The Project Gutenberg EBook of Pakolaiset, by Johannes Linnankoski

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org


Title: Pakolaiset

Author: Johannes Linnankoski

Release Date: April 5, 2004 [EBook #11914]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1

*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PAKOLAISET ***




Produced by Riikka Talonpoika, Ari J Joki and the Online Distributed
Proofreading Team.







Johannes Linnankoski

PAKOLAISET



Ilmestyi 1908



[Latojan huomautus: korostusmerkintä _alaviivoin_ on alkutekstissä
painettu harvennetulla tekstillä.]

[Transcriber's note: the emphasis with _underscores_ is in the
original imprint wide-spaced text.]




1.


Uutelan Juha, leskimies, istui pöytänsä ääressä ja lopetti
parranajoaan.

Hän pani veitsen syrjään ja katsahti peiliin. Hiljainen kirkastus
levisi hänen kasvoilleen.

»Kuinka tuo leuanalusparran ajaminen miehen nuorensi!» puheli hän
ajatuksissaan. »Tuskin enää tunnen itseäni.»

Hän yhä istui ja katseli.

»Ryppyjä?--No, nuo eivät ole vielä mitään vanhuuden ryppyjä», ajatteli
hän taas, silitellen sormellaan nenänjuuresta lähteviä juovia
ikäänkuin ne poishangatakseen. »Nyt niitä tuskin huomaakaan.»

Sitten hän nousi ylös--suu hymyssä ja pienet viisaat silmät sädehtien
leveän otsan ja pitkien hyväntahtoisten otsaryppyjen alla.

Hän pesi kasvonsa ja korjasi parranajovehkeet pieneen seinäkaappiin.

»Vai vanha?» hymähti hän silitellen kammalla vankkaa, tumpuraa
tasatukkaansa. »Eihän tämmöinen mies vanhaksi tulekaan!»

Näin ajatellessaan hän tunsi itsensä suoraksi ja jänteväksi kuin nuori
poikanen.

Mutta hän ei tyytynyt vain tuohon tuntoon, häntä halutti myöskin
_nähdä_. Niin hän meni avoimesta väliovesta kamariin ja väänsi siellä
säilikön päällä olevan kääntöpeilin sopivasti vinoon--hartiansakin
nähdäkseen.

Hänen lyhyt, tanakka vartensa oli todella vielä suora. Niskassa tosin
oli syvähkö vanhuudenvako ja kuivahtaneilla hartioilla lepäsi vuosien
huuhkain, mutta niitä hän ei itse nähnyt.

»Minkähän ikäiseksi vieras mahtaisi minut arvostella?» hymyili hän
näkemäänsä tyytyväisenä, kävellen lyhyin vanhanmiehen askelin takaisin
tupaan.

Hän meni perälle ja alkoi katsella ikkunasta lumen alta vapautunutta
harmaata kevätluontoa.  Silloin hän vasta ikäänkuin muisti millä
pohjilla koko parranajo ja kaikki muukin lepäsi.

Hän vaipui niin noihin ajatuksiin, ettei hän ensinkään huomannut kun
huoneen ovi hiljaa avautui.

»Päivää Juha!» kuului tuttavallinen ääni oven luota.

Uutela miltei säpsähti.

»Päivää, sisar!» vastasi hän--äskeinen hymy vielä huulillaan ja silmät
hiljaa sädehtien.

Mutta sisar jäi oven luo seisomaan ja katseli hämmästyneenä.

»No, mitäs tämä?» ihmetteli Uutela, vaikka sisaren hämmästys sai hänen
yhä lämpöisemmin hymyilemään.

»Kun olet niinkuin...niinkuin naimaan menossa!» naurahti sisar
puristellen iloisena hänen kättään.

»Vai niin sinusta näkyy», myhäili Uutela.  »Mistäs tiedät vaikka
menisinkin?»

»Oikeinko totta?» alkoi sisar hätäillä. »Sitä vartenkos sinä minut
kutsuitkin?»

»No no!» rauhotteli Uutela.--»Vaan kumpikos meistä nyt kahvit
keittää?» käänsi hän leikkisästi toisaanne. »Hellassa on vielä tuli.»

»Kyl'maar minä sitten», ilostui sisar ja ryhtyi heti toimekkaasti
puuhaan.

Uutela puolestaan toi puita lisäksi ja istahti sitten lavitsalle
uutisia kyselemään--taannoinen hymy yhä huulillaan ja syvällä asuvissa
pienissä silmissä hiljainen säteily.

»Kyllä sillä jotain on», ajatteli sisar, tarkastellen tuontuostakin
salavihkaa hänen kasvojaan.

»Oikein minua ihmetyttää», alotti hän kautta rantain. »Kun vielä tuon
partasikin ajoit...»

»Mitäs niistä talvitakuista», naureskeli Uutela leikkisästi silmää
iskien.

»Kyllä kai sillä sentään joku tarkotus on?» uteli sisar nyt
rohkeammin.

Uutela katseli pitkän aikaa sisartaan salaperäinen hymy
kasvoillaan. Sitten hän sanoi alennetulla, melkein hellällä äänellä:

»Kyllähän asia, Karoliina, nyt taitaa olla niinpäin, että minä
todestaan vielä ajattelen mennä naimisiin.»

Sisar oli pudottaa kahvipannun kannen.

»Sitä minä en olisi uskonut!» pääsi häneltä.

»Etkä toivonut--niinkö?» kysyi Uutela hiukan terävästi. Mutta hän
katui heti ja jatkoi veljellisesti:

»Kyllähän minä olen itsekin sitä asiaa ajatellut.  Onhan synti että
vieras pääsee perimään, kun meidän välimme...»

»Varjelkoon!» huudahti sisar. »Että otat tuommoisia
puheeksikaan. Minulla on yllinkyllin loppuiäkseni--mutta...» Hän
keskeytti epätietoisena ja katsahti taas veljensä kasvoihin.

»Mitä mutta?»

»Kun sinä sentään olet jo noin vanha», sanoi sisar hiljaa, veljen
hymyilystä rohkaistuneena.

»Vanha?» myhäili Uutela. »Etkö sinä äsken puhunut toisinpäin?»

»Mitäs minä ulkonäöstä. Mutta kun on ikää jo melkein
seitsemänkymmentä. Ja kun on ollut neljäkymmentäviisi vuotta
naimisissa, niin...»

»Niin muka riittää...» hymyili Uutela tahallisen
kaksimielisesti. Mutta hän katui taas heti, että oli eksynyt vanhalle
miehelle sopimattomaan leikintekoon ja jatkoi vakavasti:

»Kukas ne toisen tarpeet tietää, tarpeita on niin monenlaisia. Ja jos
minulla nyt sattuisi olemaan sellainen, vaikket sinä sitä tunne?»

»Enhän minä tunnekaan. Aattelin vain, että sinun on nyt niin hyvä olla
sen jälkeen, kun myit talosi ja rupesit tähän vanhanmiehen
päiville. On rahaa ja on tavaraa, olet saanut kaikkea mitä olet
tahtonut.»

Uutelan pienet silmät välähtivät.

»Vaan jos ei olisikaan saanut kaikkea mitä on tahtonut? Jos vielä yksi
puuttuu?»

Sisar katseli hämmästyneenä. Hän ei ollut koskaan nähnyt veljensä
silmien noin leimahtavan eikä kuullut äänen niin rinnan pohjasta
tärähtävän.

»Sinä et näy ymmärtävän koko näitä asioita», jatkoi Uutela nousten ja
mennen aivan sisarensa luo. Sitten hän katsoi silmästä silmään ja
kysyi kahdenkeskisen hiljaa:

»Luulitkos sinä, että Maija-vainaa ja Lumikankaan torppa oli
ensimäinen, mihinkä minä silmäni iskin?»

»Niinhän minä...»

»Eipäs ollutkaan, suurempia minä silloin tähtäilin!» Hän oli
silmäränpäyksen vaiti ja hänen nenäpielensä alkoivat värähdellä.
»Niinkuin muistat, niin minä palvelin silloin Anttilassa... Ja minä
olin kyllin hyvä makaamaan Anttilan ainoan vieressä, saman peiton alla.
Mutta kun minä otin puheeksi että rupeisimme olemaan päivilläkin
rinnatusten, silloin minä olin--äpärä ja renki! Jokos nyt ymmärrät?»

Sisar katseli ja kuunteli kuin puusta pudonnut:

»Etkä sinä ole tuosta minulle mitään puhunut!»

»Koskas ihminen kaikkea puhuu, mutta sinun minä luulin
hoksanneen.--Niin, silloin minä jumal'aut...»

»Älä kiroo!» ehätti sisar.

»Se on minun asiani!--Silloin minä vannoin, että minä vielä näytän
kaikille talon pojille ja talon tyttärille ja kaikille aviolapsille
kuka on äpärä ja renki!»

Nyt sisarenkin silmät välähtivät, sillä veljen puheessa oli eräs
kohta, joka oli hänelle yhtä arka kuin toisellekin.

»Entäs sitten?» kiirehti hän.

»Sitten minä otin Maija-vainaan ja Lumikankaan, vaikka Maija oli
melkein kymmentä vuotta vanhempi. No, hyvä ihminen muutoin, niinkuin
tiedät, oikea työhullu. Ja sitten minä aloin näyttää.  Kyllähän sinä
muistat kuinka minä ostin Lumikankaan ja tein siitä talon. Vaan oli
siinä, Karoliina, tekemistäkin. Viinapannu porisi melkein yötä päivää,
minä itse ajoin Turut ja Porit myymässä, ja pitkät talviyöt sahata
kihnutettiin lankkuja pärevalkean valossa metsässä--en minä niinä
vuosina monta yötä Maija-vainaan vieressä maannut. Entäs kun minä
sitten ostin Pertun talon, tiedätkös mitä minä silloin aattelin? No,
Anttilan ainoa, ja te muut, aattelin minä, mitäs te äpärästä ja
renkipojasta nyt sanotte? Entäs kun minusta tuli _Uutelan_ isäntä? No,
Anttilan ainoa ja te muut, aattelin minä--jokohan äpärä ja renkipoika
alkaisi kelvata!»

Sisar oli aina pitänyt veljeään tavallista merkillisempänä miehenä,
nyt hän ei tiennyt mitä aatellakaan.

»Kyllä sinä sentään olet, sinä Juha!» sanoi hän katsoen ihastuneesti
veljensä silmiin. »Ja nyt sinä olet antanut äpärästä niin että
riittää.»

»Ei vielä!» sävähti Uutela sellaisella äänen värähdyksellä, että sisar
miltei säpsähti. »On vielä jotain näyttämättä!»

Hän kääntyi äkkiä ja meni ikkunan luo--niinkuin hän olisi kamppaillut
näkymättömien voimien kanssa, jotka tahtoi toiselta salata. Sitten hän
taas tuli luo ja puhui miltei kuiskaten:

»Miksen sitä sinulle sanoisi... Kun minun silloin täytyi väkisin
luopua niistä tuumistani, niin minä päätin, että jos minä joskus
jäisin leskeksi--sinähän muistat että Maija-vainaa oli kymmentä vuotta
minua vanhempi--niin minä vielä näyttäisin kuka ottaa talontyttären ja
nuoren. Ja nyt minä sen otan korkojen kanssa--että kerrankin muistavat
äpärän ja rengin!»

Hän lausui tuon lopun sellaisella kiivauden voimalla, ettei sisar
osannut heti mitään sanoa.  Hän vain ihmetteli kuinka tuo tavallisesti
niin tyyni veli oli nyt aivankuin toinen mies.

»Kenenkäs sinä sitten oikein otat?» kysyi hän vihdoin.

»Arvaa!» kehotti Uutela ja jännitys hänen kasvoillaan lientyi
hymyilyksi.

»Mistäs minä arvaisin.»

»No--Keskitalon Mantan. Nyt sen tiedät.»

Sisar katseli ja ihmetteli.

»Mikäs nyt tuli?» myhäili Uutela.

»Ei mikään, ei mikään», puheli sisar hajamielisesti.  »Minä vaan
aattelen sitä iän eroa...Kun se Manta ei taida olla vielä
kahtakymmentäviittäkään?»

»Kahta vailla!» hymähti Uutela kuin kiusotellen.

»Mutta eikös se sentään ole vähän _liian_ nuori? Tuleekos siitä
oikein?»

»Mitä?!» kivahti Uutela ja hänen silmänsä taas välähtivät. »Juuri
hänen minä otan, en vuottakaan vanhempaa--menköön sitten vaikka...!»

Sisar seisoi aseettomana.

»Vahvassa maassa nokkoset kasvaa...» lausahti hän kuin itsekseen.

»Niin juuri! Minä olen istunut ja hautonut tässä vanhanpäivän töllissä
kohta kaksi vuotta kuin mikähän takavaari. Nyt siitä saapi tulla
loppu. Minä tahdon taas ottaa ohjat käteeni--ja ajaa omilla
hevosilla!»

»Niin niin», sanoi sisar hajamielisesti. »Tuo kahvikin vallan
unohtui.»

Hän rupesi hommaamaan kiireisesti kuppeja pöytään.

Mutta Uutela käveli pitkin askelin nurkasta nurkkaan.

»Äläkä sinä, Karoliina, siinä yhtään...» sanoi hän hetkisen päästä
leikillisesti silmää iskien. »Täytyyhän äpäräin pitää yhtä.»

»Enhän minä mitään...tiedäthän sinä...» vakuutteli toinen kuin
anteeksi pyytäen.

Sisarukset istuivat pöydän ääreen ja alkoivat juoda äänettöminä
kahviaan.

He tuskin huomasivat, että ovi avautui ja aukeamassa näkyi laihat,
kaitaiset kasvot, ovelan leikkisä hymy ohuilla huulilla.

»Jaha, kotona ollaan!» puheli avaaja. »Pistin pääni sisään, kun sattui
matka ohitse.»

Sisarukset vaihtoivat merkitsevän silmäyksen ja Uutela pyyhkäsi
kädellä otsaansa, ikäänkuin karkottaakseen kasvoiltaan äskeisen
mielenliikutuksen viimeisetkin jäljet.

»Satuit paraaseen aikaan, naapuri», puheli hän hymysuin kättelemään
mennessään.

»Vaan en oikein paras mies siihen asiaan», naureskeli tulija hattu
toisessa kädessä ja toisella tukkaansa silitellen.

»Eikös Keskitalo kahvista pidä?» ihmetteli sisar.

»Rinta!» yskähti Keskitalo lyhyen, kuivan yskähdyksen.  »Minä kyllä
pitäisin, vaan kun se ei pidä, niin minkäs mahtaa», jatkoi hän kuin
itsestään pilaa tehden.

»Istu nyt sentään!» kehotteli Uutela, yhä hymysuin ja silmät
säteillen. »Minä tässä juuri siskolleni kerroin, mitkä tuumat meillä
nyt on mielessä.  Vaan tuo sisar pakkaa minua jo vanhaksi
takseeraamaan.»

»Vanhaksi?» Keskitalo räväytti suuret, ulkonevat silmänsä avaraan
ihmettelyyn. Mutta ne jäivät luonnostaan samaan asentoon, kun hän
katsahti tarkemmin Uutelan kasvoihin.

»Jo nyt ihmeitä!» huudahti hän. »Sinähän olet ajanut partasikin, ja
näytät nyt ainakin kymmentä vuotta minua nuoremmalta, vaikka minun kai
tässä pitäisi iän mukaan olla saman verran sinua nuorempi. Jokohan
minunkin täytyy ottaa veitsi käteeni?»

»Anna sinä vaan olla», myhäili Uutela. »Kun minusta kuitenkin tulee
vävypoika ja sinusta appi--että olisi edes joku ero meidän
välillämme.»

»No sitten ei sovi.»

He rupesivat kaikin nauramaan.

»Niin, Karoliina», puheli Keskitalo sisareen kääntyen. »Me aiomme
tässä Uutelan kanssa ruveta vielä vanhalla iällämme ihmeitä tekemään.
Minä olen ollut aina vähän kivuloinen ja pojat eivät ymmärrä
isännyydestä vielä mitään, mutta kun minä saan tuommoisen vävypojan
avukseni.» Hän sipristi silmälaudoillaan, ikäänkuin sisimpien
ajatustensa rihmat muilta piiloon leikaten.--

»Vai mitäs Karoliina tuumii?»

»Tietysti, tietysti ... leikkiähän minä vaan.--Kotivävykös siitä
Juhasta sitten tulee?»

»Niin on ajateltu», iski Keskitalo silmää.

Uutela hymyili tyyntä hymyään:

»En kai minä tässä rupea talontyttärestä mökin muijaa tekemään. Ja
touhuun minun jo taas mieleni tekee.»

»Niin oikein!» ihasteli Keskitalo. »Mitäs aattelet, naapuri--emmeköhän
nyt päättäisikin sitä lopullisesti?»

»Mutta mitäs Manta itse sanoo--noin vanhasta miehestä?» ehätti sisar
puolittain leikillä, puolittain tosissaan.

»Manta _itse_?» hymähti Keskitalo. »Kiittäköön Jumalaa, kun saapi
tuollaisen miehen! Ja muutoin»--hän iski Uutelalle silmää--»vaimo
vaietkoon seurakunnassa--kyllä kai Karoliina sen lauseen tuntee?»

Karoliinan olisi tehnyt mieli sanoa jotain koska hänkin oli
vaimoihminen, mutta hän vain hymyili, kun muutkin hymyilivät.

»Pidetään sitten päätettynä», myhäili Uutela. »Minä tulen lauantaina
kihlat tuomaan.»

»Ja sitten asiat reilaan!» sanoi Keskitalo, sipristäen taasen
silmälaudoillaan. »Ja niin me vielä ennen helluntaita istumme kukin
viinapuumme ja viikunapuumme varjossa.»

He nauroivat kaikki.--Keskitalon raamatunlauseet sattuivat aina
paikalleen, se oli tunnettu asia.

       *       *       *       *       *

Keskitalo oli mennyt.

Mutta Uutela käveli pitkin permantoa, molemmat kädet takintaskuissa ja
silmät hiljaa säteillen. Sitten hänen suunsa vetäytyi nauruun--kuului
pieni myhähdys.

»Kumpikos meistä nyt oikein kosi?» sanoi hän sisareen kääntyen.

Sisar katseli ihmetellen: »Sinä kai--kukas muu?»

»Kyll'maar me kosimme yhtä paljon molemmat», nauroi Uutela hiljaista
nauruaan. »Katsos, Karoliina--Keskitalo on kyllä hyvä talo ja suku
arvossa pidetty, mutta siellä on kaikki velkana, niin että tämmöinen
vävypoika on enemmän kuin joulu taloon--taitaisi muutoin pian vasara
paukkua. Sillä raamatunlauseet eivät kelpaa velkojen maksuksi!» pisti
hän kuin pilkaten. »No no, hyvä mies ja viisas mies--kyllä me toisemme
ymmärrämme.»

Sisar ei voinut olla ihailematta veljeään--hän oli taas tuo sama
tasainen Juha, jonka pinnalla ei näkynyt muuta kuin hymy ja viisaitten
silmien hiljainen säteily. Se iän ero tosin vielä kerran pyrki mieleen
nousemaan, mutta hän piti sitä jo itsekin lapsellisena.

Mutta Uutela yhä hymyili, jatkaen omia ajatuksiaan:

»Katsos, Karoliina! Minä en ole koskaan juossut onnen perään, minä
olen vaan katsonut sitä lujasti silmiin, ja se on juossut minun
perääni. Ja niin taitaa nytkin olla.»




2.


Tämä oli hänen päivänsä, tämä toinen kuulutuspäivä.

Uutelasta tuntui niinkuin koko hänen entinen elämänsä, kaikki puuha ja
ponnistus aina Lumikankaan ajoista asti olisi tarkottanut vain tätä
päivää.

Hän heräsi jo neljän aikaan. Toukokuun aurinko helotti, kastehelmet
kimmelsivät puissa ja ruohossa. Uutela ei ollut koskaan ennen
huomannut semmoista kastehelmien paljoutta.

Kaikki muukin oli hänen mielestään niin toisenlaista. Ilma oli
linnunlaulua täynnä, suurta ja pientä ääntä, viserrystä ja piipitystä.

Merkillisintä Uutelasta oli, että kukotkin olivat tänä aamuna
aivankuin keskenään kilpasilla. Ensin lauloi Hankamäen kukko, sitten
Alastalon ja aivan samaan aikaan jo Tuomalan, sitten oli koko kylä
kukonlaulua täynnä. Ja taas joku!--Se kuului mäen takaa, Keskitalosta
päin.

»Jokohan se Mantakin on mahtanut havahtua?» myhäili Uutela. »Luulisi
jo vähempäänkin iloon heräävän!»

       *       *       *       *       *

Kahdeksan aikaan Uutela läksi morsiustaloon--muhkean näköisenä
mustissa verkavaatteissaan ja mustassa tasapohjaisessa lakissaan.

Hän ei voinut olla tiellä käydessään hymyilemättä, muistellessaan
kuinka Hanna, morsiamen nuorempi sisar, oli arvellut että
sulhasmiehenkin pitäisi ostaa itselleen hattu, niinkuin isällä ja
muillakin oli. »Lapsettaa, lapsettaa», oli hän hymyillyt. »Lakissa
minä olen laskenut koko ikäni.»

Aamiaisen hän söi Keskitalon väen kanssa. Morsian vain ei ollut
mukana, hän vielä puuhaili kamarissaan, juhlatamineitaan kuntoon
laitellen.

Sitten lähdettiin kirkolle.

Uutelan mieltä hiukan kaiveli, että hänen piti tehdä tämä matka toisen
hevosella, vaikkapa apenkin. Hän oli kuitenkin omasta puolestaan
ostanut uudet kärryt ja välähtelevät valjaat--se ikäänkuin tasotti
asian.

Morsian--tanakkatekoinen, terveenpunainen tyttö--astui ulos
silkkeineen, pitsireunuspuseroineen, pitkine kultavitjoineen ja
sormuksineen.

Uutelan silmät säteilivät kirkkainta säteilyään. Hän oli vähällä
sanoa ihastuneen sanan, mutta muisti samalla että sehän olisi kuin
omansa kehumista, koska kaikki tuo komeus oli hänen morsiuslahjojaan.

Keskitalo pelasti pulasta.

»Kylläpäs se Manta nyt on korea--niinkuin Saaban kuningatar
kunniassaan!» leikkasi hän kepeänleikkisästi raamatullisen vertauksen.

Morsian katsoi punastuen alas.

»Kaunis on--jumalan luomasta», myhäili Uutela. Nyt hän ei kehunut
omaansa, ja asia oli kuitenkin sanottu.

Sitten he nousivat kärryille koko talonväen katsellessa. Uutela
maiskautti hevosen liikkeelle.

Liinu oli tänään tavallista vinhemmällä tuulella--niinkuin hänkin
olisi ymmärtänyt päivän merkityksen.

»Sinussahan taitaa olla oikein juoksijan vikaa», myhäili Uutela,
kiinnittäen ohjia kireämmälle.

Hevonen iski yhä tulisemmin jalkaa, pyörät sirisivät ja valjaitten
tinahelat välähtelivät--Uutelan omassa mielessäkin sirisi ja
välähteli.

Hän ei ollut koskaan ennen huomannut että nuori, vaalea koivunlehti
näyttää niin ihanalta taivaan sinistä taustaa vasten.

»Katsos, kun koivutkin jo ovat hiirenkorvalla!» sanoi hän ääneen,
ajatellen että se oli nyt niillä, niinkuin hänelläkin, nuortumisen
aika.

Kyläseutu jäi, tie sukelsi aukealta pieneen metsäsaarekkeeseen.

»Linnut niin laulavat!» sanoi Uutela taas, ylös puihin katsellen.

Morsian ei vastannut.

Metsikön keskellä oli alava notkelma. Siellä juoksi pieni puro,
kuletellen kevään viimeisiä vesiä.

»Purokin niin kauniisti solisee!» Uutela jälleen ihasteli.

Morsian oli yhä vaiti.

»Kas kun morsian on ajatuksissaan», hymyili Uutela. »No, antaa olla,
aatelkoon ja iloitkoon nyt itsekseen, niinkuin minäkin.»

Metsä loppui ja Liinu puhaltihe loivaa alamaata rivakkaan
raviin. Edempänä näkyi muutamia jalan kulkevia kirkkomiehiä.

He sivuuttivat ne vaihtaen hymyilevän hyvänpäivän.

»Kas vaan tuota Uutelaa!» luki hän heidän hymyilystään. »Eikös
ottanut nuorta ja pulskaa niinkuin hyllyltä. No, joka on nuorena
jotain, on vanhanakin!»

Sen jälkeen näkyi kirkkomiehiä tiheän päähän.

Seuraavien ohi ajaessaan Uutela ei malttanut olla lisäämättä: »Kaunis
ilma tänäpänä!»

»Ja hauskat ajat!» vastasi joku iskien merkitsevästi silmää--toiset
hymyilivät.

»Niin on, niin on», myhäili Uutela, yhä tyytyväisempänä.

Tie kulki nyt avaran vastakylvetyn peltovainion läpi. Pitkät
väkevämultaiset sarat hyväilivät Uutelan maamiessilmää ja
houkuttelivat hänen aivankuin vetämään kostean mullan keväistä tuoksua
sieraimiinsa.

»Kelpaa nyt kauranjyvän itää!» virkahti hän iloisesti.

Morsian ei sanonut siihenkään mitään.

Mutta Uutelasta tuntui, että pitäisi heidän sentään jotain
keskenäänkin puhua.

»Montakos hehtoa teillä tänä keväänä kauraa kylvettiin?» kysäsi
hän. »Jouduitkos tietämään?»

»En!» vastasi morsian. Mutta hän säpsähti itsekin vastauksensa
lyhyyttä ja lisäsi kiireisesti: »Kun en sattunut yhtään kuulemaan.»

»On se isäsi mahtanut ainakin kymmenen hehtoa», puheli Uutela
tyytyväisenä.

Kirkkokin jo näkyi. Uutela päästi Liinun rivakkaan juoksuun.

Lähemmäksi jouduttuaan he ajoivat muutaman poikaparven ohi. Uutela
tunsi pitenevänsä ja suorenevansa, hän kiristi Liinun pään ylpeästi
koholle ja ajoi sivulleen vilkasematta ohi.

»Näin sitä tyttöä viedään!» teki hänen mieli huudahtaa. »Miltäs
tuntuu?»

       *       *       *       *       *

Kirkonmäellä oli jo runsaasti väkeä. Hevoset seisoivat pitkin
aitovieriä ja kiinnitysjohteita. Ihmisiä liikuskeli sinne tänne tai
seisoskeli pienissä ryhmissä hiljaa puhellen.

Uutela ajoi erään johteen luo. Hän aikoi oikein auttaa morsianta
kärryiltä, mutta tämä pyörähti niin nopeasti alas, ettei Uutela
ennättänyt kuin vähän hihaa sivuta ja hymyillä.

Sitten hekin lähtivät liikkeelle.

Uutelasta tuntui että kaikki katselivat vain heitä, ensi sijassa
kuitenkin häntä, Uutelaa.

»Mitäs siinä nyt ujoilet», myhäili hän hiljaa morsiamelle, joka näytti
hiukan kuin punastelevan ja vitkailevan. Itse hän asteli pystypäisenä,
hymyillen lämpimintä hymyään ja nyökäytellen päätä oikealle ja
vasemmalle, jopa väliin lakkinsa lippaakin kädellään sipaisten.

»Mennäänköhän kirkkopihaan kävelemään ja hautaristejä katselemaan?»
ehdotti hän morsiamelle.

»Mennään vaan!» sanoi morsian ilostuen ja oikasi pientä sivuporttia
kohti.

Uutela nauroi: »Ei nyt sentään takaporteista, mennään pääportista
vain.»--Morsian seurasi hämillään.

Lähellä porttia seisoi muutamia tuttuja isäntiä. Uutela ei kuitenkaan
pysähtynyt, vaan ainoastaan nyökäytteli päätä ohimennessään.

»Ei taida Uutela nyt joutaa juttelemaan?» sanoi joku leikkisästi
silmää vilauttaen.

»Toisen kerran, toisen kerran», hymyili Uutela olkansa yli jatkaen
tyytyväisenä matkaansa.

Portin luona oli vehnästenkaupustelija, olipa limonaatiakin suuren
tavaralaatikon kannella. Myyjä aivan erikoisesti iski Uutelalle
silmää, katsahtaen samalla morsiameen.

Uutelan olisi tehnyt mieli ostaa--vain sentähden että tämä kaikki oli
niin hauskaa ja ihmiset niin erityisen huomaavaisia. Mutta hän oli
liian ylpeä tarjotakseen laatikon kannelta, siksi hän ainoastaan
hymyili ja nyökäytti ystävällisesti päätään.

He astuivat sammaltuneella kiviaidalla ympäröityyn suureen
kirkkopihaan, jonka toinen puoli oli hautuumaana. Koivut ja pajut jo
vihottivat, haavat yksin seisoivat tummina ja alastoman vakavina.

Kihlatut lähtivät kiertämään hautuumaan käytäviä, aina väliin
pysähtyen ja hautakirjotuksia lueskellen. Morsian ei puhunut juuri
mitään, mutta Uutelalla oli tuontuostakin joku hyvänsävyinen sana
entisistä nuoruuden tuttavistaan, joista monet jo lepäsivät mullassa.

He olivat pysähtyneet erään yksinkertaisen, hiotun kiven eteen.

»Kenenkäs se on?» kysyi Uutela, joka ei osannut latinaisia kirjaimia.

»_Saksan Ingrid_», luki morsian. Mitään muuta ei kivessä
ollutkaan, ei edes syntymä- eikä kuolinpäivää.

»Vai niin, vai se nyt on sen Saksan Ingridin--ja oikein kivi!»

Morsian käveli edelleen, mutta Uutela jäi yhä kiveä
katselemaan. Merkillistä! Nyt vasta hänelle ikäänkuin selvisi Ingridin
tarina. Kuinka nuori vierasmaalainen nainen hoiteli Huhdin majuria,
vanhaa miestä. Jaa-a, siinä on ollut paljon, kun sen oikein ymmärtää!
Hänen teki mieli puhua tästä uudesta käsityksestään morsiamellekin,
mutta sitten hän vasta muisti: eihän heitä, majuria ja Ingridiä, oltu
edes vihitty--ja vaikeni.

Morsian oli sillä välin kulkenut pohjoista kulmaa kohti.

Uutelalle tuli melkein hätä--sielläpäin oli Maija-vainaankin
hauta. Niinkuin siellä kulmassa, suuren haavan alla, olisi maannut
köyhä sukulainen, josta ei mielellään puhu.

»Eiköhän mennä jo kirkkoon?» huusi hän morsiamen jälkeen.--»Kun ne
eivät kuulu pitävän, että niille muistutetaan entisistä vaimoista»,
puolusteli hän itseään ajatuksissaan. »Ja mitäs meillä oikeastaan on
kuolleitten kanssa tekemistä!»

He läksivät suoraan kirkkoon, katselematta enää sen enempää edes tien
varrella olevia ristejä.

       *       *       *       *       *

Kirkko oli jo melkein puolillaan, kun he astuivat pääkäytävän ovesta
sisään.

Mutta morsian rupesi heti oven luona katselemaan sivuilleen.

»Eiköhän jäädä tänne?» kuiskasi hän. »Täältä näkee niin hyvin.»

