveiset, että hän uskoo minun käsiini sen nimen ja maineen, jonka hän
kerran lainasi sinulle, ja myöskin sen, jonka sinä varastit häneltä,
kun hän oli poissa. Juhani on vaiti; ja minä voin tehdä tai jättää
siinä asiassa tekemättä miten tahdon. Katso, tässä ovat nuo kaksi
kirjettä kädessäni.

KONSULI BERNICK. Ne ovat sinulla! Ja nyt -- nyt sinä aiot -- jo tänä
iltana, -- kenties, kun lippukulkue --

NEITI HESSEL. Minä en tullut tänne ilmiantamaan sinua, vaan ainoastaan
pudistamaan sinua hereille, niin että sinä puhuisit omasta halustasi.
Se ei ole onnistunut. Jää siis valheen valtaan. Katso tänne; näin revin
minä nuo sinun kirjeesi palasiksi. Ota kappaleet; tuossa ne ovat. Nyt
ei löydy mitään todistusta sinua vastaan, Karsten. Nyt olet turvassa;
ole nyt sitten onnellinenkin, -- jos voit.

KONSULI BERNICK (järkytettynä). Lona, -- minkätähden et tehnyt tätä
ennen! Nyt se on myöhäistä; nyt on minun koko elämäni hukattu; minun on
mahdotonta elää tämän päivän jälkeen.

NEITI HESSEL. Mitä on tapahtunut?

KONSULI BERNICK. Älä kysy. -- Mutta minun _täytyy_ elää kuitenkin!
Minä _tahdon_ elää -- Olavin vuoksi. Hän sovittaa kaikki ja hyvittää
kaikki --

NEITI HESSEL. Karsten --!

    (_Hilmar Tönnesen_ tulee kiireesti takaisin.)

HILMAR TÖNNESEN. Ei ketään löydy; poissa; ei Bettyäkään!

KONSULI BERNICK. Mikä sinulla on?

HILMAR TÖNNESEN. Minä en tohdi sitä sinulle sanoa.

KONSULI BERNICK. Mitä se on? Sinun täytyy se sanoa minulle!

HILMAR TÖNNESEN. Hyvä; Olavi on karannut »Indian Girlissä».

KONSULI BERNICK (horjahtaa askeleen takaperin). Olavi -- »Indian
Girlissä!» Ei, ei!

NEITI HESSEL. On, hän on! Nyt minä ymmärrän --; minä näin, kun hän
hyppäsi ulos ikkunasta.

KONSULI BERNICK (huoneensa ovella, huutaa epätoivoissaan). Krap,
pysäyttäkää »Indian Girl» millä hinnalla tahansa.

PROKURISTI KRAP (tulee saliin). Mahdotonta, herra konsuli. Miten voitte
ajatella --?

KONSULI BERNICK. Meidän _täytyy_ se pysäyttää; Olavi on laivassa!

PROKURISTI KRAP. Mitä sanotte!

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL (tulee saliin). Olavi karannut? Eihän se ole
mahdollista!

KAUPPIAS SANDSTAD (tulee). Lähettävät luotsin kanssa hänet takaisin,
herra konsuli.

HILMAR TÖNNESEN. Ei, ei; hän kirjoitti minulle; (näyttää kirjettä) hän
sanoo, että hän aikoo piiloutua lastin joukkoon, kunnes he joutuvat
avomerelle.

KONSULI BERNICK. Minä en näe häntä enää koskaan!

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Oh, joutavia; vahva, hyvä laiva, juuri
korjattu ---

KAUPPIAS VIGELAND (joka on myöskin tullut saliin). -- Teidän omassa
telakassanne, herra konsuli.

KONSULI BERNICK. Minä en näe häntä koskaan, niin, niin! Minä olen
kadottanut hänet, Lona, ja -- nyt sen huomaan -- minä en ole häntä
koskaan omistanutkaan. (Kuuntelee.) Mitä tuo on?

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Soittoa. Nyt tulee lippukulkue.

KONSULI BERNICK. Minä en voi, minä en tahdo vastaanottaa ketään!

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Mitä ajattelet? Se ei käy mitenkään päinsä.

KAUPPIAS SANDSTAD. Mahdotonta, herra konsuli; ajatelkaa, miten
yrityksenne riippuu siitä.

KONSULI BERNICK. Mitä se minuun nyt kuuluu! Kenen hyväksi minä nyt enää
teen työtä?

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Ja sitä sinä kysyt? Onhan sinulla me itsemme ja
yhteiskunta.

KAUPPIAS VIGELAND. Se oli oikea sana, se.

KAUPPIAS SANDSTAD. Ja ei kai konsuli unhota, että me --

    (_Neiti Bernick_ tulee takimmaisesta ovesta vasemmalta.
    Soitto kuuluu heikosti kaukaa kadulta.)