Uutela pysähtyi ja katsoi kuin tutkistellen häntä silmiin. Mutta
sitten hän taas hymyili tyyntä hymyään.

»Ei, kyllä me menemme lähelle alttaria», sanoi hän.--»No, eihän se
niin ylötön ihme ole--täytyy nuoria ymmärtää», tyynnytteli hän
itseään.

Tämä oli Uutelan mielestä hänen elämänsä kaikkein juhlallisin hetki,
kun hän näin astui nuoren morsiamensa kanssa kirkon läpi, kaiken
kansan katsellessa. Hän kulki hitain, varmoin askelin punaiseksi
karahtaneen morsiamen rinnalla, jopa tervehti ohimennen muutamia
tuttavampia katseella, koska päännyökäytys ei sopinut.

He istuivat lähelle alttaria--Uutela käytävän oikealle, morsian
vasemmalle puolelle.

       *       *       *       *       *

Jumalanpalvelus oli alkanut.

Mutta Uutela ei joutanut sen menoa paljonkaan seuraamaan; hänen
mielensä oli täyttänyt uusi ajatus. Hän oli pappia odoteltaessa
katsellut alttaritaulua, ja silloin hänen sielunsa läpi kulki kuin
uusi valaistus.

Taulu esitti Mariaa ja Joosefia Jeesuslapsen kanssa. Uutela oli heikko
raamatun tuntemisessa, mutta joku kohtaus heidän elämästään se mahtoi
olla.

Maria oli kaunis nuoressa kukoistuksessaan--Uutelasta näytti että
hänen kasvonsa olivat hyvin paljon Mantan kasvojen kaltaiset, vaikka
tietysti kauniimmat, koska hän oli Jumalan äiti. Mutta se ei tässä
ollut merkillisintä, vaan--Joosef. Kuinka hän nyt vasta ensi kerran
huomasi, että Joosef olikin _vanha mies_, ainakin 60, ellei
70:kin ikäinen. Ja päälaki jo aivan paljas! Hän ei voinut olla
ikäänkuin vertailematta--hänellä itsellään oli vielä aivan täysi
vankka tukka, eikä hän muutenkaan missään tapauksessa näyttänyt noin
vanhalta.

Tämä kaikki vaikutti häneen niin omituisesti, että hän tunsi hiljaista
väristystä ruumiissaan, sen yhteydessä mitä äsken oli käytävällä
tapahtunut, kun morsian melkein esteli astua hänen rinnallaan kirkon
läpi. Aivan selvään näki, että Maria tuolla taulussa hymyili toisella
puolella kasvojaan niin rakkaasti Joosefille, vaikka katselikin ensi
sijassa lasta.

Hänen olisi tehnyt mieli välttämättä saattaa tuo ajatus morsiamenkin
huomioon, kehottaa häntäkin taulua katselemaan. Mutta he istuivat
erossa.

Uutela katsahti käytävän yli.

»Aivan oikein, jo se katselee!» riemastui hän. »Ensin tietysti
Mariaa--no, muuta ei tarvita, kyllä sinä sen _toisen_ sitten huomaat.»

Morsian havaitsi Uutelan katselevan hellittämättömästi itseään. Hän
kävi kasvoiltaan punaiseksi ja painoi päänsä alemmaksi.

»Nyt se ymmärsi ja häpesi», ajatteli Uutela kääntyen taas taulua
katselemaan.

Marian ja Joosefin historia esiintyi nyt hänelle aivan uudessa
valossa. Hän ajatteli sitä koko saarnankin ajan. Kuinka Joosef oli
mahtanut puuhata ja rakennella taloja Natsaretissa, kuinka hän sitten
oli kosinut--olivatkohan hekin käyneet kirkossa?  Tietysti!

Ainoastaan kuulutusten aikana hän ajatteli muuta. Hän istui suorana ja
arvokkaana, tuntien ihmisten katseet selässään. Ja hänestä tuntui että
rovasti luki tavallista painokkaammalla äänellä: _Talon_ tytär,
_nuori_ neito Manta Kustaantytär.

Lähtösiunaukseen kumartuessaan hän rukoili, että heidän välinsä tulisi
samanlaiseksi kuin Marian ja Joosefin--niinkuin se nyt tänään oli
hänelle uudessa valossa selvennyt.

       *       *       *       *       *

Kirkosta lähtijöillä oli kiire. Jotkut ostelivat vielä vehnäsiä,
toiset heittelivät hyvästejä, hevoset kuopivat maltittomina kärryille
noustaessa.

Uutela oli aivan ensimäisiä lähtijöitä. Hän ei paljon katsellut eikä
kuunnellut. Hänen mielensä täytti yhä tuo yksi ajatus, mielihyvä siitä
että heidän kirkossakäyntinsä oli saanut sellaisen sisällyksen.

Kun hevonen ensimäisessä ahteessa hiljensi käynniksi, ei hän voinut
olla varmuuden vuoksi sentään kysymättä:

»No, mitäs pidit taulusta--eikös se ollut kaunis?»

Morsian hätkähti, ymmärtämättä mitä toinen tarkotti.

»Kyllähän se oli...» vastasi hän umpimähkään, miltei itku kurkussa.

»Niinkuin arvasin», hymyili Uutela. »Kyllä se sen ymmärsi.»




3.


Kesäaika oli mennyt--häineen, heinäkiireineen, elonkorjuineen ja
hiljaisine syyspuuhineen. Elettiin jo lokakuun alkupäiviä.

Keskitalo oli juuri palannut metsästä ja istui nyt, lyhyen päivän
alkaessa hämärtyä, yksinään keittiön penkillä.

Hän tunsi itsensä väsyneeksi. Rinta oli yhä heikontunut ja koleat
syysilmat kaiketi olivat vaikuttaneet, että hän oli alkanut entistä
enemmän yskiä.

Siitä huolimatta, tai osaksi juuri sen johdosta, hän kuitenkin tunsi
itsensä tyytyväiseksi.

Kaikki oli käynyt juuri niinkuin hän oli suunnitellut. Talo oli
vihdoinkin velaton ja sen säilyminen suvussa taattu; poissa tuo raskas
taakka, jonka painon hän oli tuntenut aina nuoruusvuosistaan
saakka. Olipa enemmänkin--lapsilla taattuna runsas perintö, koska
Uutela ei voinut enää olla monien vuosien mies eikä vanhuutensa vuoksi
edes saada lapsia. Sillä juuri siinä se oli hänen suunnitelmansa
solmu, että nuori vävy olisi perustanut oman perheen, vaan Uutela toi
kaikki entiseen pesään mitään erottelematta.

Eikä Uutela tuonut mukanaan ainoastaan varallisuutta, vaan samalla
aivankuin uutta elämää taloon--niin hupaisaa kesää ei Keskitalo
muistanut pitkiin aikoihin eläneensä. Pojatkin sopivat niin mainiosti
hänen kanssaan. Mikäs sellaisen miehen kanssa! Aina tasainen, aina
hymyilevä ja puuhakas kuin nuori poika--nytkin paraikaa suurta
kaurakuormaa Hämeenlinnaan viemässä.

Ja nuoren parin välit näkyivät menevän oikein hyvin--juuri niinkuin
hän oli ajatellut silloinkun muut hiukan epäilivät. Mikäs sellaisen
miehen kanssa!

Oli se sentään onnellinen ajatus, tuo Uutelan vävyksi ottaminen!
päätti hän, sellainen ovelan itsetyytyväinen hymy kasvoillaan, kuin
että se oli temppu, jonka nerokkuuden ainoastaan hän perinpohjin
tunsi. Muut näkivät vain pinnalta, eikä hän ollut pitänyt
tarpeellisena edes kaikkea selittää.

       *       *       *       *       *

Huone oli hämärtynyt. Keskitalo tuskin huomasi että vanha emäntä,
niinkuin häntä nyt sanottiin, astui sisään.

Emäntä tuli kuin hiipien ja viivytteli oven luona. Hämmästys, suru ja
pelko kuvautui yhtaikaa hänen kasvoillaan.

Se ei jäänyt Keskitalolta huomaamatta.

»Mikäs nyt on?» kysyi hän.

»Voi voi!» vaikeroi emäntä käsiään väännellen. »Nyt on hullusti...»

»Mikä on hullusti?» Keskitalo nousi kuin apuun rientääkseen.

»Älä suutu isä!» rukoili emäntä.

Se sai Keskitalonkin levottomaksi:

»Mutta sano jo herran nimessä!»

»Voi voi, isä! Mantan asiat ovat...» sopersi emäntä katkonaisesti.

Keskitalo tunsi rintaansa kuristavan. Hän ei vieläkään tajunnut,
ainoastaan kuin levottoman omantunnon kuiskauksesta jotain aavisti.

»Minä jo jonkun aikaa epäilin... vaikka se koetti salata», selitti
emäntä hätäisesti. »Nyt juuri pääsin perille... Mutta älä suutu, isä!»

Keskitalo tunsi vapisevansa. Nyt hän ymmärsi--kaikki alkoi mennä hänen
ajatuksissaan sekaisin.

»Missä hän on?» kysyi hän.

»Pirtissä.--Mutta älä suutu... koetetaan ottaa selkoa kuinka se oikein
on.»

He menivät peräkanaa kiireisesti porstuan läpi.

Tytär seisoi muurin luona kuin kivettynyt, katse maassa, kasvot
tuhkanharmaina.

Keskitalo tunsi tukehtuvansa. Hän oli aikonut kysyä jotain Uutelasta,
nyt se oli tarpeetonta. Ainoastaan suuren synnin tehnyt voi olla tuon
näköinen.

»Onko se totta?» sai hän vaivoin kysytyksi.

»On...» vastasi tytär tuskin kuuluvasti, painaen päänsä vieläkin
alemmaksi.

Keskitalon silmät mustenivat, hänet valtasi kamala viha. Hänen toinen
kätensä puristui nyrkkiin.

»Isä kulta, isä kulta, älä Jumalan tähden!» rukoili emäntä tarttuen
hänen käsivarteensa.

»Mitäs olet tehnyt, kelvoton?» Keskitalo oli niin kuohuksissaan, että
hänen täytyi pysähtyä henkeä vetämään.

Tytär, joka tähän saakka oli ollut kalpea kuin palttina, tuli äkkiä
kasvoiltaan hehkuvan punaiseksi.

»Mitäs isä pakotti... vaikka minä itkin ja pyysin...» sanoi hän
torjuvasti, yhä lattiaan katsoen.

»Minäkö pakotin? Sinä tiedät itse, että talo olisi mennyt ja...»

Lause jäi keskeneräiseksi. Keskitalo ei tiennyt enää itsekään mitä
ajatella. Hetki takaperin hän oli ihaillut suunnitelmansa
erinomaisuutta--nyt oli kaikki häpeällisesti murskana. Niinkuin hän
olisi itse ollut syyllinen ja saatu kiinni juuri teossa...

»Jos se sentään on Uutelan...?» ehätti emäntä, katsoen mieheensä
rauhottavasti ja sitten tyttäreen kuin viimeiseen pelastuksen toivoon.

Niinkuin pahahenki olisi sinä hetkenä mennyt tyttäreen. Hän kohotti
päänsä, häpeän sijaan ilmestyi kasvoille julkeus ja viha.

»Uutelan!» huusi hän kuin veristä häväistystä torjuen. »Uutelalla ei
sen kanssa ole mitään tekemistä!»

Keskitalo luuli maahan vaipuvansa. Enin häntä kauhistutti tyttären
kasvojenilme.

»Herra Jumala!» vaikeroi hän. »Keskitalon suvussa ei ole ollut
ainoatakaan huonoa ihmistä.»

Tytär yhä yltyi.

»Nyt on!» huusi hän luonnottomalla äänellä, silmät oudosti pyörähtäen.

Keskitalo astui askeleen kohti.

»Hiljaa, taikka minä tapan!--Kenenkäs kanssa se on?» läähätti hän.

»Kenenkä tahansa!» huusi tytär kiiluvin silmin--niinkuin hän olisi
ollut mieletön.

Keskitalon teki mieli lyödä. Mutta hän tunsi itsensä niin
voimattomaksi, ettei hän olisi kyennyt kättään nostamaan. Hänen
rintansa ikäänkuin luhistui sisään ja hän sai yskänkohtauksen.

Vanha emäntä alkoi taputella hiljaa hänen hartioitaan, että kohtaus
menisi pikemmin ohi.

Kun se vihdoin helpotti, vaipui Keskitalo kasvoiltaan punaisena
hervottomasti lavitsalle.

»Niin on porton polut», huokasi hän kuin itsekseen, »syö, pyyhkii
suunsa ja sanoo: En minä mitään tehnyt ole!»

Tyttären leuka tärähti, hän kääntyi äkkiä poispäin, peitti kasvonsa
käsillään ja meni kiireisesti ulos.

       *       *       *       *       *

»Herra Jumala, Herra Jumala, mikä tässä nyt turvaksi tulee?» valitti
emäntä vaipuen miehensä viereen lavitsalle.

Keskitalo istui pitkän aikaa pää käsien välissä eteensä tuiottaen. Hän
tunsi lattian keinuvan jalkainsa alla kuin lainehtivan järven.

»Mene sinä keittiöön, en minä jaksa nyt mitään ajatella. Puhutaan
sitten--ehtoollisen jälkeen.» Hän koetti hymyillä: »Mene nyt!»

Emäntä huokasi ja lähti kuin unissaan kulkien.

Mutta Keskitalo istui ja tuiotti yhä eteensä. Hänen silmiensä editse
kulki koko eletty elämä. Huolta ja velkataakan painoa se oli ollut,
mutta kotielämä oli ollut ehjä ja onnellinen. Ja hyvä nimi heillä oli
ollut perintönä polvesta polveen.

Hetken päästä hän nousi ja kulki raskain askelin
makuukamariin. Sytytti siellä lampun ja otti säilikön päältä vanhan
raamatun esiin.

Keskitalo luki usein raamattua, varsinkin milloin oli kova paikka
edessä tai kun oli hyvin käynyt. Arkioloissa hän käytti sen lauselmia
sattuvina puheenparsina, mutta tällaisina hetkinä hän etsi tukea.

Hän luki pitkän aikaa, aluksi ahdistettuna, sitten vähän
rauhottuneena. Sitten hän vaipui taas miettimään.

Hänestä tuntui käsittämättömältä Jumalan sallimukselta että juuri nyt,
kun hän vihdoin luuli lepoon päässeensä, hänen hartioilleen laskettiin
taakka, jonka rinnalla kaikki entinen oli vain leikintekoa. Oliko hän
sellaista ansainnut?

Silloin hänen mieleensä johtuivat Jobin onnettomuudet. Hän etsi sen
paikan raamatusta ja alkoi uudelleen lukea.

Kun hän vihdoin pani kirjan kiinni, tunsi hän itsensä rauhallisemmaksi
ja ajatuksensa selvemmäksi.

       *       *       *       *       *

Emäntä tuli hiljaa sisään.

»Manta siellä itkee kamarissaan...» ilmotti hän.

»Osaakos se hävytön vielä itkeä?» vastasi Keskitalo katkerasti, vaikka
tunsi tuon tiedon tekevän niin sanomattoman hyvää.

»Ei tämmöistä ole nähty eikä kuultu», sanoi hän sitten. »Ei ole ollut
minun suvussani, eikä sinunkaan.»

»Ei ... kyllä tämä oli ensimäinen tapaus.»

»Ja se vielä kehtaa syytellä muita!» sanoi Keskitalo kiivastuen.

»Minä epäilin alusta alkaen», huokasi emäntä. »Sinä, Kustaa, juoksit
kunnian perään, nyt se vasta häpeä tuli!»

Keskitalo kääntyi ja katseli häntä pitkän aikaa äänetönnä.

»Jätätkö sinäkin minut nyt?» sanoi hän sitten murtuneena.

»Enhän minä, isä kulta»--kyyneleet herahtivat emännän silmiin--»vaan
kun sydän on niin täysi.» Sitten hänen hartiansa alkoivat
täristä. »Minua niin viluttaa», sanoi hän nyyhkytysten välistä.

»Sinun täytyy mennä maata», puhui Keskitalo heltyneenä. »Äläkä nyt
noin--ehkei kaikki ole vielä mennyttä--täytyy miettiä.»

Hän lähti hiljaa kävelemään, hieroen kädellään kuumaa otsaansa. Kun
emäntä oli ennättänyt vuoteeseen, istahti hän sängyn reunalle.

»Sodassa pitää ihmisen oleman maan päällä», huokasi hän. »Minä
ajattelin kaikki niin hyvin. Kaikille olisi käynyt hyvin: Uutelalle,
meille, lapsille, ja hän olisi kyllä ennättänyt saada vielä nuoren
miehen. Mutta se kelvoton!--Näitkös sinä minkälaiset hänen kasvonsa
olivat?»

»Älä puhukkaan--ei hän ollut silloin järjissään!» Emäntä ratkesi taas
nyyhkyttämään.

»Koeta nyt nukkua!» rauhotteli Keskitalo. »Kyllä minä aamuksi jonkun
keinon keksin.»

He vaipuivat omiin raskaisiin mietelmiinsä kumpikin.

       *       *       *       *       *

»Emme me jaksa tätä häpeätä kantaa, vaikka kuinka ajattelisi», sanoi
taas Keskitalo. »Kun jokainen sen ymmärtää--kun Uutela on niin vanha
ja kun hänellä ei ole ollut nuorempanakaan lapsia.»

»Uutela!» huudahti emäntä kauhistuneena. Nyt vasta hän muisti sen
puolen asiasta. »Voi Jumala, mitä hän sanookaan ja tekeekään?»

Keskitalon mielestä se ei kuitenkaan ollut pahin kohta.

»Uutela on hyvä mies, hänen kanssaan voisi aina jollainlailla tulla
toimeen», sanoi hän. Ja kesken murheenkin hiipi taas tuo viekkaan
ovela arkipiirre hänen suupieleensä: »Uutelalle sopisi aina sanoa:
Voiko sadan ajastaikaiselle vielä syntyä poika--vastaus katso 1:stä
Mooseksen kirjasta. Mutta sen huutavat muut hänelle korvaan.»

»Niin niin, kun se nyt kuuluu koko maailmalle se asia!» huokasi
emäntä.

Sitten he taas vaipuivat entistä raskaampiin ajatuksiin.

       *       *       *       *       *

Pirtin kello löi kymmenen, löi yksitoista ja löi kaksitoista--he yhä
valvoivat. Ja mitä enemmän aika kului, sitä suuremmaksi heidän hätänsä
kasvoi.

He puhuivat yhdessä, mutta eivät voineet toisiaan lohduttaa. He
rukoilivat yhdessä, mutta siitäkään ei ollut apua. He elivät näinä
harvoina tunteina enemmän kuin monina pitkinä vuosina. Kuinka
monimutkainen onkaan elämä--eivät he olisi voineet uskoa että ihminen
voi langeta tämmöiseen avuttomuuteen.

»Jos kuitenkin täytyisi puhua Uutelalle?» ehdotti emäntä
toivottomuudessaan. »Jos hän armahtaisi ja omistaisi? Onhan semmoista
ennenkin nähty.»

Keskitalo hylkäsi jyrkästi sen ajatuksen.

»Ei, semmoiseen ei ole mitään kiirettä. Eikä Uutela ole tässä pääasia,
vaan ihmiset. Ja ne eivät kuitenkaan uskoisi, ainoastaan nauraisivat.»

»Jumala, Jumala! Mihinkäs me nyt joudumme, kun ei näy pelastusta
mistään!»

       *       *       *       *       *

Kello löi yksi. Keskitalo säpsähti niinkuin hän olisi kuullut
hätäkellojen äänen kirkontornista.

Hän oli pitkin matkaa ajatellut: Seuraavaksi lyönniksi minä jo jotain
keksin. Lyönti seurasi lyöntiä, yhä suurempi pimeys kiertyi hänen
ympärilleen. Hän tunsi olevansa aivan märkä, häntä alkoi värisyttää.

»Onko Jumala minut kokonaan hyljännyt?» huokaili hän
ahdistuksessaan. »Miksi? Moni elää niinkuin tahtoo, ei koskaan sinun
sanastasi välitä, etkä sinä kuitenkaan heitä koettele tämmöisillä
onnettomuuksilla. Onko tämä oikein?»

Silloin hänet valtasi epätoivo, kauhea halu katkaista väkivoimalla
häpeänsä kahleet. Hänen kasvonsa vääntyivät, hikikarpalot pusertuivat
otsalle, sielun syvyydessä kamppailivat pelottavat voimat.

»Se on tehtävä--se on hävitettävä--minä hänet pakotan!» jupisi hän
itsekseen.

Vaimo kuuli outoja kuiskauksia ja kavahti istumaan.

»Ei ei!--Miksei?--Ei ei... Herra Jumala!» kuuluivat taas tuskaiset
kuiskeet pöydän luota.

Emäntä juoksi hätääntyneenä ylös: »Kustaa, Kustaa, mikä sinuun nyt
tuli...?»

»Ei mikään--rukoile, rukoile!»

Keskitalo räytyi tuolin viereen polvilleen ja alkoi rukoilla
kiihkeästi kädet ristissä, hikipisarain yhä putoillessa otsalta.

       *       *       *       *       *

Kello löi kaksi. Keskitalo istui epätoivoonsa jähmettyneenä, hänen
päätään pakotti, hänellä ei ollut enää ainoatakaan selvää ajatusta.

»Kun pääsisi pois, kauas pois!» ajatteli hän. Hän tunsi ettei tämä
ollut ainoastaan perheen ja suvun, vaan koko paikkakunnan häpeä, josta
kerrottaisiin kautta Hämeen. Ventovieraiden parissa sensijaan se ei
olisi mitään, ei kerrassaan mitään.

Silloin hänen sydämensä lakkasi lyömästä--hänen aivojensa läpi kulki
äkillinen välähdys.

Hän nousi kuin huumeissaan ja syöksyi säilikön luo, jonka laatikosta
hän sai käsiinsä pienen painetun vihkon.

Keskitalosta tuntui aivankuin Jumalan johdatukselta, että hän mitään
aavistamatta oli pannut talteen tuon vihkosen, joka muutamia päiviä
takaperin oli tullut sanomalehden mukana.

Hän alkoi sitä selailla kiihkeästi, kuumat veret kasvoillaan.

»Mitä sinulla siellä oikein on?» kysyi emäntä, kohoten istualleen.

»Odota vähän», puheli Keskitalo. »Minä luulen että minulla nyt on
jotain.»

Ja hän taasen selaili. Piti sormia toisten lehtien väleissä, toisista
etsi, tuijotti eteensä, raapi korvallistaan, ja yhä selaili.

Näin teki pitkän aikaa, emännän uteliaana odottaessa. Sitten hän veti
kynnellä erääseen kohtaan vahvan merkin ja nousi.

»Nyt se on selvä!» puhui hän nopeasti keventyneellä äänellä. »Kaikki
selviytyy. Me myymme Keskitalon ja muutamme kauas pois Hämeestä.»

Emäntä katsoi tyrmistyneenä.

»Niin juuri teemme!» jatkoi Keskitalo yhä kasvavalla
vauhdilla. »Uutelalla on rahoja, me voimme ostaa esimerkiksi Savon
puolesta pilkkahinnalla suuria kartanoita. Tuolla luettelossa on
kymmenittäin semmoisia myytävänä. Kukaan ei siellä tunne, kukaan ei
tiedä mitään, siellä se selviytyy Uutelankin kanssa kuin itsestään,
kun ei ole ketään, joka korvaan huutelisi. Eikä tänne kuulu
hiiskaustakaan, ei lapsesta eikä muusta. Ja lapsi voipi siellä kuolla,
kaikki voipi painua umpeen.»

Emäntää värisytti.

»Voi voi, mitä sinä Kustaa nyt aattelet! Sinne vieraalle maalle
vanhalla iällä? Ja kun et sinä taas pettäisi itseäsi tässä, niinkuin
tuossa naimisasiassakin?  Jos se tulee vaan hullummaksi. Ja onkohan
tämä sitten oikein, omantunnon mukaan?»

»On!» sanoi Keskitalo lujasti. »Jumalan tahto on, että minä puolustan
perheeni kunniaa.»

»Turhaan sinä, Kustaa, taidat tähän Jumalaa sekottaa», huokasi emäntä,
vaikka hänkin jo tunsi mielensä keveämmäksi.

Keskitalo katsoi pitkään.

»Lue raamattua!» sanoi hän painokkaasti. »Kaikki, jotka ovat olleet
rohkeat sukunsa ja kansansa puolesta, ovat menestyneet, aina Kalebista
alkaen. Minä olen ollut heikko ja kivuloinen, mutta tämän asian
tähden minä uskallan vaikka mitä, sillä elämä kestää hetken, vaan hyvä
nimi pysyy iankaikkisesti!»

Emäntä yhä epäili, mutta hän ei voinut olla katselematta ihmetellen
miestään--hän ei ollut vielä koskaan nähnyt häntä noin lujana ja
päättäväisenä eikä puhuvan niin miehekkäästi. Hän aikoi vielä esittää
epäilyksiään, mutta silloin hänen sisässään värähti niin
kummallisesti--niinkuin hän itse olisi joskus toivonut, että miehensä
olisi juuri tuollainen kuin hän nyt oli. Hän vaikeni ja ainoastaan
katseli.

»Mutta kuinka sinä luulet saavasi lapset suostumaan?» kysyi hän
sentään epäillen.

»Heidän täytyy!» sanoi Keskitalo lyhyesti. »Ja pojat sen kyllä
ymmärtävät, sillä heille itselleen siitä kerran hyöty lankee, kun
pääsevät avarampia aloja hallitsemaan. Ole sinä huoleti, kyllä minä
kaikki hyvin järjestän.»

Hän astui kerran edestakaisin permannolla. Sitten hän istahti vuoteen
laidalle ja alkoi hiljaa puhellen selvitellä suuren tuumansa
yksityiskohtia.




4.


Ulkona oli syyspimeä yö, mutta sisällä rautatievaunussa oli lämmin ja
valoisa.

Keskitaloa ja Uutelaa lukuunottamatta oli vaunu miltei tyhjä.--Miehet
palasivat talonostomatkalta Savosta.

Keskitalo oli vaipunut vaunun nurkkaan, hattu toiselle korvalle
painuneena, käsivarret velttoina sylissä--hän näytti nukahtaneen.

Mutta Uutela istui ja imeskeli ahkerasti lyhyttä piippuaan. Häntä ei
nukuttanut, vaikka olikin levon laita koko matkalla ollut vähän niin
ja näin.

Tämä matka kaikkineen tuntui hänestä hiukan omituiselta. Niinkuin hän,
hiljainen kotipeltojen mies, nyt olisi siirtymässä tutuilta vaoilta
suuren maailman pitkille, päättömille saroille.

Totta oli, että hänen entinen raatajaintonsa oli tänä kesänä taas
noussut, maattuaan pari vuotta kuin lamauksissa. Totta oli, että
Keskitalo tuntui liian pieneltä ja aivan liian valmiilta, ei ollut
mihin oikein iskeä. Mutta nämä tämmöiset matkat--kun pitää istua jo
vuorokausikaupalla junassakin.

Kyllähän tämä järki-puuhaa on, ajatteli hän.  Nuoret vahvat pojat
nousemassa--ne tarvitsevat tilaa. Ja sitten se Sontulan Kustaan kirje,
sekin vielä pani kiirehtimään, ettei hyvä tilaisuus menisi käsistä.

Mutta se tuntui sittenkin liian hätäiseltä. Ei ollut koskaan ollut
aikaa harkita oikein perinpohjaisesti koko kysymystä--noin niinkuin
maamiehen on tapana: auran jälessä vako vaolta tai kirves kainalossa
metsätiellä.

Naisväki siellä kotona minua enin ihmetyttää!  ajatteli hän. Olisi
sentään luullut kotipuoli-ikävän panevan hiukan vastaan tämmöisiä
hommia. Etenkin vanhalla emännällä... No, kukas tietää, vaikka se nyt
niin puhuu lasten edusta--kukas tietää.

Hän katsahti Keskitaloon.

Tuolla ne nyörit lepää! hän ajatteli. Sen hän oli huomannut alusta
alkaen. Sellainen into ja touhu!

Hän katseli Keskitalon sisään painunutta rintaa, laihoja kasvoja ja
nukkuneen velttoja jäseniä.--Kukas olisi uskonut tuommoisesta
miehestä!

Niinkuin silloinkin--muisteli hän taas--jo menomatkalla. Kulkee
vaunusta vaunuun, kyselee kaikilta matkustajilta taloja, maita,
metsiä, hintoja.--Mitä sinä nyt kaiken maailman taloja kyselet?  oli
hän, Uutela, ihmetellyt--kun sitä Kustaan neuvomaa kuitenkin
tarkotetaan. Mutta Keskitalo vain nauraa: kaksi tämmöistä poikaa
reisussa, säkissäkös me porsas ostettaisiin, ohoh!

Siinä _on_ jotain, oli hän ajatellut silloin, ja niin hän ajatteli
vielä nytkin--olkoon mitä hyvänsä.

Varsinkin sitten ostopuuhissa se näkyi vielä selvemmin--jatkoi hän
taas muistelmiaan.  Pitäisihän vanhan miehen ymmärtää, ettei
kaupanteossa sovi hätäillä. No, itse talon hinnasta minä en mitään
sano, vaikka olisi siitäkin voinut jonkun tuhannen pudottaa. Onhan se
koko hovi, ja tavallisessa rakennuksessa niinkuin vanha herrastalo
ainakin. Vaan annas maksaa irtaimista, mokomistakin lehmänsammakoista,
tunkkaisista heinistä ja puolimädistä vilja-aumoista--kehtaavatkin sen
roistot jättää jumalan viljan ulos mätänemään--annas maksaa
kaksitoista tuhatta, ainakin viisituhatta liikaa! Eikä ymmärrä, vaikka
minä isken silmää ja jo viimein sanonkin. Niinkuin sen kaupan olisi
mikään hengenhätä ollut! Eikä auta muu kuin vain katsella kuinka nämä
viekkaat savolaiset hymyilevät ja iskevät seläntakana toisilleen
silmää, että näin sitä pitkätukkaisia hämäläiskolloja keritään!--
Perhana!

Hänen hämäläisluontonsa oli näissä muistelmissa noussut sellaiseen
kapinaan savolaisia vastaan, että hän unohti kokonaan Keskitalon.--
Senkin keppiherrat!  Keppi pitää keikkua kädessä, vaan onkos havun
pulkkaa pellolla?

No, no, tyynnytteli hän itseään. Hämeenmiesten työ sen vahingon ottaa
pian takaisin. Mutta kyllä on sentään synti ja häpeä heittää viisi
tuhatta tuommoisille lurjuksille!

Keskitalo oli alkanut hiljakseen kuorsata. Silloin Uutela taas muisti
hänet.

Sitäkin minä olen ihmetellyt, miksi se sen kauppakirjan teetti yksin
minun nimiini? No, onhan rahat kyllä minun, vaan kun me olisimme
molemmatkin voineet olla isäntinä, kun kerran yhdessä ollaan ja kun
minä vaan vävyksi tulinkin. Onkohan sillä siellä Hämeessä joku vanha,
hämärä velka, jota lähtee ikäänkuin pakoon, kun se noin tahtoo
omaisuuden minun taakseni turvata? Ja miksei hän ole siitä koskaan
mitään minulle ilmottanut? Mitä se merkitsee...?

Hän kumartui eteenpäin ja rupesi katselemaan tarkkaan Keskitalon
kasvoja. Hän tahtoi ikäänkuin tunkeutua hänen aivoihinsa ja nähdä mitä
siellä liikkui--nyt kun mies nukkui eikä tiennyt pitää varaansa.

Sen ketunkasvoista ei näe mitään, ei nukkuissa eikä valveilla! sanoi
hän itsekseen harmistuneena. Siin' on miestä! Lennättää ihmisiä Savoon
saakka, ostattaa taloja ja pitää ne nyörit sisässään kuin
kalliossa. Ja että kaikki nyt on mennyt _sinun_ mielesi mukaan, sen
minä kyllä näen--muutoin sinä et voisi noin unta vetää. Ja vielä nauru
huulilla--minä tässä valvon ja valvon enkä saa unta vaikka mikä olisi!

Hän tunsi sinä hetkenä vihaavansa Keskitaloa, sen salaisuuden vuoksi,
jonka hän epäili tämän sisässään säilyttävän. Miksei hän sitä
minullekin ilmaise, kun kerran olemme ystävät ja sukulaiset?

No, taidan sentään tehdä syntiä--ajatteli hän taas--kun noin
epäilen. Miksei mies puuhaisi lastensa hyväksi, nyt kun on pohjaa
mistä ponnistaa?  Juuri noinhan minä tein itse aikoinani--eipä mies
niitä parhaimpia tuumiaan muille selittele, ei!

Ja kuitenkin hänestä tuntui niin omituiselta--niinkuin näkymättömät
kädet olisivat tavotelleet hänen elämänsä ohjaksia, ne omiin käsiinsä
riistääkseen.

Mutta asia oli päätetty, talo ostettu. Ja nyt minä olen _hovin_
isäntä! Häntä hiukan hymyilytti.--No, rinnan me siellä isäntinä
hääräämme, olkoon nyt kumman nimi tahansa papereissa. Ja kyllä me
niille peijakkaan keppiherroille näytämme mistä puusta lusikka tulee!
Vielä minä laitan yhden talon kuntoon ja näytän kuinka hämäläinen
pajupehkot pientareilta hätistää!

Hän alkoi yhä enemmän ja enemmän innostua--ne Hovin pitkät,
matalaojaiset sarat ikäänkuin huusivat häntä ja hämäläistä voimaa
avukseen.

Kyllä tässä nyt tulee aika kiireen kilakka, ennenkuin Keskitalo ja
tavarat on myyty ja kaikki muuttokunnossa, ajatteli hän taas.

Samalla juna pysähtyi rymisten jollekin asemalle.

»Oh--oh!» huusi Keskitalo kuin pahasta unesta kavahtuen ja katseli
silmät pyöreinä ympärilleen. »Missäs me oikein ollaankaan?»

»Talonostomatkalla, naapuri», myhäili Uutela hiljaa-sädehtivin silmin
toisen säikähdykselle.

Keskitalokin jo hoksasi. Miehet rupesivat yhdessä makeasti nauramaan.




5.


Maa oli vielä sula, vaikka marraskuu jo oli käsissä.

Hämeen haavat puutarhain ja pihamaitten nurkissa itkivät lehdettöminä
myöhäsyksyn utuisessa ilmassa. Hämeen kuuset kuoppamäillä ja
veräjänpielissä huokailivat ikävissään, ja pienet kiillottomat pisarat
istuivat oksien nirpuissa ja ruohon kuihtuneella ruumiilla, vaikka
päivä oli jo puoliin kulumassa. Kaiken yllä lepäsi tummanharmaa taivas
laakeana ja raskaana.

Keskitalon väki teki Savoon muuttoa.

Jo kahtena edellisenä päivänä oli asemalle ajettu kaikenlaista kalua
ja työasetta. Paljon sitä oli karttunutkin--vanhaa tuttua ja rakasta,
josta ei raskittu luopua, vaikkei sitä olisi välttämättä tarvittukaan.

Tänään oli varsinainen lähtöpäivä.

Pitkiin jäähyväisiin ei ollut aikaa, vaikka jätettiinkin rakkaat
kotitanhuat. Toiset tuskin ennättivät muuta kuin syrjäsilmällä
vilkaista portista lähdettäessä, sillä karja juoksi ja äänteli
sekasortoisena, luullen laitumelle pääsevänsä.

Ensimäisinä kulki kymmenkunta lammasta Hannan ja kolmentoistavuotiaan
Helkan ohjaamina. Niitä ei Hovissa ollut kuin muutamia, eikä kuulunut
olevan paljon koko Savon puolessa.

Sitten seurasi seitsemän lehmää ja leveäotsainen sonni, jota vanhin
poika Vihtori nuorasta ohjaili. Toiset olisivat tyytyneet vähempään
karjamäärään, mutta Uutela oli järkähtämätön, hän ei uskonut noista
»savolaisista sammakoista» mitään hyvää.--Uutelaan oli sillä
Savon-matkallaan mennyt itsepintainen epäluulo kaikkea savolaista
kohtaan.

Viimeisenä kulkivat molemmat emännät, vanha ja nuori, kaikenlaista
pikku sälyä täyteen ahdatuilla kärryillä, Liinun juostessa kärryjen
perään sidottuna.

Vielä oli kärryillä, säkillä peitetyssä pärevasussa, suuri mustan- ja
valkeankirjava Mikko kissa. Uutela oli tahtonut senkin mukaan--hän ei
kerta kaikkiaan luottanut edes savolaisiin kissoihin.

       *       *       *       *       *

Kulettuaan kotivainioiden läpi eläimetkin jo rauhottuivat. Tie nousi
loivaa rinnettä pienelle mäentyppyrälle.

Siellä he pysähtyivät ja katselivat vielä kerran taakseen.

»Kyllä se Keskitalo sentään on kaunis!» huokasi Hanna pehmeällä
äänellään, kainonsinisten silmäin kaihoisasti värähtäessä.

»Onhan se», jatkoi Uutela samalla kaipaavalla sävyllä.--»Vaan sinne se
nyt jääpi.»

Keskitalo vilkasi Uutelaan: jo oli aika hänen tarttua asiaan.

»Sinne jäi!» sanoi hän niinkuin menneestä asiasta. »Vaan minä
puolestani lyön vetoa, ettei meidän tarvitse marssia täyttä kolmeakaan
tuntia, niin jo Hovin katot pilkottaa!»

Hän sanoi sen niin tarttuvan leikkisästi, että kaikki rupesivat
hymyilemään ja ikäänkuin noita uusia kattoja ajattelemaan. Helka yksin
katsoi ihmetellen, vaan sitten hänkin hoksasi isän sanoissa piilevän
sukkeluuden ja naurahti ääneen tälle huomiolleen.

»Painetaan vaan eteenpäin, päivä kuluu!» puheli Keskitalo
hilpeästi. »Hei-hei, Heipparinna!» Hän huiskautti erästä lehmää
piiskallaan. »Ja mitäs se Onnike siellä sivulle vänkää--juokses
Kalle!»

Keventynein mielin lähdettiin eteenpäin. Ainoastaan vanha emäntä
pyyhkäsi pääliinansa kulmalla salaa silmänurkkaansa.

       *       *       *       *       *

Tie kulki yhä asuttuja seutuja. Siellä täällä oli aina joku talo,
torppa tai mökki.

Tuntui niin hyvältä että oli noita vanhoja tuttuja, jotka ikäänkuin
jättelivät hyvästi ja toivottelivat onnea.

Melkein kaikissa, loitommissakin, heidän matkansa huomattiin. Ilmestyi
aina ikkunaan joku pää, sitten useampia--ne sieltä myrttien,
palsamien, verenpisarain ja pelagoonien välistä katselivat ja
ajattelivat lämpimiä jäähyväis-ajatuksia.

Joistakuista paikoista tultiin aina pihalle saakka ja katseltiin
siitä. Eräistä lähemmistä huudettiin: »Onnea vain matkalle!»

Mutta sitten tuli asumaton metsätaival eteen, ja siellä pyrki mieli
väkisinkin painumaan. Jokainen koetti sitä toisiltaan salata--huudettiin
karjalle, juostiin ja huiskittiin, vaikkei se ollut aina tarpeenkaan.

Uutelankin tyyni hymyily alkoi riutua. Hän oli vähän väsynyt noihin
monipäiväisiin puuhiin, ja kun nyt ei ollut kuulunut pitkään aikaan
muuta ääntä kuin karjan sorkkain yksitoikkoinen sipsutus ja
kärrynpyörien ainainen sirinä, niin olo alkoi tuntua tuskalliselta.

He kulkivat pienen, kivestä raketun maantiesillan yli.

»Kas kun ovat oikein kiviä johteeksikin ajaneet--en ole ennen
huomannutkaan!» virkahti Uutela, iloisena että ilmestyi edes joku
puheenaihe.

»Siinä ne ovat olleet koko kesän», kiirehti Keskitalo jatkamaan. »Aika
poikia ovatkin!»

Uutela riensi tieltä alas siltaa sivultakin tarkastamaan.

»Niin on holvattu kuin kellarin katto», puheli hän. »Eikä semmoisia
muualla laitetakkaan kuin Hämeessä!»

»Juuri niin!» näkyi toistenkin silmistä.

Keskitalo oivalsi asiain kallistuvan pahalle puolelle.

»Jo ne alkavat rakennella kivisiltoja joka paikassa», kiirehti
hän. Sitten hän alkoi puhua Hemilän Oskarista, sillan rakentajasta,
hänen laittamistaan navetoista, kaivoista ja silloista.

Keskitalo oli tänään kuin jousilla, koettaen pitää hyvää tuulta yllä
joka taholla.

Mutta Uutela vilkasi häneen tuon tuostakin syrjäsilmällä ja ajatteli
omia ajatuksiaan.

       *       *       *       *       *

Tieltä kuului kärryjen rätinää--siellä tuli muuan tuttava naapurikylän
mies vastaan.

Se sai mielet vallan ilostumaan.

»Vai sille pitkälle matkalle nyt ollaan menossa», sanoi vastaantulija
pysäyttäen hevosensa.

»Mikäs pitkä tämä on, pari tuntia asemalle!» viskasi Keskitalo.

»No no», nauroi toinen. »Ihmettelen minä sentään minkätähden te sinne
maailman taakse viitsitte muuttaa.»

»Minkäkö tähden?» nauroi Keskitalo. Hän osotteli vilkkaasti kädellään:
»Kaksi tämmöistä vahvaa äijää täällä ja kaksi tuommoista
turpeenpuskijaa tuolla--pieniksi ne käypi paikat meille Hämeessä!»

»No no», pani toinen, »on Hämeessä ennenkin eletty.»

»On eletty, vaan kun me aiomme _rikastua_!» sävähytti taas
Keskitalo.

Kaikki rupesivat nauramaan.

»Ja mitäs puhutkaan! Tuo Uutela on laittanut jo kolme taloa--totta sen
täytyy saada vielä neljäs laittaa, ja Hämeessä alkaa jo talot olla
reilassa.»

Se nosti jo ilon ilmoille.

»Niin niin», nauroi mies.--»No, onnea nyt vaan ja menestystä!» Hän
lähti ajamaan.

Mutta Keskitalo huusi vielä hänen jälkeensä:

»Pistä minulle vain preivi, kun alkaa sinunkin mielesi rikkautta
tehdä--perässä sinä kuitenkin tulet!»

»Niin sitä pitää!» ajatteli Uutela. Hänen sielunsa alkoi taas nousta
kapinaan Keskitaloa vastaan. Vaikka toiselta puolelta hän ei voinut
olla ihmettelemättä miestä, joka noin johti, hallitsi ja piti
alakuloisiksi pyrkiviä mieliä aisoissa.

»Mikäs siinä, oikeinhan se on--mutta miksikäs se ei sano minulle
mitään, miksikäs se pitää minuakin aisoissa?»

He olivat viime taivalta kulkiessaan yhä hiljalleen nousseet. Nyt
metsä loppui, tie kaartui ja heidän eteensä aukeni äkkiä pieni
hämäläinen kylämaisema.

He pysähtyivät kaikin--ainoastaan karja jatkoi omin hotein hiljaista
astuntaansa.

Kylä oli vanha tuttu, mutta se ei ollut koskaan näyttänyt niin
kauniilta ja vakavan juhlalliselta kuin nyt.

Keskellä kierteli ruskeapintainen tie vainioiden ja mäentyppyräin
lomitse, ikäänkuin luvanalaista kulkureittiä etsiskellen. Sen kahden
puolen vilisi harmaat aidat. Niiden piirissä juoksivat möyheät,
paksumultaiset sarat, mitkä pitkinä kaistoina aina metsänreunaan
saakka, mitkä pieniltä kukkuloilta kaikkiin ilmansuuntiin hajautuen,
toiset rehevinä ja orasvihreinä, toiset harmaankalpeina sänkileskinä,
kolmannet mullanmuheina, auranviirut selässä ja syvät, väkevät ojat
vielä lapion jäljeltä kiiltäen. Kaikkia niitä hallitsi punaiset tai
harmaat talot--metsänreunassa, maantien varrella, kunnailla vainioiden
keskellä. Siellä täällä pellonmäillä joku yksinäinen mänty tai suuri
kivi katajapensaiden ympäröimänä, vielä useammassa kohti harmaa lato
tai punainen maneesi.

Kukaan ei puhunut, Keskitalokin näytti liikutetulta. Sanaa sanomatta
lähdettiin hiljalleen lakeudelle laskeumaan.

Uutela ei voinut enää itseltään kieltää, että häntä vaivasi ikävä. Hän
ei tiennyt itsekään mitä hän oikein ikävöi--se vain oli syntynyt tuon
pitkän äänettömän silmäyksen aikana, joka käsitti aidat, sarat ja
ojat, puut, kivet ja ladot, talot savuavine piippuineen tai hiljaa
höyryävine riihineen, kokonaisen kyläkunnan elämän. Ja kun hän nyt,
jäätyään aivan viimeiseksi, näki edessään mäkeä laskeutuvana
pitkähkönä kulkueena lampaat ja lehmät ajajineen, kärryt istujineen ja
perässä juoksevine hevosineen, niin hän ei voinut enää vastustaa
hetken tunnetta.

»Tämä nyt merkillistä on», sanoi hän toisten luo tullessaan hiljaisen
värähtävästi. »Niinkuin oltaisiin Abraham ja Lot, ja mentäisiin
Kaanaanmaalle.»

Keskitalon suupielet vetäytyivät makeaan hymyyn, että Uutelakin kerran
käytti raamatun vertausta. Hän kääntyi Uutelaan päin:

»Ja molemmille kävi hyvin ja heidän joukolleen--niinkuin myös olivat
miehet ja veljekset keskenänsä!»

Uutelan kielellä kirpelöi myrkyllinen sana tuon lopun vuoksi ja sen
hurskaanimelän äänensävyn tähden, jolla se lausuttiin. Mutta hänen oma
tunteensa oli siksi todellinen ja juhlallinen, että hän nieli harminsa
eikä puhunut mitään.

Keskitalo sensijaan puhui sitä enemmän. Hän alkoi leveästi kertoilla
millaista Savo on ja miltä siellä näyttää.

»Omiasi panet!» ajatteli Uutela harmistuneena. »En minä mitään
semmoista nähnyt.--Vaikka kyllä minä sinun juttusi ymmärrän!»

Toisetkin kuuntelivat enää tuskin puolella korvalla--heidät oli
vallannut sama tunne kuin Uutelan.

»Katsokaas kuinka pulskaa orasta!»--»Arvolaan on laitettu uusi
lasikuisti! Pitääköhän ne siellä kesällä kukkasia?» Huudahduksia ja
mietelmiä risteili. Kaikki tuntui niin kauniilta ja rakkaalta, ettei
sen vertaista voi olla missään muualla.

Vasemmalle erkanevan kujatien portin kulmauksessa kasvoi suuri
veräjäkuusi.

»Pidäs vähän!» huusi vanhin poika, heittäen sonnin ohjausnuoran
Hannalle. Itse hän riensi kuusen luo ja kiersi poikamaisen
vallattomasti molemmat käsivartensa sen ympärille.--Kädet eivät
ylettyneet yhteen.

»Tules, Kalle», huusi hän veljelleen. »Saammeko edes kahteen mieheen
siitä selvää.»

Nuorempi veli juoksi iloisena avuksi.

Kahta täyttä sylystä he eivät kuitenkaan saaneet. Mutta he yhä
mittailivat ja mittailivat, ikäänkuin vanhaa rosopintaista kuusta
salaa syleillen--toisten hymysuin katsellessa.

»Sellaisia vaareja ei joka paikassa kasvakkaan!» kehaisi Vihtori.

»Ei, kyllä on sentään kuusi komea veräjänpielessä!»

»Arvolan tallin takana on aivan samanlainen!» huudahti Hanna, osottaen
kädellään sinnepäin.

»Ja tuolla--näettekös? On Hämeessä sentään komeita kuusia!»

Ne kaikki piti nyt jättää.

Ja niiden takaa häämötti Uutelan vertauksen nostamana matkan
raskaansalaperäinen, kohtalomainen tausta. Ainoastaan jumalanmiesten,
kuninkaitten ja sankarien he olivat lukeneet astuneen tällaisia
polkuja, ei koskaan talonpoikaisten ihmisten eikä tämmöisten asiain
tähden.

He nyt astuivat.--

       *       *       *       *       *

Uutela pysähtyi ja nosti kätensä silmäkulmilleen, katsellen sen alta
niinkuin ei olisi näkemäänsä uskonut.--Valtatiehen yhtyvän sivutien
risteyksessä seisoi vanhanpuoleinen vaimoihminen.

»Kas, Karoliina!» huudahti Keskitalo. »Ja tullut näin pitkän matkan.»

»Piti tulla edes hyvästi sanomaan», puheli Karoliina hyvänsävyiseen
tapaansa, tervehtien ohikulkijoita kädestä.

Sisarukset jättäytyivät muiden jälkeen.

»On ollut niin paljon puuhaa», sanoi Uutela kuin anteeksi pyytäen
ettei hän ollut käynyt hyvästi sanomassa, vaan sisaren piti tulla.

Sitä seurasi pitkä äänettömyys.

»En minä olisi uskonut, että sinulle tuli siitä tämmöiset matkat»,
sanoi vihdoin sisar.

»En minäkään.»

Sitten he taas kävelivät kumpikin omia ajatuksiaan ajatellen.

Kyläseutu oli loppunut, he olivat nousseet pienelle metsäiselle
mäelle.

»Nyt minä käännyn», sanoi sisar.

Hän piteli veljen kättä omassaan, molempien silmät olivat kosteat.

»Jumalan haltuun nyt vaan!»

»Samalla tapaa!»

Sisaren olisi tehnyt mieli vielä sanoa: Näimmeköhän nyt viimeisen
kerran? Mutta hän ei uskaltanut enemmän itsensä kuin toisen
tähden.--Niin he erosivat.

»Kun aivan unohdin!» huudahti sisar kääntyen takaisin ja pistäen kuin
salavihkaa pienen mytyn veljen käteen.

Uutela tunsi kädessään että siellä oli paksut villasukat. Hän loi
sisareen kiitollisen katseen ja kääntyi kiireisesti.

Yksikseen jäätyään hän pyyhkäisi kädenselällä silmiään.

       *       *       *       *       *

Toiset olivat ennättäneet jo pitkän matkan edelle.

Tie kulki aivan pillisuorana, molemmin puolin telefoonipylväitten
kauaskantava linja ihmeellisine lankoineen. Se nosti Uutelan mielessä
sellaisen valtavan pitkänmatkan tunteen, kuin hän olisi kulkenut
etäiseen iäisyyteen.

Hän saavutti toiset viljellyllä tasamaalla. Tie oli muuttunut
lokaiseksi, raitteet syvemmiksi, eläimet kahlasivat puolisäärtä
rapakossa.

»Karoliina lähetti vain terveisiä--jäätiin niin jälkeen», sanoi Uutela
jotain puhuakseen.

»Kiitoksia vain.»

Lehmät olivat pysähtyneet hetkiseksi puhaltamaan.

»Aina tuonne saakka roiskunut!» valitteli Helka itkunsekaisella
äänellä, hangaten esiliinallaan Ihanan reidestä lokapilkkua.

»Hullu tyttö!» teki toisten mieli huutaa, mutta kukaan ei raskinut.

Samassa alkoi kärryiltä kuulua surullista naukumista.

»Senkin on paha olla--Mikko!» lohdutteli Helka.

Keskitalo koetti vielä kerran lyödä leikiksi.

»Mitäs siinä nyt nau'ut? Kyllä sinä niitä uusia henttuja siellä pian
saat, vaikka Hämeen tytöt jäivätkin!» lasketti hän tahallaan hiukan
karkearakeisesti.

Mutta sekään ei enää naurattanut. Alakuloisuus oli vallannut
mielet. Jokainen tunsi että nyt oli ainiaaksi jäämäisillään paljon
rakasta ja pyhää, joka oli syöpynyt heidän sydänjuuriinsa saakka--niin
he tunsivat.

Taivas oli synkistynyt. Päivän itkuinen ilma kyyneltyi utusateeksi,
joka kääri erä erältä kaikki harmaaseen vaippaansa. Selvempänä kajasti
enää vain lokainen tie.

Mutta sekin häipyi edempänä siihen sumuiseen, tuntemattomaan ja
kohtalomaiseen, jota kohti he raskain askelin kulkivat.




6.


Pienelle sydänmaan asemalle oli päiväjunan tuloajaksi kokoontunut
joukko rahvasta.

Sellainen oli tapa näin sunnuntaisin. Tultiin junaa katsomaan ja
postia hakemaan, tultiin hiukan tarinoimaan viikkoisen aherruksen
jälkeen harvaan asutun seudun yksinäisissä kolkissa.

Tällä kertaa oli kuuleman mukaan tulossa muutakin kuin vain posti tai
joku omanpaikkakuntalainen.

»Nyt ne Hovin uuvet isännät, ne Hämmeen herrasväet tulloo», naureskeli
silmää vilkuttaen muuan Hovin loismies, joka oli tullut hevosella
asemalle vastaan. »Semmoisen ovat laittaneet tiijon.»

»Tullooko sitä paljonnii joukkoo?» uteli joku.

»Minkä verran tulloon--kaks' vanahoo ukkoo ainai!»

Kuulijat naurahtivat.

»Ja se vanahemp' kuuluu olevan vävy ja nuoremp' appi», naureskeli
kertoja taas.

»No elähän! Jopa jottain!» Hilpeys yhä kasvoi.

»Jotta sekö sitä on sitä Hämmeen puolen tyyliä?» pisti muuan.

»Se kait sitä lienöö!»

Odottajat hymyilivät toisilleen keskinäisen ymmärryksen pilke
silmässä. He olivat ilmeisesti uteliaita, sillä he eivät olleet
koskaan ennen nähneet oikeata hämäläistä.

Mutta heillä oli jo jokseenkin varma ennakkokuva. Siinä oli jotain
kuulopuheen ja rotuvaiston pohjaa, »kaksi vanhaa ukkoa» selvensi
hauskasti ulkoisia piirteitä, ja se seikka, että Hovin ostossa
savolainen nerokkuus oli mujauttanut hämäläistä yksinkertaisuutta
useilla tuhansilla, täydensi sitä sisällisesti. Kuva alkoi olla
valmis.

       *       *       *       *       *

Juna ajoi jyristen aseman eteen.

Sieltä ne hämäläiset tulivat, laskeutuen hitaan rauhallisesti eräästä
vaunusta alas--Uutela, Keskitalo, molemmat emännät ja Helka, naiset
pieniä käsimyttyjä kantaen.

Edellimäisenä kulki Uutela. Hän oli vielä junassakin ollut
alakuloinen, mutta heti Savon puolelle siirryttyä hänen
hämäläisverensä oli alkanut nousta. Ja kun Keskitalo näytti tavallaan
haluavan työntää hänet etualalle, tarjoten tavaravaunujen
rahtikirjatkin hänelle, niin hän nyt ikäänkuin asettui johtoon.

Uutela hymyili tyyntä hymyään pienten silmäin hiljaa sädehtiessä, kun
hän kohotti tuuman verran matalaa tasapohjalakkiaan savolaisille
tervehdykseksi.

Tervehdityt vaihtoivat paljonpuhuvan silmäyksen--siinä sitä nyt oli
sitä oikeata hämäläistä!

Keskitalo nosti hattuaan hiukan keikarimaisesti, naiset sanoivat
ujonsekaisen hyvänpäivän.

Savolais-silmäykset risteilivät. Kaiken muun suhteen ne olivat selvät
ja varmat, paitsi nuoren emännän, jonka pulska puku, monet sormukset,
kulta vitjat ja silkki saivat pienen erikoistarkastuksen
osakseen. Siitä vaihdettu silmäys oli epämääräinen.

Uutela oli sillä välin saanut Hovin loismiehen käsiinsä.

»Siinähän se mies on--terveisiä vain Hämeen puolesta!» puheli hän niin
hiljaisen kahdenkeskisesti, etteivät syrjäiset kuulleet juuri mitään.
»Vaimoväki tulee nyt heti hevosella, vaan me miehet jäämme karjaa
odottamaan, kun se tavarajunakin kuuluu pian tulevan.»

»Että siinäkö ne nyt on ne Hovin uuvet emännät eli rouvat eli miks'
häntä sopinoo karahtierata!» puheli lipeästi vilkassilmäinen loisen
vaimo. »No jo ol' hommat, kun niin pitkän matkan takkoo!»

Vanha emäntä ilostui ja alkoi heti selvitellä perheenomaisen
sydämelliseen hämäläistapaan, että siellä ne ovat tavarajunassa vielä
Vihtori ja Kalle ja Hanna, siellä ovat Kukat, Mansiket ja Heipparinnat
ja Mikko. Ne lähtivät jo kahta päivää aikaisemmin, kun muut vielä
kävivät sukulaisia hyvästijättelemässä, niin että nyt pääsevät kaikki
yhtaikaa perille. Ja Ihana oli potkaissut vaunussa maitokiulun
säpäleiksi, kun Hanna aikoi sitä lypsää...

»Pyhä yksinkertaisuus!» välähtivät ympärille kertyneitten savolaisten
silmät.

»Kato ruojaa!» huudahti loisen vaimo osanottavasti. Mutta samaan
aikaan hänenkin silmänsä jo ennätti vilauttaa emännän pään sivutse:
yksinkertaisia, johan tämän näkee!

Uutela huomasi silmäin vilaukset, mutta hän vain hymyili.

»Alkakaas jo mennä!» sanoi hän lyhyesti naisväelle, nähdessään vanhan
emännän aikovan vielä sydäntään purkaa. Itse hän läksi Keskitalon
kanssa asemahuoneeseen rahtikirjoja selvittelemään.

Savolaisetkin pistäytyivät postiaan hakemassa. Pääasiassa he jo
olivat uusista tulokkaista selvillä, mutta jäivät kuitenkin vielä
katselemaan, kun oli hyvää aikaa.

Uutela ja Keskitalo ilmestyivät aseman portaille ja seisahtuivat
siihen tavarajunaa odottelemaan.

Rimpiläinen, suustaan sujakka talonisäntä, ei voinut vastustaa
kiusausta hiukan haastatella Hämeen miehiä.

»Terve tuloa vain, ja onneksi!» sanoi hän nostaen kohteliaasti
hattuaan. »Kun meistä tulloon noapurit, niin tekköö mieli tieustoo
että kumpi teistä nyt on se Hovin uus herra?»

Hän pani erikoisen painon »herra» sanalle. Lähellä seisovat
kääntyivät päin pidätetty naurunpilke silmänurkassa.

»Eihän _meissä_ ole yhtään herraa», myhäili Uutela hiljakseen
silittäen korvallishiuksiaan lakinreunan luota. Hänkin pani erikoisen
naurahtavan painon »herra» sanalle ja vilkasi samalla merkitsevästi
Rimpiläisen kädessä olevaan keppiin.

Savolaiset kohauttivat kulmiaan: ohoh! Ja Rimpiläinen, huomattuaan
etteivät ukot olleetkaan niin pölkystä veistettyjä kuin päältäpäin
näytti, pyörsi notkeasti:

»Talonpoikiahan tässä ollaan kaikki--tarkotin vain että kumpiko se on
isäntä?»

»Isännänvirkaan me pystymme vähän joka mies--tavarajunassa tulee vielä
kaksi lisää...» jatkoi Uutela hyväntahtoista hymyilyään. »Vaan me
vanhemmat tässä olemme aatelleet alotella!»

»Peijakkaan hyvin sanottu, Uutela--emme mekään sentään mitään
mettäksenpoikia ole!» iloitsi Keskitalo itsekseen.

»Vai parittain, vai parittain», nauroi Rimpiläinen. »No, terve tuloa
voan, ja käykeehän talossa tupakalla!»

Jotkut jo lähtivät, mutta useimmat jäivät vielä katselemaan ja
odottelemaan.

       *       *       *       *       *

Tavarajuna, jonka matkustajajuna oli sivuuttanut edellisellä asemalla,
saapui aivan heti.

»Tulkaas nyt pojat vähän jalkojanne oikasemaan, sillaikaa kuin
työntävät meidän vaunumme tuonne takaraiteille», puheli Uutela
hommakkaana rahtikirjat kädessä.

Pojat katsahtivat hiukan epävarmoina väkijoukkoon, mutta tulivat
kuitenkin. Hanna yksin jäi yhä vaunuun karjan luo.

Pojista tuntui oudolta kävellä tuon tarkastelevan joukon
läheisyydessä. Siinä oli yhtä ja toista, joka alkoi heti ikäänkuin
kiusata. Ne näyttivät niin hoikkavartisilta ja notkeilta nuo savolaiset,
kävellä sihauttelivatkin pehmeäpohjaisissa pieksukengissään niin
joustavasti, että heidän omat paksuanturaiset hämäläissaappaansa
yhtäkkiä tuntuivat kömpelöiltä ja raskailta. Sitten puheen soma
soinnahdus ja puhelemisen luistava keveys--siinä kaikessa oli jotain
herraskaiselta vivahtavaa. Sitten ne katseet ja hymyilyt, ja kun he
vielä näkivät eräiden nauravan, niin he alkoivat tuntea itsensä
paksuiksi ja kömpelöiksi ja tulivat pahalle tuulelle.

»Eikö ne niitä vaunuja jo saa?» sanoi Vihtori melkein tiuskaisten
Uutelalle.

»No no, pian ne siitä joutuu», puheli Uutela liittyen heidän seuraansa
kävelemään. »Ei huoli nyt hätäillä, pojat», hymyili hän tyyntä
hymyään.  »Kyllä mekin vielä nauramme, kunhan tästä päästään
pellolle!»

Se poikia hiukan lohdutti. He lähtivät pumppuhuoneelle päin.

Mutta Uutela yhä hymyili ja käveli, sammunut piippu toisessa kädessä,
tasatukkaisena ja tasapohjalakkisena kuin hyväntahtoinen riihitonttu
väkijoukon keskellä, vilauttipa kuin piloillaan joskus savolaisille
silmääkin. Puhui Keskitalon, asemapäällikön ja asemamiehen kanssa,
antoi määräyksiä loisten vaimoille, jotka olivat tulleet karjanajoa
avustamaan--kaikki hiljaa, enemmän katseella kuin äänellä. Ukko oli
savolaisistakin soma.

Junan vihdoin lähdettyä päästiin muuttotavaroihin käsiksi.