NEITI BERNICK. Nyt tulee kulkue; mutta Betty ei ole kotona; minä en
ymmärrä, minne hän --

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Verhot pois ikkunoista! Tulkaa minua auttamaan,
herra Krap. Ja tekin, herra Sandstad. Synti ja häpeä, että perheen
juuri pitää olla niin hajalla; aivan vasten ohjelmaa.

    (Verhot vedetään ikkunain ja oven edestä. Ulkona nähdään
    koko katu tulitettuna. Vastapäätä olevan talon seinällä
    on suuri kuultoilmoitus, jossa on lauselma: »Eläköön Karsten
    Bernick, yhteiskuntamme pylväs!»)

KONSULI BERNICK (väistyy arkana takaisin). Pois nuo kaikki! Minä en
tahdo tätä nähdä! Sammuttakaa, sammuttakaa!

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Kaikella kunnioituksella, oletko sinä täysissä
järjissäsi?

NEITI BERNICK. Mikä häntä vaivaa, Lona?

NEITI HESSEL. Hst! (Puhuu hiljaa neiti Bernickin kanssa.)

KONSULI BERNICK. Pois tuo ilkkuva kirjoitus, sanon minä! Ettekö näe,
että kaikki nuo liekit irvistelevät meille?

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Ei, nyt sanon minä suoraan --

KONSULI BERNICK. Oh, mitä Te siitä ymmärrätte --! Mutta minä, minä!
Kaikki nuo tulet ovat kynttilöitä ruumishuoneessa.

PROKURISTI KRAP. Hm --

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Ei, kuules nyt, -- sinä otatkin sen kovin
raskaalta kannalta.

KAUPPIAS SANDSTAD. Poika tekee vaan huvimatkan Atlantin poikki ja
sitten saatte hänet takaisin.

KAUPPIAS VIGELAND. Ainoastaan luottamusta Kaikkivaltiaaseen, herra
konsuli.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Ja laivaan, Bernick; ei kai se ole tehty
uppoamaan, tiedän mä.

PROKURISTI KRAP. Hm --

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Niin, jos se olisi tuollainen uiva ruumisarkku,
joista kerrotaan siellä suuressa maailmassa --

KONSULI BERNICK. Tunnen, että pääni tällä hetkellä harmaantuu.

    (_Rouva Bernick_, suuri saali päässä, tulee sisälle
    puutarhaovesta.)

ROUVA BERNICK. Karsten, Karsten, tiedätkö sinä?

KONSULI BERNICK. Kyllä, minä sen tiedän --; mutta sinä, -- sinä, joka
et näe mitään, -- sinä, jolla ei ole äidin silmää häntä kohtaan --

ROUVA BERNICK. Oi, kuulehan nyt --

KONSULI BERNICK. Miksi sinä et ole häntä vartioinut? Nyt minä olen
kadottanut hänet. Anna hänet minulle takaisin, jos voit!

ROUVA BERNICK. Ja minä voin; hän on minulla.

KONSULI BERNICK. Hän on sinulla!

HERRAT. Ah!

HILMAR TÖNNESEN. No, sen minä jo arvasin.

NEITI BERNICK. Sinä olet saanut hänet takaisin, Karsten.

NEITI HESSEL. Voitakin hänet nyt itsellesi.

KONSULI BERNICK. Hän on sinulla! Onko totta, mitä puhut? Missä hän on?

ROUVA BERNICK. Sitä et saa tietää ennenkuin olet antanut hänelle
anteeksi.

KONSULI BERNICK. Oh, mitä, anteeksi --! Mutta kuinka sait tietää,
että --?

ROUVA BERNICK. Etkö luule äidin näkevän? Minä olin kuolontuskassa, että
sinä saisit siitä vihiä. Pari sanaa, jotka häneltä pääsi eilen --; ja
kun hänen huoneensa oli tyhjä, ja laukku ja vaatteet poissa --

KONSULI BERNICK. Niin, niin; entä --?

ROUVA BERNICK. Minä juoksin; sain käsiini Aunen; menimme merelle hänen
purjevenheellään; se amerikalainen laiva oli lähtemäisillään. Jumalan
kiitos, me ennätimme kuitenkin vielä, -- nousimme laivaan, -- tutkimme
ruuman, löysimme hänet. -- Oi, Karsten, sinä et saa rangaista häntä.

KONSULI BERNICK. Betty!

ROUVA BERNICK. Etkä Auneakaan!

KONSULI BERNICK. Aunea? Mitä tietoja sinulla on hänestä? Onko »Indian
Girl» nyt taas matkalla?

ROUVA BERNICK. Ei, sepä se juuri onkin --

KONSULI BERNICK. Puhu, puhu!

ROUVA BERNICK. Aune oli yhtä kauhistunut kuin minäkin; etsiminen vei
aikaa; tuli jo pimeä, joten luotsi alkoi tehdä esteitä; ja niinpä
uskalsi Aune -- sinun nimessäsi --

KONSULI BERNICK. No?

ROUVA BERNICK. Pysäyttää laivan huomiseen.

PROKURISTI KRAP. Hm --

KONSULI BERNICK. Oi, mikä sanomaton onni!

ROUVA BERNICK. Sinä et ole vihainen?

KONSULI BERNICK. Oi, mikä ylenpalttinen onni, Betty!

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. No, kyllä sinulla on herkkä omatunto.

HILMAR TÖNNESEN. Niin, heti, kun kysytään pientä taistelua
luonnonvoimia vastaan, niin -- uh!

PROKURISTI KRAP (taustalla ikkunan ääressä). Nyt tulee kulkue sisään
puutarhaportista, herra konsuli.

KONSULI BERNICK. Niin, nyt he saavat tulla.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Koko puutarha on kohta täynnä väkeä.

KAUPPIAS SANDSTAD. Koko katu tulvillaan.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Koko kaupunki on liikkeellä, Bernick. Tämä on
tosiaan innostuttava hetki.

KAUPPIAS VIGELAND. Ottakaamme se nöyrin mielin vastaan, herra Rummel.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Kaikki liput käsillä. Minkälainen kulkue! Tuolla
on juhlakomitea, kolleega Rörlund etunenässä.

KONSULI BERNICK. Antaa heidän tulla, sanon minä.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Mutta kuule; noin kiihtyneessä mielentilassa kuin
olet --

KONSULI BERNICK. Niin, mitä sitten?

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Minä en ole taipumaton puhumaan puolestasi.

KONSULI BERNICK. Ei, kiitos; tänä iltana minä tahdon puhua itse.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Mutta tiedätkö sinä myöskin, mitä sinun pitää
sanoa?

KONSULI BERNICK. Kyllä, ole varma siitä, Rummel, -- nyt minä tiedän,
mitä minun pitää sanoa.

    (Soitto on sillävälin vaiennut. Puutarhaovi avataan. _Kolleega
    Rörlund, juhlakomitea_ jälessään, astuu sisään, _parin
    miespalvelijan_ seuraamana, jotka kantavat peitettyä koria.
    Heidän perästään tulee _kaupunkilaisia_, kaikkiin kansanluokkiin
    kuuluvia, niin paljon kuin saliin mahtuu. Lukematon joukko
    lippuja ja viirejä liehuu ulkona puistossa ja kadulla.)

KOLLEEGA RÖRLUND. Korkeasti kunnioitettava herra konsuli! Minä huomaan
siitä hämmästyksestä, joka kuvastuu kasvoillanne, että me tunkeudumme
täten odottamattomina vieraina Teidän luoksenne, Teidän onnelliseen
perhepiiriinne, Teidän rauhallisen lietenne ääreen, jossa kunnialliset
ja toimeliaat ystävät ja kansalaiset Teitä juuri ympäröivät. Mutta
meitä on vaatinut sydämen pakko osoittamaan Teille kunnioitustamme.
Tämä ei ole ensi kertaa, jolloin sellaista tapahtuu, mutta kuitenkin on
se ensimäinen kerta näin suuressa mittakaavassa. Me olemme monta kertaa
tuoneet Teille kiitoksemme siitä vankasta moraalisesta pohjasta, jolle
Te olette niin sanoakseni yhteiskuntamme rakentanut. Tällä kertaa
kunnioitamme Teitä eritoten sinä selvänäköisenä, väsymättömänä,
epäitsekkäänä, niin, itsensä uhraavana kansalaisena, joka on pannut
alkuun yrityksen, mikä, kaikkien asiantuntijain mielipiteen mukaan, on
antava valtavan sysäyksen tämän yhteiskuntamme ajalliseksi hyväksi ja
menestykseksi.

ÄÄNIÄ ULKOA KANSAN JOUKOSTA. Hyvä, hyvä!

KOLLEEGA RÖRLUND. Herra konsuli, Te olette pitkien vuosien kuluessa
ollut kaupungillemme loistavana esimerkkinä. Minä en puhu tässä Teidän
mallikelpoisesta perhe-elämästänne, enkä myöskään Teidän nuhteettomasta
moraalisesta vaelluksestanne ylimalkaan. Tällaisten asiain paikka
olkoon kätketty salakammio eikä juhlasali! Mutta minä puhun Teidän
kunnallisesta toiminnastanne sellaisena kuin se on nähtävänä kaikkien
meidän silmiemme edessä. Hyvin varustettuja laivoja lähtee maailmaan
Teidän telakoistanne ja liehuttaa lippuamme kaukaisimmillakin merillä.
Lukuisa ja onnellinen työväenjoukko katsoo Teidän puoleenne niinkuin
isäänsä. Herättämällä uusia elinkeinonhaaroja eloon, Te olette
perustanut satojen perheitten onnen. Lyhyesti sanoen -- Te olette tämän
meidän yhteiskuntamme peruspylväs sanan ylevimmässä merkityksessä.