Karja, pitkään matkaan kyllästyneenä, lähti laukkaamaan että
parituumainen ensi lumi sinkoili soran kera ilmassa. Siellä juoksivat
loistenvaimot, Hannat ja pojat, siellä risteili savolaiset »kah-kah!»
ja hämäläiset »soh-soh!» huudot kiireisessä sekamelskassa.

Keskitalo ja Uutela pitivät hevosista huolen, muut tavarat täytyi
jäädä huomiseen.

Uutela oli hyvällä tuulella valjastellessaan Liinua komeitten
sulhaskärryjensä eteen. Hän piti itseään tavallaan jo kuin paikkoihin
perehtyneenä ja nyökäytteli melkein tutunomaisesti päätään ajaessaan
asemalta poistuvien savolaisten ohi.

       *       *       *       *       *

Hovin kujansuussa uudet tulokkaat silmänräpäykseksi pysähtyivät,
katsahtivat taloon päin ja ikäänkuin siunasivat itsensä: siinä se
sitten alkaa!

Kun karjat oli saatu kytkyihin ja hevoset talliin, korjailivat he
vielä yhtä ja toista kärryiltä. Vanha emäntäkin oli tullut pihalle
katselemaan ja tulokahville kutsumaan.

»Mikäs sitä Helkaa vaivaa?» kysyi Uutela lämpimästi tytöltä, joka
seisoi hiukan syrjässä pää nurpallaan.

»Kun ei täällä ole mikään niinkuin Hämeessä!» valitti tyttö itkuisin
äänin ja painoi päänsä vielä alemmaksi.

»Odota nyt vähän», lohdutteli Uutela hiljaa. »Pian me tänne laitamme
miehissä palan Hämettä!»

Uutela huomasi ihmeekseen, että kaikki muutkin olivat alakuloisia ja
sanattomia--niinkuin he olisivat unohtuneet mietteisiinsä, aikomatta
sisään mennäkkään.

»Katsos peijakasta kuinka pahasti tuo nurkka on painunut!» huudahti
hän vieressä olevaan aittaan katsahtaen. Hierasi sitten leikkisän
toimekkaasti käsiään, ikäänkuin käsiksi käydäkseen, ja lisäsi:

»Mitäs tuumit, Keskitalo, eiköhän nostettaisi heti lämpimiksemme?»

Kaikki alkoivat hymyillä.

»Jos sentään jätetään huomisaamuun--taikka ainakin siksi kun olemme
kahvit juoneet!» nauroi Keskitalo.

Siihen nauruun yhtyivät muutkin ja lähtivät keventynein mielin,
vilkkaasti puhellen sisään.




7.


Hämärä vielä verhosi maisemat, mutta Hovin pellolta jo kuului puheen
ääntä ja rautaisten parinkalukoukkujen kalahduksia.

Siellä Uutela poikain kanssa iski hämäläiset aurat savolaiseen
maaperään, sillä syyskynnöksiä oli ennestään vain moniaita sarkoja.

»On kuin Jumala onni, että asiat on näin», ajatteli Uutela, »että heti
pääsee _maahan_ käsiksi.»

Hän itse ohjasi toista auraa, hämäläishevoset edessä ja ohjakset
pitkänä kaarena niskalla riippuen. Toisen takana seisoi Vihtori.

Se oli juhlallinen hetki, kun kumpaisenkin auran takaa kuului yhtaikaa
»soh!» ja he lähtivät ensimäistä vakoa viilettämään.

Mutta sen pilasivat aivan heti raskaan teräsauran vetoon vähemmin
tottuneet savolaishevoset. Sitä oli ikäänkuin aavistettu ja kaiken
varalta pantu Kalle aluksi hevosia ohjaamaan, vaikka se olikin
kyntömiehen kunnialle käypää. Vaan siitäkään ei ollut apua, hevoset
vetivät epätasaisesti, nykivät ja rimpuilivat.

Uutela pysäytti omat hevosensa.

»Sen arvasi, kyllähän sen arvasi», puheli hän hyvänsävyisesti. »Vaan
älkää hätäilkö, pojat. Kyllä ne siitä tasaantuvat, kun on
_miehet_ perässä.»

Samalla hän jo lähti eteenpäin--hän ei antanut tuommoisen pikku seikan
pilata hetken juhlallisuutta.

Maa oli kokolailla kohvettunut ja parituumaisen lumen peittämä. Mutta
se vain innosti, että sai näin ikäänkuin otella talvea ja pakkasta
vastaan. Aura vapisi, mutta viilu kääntyi jotta lumi tuprahteli.
Hevoset alkoivat höyrytä, mutta se vain kaunisti asiaa--tätä Suomen
peltojen uljainta näkyä, kun mies kulkee kuin kuningas, ohjakset
juoksevat vallan rihmoina niskalta ja hevoset jännittyvät etunojoon
kuin hyökkäävät vaakunakotkat, kaikki maaemon avautuvaan poveen
lujasti jalkansa varaten.

Ja se näky yhä kaunistui, kun päivä valkeni ja mustanpuhuvat
viilurivit pistivät voitollisen voimakkaina esiin kuolleen,
lumiselkäisen peltokentän keskeltä.

»Olettekos, pojat, nähneet yhtään havun pulkkia vaoissanne?» kysäsi
Uutela, pysäyttäen hevosensa vastaantulevien kohdalla.

»No ei yhtään!» vastasivat pojat.

»Vissiin pistäisivät näitä savolaisherroja kantapäähän», nauroi Uutela
harmitonta nauruaan. Hän läksi saran yli poikain luo.

»Mutta pohja on hyvä», sanoi hän potkaisten viilua
saappaallaan. »Kyllä tästä leipämaa tulee!»

»Samaa mekin olemme sanoneet», vakuuttivat pojat.

Sitten he taas läksivät eteenpäin.

»Hei, Liinu ja Pilkku!» huuteli Uutela. »Näyttäkääs nyt mihinkä
hämäläiset kelpaa!» Hän oli iloinen ja onnellinen nähdessään kuinka
hänen oma kynnöksensä leveni suhteellisesti paljoa runsaammin kuin
poikain.

»Siinä nyt on alku!» sanoi hän itsetietoisesti päätään kohottaen
pojille päivälliselle lähdettäessä.

»Ja uutta tulee että sihisee!» huusivat pojatkin innostuneina.

»Harmittaa vain, että talven pitää tulla väliin, ettei päästä oikein
mielen mukaan mylläämään.»

Uutela tunsi itsensä niin nuoreksi ja iloiseksi, että hänen olisi
tehnyt mieli viheltää ajaessaan hevosen selässä pihaan, ellei se olisi
ollut vanhalle miehelle sopimatonta.

Pihalla he näkivät Mikon, joka vielä paikkoja oudostellen hiiviskeli
hiljaa ja pudisteli joka askeleella lunta käpälistään.

»Vieläkös sinä siinä tassujasi tunnustelet, muut jo ovat asiassa
kiinni että höyryää!» naurahti Uutela. »Muista vain sinäkin mistä
olet kotoisin!»

       *       *       *       *       *

Savolaiset katselivat ohikulkiessaan ihmetellen sitä lieppinää ja
möyrinää, mikä Hovin pellolla nyt vallitsi.

»Uuvet isännät näyttävät mahtiaan!» hymähtelivät he. »Vaan näkkyy ne
kyntee ossoovan, siitä ei peäse», tunnustivat he rehellisesti, »vaikka
ovattii muuten ommoo sorttiaan.»

Katselemista kertyi yhä uutta. Muutamia päiviä aurattuaan pojat
alkoivat pistää kuin vihan vimmalla ojaa hyötyisien pajupehkojen
reunustamissa umpeutuneissa uomissa. Pakkanen tosin lopetti ne
ponnistukset lyhyeen, mutta he ennättivät joka tapauksessa näyttää
mikä oli tarkotus.

Sen jälkeen he ryntäsivät Uutelan rakkaisiin havunpulkkiin
käsiksi. Tunkioidenteko oli ollut hänen elämänsä ilo ja ylpeys. Ja kun
hän nyt laitteli niiden pohjia Hovin pellolla naputellen Keskitalon
kanssa toisten ajamia havuja pieniksi, niin hän tunsi seisovansa
noiden valtavien havuröykkiöiden keskellä kuin omassa valtakunnassaan.
Jo aamuhämärissä se naputus alkoi, ja sitä kuului yhä iltapimeän
kietoessa seudut vaippaansa.

Heidät oli vallannut samanlainen työinto kuin valtaa nuoren poikasen
saadessa ensi kertaa käteensä uuden työaseen, jota ei ole nuoruutensa
vuoksi ennen saanut käsitellä. He tahtoivat kerta kaikkiaan näyttää,
että he olivat tulleet muuta varten kuin syömään Hovin puolimätiä
aumarukiita.

Ne aumat ja viljan puiminen talvikylmässä heitä harmitti kaikkiakin,
vaan erittäin Uutelaa. Se oli heidän mielestään kuin Jumalan ja koko
viljelystoimen pilkkaamista.

»Ettei edes tämmöiseen taloon ole konetta ja kiertoa hankittu--kun on
_hovi_ olevinaan!» sanoi kerran Uutela. »No, me pistämme itse
kierron iltapuhteilla, on meissä sen verran puumiehen vikaa.»

»Sepä kuuluu olevan jo vanhanaikanen se kierto», tarttui Lois-Pekka
puheeseen savolaisia puolustaakseen. »Nää meinoovat sitä höyrykonetta
eli lokomopiiliä eli mikä lienöö se koje, jotta ei muuta kun pellolla
puijaan koko kylän elot.--Ja siihen sitä soppii Hovinnii yhtyä.»

Uutela hymyili leveätä hymyä, otti muutamia tähkiä käteensä ja piti
niitä Pekan nenän alla.

»Kun ovat niinkuin hiiren häntiä!», puheli hän hiljaa. »Luulisi näistä
saavan pohdin muullakin kuin höyryllä. Meidän puolessa ovat tähkät
kuin ketun hännät--jos sitten siellä puhuttaisiin lokomopiilistä, vaan
kun ei sielläkään.»

»Miten mikin tykkee!» tokaisi Pekka sillä äänellä, ettei hän
savolaisineen ainakaan tässä asiassa ole alakynnessä.

Sattui kaikenmoista muutakin, jossa hämäläisyys ja savolaisuus
joutuivat vastakkain--enimmäkseen naurussasuin.

Niinpä heti ensi viikkoina syntyi kiista reistä. Hämäläiset
rutistelivat hymähdellen keveitä, kiveräsepisiä savolaisrekiä--lasten
kalujahan tuommoiset natisevat kikkanokat ovat! Torpparit ja loiset
kohottivat itsetietoisina päätään: kunhan päästään miehenkorkuisiin
lumiin, niin vielä se savolainen reki näyttää mihin sen »nokka»
kelpaa! Sitä ja noita kehuttuja hämäläisrekiä he jäivät odottelemaan.

Kauan ei tarvittu odottaakaan, sillä Hovin pirtistä kuului kaiket
ilta- ja aamupuhteet kirveen kolke, sahan sihinä ja asiaansa
innostuneitten miesten puhelu. Siellä oli tekeillä rekiä,
heinähäkkejä, korvoja, sankoja ja jos jotakin, mitä lamaan päässeessä
talossa kipeimmin tarvittiin. Uudet asukkaat olivat sitä vanhaa
juurta, joka pystyi itse tekemään mitä tahtoi.

»Eihän se ihme ole että talo on tämmöisessä kunnossa, kun pitää
ruokkia niin paljon laiskaa väkeä», naureskeli Uutela erään kerran
potkaisten pari jaloissaan juoksevaa torakkaa kuoliaaksi. »Nuokin
ruskeatakkiset, ja sitten toiset, pitkäkoipiset, tuolla uunin takana
soittavat kuin mitkäkin pelimannit.»

»Totta puhut, täällä on paljon joutilasta joukkoa», nauroi
Keskitalokin. »Ja niin peijakkaan nenäkkäitä, vallan silmille
tuppaavat!»

»No totuus vihamiehestäkin», puuttui taas Uutela puheeseen. »Näille
näkyy sentään kelpaavan kovankin kakun syrjä, vaan kun ne oikeat
savolaiset ovat niin laiskoja, etteivät viitsi edes kovaa leipää
syödä.»

Kaikki nauroivat--se savolaisten pehmeän leivän syönti oli heistä
merkillistä jumalanviljan tuhlausta, kun kova oli paljon riittävämpää.

Niin kuluivat päivät ja viikot alituisessa puuhassa ja uutuuden
viehätyksessä. He miltei hämmästyivät, kun eräänä päivänä huomasivat
joulun olevan niin lähellä, että naiset tuskin ennättivät pyöräyttää
oikean vaahtoavan hämäläisoluen Keskitalon kotipellon vahvatuoksuisista
maltaista.




8.


Joulu tuli paksulumisena ja leutona.

Hovilaiset sen viettivät tavallaan Hämeessä.

He eivät olleet alussa tilanneet edes hämäläistä sanomalehteä, eikä
sitä ensi viikkoina kaivattukaan. Mutta ajan oloon alkoi lehdetön
talo tuntua tyhjältä.

Se tuli parahiksi jouluksi, moniviikkoisena kimppuna. Ja se tempasi
heidät vastustamattomalla voimalla Hämeeseen. Kaikki oli tuttua,
kuvernööristä alkaen. Luettiin uutiset ja ilmotukset, kuolemat,
syntymiset, talonmyynnit ja huutokaupat, jopa ilmotus jonkun jouluksi
poikivan lehmän myymisestä siellä kotipuolessa sai mielen
hytkähtämään. Niin istuttiin, luettiin ja puheltiin hellällä,
hiljaisella äänellä.

Ne olivat onnellisia hetkiä.

Mutta noiden kotoisten ajatusten jatkona hiipi heidän sieluunsa
hiljainen: miksi? Miksi he olivat täällä, juuristaan irrallaan?

Ja silloin tuo kohtalon salaperäinen käsi, jonka he olivat
väkivoimalla painaneet hetkiseksi syrjään, taas tarttui raudanraskaana
heidän elämäänsä.

Se turmeli heidän jouluilonsa ja siitä pitäin miltei jokainoan
päivän. Se hiipi hiljaisena myrkkynä heidän vereensä. He näkivät
toistensa katseista, että sama ajatus liikkui itsekunkin mielessä.
Mutta he eivät voineet siitä keskenään puhua, vaan elivät päivästä
päivään kuin pelastavaa ihmettä odottaen.

Työhön koetti kukin surunsa tukehuttaa.

Keskitalon rinta oli käynyt yhä heikommaksi, mutta hän koetti
uskotella itselleen ja muille olevansa vielä voimakas. Hän ei ollut
sitten poikavuosiensa raatanut niin ankarasti kuin nyt--niinkuin hän
olisi suorittanut suurta velkaa ja tiennyt päiviensä olevan luetut.

Vieläkin tulisemmin iskivät pojat. Itkien ja hammasta purren he olivat
silloin Hämeessä taipuneet kohtaloonsa, nyt he koettivat epätoivon
vimmalla ikäänkuin luoda työn rintavarustuksen sitä lumituiskua
vastaan, joka oli tuleva. Ja nuoren elämänhalunsa voimalla heidän
onnistuikin toisina hetkinä unohtaa ja ajatella Uutelan tapaan, että
he vain tahtoivat näyttää mihin hämäläinen kelpasi.

Sisartaan, onnettomuuden alkusyytä, he vihasivat. He olivat
päättäneet sanoa hänelle kiukkuisia, karkeita sanoja tuosta
kaikesta. Ne jäivät Hämeessä sanomatta--ja jäivät yhä vieläkin. Sillä
sisar oli kuin perheen salaperäinen kohtalo: iloton ja kyyneletön,
lyijynharmaa ja sulettu. Hänen ajatuksiaan ei kukaan voinut edes
katseista lukea, eikä myöskään häneen loukkaavasti kajota.

Raskaimmin nykyinen olotila painoi hentoa Hannaa. Hänen ajatuksissaan
heidän oma onnettomuutensa tavallaan pieneni sen vääryyden rinnalla,
mikä Uutelalle oli tapahtunut. Elämä oli kuin arvotus. Kuinka sisar,
syyllinen, ei ollut edes hellempi ja nöyrempi Uutelalle? Uutela oli
niin hyvä. Kun hän toisinaan katseli hänen jälkeensä, ukon hääriessä
toimekkaana ja hymyilevänä, niin hän oli vähällä purskahtaa itkuun.

Helkastakin, joka ei koko perhesalaisuudesta mitään tiennyt, tuntui
niinkuin elämä olisi muuttunut surullisemmaksi. Hän seisoi joskus
pitkät hetket äidin vieressä, mieli täynnä kaikenmoisia kysymyksiä.
Mutta hän ei uskaltanut niitä esittää. Se kaiketi oli sitä, kun hän
niin ikävöi Hämettä, eivätkä muut ikävöineet--päätteli hän.

Kaikkien heidän keskellään liikkui vanha emäntä kuin leuto syyspäivä,
joka yhä paksunevan pilvikerroksen läpi kuitenkin koettaa
aurinkoisesti hymyillä.

Niin kuluivat päivät raskaina ja harmaina yhteisessä äänettömyydessä,
jota ei kukaan uskaltanut rikkoa.

       *       *       *       *       *

Aikaa myöten tuli levottomuutta herättävä lisävaikutin--ympäristö.
Tuntui niinkuin _se_ aikoisi sekaantua asiaan ja murtaa äänettömyyden.

Omasta puolestaan he välttivät kaikkia lähempiä suhteita savolaisten
kanssa. Mutta ympäristö ei ollut yhtä kylmä. Se tarkasti heidän eloaan
ja oloaan päivä päivältä. Työntekijöitä nuo hämäläiset ovat, sen he
myönsivät, mutta kaikessa muussa oli jotain, josta savolainen
sukkeluus tekasi sujuvasanaisen pilan.

Ne tulivat aikaa myöten heidänkin korviinsa. Omien torpparien ja
loisten vaimot ne toivat hiljaisena supatuksena--niinkuin olivat
niiden aiheet ensin itse talosta vieneet. Se alkoi hermostuttaa,
sillä se kaivoi heidän hämäläispohjaansa ja ennusti pahaa
perhesalaisuudellekin.

Keskitalo kyllä koetti pitää purjeita koholla, mutta se ei oikein
onnistunut; sekä hän itse että toiset tunsivat että hän _koetti_.
Ainoa, joka seisoi hymysuisena hämäläismaaperässään, oli Uutela.
Jokainen tunsi että hän todella asteli omissa saappaissaan eikä
ainoastaan koettanut.

Heti joulun jälkeen oli muuan juttu, joka koski heihin sangen
kipeästi, sillä se satutti arkaan kohtaan.

He olivat toki liikkuneet sen verran torppariensa ja loistensa
mökeissä, että olivat huomanneet siisteyden tällä Savon kulmalla
olevan aivan erikoisen. Nyt kierteli kylällä pila, että uudet
tulokkaat olivat siitä maasta kotoisin, jossa lattiat ja ikkunat
pestään kaksi kertaa vuodessa, jouluksi ja juhannukseksi. Mutta kun
Hovin entiset haltijat olivat pesseet juuri ennen muuttoaan, niin
uusia asukkaita kohtasi sellainen onni, että he pelastuivat tuosta
toisesta puolivuotispesusta kokonaan!

Se harmitti, varsinkin naisväkeä. Uutela yksin naureskeli.

»Joo, kyllä näkee että te lattioita ja ikkunanpieliä pesette, kyllä
sen pelloista näkee», myhäili hän kerran Hovin savolaiselle Riitta
piialle ja saapuville sattuneelle loisen vaimolle. »Ja kun teillä on
niin paljon sitä ryssän-jauhopussien pesemistäkin! Meidän puolessa
pestään peltoja, ja viljapusseja käytetään pakarain alla kaupunkiin
mennessä eikä kaupungista tullessa, niinkuin täälläpäin!»

»Sillälailla hämäläinen antaa!» iloitsivat toiset. Uutela oli kuin
heidän turvansa. Mutta kuinka kauan? Se ajatus sai heidät
tällaisinakin hetkinä sisäisesti värähtämään.

Toiseen vielä harmillisempaan juttuun antoi Uutela itse aihetta. Kylää
kiersi pila, että hämäläiset ovat niin perinpohjaista väkeä, jotta
syövät perunatkin kuorineen.

Se katkeroitti heitä pitkät ajat, mutta kukaan ei uskaltanut siitä
Uutelalle huomauttaa.

Vihdoin nuori emäntä, kun he kerran istuivat aamiaispöydässä, ei
voinut enää itseään pidättää, vaan sanoi arasti, värähtävällä äänellä:

»Kun Uutelakin kuorisi perunat--kun pilkkaavat pitkin kylää, että me
syömme perunankuoria.»

Uutela keskeytti puremisen ja katsahti pitkään.

»Vai pilkkaavat hämäläisiä perunain tähden?» sanoi hän--äänestä kuuli
että asia tällä kertaa koski häneenkin. »No», jatkoi hän, »minä olen
koko ikäni syönyt kuorimatta, mutta ei minun sen synnin tähden vielä
ole tarvinnut pitkiäliuskoja kirjotella.»

Ääni puraisi--jokainen ymmärsi että se puraisi savolaisten taipumusta
vekselikauppoihin.

Keskitalo iski myönnyttäen silmää, muutkin tunsivat helpotusta.

»Ja minä luulen», lisäsi Uutela taas tyynesti hymyillen ja pistäen
kokonaisen kuorimattoman perunan tahallisen huomattavasti suuhunsa,
»minä luulen että kunhan tästä päästään heinä-aikaan, niin taitaisi
näille Savon herrasväille kelvata kuoret ilman sisustakin--kun olisi
edes niitä!»

Muut hymyilivät, mutta Riitan silmissä välähti. Hän kohotti päänsä ja
aikoi vastata kaikkien savolaisten puolesta. Vaan hän muisti samalla
olevansa palvelija ja piti viisaampana sillä kertaa vaieta.

       *       *       *       *       *

Tämmöiset pikku kohtaukset veivät aina muutamia päiviä eteenpäin.
Uutelan sisäinen tasapaino, hiljainen sanavalmeus ja nuorekas työinto
piti tavallaan heitäkin pystyssä tässä omituisessa pakolaiselämässä,
joka ikäänkuin häilyi unen ja toden rajoilla.

»Ihmeellinen mies!» ajattelivat he, tuntien yhtä rintaa kunnioitusta
ja pelkoa häntä kohtaan. Tähän asti oli Manta ollut heidän kaamea
kohtalonsa, nyt kohosi Uutela rinnalle. Noihin kahteen keskittyi
kaikki, muut olivat vain todistajia sille, mitä lopullisesti tuleva
oli.

Uutela itse oli kokonaan unohtanut ne pienet epäluuloisuuden idut,
jotka Hämeestä lähdettäessä pyrkivät mieleen nousemaan. Hän oli tullut
päivä päivältä yhä enemmän vakuutetuksi, että heidän talonkauppansa
oli hyvä. Ja vaikkapa se olisi ollut huonokin, niin hän ei olisi
katunut, sillä se oli siirtänyt hänet uuteen, rikkaaseen,
nuorruttavaan elämään, joka sai aatokset askaroimaan valveilla ja
unissa.

Hovi ja sen tulevaisuus oli nykyään hänelle kaikki kaikessa. Hän
tuskin muisti olevansa naimisissa, eikä hänellä ollut Mantan suhteen
mitään valittamista--kaikki meni hiljaa ja tasaisesti.

Yhden ainoan kerran nuo vanhat epäilykset olivat nostaneet päätään.

Hän oli tullut sattumalta keittiöön, jossa Riitta ja eräs
savolaiseukko hääräilivät kahden ja silloin kuullut muutaman
lauseenkatkelman: Niinkuin noilla hämäläisillä olisi joku--

»Siis vieraatkin ovat jotain huomanneet?» välähti hänen mielessään. Ja
hän alkoi taas ajatuksissaan penkoa noita vanhoja epäluuloja ja sen
jatkona kaikenlaisia lisäpiirteitä viikkojen varsilta.

Jotain salaperäistä niissä näytti olevankin, kun niitä ajatteli näin
yhtäjaksoisena ketjuna. Se kiihotti häntä ikäänkuin pitämään heitä
salaa silmällä.

Eikä tuloksetta! Eikös Keskitalon silmä ikäänkuin vältellyt? Ja
pojat--on niissäkin jotain, aivan varmaan!

Mutta taas seuraavana päivänä hän ei huomannut mitään.

Häntä alkoi hävettää, että hän, vanha mies, noin oli ruvennut
epäilemään omaa huoneväkeä ja sukulaisia, vaikka ponnisteltiin
yhteisen asian puolesta. Jokainen tietysti eli oman luonnonlaatunsa
mukaan. Ja että vieraissa oloissa eläminen oli heille, ikänsä samalla
turpeella asuneille, oudompaa kuin hänelle--pitihän hänen se ymmärtää.

Niin hälveni tuo hetkellinen pilvenhäive. Hän oli taas kevyt ja raitis
mieleltään niinkuin ne kesää kohti kulkevat kevättalven päivät, joita
paraikaa elettiin.




9.


Keskitalo makasi eräänä yönä levottomana vuoteessaan ja näki unta.

Hän oli istuvinaan Hovin salissa peilin edessä ja tasottelevinaan
saksilla partaansa.

Silloin hän huomasi kauhukseen, että parta ja tukka olivat jo aivan
harmaat. Ja vielä enemmän: hänen kasvonsa olivat niin laihat, ettei
niissä ollut jälellä muuta kuin luu ja nahka.

Keskitalo pelästyi ja tunsi samana hetkenä itsensä niin heikoksi, että
sakset tärisivät kädessä.

Hän ei ollut huomannut, että Helka oli tullut sisään.

»Kyllähän minä tiedän minkätähden isä on niin laihtunut...» kuiskasi
tyttö salaperäisesti aivan hänen korvansa juuressa.

Keskitalo kääntyi hätkähtäen.

»Älä höpise!» huusi hän suuttuneena. »Et sinä mitään tiedä!»

Tyttö oli sillä välin juossut oven luo ja huusi sieltä ilkeästi
nauraen:

»Tiedän vain, kyllä jo tiedän sen asian!» Sitten hän juoksi pakoon.

»Nyt se tulee ilmi, nyt se tulee ilmi, kun tyttökin jo tietää!»
hätäili Keskitalo. Hän tunsi hikoilevansa koko ruumiiltaan.

»Silloin on rintatauti pahalla puolella, kun ihminen alkaa hikoilla!»
välähti hänen mieleensä kuin kuolemantuomio. Hän tunsi värisevänsä
vilusta.

Mutta hän huomasi samalla, että ulkona pihalla paistoi kesäinen
aurinko.

»Menen vähän päivänpaisteeseen lämmittelemään ja miettimään mitä on
tehtävä», ajatteli hän.

Hän oli niin heikko, että jaksoi vaivoin pihalle saakka. Sinne
päästyään hän heittäytyi pehmeälle nurmelle selälleen.

Mutta hän ei ennättänyt mitään ajatella, sillä hän huomasi samassa
että pojat olivat tallin luona. Vihtori oli kasvoiltaan kamalan
näköinen ja ruoski hurjasti Liinua sitolkkahihnalla.

»Mitäs nyt hulluttelet?» huusi Hanna, juosten avopäin poikain luo.

»Miksikäs isä ei ilmota mihinkä hän ne varastetut rahat piilotti, että
saisi viedä takaisin ja sopia ihmisten kanssa!» huusi Vihtori.

»Älä huuda niin kovaa!» rukoili Hanna.

»Huudan minä, nyt sen saapi kuulla koko maailma!»

»Se on oikein!» huusi Kallekin hampaitaan kiristellen ja heitellen
työkaluja pitkin pihaa.

Keskitalo tunsi tuskanhien valuvan pitkin ruumistaan. Samassa hän
huomasi aitan luona tulevan juosten taloon joukon entisiä tuttuja
hämäläisiä.

»Tuolla se Savon-karkuri on!» huusi eräs osottaen Keskitaloa.

Keskitalo tahtoi juosta pakoon, mutta tunsi itsensä niin heikoksi,
ettei voinut edes nousta istumaan.

Joukko oli nyt aivan hänen edessään.

»Aika kelmi sinä Keskitalo sentään olit!» sanoi etumaisena seisova
mies halveksivasti. »Anna rahat pois!»

Keskitalo häpesi niin, ettei osannut sanoa mitään.

»Eikös emäntä tiedä missä ne ovat?» kysyi taas mies.--»Tottahan mies
vaimolleen puhuu?»

»Ei, en tiedä», vakuutti emäntä itkusilmin. »Minä olen odottanut
viikosta viikkoon, vaan se ei puhu minullekaan niistä mitään.»

»Kyllä minä tiedän», huusi Manta aitan portailta, heilutellen aitan
avainta uhkaavasti kädessään.

Keskitalon valtasi hätä: »Aikooko se hullu nyt ilmottaa, että ne ovat
ruislaarissa?»

»Kyllä minä tiedän, sillä me ne yhdessä varastettiin!» huusi tytär yhä
kovemmalla äänellä. »Mutta sanokoon itse.»

»Se ei ole totta!» tahtoi Keskitalo huutaa. »Manta varasti ja minä
vain piilotin, ettei tulisi talolle häpeä.» Mutta hän ei saanut ääntä
esiin, vaikka olisi kuinka koettanut.

Silloin hän huomasi Uutelan edessään. Häntä pyörrytti--Uutelanhan ne
rahat olivatkin, muut vain olivat häntä auttamassa.

»Kyllähän minä olen koko ajan tiennyt, että sinulla on jotain ollut»,
sanoi Uutela hiljaa. »Ilmota nyt, miesparka, viimeinkin--koetetaan
sopia.»

Keskitalo olisi nyt tahtonut puhua Uutelan kanssa kahdenkesken, mutta
hän ei taaskaan saanut ääntä esiin.

»Aika roisto!» huusivat hämäläiset suuttuneina. Ja savolaiset, joita
oli nyt kertynyt piha puolilleen, Rimpiläinen etunenässä, nauroivat
niin pilkallisesti, että hänen täytyi sulkea silmänsä.

»Älkää hätäilkö, miehet», sanoi Uutela. »Tulkaa vähän tänne!»

Keskitalo huomasi nyt Uutelan jauhoisesta takista että hän olikin
mylläri, ja että hänen tuulimyllynsä seisoi aivan tallin
päässä. Kaikki menivät Uutelan jälessä myllyn luo.

»Puhaltakaa lujasti siipiin, että saadaan enemmän vauhtia!» kehotti
Uutela.

Kaikki puhalsivat voimiensa takaa, hämäläiset ja savolaiset, jopa
Riitta piika ja omien loisten vaimotkin joukossa. Siipien pyörintä
kasvoi hetki hetkeltä yhä hurjemmaksi.

Silloin myllyn päällyskivi singahti humahtaen seinän läpi ja lensi
ilmassa Keskitaloa kohti, yhä hurjasti pyörien.

»Jokos ilmotat?» kysyi Uutela kävellen kiven alla.

Kivi läheni ja läheni, nyt se oli aivan Keskitalon kohdalla, pyörien
että säkenöi.

»Jokos ilmotat?» kysyi Uutela taas viitaten kädellään, jolloin kivi
laskeutui Keskitalon rinnan kohdalle.

Hiki juoksi virtana Keskitalosta tuota hirvittävää pyörimistä
katsellessaan. »Jo, jo!» huusi hän kaikin voimin.