ÄÄNIÄ. Kuulkaa, kuulkaa; hyvä!

KOLLEEGA RÖRLUND. Ja juuri tuo epäitsekkyyden hohde, joka lepää
kaikissa Teidän teoissanne, se juuri vaikuttaa niin hyväätekevästi
erikoisesti näinä meidän aikoinamme. Te olette nyt aikeissa hankkia
meille -- niin, minua ei arveluta mainita tuota sanaa aivan
proosallisesti ja suoraan -- rautatien.

JOUKKO ÄÄNIÄ. Hyvä! Hyvä!

KOLLEEGA RÖRLUND. Mutta tätä yritystä vastaan näyttää nousevan joukko
vaikeuksia, varsinkin kierojen ja itsekkäiden syitten luomia.

ÄÄNIÄ. Kuunnelkaa; kuulkaa!

KOLLEEGA RÖRLUND. Ei ole nimittäin pysynyt tuntemattomana, että eräät
oliot, jotka eivät kuulu meidän yhteiskuntaamme, ovat ehättäneet tämän
paikkakunnan toimekkaiden porvarien edelle ja anastaneet omakseen
eräitä etuja, joiden oikeuden mukaan olisi pitänyt tulla meidän oman
kaupunkimme hyväksi.

ÄÄNIÄ. Niin juuri! Kuulkaa!

KOLLEEGA RÖRLUND. Tämä valitettava tosiasia on luonnollisesti myöskin
tullut Teidän tietoonne, herra konsuli. Mutta siitä huolimatta Te
jatkatte horjumatta yritystänne, tietäen hyvin, ettei valtion
kansalaisella pidä olla ainoastaan oman kuntansa etu silmämääränä.

ERÄITÄ ÄÄNIÄ. Hm! Ei; ei! Kyllä; niin!

KOLLEEGA RÖRLUND. Siis ihmiselle valtion kansalaisena, -- miehelle
sellaisena kuin miehen pitää olla, -- me tuomme tänä iltana
kunnioitustamme. Olkoon Teidän yrityksenne totiseksi ja pysyväksi
siunaukseksi tälle yhteiskunnalle! Rautatiestä voi tosin tulla tie,
jonka hankittuamme saatamme itsemme alttiiksi ulkoapäin tunkeutuville
turmiollisille vaikutuksille, mutta myöskin tie, joka meidät nopeasti
niistä päästää. Ja emmehän edes nytkään voi varjella itseämme ulkoapäin
tulevilta huonoilta aineksilta. Mutta että me olemme juuri nyt, tänä
juhla-iltana, mikäli huhu kertoo, onnellisesti ja nopeammin kuin
odotimmekaan, vapautuneet eräistä sellaisista aineksista --

ÄÄNIÄ. Hst! Hst!

KOLLEEGA RÖRLUND. -- sitä pidän minä hyvänä enteenä koko yritykselle.
Se, että kosketan tätä kohtaa _täällä_, osoittaa, että olemme nyt
talossa, jossa eetillinen vaatimus asetetaan korkeammalle perhesiteitä.

ÄÄNIÄ. Kuulkaa! Hyvä.

KONSULI BERNICK (samaan aikaan). Sallikaa minun --

KOLLEEGA RÖRLUND. Ainoastaan pari sanaa vielä, herra konsuli. Sitä,
mitä Te olette tehnyt tämän kaupungin hyväksi, ette Te tosin ole
tehnyt sillä sala-ajatuksella, että se tuottaisi Teille jotakin
kouraantuntuvaa hyötyä. Mutta pientä osoitusta siitä, että kiitolliset
kansalaiset Teitä muistavat, ette toki voi olla vastaan ottamatta, ette
varsinkaan tällä merkittävällä hetkellä, jolloin me, käytännöllisten
miesten vakuutusten mukaan, seisomme uuden ajan kynnyksellä.

USEITA ÄÄNIÄ. Hyvä! Hyvä! Kuulkaa!

    (Kolleega Rörlund antaa merkin palvelijoille, jotka nyt tuovat
    korin lähemmäksi. Eräät juhlakomitean jäsenet ottavat seuraavan
    puheen aikana käsille ja näyttävät esineitä, joista tässä
    puhutaan.)

KOLLEEGA RÖRLUND. Niinpä on meillä, herra konsuli, kunnia tarjota
Teille tämä hopeinen kahvikalusto. Suokaa sen kaunistaa pöytäänne
silloin, kun meillä vastaisuudessa, kuten niin usein ennen, on ilo
kokoontua tähän vierasvaraiseen taloon. Ja Teitäkin, arvoisat herrat,
jotka olette niin auliisti avustaneet kaupunkimme ensimäistä miestä,
pyydämme ottamaan vastaan pienen muistolahjan. Tämä hopeinen pokaali on
Teille, herra tukkukauppias Rummel. Te olette niin usein kaunopuheisin
sanoin maljojen kilistessä taistelleet tämän yhteiskunnan kunnallisten
etujen puolesta. Ilmestyköön Teille monta sopivaa tilaisuutta kohottaa
ja tyhjentää tätä maljaa. -- Teille, herra kauppias Sandstad, annan
minä tämän albumin, täynnä kansalaisten kuvia. Teidän tunnettu ja
tunnustettu inhimillisyytenne on Teidät saattanut siihen miellyttävään
asemaan, että Teillä on ystäviä yhteiskunnan kaikissa puolueissa. -- Ja
Teille, herra kauppias Vigeland, on minulla tarjottavana, salakammionne
kaunisteeksi, tämä kotipostilla liitupaperille painettuna ja
korukansiin sidottuna. Vuosien kypsyttävän vaikutuksen alaisena olette
Te saavuttanut vakavan elämänkatsomuksen. Teidän toimintaanne päivän
askareissa on kirkastanut ja aateloinut vuosikaudet ajatus korkeammasta
ja tuolla puolen olevasta. (Kääntyen kansanjoukon puoleen.) Ja nyt,
ystävät, kohottakaamme eläköön-huuto konsuli Bernickille ja hänen
taistelutovereilleen! Eläkööt yhteiskuntamme pylväät!

KOKO KANSANJOUKKO. Eläköön konsuli Bernick! Eläköön, yhteiskunnan
pylväät! Eläköön, eläköön, eläköön!

NEITI HESSEL. Onneksi, lanko!

KONSULI BERNICK (alkaa vakavasti ja hitaasti). Kansalaiset, --
puheenjohtajanne lausui tässä, että me seisomme tänä iltana uuden ajan
kynnyksellä, -- ja minä toivon, että on niin käypä. Mutta että siten
voisi käydä, ottakaamme vastaan ja omaksemme totuus, -- totuus, joka
tähän iltaan saakka on kaikkialla ja joka suhteessa ollut tässä
yhteiskunnassa koditon.

    (Hämmästystä läsnäolijain joukossa.)

KONSULI BERNICK. Minun täytyy niinollen kieltäytyä ottamasta vastaan
niitä kiitoslauseita, joita Te, herra kolleega, olette, tällaisissa
tiloissa vallitsevan vanhan hyvän tavan mukaan, minulle niin runsaasti
jaellut. Minä en ansaitse niitä; sillä minä en ole tähän päivään asti
ollut mikään epäitsekäs mies. Jos en aina olekaan tavoitellut
rahallista voittoa, niin olen nyt kuitenkin vakuutettu, että vallan,
vaikutuksen, maineen himo on ollut useimpien minun tekojeni perussyynä.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL (puoliääneen). Mitäs _tämä_ on?

KONSULI BERNICK. Näin kansalaisteni edessä en minä siitä itseäni
millään tavoin moiti; sillä luulenpa vielä rohkenevani asettua
täkäläisten ansiokkaiden miesten joukossa ensimäisten riviin.

USEITA ÄÄNIÄ. Kyllä, kyllä, hyvä!

KONSULI BERNICK. Mutta se, minkä minä luen itselleni viaksi, on, että
minä olen niin usein ollut kyllin heikko poiketakseni syrjäpoluille,
siksi, että minä pelkäsin, koska sen seikan tunsin, yhteiskuntamme
taipumusta nähdä halpoja perussyitä kaiken takana, mitä mies täällä
yrittäneekin. Ja nyt tulen kohtaan, joka koskee tätä.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL (rauhattomana). Hm -- hm.

KONSULI BERNICK. Täällä kulkee huhuja suurista maatilan-ostoista
ylämaassa. Ne tilat olen minä ostanut, kaikki tyyni, minä yksinäni.

HILLITTYJÄ ÄÄNIÄ. Mitä se sanoi? Konsuliko? Konsuli Bernick?

KONSULI BERNICK. Ne ovat toistaiseksi minun käsissäni. Luonnollisesti
minä olen uskonut asian työtovereilleni, herroille Rummelille,
Vigelandille ja Sandstadille, ja me olemme sopineet, että --

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Se ei ole totta! Näyttäkää -- näyttäkää
toteen --!

KAUPPIAS VIGELAND. Me emme ole sopineet mistään!