Mutta se ei mahtanut kuulua, koska Uutela sanoi harmistuneena: »Kyllä
sinä nyt ilmotat!» ja viittasi kädellään--kivi laskeutui rusahtaen
hänen rintansa päälle.

»Jo, jo!» parkasi Keskitalo viimeisillä voimillaan.

       *       *       *       *       *

»Kustaa, Kustaa--joko sinua taas painajainen ahdistaa?» puheli emäntä
hätääntyneenä, nousten vuoteessa istualleen.

Keskitalon rintaa kuristi niin, että hän tuskin sai henkeä
vedetyksi. Kesti hetken, ennenkuin hän pääsi selville että se oli vain
unta.

»Anna minun vähän levähtää, puhutaan sitten», sanoi hän nojaten
väsyneesti päänsä vaimonsa olkapäähän.

Vaimo ei puhunut mitään, ainoastaan laski kätensä hänen
kylmänhikevälle otsalleen, jolloin toinen vähitellen rauhottui.

»Juuri niinkuin unessa», ajatteli Keskitalo. »Heikoksi minä olen
tullut ja harmaaksi, ja hikoilen öisin. Kaikki odottavat, että minä
sen vihdoin tekisin.»

Nyt hän ymmärsi mistä hänen kauhea unensa oli johtunut: hän oli nähnyt
poikien illalla purkavan salamyhkää jotain Hannalle. Hän arvasi hyvin,
mitä he purkivat--kohta he purkavat hänelle itselleen.

Merkillistä! Silloin Hämeessä oli Uutelalle ilmottaminen tuntunut
pikku asialta muuttosuunnitelman moniin vaikeuksiin verrattuna. Mutta
nyt, kun aika oli tullut, hän huomasikin että siihen lopullisesti
sisältyi _kaikki_. Ja niin hän oli viime viikot elänyt alituisessa
ahdistuksessa, jota vielä lisäsi se ettei hän voinut edes puhua siitä
vaimonsa kanssa, koska tahtoi häntä säästää ja kantaa yksin tämän
kauhean kuorman. Sitäpaitsi hän oli aivan viimeiseen saakka odottanut
jotain ihmeellistä sallimuksen sattumaa, tapaturmaa tai muuta, joka
heidät yhdellä iskulla pelastaisi.

Nyt hän ymmärsi että näin ei voinut enää jatkua. Heidän täytyi puhua
ja sitten tehdä, mikä tehtävä oli.

Emäntä ilostui että Keskitalo vihdoinkin otti asian puheeksi.

Mutta he olivat yhtä neuvottomia molemmat. Selvää oli ainoastaan että
kärsimyksestä oli tehtävä loppu.

»En minä ymmärrä mitään muuta, kuin että täytyy puhua kaikki
Uutelalle, niinkuin asia on», huokasi emäntä. »Täytyy luottaa Uutelan
hyvyyteen ja Jumalan armoon, ei tässä omat voimat kuitenkaan auta. Ja
niin minä uskon, että olisi ollut parempi, jos se olisi ilmotettu
mitään salaamatta jo silloin Hämeessä.»

Sitä ei Keskitalo voinut nykyisessä ahdistuksessaan myöntää; jotain
tämän muuton kautta oli voitettu. Eikä hän voinut vieläkään kokonaan
luopua siitä toivosta, että kaikki voisi sentään suoriutua hyvin, kun
vain ei hätäile. Siinä tosin oli eräs pelottavan hämärä kohta, jota
hän vasta viime aikoina oli ruvennut tarkemmin ajattelemaan. Epäluulo
tietysti Uutelassa joka tapauksessa syntyy. Mutta onko hän ehkä aivan
varmakin, ettei lapsi voi olla hänen--silloin voi tapahtua mitä
tahansa.

Sen pitemmälle he eivät sinä yönä päässeet, vaikka valvoivat
tuntikausia.

       *       *       *       *       *

Sulku oli kuitenkin murrettu, he neuvottelivat nyt hiljaisesti joka
päivä.

Tai oikeammin piinasivat toisiaan. Sillä mitään helpotusta nämä
neuvottelut eivät tuottaneet, päinvastoin painoivat yhä syvempään
toivottomuuteen. Jos Uutela ainoastaan epäilee, niin kaikki voi
vähitellen tasaantua, mutta jos hän on aivan varma--mitä silloin?

Keskitalo alkoi ahdistuksessaan taas turvautua yhä enemmän
raamattuun. Se kuitenkin aina lohdutti ja vahvisti, kärsimyksistä ja
vaikeista päivistä kun sielläkin kerrottiin. Varsinkin Daavidin
viimeisten elinvuotten häpeä ja raskaat kärsimykset lastensa tähden
olivat niin ihmeellisesti hänen oman kohtalonsa kaltaiset.

Hänen lukuharrastuksensa eivät jääneet Uutelalta huomaamatta.

»Kovin ahkerasti olet ruvennut lueskelemaan», sanoi hän kerran
hyvänsävyisesti.

Keskitalo säpsähti ja katsahti tutkivasti Uutelaa silmiin, vaan ei
huomannut mitään epäilyttävää.

»Olen aina sitä harrastanut», sanoi hän väsyneesti. »Ja kun on sairas
ja elää vieraassa paikassa, niin tuntee entistä selvemmin että
muukalaisia ja matkamiehiähän täällä ollaankin.»

»Onhan se niinkin--ja kuinka kunkin luonto on», vastasi Uutela. »Minä
en paljon perusta lukemiseen, kun en ole tottunut. Ja kun koettaa aina
tehdä kaikille ihmisille oikein, niin tottahan sitten mahtaa joutua
hyvään paikkaan--mihinkäs siitä pääsee.»

Keskitalo katsahti häneen tutkivasti, mutta ei huomannut Uutelassa
muuta kuin järkähtämättömän luottamuksen siihen mitä sanoi. Hän
huoahti syvään. Mutta samalla hänen mielessään välähti että nyt oli
sopiva tilaisuus ikäänkuin valmistaa Uutelaa siihen, mikä tuleva oli.

»Niin, sinnehän sitä kaikki toivomme», sanoi hän. »Mutta tie on ahdas
ja portti kaita--tarkotan että monen kärsimyksen ja koettelemuksen
kautta meidän on kulkeminen, ennenkuin olemme kelvolliset.»

Uutela kuunteli hartaasti, sillä se oli hänenkin mielestään kauniisti
puhuttu. Mutta omassa uskossaan hän oli järkähtämätön.

»Niin, niin, kaikkihan se tietysti hyväksi on», päätti hän
noustessaan. »Mutta siihen minä sentään vahvimmasti luotan, että kun
vain ei tee koskaan vääryyttä, niin totta sitten täytyy hyvin
päättyä.»

Keskitalo katseli pitkään hänen jälkeensä.

Ei siitä keskustelusta tainnut paljon apua olla, ajatteli hän--tunsipa
suorastaan pistosta rinnassaan sen johdosta, mitä toinen oli sanonut.

Siitä hetkestä hänen suhteensa Uutelaan muuttui vieläkin
tuskallisemmaksi. Hän alkoi tuntea aivan tunnonvaivoja nähdessään
kuinka hyvässä uskossa toinen raatoi. Ja mikäs Uutelan oli raataessa,
ei suinkaan hän ollut tehnyt kenellekään vääryyttä. Keskitaloa
suorastaan vaivasi, että Uutela oli tuollainen malli-ihminen. Jos hän
olisi ollut laiska, ilkeä, juoppo tai miten tahansa virheellinen, niin
olisi tuntunut paljoa helpommalta--hän olisi silloin tavallaan
kohtalonsa ansainnut.

Niin kului päivä päivän perään Keskitalon voimatta koskaan päättää:
tänään se on tapahtuva!

       *       *       *       *       *

Silloin sattui aivan mitätön tapaus, joka katkaisi kaikki
aprikoimiset.

He istuivat kaikin päivällispöydässä ja söivät vastapoikineen lehmän
nuoresta maidosta keitettyä »patajuustoa». Se oli heidän mielestään
erikoisesti hämäläistä, koska se oli harvinaista--siksi vallitsi
pöydässä koko aterian ajan lämmin kotitunnelma.

He olivat juuri lopettamaisillaan, kun Uutela jutun jatkoksi naurahti,
tavallaan kuin Riitalle kiusaa tehden:

»Hyvin näkyy näillä hämäläisillä ruuilla tulevan Savossakin
toimeen. Pojat punottavat kuin kirkon seinä»--hän vilkasi myhäillen
Mantaan--»ja nuori emäntäkin on tullut aina vaan tyllyräisemmäksi.»

Se lause iski niin, että kuulijat tunsivat kivettyvänsä sinä
silmänräpäyksenä. Keskitalo luuli tukehtuvansa, muut katsahtivat
hämmästyneinä toisiinsa, Riitan silmissä välähti salaperäisesti ja
nuori emäntä karahti verentipahtavan punaiseksi.

Uutela huomasi ainoastaan viimemainitun.

»Mitäs siinä nyt punastelet», myhäili hän yhä
tyytyväisempänä. »Tottahan pulska emäntä on talolle kunniaksi.» Hän
katsahti nauraen Riittaan. »Savolaisenkin mielestä--vai kuinka?»

»Niin-niin», pani Riitta lyhyeen ja hänen silmänsä taas
pilkahtivat. Uutela käsitti sen pilkahduksen omalla tavallaan ja
vilautti vastaan--muita se kauhistutti.

Keskitalo oli sillä välin saanut yskäkohtauksen ja nousi
pöydästä. Samalla kertaa nousivat muutkin, mennen kiireisesti kukin
tietään. Mutta Keskitalo painautui penkille ja yski, emännän seisoessa
vedet silmissä vieressä ja taputellen hiljaa hänen hartioitaan.

Uutela nousi viimeksi, yhä vielä hiljaa hymyillen. Hän pysähtyi
rykivän Keskitalon eteen:

»Pahaksi on tuo yskäsi tullut, kyllä pitäisi taas mennä tohtorin
puheille», sanoi hän osanottavasti.

Sitten hän lähti hiljalleen pihan poikki pirttirakennukseen.

       *       *       *       *       *

Kohtalon käsi oli siis kirjottanut tuomionsa. Jokainen tunsi sen
musertavan kaikkivaltaisuuden.

Keskitalo itse oli aivankuin lamautunut. Hän vetäytyi vanhan emännän
kanssa kamariin, kykenemättä enää iltapäivällä työhön.

Itse asiasta heillä ei ollut paljoakaan puhumista, kysymys oli vain
hetkestä. Ja sen Keskitalo siirsi huomiseen, sillä tänään hän ei olisi
mitenkään voinut astua tuolla asialla Uutelan eteen.

Hän luki raamattua, emännän istuessa vieressä ja kuunnellessa. He
vaihtoivat tuskin sanaa keskenään, mutta tunsivat liittyvänsä entistä
lujemmin yhteen ja tukevansa ja turvaavansa toisiaan paraiten
näin--välillä se täydellinen keskinäinen ymmärtämys, joka ei enää
sanoja kaipaa.

Kun emäntä illallisaikaan oli keittiön puolella, valtasi Keskitalon
yksinjäätyään taas synkät mietteet. Hänen mieltään vielä kerran
poltti ajatus, olisiko kovin suuri synti koettaa menettää ihmisalku,
joka ei siitä tulisi mitään kärsimään, ja pelastaa puolikymmentä
tuskassa kiemurtelevaa ihmistä--ehkä estää tapahtumia, joiden laatua
ei kukaan voinut tänä hetkenä arvata?

Hän harkitsi sitä tällä kertaa kylmästi, sillä tuska oli hänet
jähmetyttänyt. Mutta kun emäntä tuli ja he taas istuivat kahden, niin
nuo ajatukset karkottuivat kauas--ne olivat vieraita sille
mielialalle, joka heidät nyt ympäröi.

Illallisen jälkeen tuli Vihtori kamariin. Hän sanoi heti ovesta
sisään astuttuaan--ikäänkuin peläten sen muuten jäävän sanomatta--
itkunsekaisena tyrskähdyksenä, että siitä nyt oli tehtävä joku selvä--
e eivät jaksa enää kestää. Ja kääntyi paikalla mennäkseen.

»Huomenna», sanoi isä lyhyesti. »Mutta antakaa minun itse valita
hetki.»

Sitten he taas lukivat.

»Huomenna tähän aikaan on kaikki selvänä--millähän lailla sitten on»,
sanoi Keskitalo raskaasti, kun he laskeutuivat levolle.

Sinä yönä hän ei nukkunut.

Hän ajatteli ihmisen tekoja ja niiden seurauksia. Nyt vasta hän
ymmärsi että kauheinta, mikä ihmistä voi kohdata, on rikoksentapainen
salaisuuden kantaminen. Kun ei siitä kuitenkaan pääse pakoon, vaan se
seuraa askel askeleelta jälessä.




10.


Se päivä valkeni, pakkasharmaana ja raskaana.

Sinä aamuna Keskitalo ja vainionsa rukoilivat hartaasti, että tämä
heidän elämänsä raskain päivä, josta niin monen ihmisen onni ja
onnettomuus riippui, päättyisi hyvin.

Emännän mentyä aamuaskareilleen Keskitalo jäi vielä lukemaan.

Kun hän sitten vähää ennen aamiaista ilmestyi muiden joukkoon, tunsi
hän itsensä jääkylmän tyyneksi, niinkuin se joka kulkee kohtalonsa
tietä voimatta väistyä oikealle taikka vasemmalle.

Aamiaispöydässä istuttiin kuin kirkossa. Ainoastaan Uutela puheli
jonkun verran, mutta hänkin vähän, sillä hän ylipäätään ajatteli
enemmän kuin puhui.

Aamiaisen jälkeen se oli tapahtuva.

Keskitalosta tuntui niinkuin kohtalo kaikessa ankaruudessaan kuitenkin
olisi nyökäyttänyt hänelle rohkaisevasti päätä. Sillä pojat ajoivat
paraillaan uuden riihirivin rakennushirsiä metsästä ja hän Uutelan
kanssa niitä veisteli kotona rakennuspaikalla. Siellä loitolla
riihimäellä he sitten kahden suorisivat asiansa.

Yhden ainoan pikku järjestelyn hän piti tarpeellisena--hän antoi
Riitan mennä kaukana asuvaa äitiään katsomaan. Mutta siinäkin asiassa
kohtalo oli lempeä: Riitta oli jo monesti siitä puhunut, niin että
tarvitsi vain ilmoittaa että nyt se sopi. Ja tällä kertaa hän ei
välittänyt vähääkään välähtivätkö ehkä Riitan silmät vai ei--pääasia
oli, ettei läheisyydessä ollut syrjäistä silmää näkijänä.

       *       *       *       *       *

He olivat vihdoin kahden--aukealla riihimäellä, suurten hirsikasojen
keskellä.

Keskitalon hetki oli tullut.

Mutta silloin hänet valtasi äkkiä sellainen pelko, että hän rupesi
vapisemaan. Se oli Uutelan kädessä välähtelevä kirves, joka tämän
kammon synnytti.

»Täällä voi tapahtua vaikka miesmurha!» ajatteli hän. »Sisällä on se
tehtävä.»

Nyt vasta hänelle selvisi miten hirvittävä asia miehen aviokunnian
loukkaaminen oli. Hän piti aivan luonnollisena, että jos Uutela
vähääkään epäilisi, niin hän sanaa sanomatta iskisi häntä kirveellään,
jos hän nyt täällä puhuisi. Ja että hän epäilee, se oli liiankin
selvää.

Sinä hetkenä hänen aamuinen mielenmalttinsa horjahti.

»Jos koettaisi saada Mantan itsensä puhumaan?» hätäili hän.

Mutta hän huomasi sen liian kurjaksi, sitäpaitsi hän tiesi ettei tytär
missään tapauksessa olisi suostunut.

Silloin hänen henkensä suunnitteleva ja järjestelevä jänne taasen
pingottui. Hän huomasi jättäneensä kokonaan varteen ottamatta kaikki
varovaisuustoimenpiteet, ja alkoi niitä ajatella.

Niin kului päivä puolisiin.

Pojat katsahtivat häneen kysyvin, jännittynein silmäyksin, kun he
saapuivat hirsikuormineen rakennuspaikalle.

»Ei vielä, odottakaa!» vastasi hän tyynnyttävästi katseellaan.

»Ei vielä, kyllä selitän», sanoi hän ohimennen vanhalle emännälle,
päivälliselle tullessaan.

»Ei vielä ... kohta», vastasi hän pöytään istuttaessa Hannan
pelokkaaseen katseeseen.

Päivälliseltä noustaessa hän sanoi Uutelalle:

»Minun taitaa täytyä jäädä vähän levähtämään, kyllä tulen jälessä heti
kun jaksan.»

»Lepäile sinä vaan itsesi terveeksi, kyllä minä siellä yksinkin
toimeen tulen», vastasi Uutela.

       *       *       *       *       *

Keskitalo todella lepäili--jyskyttävin ohimoin, kattoon
tuijottaen--aina siihen saakka, kunnes vanha emäntä rupesi
iltapäiväkahvia keittämään. Silloin hän nousi.

Ensi työkseen hän korjasi kaikki kirveet, veitset ja muut teräaseet
varmoihin paikkoihin.

Kun kahvi oli valmis, lähetti hän Helkan kylän toisessa päässä olevaan
puotiin ostoksille ja käski hänen ohimennessään kutsumaan Uutelan
kahville.

Sitten hän sanotutti Mantalle, että hän pysytelköön omassa kamarissaan
ja ottakoon avaimen suulta pois.

Sen tehtyään hän istahti keittiön penkille ja odotti.

Uutela tuli punaposkisena ja hilpeänä. Hänelle oli yksin
puuhaillessaan johtunut mieleen pieni muutosehdotus heidän
riihisuunnitelmaansa ja hän selitteli sitä nyt iloisena.

Keskitalo myönsi ja ilostui itsekin--tästä oli hyvä jatkaa, vallan
toisin kuin jos he olisivat istuneet äänettöminä. Hänen luontainen
oveluutensa, joka oli viime aikoina maannut aivan lamassa, alkoi heti
nousta.

Niin juotiin ensimäinen kuppi. Toiset kaadettuaan vanha emäntä meni
ulos, katsahtaen kuin siunausta rukoillen mieheensä.

Keskitalo joi nopeasti kuppinsa ja odotteli Uutelaa, yhä pitäen
keskustelua sopivasti vireillä.

Uutela lopetti juontinsa ja laski kupit pöydälle. Lauseen loma sattui
juuri niinkuin Keskitalo oli tarkottanut.

»Niin--kyllä siitä sillälailla--hyvä tulee--vallan hyvä», sanoi
Keskitalo venyttäen. Se oli päätös entiselle ja siirtymys uuteen, eikä
hän voinut estää ääntään värähtämästä. Hän kokosi kaiken
mielenmalttinsa ja koetti hymyillä keveästi, vaikka kasvot tuntuivat
kankeilta kuin pakkasesta tulijan.

»Ja kun sinulle, Uutela, piti vielä käydä niin hyvin, että saat tässä
perillisenkin--ettet tyhjään riihiä laittele.»

Sitä seurasi jäätävä äänettömyys. Molemmat miehet katsoivat toisiinsa.

Uutelassa näytti kaikki seisahtuneen ja hänen pienet silmänsä
tähystivät pyöreinä kuin aavetta katsellen.

Sen näyn edessä ei Keskitalo saanutkaan irti sitä leikkisää lausetta,
jonka hän oli varannut jatkoksi. Hän ainoastaan nyökäytti päätään ja
koetti yhä hymyillä.

»Totta se on. Eikös Manta ole vielä puhunut?»

Mutta Uutela tuijotti yhä, minkään kohdan ilmaisematta muuta kuin
hämmästystä. Sitten hänen silmälautasensa räpähtivät, kalpeiksi
valahtaneet huulet alkoivat vavista ja hän katsahti Keskitaloon
avuttomin, nurin vierähtänein silmin--sitten hän kääntyi sanaa
sanomatta ja meni raskain, kolisevin askelin ulos.

Sinä hetkenä Keskitalonkin äskeisen oveluuden jäännös luhistui ja
hänet valtasi tuska. Hän aikoi rientää jälessä ja estää toisen
menemästä, mutta hän katsahti ensin kiireesti ikkunasta ulos.

Uutela seisoi keskellä pihaa niinkuin mieronkiertäjä, joka ei tiedä
minnepäin askeleensa suuntaisi. Sitten Keskitalo näki hänen lähtevän
nopeasti pirttirakennusta kohti.

Itse hän pikemmin juoksi kuin käveli välikamarin läpi saliin,
nähdäkseen sieltä paremmin minne Uutela lähtisi.--Aivan oikein,
pirttiin hän meni.

Se Keskitaloa hiukan rauhotti ja hän jäi ikäänkuin vartioimaan,
voimatta päättää olisiko parempi mennä heti jälessä, vai jäisikö
odottamaan ensi puuskan ohimenoa.

Siinä istuessaan hän näki Hannan juoksevan hätäisenä avopäin Uutelan
jälessä pirttiin. Se antoi asialle uuden käänteen--hän ymmärsi että
Hanna oli siellä nyt paremmin paikallaan kuin hän itse.

       *       *       *       *       *

Uutela seisoi keskellä pirttiä--hänen mielessään myllersi kaikki
sekaisin.

Hänen ensi tunteensa oli, että hänen pitäisi mennä ja kuristaa petturi
sikiöineen. Se tunne oli niin raju, että hän sen enempää miettimättä
jo lähti ovellepäin. Mutta siellä hän pysähtyi, hänen mieleensä iski
samalla toinen ajatus.

Hänen pitäisi saman tien tappaa Keskitalokin, se kettu, joka oli
porttotytärtäänkin inhottavampi. Hänen sielunsa läpi kulki yksinä
silmänräpäyksinä kaikki tähän kuuluva, Savoon-muuton syyt ja
langat--hän tajusi nyt kaikki päivänselvästi. Kuinka häntä oli
pimitetty ja petetty, kuletettu kuin pientä narrattavaa lasta.

Hänen vihansa Keskitaloa kohtaan yhä nousi ajatellessaan että tämä
vielä äsken oli ilennyt puhua tuosta häväistyksestä hymysuin,
ikäänkuin lapsi olisi hänen, Uutelan! Eikö se konna tietänyt ja
ymmärtänyt, ettei hänellä ollut mitään semmoista yhteyttä vaimonsa
kanssa, vaan hän oli elänyt niinkuin vanhalle miehelle sopii. Vai
uskalsiko se katala tämän tietenkin koettaa häntä puijata?

Hänen kiukkunsa oli kohonnut sellaiseen rajuuteen, että hän
vapisi. Hän jäi yhä pirttiin, sillä äkkipikaiset teot olivat hänelle
vieraat, mutta häpeänsä ja vihansa purkua hän ei voinut enää
hillitä. Hän alkoi raivota ympärillään olevia esineitä vastaan. Ensin
hän potkasi keskellä pirttiä seisovan rahin jyrähtäen kumoon. Toisen
iskun sai tekeillä oleva korvo, joka murtui räsähtäen. Se ääni,
hävityksen ääni, häntä kiihotti ja riemuitti. Hän heitti
murskautuneen jäännöksen uudelleen lattiaan, katkoi vanteet, särki
laitapuut survomalla ja viskeli sirpaleita pitkin permantoa.

Samalla hänen ajatuksensa jo lensivät vaimoon, petturiin, Kuinka
katalasti se olikaan teeskennellyt!  Olla olevinaan vaimo, ja samaan
aikaan kantaa salavuoteudessa siitettyä pirunsikiötä povessaan. Hän
raivostui niin, ettei enää tiennyt mitä ajatella.

Hän jätti temmeltämisen--ajatukset syöksyivät taas uudelle,
kiihottavalle ladulle. Kuka se mies on ollut? Hän itse on elänyt
erillään--silloin toinen...! Hänen päätään alkoi huimata ja hänet
valtasi outo, kiihottava tunne, joka sai hänen sieramensa laajenemaan:
ikäänkuin hän olisi koettanut _nähdä_ kuinka kaikki tuo oli
tapahtunut. Ja niinkuin hän olisi nähnytkin--toiset salaisessa
yhteydessä, nauravan hänelle petetylle--herra Jumala!

Hän tarttui uudelleen rahiin ja paiskasi sen silmät säkenöiden niin,
että lattia jyrähti kuin halki revähtäen.

Samana hetkenä astui Hanna sisään.

Hän näki yhdellä silmänräpäyksellä kaikki: kumossa olevat esineet ja
sirpaleet, Uutelan vääntyneet kasvot. Tyttö syöksyi aivan hänen
eteensä ja rukoili kädet ristissä hätäisesti:

»Antakaa anteeksi--Jumalakin antaa!--Älkää tehkö pahaa Mantalle--älkää
olko isälle vihainen--isä on niin paljon kärsinyt!--Uutela on niin
hyvä--Jumala kaikki tietää--kärsikää, kärsikää--Jumala auttaa!»

Mutta Uutela tuskin tajusi kuka puhui ja mitä hän sanoi--hän oli
kokonaan toisten, kauhistavien voimien vallassa. Hän oli yhä
näkevinään petturit, tuon inhottavan näytelmän, joka nyt suuntasi
tartuttavan vimmansa häntä itseään kohti, herättäen vaistoja, jotka
olivat jo vuosia sitten sammuneet.

»Sisaresi on portto!» huusi hän oudolla äänellä, ikäänkuin
kammottavasti riemuiten että niin oli.

Se sai tytön aivan sekaisin. Hän taas rukoili:

»Manta on tehnyt syntiä--Manta on huono ihminen--Uutela ei
tiedä--Manta ei tahtonut naimisiin--Manta oli niin nuori--Manta
itki--minä tiedän--kärsikää, kärsikää!»

Vaan Uutela ei kuullut eikä nähnyt. Hänet oli vallannut kamala tunne,
jossa kiehui sekaisin loukattu miehenkunnia, kostonhalu ja vielä joku
kauhea, josta hän ei ollut itsekään selvillä mitä se oli. Rikostoverit
ikäänkuin vetivät häntä samoille poluille--verisesti kostamaan heille,
Keskitalolaisille, omalle nuhteettomalle entisyydelleen,
kunniallisuudelle, koko ihmiselämälle--juuri noilla samoilla aseilla,
joilla häntä itseään oli haavotettu.

»Nyt minä menen sen _Sohvin_ luo!» sähisi hän hammastensa välitse
itkun ja naurun sekaisella äänellä. »Tehdään nyt äpärälapsia koko
talon väki!»

Tyttö katsoi kauhistuneena, niinkuin ei hän olisi Uutelaa enää
tuntenut, ja rupesi vapisemaan.

Uutela jo meni oven luona.

Silloin tyttö syöksyi hänen jälkeensä ja tarttui kuin hukkuva Uutelan
käsivarteen:

»Älkää menkö--rakas Uutela--älkää häväiskö--itseänne--sukua--on jo
niin paljon häpeätä--Uutela, rakas Uutela.»

»Laske irti!» huusi Uutela. Hän astui kiivaasti ovellepäin, niin että
tyttö vetäytyi polvilleen.

Mutta tämä ei hellittänyt, vaan tarttui sitä epätoivoisemmin Uutelan
takin liepeeseen ja hänen polviinsa. Hän oli käynyt kasvoiltaan
valkoiseksi kuin palttina, siniset silmät tuijottivat pelästyneen
mielettöminä.

»Armahtakaa!» höpisi hän koettaen viimeisillä voimillaan kiertää
kätensä Uutelan polvien ympärille. »Uutela--Uutela...»

Sitten kädet äkkiä irtautuivat--lattia kolahti.

Kun Uutela kääntyi, näki hän tytön makaavan liikkumattomana lattialla.

Hänelle tuli hirmuinen hätä.

»Hanna, Hanna!» puheli hän ja nosti tytön hiljaa istumaan, tukien
häntä käsivarttensa varassa.

Tyttö raotti silmänsä ja katseli niinkuin se, joka ei tunne missä on.

»Hanna, Hanna! Täällähän minä olen--en minä mihinkään mene--en
mihinkään.»

Silloin tyttö ikäänkuin havahtui ja katsoi Uutelaa silmiin. Siinä
katseessa oli kiitollisuutta, kärsimystä, lapsen rakkautta.

»Jokohan nyt jaksaisit?» kysyi Uutela, nostaen hänet hiljaa seisomaan
ja vieden melkein kantaen penkille istumaan.

Tyttö koetti hymyillä, mutta oli niin raukea, että Uutela piti yhä
häntä tukien kädestä.

»Eihän Uutela tee mitään?» kysyi hän harvaan, tuskin kuuluvasti.

»En», vastasi Uutela ja vaipui raskaasti penkille. »Me olemme kaikki
syntisiä...»

Hänet valtasi niin masentava häpeän tunne sen johdosta, mitä hän äsken
oli ajatellut ja puhunut, ettei hän voinut enää katsoa tyttöön, vaan
kääntyi poispäin. Kuumia kyyneleitä alkoi tipahdella harvakseen
ikkunanlaudalle, johon hän kyynäspäätään nojasi.

Tyttö vaipui lattialle, painaen päänsä käsiinsä penkkiä vasten, ja
alkoi itkeä raskautetun sydämen kauan pidätettyjä kyynelvirtoja.




11.


Yö oli joutunut.

Kuu kulki teräväkärkisenä rataansa Tähdet tuikkivat pistävinä. Taivas
oli kylmä ja korkea.

Alla lepäsivät autiot hanget.

Siellä täällä lumikentän keskellä nukkui joku yksinäinen talo. Talojen
vieressä vartioivat tummat, aavemaiset varjot.

Mutta pitkin kenttää kulki vihainen viima, yökoleana ja yksinäisenä.

Se tuli vaarojen kaidasta portista hiljaisena kuin huokaus, mutta
leveni kentällä kylmänväkeväksi puhallukseksi. Se lakaisi pitkät
taipaleet tyhjää, kunnes jostain tuiskujen kasvattamalta tieltä tai
kunnaan töyräältä sai kahmalon irtainta lunta--harmahtavalla hangella
juoksi valkeanvirisevä aalto.

Aukean reunamilla ja vaarojen rinteillä katseli kylmäntotinen, hiljaa
huoahteleva metsä.

       *       *       *       *       *

Tämän autiuden keskellä, kaitaisen järven lakealla jäällä kulki
yksinäinen mies--etukumarassa, molemmat kädet lyhyen takin taskuihin
työnnettyinä.

Vähänajettu tie oli äskeisen pyryn jäleltä epätasainen ja
tupertava. Kulkija tuijotti omaan lyhyeen varjoonsa, joka häilyi sinne
tänne hänen horjahtelevien askeleittensa mukaan.

»Niin olen nyt minäkin», ajatteli hän, »yhtä irrallinen ja
häilyväinen.»

Viima vihlasi vihaisemmin, mutta hän ei sitä tuntenut.

»Miksi näin piti tapahtua?» ajatteli hän taas. »Minun elämäni on
ollut nuhteeton ja kunniallinen. Harvoin mahtaa tämmöistä
sattuakaan. Miksikä juuri minulle piti tämä kolaus?»

Hän huomasi äkkiä kuunvaloiset rantatörmät suoraan edessään ja
pysähtyi--hän oli tullut järven päähän.

»Tästä minun pitäisi kääntyä?» huoahti hän raskaasti. »Vaan mitäs
minulla on enää siellä tekemistä?»

Hän tunsi sellaisen yksinäisyyden ja autiuden sielussaan, että jos
hänen edessään olisi ollut avanto, niin hän olisi aivan yhtä hyvin
voinut astua eteen- ja alaspäin, kuin kääntyä takaisin.

»Olen aina ihmetellyt kuinka ihmiset voivat sellaista tehdä. Nyt en
ihmettele. Kun ei ole maailmassa enää mitään, niin... Ja minulla
ei ole mitään--eikä ole ketään, joka kaipaisi--Karoliinaa
lukuunottamatta...»

Viima viilsi kylminä neuloina hänen ruumiinsa läpi--nyt hän sen tunsi,
kun oli pysähtynyt.

Hän kääntyi hitaasti. »Onhan yhdentekevää minnepäin kävelen», ajatteli
hän.

Mutta hänen ajatuksensa olivat sisarta muistaessa kääntyneet uusille
laduille.

»Nyt ne paiskasivat minulle vielä kerran _äpärän_ vasten silmiä!»
kuohui hän katkerana. »Ja ehkä _renkipojankin_? Ehkä renkipojan
äpärän entiselle renkipojalle ja äpärälle! Se vasta teko oli!»

Hän oli niin kuohuksissaan, että hän tuskin sai henkeä vedetyksi--nyt
kun viima hänen käännyttyään uhoi vasten kasvoja.

Ja niin hänen aivojensa läpi kulki koko hänen entinen elämänsä aina
tähän yöhön saakka. Isättömän pojan ilottomat lapsuudenvuodet,
vuosikymmenien taistelu, vastukset ja menestys, työn ilo, nuortuva
vanhuus, joka ikäänkuin vain lämpeni ja syveni loppua kohti--niinkuin
hyvän peltomiehen vaot syvenevät vuosi vuodelta.--Nyt tämä!

»Luulemme olevamme isännät ja herrat elämämme yli», jatkoi hän
mietteitään. »Silloin tulee pieni sallimuksen mutka ja kaikki
hajoaa--toinen mies tarttuu ohjaksiin ja sanoo: minä tässä isäntä
olen!»

Hän tunsi sinä hetkenä sallimuksen käden suureksi monisyltäiseksi
kämmeneksi, joka laskeutuu näkymättömänä takaapäin ihmisen hartioille
niin raskaana ja musertavana, ettei voi paikaltaan liikahtaa, eikä
enää ymmärrä mitään, ainoastaan tuntee sen painon.

»Ja onko tämä nyt Jumalan tahdosta?» ajatteli hän taas. »Mitä hän
minusta tahtoo? Olisin minä luullut noita neuvottavia olevan muita
ennen minua--niin minusta on näkynyt. Mitä hän tällä tarkottaa?»

Vaikka hän olisi kuinka miettinyt, niin hän ei voinut tuota tarkotusta
ymmärtää. Kelvottomat ihmiset--niin hän päätti--tässä olivat rypeneet
synnissä ja sitten vierittäneet kurjuutensa syyttömän niskoille.

»Tämäpäs merkillistä seulomista on!» huudahti hän ajatuksissaan.
»Ihminen koettaa ja koettaa parastaan--ja sitten tämmöinen loppu. Tätä
vartenko tässä on eletty? Mitä elämä sitten oikein on?»

Hän oli pysähtynyt ajatuksissaan. Hän kohotti päänsä ja katseli
ympärilleen kuin vastausta etsien.

Mutta kukaan ei vastannut. Kaikki oli yhtä kylmää, autiota ja mykkää
kuin hänen oma sielunsa.

»Elämä», päätti hän, »mitäs se muuta on kuin niinkuin tuo
tie. Kiemurtelee, tupertelee, ja tuolla jo häviää näkyvistä. Ja
ihminen on kuin nuo lumenrakeet, joita tuuli tuossa lennättelee. Nyt
tuonne--hetken päästä tänne--aina niinkuin tuuli heittelee.»--

Hän lähti jälleen eteenpäin.

»Menisinköhän papin puheille?» ajatteli hän hetken päästä. »Jos se
osaisi sanoa mitä tässä olisi tehtävä.»

Hän kulki pitkät matkat ajatellen tätä asiaa puolelta ja toiselta.

»Kyllä se sentään saapi jäädä», päätti hän vihdoin. »Ovat liian
nuoria, niin kappalainen kuin rovastinsijainen.--Mitäs ne
_tämmöisissä_ asioissa! Taitaa olla vain yksin selviteltävä--kun
se on yksin kannettavakin...»

Hän ajatteli kuitenkin edelleen, että olisi sentään kuin kuorman
kevennystä, jos voisi jonkun kanssa puhua.

»Paremminkin poikain kanssa», arveli hän. »Ne ovat hyviä poikia--ja
nyt minä niiden silmäykset ymmärrän: ne ovat kärsineet jo ennen
minua.--Vaan eihän sokea voi sokeata taluttaa.»

Hän huomasi tulleensa tien haaraumaan, ja pysähtyi hätkähtäen. Siinä
pieni sivutie nousi rinnettä ylös.

Siellä seisoi Hovi kuolleena ja aavemaisena. Hän näki korkeitten
koivujen varjojen huojuvan salaperäisesti hangella ja kuuli niiden
jäätyneitten varpujen hiljaisen kahinan ja naksahtelun viiman
kynsissä.

Ja tuolla oli riihimäki! Vanha, vinoon löngähtänyt riihi näkyi olevan
kaatumaisillaan--uudet hirsikasatkin näyttivät niin sortuvan
pelottavilta kuun kelmeässä valossa.

Kaikki nuo, jotka vielä muutamia tunteja takaperin tuntuivat omaisilta
ja rakkailta, näyttivät nyt kuolleilta ja luotaan karkottavilta.

Hänelle kiertyi vedet silmiin.

»Ei, eteenpäin minun täytyy, vaikka maailman loppuun!» Hän lähti taas
astumaan.

Mutta viima puski niin vihaisesti hänen ohuen vaatetuksensa läpi, että
häntä värisytti. Niin hän pysähtyi ja jäi miettimään.

»Voinhan sentään maata tämän yön pirtissä--menen sitten aamulla minne
menen.»

Kun hän astui rinnettä ylös, niin hänet yllätti kammottava tunne--hän
tunsi äkkiä itsensä _vanhaksi_.

Jalat tuntuivat taipumattoman jäykiltä. Niinkuin hän olisi ollut vanha
käyristynyt katajaseiväs, joka vain oman käyryytensä jäykkyydellä
vielä ponnisti eteenpäin.

»Mitähän vanhuus onkaan?» kysyi hän kauhistuneena. »Ei se aina ole
sairautta ja heikkouttakaan--se on muuta.»

Pirttirakennuksen edustalle päästyään hän pysähtyi, katsellen sitä
kuin vierasta taloa.

Silloin hän huomasi hämmästyksekseen Mikko-kissan istuvan katolla
uuninpiipun reunalla.

Se teki häneen omituisen vaikutuksen. Niinkuin se olisi ollut uusi
ilmiö tuossa suuressa käsittämättömässä elämänarvotuksessa, joka tänä
yönä oli hänen eteensä avautunut.

»Onko sinullakin sellaisia aatoksia, joita pakenet tuonne miettimään?»
ihmetteli hän.

Hän katseli pitkän aikaa ja tunsi itsensä liikutetuksi. Tuntui
omituiselta, mutta samalla lohdulliselta, että tuolla pään päällä oli
toinenkin elävä olento, joka hautoi yksinäisiä ajatuksia aivan
niinkuin hän itse hautoi.




12.


Päivä kului päivän perään Uutelan tietämättä oliko hän elävä vai
kuollut.

Hän eli yksinäisen ihmisen sisäistä elämää. Tänään korvensi tämä
tuska, huomenna toinen, tänään hän oli löytävinään jonkun selvyyttä
lupaavan rihmanpään, jo huomenna vaipui takaisin pimeyteen.

Yhden ainoan asian hän selvästi tunsi--ettei hän voinut toistaiseksi
mitään tehdä eikä minnekään lähteä, ennenkun pääsisi itsestään ja
elämästään selvyyteen.

Sen hän myöskin tunsi ytimiään myöten, että vanhuus oli hänet
lopullisesti yllättänyt, että hänen elämänlankaansa piti enää vain
hauraat päällyskuidut koossa.

       *       *       *       *       *

Kun hän ensi kerran näki nuoren emännän, niin hän luuli olevansa
tyyni, niinkuin hän oli päättänyt tyynesti tiensä kulkea, tuli lopuksi
mikä tuli.

Mutta kun hän tahtomattaan osui katsahtamaan hänen pyöristyneeseen
vartaloonsa, niin hänet valtasi uudelleen kammottava halu mennä luo ja
sanaa sanomatta kuristaa hänet. Tai ainakin astua hänen eteensä ja
sylkeä häntä kaikkein nähden silmille sekä samalla huutaa koko
maailmalle se vääryys, mikä häntä kohtaan oli tehty.

Hänellä oli kuitenkin sen verran malttia, että ennätti ajatella
mihinkä se voisi johtaa. Ja kun hän näki Riitan vaanivan katseen, niin
hän koetti hymyillä, vaikka rinnassa yhä kuohui.

Hän ymmärsi nyt että Riitta tuon kaiken arvasi, oli kai arvannut jo
aikoja sitten. Silloin hänen ylpeytensä, yhteinen perhe- ja
hämäläistunteensa nousi uhmaavaan vastarintaan.

Kun hän nousi pöydästä, niin hän pakotti itsensä sanomaan ohimennen
nuorelle emännälle pari sanaa--jotta sen sai ymmärtää sekä Riitta että
sitä tietä muut, että tähän ei sivullisen sopinut sormeaan pistää.

Mutta sisäisesti häntä inhotti. Varsinkin iltasin, kun hän ihmishävyn
vuoksi oli pakotettu menemään samaan kamariin Mantan kanssa. Hän tosin
ikäänkuin ummisti silmänsä kaikelle, makasi erossa eikä koskaan
puhunut kahdenkesken mitään, vaan tekeytyi heti nukkuneeksi. Mutta
hänestä tuntui niinkuin hänet joka ilta olisi viety kidutuskammioon,
ja ensi aikoina hänen piti purra hammasta pidättyäkseen purkaumasta.

Vaan mitään muutakaan hän ei toistaiseksi voinut--vain kitua ja
vaieta.

       *       *       *       *       *

Hän oli monesti koettanut tunkeutua asian ytimeen, tyynesti ja
puolueettomasti.

Olihan totta, että hän itse oli tähän avioliittoon halunnut. Mutta
että se olisi ollut Mantalle enemmän kuin kenellekään muulle
Keskitalon väestä vasten mieltä, siitä hänellä ei ennen ollut
aavistustakaan.

Nyt oli Hanna kuitenkin tuona onnettomana hetkenä sanonut jotain
sentapaista.

Tosin iällä oli eroa, sen hän myönsi. Mutta mitään tavatonta siinä ei
ollut, eikä tämä suinkaan ollut ainoa senlaatuinen tapaus. Ja miksei
Manta ollut sanonut silloin suoraan? Ei kai hän olisi ketään väkisin
nainut.--Miksei? Siinäpä se juuri vääryys oli!

Silloin hän muisti Keskitalon ja miten tärkeä hänen huonoille
asioilleen tämä naiminen oli ollut.

Keskitalo tässä syyllinen on! päätti hän. Jos hän olisi silloin
sanonut kuin mies: minä mielelläni tahtoisin, mutta tytär ei tahdo,
niin asia olisi ollut selvä.--Sitten ne Savoon pakenemiset ja muut
jalkajuonet!

Hänen vihansa alkoi kiehua Keskitaloa kohtaan. Hän päätti vetää tuon
raamattua lukevan ketun kaikesta tilille.

Mutta aina silloin tuli Hanna sinisine hätääntyneine silmineen ja
ristiinpuristettuine käsineen väliin--»älkää olko isälle vihainen, isä
on niin paljon kärsinyt!»

Tietysti, sen hän kyllä ymmärsi ja oli nähnytkin. Mutta se konna ei
ollut kärsinyt vielä kymmenettä osaakaan siitä, mitä oli ansainnut!

Niin kuluivat päivät Uutelan voimatta koskaan ottaa päättävää askelta.

He ikäänkuin välttivät toisiaan, eivätkä katsoneet koskaan toistensa
silmiin enemmän ruokapöydässä kuin muulloinkaan. Ja kun he puhuivat,
niin se koski ainoastaan käsillä olevaa asiaa tai työtä ja supistui
välttämättömiin sanoihin. Heidän välinsä olivat loppuneet.

Yksi asia oli Uutelalle selvä--että Keskitalon ja koko perheen piti
saada _kosto_, pelottava ja hirmuinen kosto, niinkuin heidän
tekonsakin häntä kohtaan oli ollut.

       *       *       *       *       *

Keskitalolle nämä ajat olivat yhtä raskaat kuin Uutelallekin.--Entisen
levottomuuden sijaan oli tullut hiljaa jäytävä murhe.

Häntä vaivasi se, että heidän välinsä olivat yhä selvittämättä. Sillä
hän oli vilpittömästi halunnut täyttä selvitystä, nähtyään miten
ankarasti asia Uutelaan koski. Silloin se oli jäänyt, koska hän piti
parempana antaa Uutelan hiukan rauhottua. Mutta kun se ei tullut
silloin tehdyksi, niin se oli yhä jäänyt.

»Ehkä hän ymmärtää muutenkin kuinka kaikki on käynyt», ajatteli
hän. »Ja ehkä se on lopultakin hänelle parempi, ettei siitä puhuta,
koskei hän näy sitä itse haluavan.»

Mutta se yhä vaivasi häntä.

»Kun minä tietäisin mitä hän oikein sisässään hautoo?» tuskaili hän
toisinaan. »Kun hän kerrankin puhuisi--kiroisi, sadattelisi, ja vaikka
löisi, niin sekin olisi parempi!»

Hän oli pitkät ajat siinä toivossa, että Uutela itse purkautuisi ja
siten syntyisi selvitys.

Mutta Uutela oli vaiti ja hänen oma kuormansa oli päivästä päivään
sama.

Siihen liittyi vielä toinenkin huoli: kun edes Manta pysyisi
ihmisittäin! Sellaisessa tilassa olevasta ei mitään tiedä, vaikka
järveen menisi. »Tässä on niin monta vartioitavaa!» huokaili hän
raskaimpina hetkinään.

Viimein hän ikäänkuin tylsistyneenä jätti kaikki Jumalan
huomaan--varsinkin kun Uutela näytti kuitenkin tyyntyneen.

»Ehkä on parasta, että asiat kulkevat niinkuin ne itsestään kulkevat»,
ajatteli hän.

       *       *       *       *       *

Uutelan ajatukset palasivat yhä nuoreen emäntään.

Tuo ihminen oli hänelle kuin arvotus. Selvää oli, että hänen
itsensäkin täytyi kauheasti kärsiä nykyisessä tilassaan.

Eräästä asiasta olisi Uutelan ennen muita tehnyt mieli saada
selvä. Oliko hänen aikaisempi elämänsä ollut puhdas? Nytkö vasta hän
lankesi, ja mikä oli perimäinen syy että hän teki näin julman teon,
jos entisyys oli kunniallinen?

Mutta mitenkä hän olisi siitä saanut selvän, paitsi ottamalla koko
asian puheeksi.

»Jos hän edes katuisi ja pyytäisi anteeksi!»

Ensi aikoina Uutela toivoi ja odotti sitä joka päivä. Ja hän oli
toisinaan huomaavinaan sentapaisia oireitakin--niinkuin rikollinen
olisi ollut nöyrempi, katseessa kuin anteeksipyynnön alku--puuttui
vain ensimäinen sana.

Uutela koetti pakottaa sen sanan esille--hän ikäänkuin pysähtyi
katseineen odottamaan. Mutta kun ei siitä ollut apua, niin hän tahtoi
hänet katseellaan lävistää: etkö ymmärrä mitä olet tehnyt?

Vaan silloin hän sai itse hämmästyä--nöyryys oli kuin poispyyhkäisty,
noista silmistä tuikahti häntä vastaan uhma ja viha.

»Mitä tämä merkitsee?» kyseli hän hämmentyneenä. »Se ei ollut enää
syyllisen katse.»

Ja niin hän alkoi taas miettiä.

»Onko tuolla ihmisellä miehen luonto, semmoinen ettei salli toisen
sekaantua asioihinsa? Ja käsittikö hän nyt tämän naimisen
sekaantumiseksi--ja tahtoi näyttää? Ja kun oli nainen, niin näytti
järjettömällä ja kauhealla tavalla?»

Niin hän kyseli. Ja silloin vyyhti alkoi käydä yhä
sekavammaksi. Tiesikö kukaan heistä mitä toiset olivat ajatelleet,
tehneet ja tarkottaneet?  Vai kulkivatko he kaikki kuin sumussa, kukin
omia teitään, vaikka ulkonaisen elämän puolesta yhteenkuuluvina?
Kaikki kärsivät, sen hän näki, ja tuo muuttopuuha alkoi nyt kuvautua
hänelle tavattomana epätoivon tekona.

Se ikäänkuin lauhdutti hänen katkeruuttaan Keskitalolaisia
kohtaan--tuo, että he kaikki kärsivät. Heidän varmaan pitäisi puhua
keskenään, ajatteli hän, koska he kuitenkin olivat yhteiseen
onnettomuuteen sidotut.

Mutta kuka alottaa? Hänelle se oli mahdotonta, niin hän
tunsi--toisten, syyllisten, siinä oli alku tehtävä.

       *       *       *       *       *

Oli kuitenkin yksi, jonka kanssa hän puheli.

Uutelan täytyi tunnustaa, että ellei Hannaa olisi ollut ja elleivät he
olisi tavallaan kuin yhdessä tätä kuormaa kantaneet, niin hän ei olisi
kestänyt.

Häntä ensin kovasti hävetti, että pahahenki oli saanut hänet silloin
niin valtaansa, että hän, vanha mies, oli tuon viattoman tytön edessä
puhunut sellaisia kauheuksia.

Mutta kun Hanna, ensi kertaa sen jälkeen hänet tavatessaan, katsoi
niin vilpittömästi silmiin ja ikäänkuin yhä toisti: kärsikää,
kärsikää, Jumala auttaa--niin hän ajatteli: ehkä hän sen ymmärsi.

Ja niin heidän välilleen syntyi varma suhde--isän ja tyttären
suhde. Tai enemmänkin: niinkuin tuo hento tyttönen olisi tahtonut
sovittaa mitä muut olivat rikkoneet.

Kun he tulivat toisiaan vastaan, niin he aina sanoivat ohimennen
jotain--katseilla. He ymmärsivät niin hyvin toistensa katseista
kaikki.

Aamuisin he tapasivat tavallisesti ensi kertaa separaattorin
ääressä--Uutelan kiertäessä konetta ja Hannan hoitaessa maitoja. Se
oli heidän hiljainen puheluhetkensä.

»Kuinkas tänään on?» kysyi Hanna sinisine katseineen nostaessaan
maitoa separaattoriin.

»Paremmin», nyökäytti Uutela kohottautuen koneen kammesta. »Ehkä tämä
tästä tasaantuu.»

»Niinkö?» vastasi tyttö iloisempana. Sitten he jatkoivat keskustelua
koko separoimisen ajan.

»Hänen kanssaan minä voisin puhua asian selväksi», ajatteli Uutela
toisinaan. »Hän tietää kaikki ja ymmärtää kaikki.»

Mutta hän ei olisi mistään hinnasta niin tehnyt eikä särkenyt sitä
hiljaista luottamusta, mikä heidän välillään oli.

       *       *       *       *       *

Mutta itse asia pysyi ennallaan.

Uutela tunsi itsensä kuin rengiksi, joka huomaa mahdottomaksi enää
jatkaa palvelusta, mutta ei kuitenkaan rupea rivosuiseksi, vaan
koettaa äänetönnä ja raskasmielisenä raataa vuotensa loppuun.

Loppuun? Sepä se oli hänet epätoivoon painaa. Milloin tämä loppuu? Ja
mikä tämän loppu on?--Hän ei jaksanut koskaan ajatella sitä perille
saakka.

Joskus hän mietti: jos eroaisin sovinnossa, sanaa sanomatta--jättäisin
heille kaikki ja menisin omaa tietäni? Silloin tästä pääsisin ja
löytäisin rauhan.

Mutta häntä kauhistutti sekin ajatus, se häväistys, minkä hän sillä
teolla saattaisi koko hämäläisnimelle ja heille kaikille--kun asia
kuitenkin oli tavallaan yhteinen.

Niin kuluivat päivät. Aika kulki eteenpäin, vaikka elämä näytti
seisahtuneen.




13.


Pääsiäisenä hänelle vihdoin välähti ensimäinen valon säde.

Nuo päivät olivat heille kaikille jonkunlaista sisäisen levähdyksen
aikaa, jolloin raskaat ajatukset siirtyivät hetkiseksi toisaanne.
Vanhempi väki painautui juhlamuistoihin, Helka puolestaan kiikkui päivät
pitkät hämäläisessä pääsiäiskeinussaan, jonka veljet olivat laittaneet
ja jonka ääressä nuo jurot pojatkin ilostuivat uudelleen lapsiksi, sillä
he _tahtoivat_ ilostua.

Uutelan elämässä se muodosti käänteen.

Jo kiristorstai-yön vanhat kansantarinamuistot ja varsinkin sitten
kärsimyshistorian lukeminen johti hänet uudelleen itseään
tutkimaan. Siellä, kärsimyshistoriassa, oli ihmisiä, jotka olivat
vaikeana hetkenä kieltäneet totuuden ja sitten kärsineet
tunnonvaivoja. Häneen jäi tuosta kaikesta tällainen tunto: oliko
hänkin, Uutela, ehkä jotain kieltänyt ja lauloiko nyt hänelle,
niinkuin muinen Pietarille, muistuttaja?

Silloin hänelle selvisi, että hän todellakin oli jotain kieltänyt,
uskaltamatta koskaan penkoa pohjia myöten omaa osallisuuttaan asiassa.

Ikäänkuin Karoliina-sisar Hämeestä olisi tullut pääsiäishankia myöten
hänen luokseen ja sanonut:

»Emmekös me, veli, siitä silloin keskustelleet?  Ja enkös minä
varottanut?»

»Niin on asia», täytyi hänen myöntää. »Kyllähän siitä oli puhe.»

»Mutta sinä vain tahdoit nuoren, ja nyt tuo nuoruus ja iän ero juuri
taisi tähän kompastukseen viedä.--Ethän sinä olisi vanhasta
huolinutkaan?»

»En, en olisikaan», vastasi hän rehellisesti.

Ja kun hän oli joutunut tähän saakka, niin hänen täytyi mennä vieläkin
pitemmälle--asioihin, joita ainoastaan hän itse tunsi.

»Totta sekin on», myönsi hän, vaikka se tunnustus pusersi tuskan ja
häpeän karpalot hänen otsalleen, »totta on, että minä joskus lankesin
siihen synnilliseen ajatukseen, että Maija-vainaa ikäänkuin eli liian
kauan--kun minä olin alunpitäin toisin ajatellut ja olisin sen niin
tahtonut.»

Hän tärisi sisällisestä liikutuksesta ajatellessaan millaisia haluja
ihmisen sydämen pohjassa riehuukaan, kun ne vain uskaltaa tunnustaa.

»Totta», jatkoi hän myönnytyksiään, »en minä ottanut Keskitalon
tytärtä työn avun tähden--en myös rakkauden tarpeesta--en mistään
tarpeesta--kyllä se oli muuta.»

Silloin hän ymmärsi, ettei heidän välillään ollut mitään oikeata
avioliittoa ollutkaan. Tai oikeastaan hän oli jo jonkun aikaa sen
ymmärtänyt, vaikkei tahtonut sitä tunnustaa. Hän tunsi rikkoneensa
elämän lakia vastaan kiinnittäessään itseensä nuoren ihmisen, jonka
toiveita ja tarpeita hän ei ollut ottanut lukuun, vaan ajatellut
ainoastaan itseään. Siis syyllinen, kanssarikollinen--hän itse!

Se oli raskas lopputulos, joka oli ensi hetkenä hänet maahan
murtaa. Tähänkö nyt päättyi hänen pitkä, kunniallinen elämänsä?

Mutta siitä murtumuksesta myös kirposi lohdutus--se selvyys, jota hän
oli viikkokausia turhaan etsinyt. Hän ymmärsi nyt miksi tämän kaiken
oli täytynyt tapahtua: että hän vain sovitti hairahdusta, jonka
salaiset juuret ulottuivat aina nuoruusvuosiin saakka.

Nyt hän ymmärsi elämän--tuon järkähtämättömän ankaran, mutta siitä
lohdullisen, ettei se rangaissut syyttömiä, niinkuin hän oli vielä
äsken epäillyt.

       *       *       *       *       *

Vähää tämän jälkeen hänen sieluunsa pilkahti toinen vielä kirkkaampi
säde.

Se lähti siitä masentavasta tunnosta, ettei heidän välillään ollut
oikeata avioliittoa ollutkaan. Mutta se värähti eräässä suhteessa
riemuiseksi vapautuksen tunteeksi sinä hetkenä, kun hän ymmärsi, että
koskei heidän välillään ollut koskaan ollut ruumiillista yhteyttä,
niin he olivatkin vapaat ja puhtaat toisistaan!

Se ratkaisi koko heidän välinsä, tuon kaikkein kipeimmän
kohdan. Mitään loukkausta hänen miehenkunniataan vastaan ei siis itse
asiassa ollut tapahtunutkaan, kukaan ei ollut todellisuudessa astunut
hänen varpailleen. Ja tuo toinen--hän tosin oli rikollinen, mutta
avionrikkoja vain nimellisesti, koska he olivat mies ja vaimokin vain
nimellisesti.

Siitä hetkestä alkoi suuri, hiljainen rauha laskeutua hänen
sieluunsa. Elämä näyttäytyi nyt kokonaan uudessa valossa. Toisen teot
eivät liikuta toista; ulkonaiset, näennäiset siteet, joilla ihmiset
panevat niin suuren painon, eivät mitään merkitse. Ei vanhin vastaa
lapsestaan, ei lapsi vanhemmistaan, eikä mies vaimostaan. Kukin elää
täydellisesti omaa elämätään, hairahtuu, nousee, katuu, kärsii--aina
vain yksin.

Hän oli niin iloinen tästä uudesta elämänymmärryksestään, että hänen
silmänsä taas monesta aikaa säteilivät.

Samalla hänen suhteensa muihinkin muuttui. Tapaus yhä edelleenkin
lepäsi raskaana surun pohjana hänen elämässään, mutta hän ei ollut
enää kenellekään katkera, ei edes Keskitalolle.

»Kyllä sinäkin vielä saat läksysi!» ajatteli hän. »Olet jo hyvällä
alulla, ja yhä lisää tulee--sitten olet kypsä. Me käymme nyt
laiskankoulua, Keskitalo, vanhalla iällämme!»

Tuo uusi maailmanjärjestys alkoi näyttäytyä hänestä yhä valtavammalta.

»Kukin saapi töittensä jälkeen, kukin kohdastaan!» riemuitsi
hän. »Manta saapi--hänellä sitä taakkaa vasta onkin. Koko perhe saapi,
lapsetkin ojennuksekseen, ettei tarvitsisi kaikkea itse kokea. Ja
saapi aivan varmaan sekin, joka astui toisen miehen vuoteeseen, vaikka
luuli sen salaa tekevänsä.»

Hän ajatteli usein tätä uutta uskoaan. Kuinka monimutkainen ihmisen
käsitys on elämästä, ja kuinka yksinkertainen itse elämä on! Pitää
huolta vain itsestään ja vastaa omista teoistaan--siinä kaikki.

Uutela oli nyt täysin tyytyväinen koulunkäyntiinsä. Ja hän ilostui,
huomatessaan taas voittavansa takaisin kipinän muinaista
elämänhaluaan.

Hänellä tosin ei enää ollut noita entisiä tulevaisuudensuunnitelmia ja
Hovin uudestisynnytysriemuja, mutta hän tunsi kuitenkin kirveen
heilahtelevan voimakkaasti kädessään, kun hän nyt kevätkorvalla seisoi
uudella riihirakennuksella ja veisteli nurkkaansa. Hän tunsi
suorittavansa kuritushuonetyötä--mutta sekin työ oli tunnollisesti
tehtävä, koska se perustui oikeudenmukaiseen tuomioon.

Muutkin huomasivat tuon hänen muutoksensa. Aika, ajattelivat he,
lauhduttaa ja Uutela on ymmärtäväinen mies--juuri niinkuin he olivat
toivoneet.

Mutta se ei heitä vapauttanut. He katselivat pelon ja kunnioituksen
sekaisin tuntein tuota salaperäistä rauhallisuutta, jolla Uutela nyt
tietään astui.




14.


Mutta sekin tie oli kivinen ja kantoinen, sen sai Uutela pian kokea.

Itseensä nähden hän kyllä oli rauhallinen ja hänen suhteensa
Keskitalolaisiin oli selvä. Samoin oli aivan yhdentekevää mitä Riitta
ja loistenvaimot ehkä supattelivat.

Mutta kun hän joskus sattumalta tapasi kyläläisiä, niin hänen
tyyneytensä alkoi auttamattomasti järkkyä. Hän luki noista katseista,
että asia kaikessa alastomuudessaan oli jo kylän tietona. Hän näki
toisten silmänpilkkeessä ivansekaisia hymähdyksiä: että mies vielä
tuossa iässä sai lapsen! Se häntä kuohutti. Ja kun hän oli toisten
katseessa huomaavinaan säälintapaista, niin se kuohutti vielä enemmän.

Uutela huomasi nyt surukseen, ettei tuo hänen uusi uskonsa ollutkaan
yhtä helppo kuin se oli yksinkertainen. Hänen täytyi aivankuin kaksin
käsin pitää löytämästään pohjasta kiinni, ettei vain luiskahtaisi
entiseen avuttomuuteensa.

Mutta mikäli synnytysaika läheni, sitä vaikeammaksi hänen tilansa
kävi. Ilmestyi aivan uusi asian puoli--tuon kaiken pukeutuminen
näkyvään, ruumiilliseen muotoon, mikä tähän saakka oli liikkunut
ainoastaan ajatuksissa. Se uhkasi tulla hänen eteensä ja vaatia aivan
uuteen koetukseen.

»Mihinkä minä silloin menen, kun se tapahtuu?» kyseli hän
tuskaisena. »Täällä minä en sinä hetkenä voi olla, en vaikka mikä!»

Se ajatus kiusasi monet ajat, vaikka hän olisi koettanut kuinka
tyyntyä ja vakuuttaa itselleen, ettei se koskenut häntä vähääkään.

Silloin Keskitalo eräänä päivänä vapautti hänet tuosta painajaisesta.

Uutela näki heti että toisella oli jotain mielessä, vaan että hänen
oli vaikea sanoa.

»Jokohan se nyt siitä...?» ajatteli Uutela, tuntien itsensä
rauhattomasti liikutetuksi.

»On ajateltu... että jos Manta menisi kaupunkiin...
synnytyslaitokseen...?» sai Keskitalo vihdoin sanotuksi.

Uutela tunsi ohimoittensa lentävän kuumiksi.

»Mitä se minuun kuuluu, hoitakaa asianne!» teki hänen mieli huutaa
niin, että se samalla olisi ollut vastaus kaikkeen.

Mutta hän tuli tuosta onnellisesta käänteestä niin iloiseksi, että hän
vastasi kuin asianosainen:

»Niinkö? Se varmaan on kaikkein parasta.»