KAUPPIAS SANDSTAD. Ei, onko nyt mokomaa --

KONSULI BERNICK. Aivan oikein; me emme ole vielä sopineet siitä, mitä
minä aioin mainita. Mutta minä olen varma, että nämä herrat ovat yhtä
mieltä kanssani, kun ilmaisen, että minä olen tänä iltana ajatellut
itsekseni, että nämä maatilat tarjotaan yleiseen osakkeiden merkintään;
jokainen, ken tahtoo, saa ottaa siihen osaa.

USEITA ÄÄNIÄ. Huraa! Eläköön konsuli Bernick!

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL (hiljaa konsuli Bernickille). Sellainen katala
petos --!

KAUPPIAS SANDSTAD (samoin). Puijasit meitä --

KAUPPIAS VIGELAND. Voi saatana soikoon, -- oh siunaa, mitä sanon?

KANSANJOUKKO (ulkona). Huraa, huraa, huraa!

KONSULI BERNICK. Hiljaisuutta, hyvät herrat. Minulla ei ole mitään
oikeutta saada tätä kunnioitusta; sillä se, mitä nyt olen päättänyt,
_ei_ alun pitäen ollut minun aikomukseni. Minun aikomukseni oli pitää
itse ne kaikki, ja minä olen yhä edelleenkin sitä mieltä, että näitä
taloja voidaan parhaiten käyttää yhteiskunnan hyödyksi, jos ne
säilytetään _yksissä_ käsissä. Mutta sopii valita. Jos sitä toivotaan,
niin olen minä taipuisa hoitamaan niitä parhaan taitoni mukaan.

ÄÄNIÄ. Niin juuri! Toivotaan! Tahdotaan!

KONSULI BERNICK. Mutta ensin täytyy kansalaisteni saada tuntea minut
pohjia myöten. Tarkastakoon sitten jokainen omaa itseään, ja olkoon
sitten päätetty, että tästä illasta lähtien me alotamme uutta aikaa.
Vanha aika, sen ulkokiilto ja teeskentely, sen onttous ja valheellinen
siveys ja töittemme surkeat perussyyt, olkoot meille vasta ikäänkuin
museona, joka on avattu jokaisen meidän opiksemme; ja tähän museoon me
lahjoitamme, eikö niin, hyvät herrat? -- sekä kahvikaluston että
pokaalin ja albumin ynnä tuon liitupaperille painetun, korukansiin
sidotun postillan.

TUKKUKAUPPIAS RUMMEL. Se on tietty.

KAUPPIAS VIGELAND (mutisee). Kun kerran olette muunkin vienyt, niin --

KAUPPIAS SANDSTAD. Tehkää niin hyvin.

KONSULI BERNICK. Ja nyt päätili yhteiskunnan kanssa. Tässä mainittiin,
että me olimme tänä iltana päässeet eräistä huonoista aineksista. Minä
voin siihen lisätä seikan, jota ei tiedetä: se mies, jota tuo vihjaus
koski, ei matkustanut täältä yksin; häntä seurasi, ruvetakseen hänen
vaimokseen --

NEITI HESSEL (kovalla äänellä). Dina Dorf!

KOLLEEGA RÖRLUND. Mitä!

ROUVA BERNICK. Mitä sanoit!

    (Suurta hämmästystä läsnäolijain joukossa.)

KOLLEEGA RÖRLUND. Paennut? Karannut -- _hänen_ kanssaan! Mahdotonta!

KONSULI BERNICK. Ruvetakseen hänen vaimokseen, herra kolleega. Ja minä
lisään vielä jotakin. (Hiljaa.) Betty, rohkaise luontosi ja kestä mitä
nyt saat kuulla. (Ääneen.) Minä sanon: hattu päästä sen miehen edessä!
Sillä hän on ylevästi ottanut toisen miehen rikoksen omaksi syykseen.
Kanasalaiset, minä tahdon vapautua valheesta; se on ollut vähällä
myrkyttää jok'ainoan solun olennossani. Teidän täytyy saada tietää
kaikki. _Minä_ se olin viisitoista vuotta sitten se syyllinen.

ROUVA BERNICK. (hiljaa ja vavahtaen). Karsten!

NEITI BERNICK (samoin). Oi, Juhani --!

NEITI HESSEL. Nyt voitit vihdoin itsesi!

    (Mykkää hämmästystä läsnäolijain joukossa.)

KONSULI BERNICK. Niin, kansalaiset, minä olin silloin syyllinen, ja hän
lähti maasta pois. Niitä ilkeitä ja valheellisia huhuja, joita sitten
jälkeenpäin levitettiin, ei mikään maallinen mahti nykyään enää voi
todistaa vääriksi. Mutta siinä suhteessa ei ainakaan _minulla_ ole
valittamista. Viisitoista vuotta sitten nousin minä ylös siivilleni
niiden huhujen avulla; onko minun nyt suistuttava alas niiden vuoksi,
sen saa jokainen itse harkita.