Hän tunsi taas seisovansa jaloillaan. Keskitalo hoiti asian, niinkuin
se hänelle kuuluikin.

       *       *       *       *       *

Oli kevätpirteä toukokuun aamupäivä, kun nuorta emäntää lähdettiin
viemään asemalle.

Keskitalo valmistihe ajajaksi ja vanha emäntä mukaan
kaupunkiin-saattajaksi.

Muilla näytti olevan lähdön kanssa hommaa, mutta Uutela puuhaili
pellolla niinkuin tavallisesti.

Hän äesteli viimeisiä kaurankylvyjä järveen antautuvalla kotipellon
rinteellä. Hevoset vetivät vinhasti kevytkulkuista asetta, kuohkea
multa kiehui ja poreili sen piikkien välissä. Se kiehunta hyväili
ajajan silmää ja siitä kohosi tuoreen kevätmullan mieluinen tuoksu.

Uutela pysäytti hevoset rinteen laella, juuri siinä missä se lähti
järvelle päin painumaan. Hän ei jaksanut sitä viekotusta vastustaa,
sillä hänen oma mielensäkin oli viehtynyt keväiseksi.

Niinkuin rinne olisi iloiten värissyt auringon leikkiessä sen
harmaalla harjalla. Katse siirtyi alemma, järven hopeakirkkaalle
pinnalle. Kaunis tuo pitkänsoukka järvi olikin, kun sitä katseli nyt
näin avosylisenä! Katse siirtyi yhä eteenpäin, vastakkaisen rannan
vaaraksi kohoavalle rinteelle, jossa koivut kurkistelivat
heleänvihrein hiirenkorvin--takanaan ylempänä vakaa, tummanvihreä
havumetsä.

»Kauniit ovat paikat», myönsi Uutela. »En ole Hämeen puolessa
tämänluontoista nähnytkään.»

Sitten katse hypähti järven vasemman pään poikitse taas omalle
puolelle, suuntautuen avaran kotipellon pohjoiselle aukealle. Se
hyväili ensin Hovia vihertävine koivuineen, sitten riihimäkeä
valkeanhohtavine uutisseinineen, sen jälkeen peltoa, vihdoin sen
laidalla kohoavaa lepikkoa, jonka pitkänriippuvat kellahtavat urvut
paistoivat aina tänne saakka.

»On tämä koko hovi!» pääsi Uutelalta. »Kelpaa täällä--»

Mutta siihen se särähti murskaksi kuin näkymättömän käden
koskettamana. Uutela tunsi silmiensä hämärtyvän ja hänen tuli äkkiä
sanomattoman vaikea olla.

Hän kuuli samalla rattaanpyörien ratinaa ja kääntyi sen enempää
ajattelematta katsomaan.

Siellä Keskitalo, vanha emäntä ja Manta ajoivat hiljaa, käymäjalkaa
asemalle.

Uutela kääntyi äkkiä--hän ei jaksanut sitä näkyä kestää. Hän tempasi
lujasti ohjaksista ja pakotti hevoset miltei juoksuun.

Hän ajoi alas, sitten ylös--alas ja taas ylös--siirtyi toiseen
sarkaan--alas, ylös--yhä kiirehtäen hevosia, niin että ne alkoivat
höyrytä ja kuorskahdella. Niinkuin hänellä olisi ollut hengen hätä
sekottaa kosteaan, vastaanottavaan multaan tuo ääretön apeus, joka
hänet oli niin odottamatta vallannut.

Mutta sitten hänen täytyi pysäyttää--hän ei olisi voinut ajaa enää
askeltakaan eteenpäin. Häntä miltei vapisutti se ajatus, mikä nyt
hänen mieleensä lennähti:

»Kuinkahan monta surua näihin Suomen peltoihin onkaan haudattu?»

Hän oli joskus ennenkin tuntenut että maa oli ikäänkuin pyhä, suurella
vaivalla ja hiellä lunastettu. Mutta nyt hänelle selvisi aivan uusi
asia. Työ oli vain yksi puoli. Kuinkahan monta miestä on mahtanut
tähänkin peltoon haudata suuria, äänettömiä suruja--niinkuin nyt hän
hautaa--hautaa Keskitalo--ja hautaa pojat. Kukaan ei ajattele. Vilja
lainehtii, ihmiset astuvat huolettomina sarkoja pitkin, myyvät ja
vaihtavat niitä kuin markkinakoneja, vaikka maa vapisee esi-isien
tuskien runsautta, kun se nyt lapsille leipää kasvattaa.

Hän seisoi pitkät ajat syviin, juhlallisiin mietteisiin vaipuneena. Ja
kun hän vihdoin läksi eteenpäin, niin hän pidätti hevoset hiljaisiksi
ja astui miltei varpaisillaan tuota vuosisataista, vaivankosteata,
tuskanpyhää multaa.

       *       *       *       *       *

Viikon päästä tuli kirje--ilmoitus että nuori emäntä oli synnyttänyt
pojan.

Ihmeellistä! Tiesihän hän että sentapainen ilmotus oli tuleva, mutta
kun se nyt tuli, niin se oli kuitenkin hänelle yllätys.

Hän ei voinut oikein selittää mitenkä hän oli johtunut sentapaiseen
tuntoon, niinkuin Manta sitä tietä olisi katoamassa koko talosta,
synteineen ja synnin hedelmineen. Ei hän sitä ollut ajatellut, oli
vain tuntenut--eikä sitäkään kuolisiko äiti ja lapsi, vai millä
tavalla tuo katoaminen tapahtuisi--vain häviäisivät ja olisivat
poissa.

Mutta nyt Manta eli, poika eli--rikos oli monikertaistuneena. Eikä se
elänyt vain Keskitalon väelle, vaan myös hänelle--»isälle».

Uutelan valtasi sellainen mielenkuohu, ettei hän voinut pysyä kotona,
vaan otti kirveen kainaloonsa ja läksi metsään. »Menen veräjiä
korjailemaan», ajatteli hän.

Hän kulki raskain, laahustavin askelin, katsettaan tiestä
kohottamatta.

»Tähänkö sitä nyt tultiin?» ajatteli hän. »Nytkö se taas tuli
takaisin, se tuska?»

Hän kulki kujatietä, sitten maantietä peltojen keskitse, sitten
metsäistä maisemaa, unohtaen kokonaan veräjät.

Noustuaan pitkän, loivan mäen hän tunsi olevansa lopen väsynyt ja
istuutui tiepuoleen ojan reunalle.

Käki alkoi kukkua metsässä. Uutela kohotti katseensa.

»Siitä on nyt vuosi», ajatteli hän ja vedet herahtivat väkisin hänen
silmiinsä. »Vuodessa voi elää paljon, kokonaisen elämän.» Hän tunsi
että hänen elämänsä supistui lopullisesti tähän vuoteen.

»Samoin mahtaa olla Keskitalolaisten laita. Paljon nekin ovat tämän
vuoden aikana kokeneet. Sellainen on ihmiselämä!»

Hän kuuli askeleitten narahduksia tiellä.--Siellä tuli Rimpiläinen,
punottavana ja hyväntuulisena, heiskautellen vilkkaasti valkoista
keppiään.

Uutelan rinnassa alkoi taas kuohua.

»Jokohan sekin sen tietää...?» hätäili hän.

Rimpiläinen läheni.

»Paha sillä on mielessä», päätti Uutela, »kun on noin suu
syyringillä!»

Rimpiläinen tervehti ja jatkoi:

»No jo on hyvä kevät--soap' moanmies olla tyytyväinen!»

»Niin on--niin on.»

»Ja isännällähän sitä kuuluu olevan toisenniiloatuista ilon
syytä--olokoonpa onnee voan!»

Uutelan veri kuohahti koskeksi. »Sanonko nyt p:le ja läiskäytän kaikki
vasten silmiä niinkuin se on--niin loppuu onnentoivotukset ja
silmänvilaukset?»

Hän kuitenkin muisti olevansa hämäläinen ja hillitsi itsensä.

»Niin on... Kyllä onkin työväkeä tarvis--paljon on tässä töitä...»,
koetti hän vastata niin hyvin kuin taisi.

»Ka niin, ja sen hauskempoo voan, kun vielä nuin vanahalla
iällä.--Onko sitä isännällä jo paljonnii ikkee?»

Uutela pääsi ikäänkuin naurahtamaan:

»Mitäs minulla--vasta keski-iässä--ei vielä täyttä
seitsemääkymmentäkään.»

»Paljo sitä meinootta elleekin», nauroi Rimpiläinen. Hän piti pienen
loman.--»Ei oo tainnu' ennen olla lapsia--kun ei oo näkynnä?»

Uutelan veri alkoi taas kuohua, mutta hän malttoi.

»Oo, koko joukko!» vastasi hän katsoen Rimpiläistä suoraan
silmiin. »Jos olisivat elossa, niin ei tässä olisi hätääkään.» Häntä
inhotti--mutta savolaisen ei pidä päästä hämäläiselle nauramaan.
»Silloin nälkävuosina--polttotauti--vei monet perheet kuittiin.--Ei
tainnut täälläpäin niin kova ollakkaan?»

»Ei, ei ollunna», vastasi Rimpiläinen, naurahti ja vilautti silmää:
siitä savolainen aina pitää, että miehellä on sanat suussa! Nosti
hattua ja lähti yhtä hyväntuulisena eteenpäin.

Mutta Uutela vaipui entistä raskaampiin mietteisiin.




15.


Päivä, jolloin lapsen ristimisestä päätettiin, oli Uutelalle
ankara. Kaksi ihmistä, joilla ei ollut mitään tekemistä toistensa
kanssa, piti yhdistettämän ainiaaksi isän ja pojan siteillä.

Tosin vain muodollisesti--sen Uutela tiesi ja se häntä piti
pystyssä. Mutta ne siteet olivat ankarat, sillä ne olivat
purkamattomat. Eikä asia koskenut ainoastaan häntä, vaan se oli
samalla petos sekä jumalallisia että ihmisellisiä lakeja
vastaan--synnin hedelmän kavaltamista avioliiton suojaan. Voiko hän
olla siinä petoksessa osallisena?

Mutta kun hän näki vanhan emännän tuskan, kun tämä esitti että
ristiminen voitaisiin suorittaa laitoksessa, ja luki hänen
katseestaan: kovin väärinhän tämä on, mutta auttakaa nyt, Uutela,
Jumalan tähden meitä saattamaan tämä asia loppuun--niin hän voitti
epäilyksensä. Mitäpä ulkonaisista laeista, kun vain sisäinen tulee
täytetyksi, ja tämä on nyt sen täyttämistä: kärsimistä kärsivien
kanssa.

»Nimeksi on ajateltu Kustaata...?» lisäsi emäntä aran kysyvästi.

»Se on hyvin ajateltu», vastasi Uutela. Hän ei voinut olla
nyökäyttämättä päätään tuolle kärsivälle vaimolle.

Ja niin hän taas tyyntyi siitäkin.

       *       *       *       *       *

Mutta sinä päivänä, kun lapsi tuotiin kotiin, hänet valtasi uudelleen
tuska--ankarampi kuin koskaan ennen. Nyt hänen täytyy se _nähdä_,
ottaa vastaan _isänä_, elää saman katon alla, samassa huoneessa,
päivästä päivään, viikosta viikkoon... Kuinka hän voi tämän kestää...?

Keskitalo tuli hänen luokseen, kalpeana kuin kuolemaan tuomittu.

»Menenköhän minä asemalle?» kysyi hän soinnuttomalla äänellä.

Hän tiesi kysymyksensä tarpeettomaksi, mutta hän oli itse niin
levoton, että hänen täytyi saada vaihtaa edes joku sana Uutelan
kanssa, tutkiakseen missä mielentilassa tämä nyt oli.

»Mene sinä vaan», vastasi Uutela ja koetti nyökäyttää päätään. Mutta
Keskitalo huomasi, että hän oli kokonaan omiin ajatuksiinsa vaipunut
ja puhui aivankuin ulkopuolitse itseään.

»Kun minä saisin ne vielä kunnialla kotiin!» huokasi Keskitalo.

       *       *       *       *       *

Uutela koetti tehdä pientä kotinäperrystä, mutta siitä ei tullut
mitään. Hän unohtui alati miettimään ja hänen tuskansa kasvoi hetki
hetkeltä.--Hän läksi ulos pihalle.

»Menisinköhän poikain luo kesannolle--tai ehkä paremminkin metsään?»
ajatteli hän. »Täällä en voi olla.»

Hän läksi, mutta pysähtyi jo muutaman askeleen päässä.

»Mitäs siitäkään olisi apua--täytyyhän minun ne kuitenkin nähdä.»

Hän meni salinpuolen kuistille ja istahti penkille.

»Kun minä voisin asua erossa, jossain mökissä, ja käydä vaan täällä
työssä?» Hän rupesi aivan sitä asiaa ajattelemaan.

Silloin kuului kaukaa tuulen kantama pitkä vihellys. Hän kavahti
pystyyn kuin pistoksen saanut. Nyt se tulee--synti ja häväistys--
elävänä, hengittävänä, katselevana!

Hän tunsi täytyvänsä paeta piiloon, ja ryntäsi saliin. Alkoi kävellä
kiireisesti ympäri--tunsi lattian polttavan jalkojaan ja alkoi miltei
juosta. Sitten hän äkkiä pysähtyi.

»Nyt ne astuvat vaunusta alas. Kaikki vilkuttavat silmää ja nauravat:
kas kun ei »isä» ole tullut edes vastaan--hm!»

Hän tunsi tukehtuvansa.--Ulos!

Pihalle ennätettyään hän kuuli uuden vihellyksen.

»Nyt juna lähti--nyt ne nousevat kärryille--nyt ne tulevat.--Pois,
karkuun!»

Hän läksi, ajattelematta minne. Hän sattui kääntymään järvenrantaan
vievälle tielle ja riensi sitä myöten vinhaa vauhtia rinnettä
alas. Pois, kauas pois, ainiaaksi!

Hetkisen päästä hän kuuli kiireisiä juoksevia askeleita takanaan--hän
rupesi itsekin juoksemaan. Hän tuskin huomasi tulleensa rantaan, näki
kyllä veden avautuvan eteensä, mutta ei ajatellut hukuttautumista eikä
kuolemaa, vain tuota ainoata: pois, kauas pois! Vähääkään vauhtiaan
hiljentämättä hän juoksi järveen ja juoksi yhä vedessä matalaa rantaa
syvemmälle.

Silloin hän kuuli kirkasun takanaan ja huudon: »Uutela, Uutela,
Jumalan tähden!»

Se oli Hannan värähtävä, rukoileva ääni. Uutela pysähtyi kuin
kahlittu. Mikään muu voima kuin tuo ääni ei olisi sinä hetkenä kyennyt
häntä pidättämään.

Hän kääntyi ja näki tytön seisovan nilkkaa myöten vedessä, yhä jälessä
tulemassa.

Uutelan ajatukset olivat aivan sekaisin. Hän viittasi kädellään Hannan
peräytymään, mutta ei tiennyt itse mitä tehdä. Astui muutamia
askeleita rantaan päin, mutta pysähtyi taas.

Silloin hän huomasi aivan lähellä veneen. Hän oikasi veden läpi sitä
kohti kuin viimeiseen pelastuksen korteen, tempasi sen yhdellä
nykäsyllä veden varaan, syöksyi suinpäin veneeseen ja tarttui
airoihin.

Hanna oli juossut samalle kohti ja rukoili:

»Älkää menkö, Uutela, älkää menkö! Armahtakaa vielä tämä kerta, Jumala
auttaa!»

Hannan rukous ja hätä häneen koski. Mutta hän ei voinut mitään puhua,
ainoastaan viittasi kädellään olkansa yli vastakkaiselle
rannalle. Sinne hän tahtoi--metsiin, pois, kauas pois! Hän alkoi
soutaa niin, että vesi kohisi kokan edessä.

Siinä soutaessaan ja tempoessaan hän näki tytön seisovan yhä rannalla
ja rukoilevan yhteenpuristetuin käsin. Mikä lienee ollutkaan, mutta
keskellä järveä hän muutti suuntaa ja alkoi soutaa suurta pyöröä,
veden yhä kohistessa vaahtona kokassa.

Hän souti yhden pyörön, souti toisen. Silloin hän tunsi: minun elämäni
on niinkuin tämä, pyörimistä paikallaan, pääsemättä minnekkään,--Ei,
nyt teen lopun, se on kuitenkin tehtävä!

Hän heitti airot valloilleen ja nousi seisomaan--silmänräpäys, ja hän
on päässyt!

Mutta hänen viimeinen katseensa hipasi kuin vahingossa rantaa. Siellä
seisoi Hanna, eteenpäin kurottuneena, kuin veteen syöksymäisillään
hänkin. Hän kuuli hänen jotain huutavankin, mutta hänen korvansa
humisivat niin, ettei hän erottanut mitä se oli.

Silloin hän tunsi, ettei hän voinutkaan--tuon tytön nähden--ja tuon
tytön tähden.

Hän raivostui että pelastuksen tie näin oli katkaistu ja että hänen
täytyi vaipua entiseen kidutukseen. Mitään ajattelematta hän kiskasi
takin päältään ja heitti sen veneen pohjaan, istuutui ja tarttui taas
airoihin.

Hän alkoi soutaa vihan ja epätoivon vimmalla. Vene hyppi ja
heilui--hän kuuristui ja ojentui kuin valkea haamu--vene hyppi mutkia,
airot rasahtelivat, vesi kiehui vaahtona--hän yhä syöksyi eteenpäin,
eteenpäin tuota päätöntä epätoivon rataa.

Hän oli soutanut kierroksen kierroksen perään, päätään nostamatta,
tietämättä missä oli. Silloin hän kuuli kohun läpi ääntä--jo erotti
sanoja: »Jumala auttaa--Jumala panee kuorman--Jumala auttaa
kantamaan!»

Ne olivat hänelle tylsiä sanoja, mutta hän oli niin väsynyt, että
airot aivankuin itsestään putosivat hänen käsistään. Hän katsahti ylös
ja huomasi olevansa lähellä rantaa. Vene oli käännähtänyt ja kulki nyt
sitä kohti. Itse hän istui voimatonna teljolla.

Vene lipui itsestään melkein rantaan. Hanna riensi veteen, sai kokasta
kiinni ja veti sen maavaraan.

Mutta Uutela istui yhä liikkumatta, tylsänä teljolla. Hiki juoksi
virtoina kasvoja alas ja täytti silmäripset, niin ettei hän nähnyt
eteensä.

Hän tunsi itsensä kuoleman väsyneeksi.

Kun hän vihdoin nousi rannalle, niin hän hoiperteli--astui muutamia
askeleita--kaatui suulleen--tarttui molemmin käsin ruohoon niin että
sormet tunkeutuivat syvälle mättäiseen heinänjuuristoon--veti itsensä
lujasti maahan kiinni--ruohon sisästä alkoi kuulua nyyhkytystä.

Tyttö istuutui hänen viereensä--itkien, hiljaa puhuen, ja taas itkien.

       *       *       *       *       *

Keskitalo ajoi hidasta käyntiä Hovin kujatietä ja katseli levottomasti
pihalle.

Ulkona ei näkynyt ketään.

He tulivat jo aitan luo. Ei vieläkään ketään, ei edes Hannaa!

»Ehkä Uutela tulee, kun päästään oven eteen», lohdutteli hän itseään.

Ei ketään. Tulijat katsahtivat toisiaan silmiin, Keskitalon valtasi
pelko. Saatuaan naiset alas hän ei riisunutkaan hevosta, vaan sitoi
sen kiireisesti aitan seinärenkaaseen ja riensi sisään.

Hän kulki huoneesta huoneeseen--ei elävää sielua. Hänen polvensa
alkoivat vavista.

Silloin hän katsahti kuin pahinta peläten ikkunasta järvelle
päin. Siellä seisoi Uutela aivan lähellä rantaa--kädet taskuissa,
kokoonlyyhistyneenä, maahan katsoen. Aivan hänen edessään oli Hanna,
pitäen molemmin käsin Uutelan takin napeista ja, niinkuin näytti,
hiljaa puhuen.

Keskitalo ymmärsi että jotain oli tapahtunut ja jotain yhä
tekeillä. Se häntä kuitenkin lohdutti, että Hanna oli seurassa.

Samassa tuli vanha emäntä levottomana sisään.

Keskitalo viittasi hänet ikkunan luo ja näytti rantaan päin.

He näkivät Uutelan ja Hannan tulevan yhdessä hitaasti ylöspäin,
katsahtivat toisiaan silmiin ja huokasivat raskaasti.--Nyt se
lopullinen lähestyi!

Tulijat pysähtyivät, Uutela näytti nyökäyttävän Hannalle
päätään--sitten he erosivat. Tyttö tuli keittiöön, mutta Uutela näkyi
kulkevan ajatuksissaan pirttiin päin.

Hanna oli niin kalpea, että he eivät uskaltaneet häneltä kysyä muuten
kuin katseillaan. Tyttö vastasi samoin, levollisesti ja varmasti:
odottakaa!

Mutta Keskitalo katseli yhä levottomasti pihanpuoleisesta ikkunasta.

Vihdoin hän näki Uutelan tulevan. Hän tunsi rintaansa kuristavan niin,
että hän tuskin sai henkeä vedetyksi. Hän rupesi palavasti
rukoilemaan.

Uutela tuli hiljaa, semmoisena kuin hän oli rannasta noussut: saappaat
ja vaatteet märkinä. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle, kun hän
kulki keittiön läpi.

Kamarin ovesta sisäänastuttuaan hän pysähtyi hetkiseksi ja otti lakin
päästään. Toiset, jotka vetäytyivät hiljaa hänen jälessään, näkivät
hänen kasvoillaan mielenliikutuksen.

Mutta sitten Uutela astui varmoin, hitain askelin vuoteen luo, jossa
pienoinen makasi. Hän seisahtui sen ääreen ja katseli hetkisen
tarkkaan lasta--näytti niinkuin hänen lävitseen olisi kulkenut
hiljainen väristys.

Vaan heti tämän jälkeen näkyi kasvoilla kuin hymyntapainen--hän
kohotti oikean kätensä ja veti hitaasti suuren, voimakkaan ristin
lapsen rinnan yli.

Hän ei tiennyt tehtiinkö niin lapsille, mutta hän oli nähnyt
sillätavoin siunattavan kuolleita, ja tahtoi siunata pienokaisen niin
hyvin kuin taisi.

Nuorella emännällä, joka istui lähellä vuoteen pääpuolta, oli
kyyneleet silmissä. Hän kohotti arasti päänsä ja katsahti
Uutelaan--kuin anteeksipyytäen. Uutela huomasi sen, katsahti vastaan
ja ikäänkuin nyökäytti. Kaikki yhtenä lyhyenä silmänräpäyksenä--sen
enempää he eivät toisiinsa katsoneet.

Oven luona seisova Keskitalo oli puristanut kätensä ristiin ja
kyyneleet vierivät pitkin laihoja poskipäitä. Hänen olisi tehnyt
mieli mennä Uutelan luo, langeta häntä kaulaan ja sanoa: sinä olet
kostanut pahan hyvällä--anna nyt vielä meillekin anteeksi! Mutta hän
ei olisi voinut paikaltaan liikahtaa.

Uutela ei puhunut mitään. Ei hän myös voinut pitempään sisässä viipyä,
vaan meni niinkuin oli tullutkin.

Kukaan toisistakaan ei vaihtanut sanaa.

Keskitalo oli vaipunut tuolille ikkunan luo ja nojasi kokoon
lyyhistyneenä ikkunanlautaan. Hän tunsi, ettei hän olisi jaksanut enää
pisaraakaan enempää, ellei tämä taakka nyt olisi vierähtänyt hänen
hartioiltaan.

Mutta hän tunsi samalla ikäänkuin valahtaneensa tyhjäksi--niin hän
tunsi.




16.


Kahta päivää myöhemmin Uutela ajoi hiljakseen kirkolta kotiin.

Hän yski ja hänen ruumistaan rankoi ankara kuume, kulkien kylminä
väristyksinä päästä jalkoihin. Mutta hänen silmänsä säteilivät
niinkuin ennenmuinen.

Se säteily syttyi sinä hetkenä, jolloin hän lapsen siunasi. Suuri
sunnuntairauha laskeusi hänen sieluunsa, eikä enää järkkynyt. Sen
jälkeen, mitä sinä päivänä oli tapahtunut, hän tunsi olevansa kypsä,
kulkevansa varmasti ja nopeasti suurta lopullista rauhaa kohti.

Mutta hän tunsi yhtä rintaa, että hänellä oli vielä jotain
tekemättä. Niinkuin hän, elämän kouluttama, olisi samalla ase elämän
kädessä muiden kouluttamiseksi.

»Kyllähän sinä, Keskitalo»--ajatteli hän--» olet kärsinyt, sen minä
hyvin tiedän. Mutta mitäs siitä, kun sinun väärä halusi kuitenkin
näkyy menevän perille.»

Uutela tunsi että hänen aivankuin piti rientää Keskitalon avuksi.

»Katsos, Keskitalo»--ajatteli hän taas--»tämä on nyt sitä meidän
laiskankouluamme! Minulta vietiin se, mitä minä väärin tavotin. Niin
pitää myös sinulta vietämän sinun tavotuksesi. Vasta sitten sinäkin
rauhasi löydät--et sinä nyt enää muuta kaipaa.»

       *       *       *       *       *

Uutela palasi tavallaan lääkärin luota.

Toiset, ensi sijassa Hanna, olivat vaatineet hänen hakemaan apua
ankaraan vilustumiseensa. Hän lähti.

Ei itsensä vuoksi, sillä hän tunsi elämän lääkinneen hänet melkein
täysin terveeksi, puuttui enää tuskin mitään. Eikä tässä ulkonaiset
lääkkeet mitään merkinneet, sen hän myöskin tunsi. Muiden tähden hän
kuitenkin oli pyytänyt apteekista jotain pulloonsa.

Mutta lääkettä hän todella tahtoi tältä matkaltaan tuoda--muiden
terveydeksi.

Se lääke oli hänellä nyt taskussa.

Hän oli sen vaikutuksesta varma. Ja kun hän nyt ajeli hiljalleen
yksinäistä metsätietä, niin hän vielä muistissaan kertasi mistä
aineista se oli valmistettu.

»Ilmotan viimeisen tahtoni olevan, että omistamani Hovin tila minun
kuolemani jälkeen lankeaa vaimolleni Manta Kustaantytär Uutelalle sekä
ainoalle lapsellemme Kustaa Juhanpojalle, lain mukaisesti puolet
kummallekin.»

Se on oikeus ja kohtuus--ajatteli hän--sillä Keskitalo meni juuri
tarkoin heidän velkoihinsa, niin ettei heillä ole tässä mitään
osaa. Sinä, Keskitalon Kustaa, tarkotit suvullesi perintöä toisen
omaisuudesta. Nyt tuli tien ohesta vieras perijä, joka vie
kaikki--että ymmärtäisit kuinka kipeästi elämän täytyy meitä opettaa.

»Mutta koska poikamme perintöosa, jos olisi kiinnitetty suureen
taloon, jonka tulevan hoidon laadusta ei kukaan tiedä, voisi ennen
hänen lailliseksi tuloansa vähentyä taikka hukkaantua, niin minä,
hänen isänsä, määrään että talo on heti minun kuolemani jälkeen
muutettava rahaksi ja hänen osansa talletettava pankkiin, josta
juokseva korko on antava hänelle murheettoman elatuksen.»

Tämä voipi sinusta, Keskitalo, tuntua ankaralta--ajatteli hän
taas. Mutta niin on tehtävä, väärin kurkotetusta on sydän
irrotettava. Ja minä tiedän, että teidän kaikkien mielenne halaa
Hämeeseen; väkisin te tänne tulitte. Nyt pääsette, eikä kellään ole
mitään sanomista, sillä paperissa seisoo, kuolevan omana viimeisenä
sanana, että hän on _minun_ poikani.

»Kolmanneksi kaikki irtain omaisuus ja rahat lankeavat vaimolleni ja
pojalleni lain mukaisesti, paitsi ne seitsemäntuhatta markkaa, jotka
olen tallettanut Hämeenlinnan säästöpankkiin sisareni Karoliina
Hetantyttären nimelle ja jotka kuolemani jälkeen ovat jaettavat
seuraavasti: apelleni Kustaa Keskitalolle ja hänen vaimollensa tuhat
markkaa kummallekin, heidän lapsillensa Vihtorille, Kallelle, Hannalle
ja Helgalle tuhat markkaa kullekin, sekä yllämainitulle sisarelleni
Karoliina Hetantyttärelle tuhat markkaa. Pankkikirja löytyy minun
seinäkaapistani.»

Nyt mahdat, Keskitalo, ymmärtää ettei minulla mitään kaunaa ole, vaan
että minä olen tahtonut kaikki hyvin asettaa.--Hannalle minä olisin
tahtonut antaa kaksinkertaisen osan. Mutta koska tätä oli juuri tuhat
markkaa miestä kohti, niin minun täytyy ymmärtää se Jumalan
viittaukseksi, että sydämen hyvyyttä ei sovi rahalla palkita.

Hän ajoi pitkän matkaa hiljaa, katsellen ympärillään seisovaa kesäistä
luontoa ja ikäänkuin kysellen mitä sekin näistä hänen toimenpiteistään
arveli.

»Kyllä tämän pitäisi olla oikein sekä Jumalan että ihmisten edessä»,
päätti hän.

Hän ajatteli edelleen kuinka hän sitten kuolinhetkellään antaa
testamentin Mantalle.

»Älä katso, ennenkuin minä olen pesty, puettu ja laudalle
oikaistu--sitten lue.»

Ja hän ajatteli yhä eteenpäin sitä hetkeä, jolloin hänen
testamenttinsa vihdoin luetaan. Hän oli näkevinään kaikki ilmielävänä
edessään. Kuinka koko perheen väki istuu hiljaa salissa, ovi avoinna
kamariin, jossa hän, Uutela, lepää laudallaan.

»Uutela on jättänyt testamentin», sanoo Manta hiljaa ja ottaa paperin
esille.

»Testamentin!» huudahtavat kaikki--Keskitalo ääneen, muut katseillaan.

Manta alkaa lukea. Uutela näkee laudaltaan kuinka raskaana ja
musertavana ensimäinen pykälä laskeutuu heidän ylitseen, kuinka he
katsahtavat hämmentyneinä toisiinsa.

»Juuri niinkuin minä ajattelin», hymyilee Uutela laudallaan.

Manta lukee eteenpäin. Toinen pykälä leviää huoneeseen niinkuin
tuomiopasuunan ääni, julistaen ihmisten aivotusten turhaksi
raukeamista iäisyyden edessä.

Uutela näkee Keskitalon kääntävän päätään vaimoonsa päin ja luovan
pitkän, murtuneen katseen. Sitten hän saa yskänkohtauksen, ankaramman
kuin koskaan ennen, ja vanha emäntä rientää taputtamaan häntä
hartioihin. Poikain silmiin on kierähtänyt vedet ja he katsahtavat
toisiinsa: eikö Uutela meitä ja meidän yhteisiä työpuuhiamme ensinkään
muistanut?

Uutelan tulee paha olla, kun hän tämän näkee.

»Nyt sopis jatkaa, Manta!» nyökäyttää hän laudaltaan, tuntien
omissakin silmänurkissaan kyyneleet.

Manta lukee kolmannen pykälän. Keskitalokin koettaa pidättää yskäänsä
voidakseen kuulla.

Kun se on lopussa, niin Uutelasta näyttää niinkuin tuomioyö nyt olisi
ohi ja maa tuhkana, mutta sijalla häämöttäisi uusi maailma iäisyyden
vaalenevassa kajastuksessa.

Kaikki katsahtavat toisiinsa ja hän näkee kuinka heidän silmiinsä
syttyy suuri, hiljainen rauha.

»Juuri niinkuin minä ajattelin», hymyilee Uutela laudallaan.

He istuvat pitkän aikaa ääneti, kenenkään puhumatta sanaakaan. Silloin
Helka nousee lapsellisen iloisena ja melkein juoksee Keskitalon ja
vanhan emännän luo.

»Mehän pääsemme nyt Hämeeseen?» huudahtaa hän.

»Kyllä me nyt pääsemme», sanoo Keskitalo harvaan ja nyökäyttää
päätään.

»Siitä me saamme Uutelaa kiittää», lisää vanha emäntä pyyhkien
kyyneleitä silmistään.

Mutta Keskitalo nousee ja tulee kamarin ovelle. Hän katsoo kauan
laudalla lepäävää Uutelaa--nyökäyttää sitten päätään:

»Kyllä sinä, Uutela, kaikki hyvin teit. Nyt minäkin vasta Jumalan
tunnen--ettei se ole raamatunlauseissa, vaan elämässä.»

       *       *       *       *       *

Hevonen kulki hitaasti pitkää vastamäkeä.

Uutela tunsi kuumeen karmivan jokaista jäsentään, pingottavan,
kylmäävän ja jäykistävän.

Hän yskähti. Siellä rinnassa se vasta työtään teki, takoi ja liehtoi
palkeitaan kuin suitsuavassa pajassa.

»Kunhan nyt vain pääsisin kotiin», ajatteli hän. »Sitten on kaikki
valmista.»




17.


Uutela oli maannut jo neljä päivää--tämä oli viides.

Jokainen voi nähdä, ettei hän siltä sijalta enää nousisi.

Mutta Uutela itse hymyili ja puheli niinkuin tämä olisi ollut vain
tuommoinen satunnainen pahoinvointi, joka ei kovin harmitakkaan, kun
se ei satu erityisemmin kiireisenä työaikana.

Tänä aamuna vanha emäntä kuitenkin tunsi täytyvänsä kysyä, eikö Uutela
haluaisi pappia--vaikka se kysymys olikin vähän vaikea.

Uutela oli hetken vaiti, ikäänkuin hänkin olisi asiaa ajatellut. Mutta
sitten hän hymyili tyyntä hymyään.

»Ei--en minä pappia tarvitse», sanoi hän harvaan ja vakuuttavasti,
katsoen emäntää silmiin ja ikäänkuin varmemmaksi vakuudeksi vielä
nyökäyttäen hiljaa päätään. »Ja mitäs tässä muutenkaan papilla--kun
yskäkin jo on helpottanut--pian minä nyt paranen.»

Vanha emäntä ymmärsi mitä hän tuolla paranemisella tarkotti ja käänsi
päänsä toisaanne.

»Mikäs sellaisen miehen», ajatteli hän.--»Vaikka kyllähän pappi
sentään olisi hyvä ollut.»

       *       *       *       *       *

Niin kului aamupäivä.

Uutela tunsi tuskien, jotka olivat näinä päivinä olleet toisinaan
hyvinkin ankarat, kokonaan raukenevan ja jonkunmoisen oudon,
väsymyksen sekaisen viileyden hiipivän olemukseensa.

»Iltapäivällä», ajatteli hän. »Niin minä luulen.»

Hänen oli niin hyvä olla, että kaikki oli nyt valmiina. Testamentti
lepäsi tyynyn alla, odottaen vain hetkeään. Kaikki oli järjestyksessä,
hän itse kaikkien kanssa selvissä väleissä.

Ja niin hänen ajatuksensa alkoivat yhä useammin siirtyä nykyisyydestä
menneisyyteen--Hämeeseen, miehuusvuosiin, sisareen, entisiin taloihin
ja peltoihin, vaimovainaaseen.

Varsinkin viimemainittuun ja Lumikankaan aikoihin. Milloin he yhdessä
kuokkivat pellonsarkoja pitemmiksi, milloin mitäkin puuhailivat.

Ikäänkuin Maija olisi tuontuostakin katsahtanut häneen salaa ja
nyökäyttänyt: »Mitäs sinä niistä talontyttäristä, puuhataan me vain
täällä--näethän että pian me tästä talon laitamme!»

Niinkuin hän itse olisi nyökäyttänyt vastaan, samoin salaa: »Kyllä
näen, kyllä näen--puuhataan me vain!»

Mutta silloin, juuri ennen päivällisaikaa, hän ikäänkuin havahtui ja
hänen huolehtiva hämäläishenkensä taas heräsi. Hän huomasi ettei
kaikki ollutkaan vielä toimitettu--sinne Hämeeseen päin.

»Taitaa sentään olla tarpeetonta», ajatteli hän. »Kyllähän Karoliina
sen muutenkin ymmärtää.»

Mutta hän muutti mieltään.

»Ei tämä ole turhan tähden, kyllä se on tehtävä», päätti hän ja aikoi
kutsuttaa Helkan sisään.

»Ehkä sentään ensin aattelen valmiiksi», tuumi hän ja rupesi
miettimään.

Mutta kun hän siinä makasi ja mietti, niin kaikki muuttui niin
eläväksi, niinkuin Helka jo olisi ollut sisällä ja he olisivat
ryhtyneet toimeen.

»Jos kirjotettaisiin Karoliinalle Hämeeseen pieni kirje», oli hän
sanovinaan tytölle.

Niinkuin tytön suu olisi vetäytynyt leveään hymyyn, kun kuuli Hämettä
mainittavan, ja niinkuin hän olisi pyöritellyt innostuneesti kynää
sormiensa välissä.

»Kirjotetaan vain näin: Ei ole tullut ennen annetuksi mitään
tietoa. Mutta nyt on paremmin aikaa. Kyllä sinä olit oikeassa,
sisar. Vaan kyllä se sentään onneksi oli.»

Uutela vaikeni ja mietti eteenpäin.

Mutta hän oli huomaavinaan niinkuin tyttö olisi katsellut häntä
ihmettelevin silmin ja sitten kysynyt: »Ymmärtääkös tästä...?»

»Kyllä siitä ymmärtää--sisar», vastasi Uutela sellaisella äänellä,
että tyttökin heti oivalsi: niinhän se on, kyllä sisar ja veli aina
toisensa ymmärtävät.

»Pannaan sitten näin», jatkoi Uutela taas mietelmiään. »Muistui
mieleeni se Maija-vainaan hauta. Menisitkös sinne ja katsoisit ettei
risti ole kallistunut, ja sitten vähän ruokkoisit, jos olisi sattunut
putoomaan kuivia oksantynkiä haavasta taikka jotain liikaruohoja
kasvamaan.»

Hän näki hautumaan edessään--haapoineen, koivuineen ja pajuineen,
valkoisine ja mustine ristineen. Kaikkia muita rehevämpänä seisoi
suuri kulmahaapa, ja Maija-vainaan valkea risti pilkotti niin
kauniisti sen lehtevien oksien alta.

Mutta hänelle tuli äkkiä vaikea hetki--hän muisti kerran ikäänkuin
hävenneensä sitä kulmaa. Vaan se tunne meni pian ohitse. »Kyllähän
Karoliina sen nyt laittaa», ajatteli hän.

Seuraavana silmänräpäyksenä hän ei enää muistanut, että semmoista oli
koskaan tapahtunutkaan. Hän näki vain ristin pilkottavan oksien
alta. Sitten hän kuuli kuin hiljaista soittoa--koivujen ja pajujen
vieno hyminä ja haavanlehtien äänekkäämpi lepatus ne siinä soitoksi
yhtyivät. Hänen tuli niin ihmeellisen hyvä ja juhlallinen olla, että
hän rupesi katselemaan ympärilleen mihinkä istuutuisi, tuota soittoa
pitempäänkin kuunnellakseen.

Mutta hän tunsi samalla niinkuin Helka olisi koskettanut häntä
paidanhihaan: »Mitäs sitten pannaan?»

»Kas kun unohdin koko kirjeeni--Ei panna enää muuta kuin vain näin: Ei
nyt muuta tällä kertaa. Tahdoin vain tietää antaa, että olen teitä
ajatellut.--Pane sentään vielä päivänmäärä.»

Niinkuin tyttö olisi kumartunut taas kirjoittamaan.

»Siitä se ymmärtää, kun kuulee, että se oli juuri vähää ennen»,
ajatteli Uutela.

Kirje oli nyt valmis. Mutta Uutela ajatteli vielä mitä hän sitten
sanoisi tytölle itselleen, koska tämä varmaan oli viimeinen kerta, kun
hän hänelle puhui.

»Tekeekös sinun mielesi Hämeeseen?» oli hän kysyvinään.

»Tekee niin kovasti», vastasi tyttö ja painoi päänsä alas.

Niinkuin Uutela olisi ojentanut toisen kätensä tytön päälaelle: »Kyllä
sinä vielä pääset.--Kiitos nyt vain!»

Sitten hän vaipui taas mietteisiinsä.

»Oikeastaan minun pitäisi päästä sinne itsekin--Maija-vainaan
viereen--sinne minä kuitenkin kuulun», ajatteli hän. »Voisinhan minä
niin määrätä.»

»Lapsellisuutta!» päätti hän hetkisen päästä. »Onhan yhdentekevää
missä makaan.» Ja hänen korvissaan alkoi taas humista koivujen,
haapojen ja pajujen hiljainen soitto.

Tuokion päästä hän kuitenkin muisti jotain ja katsahti viereensä:
»Kyllähän sinä sen sitten toimitat postiin?»

Uutelan täytyi nauraa omalle erehdykselleen--kirjehän oli vielä
kirjottamatta!

Mutta hän tunsi itsensä väsyneeksi ja hänen teki mieli vielä vähän
kuunnella tuota ihmeellistä soittoa, joka yhä humisi hänen korvissaan.

»Pianhan sen pistää sitten iltapäivälläkin--kun se nyt on valmiiksi
ajateltu.»

       *       *       *       *       *

Päivällisaikaan tulivat pojat sisään, ikäänkuin katsomaan,
uskaltaisivatko enää mennä peltotöihin, vai pysyttelisivätkö
kotosalla.

Uutelan silmät alkoivat sädehtiä, kun hän näki pojat. Hän huomasi että
he olivat alakuloisia.

»Meneekös rikonta hienoksi?» kysyi hän kääntääkseen ajatukset
toisaanne.

»Kyllä, oikein kauniiksi», vastasi Vihtori keventyneesti.

Uutela nyökäytteli heille päätään ja hymyili.

»Ei Uutela taida vielä kovin huono ollakkaan?» kysyi Vihtori hätäisen
kömpelösti.

»Ei--olen nyt jo parempi», vastasi Uutela.

Se oli itse asiassa totta, mutta Uutelasta tuntui ettei se kuitenkaan
ollut rehellinen vastaus siinä mielessä, missä ymmärsi poikain
kysyneen. Hän viittasi heidät luokseen.

Hänen tuli vaikea olla, ettei hän voinut sanoa heille, niinkuin olisi
tahtonut: »Olkoon nyt Hovi onneksi--teille ja lapsillenne!» Hän olisi
niin mielellään tahtonut sanoa juuri nuo sanat noille ahkerille, kelpo
pojille, joita hän tunsi rakastavansa kuin omiaan.

Mutta hän ei voinut. Hän ainoastaan ojensi heille käden kummallekin ja
sanoi liikutuksesta tärähtävällä äänellä: »Kiitos nyt vain, pojat!»
nyökäytti päätään ja kääntyi seinään päin.

Pojat ymmärsivät sen hyvästijätöksi, katsahtivat vielä kerran ja
läksivät sitten silmät kyynelissä kiireesti ulos.

       *       *       *       *       *

Kun Keskitalo näki poikain näin tulevan, niin hän katsoi vaimoaan
silmiin ja he menivät yhdessä sisään.

Keskitalo istahti lähelle vuodetta, vanha emäntä vähän syrjempään.

Molemmat miehet tunsivat, että heidän vihdoinkin pitäisi puhua. Mutta
kumpikaan ei saanut sanoiksi, vaan ainoastaan ajatteli. Niin kului
pitkä aika.

Vihdoin Keskitalo tunsi että nyt sen täytyi tapahtua. Mutta kaikki
se, mitä hän oli ajatellut sanoa, tuntui nyt sopimattomalta, ja niin
hän sanoi ainoastaan:

»Minä aina luulin, että minä tästä ensiksi lähtisin...»

Uutela kääntyi häneen päin ja katsoi suoraan silmiin--ensi kerran sen
jälkeen, kun heidän välinsä sekaantuivat.

»Minä tässä taidan kypsempi olla...» sanoi hän hiljaa, tuntien että se
sisälsi kaikki, mitä heidän välillään sanomista olikin.

Niin sen tunsi Keskitalokin. Hänet valtasi niin voimakas
mielenliikutus, ettei hän voinut enää sanoa mitään, vaikka oli valmis
lause huulilla, vaan painui kumaraan. Sitten hän sai lievän
yskänkohtauksen.

Uutela kääntyi Keskitaloon päin ja katseli häntä pitkän aikaa
osanottavasti.

»Sinä tulet pian perässä», ajatteli hän heltyneenä.

Keskitalon yskä helpotti. Hän kääntyi kasvot punaisina Uutelaan.

»Mutta jotka toimellisesti vaeltaneet ovat, tulevat rauhaan ja
lepäävät kammioissansa», sanoi hän kuin viimeiset voimansa ponnistaen
ja katsoi Uutelaa avoimesti silmiin, niinkuin hän vilpittömästi noilla
sanoilla nimenomaan Uutelaa tarkotti.

Mutta Uutelan oli vallannut ankara mielenliikutus. Hän ponnisti
kaikki voimansa, laski molemmat kätensä tuolin selustimella
hervottomasti lepäävälle Keskitalon käsivarrelle ja sanoi sillä
äänellä ja katseella, että toinenkin ymmärsi kaiken olevan nyt heidän
välillään sovitun:

»Niin on, niin on, naapuri.--Jättäisittekö nyt minut vähän--kyllä
sitten kutsun, kun aika tulee.»

       *       *       *       *       *

Uutelan oli vallannut tuska ja hätä. Se oli alkanut sinä hetkenä, kun
Keskitalo rupesi yskimään, ja yhä lisääntynyt katsellessaan hänen
laihaa, surun ja taudin murtamaa olemustaan, kun tämä siinä
kumarruksissaan ryki ja takoi.

»Mikä maailman menon ohjaaja minä olen?» välähti hänen mielessään
tuskaisesti. »Elämä yksin on opettaja. Kunkin tulee hoitaa vain omat
asiansa ja jättää muut rauhaan.»

Hän huomasi yhtäkkiä, että testamentti tuolla pään alla olikin
kokonaan sitä vastaan, jopa kaikki ne kauniit ja ystävälliset
ajatuksetkin, jotka siihen olivat liittyneet, olivat vain toisten
tarkotusten kaunistusta.--Kuinka hän oli niin eksynyt, ja kuitenkin
luullut olevansa oikealla pohjalla, valmis astumaan iäisyyteen?

Hän tärisi mielenliikutuksesta, kun hän vapisevin käsin kaivoi
testamentin esiin. Se poltti hänen sormiaan, kun hän koetti peitteen
alla vetää sitä rikki. Monikertainen paperi teki vastusta, hän
hätääntyi yhä enemmän. Hän aukasi sen, ja sai vihdoin kahtia. Sitten
hän repäsi vielä kerran toisinpäin--hiljaa ja jännitettynä, ettei ääni
kuuluisi raollaan olevasta ovesta keittiöön.

Kun se oli tehty, tunsi hän itsensä niin raukeaksi, ettei hän olisi
voinut ainoata jäsentä liikuttaa. »Nyt ei loppu ole kaukana», ajatteli
hän.

»Pitäisi nyt lisätä Karoliinalle pari sanaa tuosta pankkikirjasta,
että hän tietäisi.»

Silloin vasta hän muisti, että kirje olikin vielä kirjoittamatta.

»Tarpeetonta!» ajatteli hän. »Kyllä hän sen saa.»

Hän oli niin iloinen, että hän oli pelastunut aivan viimeisenä
hetkenä. Miten kauheata olisikaan ollut, jos hän olisi jäänyt
kuolemansa jälkeen vielä elämään tuossa paperissa, kiusaamaan
kokonaista perhettä ja vääntämään heidän tulevaisuutensa toiseksi kuin
itse tahtoivat. »Testamentti on kauhea asia!» ajatteli hän.

Mutta nyt oli kaikki ohi--hän tunsi vaipuvansa uinuttavaan
horrokseen. Niinkuin hän olisi ollut lapsi ja käynyt äitinsä kanssa
saunassa--oli juuri kylvetty ja pesty--annettu puhdas hankivalkoinen
paita ylle--seisoi nyt vihannalla nurmella saunan edessä--

       *       *       *       *       *

Uutela huomasi oven liikahtavan ja näki sen aukeamassa Hannan
hätääntyneet kasvot.

Silloin hän taas havahtui ja palasi taas nykyisyyteen. Hän jaksoi
vaivoin nyökäyttää päällään tytön luokseen.

Uutela ajatteli sanoa hänelle muutaman sanan, kiittää siitä mitä
toinen oli hänelle ollut, sitten jotain hyvästiksi.

Mutta kun tyttö saapui vuoteen luo, niin hän ainoastaan suurella
vaivalla hivutti toisen kätensä peitteen alta vuoteen reunalle. Tyttö
tarttui siihen ja ratkesi itkuun.

»Tarpeetonta--ei meidän välillämme ole ennenkään sanoja kaivattu»,
ajatteli Uutela ja ainoastaan katsoi tyttöön onnellisin,
hiljaa-sädehtivin silmin.

Niin kului hetkinen.

»Sanoisitkohan mennessäsi Mantalle, että hän tulisi vähän tänne»,
pyysi hän sitten heikolla, kuiskaavalla äänellä.

Hanna hymyili kyynelten läpi--hän tuli niin iloiseksi, että Uutela
tahtoi nähdä Mantaa.

Mutta Uutela muisti äkkiä, että eihän hänellä ollutkaan Mantalle enää
mitään asiaa, kun ei ollut testamenttiakaan. Hän ei kuitenkaan
raskinut peruuttaa sanaansa eikä pahottaa Hannan mieltä. »Ehkä
minulla on muuta», ajatteli hän, »ja onkin.»

Kaikki kulki nyt silmänräpäyksellisen nopeasti hänen mielensä
läpi. Hän tunsi yhä suuremman viileyden ja keveyden laskeutuvan
olemukseensa.

Silloin hänen raatajahenkensä vielä kerran heräsi voimakkaana
lieskahduksena--hän halusi nähdä ruislaihon lainehtivan.

»Vetäisitköhän ikkunaverhoja hiukan syrjään», ajatteli hän pyytää ja
sitten kohoutua polvilleen katsomaan.

Mutta se jäi vain ajatukseksi. Hanna meni jo oven luona.

»Mitäs siitä--kyllähän se kasvaa ja lainehtii», hymyili hän. Ja samaa
tietä hänen ajatuksensa siirtyivät Lumikankaan pelloille, ensimäisille
oman kynnöksensä lainehtiville laihoille.

       *       *       *       *       *

Uutela oli niin noihin ajatuksiin siirtynyt, että hän hämmästyi, kun
näki Mantan tulevan sisään.

Hän oli ajatellut sanoa: »Hoida nyt vain poika hyvin!» ja ehkä pyytää
hänen tuomaan lapsen nähtäväksikin.

Mutta nyt se kaikki tuntui tarpeettomalta--kyllähän hän sen hoitaa!
Uutela vain tunsi ilostuvansa, kun näki nuoren emännän tulevan vapaana
ja rauhallisena ilman pelkoa tai teeskentelyä. Mutta mitään sanomista
hän ei tuntenut itsellään olevan.

»Lukisinkohan minä jotain?» kysyi toinen, kun ei Uutela mitään
puhunut, vaan ainoastaan katseli raukeana, hiljaa-sädehtivin silmin.

»Lue vaan!» nyökäytti Uutela, ilostuen että toinen sellaista ehdotti.

Nuori emäntä haki säilikön päältä virsikirjan ja istui hänen viereensä
tuolille.

»Mitähän se nyt valitsee?» ajatteli Uutela, joka oli katseineen
seurannut hänen puuhiaan.

Nuori emäntä alotti:

                 »Sen suven suloisuutta
                  Mä kosk' ajattelen.»

Hän pysähtyi ja katsahti Uutelaan, ikäänkuin nähdäkseen mitä toinen
siitä piti.

Uutelan silmät loistivat ja hän nyökäytti iloisesti päätään. »Suvi»
sana oli kulkenut kuin lämmin tuuli hänen lävitseen. Eikä hän enää
tämän jälkeen kuullut sen enempää sanoja, ainoastaan erotti äänen
keinumisen kuin hiljaisen hyminän.

Hän oli siirtynyt Lumikankaalle.

Oli juhannusaamu. He olivat juuri saaneet uuden pirtin
valmiiksi. Seinät hohtivat vastaveistetyn valkoisina, hän itse istui
valkoisin paidanhihoin penkillä. Ovi oli avoinna ja sen kynnyksellä
istui Keskitalon pieni Manta-tyttö lukien »Suvivirttä.»

»Tules nyt suurukselle!» kehotti Maija. »Munakeitto jäähtyy.»

Hän katsahti iloisesti Maijaan, nousi ja istui pöydän päähän. Niinkuin
hän olisi juuri tullut pitkältä matkalta eikä saanut moneen viikkoon
munakeittoa. Maija istui hänen lähelleen lavitsalle, mutta tyttö yhä
luki kynnyksellä.

»Onhan tämä nyt hauskaa, kun saatiin kuitenkin kaikki juhannukseksi
kuntoon», sanoi Maija.

»Niin on», vastasi Uutela ja katsoi häneen lämpimästi. »Vaikka on
siinä puuhaakin ollut.»

Sitten he jatkoivat syöntiään, sen enempää puhumatta. Tyttö yhä luki.

»Hyvin tuo Keskitalon tyttö lukeekin», sanoi Uutela hiljaa, ettei
häiritsisi lukemista.

Maija ainoastaan nyökäytti myönnyttäen päätään. Ja niin he istuivat
ja söivät, aina väliin katsahtaen toisiaan silmiin.

Sitten he nousivat pöydästä.

Uutela istahti ikkunan luo. Hän tunsi itseään raukasevan.

»Oikaisen itseni vähän tähän penkille huokaamaan--tuo tyttökin lukee
niin kauniisti», sanoi hän.

Maija katsahti häneen hymyillen ja nyökäytti: oikaise sinä vaan!

Hän oikaisi itsensä.

       *       *       *       *       *

Ja niin hän nukkui.





End of the Project Gutenberg EBook of Pakolaiset, by Johannes Linnankoski

*** END OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PAKOLAISET ***

***** This file should be named 11914-8.txt or 11914-8.zip *****
This and all associated files of various formats will be found in:
        https://www.gutenberg.org/1/1/9/1/11914/

Produced by Riikka Talonpoika, Ari J Joki and the Online Distributed
Proofreading Team.


Updated editions will replace the previous one--the old editions
will be renamed.

Creating the works from public domain print editions means that no
one owns a United States copyright in these works, so the Foundation
(and you!) can copy and distribute it in the United States without
permission and without paying copyright royalties.  Special rules,
set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to
copying and distributing Project Gutenberg-tm electronic works to
protect the PROJECT GUTENBERG-tm concept and trademark.  Project
Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you
charge for the eBooks, unless you receive specific permission.  If you
do not charge anything for copies of this eBook, complying with the
rules is very easy.  You may use this eBook for nearly any purpose
such as creation of derivative works, reports, performances and
research.  They may be modified and printed and given away--you may do
practically ANYTHING with public domain eBooks.  Redistribution is
subject to the trademark license, especially commercial
redistribution.



*** START: FULL LICENSE ***

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full Project
Gutenberg-tm License (available with this file or online at
https://gutenberg.org/license).


Section 1.  General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg-tm
electronic works

1.A.  By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement.  If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy
all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your possession.
If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project
Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound by the
terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or
entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B.  "Project Gutenberg" is a registered trademark.  It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement.  There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement.  See
paragraph 1.C below.  There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this agreement
and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm electronic
works.  See paragraph 1.E below.

1.C.  The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the Foundation"
or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project
Gutenberg-tm electronic works.  Nearly all the individual works in the
collection are in the public domain in the United States.  If an
individual work is in the public domain in the United States and you are
located in the United States, we do not claim a right to prevent you from
copying, distributing, performing, displaying or creating derivative
works based on the work as long as all references to Project Gutenberg
are removed.  Of course, we hope that you will support the Project
Gutenberg-tm mission of promoting free access to electronic works by
freely sharing Project Gutenberg-tm works in compliance with the terms of
this agreement for keeping the Project Gutenberg-tm name associated with
the work.  You can easily comply with the terms of this agreement by
keeping this work in the same format with its attached full Project
Gutenberg-tm License when you share it without charge with others.

1.D.  The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work.  Copyright laws in most countries are in
a constant state of change.  If you are outside the United States, check
the laws of your country in addition to the terms of this agreement
before downloading, copying, displaying, performing, distributing or
creating derivative works based on this work or any other Project
Gutenberg-tm work.  The Foundation makes no representations concerning
the copyright status of any work in any country outside the United
States.

1.E.  Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1.  The following sentence, with active links to, or other immediate
access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear prominently
whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work on which the
phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the phrase "Project
Gutenberg" is associated) is accessed, displayed, performed, viewed,
copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever.  You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.org

1.E.2.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is derived
from the public domain (does not contain a notice indicating that it is
posted with permission of the copyright holder), the work can be copied
and distributed to anyone in the United States without paying any fees
or charges.  If you are redistributing or providing access to a work
with the phrase "Project Gutenberg" associated with or appearing on the
work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1
through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the
Project Gutenberg-tm trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or
1.E.9.

1.E.3.  If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional
terms imposed by the copyright holder.  Additional terms will be linked
to the Project Gutenberg-tm License for all works posted with the
permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4.  Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5.  Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6.  You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any
word processing or hypertext form.  However, if you provide access to or
distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format other than
"Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official version
posted on the official Project Gutenberg-tm web site (www.gutenberg.org),
you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a
copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon
request, of the work in its original "Plain Vanilla ASCII" or other
form.  Any alternate format must include the full Project Gutenberg-tm
License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7.  Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8.  You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works provided
that

- You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
     the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
     you already use to calculate your applicable taxes.  The fee is
     owed to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he
     has agreed to donate royalties under this paragraph to the
     Project Gutenberg Literary Archive Foundation.  Royalty payments
     must be paid within 60 days following each date on which you
     prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax
     returns.  Royalty payments should be clearly marked as such and
     sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the
     address specified in Section 4, "Information about donations to
     the Project Gutenberg Literary Archive Foundation."

- You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
     you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
     does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
     License.  You must require such a user to return or
     destroy all copies of the works possessed in a physical medium
     and discontinue all use of and all access to other copies of
     Project Gutenberg-tm works.

- You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any
     money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
     electronic work is discovered and reported to you within 90 days
     of receipt of the work.

- You comply with all other terms of this agreement for free
     distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9.  If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg-tm
electronic work or group of works on different terms than are set
forth in this agreement, you must obtain permission in writing from
both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and Michael
Hart, the owner of the Project Gutenberg-tm trademark.  Contact the
Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1.  Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
public domain works in creating the Project Gutenberg-tm
collection.  Despite these efforts, Project Gutenberg-tm electronic
works, and the medium on which they may be stored, may contain
"Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or
corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual
property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a
computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by
your equipment.

1.F.2.  LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees.  YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH F3.  YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3.  LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from.  If you
received the work on a physical medium, you must return the medium with
your written explanation.  The person or entity that provided you with
the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a
refund.  If you received the work electronically, the person or entity
providing it to you may choose to give you a second opportunity to
receive the work electronically in lieu of a refund.  If the second copy
is also defective, you may demand a refund in writing without further
opportunities to fix the problem.

1.F.4.  Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER
WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO
WARRANTIES OF MERCHANTIBILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5.  Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages.
If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the
law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be
interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by
the applicable state law.  The invalidity or unenforceability of any
provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6.  INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in accordance
with this agreement, and any volunteers associated with the production,
promotion and distribution of Project Gutenberg-tm electronic works,
harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees,
that arise directly or indirectly from any of the following which you do
or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg-tm
work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any
Project Gutenberg-tm work, and (c) any Defect you cause.


Section  2.  Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of computers
including obsolete, old, middle-aged and new computers.  It exists
because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from
people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need, is critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come.  In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future generations.
To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation
and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4
and the Foundation web page at https://www.pglaf.org.


Section 3.  Information about the Project Gutenberg Literary Archive
Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service.  The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541.  Its 501(c)(3) letter is posted at
https://pglaf.org/fundraising.  Contributions to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent
permitted by U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is located at 4557 Melan Dr. S.
Fairbanks, AK, 99712., but its volunteers and employees are scattered
throughout numerous locations.  Its business office is located at
809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887, email
business@pglaf.org.  Email contact links and up to date contact
information can be found at the Foundation's web site and official
page at https://pglaf.org

For additional contact information:
     Dr. Gregory B. Newby
     Chief Executive and Director
     gbnewby@pglaf.org

Section 4.  Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment.  Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States.  Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements.  We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance.  To
SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any
particular state visit https://pglaf.org

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States.  U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses.  Donations are accepted in a number of other
ways including including checks, online payments and credit card
donations.  To donate, please visit: https://pglaf.org/donate


Section 5.  General Information About Project Gutenberg-tm electronic
works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg-tm
concept of a library of electronic works that could be freely shared
with anyone.  For thirty years, he produced and distributed Project
Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as Public Domain in the U.S.
unless a copyright notice is included.  Thus, we do not necessarily
keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Each eBook is in a subdirectory of the same number as the eBook's
eBook number, often in several formats including plain vanilla ASCII,
compressed (zipped), HTML and others.

Corrected EDITIONS of our eBooks replace the old file and take over
the old filename and etext number.  The replaced older file is renamed.
VERSIONS based on separate sources are treated as new eBooks receiving
new filenames and etext numbers.

Most people start at our Web site which has the main PG search facility:

     https://www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

EBooks posted prior to November 2003, with eBook numbers BELOW #10000,
are filed in directories based on their release date.  If you want to
download any of these eBooks directly, rather than using the regular
search system you may utilize the following addresses and just
download by the etext year. For example:

     https://www.gutenberg.org/etext06

    (Or /etext 05, 04, 03, 02, 01, 00, 99,
     98, 97, 96, 95, 94, 93, 92, 92, 91 or 90)

EBooks posted since November 2003, with etext numbers OVER #10000, are
filed in a different way.  The year of a release date is no longer part
of the directory path.  The path is based on the etext number (which is
identical to the filename).  The path to the file is made up of single
digits corresponding to all but the last digit in the filename.  For
example an eBook of filename 10234 would be found at:

     https://www.gutenberg.org/1/0/2/3/10234

or filename 24689 would be found at:
     https://www.gutenberg.org/2/4/6/8/24689

An alternative method of locating eBooks:
     https://www.gutenberg.org/GUTINDEX.ALL