KOLLEEGA RÖRLUND. Kuin salama kirkkaalta taivaalta! Kaupungin
ensimäinen mies --! (Hiljaisella äänellä _rouva Bernickille.)_ Voi,
miten minä surkuttelen Teitä, rouva.

HILMAR TÖNNESEN. Semmoinen tunnustus! No, nyt minä sanon --

KONSULI BERNICK. Mutta ei ratkaisua tänä iltana. Pyydän jokaista
menemään kotiinsa, -- kokoamaan ajatuksiaan, -- tutkimaan itseänsä. Kun
mielet ovat rauhoittuneet, on ilmenevä, olenko minä hukannut vai
voittanut sillä, että puhuin. Jääkää hyvästi. Minulla on vielä paljon,
paljon katumista; mutta se koskee ainoastaan minun omaatuntoani. Hyvää
yötä! Pois kaikki juhlakomeus. Me tiedämme kaikki, ettei sellainen ole
tässä paikallaan.

KOLLEEGA RÖRLUND. Tosiaan ei. (Hiljaa _rouva Bernickille_.) Karkasi!
Hän oli siis kuitenkin minulle täydellisesti arvoton. (Puoliääneen
juhlakomitean jäsenille.) Niin, hyvät herrat, tämän jälkeen taitaa olla
parasta, että poistumme kaikessa hiljaisuudessa.

HILMAR TÖNNESEN. Kuinka ihminen tällaisen jälkeen voi pitää korkealla
aatteen lippua, sitä en --. Uh!

    (Tieto asiasta on sillävälin siirtynyt kuiskeena suusta suuhun.
    Kaikki lippukulkueeseen kuuluvat poistuvat puutarhan kautta.
    _Rummel, Sandstad ja Vigeland_ lähtevät salista kiivaassa,
    joskin matalaäänisessä sanasodassa. _Hilmar Tönnesen_ hiipii
    ulos oikealle. Äänettömyyden vallitessa jäävät saliin _konsuli
    Bernick, rouva Bernick, neiti Bernick, neiti Hessel ja
    prokuristi Krap_.)

KONSULI BERNICK. Betty, voitko antaa minulle anteeksi?

ROUVA BERNICK (katsoo hymyillen häneen). Tiedätkö, Karsten, nyt annoit
sinä minulle iloisimman tulevaisuuden näyn kuin koskaan ennen.

KONSULI BERNICK. Kuinka --?

ROUVA BERNICK. Monta vuotta minä luulin, että olin kerran sinut
omistanut ja sitten kadottanut. Nyt minä tiedän, etten ole omistanut
sinua koskaan; mutta minä olen sinut voittava.

KONSULI BERNICK (sulkee vaimonsa syliinsä). Oi Betty, sinä _olet_ minut
voittanut! Lonan avulla minä olen vasta oppinut oikein tuntemaan sinua.
Mutta anna nyt Olavin tulla.

ROUVA BERNICK. Niin, nyt sinä hänet saat. -- Herra Krap --!

    (Rouva Bernick puhelee prokuristi Krapin kanssa hiljaa
    näyttämön perällä. Prokuristi Krap menee puutarhaovesta
    ulos. Seuraavan keskustelun kuluessa sammutetaan
    vähitellen kaikki kuultokirjoitukset ja kynttilät
    taloissa kadun varrella.)

KONSULI BERNICK (matalalla äänellä). Kiitos, Lona, sinä pelastit
parhaan minussa -- ja minulle.

NEITI HESSEL. Mitä muuta sitten tahdoin?

KONSULI BERNICK. Niin, tahdoitko sitä, -- vai etkö tahtonut? Minä en
saa selvää sinusta.

NEITI HESSEL. Hm --

KONSULI BERNICK. Ei siis vihaa? Ei kostoa? Miksi sinä siis tulit tänne?

NEITI HESSEL. »Vanha rakkaus ei ruostu.»

KONSULI BERNICK. Lona!

NEITI HESSEL. Kun Juhani kertoi minulle tuosta valheesta, silloin
vannoin kautta sieluni: nuoruuteni sankari olkoon vapaa ja puhdas.

KONSULI BERNICK. Voi, miten huonosti minä kurja olento olen sen sinulta
ansainnut!

NEITI HESSEL. Jos me naiset vaan ansioita vaatisimme, Karsten, --

    (_Telakkamestari Aune_ tulee _Olavin_ kanssa puutarhasta.)

KONSULI BERNICK (mennen häntä vastaan). Olavi!

OLAVI. Isä, minä lupaan, että minä en koskaan enää --

KONSULI BERNICK. -- pakene?

OLAVI. Niin, minä lupaan, lupaan, isä.

KONSULI BERNICK. Ja minä lupaan sinulle, ettet sinä koskaan saa siihen
syytä. Tästä lähtien on sinun suotu varttua mieheksi ei _minun_
elämäntyöni perijänä, vaan ihmisenä, jota itseään oma elämäntyö
odottaa.

OLAVI. Ja saanko minä myös tulla, miksi tahdon?

KONSULI BERNICK. Saat varmasti.

OLAVI. Kiitos. Silloin minusta ei tule yhteiskunnan pylvästä.

KONSULI BERNICK. Vai _niin_? Miksi ei?

OLAVI. Ei, sillä minun mielestäni se on niin ikävää.

KONSULI BERNICK. Sinusta on tuleva oma itsesi, Olavi; sitten saa muu
käydä miten voi. -- Ja Te, Aune --

TELAKKAMESTARI AUNE. Minä tiedän jo sen, herra konsuli; minut
eroitetaan toimestani.

KONSULI BERNICK. Me pysymme yhdessä, Aune; ja antakaa minulle
anteeksi --

TELAKKAMESTARI AUNE. Kuinka? Laiva ei tänä iltana lähde.

KONSULI BERNICK. Se ei lähde huomennakaan. Minä annoin Teille liian
lyhyen määrä-ajan. Se täytyy tarkastaa perinpohjaisemmin.

TELAKKAMESTARI AUNE. Se tehdään, herra konsuli -- ja niillä uusilla
koneilla.

KONSULI BERNICK. Se on oikein, Aune. Mutta perinpohjin ja rehellisesti.
Täällä meillä on niin paljon, joka vaatii perinpohjaista ja rehellistä
korjausta. Hyvää yötä nyt, Aune.

TELAKKAMESTARI AUNE. Hyvää yötä, herra konsuli; -- ja monet, monet
kiitokset! (Poistuu ulos oikealle.)

ROUVA BERNICK. Nyt he kaikki ovat menneet.

KONSULI BERNICK. Ja me olemme yksin. Minun nimeni ei loista
tulikirjaimin enää; kaikki kynttilät on sammutettu ikkunoista.

NEITI HESSEL. Tahtoisitko, että ne jälleen sytytettäisiin?

KONSULI BERNICK. En mistään hinnasta maailmassa. Missä minä olenkaan
harhannut! Te kauhistutte, kun saatte sen tietää. Nyt tuntuu kuin
olisin selvinnyt tajuihini myrkytyksestä. Mutta minä tunnen sen, --
minä _voin_ tulla vielä nuoreksi ja terveeksi uudestaan. Oi, tulkaa
luokseni, -- lujemmin ympärilleni. Tule, Betty, tule Olavi, poikani! Ja
sinä, Martta; -- on aivan kuin en olisi sinua nähnyt moneen vuoteen.

NEITI HESSEL. Et, sen minä uskon. Teidän yhteiskuntanne on
vanhainpoikain yhteiskunta; Te ette näe naista.

KONSULI BERNICK. Totta, totta; ja juuri siksi, -- niin, se on päätetty,
Lona, -- sinä et matkusta Betyn ja minun luotani pois.

ROUVA BERNICK. Niin, Lona, sitä sinä et saa tehdä!

NEITI HESSEL. En toki. Kuinka voisin antaa anteeksi itselleni, jos
lähtisin Teidän, nuoren parin luota, joka juuri perustaa kotiaan? Enkö
minä ole kasvattiäiti? Minä ja sinä, Martta, me vanhat tädit --. Mitä
katselet?

NEITI BERNICK. Kuinka taivas selkenee. Mikä kirkkaus merellä!
»Palmupuulla» on onni matkallaan.

NEITI HESSEL. Ja onni matkassaan.

KONSULI BERNICK. Ja me -- meillä on pitkä ja vakava työpäivä edessä;
varsinkin minulla. Mutta tulkoon se vaan; liittykää lujasti
ympärilleni, te uskolliset, totuutta rakastavat naiset. Senkin olen
näinä päivinä oppinut: Te naiset, te olette yhteiskunnan tukipylväät.

NEITI HESSEL. Silloinpa olet oppinut huonon viisauden, lanko. (Laskee
painavasti kätensä hänen olalleen.) Ei, tiedätkös; totuuden ja vapauden
henki, -- ne ovat yhteiskunnan pylväät.








End of the Project Gutenberg EBook of Yhteiskunnan pylväät, by Henrik Ibsen

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK YHTEISKUNNAN PYLVÄÄT ***

***** This file should be named 45562-8.txt or 45562-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        http://www.gutenberg.org/4/5/5/6/45562/

Produced by Tapio Riikonen

Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License available with this file or online at
  www.gutenberg.org/license.


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation information page at www.gutenberg.org


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at 809
North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887.  Email
contact links and up to date contact information can be found at the
Foundation's web site and official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     gbnewby@pglaf.org

Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations.
To donate, please visit:  www.gutenberg.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For forty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.